torstai 29. toukokuuta 2014

Fang, Claw, & Steel

Kannen kuva by Ingrid "Graywolf" Heuwers.
NIMI: Fang, Claw, & Steel - Modern Lycanthrope Review
VUOSI: 1997 - 2006
TEKIJÄ: Terry Wessner + useita vapaaehtoisia kuvittajia/kirjoittajia

Tässäpä upea pala furryhistoriaa! Siitä asti kun noin 13 vuotiaana tutustuin ihmissusitaiteeseen olen vähän väliä törmännyt mainintoihin tästä lehdestä, koska niin moni idolini oli osallistunut sen tekoon. Fang, Claw, & Steel oli vapaaehtoisvoimalla pyöritetty hyvin alkeellisesti nidottu mustavalkoinen fanilehti, jota ilmestyi yhteensä 25 numeroa vuodesta 1997 vuoteen 2006.

Lehden perustamisaikaan varsinaista furry fandomia ei vielä ollut, fanittaminen pyöri paljolti mytologiaan perustuvien ihmiseläinten ympärillä ja internetin avulla pakana-teriantroopit pystyivät järjestämään keskenään miittejä. Nämäkin miitit olivat hyvin erilaisia kuin mihin nykyään ollaan totuttu, julkisten paikkojen sijaan ne sijaitsivat syrjäisissä metsissä joissa osallistujat pystyivät samaistumaan sisäisiin eläinsieluihinsa. Tämä yleensä tarkoitti metsissä sompailua ja ryhmäulvontaa, mutta olen kyllä lukenut kauhutarinoitakin että ainakin yhdessä miitissä osallistujat sadistisesti tappoivat ja grillasivat oravan. Nykyään furry fandomissa liikkuvat ihmiset eivät välttämättä ole enää tälläisiä pakanallisesti ajattelevia, vaan harrastuksesta on tullut yleistä hupia ja fursuittausta tuntuu harrastavan hirveän moni 11-15 vuotias koirapiirtäjä. Kuitenkin noihin aikoihin taide ja tarinat pyörivät paljolti shamanististen ajatusten ympärillä ja monet näistä (monesti vähän syrjäytyvistä) faneista tunsivat olevansa oikeasti eläinten sieluja väärissä ruumiissa.

by Christy "Goldenwolf" Grandjean.
By Eric "Iisaw" Elliot.
 Lehden idea oli esittää ihmiseläimiä positiivisessa tai vähintäänkin neutraalissa valossa. Ihmiseläimillä en tarkoita siis nykyisiä ihmisten lailla käyttäytyviä furreja, vaan perinteisiä ihmissuden kaltaisia muotoa muuttavia ihmispetoja. Ihmissusi on näistä tietenkin kuuluisin ja esiintyi lehdessä eniten. Lehdessä kuitenkin oli mukana myös kaikenlaisia muita ihmispetoja ja fantasiaeläimiä.

Sisältö oli pääosin tekstipohjaista, mukana oli artikkeleita aiheeseen liittyen, mutta suurin osa teksteistä oli tarinoita. Tarinoista noin puolet oli jatkotarinoita ja toinen puoliska itsenäisiä yhden numeron tarinoita. Joka numerossa oli kuitenkin mukana myös runsaasti kuvitusta ja joskus sarjakuvia. Koska lehden painojälki oli hyvin alkeellista kaikki kuvitus oli mustavalkoista ja välillä melko pikselistä. Tästä huolimatta oli upeaa päästä selailemaan näitä lehtiä, koska niin moni loistava taiteilija on osallistunut niiden tekoon. Joitakin kuvia en koskaan ollut nähnyt nettiin ladattuna. Vain pienenä esimerkkinä mukana on ollut paljon taidetta sellaisilta nimiltä kuin Goldenwolf, Kyoht, Synnabar, Xianjaguar, Iisaw, Megan Giles, Watergazer ja Richard Bartrop.

by Michael-Scot McMurry.
by Synnabar.
 Kaikki materiaali kuitenkin tuli lehteen vapaaehtoistyönä, eikä tietääkseni kellekään maksettu materiaalista. Tämän vuoksi osa kuvituksista ja tarinoista olivat varsin amatöörimäisiä, koska saapunutta materiaalia ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi valikoivuuteen. Koko lehden ilmestymisen ajan perustaja Terry Wessner vastasi yksin lehden kokoamisesta ja julkaisusta omalla vapaa-ajallaan, mikä on hyvin kadehdittava suoritus.

Sarjakuvista parhaiten jäi mieleen Buster Wilde, jota on ilmeisesti julkaistu itsenäisestikin omana lehtenä. Strippisarjakuva kertoi heteromiehestä joka täysikuun aikaan muuttui homoksi ihmissudeksi. Tässä sarjakuvassa (ainakin se määrä mitä sain luettua) oli erittäin hauskat ja aikuismaiset vitsit, ilman että mentiin sopimattoman rajalle.

by Scot Zellman.
Täytyy myöntää ettei otokseni ole ehkä riittävä arvostelemaan koko lehtijulkaisua, mutta yritin ostaa numeroita lehden alkuajoilta ja loppuajoilta. Ostin viisi numeroa, tarkemmin numerot 1,7, 20, 21 ja 25. Ensimmäinen numero ei ollut kovinkaan lupaava, koska se keskittyi täysin vain Marvelin supersankariin nimeltä Man-Wolf ja kaikki materiaali oli lähinnä itse perustajalta Terry Wessneriltä (joka ei ole ehkä se parhain piirtäjä näin nätisti sanottuna). Mutta jo numerossa 7 oli monipuolisesti tavaraa useilta tahoilta, parannus oli huomattava.

Tulen varmasti ostamaan lisääkin lehden numeroita, sillä tykästyin tähän lehteen vaikka sen tarinoita tuskin jaksan paljoa lukea. Syynä lienee varmasti nostalgia, sillä lehti on kummitellut mielessäni pikkuteinistä saakka. Nykystandardeilla ajatellen lehti on todella karkea ja amatöörimäinen, mutta pitää muistaa että 90-luvulla ja 2000-luvun alussa furrylehdet olivat kaikki juuri tälläisiä mustavalkoisia ja melko huonolla painojäljellä painettuja vapaaehtoistyöllä tehtyjä rakkauslapsia. Ottaen huomioon lehden hyvin pienen kohdeyleisön on mielestäni hieno saavutus että Fang, Claw, & Steel ilmestyi säännöllisesti kymmenen vuoden ajan ja lehdet olivat myös kiitettävän paksuja.

TÄHDET: ***1/2

by Richard Bartrop.
by Laura Whent.

Dogs of War


NIMI: Dogs of War
VUOSI: 2013
KUVITTAJA: Nathan Fox
TARINA: Sheila Keenan

Dogs of War kertoo kolmen eri sotakoiran tarinat kolmessa eri sodassa. Olin erittäin kiinnostunut tästä sarjakuvasta, koska vapaa-ajalla luen hirveän paljon työkoirien historiasta. Etenkin sotakoirat ovat aina kiinnostava aihe. Odotukseni olivat siis korkealla, eikä sarjakuva valitettavasti oikein vastannut niitä vaikkei missään nimessä huono ollut. Kirjan pääosassa ovat selkeästi koirat, enkä edes yritä muistella ihmisten nimiä.

Ensimmäinen tarina kertoo ensimmäisessä maailmansodassa palvelleesta Boots -colliesta. Bootsin tehtävä on ryömiä sotatantereella etsien haavoittuneita, yhä hengissä olevia sotilaita, joiden luo sitten johdattaa lääkintämiehet. Hänen omistajansa on vasta 16 vuotias poika, joka myös osallistuu sotaan. Nostan hattua että vaikea teinisotilasaihe on otettu mukaan, vaikkei siihen kunnolla perehdytäkään. Koirien epävirallisenä tehtävänä oli myös rauhoitella sotilaita, mikä tulee hienosti tässä tarinassa esille.




