The First Wars

NIMI: The First Wars
VUOSI: 2019
TARINA: Tsukasa Tsuji (perustuen Yoshihiro Takahashin sarjaan)
KUVITUS: Tsukasa Tsuji

The First Wars on piristävä uutuus ja toivottua vaihtelua Ginga -maailmassa. Kyseessä on Tsukasa Tsujin piirtämä ja käsikirjoittama parodiasarja, joka sijoittuu Weed ja Orion -sarjojen välimaastoon. Pääosassa ovat Weedin ja Koyukin neljä pentua, jotka joutuvat joka luvussa eri seikkailuihin, jotka eivät ole virallista canonia. Pokkareita on ilmestynyt vain yksi ja sarjan jatkosta ei ole tietoa.

Tarinat keskittyvät pentujen ympärille, mutta myös aikuisia hahmoja esiintyy säännöllisesti. Monessa tarinassa viitataan johonkin Ginga -sarjassa tapahtuneeseen kohtaukseen tai sarjan kliseisiin, mikä on fanille todella ilahduttavaa. Etenkin, jos kohtauksesta ei ole sittemmin puhuttu pääsarjoissa. Minulle ainakin tuli kivana yllätyksenä, että esimerkiksi Weedin taistelu villisikoja vastaan muistetaan yhä. Tsukasa Tsuji on yksi Takahashin assistenteista, joten ei ihme, että hän tuntuu muistavan sarjan tapahtumia ehkä jopa Takahashia paremmin. Tsuji on piirtämisen ohella myös käsikirjoittanut sarjan ja on onnistunut luomaan tarpeeksi erilaisia lyhyttarinoita, joiden huumori ei onneksi nojaa pissakakkapippelihuumoriin, mitä Takahashi tuppaa viljellä. Täytyy kuitenkin myöntää, että koin sarjan huumorin liian nuorille suunnatuksi ja harmittomaksi, ettei se saanut minua kuin muutaman kerran hymähtämään. Nautinkin enemmän sarjan tarjoamista nostalgiahetkistä ja uusista näkökulmista.

Siinä missä pääsarjoissa hahmojen luonteet jäävät monesti vähän hämärän peittoon on The First Warsissa korostettu tiedossa olevia luonteenpiirteitä, tai hahmoille on annettu täysin uusia puolia. Fanien keskuudessa on paljon puhuttu Gingan narttujen asemasta ja vähälukuisuudesta. The First Warsissa Bella saa viimein isomman roolin ja selkeän luonteen, Koyuki pääsee näyttämään kovispuolensa ja Crossia ylistetään. Tämä on monelle fanille todella toivottua tavaraa, mutta samalla en voinut olla miettimättä kuinka nurinkurista on, että nartut pääsevät valokeilaan parodiassa. Ihan kuin tehonartut olisivat vitsi. Kohtaus, jossa Crossia ylistetään koomisesti meni jo niin pitkälle, että se alkoi tuntua tämän nartun pilkalta. Narttuhahmojen näkeminen vitsinä on tuskin ollut tekijöiden tarkoitus, mutta en voi sille mitään, että badass-narttujen olemassaolo nimenomaan parodiasarjassa jäi kalvamaan, sillä pääsarjoissa vastaavaa menoa ei juuri koskaan nähdä. Oli miten oli, arvostan kuitenkin nartuille annettua huomiota.

Tsuji piirtää pennut pallopäisinä chibeinä, joka toisaalta sopii komediasarjaan, mutta toisaalta en itse oikein lämmennyt tälle valinnalle. Chibit näyttävät oudoilta ollessaan aikuisten koirien vieressä. Piirtäjä osaa matkia Takahashin tyyliä hyvin ja aikuiset koirat, sekä menneisyyden flashbackit on piirretty takahashimaisesti. Jotkin aikuisten koirien asennot olivat vaikuttavan dynaamisia. Olikin tavallaan sääli, että ne oli piirretty "pelkkään" parodiaan. Hahmot ovat viihdyttävän ilmeikkäitä. Jotkin pikkuseikat Tsujin tyylissä häiritsivät minua chibien lisäksi, mutta jälki on kokonaisuudessaan toimivaa.

The First Wars on Ginga -faneille pakko-ostos, mutta en usko sen tarjoavan pääsarjoista tietämättömille mitään erityistä. Sarja on mukavan erilainen verrattuna tavalliseen Gingaan, sekä saa pisteitä nostalgiamuisteloillaan, mutta itse en ainakaan jaksaisi lukea chibien harmittomia seikkailuja jos ne eivät liittyisi Gingaan.

TÄHDET: **1/2

Dogs! An Anthology

NIMI: Dogs! An Anthology
VUOSI: 2014
TARINA JA KUVITUS: Useita tekijöitä

Tämä kirja on tehty vapaaehtoistyönä intialaisten ja amerikkalaisten taiteilijoiden kesken, tai ainakin takakansi väittää kaikkien tulojen menneen löytöeläinkodeille. Tosi hienoa jos tämä on totta. Yhteistyö kahden maan ja monen artistin kanssa on jo suuri suoritus, sillä tälläiset projektit tuppaavat kuolemaan pystyyn syystä tai toisesta. Vielä suurempi suoritus on kyseessä mikäli kukaan ei ole tienannut tällä mitään.

Kirjassa on 11 koiriin liittyvää tarinaa, joilla on eri tekijät. Tekijöillä on selkeästi ollut aikalailla vapaat kädet tarinoidensa kanssa, koira-aihetta lukuun ottamatta muuta punaista lankaa tarinoiden välillä ei ole. Kuvitukset ovat myös hyvin erilaisia, sekä tyyleiltään että laaduiltaan. Uskon, että melkein kuka tahansa kiinnostunut on päässyt projektiin mukaan. Yksikin tarina on kirjaimellisesti monta sivua pelkkää mukamas syvällistä tekstiä ja muutama hutera viiva per sivu. Ei, en ole abstraktin taiteen suuri ystävä.

