White Fang (sarjakuva, Barron's Graphic Classics)

NIMI: White Fang
VUOSI: 2011
TARINA: Jack London, Tom Ratliff
KUVITUS: Penko Gelev

Näitä Valkohammas- ja Erämaan kutsu -sarjiksia alkaa tulla jo korvista ulos, mutta tämä oli myynnissä niin halvalla etten voinut jättää ostamatta. Koko aihe jo puuduttaa. Tässäkään sarjakuvassa ei ole uskallettu tuoda tarinaan mitään uutta, mutta laadullisesti se on ihan kelpo tavaraa. En aio kerrata Valkohampaan tarinaa jo miljoonatta kertaa, jos oikeasti et ole tutustunut tarinaan lue jokin aikaisempi arvosteluni, jokaisesta pitäisi löytyä tarina pähkinänkuoressa.

Sarjakuva on suunnattu ilmeisesti yläasteelaisille. Vähän väliä jokin "vaikeampi" sana on selitetty sivujen alakulmissa. Tälläiset opetussarjakuvat ovat ihan kelpo vaihtoehto kirjan lukemiselle, vaikka itse toivoisin ihmisten lukevan itse kirjan mieluummin. Kouluissa kuitenkin lyhyempi sarjakuva tulee oppilailla todennäköisesti luettua, siis ihan aikuisten oikeasti luettua, eikä vain pikaselattua läpi. Vähän varttuneemman ikäryhmän ansiosta tarinaa ei ole lähdetty kaunistelemaan, verta ja tappomeininkiä näytetään yhtä lailla kuin kirjassakin. Kirjaa seurataan ehkä turhankin orjallisesti, sillä kaikki tapahtumat on taidettu ottaa mukaan. Sarjakuvaa on raskas lukea koska joka sivu on täynnä kertojan tekstiä.

Piirrokset ovat hyvin realistisia tylsyyteen asti, mutta osasin arvata kohtauksen, jossa Valkohammas taistelee bulldoggia vastaan olevan taas naurettava. Ja niin olikin. Taas kerran bulldoggi on piirretty nykyisen bulldogin mukaan. Tuon ajan oikeasti tappelukäytössä olevat bulldogit olivat kestäviä, kevytrakenteisia ja ketteriä, eivätkä juuri eronneet tämän päivän pitbullista (joita myös kutsuttiin bulldogeiksi, ja joissain piireissä tätä nimeä käytetään yhä lempinimenä). Käyttökoirien ja etenkin näiden "machokoirien" ystävänä tämä jatkuva väärinkäsitys aina ärsyttää yhtä paljon.

I don't believe it either!

Kuvitus noin muuten on perushyvää ja melko persoonatonta. Sitä on kuitenkin helppo seurata. Rakastan realistista tyyliä, mutta haluan siinä olevan myös kiinnostavia valaistuksia, värejä, perspektiivejä, ilmeitä. Värimaailma sarjakuvassa on aneeminen, kaikki on harmaata. Ei-harmaat värit ovat niin haaleita, että ne juuri ja juuri erottuvat harmaasta massasta. Valkohampaan äidin tunnusmerkki on hänen punertava turkki, josta moni ihminen huomauttelee, mutta sarjakuvassa hahmoa on vaikea erottaa muista susista. Emo näkyy yhdessä yläpuolella olevassa skannissa vetämässä jänistä intiaanien ansasta. Kiinnostavammalla värimaailmalla olisi varmasti saatu paljon eloa tarinaan.

En erityisemmin suosittele tai käske kaihtamaan tätä sarjakuvaa. Se ei tehnyt vaikutusta, muttei se ollut huono, eli jää sinne unohdettavaan keskitasoon.

TÄHDET: ***