Ensimmäisessä tarinassa esiintyy kuitenkin asia, jonka suhteen minulla on ristiriitaisia tuntemuksia. Boots ja omistajansa osallistuvat kuuluisaan Joulun aselepoon, jossa englantilaiset ja saksalaiset sotilaat lopettavat sotimisen joulun ajaksi ja pitävät jalkapallo-ottelunkin. Aluksi minusta oli hienoa kuinka tälläinen kuuluisa ja puhutteleva tapahtuma oli otettu mukaan, mutta jälkeenpäin se alkoi tuntua liian sokeriselta. Muutenkin kyseinen tapahtuma on jo niin tunnettu ja otettu esille ennenkin kirjoissa ja elokuvissa, joten jokin toinen tositapahtuma olisi ollut parempi valinta mikäli haluttiin linkki tiettyyn oikean elämän tapahtumaan.

Seuraava tarina sijoittuu toiseen maailmansotaan. Ihmispäähenkilö on jälleen nuori mies, luonteeltaan ja ulkonäöltään aikalailla samaa kauraa kuin edellinenkin. Hänet värvätään Yhdysvaltojen salaiseen osastoon Grönlannissa, jossa hän on vastuussa vetokoiratiimistä. Poika tykästyy erityisesti Loki -nimiseen valkoiseen huskyyn, jota muut pitävät vain tottelemattomana ahmattina. Tarinassa mielenkiintoista on sijoittuminen Grönlantiin, sillä yleensä toisen maailmansodan sotatarinat sijoittuvat itse sotatantereille Euroopassa. Vakoiluoperaatiot jäävät huomattavasti vähemmälle huomiolle.




Viimeinen tarina hyppää Korean sodan yli Vietnamin sotaan. Tarina alkaa mielenkiintoisesti sodan jälkeen, keskittymällä ensin pikkupoikaan tottelemattoman beaglensa kanssa. Pari törmää traumatisoituneeseen sotaveteraaniin, joka alkaa muistella menneitä, beaglen muistuttaessa häntä hänen sotakoirastaan saksanpaimenkoira Shebasta. Sheba jäi muiden koirien tavoin Vietnamiin muiden sotilaiden käyttöön, samalla tavalla kuin muutkin varusteet. Koirat kiintyivät lujasti kouluttajiinsa, mutta kouluttajien lähtiessä kotiin heillä ei ollut lupaa ottaa koiria mukaansa. Sodan loputtua koirat lopetettiin tai hylättiin viidakkoon. Tässä tarinassa plussaa on, ettei pikkupoika koiransa kanssa paranna miestä hänen menneisyyden haavoistaan, mutta he varmasti antavat hänelle hetkellistä lohtua.

Kokonaisuus jäi mielestäni vähän tasapaksuksi. Ilmeisesti kirjan kohderyhmä on teinit, eikä sen takia tarinoissa näytetä paljoakaan verta eikä sotilaiden tuskaan ja epätoivoon paneuduta täysillä. Tämä on harmi, koska odotin jo kunnon sotaeeposta. Olisi myös ollut mielenkiintoisempaa jos tarinoiden koirat olisivat perustuneet oikeisiin tunnettuihin sotakoiriin. Mukavaa on kuinka tekijät ovat selvästi tehneet taustatöitä tarinoiden eteen ja koirien kaikenlaiset eri tehtävät ja rodut on otettu ihan hyviin huomioon.



Kuvitus ei ollut mieleeni ollenkaan, vaikka muutama kohta totta kai aina välillä oli ihan hyvän näköinen. Lueskelin muiden ihmisten arvosteluita ja taidan olla mielipiteeni kanssa yksin, sillä kaikki ylistävät kirjan kuvitusta. Omaan mieleeni se on liian rennolla kädellä piirrettyä, välillä lähes hutaistua. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa nuoret miehet näyttävät välillä hyvin samanlaisilta ja toimintakohtaukset ovat usein hyvin vaikeaselkoisia. Taustat ovat myös lähinnä sekamelskaa, joista kyllä sentään näkee mitä ne esittävät, mutta itse kaipaisin suuremmalla vaivalla tehtyjä yksityiskohtia tukemaan näin vaikuttavaa ja vakavaa aihetta.

Dogs of War on ihan hyvä lukukokemus jos kaipaa realistisia koiratarinoita, en usko itse jaksavani kuitenkaan palata tämän pariin enää yhden lukukerran jälkeen. Odotukseni olivat selvästi aivan liian korkealla aluksi.

TÄHDET: ***1/2


maanantai 26. toukokuuta 2014

Stargazing Dog


NIMI: Stargazing Dog (Hoshi Mamoru Inu)
VUOSI: 2008
KUVITTAJA/TARINA: Takashi Murakami

Heti alkuun pitää sanoa että ostin tämän mangan pelkästään kansikuvan perusteella, lukematta juonesta mitään. Mangan suhteen minulla ei ollut mitään odotuksia, mutta herranjestas miten hyvä manga tämä olikaan! Stargazing Dog on upea tarina koiran uskollisuudesta, joka varmasti tulee itkettämään monia lukijoita. Koiran uskollisuuden lisäksi mangassa olevat ihmiset ovat myös hyvin toteutettuja ja syviä hahmoja. Tarina ei jää pelkäksi koiratarinaksi, sillä onneksi manga keskittyy tasapuolisesti myös siinä esiintyviin ihmisiin. Tuloksena on hyvin syvällinen tarina, joka on toteutettu hitaalla temmolla ja vaatimattoman oloisesti.

Tarina alkaa näyttäen viranomaisia ränsistyneen auton luona auringonkukkapellolla, autossa on parin vuoden ajan muhinut miehen ruumis, sekä vieressään tuoreempi koiran ruumis. Päähenkilöiden kohtalo on siis jo alussa lukijalle selvä, mutta se ei haittaa lukukokemusta ollenkaan. Lukija haluaa nähdä matkan tuohon surulliseen päätökseen. Aikahyppäys menneisyyteen ja lukija pian jo unohtaa mielestään nuo kaksi ruumista. Miehen (jota koira kutsuu mielessään vain Iskäksi) avioliitto, työ ja terveys ovat muuttumassa huonoon suuntaan, mutta kaikki tapahtuu hyvin hitaasti ja todenmukaisesti. Tämä voisi tapahtua kelle tahansa, eikä ketään voi vain mustavalkoisesti syyllistää tapahtumista.



Lopulta Iskän vaimo haluaa eron, jolloin Iskälle jää vain autonsa, koiransa Happie sekä vähän irtaimistoa joka kaikki mahtuu auton takaistuimille. Hän lähtee Happien kanssa ajoreissulle kohti etelää, missä asui lapsena. Matkalla kuitenkin Iskä menettää lompakkonsa ja loputkin rahat menevät Happien äkilliseen eläinlääkärireissuun. Kaikkien vastoinkäymisten aikana parin mieliala ei silti laske, Iskä sopeutuu mukisematta uusiin tilanteisiin ja koiransa lailla löytää aina positiivisia asioita kurjimmastakin tilanteesta. Osittain tuntuu kuin hän jo hyväksyisi ja ennustaisi kohtalonsa. Heidän matkansa ei itse asiassa tunnu edes niin surulliselta, vaan kauniilta ja rauhalliselta jäähyväismatkalta. Vasta vääjäämättömänä menetyksen hetkellä lukijan sydäntä puristaa.