© Jack Zaloga

© Mindy Indy

Tarinat ovat melko lyhyitä, noin 5-10-sivuisia kertomuksia, jotka ovat ihan viihdyttäviä, mutta lyhyyden vuoksi suurin osa ei herätä suurempia tunteita eikä niillä ole tyydyttävää lopetusta. Kaikista eniten pidin Visiting A Theft -tarinasta, jossa ollaan öisellä lemmikkien hautausmaalla kertojan kertoessa siitä kuinka hänen koiransa hautakivi varastettiin. Kertoja pohtii syitä varkauteen ja samalla näemme kuinka (ilmeisesti) koiran haamu kohtaa varkaan. Tämä oli hyvin poikkeuksellinen koiratarina ja kuvitukseltaan se oli kauniin realistinen, joten se oli ehdottomasti suosikkini. Myös muutama muukin tarina oli mieleeni, mutta ne eivät silti olleet erityisen muistettavia tai omaperäisiä.

Projektina kirja on hieno saavutus ja toivoisin samanlaisia yhteisprojekteja järjestettävän täällä Suomessakin meidän omissa koirataidepiireissä. Kuitenkin itse tarinat eivät tehneet suurta vaikutusta ja en usko tulevani selailemaan kirjaa enää tulevaisuudessa. Itselleni ehkä kiinnostavin juttu oli nähdä jonkinlaisia intialaisia vaikutteita osassa sarjakuvista, esimerkiksi yhdessä tarinassa puhuttiin "intialaisesta pomeranianista", jolla tarkoitetaan tätä koiraa.

TÄHDET: ***

© Pia Alize Hazarika

© Priya Kuriyan

Shunkashuutou

NIMI: Shunkashuutou
VUOSI: 2006
TARINA JA KUVITUS: Elli Puukangas

Olen etsinyt tätä teosta kauan! Viimeinkin sain sen Nawulfilta lainaan, joten kiitos hänelle. Olen aikaisemmin lukenut Shunkashuutousta juttua Finnish Comics Dissected -blogissa ja tietenkin lukenut Puukankaan tunnetumman Vartijat -pseudomangan. Vartijat oli, kuten kaikki varmaan tietävätkin, melkoinen aivopieru ja ilmeisesti jo kuopattu hanke. Viihdearvon nimissä halusin ehdottomasti päästä lukemaan Puukankaan aikaisemman omakustanteen, mutta tätä kirjaa on nykyään hirvittävän hankala löytää mistään, eikä sitä jatkettu ensimmäistä osaa pidemmälle.

Ennen kuin revin tälle teokselle uuden peppureiän on sanottava, että teos on julkaistu vuonna 2006 ja tekijä on sen jälkeen kehittynyt aivan huikeasti. Hän ei enää yritä jäljitellä geneeristä isosilmäanimetyyliä ja on selkeästi ottanut opikseen saamastaan kritiikistä. Puukankaan nykyistä tuotantoa voi tsekata ainakin hänen Tumblrista.

Shunkashuutou 1 sisältää ensimmäiset luvut kolmesta eri tarinasta, sekä jotain sekalaisia ekstrasivuja loppupuolella. Itsehän en tiennyt lukujen kuuluvan täysin eri tarinoihin, joten ensimmäinen lukukertani oli hyvin turhauttava ja sekava. Tarinoissa esiintyy samankaltaisia hahmoja ja elementtejä, joten ne hyvinkin voisivat kuulua samaan maailmaan, ja väänsin aivoni solmuun kun yritin ymmärtää onko lukujen välillä jotain aikahyppyjä tai muuta vastaavaa. Missään kohtaa kirjassa ei lue tarinoiden olevan toisistaan erillisiä, sisällysluettelossa kyllä ilmoitetaan tarinat näin: Suden talvi jään vanki, Hari luku 1, Tika luku 1. Pitäisikö tämän perusteella nyt tajuta miten pokkaria oikeaoppisesti luetaan? Itse luen sarjakuvista sisällysluettelon vain jos jälkeenpäin etsin tiettyä sivua. Toista pokkaria sarjasta ei koskaan ilmestynyt, joten olisi ollut lukukokemuksen selkeyden ohella myös järkevämpää keskittyä yhteen tarinaan kerralla ja saada ainakin yksi tarina kerrottua kokonaan. Kuinka moni lukija on tottunut sarjakuvapokkariin, jossa on usea eri seuraavassa numerossa jatkuva tarina? Konsepti olisi helpompi sisäistää jos tarinoilla olisi eri piirtäjät, tai edes selkeästi erilaiset tyylit.

Ensimmäisessä Suden talvi- tarinassa sarvipäinen peikkomainen animetukkajäbä kurvailee koiravaljakolla lumimaisemissa. Jäbä pysäyttää reen ja erkanee johtokoiran kanssa syrjemmälle, lumen alta löytyy jonkinlainen bunkkeri josta nostetaan ylös reppu sisältäen vuorisuden lihaa. Jäi epäselväksi onko tämä peikkojäbän tekemä ruokavarasto vai varastaako hän muiden eväitä. Jäbä jatkaa kruisailua lumimyrskyn yltyessä. Valjakko piiloutuu luolaan suojaan, jossa animejäbä lähtee tutkailemaan luolan perukoita koirien jäädessä nuotion ääreen. Peikkojäbä löytää luolan syvyyksistä giganttisen umpijäässä olevan susiolennon. Jäbä heittää komeita tuhannen metrin loikkia päästäkseen katsomaan susikalikkaa paremmin, jolloin hirviö tietenkin herää henkiin. Ensimmäisen tarinaosuuden loppu.

Maagiset läpinäkyvät hiukset ovat vahvasti esillä tässä sarjassa.

Sitten hypätäänkin kesäiseen metsään, jota asuttavat uljaat superlihaksikkaat sparkledogit. Tässä tarinassa esiintyy myös samanlainen jättiläismäinen susihirviö kuin edellisessä tarinassa, joten luulin tämän olevan tiiraus joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Hari -tarinan päähenkilö on nuori hopeanuolimainen punamustavalkoinen (koska tämä väriyhdistelmä on vaan niin cooooooooool) yli-innokas pentu Hari. Hari saa tietää Yumerian kuningaskunnan (eli siis tää maaginen mettä missä nää elää) prinsessan karanneen jonkun miehen matkaan tai jotain sinne päin ja intoa puhkuen lupaa kuningasparille tuoda heidän lapsensa takaisin. Mutta prinsessa saapuukin paikalle monihäntäisen uroksensa ja kersojensa kanssa. Auvoa ei kestä kauaa kun paska lentääkin tuulettimeen ja jokin hyökkää Yumeriaan. Ekalla lukukerralla en oikein saanut selvää KETKÄ olivat hyökkäämässä, sillä yksi koira sanoo kissojen hyökkäävän, mutta taistelukohtauksessa "kissat" ja koirat on piirretty niin sottaisesti etten edes tajunnut osan hahmoista olevan kissaeläimiä. Paikalle tulee patsastelemaan myös tuo kerrostalon kokoinen jääsusihirviö, ilmeisesti vihollisena kissojen puolella. Turpakäräjiä käydään ja sitten taistelu loppuukin kuin seinään, jättisusikin vissiin katoaa eikä kukaan edes mainitse sitä. Hari näkee ensimmäistä kertaa prinsessan jälkeläisen Erwilin, joka on selkeästi Puukankaan silloinen ylitäydellinen fursona. Erwilin nähdessään Hari menee aivan sanattomaksi kun Erwil on vain niin säkenöivän siisti. Tähän loppuu tämä tarinaosuus.

My little pony, my little pony...

Ja sitten vielä se viimeinen tarina. Tikan pääosassa on edellisen tarinan Erwil, joka makaa verisenä sateessa ja pikkupoika (perusanimetukalla varustettu tietenkin) löytää hänet. Kersa hoitaa koiran kuntoon ja jäädessään hetkeksi yksin Erwil asettuu makuulle muistelemaan angstista menneisyyttään. Erwilin perhe valmistautuu hätäevakkoon (ilmeisesti tuon epämääräisen kissainvaasion takia?????) ja Erwil pinkaisee salakuuntelemaan vanhempiaan, jotka kiistelevät kenen lapsista kuuluisi olla varajohtajana. Erwil on vanhin, mutta hänen äitinsä mukaan "Hänestä ei tule kuningasta! Hänen piti syntyä kuolleena... Hän ei ole normaali. Hän on kishin!" Kishin on sitten joku demonihommeli, jonka merkitystä ei selitetä. Vähän kaikilla koirilla tuntuu olevan tässä sarjassa ties mitä erikoisvoimia, joten en tiedä miten demoni erottuisi joukosta. Väkisin väännetyn draaman nimessä Erwil tietenkin kuulee koko keskustelun. Sitten paikalle hyökkääkin tulta syöksevä kitsune (japanilaisestä mytologiasta tuttu monihäntäinen kettujuttu), joka paahtaa koiria hengiltä ja Erwilin pappa hyökkää kitsunen kimppuun. Tässäkin kohtaa olin hyvin hämmentynyt, sillä Erwilin isä on myös monihäntäinen. Onko hän myös kitsune? Miksi kitsune hyökkää? Onko se kissojen puolella? Miksi kissat hyökkäsivät sitten? Ja mikä hitto se godzillasusi oli? Miksi mitäh öh äh? Erwilin iskä saa turpaansa jolloin Erwil liittyy sankarillisesti taistoon ja hänen maagiset supervoimansa aktivoituvat, jolloin Erwil muuttuu myös monihäntäiseksi ja osaa nyt pajauttaa laasereita suustaan. Sitten tapellaan ja jätetään syrämmelliset hyvästit kun isäpappa kuolee sankarina, Erwil poseeraa lihakset kohoillen viimeisen kerran ylhäällä puunrungolla ja sitten lähtee karkuun. Muistelu päättyy ja nykyajassa pikkupoika kertoo Erwilille saavansa pitää hänet lemmikkinä.

Tämä teos on täysi sekametelisoppa! Ellei minulle olisi kerrottu tarinoiden olevan erillisiä istuisin varmasti vieläkin funtsimassa miten nämä tarinat sopivat aikajanallisesti toisiinsa. Ensimmäisessä tarinassa vaikuttaisi kuin koirat eivät olisi tavallista koiraa kummempia ja ihmisillä on sarvia ja muita fantasiaelementtejä. Toisessa tarinassa ei olekaan merkkiäkään ihmisistä, mutta siinä esiintyy ekan tarinan godzillasusi. Kolmannessa tarinassa ihmiset vaikuttavat ihan tavallisilta ilman fantasiamaustetta. Täh? Vielä hämmentävämpää on pokkarin lopussa oleva yksittäinen kuva, jossa on hahmoja sekä koira- että ihmismuodossa. Pystyvätkö sarjan koirat siis muuttua ihmisiksi?? Vai ovatko he jossain rinnakkaisulottuvuudessa ihmisiä? Miten tämä liittyy mihinkään?

Mitään omaperäistä ei tästä löydy. Japanimeiningistä on apinoitu jopa lukusuunta ja puheissaan hahmot käyttävät välillä japanilaisia arvonimiä, vaikka käsittääkseni tämä sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaahan. Tekijällä on ollut vakavanlainen hopeanuolitauti, eli hän on piirtänyt koirilleen koomisen kokoiset rintalihakset (näkyvät tuuheimmankin turkin läpi), ja asennot ja ilmeet peilaavat paljon Yoshihiro Takahashin tyyliä. Jättimäiset kitsunet ja godzillasudet taitavat olla Narutosta ideoituja. Koko pokkari huutaa wannabe-japanilaisuutta.

Kuvitus ei ole mieleeni, ei edes sen ollessa parhaimmillaan. Tälläinen tyyli ei vain uppoa minuun läpinäkyvine hiuksineen ja apposen auki halvaantuneine suineen. Etenkin ensimmäinen luku on varsin huolellisesti piirretty, sen jälkeen aletaankin mennä hitaasti mutta varmasti alamäkeen. Viimeinen luku onkin jo hyvin hutaistua, etenkin toimintakohtauksillaan (jotka olivat Vartijoidenkin suurin ongelma), jotka ovat erittäin sekavia ja ylityyliteltyjä. Puukangas on ollut jo tämän kirjan aikana hyvin lahjakas ja sen huomaa etenkin hänen piirtämistään näyttävistä tuli-, sade- ja valaistusefekteistä. Vielä tässä vaiheessa hän kuitenkin antoi liikaa periksi wannabe-japanilaisuudelle sekä meni monesta kohtaa sieltä missä aita oli matalin.