Mukana on ilahduttavasti myös lyhyempi jatko-osa, jossa isovanhempansa menettänyt sosiaalityöntekijä saa tehtäväkseen tunnistaa miehen ruumis ja järjestää hänelle hautajaiset. Tämä oli mielestäni upea veto tuoda jo valmiiksi hyvään tarinaan entistä syventävämmäksi lisämausteeksi. Myös sossumiehen hahmo on toteutettu hyvin. Hänen rauhallinen kuori peittää alleen suurta kaipuuta ja syyllisyyttäkin, koska kuollut Happie muistuttaa häntä omasta nuoruuden koirastaan jolle hänellä ei ollut tarpeeksi aikaa ja intoa.




Stargazing Dog on täynnä pieniä kauniita hetkiä, joilla voi olla suuri merkitys hahmoille. Pidin paljon siitä kuinka kerronta jakautuu melko tasapuolisesti sekä Iskän että Happien harteille. Happien ajatukset ovat hyvin lapsellisesti kirjoitettuja ja en yleensä pidä siitä kuinka ihmisiä pidetään lemmikkiensä "vanhempina", mutta tähän tarinaan Happien iskättely sopi ihan hyvin. Koiran ajatukset ovat kirjoitettu mahdollisimman yksinkertaisiksi, mutta niissä piilee aina syvällinen totuus.

Kuvitus on hyvin karkeaa, eikä varmasti miellytä monia. Itse en juuri kiinnittänyt siihen huomiota koska tarina imaisee mukaansa täysillä. Parempi kuvitus voisi ehkä jopa harhauttaa itse tarinan seuraamisesta. Itse koirat tarinassa ovat omituisen näköisiä, välillä näyttäen lähinnä kissoilta naamasta, eikä niiden rotuja voi kuin arvailla.

Suosittelen tätä ehdottomasti, mutta en usko ihan nuorimpien ja joidenkin teinien saavan tästä paljoa irti. Söpöstä kannesta huolimatta Stargazing Dog on selvästi aikuisten tarina, johon voi olla vaikea samaistua jos ei vielä ole asunut omillaan ja tajunnut kuinka haastavaa voi olla taistella raha-asioiden, suhteiden ja terveyden kanssa. Hyvin menestyneestä sarjakuvasta on myös tehty elokuva, jonka aion ehdottomasti hankkia vielä.

TÄHDET: *****



sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Taidekirja - Art Worth Stealing


NIMI: Art Worth Stealing
VUOSI: 2010
KUVITTAJA: Megan "Dustmeat" Giles

Suhtautumiseni Megan Gilesin taiteeseen on vähän ristiriitaista. Ihailen hänen tyylikkäitä furryneitoja ja taitoa luoda hyvännäköisiä kuvia muutamilla harkituilla yksityiskohdilla. Samaan aikaan kuitenkin pidän monia hänen kuvistaan vähän tylsinä ja jäykkinä, eikä auta että itse juuri suosin hyvin yksityiskohtaisia tyylejä. Joka tapauksessa tajuan kyllä laadukkaan taiteen kun sellaista näen, vaikka se ei olisikaan aina ihan omaan makuuni. Furrytaiteen puolella hän on hyvin menestynyt ja hänen taidettaan on nähty useassa korttipakassa, lehdessä, sarjakuvassa ja niin edelleen.

Art Worth Stealing on taidekirja jolla ei ole varsinaista punaista lankaa. Kirjaan on otettu mukaan useita Gilesin lyhyitä sarjakuvia, jotka eivät oikein aukea uudelle lukijalle koska tarinat ovat selvästi osia laajempia kokonaisuuksia. Yksi näistä on myös aikaisemmin julkaistu Gilesille omistetussa ArtZone -lehden numerossa. Näiden väliin on laitettu randomisti Gilesin vanhoja töitä ja luonnoksia, sekä muutama rehellisesti sanottuna puolella perseellä piirretty luonnos joita en itse olisi edes viitsinyt laittaa maksulliseen kirjaan. Laadunvaihtelu kirjan sisällä on hyvin voimakasta. Olin myös pettynyt että kirja oli painettu mustavalkoisena ja hänen komeista väritöistä oli mukana vain ääriviivaversiot mustavalkoisiksi muutettujen valmisversioiden sijaan.



Olin hyvin iloinen kuinka kirjassa oli julkaistu artistin nuoruudessa tekemiä piirroksia. Monen kuvan ohessa oli myös jotain artistin omia mietteitä, joita on aina kiva lukea. Kuitenkin kirjan mustavalkoisuus on iso miinus, sillä Gilesin kokovärityöt ovat hyvin hienoja ja odotin niitä eniten. Pidän kyllä mustavalkoisestakin taiteesta, itse asiassa lempiartistini Jaime Sidor ei juuri värillisiä kuvia edes tee. Mutta Gilesin mustavalkoiset luonnokset eivät jaksa innostaa, vaikka toki näen että tämä on ihan laadukasta kamaa. Hyvin moni piirros kuitenkin ei pääse keskitasoa korkeammalle ja ihmettelen millä perusteella Giles on valinnut kuvat kirjan sisällöksi, koska olettaisin taidekirjaan otettavan mukaan pelkkää parhaimmistoa. Hyvin suuri osa sisällöstä tuntuu vain filleriltä.

En uskalla sanoa kirjan olevan huono, mutta petyin itse. Kirjan sisältö antaa tekijästään hyvin keskinkertaisen kuvan, mikä ei tosiaankaan ole totta vaikka Giles ei kuulukaan lempiartisteihini.

TÄHDET: **1/2

Yksi kuva, jonka mieluummin olisin nähnyt sen lopullisena väriversiona

lauantai 24. toukokuuta 2014

Suomalaisten koiranettisarjakuvien kliseet, osa II


Jatkoa edelliseen postaukseen. Sanoilla koirasarjakuva, koiratarina ja niin edelleen viittaan nyt kaikista koiraeläimistä kertoviin tarinoihin, sillä koiraeläinsarjakuvan kaltaiset sanat olisivat liian pitkiä sanahirviöitä.

Ylivoimakas pahis
Pahiksen tarinassa kuuluu aina olla supervoimakas ja kuulua johonkin suureen rotuun tai lajiin. Pahis yksinään pystyy peittoamaan vaikka sata rivisotilasta ja vain päähenkilö pystyy pysäyttämään hänet. Pahis vallitsee tyrannimaisesti, pakottaa muut tottelemaan häntä voimansa avulla ja tappaa ihan huvikseenkin. Pahis +alaisensa ovat yleensä myös rumia ja arpisia, ettei lukija vain missään nimessä sekoittaisi heitä hyviksiksi.  Mutta miten olisi kerrankin pahis, joka ei olisi ylivoimakas tankki, kenties olisi jopa päähenkilöä heikompi? Pahis, joka ei tarvitse raakaa voimaa johtaakseen, vaan saa haluamansa juonikkuudellaan ja karismallaan, sekä on ylivertaisen älykäs muihin verrattuna, päähenkilö mukaan lukien. Ehkä hän on jopa narttu. Ehkä hänen armeijansa ei tarvitse olla ylisuuri massa tykinruokaa, vaan vain kourallinen valiosotureita riittää pistämään kampoihin päähenkilölle.

Tyhjästä ilmestyvät taikavoimat
Hyvin tehty fantasia on jees, mutta jos tarina on ennen ollut maanläheinen ja siihen yhtäkkiä ilmestyykin siivekkäitä koiria ja ties mitä taikakoruja niin lukija hämmentyy. Päähenkilö on monesti joku legendaarinen Valittu, ainoa joka voi pelastaa kansansa pahiksilta taikavoimien avulla. Hänellä on legendaarinen panta/riipus/miekka, jota vain hän voi Valittuna käyttää ja joka antaa hänelle taikavoimia. Esineen alkuperää ei juuri koskaan kerrota, vaan lukijan pitää vain hyväksyä että tämä esine on jostain tyhjästä putkahtanut koirien maailmaan ja kaikki tietävät sen kuuluvan vain Valitulle. Yleensä näissä tarinoissa koirat eivät edes osaa itse takoa esineitä, joten kuka on tehnyt tämän taikaesineen? Olisiko mahdollista saada tietää vähän esineen entisistä käyttäjistä ja käyttötarkoituksista?