Lopputulos on KKK. Kornia, kliseistä ja kankeaa. Normaalisti olisin antanut näin huolitellulle teokselle enemmän kehuja, mutta koska en ensimmäisellä lukukerralla ymmärtänyt tarinankuljetuksesta mitään en voi mitenkään antaa tälle yhtä tähteä enempää. Lukukokemuksen kuuluu olla selkeää ja sujuvaa, tämä oli kaukana siitä.

TÄHDET: *1/2

Tästä valaistuksesta tykkäsin.

Good Dog

NIMI: Good Dog
VUOSI: 2013
TARINA JA KUVITUS: Graham Chaffee

Yksiosainen Good Dog seuraa Ivan -katukoiran elämää muutaman päivän ajan slice-of-lifemaisesti. Ivan etsii paikkaansa elämässä, näkee painajaisia ja puhuu välillä isännällisen bulldogin kanssa isäntien huonoista ja hyvistä puolista. Ivan haluaisi selkeästi tehdä elämällään jotain, muttei tiedä mitä.

Ivan törmää paikasta toiseen vaeltavaan kulkukoiralaumaan, jota johtaa karismaattinen koirasusi Sasha. Hänen villinä elänyt äitinsä oli nähnyt unessaan ennustuksen, jonka mukaan Sasha voisi valita kahden elämänpolun väliltä, joko elää sukunsa tavoin pohjoisessa, saada kauniin nartun kanssa pentuja ja elää onnellinen, mutta lopulta merkityksetön elämä. Tai sitten jättää tundra, vaeltaa tuntemattomille maille, johtaa laumaa kohti ennen näkemättömiä haasteita ja kuolla nuorena väkivaltaisesti. Toisella polulla Sashan kuolema tultaisiin muistamaan kaikkien koirien keskuudessa, joten Sasha valitsi sen. Ivan hengailee katukoirien keskuudessa ja koettaa ansaita heidän luottamuksensa kertomalla mistä löytäisi kanoja. Metsästysretki menee pieleen kun Sasha hyökkää kanojen omistajan kimppuun ja kuolee rytäkässä, jolloin lauma hajaantuu ja Ivan päätyy jälleen yksinäiseksi.

Tätä kirjaa on jotenkin vaikea kuvailla ja sisäistää, kenties minun pitäisi lukea se uudelleen vähän ajan päästä ja kunnolla sulatella lukemaani tajutakseni jotain syvällistä pointtia. Tarinassa yhtäaikaisesti ei juuri tapahdu mitään ja toisaalta tapahtuu paljonkin. Sashan ennustettua legendaarista loppua hypetettiin melkoisesti ja loppupuolen delaaminen kanalan omistajan lyödessä kepillä oli antiklimaattinen. Koska hei, olen niin tottunut koiratarinoiden olevan monen päivän taisteluita kerrostalon kokoisia karhuja/hirviöitä/juttuja vastaan, joten tämä tuntui vain niin... normaalilta. Lopussa Ivan on ihan samassa pisteessä kuin alussakin, yksin miettimässä mitä tekisi itsensä kanssa. Pikkaisen vihjataan kuitenkin kanalan pitäjän haluavan ottaa koira omakseen, mutta mitään kunnon päätöstä Ivanin tarinalle ei ole. Kaikki hänen kokemansa tuntui hieman turhalta.

Koirien pohdinnat ihmisistä ovat mielenkiintoisia ja jäävät harmittavan pintapuolisiksi. Tarinasta olisi voitu saada paljon irti, jos dialogia olisi vielä syvennetty. Koirilla on kaikilla muutaman luonteenpiirteen ansiosta tunnistettavat persoonat, mutta hahmot jäävät silti etäisiksi.

Taide on nättiä. Tekijän tyyli on erittäin selkeää ja sympaattista. Vaikka olenkin lähinnä yksityiskohtapornon ystävä osaan arvostaa yksinkertaisempiakin tyylejä. Etenkin varjostukset on toteutettu näyttävästi muutamassa kohtauksessa. Joillekin koirille olisin antanut selkeämpiä ulkonäöllisiä piirteitä, sillä välillä oli hankala erottaa hahmoja toisistaan.

Näin pähkinänkuoressa siis hyvää taidetta ja kelpo tarina, mutta jotain wow-efektiä nyt jäi uupumaan, taikka sitten en ensimmäisellä lukukerralla kunnolla sisäistänyt tarinan sanomaa. Lauman hajaannuttua Ivan toteaa kuinka mukavaa oli kerrankin kuulua jonnekin. Onko tässä yritetty mietiskellä jotain yksilön ja yhteisön eroista? Kenties se menee jo ylianalysoinnin puolelle.

TÄHDET: ***1/2

Pohdintaa viiden tähden pläjäyksistä

Blogissa on tähän mennessä arvosteltu ainakin 193 teosta. Mikäli laskin oikein. En koe olevani mitenkään vaativa katsoja, joka aina vaatisi jotain uutta maatamullistavaa. Annan helpolla tuttua ja turvallista kahta ja kolmea tähteä, mutta hyvin harvoin olen jakanut täysiä pisteitä. Tuosta suuresta arvostelumäärästä vain 16 on saanut täydet viisi tähteä. Alla tarkemmat tähtijakaumat:

* = 23 kpl (11,9%)
** = 59 kpl (30,5%)
*** = 60 kpl (31%)
**** = 35 kpl (18%)
***** = 16 kpl (8%)

Kuten arvata saattaa suurin osa teoksista tippuu jonnekin keskitasolle, täysin upeita ja täysin perseestä olevia teoksia on vähiten. Omasta mielestäni en ole erityisen ankara arvostelija, mutta jakauma kertoo selkeästi kuinka jonkinlaista tasoa on yritetty ylläpitää. 