Hopeanuoli on hyvä esimerkki tarinasta, joka romahti laadussa alaspäin kun susiosassa tuotiin mukaan yhtäkkiä hirveä satsi fantasiaelementtejä kerralla. Eri fantasiaelementtejä kannattaa käyttää säästeliäästi ja tuoda niitä pikkuhiljaa mukaan tarinaan, jottei lukijalla mene pää pyörälle ja ettei tule tunne, että piirtäjä vain heittää hatusta juonenkäänteet.

Älykkäillä eläimillä ei ole omaa kulttuuria
Suurimmassa osassa näitä lukemiani nettisarjiksia pää-osassa olevat eläimet ovat yhtä älykkäitä kuin ihmiset. Ne ratkovat pulmia loogisesti, osaavat puhua toisilleen ja ajattelevat monimutkaisia asioita kuten aikaa, tunteita, moraalia ja niin edelleen. Tästä huolimatta ne silti elävät samalla tavalla kuin vaatimattomat oikean elämän esikuvansa, ne nukkuvat kirppuisissa pesissä sen sijaan että rakentaisivat vaikka laavun oksista. Vaikka koirilla ei ole samanlaisia käsiä kuin ihmisillä, voisivat ne silti käyttää suutaan hyväksi vaikka juuri tuon laavun teossa. Wurr -sarjakuvassa tämä ongelma on ratkaistu luovasti, fantasiamaailmassa elävillä koirilla on alkeelliset peukalot ja heidän kulttuurinsa on hyvin toteutettu.

Käytän jälleen Hopeanuolta esimerkkinä. Minua aina ihmetytti miksi igakoirat eivät käyttäneet kaikkia ihmisiltä oppimiaan taitoja sen jälkeen kun he liittyivät Ohun laumaan. Igatalossahan oli kaikenlaisia ansoja, koirat osasivat padota vettä ja käyttää myrkytettyjä okia. Tälläisiä suurta älykkyyttä vaativia taitoja ei enää ole sarjassa mielestäni nähty, lukuun ottamatta muutamaa kertaa kun koirat ovat käyttäneet terävää oksaa aseena.

Periytyvä voima
Totta kai jälkikasvu perii vanhemmiltaan heidän ominaisuuksiaan, mutta taistelutaidot tulevat vasta kokemuksen mukana. Ei kukaan voi heti ensimmäisellä kokeilukerralla osata mitään asiaa kuin konkari, mutta näissä sarjakuvissa pentu on usein synnynnäisesti ylilahjakas ja heti ensimmäisessä taistelussaan vetää aikuisia turpaan. Mitenkä erikoisiskut myöskään voivat periytyä? Ymmärrän jos pentu perii vanhemmiltaan nopeuden ja ketteryyden, jolloin tämän erikoisiskun opettelu olisi helpompaa. Ylipäänsä en pidä ajatuksesta, että lahjakkaiksi vain synnytään eikä taidon eteen tarvitse tehdä vuosien työtä.

Pakollinen Hopeanuoli -esimerkki: Hyväksyn täysin Rikin ja Ginin vertaansa vailla olevat taistelutaidot, sillä heitä on pienestä pitäen kouluttanut karski metsästäjä. Mutta entä vapaudessa syntynyt Weed? Miten hän pärjää taisteluissa niin hyvin nuoresta iästään huolimatta, ilman minkäänlaista koulutusta? Puhumattakaan siitä, että hän tekee isänsä erikoisiskun jonkinlaisessa puolitranssissa vaikkei ole ennen edes nähnyt kenenkään tekevän iskua. Aluksi hän tarvitsee Tesshinin neuvoja hallitakseen erikoisiskuaan kunnolla, mutta sarjassa kuitenkin on annettu ymmärtää että erikoisiskut periytyvät samalla tavalla kuin vaikka turkin väri.
 
Nimet
Japanilaisia nimiä on kritisoitu jo paljon, etenkin jos tarina ei sijoitu Japaniin. Jostain syystä tämä japanivillitys ei ole vieläkään mennyt ohi. Mikäli koira on ihmisen nimeämä niin nimihän voi olla oikeastaan mikä tahansa, sukutauluja lukiessa olen törmännyt koiraan jonka rekisteröity nimi oli Bullshit. Mielestäni on normaalia että koiran nimi on vaikka Wolf, mutta aina naurattaa jos suden nimi on tyyliin Black Wolf. Eihän ihmisenkään nimi ole Kultainen Ihminen, vaan Pohjois-Amerikan intiaanit jotka nimesivät toisiaan tällä tyylillä nimesivät itsensä toisen lajin mukaan. Monesti erikoisuutta haetaan myös pitkillä nimillä, mielestäni vähempi on enemmän ja pelkkä Heartsong kuulostaa paremmalta kuin Icy Heartsong. Varmistakaa myös että nimi on kirjoitettu oikein! Hirveän moni kirjoittaa sanan dark dargina, se on aina yhtä surkuhupaisaa.

torstai 22. toukokuuta 2014

Suomalaisten koiranettisarjakuvien kliseet


EDIT: Selvennän, että puhumalla koiratarinoista tarkoitan tässä postauksessa tarinoita kaikista koiraeläimistä koirista kettuihin. Koiraeläinnettisarjakuva olisi ollut melkoinen sanahirviö.

Tässä postauksessa käsittelen suomalaisissa koira-aiheisissa nettisarjakuvissa ja miksei omakustanteissakin useasti esiintyviä kliseitä ja epäkohtia. Nämä asiat ovat häirinneet minua kauan, mikä ei kuitenkaan tarkoita että ne häiritsisivät kaikkia lukijoita, tai että sarjakuvasi pitää heti lopettaa kesken jos siitä löytyy jotain näistä piirteistä. Kliseitä voi toteuttaa hyvällä maulla, joistakin kliseistä ihmiset vain yksinkertaisesti pitävät ja sen takia ne toistuvat uudelleen tarinoissa.

Realismia ei todellakaan tarvitse olla joka tarinassa, fantasialla ja taialla voi ihan hyvin selittää asioita jos haluaa. Mutta yleensä nämä koirasarjakuvat pyrkivät olemaan realistisia, korkealentoisia taisteluita lukuun ottamatta. Täysin fantasiavapaita koiratarinoita ei myöskään juuri ole ja mielestäni niistä on huutava pula. Itseä ainakin kiinnostaa paljon enemmän lukea oikeiden susien elämästä kuin uljaiden fantasiasusien seikkailuista.

Suomessa 90% koira-aiheisista tarinoista on selkeästi Hopeanuolen inspiroimia. Tästä on tullut pidemmän päälle todella puuduttavaa. Muualla maailmassa tehdyissä eläinsarjakuvissa vaikutteita on yleensä otettu Hopeanuolen sijasta (jota muualla ei ole julkaistu) esimerkiksi Leijonakuninkaasta, Baltosta ja Jack Londonin kirjoista, mutta Suomessa Hopeanuolen vaikutuksella on selkeä ylivalta. Hopeanuoli alunperin oli hyvin erilainen ja omaperäinen toimintasarja, samaa kuitenkaan ei voi sanoa sen innoittamista sadoista nettisarjiksista ja nykyään suosituista Youtube-sarjoista. On hienoa jos jokin sarja inspiroi, mutta vielä hienompaa on saada lukea täysin omaperäiseltä vaikuttavaa tarinaa joka yllättää ja inspiroi taas jotain toista.

Olen vuosien varrella itse kirjoittanut ja piirtänyt omia tarinoita, joita en tosin ole julkaissut netissä. Olen langennut näihin samoihin kliseisiin kuten moni muukin. Tässä postauksessa ei todellakaan listata kaikkia epäkohtia, vaan saatan tehdä vielä toisenkin postauksen aiheesta.

Pentupäähenkilö
Oletan että tarinan kirjoittaja tekee päähenkilöstään saman ikäisen kuin hän itse on, ihan vain koska on helpompaa samaistua ja kirjoittaa ikätoverista. Mutta pentupäähenkilöitä on jo niin paljon, eikä aihe ole millään tavalla realistinenkaan. Jokaisessa tarinassa nämä pennut tuntuvat pystyvän vetämään turpaan kokeneita aikuisia ja ovat henkisesti lähes aikuisen tasolla. Nämä pentupäähenkilöt harvoin leikkivät ja töpeksivät iälleen sopivasti, vaan ovat heti vastuuntuntoisia, harkitsevia ja voimakkaita. Mikäli tämä aihe toteutettaisiin kunnolla vuosien mittaisessa tarinakaaressa se voisi onnistua loistavasti, olisi hienoa seurata kuinka hahmo hiljalleen aikuistuisi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mutta lopulta itse ainakin odotan innolla juuri hahmon aikuistumista, sillä mielestäni aikuiset hahmot ovat yleensä paljon pentuja/lapsia kiinnostavampia. Aikuiset hahmot ovat niin sanotusti valmiita tuotteita, heidän personaalisuus on vakiintunut, voimansa huipussaan ja he kohtaavat eri haasteita kuin pentujen olettaisi kohtaavan.

Traumaattiset lapsuudet
Tämä aihe on niin klisee jo. Eikö ole mahdollista että ennen täysin tasapainoista ja normaalia elämää viettäneestä voisi hädän hetkellä kasvaa suuri sankari? Ongelmana pidän myös sitä, kuinka nämä lapsuuden traumat eivät yleensä heijastu päähenkilössä muuten kuin kasvaneena päättäväisyytenä, voimana ja muina positiivisina asioina. Hänen lapsuutensa ongelmat ovat vain vahvistaneet häntä, hällä väliä vaikka hän olisi todistanut murhan vain muutaman viikon ikäisenä, häntä olisi hakattu koko lapsuus ja ollut orpo. Vastoinkäymiset tosiaan voivat kasvattaa luonnetta, mutta ne jättävät negatiivisetkin jälkensä. Aikuisen mieli myös kestää vastoinkäymisiä paljon paremmin kuin pennun mieli, joten jos pentu on pienestä pitäen joutunut kokemaan kauheuksia on omituista odottaa siitä seuraavaa uljasta johtajaa.

Lauma1 vs Lauma2
Koiratarinat turhan usein tippuvat tähän kategoriaan. Kahden lauman välillä on ollut vuosisatoja jatkuva sota, jonka syytä kukaan ei edes enää muista. Laumat ovat yleensä kumpikin villikoiria tai susia, mutta joissain tapauksissa kyseessä voi olla koirat vastaan karhut tai muu iso peto. Sotatarinathan ovat kiehtovia ja sodassa hahmot joutuvat tekemään vaikeita ja epäeettisiäkin päätöksiä. Mutta koiratarinoissa sotivat osapuolet ovat liian mustavalkoisesti leimattuja hyvis- ja pahislaumoiksi. Pahislauman motiivia ei juuri koskaan selvennetä, se vanha "haluan valloittaa koko maailman muahahahaa" ei ole kovinkaan syvällisesti pohdittu motiivi.

Tekijä ei ymmärrä genetiikkaa
Hyvin usein tarinoissa tulee vastaan ties mitä ketun ja suden sekoituksia. Kettu ei voi lisääntyä suden tai koiran kanssa! Hyeena taas ei ole edes koiraeläimiin kuuluva. Tälläiset mahdottomat risteytykset toimivat vain jos tekijä selittää kuinka ne ovat syntyneet, vaikka geenimanipulaatiolla.

Genetiikasta voisi saada todella hyviä juonenkäänteitä tarinoihin. Vaikkapa kaksi merlen väristä koiraa rakastuvat, mutta heidän pentunsa syntyvät vanhempien värityksen takia kuuroina ja sokeina.

Tekijä ei ymmärrä anatomiaa
Koirien ja hevosten jalat taipuvat eri tavoin! Oma selkeästi tunnistettava tyyli on erittäin hieno asia, mutta jotta tyyli toimisi sen piirtäjän kuuluisi tuntea aiheensa anatomia. Huomaan itse heti jos jokin anatomiassa on vialla muiden kuvissa (omien kuvien suhteen olen tietenkin sokeampi), jos korvat kiinnittyvät oudosti, jalat ja häntä taittuvat luonnottomasti ja niin edelleen. Anatomiapierut pahimmassa tapauksessa pilaavat koko kohtauksen tekemällä siitä surkuhupaisan.

Harvinaiset mielikuvituslajit
Tähän syntiin olen itsekin syylistynyt. Tein tarinaa harvinaisesta suden alalajista, joka oli tavallista sutta kookkaampi ja eli syrjäisessä vuoristossa. Ensinnäkin, miksi alalaji olisi harvinaisempi, jos se olisi tavallista parempi? Hyvin usein törmään juuri näihin mielikuvituslajeihin, jotka ovat tavallista suurempia, värikkäämpiä, voimakkaampia ja kaikessa muutenkin parempia.

Harvinaisuudessa ei myöskään ole muuta hyvää kuin salamyhkäisyys. Mitä pienempi populaatio on, sitä suuremmaksi riski sisäsiitoksesta kasvaa. Tässähän toki olisi hyvän tarinan ainesta, mutta harva haluaa tehdä tarinaa sudesta joka nussi serkkunsa kanssa. Vaikka lajia olisikin yli 100 yksilöä, ei se silti ole paljon vaikka siltä kuulostaakin. Kaikki nuo 100 yksilöä ovat kuitenkin sukua toisilleen ja geenejä katoaa lopullisesti joka sukupolvessa koska kaikki yksilöt eivät lisäänny. Jotta laji voisi säilyä terveenä joidenkin tutkijoiden mukaan yksilöitä kuuluisi olla olemassa vähintään 5000 (lisätietoa).

Jatkuvat taistelut
Eikö hyvää koiratarinaa saa muusta aiheesta kuin taisteluista? Onko Hopeanuoli syövyttänyt aivomme näin pahasti? Eikö tosiaan voida tehdä tarinaa, jonka pääosassa on jokin ihan muu aihe kuin taistelut? Villikoiriahan on oikeasti olemassa ja niitä on paljon erilaisia, eikö olisi kiinnostavaa lukea tarinaa niiden päivittäisestä eloonjäämistaistelusta konkreettisen taistelun sijaan? Monesti eri koiratarinoita lukiessa tulee vain tunne että jokainen ei-taistelukohtaus on vain pikaista johdattelua seuraavaa taistelua varten. Taisteluihin pitäisi olla myös hyvä motiivi, sillä luonnossa eläimet yleensä välttelevät taisteluita mahdollisimman paljon. Eri asia olisi jos koirat olisivat saaneet taistelukoulutusta ihmisiltä, jolloin ne helposti hakeutuisivat konfliktitilanteisiin.

Rotuvalinnat
Pystykorvaiset, mahdollisimman paljon sudelta näyttävät koirat ovat järjettömän suosittuja suomalaisissa koiratarinoissa. Hällä väliä vaikka eri koirarotuja on erikoistettu olemaan tavallista sutta vahvempia, nopeampia tai älykkäämpiä, nämä pystykorvahahmot ovat tasaisen parhaita kaikessa. Kaikki vähänkin mastiffimaiset tai kiharakarvaiset koirat ovat ehdoton ei, koska ne ovat "rumia" ja vaikeita piirtää. Harva piirtää minkäänlaisia luppakorvaisia korvia, ihan vain koska itse pitävät näitä pystykorvia niin uljaina ja salaperäisinä. Mikäli sarjakuvassa esiintyy ei-pystykorvia, ne eivät missään nimessä voi olla päähenkilöitä. Terriereitä ei esiinny tarinoissa juuri yhtään, vaikka niiden voimakas metsästysvietti ja terve rakenne tekisivät niistä hyviä selviytyjiä.