Tässä täydet pojot saaneet teokset:

Ylhäältä alkaen vasemmalta oikealle: Old Fangs, Kaunotar ja Kulkuri, Fantastic Mr. Fox, Anubis Dark Desire Anthology, Plague Dogs, Ringing Bell, Hopeanuoli (manga, Akakabuto -osa), Beasts of Burden - Animal Rites, Mush! Sled Dogs With Issues, Nordguard, Rover Red Charlie, Stargazing Dog, Prinsessa Mononoke, The Ice Wanderer, The Kennel Club, ja The Mystical Fox. En jaksa linkittää jokaista erikseen, käyttäkää hakua tai arvostelulistaa.

Mietin onko näillä teoksilla jotain yhteistä. Millaiset teemat ja tyylit minuun uppoavat eniten. SK edustaa kuitenkin loppujen lopuksi vain ja ainoastaan omia mielipiteitäni, eikä sivua todellakaan kannata lukea faktana. Minua on aikaisemmin syytetty puolueellisuudesta arvostelussa. Kommentti hämmensi, sillä totta kai mielipiteeni ovat puolueellisia. Nehän ovat MINUN ajatuksiani. Jos tykkään jostain niin tietenkin hölötän siitä positiivisia asioita.

Heti ensimmäiseksi huomasin pitäväni varttuneemmalle väelle suunnatuista tarinoista. Kaunotar ja Kulkuri tosin sopii kaikenikäisille, Ringing Bell on vähän siinä ja siinä uskaltaako sitä ihan pienille lapsille näyttää. Seksuaalista sisältöä löytyi vain The Kennel Club -korttipakasta ja Anubis Dark Desirestä. Furrypornoa on tullut luettua jo ihan ookoo määrä, mutta vaikka minulla ei mitään ole petipuuhia vastaan, todellakaan, ei se pelkästään riitä tekemään suurta vaikutusta elleivät taide ja tarina ole vaikuttavia. Esimerkiksi Old Fangsissä käsiteltiin perheväkivaltaa, Prinsessa Mononokessa luonnonsuojelua, ja Plague Dogsissa eläinkokeita. Tälläiset vaikeat teemat kiehtovat, etenkin jos niitä uskalletaan käsitellä useammasta näkökulmasta. Väkivaltaa en erityisemmin kaipaile taikka välttele, kunhan ei mene mielettömäksi silpomiseksi pelkän silpomisen takia.

Nostalgia voi sumentaa aivot, mutta en nyt hirveästi koe jääneeni nostalgian loukkuun. Viiden tähden teoksien joukossa vain kaksi ovat lapsuudesta tuttuja, eli Kaunotar ja Kulkuri, sekä Hopeanuoli. Jälkimmäinen oli tosin tuttu vain anime-muodossaan ja viisi tähteä annoin aikuisena luetulle mangalle.

Piirrostyyleissä suosin paljon realismia. Mitä enempi yksityiskohtia sen parempi. Erittäin realistista linjaa sekä kuvitukseltaan että tarinaltaan edusti The Ice Wanderer, kokoelma sekalaisia eräjormatarinoita. Arvostan myös miellyttäviä sarjakuvamaisia tyylejä, kunhan niissä ei mennä liikaa söpöilyn puolelle. Yllättäen listalta löytyivät hyvin pelkistetyllä, jopa rumalla tyylillä piirretty Stargazing Dog ja välillä hutaistun näköinen Mush! Sled Dogs With Issues. Hyvä tarinankerronta korvaa puutteellisen kuvituksen (jostain syystä tämä toimii harvemmin toisin päin), Stargazing sai jääkalikkasydämeni sulamaan ja ihan oikeasti vähän pillitin sitä lukiessa. Kirjassa keski-ikäinen mies menettää työnsä, avioerossa perheensä ja lopulta hänellä on vain auto ja koira. Hyvin raastavaa ja elämänmakuista meininkiä sopivalla huumorilla varustettuna. Mush taas oli erittäin hauska ja omaperäinen ja yllätti minut täysin vaikka aluksi nirppanokkailin sen kanssa kuvituksen takia.

Yhtäkään tietokoneanimaatiota ei joukosta löytynyt. Myönnän heti etten ole koskaan pitänyt tietokoneanimaatiosta, ellei sitä ole sekoitettu live actionin tai 2D-animaation sekaan. Mutta pelkkä tietokoneanimaatio ei vain iske, oli se miten hienosti toteutettua tahansa. Jos kaksi elokuvaa tehtäisiin samasta juonesta täysin identtisillä toteutuksilla, ainoina eroina toisen olevan toteutettu 2D-animaationa ja toisen tietokoneanimaatioina valitsisin varmasti perinteisemmän vaihtoehdon paremmaksi. Tämä on täysin oma aivovammani ja nykyään varmasti monella minua nuoremmalla ei enää ole samanlaista mielikuvaa perinteisen animaation paremmuudesta. Stop motion-animaatio tosin löytyi Fantastic Mr. Foxin muodossa. Tästä animointityylistä en yleensä pidä, mutta elokuvassa animointi oli erittäin sulavaa ja käytetyt nuket olivat upean yksityiskohtaisia. Eikä itse tarinassakaan ollut mitään moitteita.

Yhtäkään jatko-osaa ei myöskään päässyt joukkoon.

Wolf Spirit

NIMI: Wolf Spirit
VUOSI: 2016
TARINA JA KUVITUS: Eero Oinonen

Kiitokset Nawulfille, joka esitteli tämän sarjakuvan minulle. Wolf Spirit on Oriveden opistossa sarjakuvalinjalla (sarjakuvalinja on tänä vuonna lakkautettu) opiskelleen Oinosen teos, joka on päässyt ihan printille asti ja sitä on ollut myynnissä 5€ hintaan. Opiston oppilaat ovat näköjään vuosien varrella tuottaneet muitakin koira-aiheisia lehtiä. Valokuvissa näkyy ehkä enemmän tai vähemmän koiriin liittyviä sarjiksia, kuten Motivaatio monsteri, Valkoinen hirvi, sekä Koiranpäiviä. Jos joltakulta näitä löytyy nurkista olisin erittäin kiinnostunut ostamaan tai lainaamaan niitä, yhteyttä voi heittää e-mailiini (naravox@gmail.com).