Pystykorvien ohella sarjakuvissa esiintyy myös usein harvinaisia, eksoottisia rotuja, sama se kuinka epätodennäköistä niiden juoksentelu vapaana olisi. Moni näistä sarjakuvista sijoitetaan Suomeen, koska se on varmasti nuorelle piirtäjälle helpointa. Mutta kuinka monta akitaa, kai-koiraa tai salukia juoksentelee Suomen (tai minkään muun maan) metsissä, entä kuinka yleisiä näiden sekoituksetkaan ovat? Suomessahan toki voisi olla villikoiria ja jos tarinan sijoittaa Suomeen niin yleisiä koiria voisivat olla kotimaiset rodut, saksanpaimenkoirat, labradorinnoutajat, beaglet ja niin edelleen. Tutkikaa tarinan tapahtumapaikan yleisimpiä rotuja, koska muuten tarina menettää roiman osuuden realismia jos siellä täällä vipeltää arvokkaita harvinaisia rotukoiria. Pidä myös mielessä että alueilla, joissa on vaihtuvat vuodenajat eivät karvattomat tai ohutkarvaiset rodut yksinkertaisesti pärjää. Näyttelyjalostuksen takia moni rotu on jalostettu pisteeseen jossa ne eivät ole enää mitenkään käytännöllisiä, vaikkakin ovat ihmisten mielestä "kauniita". Nykyinen bernhardilainen tuskin saisi kiinni yhtään saalista, mutta 100 vuotta sitten koira oli varsin atleettinen.

Päähenkilö on perinteinen sankari
Perinteisellä sankarilla tarkoitan nyt juuri suomalaisessa koiratarinakulttuurissa olevaa sankarin arkkityyppiä. Hahmo on luonteeltaan määrätietoinen, ehdottoman oikeudenmukainen, järkevä ja jalo. Hän on melko voimakas, nopea ja ketterä. Hän ei tee virheitä ja ajattelee aina muiden parasta. Oikeastaan hän voisi olla Hopeanuolen kadonnut veli, mitä ihmistarinoissa kutsuttaisiin Mary Sueksi. Tosin perinteinen päähenkilö on lähes aina uros, joten siis Gary Stu. Kaipaan särmikkäitä hahmoja, hahmoja joilla on epäsovinnaisia ajatuksia, huonoja tapoja, virheitä ulkonäössä ja jotka eivät aina onnistu kaikessa mitä tekevät. Nämäkin virheet pitää olla hyvällä tavalla toteutettuja, ei niin että "mun hahmo Make tappo sen kaverin nuorena, mutta se on oikeasti tosi mukava eikä halua puhua siitä enää". Tälläistäkin on nähty!

Tapahtumapaikka ja -aika epäselvä
Monessa sarjakuvassa tapahtumapaikkaa ei ilmoiteta missään vaiheessa, mutta miljöö on yleensä samanlainen kuin Suomessa. Tämä on lukijalle hyvin hämmentävää, etenkin jos mukaan sekoitetaan kaikenkielisiä nimiä Akirasta Petteriin. Ehkä tämä ei haittaa muita, mutta itseäni ainakin haittaa jos en tiedä minne tarina sijoittuu. Vielä enemmän haittaa jos tekijä ei selvästi tiedä paikasta yhtään mitään, esimerkiksi piirtämällä tiikereitä Afrikkaan ja vuoristoja Suomeen. Sitten kun tapahtumapaikan maa on valittu, niin olisiko mahdollista mitenkään tehdä hahmojen asuttamasta metsästä persoonaalisempi? Yleensä näen vain sarjakuvissa puita puiden perään, eikä mitään varsinaisesti tunnistettavaa kohtaa metsässä ole.

Tapahtuma-aikaa ei myöskään yleensä mainita. Mille vuosisadalle tarina sijoittuu? Odotanko että ihmiset tulevat sankarien perään puunuijien vai kiväärien kanssa? Jos koirat ovat ihmisten omistamia, millaista teknologiaa ihmisillä on jo käytössään? Kuinka paljon vapaata elintilaa eläimillä on jäljellä? Mihin töihin koiria käytetään vielä aktiivisesti, onko vaikkapa reenveto elintärkeä työ vai pelkkä harrastus? Onko piirtämääsi rotua edes ollut olemassa aikana johon tarinasi sijoittuu?

Esimerkkejä omaperäisistä koiratarinoista
Rover Red Charlie kertoo kolmesta koirasta, jotka todistavat ympärillään alkavaa maailmanloppua. Kaikki ihmiset sekoavat ja alkavat hysteerisesti tappamaan toisiaan, lopulta eläinten jääden yksin aavekaupunkeihin.

Beasts of Burden kertoo idyllisessä lähiössä asustavista koirista ja kissoista, jotka joutuvat jatkuvasti kamppailemaan paranormaalien olentojen ja ilmiöiden kanssa ihmisten ollessa tapahtumista tietämättömiä. Taistelut voitetaan älyllä ja magialla.

Kaukametsän pakolaiset on vanhempi piirrossarja, jossa pieni metsä raivataan jolloin metsän asukit joutuvat lähtemään evakkoon. Eläimet lähtevät yhdessä etsimään uutta asuinsijaa, jolloin syntyy poikkeustila jonka aikana vanhassä metsässä yhdessä asuneet eläimet eivät saa syödä toisiaan. Toisella tuotantokaudella sarjan juoni muuttui lauma1 vs lauma2 -kliseeksi, mutta toimi silti erittäin hyvin.

The Plague Dogs seuraa kahta eläinkoelaboratoriosta karannutta koiraa, joista kummallakin on omat traumansa jotka oikeasti vaikuttavat hahmojen käytökseen.

Kaikenkarvainen Charlie kertoo renttukoirasta, jonka entinen kaljan ja uhkapelin täytteinen elämä päättyy kun hänen rikoskumppaninsa murhauttaa hänet. Charlie päätyy kuolemansa jälkeen koirien taivaaseen, mutta karkaa sieltä.

Mistä sarjiksia saa?


Kaikki Suomessa julkaistut teokset tilaan pääosin Huutonetistä käytettyinä, tai sitten uudet julkaisut Adlibriksestä, jossa hinnat ovat halvat ja postikulut voivat olla niinkin vähän kuin 0€. Adlibris on minulle aika uusi löytö, mutta olen tilannut sieltä Weed taidekirjan, jonka hinta oli puljussa alhaisin ja paketti tuli kotiin mielestäni moitteettomasti.

Mutta suomijulkaisujen kohdalla kukaan tuskin tarvitseekaan apua, joten keskitytään ulkomaalaisiin teoksiin joita ei Suomessa ole vielä julkaistu. Ulkomailta tilatessa voi sarjakuvia saada todella halvalla käytettyinä, miksei uusinakin. Monesti itse postimaksut ovat 10-20€:n luokkaa ja itse kirjoja kalliimpia. Kannattaa aina valita se halvin postitusmahdollisuus, sillä kyllä se paketti tulee perille vaikka sitä ei olisikaan laitettu nopeimpaan käsittelyluokkaan.

IndyPlanet julkaisee melkein minkä tasoista amatöörisarjakuvaa tahansa, mutta ainakin heidän taitto ja painojälki on ollut moitteetonta vaikka itse sarjakuvien taso vaihtelee paljon. Lehdet ovat yleensä ohuita, mutta myös halpoja. Tältä firmalta olen tilannut ainakin nämä sarjakuvat: The Rogues, Nazi Werewolves From Outer Space, Virus Rising ja Devia. Viimeisimmän tilauksen ohessa tuli jotain sekaannusta ja sain Tempest Rising -sarjakuvan sijaan jo omistamaani Virus Rising -sarjista. Lähetin tästä e-mailia, mutta firma ei ikinä vastannut siihen. Puljun nettisivut ovat myös monesti epäkunnossa tai sekavat. Tämän vuoksi meni vähän maku firmasta.

Sofawolfilta olen tilannut vain yhden paketin, jossa oli Red Lantern ja Nordguard. Paketti saapui perille hyvissä ajoin, eikä minulla ole firmasta mitään pahaa sanottavaa. Valikoima on melko pieni ja moni tuote on muuallakin myynnissä.

FurPlanetilta olen tilannut Table For Threen, Fred Savagen, Crueltyn ja Initiatedin. Firman valikoima on laaja. Valitettavasti edellisen tilaukseni kanssa oli ongelmia. Pakettia ei näkynyt noin kuukauden odottelun jälkeen, vaikka tilauksen tila oli merkattu lähetetyksi. Kysyin asiasta kaksi kertaa e-maililla, enkä saanut mitään vastausta. Viimeisen viestin jälkeen pari päivää myöhemmin tilaus sitten merkittiinkin uudeksi ja sitten taas lähetetyksi, joten ilmeisesti he lukivat viestini vaikka eivät vastanneet siihen mitään. Sain pakettini lopulta, mutta vastaamattomuudesta jäi huono maku.

RabbitValley myy paljon vanhempia furrylehtiä (toki myös uusiakin julkaisuja), mutta heidän nettisivunsa on vaikea navigoida. Täältä olen ostanut The Dog's Days of Summerin ja Anubis Dark Desiret.

Second Ed myy myös paljon vanhempaa furrymateriaalia, laajan lehtivalikoiman lisäksi joitain artistien vanhoja portfolioita. Hinnat ovat mielestäni melko halpoja, mutta parasta on että postimaksu ulkomaille on aina vain 10 dollaria, ihan sama kuinka paljon ostat. En ole nähnyt puljusta mitään mainoksia tai kuullut siitä kenenkään puhuvan, joten olin hyvin epäileväinen kun tein tilaukseni muutama viikko sitten. Kaikki lehdet tulivat kuitenkin nopeasti perille. Täältä ostin vielä arvostelua odottavat Fang, Claw, & Steel -lehdet, Art Worth Stealing -kirjan, sekä ArtZone -lehdet.

Tavallisista koirista tai ihmissusista kertovia sarjakuvia kannattaa kytätä Ebaystä. Käytettyinä näitä saa hyvin halvalla, jolloin postimaksu on yleensä se pahin piikki. Tuotehakua tehdessä valitse erityisvaatimuksiksi Price + Shipping: lowest first. Tätä varten sinun pitää tietenkin olla kirjautunut sisään sivulle, jotta sivu tietää mikä on postitusosoitteesi. Ebaystä on tullut tärpättyä halvalla sarjiksia sarjoista kuten Beasts of Burden, Rover Red Charlie ja Werewolf the Apocalypse.

Sitten tietenkin Hopeanuoli -aiheista tavaraa myyvät suomalaiset firmat Urumi ja Ginga.fi, sekä ruotsalainen Futagoshop. Näiltä firmoilta en ole tilannut itse mitään, mutta ilmeisesti ovat ihan luotettavia ja valikoimat ovat laajoja.

Faijani varikset


Koska olin vähän peeaa kävin tänään faijani luona viemässä hänen pullojaan pullonpalautukseen. Hän ei ollut silloin kotona, mutta elukkansa kyllä olivat ja jäin vähäksi aikaa ulos niiden kanssa. Faija on aina ruokkinut pihansa lintuja ympäri vuoden, erityisesti kaikkia varislintuja. Rakastamme varislintuja kumpikin, ovathan ne niin älykkäitä, komeita ja huumorintajuisia. Mutta muutama vuosi sitten pihalla vieraileva varispariskunta tuli selvästi rohkeammaksi kuin muut linnut ja ne alkoivat pesiä jossain lähistöllä. Satunnaiset vierailut muuttuivat jokapäiväisiksi ja linnut pysyivät pihan lähistöllä koko ajan sen sijaan että kävisivät vain äkkiä syömässä. Asuin tuolloin vielä epäsäännöllisesti faijani luona ja linnut alkoivat selkeästi tunnistaa meidät muista ihmisistä, ne jopa seurasivat faijaani osan matkasta töihin aamuisin. Heti kun jompikumpi oli kotona ei kulunut kuin muutama sekuntti ja varis oli jo ikkunan takana tai pyörän sarvilla kyyläilemässä.

Tässä postauksessa olevat valokuvat ovat kaksi vuotta vanhoja, ajalta jolloin asuin faijani luona. Kuvissa on tuo ensimmäinen puolikesy pariskunta, joista uros sai nimen Kraa-Kraa ja naarasta kutsuttiin Vaimoksi. Eihän niitä toisistaan millään erottanut, paitsi jos ne olivat yhdessä jolloin saattoi huomata jonkunlaisen kokoeron. Nämä varikset saivat oman pesueen jota oli kiva seurata. Välillä pihalla olivat yhtä aikaa koko perhe, eivätkä varisvanhemmat juuri pelänneet että söisimme poikaset vaikka välillä jompikumpi saattoi istua terassilla muutaman metrin päässä niistä.



Tänään kun kävin faijalla paikalla oli ilmeisesti tämän vanhan pariskunnan aikuiseksi kasvanut poikanen Kronkku, sekä joku toinen varis, ilmeisesti hänen oma sisko tai kumppani. Olen ollut paikalta poissa jo kauan ja vieraillut vain silloin tällöin, mutta eivät varikset vielä näköjään paljoa aristele vaikka selkeästi kyräilevät enemmän kuin faijaani. Laitoin pihalle leipää ja kissanraksuja, sekä vesiastian. Kokeilin josko variksilla riittäisi rohkeutta tulla syömään vaikka istuin ihan vieressä ja kyllähän se onnistui, vaikka melko vieras olen jo ja viereiseen pusikkoon tuli myös makaamaan faijani kissa Kalle. Kuvasin pari videota näistä tyypeistä.


Tässä videossa varis fiksuna olentona dippaa kuivat leivät veteen ja yrittää viedä koko astian mukanaan. Tämän vuoksi olen alkanut laittaa isoja kiviä astioihin. Kalle veltostelee koko ajan viereisen puskan alla ja toinen varis huomaakin sen ja päästää varoitushuudon. Tästä kissasta kuitenkaan ei ole variksille juuri mitään uhkaa, koska Kalle on laiska ja läski. Metsästysviettiä sillä ei tunnu olevan ollenkaan, ainakaan variksien suhteen. Yleensä nämä elukat voivat olla aika lähekkäin maassa, katsellen toisiaan näyttämättä mitään suurempia kiinnostuksen merkkejä. Tämä toinen varissukupolvi saa varmasti omat poikasensa, joten on mielenkiintoista nähdä kuinka kesyjä niistä tulee.

Toisella videolla ei tapahtunut mitään kiinnostavaa ja ensimmäisenkin videon lataus kesti niin kauan etten jaksa toista ladata. Mutta otin screenshotin kohdasta, jossa näkyi missä itse istuin kuvauksen aikana.

Kalpeudessaan hohtava albiinojalkani!