Mutta asiaan! Wolf Spirit on vain noin 30 sivua pitkä, mutta siinä ajassa ehtii tapahtua paljon. Tuntemattomaksi jäävässä fantasiamaailmassa kolmipäinen hydra tyrannisoi kaikkia muita eläimiä ja on jotenkin onnistunut saamaan kaikki kasvitkin kuihtumaan. Susien ja raptorien päälliköt kokoavat joukkonsa ja hyökkäävät hydraa vastaan yhdessä. Myös kaikki muut eläinlajit yhtyvät taisteluun. Tavalliset eläimet eivät pärjää hydralle, joten raptorien ja susien päälliköt tekevät yhdessä erikoisiskun, jolla hydra viimein kuolee. Erikoisisku on muuten ihan samanlainen kuin Hopeanuoli -animen kohtaus, jossa Riki ja Gin viiltävät Akakabutoa kehon sivuilta.

Hydran kuoltua näyttää kuin paratiisissa olisi taas kaikki hyvin. Kasvillisuus palaa, raptorit ja sudet elävät sovussa, erikoisilla syntymälahjoilla varustettuja susia ja raptoreita syntyy säännöllisesti, mutta yhdelläkään ei ole samoja voimia kuin hydran päihittäneillä päälliköillä. Eräänä päivänä raptorit hyökkäävätkin susien kimppuun ja uusi sota alkaa. Sarjakuva päättyy susien nykyisen päällikön pentujen syntymään ja tarina jää selkeästi kesken.

Juoni on kamalan kliseinen, eikä yhtään mitään taustoiteta kunnolla. Hydran vain ilmoitetaan olevan kamala, mutta sen harjoittamaa tyranniaa ei konkreettisesti näytetä. Tarinalla ei ole päähenkilöä, eikä yhteenkään hahmoon tutustuta edes pintapuolisesti. Kannen perusteella päähenkilöiksi voisi luulla raptorien ja susien päälliköitä, joilla ei ole edes nimiä, mutta heidän luonteistaan en pystyisi lukemani perusteella kertomaan mitään. Mikäli jatko-osaa seuraa sen päähenkilöinä ovat todennäköisesti lopussa esiintyvä susien nykyinen päällikkö Akihiro (koska japanibuumi pitää vieläkin pintansa...) ja puolisonsa Crystal. Tässä osassa ei ollut kuitenkaan yhtäkään henkilöä johon lukija olisi voinut kiintyä ja samaistua.

Raptorien ja susien näkeminen tappelemassa hopeanuolimaisesti jättiläishirviötä vastaan hymyilytti. Ajatus on niin häpeilemättömän nostalginen ja kliseinen ja tälläistä tarinaa voin kuvitella monen 10-15 vuotiaan rustailleen. Itsekin piirsin tuossa iässä satoja kuvia koirista tappelemassa kerrostalon kokoisten karhujen ja muiden örkkien kanssa. Tässä tapauksessa tekijä on kuitenkin aikuinen. En sano etteikö aihetta voisi toteuttaa järkevästi, mutta nyt se ei ainakaan ole onnistunut.

Kuvitus on suoraan sanottuna kaameaa. Sävytykset on toteutettu dodge- ja burn -työkalujen avulla ja liikkeessä raiskataan rankasti blurria. Värien käyttö on hyvin lapsekasta, joka sivulla seikkailee mielikuvituksellisia sateenkaarieläimiä. Yllättäen piirtäjällä on kuitenkin oma tyylinsä, joka ei imitoi vaikkapa Hopeanuolta tai Baltoa. Tästä plussaa. Eläinten anatomia on hyvin epämääräistä. Mukavaa kuitenkin, että tekijä on antanut nykytiedon mukaisesti raptoreilleen höyhenpeitteen, vaikka se on monen mielestä dorkan näköistä.

Olin hyvin ällistynyt ja huvittunut tästä sarjakuvasta. Odotin tekijän olevan nuori tyttö, mutta pientä taustatutkimusta tehdessäni tekijäksi paljastuikin aikuinen mies, joka aikoo tehdä sarjakuvapiirtämisestä ammattinsa. En haluaisi murtaa kenenkään unelmia, mutta itsekin lopetin aikoinaan taidekoulun kesken kun tajusin ettei Suomessa vaan ole todennäköistä saada taiteesta kokopäivätyötä, vaikka olisi kuinka huikea piirtäjä. Piirtämistä ei tarvitse koskaan lopettaa harrastuksena, vaikkei siitä saisi ammattia. Jos Oinonen kuitenkin aikoo jatkaa unelmansa jahtaamista hänen kannattaisi tutkia eläinten anatomiaa lisää (poikkeaminen realismin pariin ja sitten takaisin omaan tyyliin ei ole kenellekään pahitteeksi), hankkia teksteilleen oikolukija (kirjoitusvirheitä ja tökkiviä lauserakenteita on paljon), sekä opetella värittämään ilman dodgeen ja burniin nojaamista.

TÄHDET: *

Koiria ja isäntiä

NIMI: Koiria ja isäntiä (Ginga no Inutachi - Shonen to Inu Remix)
VUOSI: 2001
TARINA: Akira Ito
KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Uunituoreesta suomijulkaisusta saadaan pientä vaihtelua Gingalle. Tämä yhden kirjan mittainen sarja keskittyy koirien ja heidän omistajiensa koetuksilla oleviin suhteisiin. Pokkarissa on seitsemän tarinaa, joista kaikki paitsi yksi pyörivät Shuiichi Takuman ja hänen lähipiirinsä ympärillä. Näin tarinoille löytyy koira-aiheen lisäksi muukin yhdistävä tekijä.

En itse odottanut tätä kirjaa mitenkään innolla, tietenkin luen kaiken Takahashin tuotannon mielelläni, mutta en tiennyt sarjasta paljoakaan. Käsitykseni oli, että kyseessä olisi ollut vain lyhyitä ja kepeitä koiratarinoita, eikä mitään kovinkaan kiinnostavaa. Mutta toisin kävi. Tarinoissa on ryhdytty täysillä ylistämään koirien uskollisuutta ja fiksuutta, aitoa tunnetta on saatu roimasti mukaan. Minähän olen melkoinen koirien palvoja, joten tälläinen ylistys oli todellakin mieleeni ja myönnän tirauttaneeni itkua useamman kerran.

Vaikka jokaisessa tarinassa koirat joutuvat enemmän tai vähemmän laiminlyödyiksi ja pahoinpidellyiksi on tarinoista tehty tarpeeksi erilaisia. Mukana on tavallisten lemmikkien ohella tarina sota- ja opaskoirasta. Rotukirjo on ihan ookoo, joskin samoja rotuja on tullut nähtyä jo paljon Takahashin töissä ja olisi ollut kiva nähdä jotain hänelle ihan uutta/vähän käytettyä rotua, vaikka kettuterrieriä, rottweileria tai chowchowta (ihan vain vaihtelun vuoksi, ei sillä, että pitäisin mainituista roduista erityisemmin). Gingassahan ei nyt ihan mitä tahansa rotua voi viskata luontoon ja näyttää sitä uskottavasti selviämässä siellä, mutta lemmikkikoirien kanssa olisi voinut kokeilla jotain uutta. Pyreneittenkoira on pääosassa kahdessa tarinassa ja sivuosassa vielä kolmannessa, tätä rotua ei kuitenkaan ihan joka jampalla ole ja näiden tilalle olisi voitu keksiä jotain muuta. Myös oman tarinan saaneet labradorin- ja kultainennoutaja ovat mielestäni turhan samanlaisia koiria. Mutta tämä on vain hyvin pieni kritiikin aihe.

Eniten nautin sotakoira Adelin ja opaskoira Tessin tarinoista. Adelin tarina sijoittuu vuoteen 1942. Japani värvää kykenevistä lemmikkikoirista sotakoiria, lopuista tehdään sotilaille lapasia. Äärimmäisen köyhyyden aikana tavallisilla kansalaisilla ei ole varaa pitää koiria tyhjän pantteina ja lemmikin pitäjiä pidetään suorastaan maan pettureina. 11-vuotias Koukichi Takuma on saksanpaimenkoira Adelin ylpeä omistaja ja kertoo koulussaan tarmokkaana kuinka hänen koirastaan tulee sotakoira. Adel kuitenkin pelkää tulta ja ei sovellu sotakäyttöön. Koirasta aiotaan siis tehdä kintaita ja Koukichi yrittää epätoivoisesti pelastaa koiransa. Tarinan aikana Adel kohtaa tuliphobiansa isäntänsä vuoksi. Tess on eläköitynyt opaskoira, rodultaan labradori, joka on tilapäisesti hoidossa koiriin penseästi suhtautuvalla mummelilla. Mummo on sodan aikana nähnyt koirien kärsivän, jonka vuoksi hänellä on koirista lähinnä huonoja muistoja. Vanhukset alkavat hitaasti ymmärtää toisiaan. Kummassakin tarinassa korostetaan kuinka koiralle on suuri kunnia olla isännälleen avuksi. Pillitin kummankin tarinan lopussa, Tessin saadessa opaskoiran valjaat päälleen viimeistä kertaa ja Adelin hypätessä liekkimereen, ajatellen "On ylpeyteni olla aina rinnallasi. On sekä kunnia että ilo elää yhdessä sinun kanssasi." Jos tämä ei vangitse koiran olemusta ja ydintä en tiedä mikä sen tekisi.

Shuiichi Takuma on tarinoiden yhdistävä lenkki. Hänet tavataan ensimmäisessä tarinassa pikkupoikana ja häntä nähdään aikuisena muissa tarinoissa. Valitettavasti tämä hahmo lähinnä turhautti minua. Ensimmäisessä tarinassa Shuiichi on laiminlyönyt koiraansa kolmen vuoden ajan ja herää arvostamaan koiraansa ja tuntemaan syyllisyyttä vasta koiran kuollessa vammoihin ja rasitukseen, jotka sai puolustaessaan Shuiichia. Lapsuuden typeryyden jälkeen Shuiichi ei kuitenkaan ole oppinut koirista aikuisena juuri mitään, vaan ottaa pieneen asuntoon kadulta löydetyn huskyn pennun, joka aikuisena vetää isäntäänsä pitkin katuja. Koulutusmenetelmätkin tulevat kohtauksessa selväksi, vedon aikana koiralle vaan huudellaan epämääräisesti "Pysähdy! Seis! Taakse! Seuraa! Hei!" vaikka yhtäkään näistä sanoista ei ole koiralle opetettu, ja sitten kun koira juoksee naisen kumoon otetaan remmi esille ja aiotaan hakata koiraa. Jep jep, juuri näin. Shuiichi lähtee Hokkaidon maaseudulle tapaamaan tyttöystävänsä ankaraa isää. Isä pitää Shuiichia vain pehmona kaupunkitollona ja hänen mielestään koirien pitäisi tehdä töitä. Shuiichin koira Sylvie katkaisee jalkansa, mutta silti Shuiichi munattomana ei uskalla sanoa tyttöystävänsä isälle vastaan ja koira ilmoitetaan mukaan rekikisaan. Vasta kesken kisaa Sylvien kärsiessä uskaltaa Shuiichi viimein lopettaa farssin kesken.