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Blogin tilannekatsaus

Täytyy myöntää että olen tyytyväinen kuinka paljon kannustusta olen saanut kirjoittamisen suhteen ja kuinka paljon olen saanut aikaan niin vähässä ajassa. Blogitekstejä on kertynyt reilusti yli sata, vaikka aloitin blogin vain noin puoli vuotta sitten. Harkitsin alunperin perinteistä Ginga-blogia, mutta niitä on vain niin paljon jo ja en uskonut voivani kirjoittaa mitään uutta sanottavaa aiheesta. Silti olen vaivihkaa päätynyt kirjoittamaan sarjasta usein. Olen mielestäni onnistunut tämän blogin avulla täyttämään aukon suomalaisessa blogiskenessä, tätä ennen löysin vain yleisesti kaikkea eläinfiktiota käsittelevän Hammasnurkan ja kuolleen koirasarjisblogi Koiranviran. Älyttömästi kiitoksia kaikille lukijoille ja kommentoijille, tuskin jaksaisin tätä kirjoittaa jos en saisi mitään palautetta.

Virallisia seuraajia blogillahan on vasta 17 (näkyy tuossa liity blogiin -sarakkeessa), mutta blogin Facebook -sivuilla tykkääjiä on tällä hetkellä 54. Vaikea siis sanoa kuinka monta lukijaa blogilla oikeasti on. Blogin voi halutessaan linkittää omille sivuilleen täällä.

Aion tulevaisuudessa kirjoittaa enemmänkin artikkeleita liittyen keräilyyn ja koiratarinoihin, tällä hetkellä ainakin työstän artikkelia suomalaisten koiranettisarjiksien yleisistä kliseistä. Aion myös jossain vaiheessa tehdä jonkinlaisen postauksen lempinartuistani ja -uroksistani, kirjoittaa mistä paikoista ostan arvosteltuja teoksia ja ehkä kirjoittaa blogeista joita itse seuraan. Mietin myös josko viitsisin kirjoittaa tiivistelmän omasta Ginga-fanitarinastani, sekä jos järjestän kesällä taas koiraeläinpiirtäjien miittejä voisin niistä kirjoittaa jotain. Pääpaino tulee toki pysymään arvosteluilla, kuten ennenkin, mutta mielestäni on kivaa syynäillä tätä skeneä vähän syvällisemminkin ja tuoda omia mielipiteitäni esille. Otan vastaan artikkeliehdotuksia!

Alla näkyy tällä viikolla saapuneita lehtiä, joita tullaan syynäämään lähemmin jossain välissä. Animaatioista olen kirjoittanut selkeästi sarjakuvia vähemmän, eikä tähän näytä tulevan muutosta. Yritän kuitenkin ujuttaa animaatioarvostelun aina johonkin väliin.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Je T'Aime


NIMI: Je T'Aime
VUOSI: 2010
OHJAAJA: Mamoru Oshii

Tämä omituinen lyhytelokuva (noin 9 minuutin pituinen + lopputekstit) kertoo bassetista, joka vaeltaa yksin hylätyssä aavekaupungissa. Koira kaipaa kontaktia ihmisen kanssa ja tapaa jonkinlaisen robotin, jolle koira tuo joka päivä palloja heitettäväksi, mutta robotti ei kiinnostu niistä. Kun koira tuokin robotille pommin, jota robotti lienee etsinytkin, robotti tuhoaa pommin ja samalla itsensä.

En oikeastaan saanut tästä mitään irti. Tarina on omituisesti toteutettu, vaikka se onkin kiinnostava. Elokuvan aloitus on hyvä, koira herää tyhjässä kaupungissa rauhallisen ja surumielisen musiikin soidessa. Jonkin aikaa tutkitaan paikkoja ja katsojalle varmistuu että koko kaupunki tosiaan on autio. Sitten paikalle ilmestyykin yhtäkkiä robotti ja musiikki muuttuu dramaattisemmaksi. Robotin ensimmäinen ilmestyminen on kuvattu sekavasti, enkä minä ainakaan tajunnut mitä ihmettä tapahtui kuin vasta seuraavan kerran kun robotti näytetään kunnolla. Sitä ennen kuitenkin koira vaeltelee taas yksin ympäri kaupunkia, mutta nyt taustalla soi täysin sopimattomalta kuullostava laulu.




Animointi elokuvassa on kaunista ja huoliteltua, mutta se ei kuitenkaan riitä pelastamaan liian irralliseksi jäävää kokonaisuutta. Rakastan scifiä ja koiria, mutta tämä jätti kylmäksi. Mamoru Oshii on tunnetun Ghost In The Shellin ohjaaja, jota en vielä ole nähnyt vaikka omistankin sen. Kenties tämä lyhytelokuva olisi avautunut enemmän jos olisin nähnyt GITS:n ennen, mutta toisaalta lyhytelokuvan kuuluisi toimia itsenäisestikin.

TÄHDET: **


lauantai 17. toukokuuta 2014

Responsibility


NIMI: Responsibility (Vastuu)
VUOSI: 2013
TEKIJÄ: Jenna "SaQe" Viinikka

Vastuu on lyhyt kuvitettu runo, jota on printattu vain 100 kappaletta.Suurin osa näistä oli painettu suomeksi ja muutama englanniksi. Omani on enkkuversio, kun ajattelin jättää suomenkielisiä kappaleita sitten muiden vähemmän kielitaitoisten ostettaviksi. Lehti on kokoa A5 ja sivuja on 12. Saatavuus on yhä hyvä, lehden voi tilata SaQen nettikaupasta.

Olin varsin hämmentynyt kun sain tämän käsiini, koska olin olettanut sarjakuvassa olevan sivuja joita ei netissä oltu vielä julkaistu, tai sisällön olevan jotenkin erilainen. SaQe oli julkaissut ennen sarjakuvan myynnin alkua sarjakuvasta tämän trailerin, jonka tosiaan oletin olevan sarjakuvaan jonkinlainen intro. Mutta kyseisessä trailerissa näytettiinkin jo lähes koko lehden sisältö.



Koko lehti nojaa yhteen SaQen runoista, joka kyllä on ihan hyvä mutta liian suurpiirteinen ja ei mene asian ytimeen. Se on myös liian lyhyt, eikä lukijalle juuri jää mitään käteen lehden lukemisen jälkeen. Pahimpana ongelmana pidän kuitenkin kuvitusta, jota on käsitelty rankasti koneella. Esimerkiksi kannen kuva on selvästi tämä maalaus jota on säälittä käsitelty epämääräisen näköiseksi. Alkuperäinen maalaus ei ole myöskään SaQen parhaimpia, mutta paljon mieluummin olisin katsellut hänen tietokoneella muokkaamattomia kuvituksia. Nyt jokainen sivu on lähinnä epämääräistä punertavaa värimössöä jota painojälki on entistään tummentanut vaikeaselkoisemmaksi, joillakin sivuilla ei edes ole mitään selkeää kuvitusta värimössön lisäksi.

Tämä oli tekijälleen ensimmäinen omakustanne, ja varmasti tehty lähinnä kokeilumielessä. Kuvitettu runo on kiva taiteellinen idea, mutta myyntivalttia sellaisesta on turha odottaa ellei kuvitus sitten ole erityisen upeaa. Tälläinen lehtinen voisi kuitenkin olla esimerkiksi kaunis lahja häissä sun muissa tilaisuuksissa.

SaQe työskentelee Kippurablen kanssa tällä hetkellä uuden Dawn -sarjakuvan teossa, josta olen melko kiinnostunut vaikka siihen liittyvää materiaalia ei ole vielä paljoa julkaistu. Tämä uusi teos on ilmeisesti perinteisempi ja suoraviivaisempi sarjakuva ja tyylisuunta vaikuttaisi olevan realismi, mikä miellyttää ainakin itseäni.

TÄHDET: **

Näyttääkö teistäkin vähän että kettu seisoisi Amerikan lipun edessä?