Tarinoissa on myös häiritsevän paljon suorastaan koomisen töykeitä ja väkivaltaisia sivuhahmoja. Toivon todellakin ettei Japanissa ole näin vastenmielisiä ihmisiä liikenteessä ja suhtautuminen eläimiin olisi positiivisempaa. Shuiichin ensimmäisen koiran jäädessä auton alle kuljettaja pysähtyy katsomaan mitä jäi alle, mutta jatkaa sitten eteenpäin tuohtuneena kun uhri olikin vain joku rakki. Tessin tarinassa Tess saa päähänsä verta valuvan haavan kun kovalla vauhdilla pyöräilevä mies osuu häneen. Mies ei edes pysähdy katsomaan miten koiralle kävi, vaan jälleen huudellaan töykeyksiä. Heti perään tulee rekka, jonka kuljettaja huutaa karkeuksia minihameessa liikkuvalle naiselle. Tietenkin Suomessakin joku voisi ajaa koiran päältä ja ei pysähtyisi sen takia, paskiaisia kun löytyy kaikkialta, mutta näissä tarinoissa kusipäisten ihmisten määrä on ihan käsittämätön.

Takahashi ei ole koskaan ollut hyvä keksimään herkkiä hetkiä hahmojensa välille, ei ainakaan niin, että homma tuntuisi luontevalta. Toisen käsikirjoittamana tarinat kuitenkin toimivat erittäin hyvin ja haetut herkät fiilikset menevät perille. Ihmishahmoissa on tarpeeksi syvyyttä ja tarinat ovat samaistuttavia, pysyen melko realistisina. Akira Ito on käsikirjoittanut myös toisen Takahashin kuvittaman sarjan, Fangin, josta itse en juuri pitänyt sen epärealistisen hölmöilyn ja puutteellisten ihmishahmojen vuoksi. Tämän sarjan suhteen käsikirjoitus on kuitenkin hyvin onnistunut. Näkisin mielelläni lisää sarjoja, joissa Takahashi toimisi vain kuvituksen tekijänä, sillä tuntuu, että häneltä ovat tuoreet ideat lopussa. Uusimmat Orionit, Akamet ja Last Warsit ovat näyttäneet lähinnä saman vanhan toistolta. Oli myös mukavaa ettei mukaan ole väkisin ängetty mitään yhdistävää tekijää Ginga -saagaan, kuten Anju & Jiroomarussa.

Kuvitus on nättiä ja astetta realistisempaa kuin Gingassa. Ihmisiä on välillä hankala erottaa toisistaan eri tarinoissa, mutta ihmisten kasvoihin on laitettu kiitettävästi vaivaa, sillä realistiset ihmisten kasvot eivät ole olleet Takahashin vahvimpia aihealueita. Koirat ovat hyvin ilmeikkäitä vaikka eivät puhu ja vain muutamassa kohtauksessa kuullaan niiden ajatuksia.

TÄHDET: ****

White Fang (sarjakuva, Barron's Graphic Classics)

NIMI: White Fang
VUOSI: 2011
TARINA: Jack London, Tom Ratliff
KUVITUS: Penko Gelev

Näitä Valkohammas- ja Erämaan kutsu -sarjiksia alkaa tulla jo korvista ulos, mutta tämä oli myynnissä niin halvalla etten voinut jättää ostamatta. Koko aihe jo puuduttaa. Tässäkään sarjakuvassa ei ole uskallettu tuoda tarinaan mitään uutta, mutta laadullisesti se on ihan kelpo tavaraa. En aio kerrata Valkohampaan tarinaa jo miljoonatta kertaa, jos oikeasti et ole tutustunut tarinaan lue jokin aikaisempi arvosteluni, jokaisesta pitäisi löytyä tarina pähkinänkuoressa.

Sarjakuva on suunnattu ilmeisesti yläasteelaisille. Vähän väliä jokin "vaikeampi" sana on selitetty sivujen alakulmissa. Tälläiset opetussarjakuvat ovat ihan kelpo vaihtoehto kirjan lukemiselle, vaikka itse toivoisin ihmisten lukevan itse kirjan mieluummin. Kouluissa kuitenkin lyhyempi sarjakuva tulee oppilailla todennäköisesti luettua, siis ihan aikuisten oikeasti luettua, eikä vain pikaselattua läpi. Vähän varttuneemman ikäryhmän ansiosta tarinaa ei ole lähdetty kaunistelemaan, verta ja tappomeininkiä näytetään yhtä lailla kuin kirjassakin. Kirjaa seurataan ehkä turhankin orjallisesti, sillä kaikki tapahtumat on taidettu ottaa mukaan. Sarjakuvaa on raskas lukea koska joka sivu on täynnä kertojan tekstiä.

Piirrokset ovat hyvin realistisia tylsyyteen asti, mutta osasin arvata kohtauksen, jossa Valkohammas taistelee bulldoggia vastaan olevan taas naurettava. Ja niin olikin. Taas kerran bulldoggi on piirretty nykyisen bulldogin mukaan. Tuon ajan oikeasti tappelukäytössä olevat bulldogit olivat kestäviä, kevytrakenteisia ja ketteriä, eivätkä juuri eronneet tämän päivän pitbullista (joita myös kutsuttiin bulldogeiksi, ja joissain piireissä tätä nimeä käytetään yhä lempinimenä). Käyttökoirien ja etenkin näiden "machokoirien" ystävänä tämä jatkuva väärinkäsitys aina ärsyttää yhtä paljon.

I don't believe it either!

Kuvitus noin muuten on perushyvää ja melko persoonatonta. Sitä on kuitenkin helppo seurata. Rakastan realistista tyyliä, mutta haluan siinä olevan myös kiinnostavia valaistuksia, värejä, perspektiivejä, ilmeitä. Värimaailma sarjakuvassa on aneeminen, kaikki on harmaata. Ei-harmaat värit ovat niin haaleita, että ne juuri ja juuri erottuvat harmaasta massasta. Valkohampaan äidin tunnusmerkki on hänen punertava turkki, josta moni ihminen huomauttelee, mutta sarjakuvassa hahmoa on vaikea erottaa muista susista. Emo näkyy yhdessä yläpuolella olevassa skannissa vetämässä jänistä intiaanien ansasta. Kiinnostavammalla värimaailmalla olisi varmasti saatu paljon eloa tarinaan.

En erityisemmin suosittele tai käske kaihtamaan tätä sarjakuvaa. Se ei tehnyt vaikutusta, muttei se ollut huono, eli jää sinne unohdettavaan keskitasoon.

TÄHDET: ***