Freeborn: Hylätty ihmissusiprojekti

No nyt on nostalgiaa - tai sitten ei. Riippuu kuinka syvällä lukija on ollut ulkomaiden ihmissusi- ja turritaidepiireissä kymmeniä vuosia sitten. Olin aikoinaan ihan pakkomielteisen kiinnostunut tuolloin vielä freesiltä tuntuvasta turri-, were- ja anthrotaiteesta - kyllä, näillä termeillä oli joskus eri merkitykset, enää ei niinkään. Sellaiset nimet kuin Goldenwolf, Dark Natasha, Synnabar, Emryswolf ja niin edelleen olivat suosikkitaiteilijoitani, joiden gallerioita selasin uudestaan ja uudestaan. Heidän taiteessa ihmiseläimet oli piirretty hyvin, noh, eläimellisinä, kulttuuriltaan korkeintaan alkuperäiskansojen tasolla olevina.

Näitä taideskenejä seuraamalla, jonkin mutkan kautta, tulin myös törmänneeksi Freeborn-elokuvaan. Moni taiteilija puhui siitä innoissaan ja jopa piirsi sitä varten taidetta. Kaze: Ghost Warrior -animaatiosta tunnettu Amadhia Albee oli pyydetty mukaan vastaamaan tietokone-efekteistä, ja LoboLEO piirsi useita konseptikuvia muodonmuutoskohtauksista, jotka löytyvät yhä hänen FurAffinity-galleriasta.

Freebornia suunniteltiin todella kauan. Projektin ensimmäiset elonmerkit syntyivät jo vuonna 2004, kun amatöörielokuvantekijä Anthony Brownrigg kysyi jollakin nettifoorumilla mitä katsojat toivoisivat ihmissusigenreltä. Vastauksia tuli todella paljon ja keskustelukumppanien välille syntyi yhteisöllisyyttä. Keskustelu siirtyi tätä varten perustetulle The Pack -foorumille. Brownrigg alkoi luoda käsikirjoitusta ihmissusifanien toiveiden mukaan.

Heti seuraavana vuonna Brownrigg kuvasi muutaman ystävänsä kanssa testitrailerin elokuvalle, täysin nollabudjetilla. Traileri on yhä nähtävissä YouTubessa. Trailerin näyttelytyö on paikoitellen todella kankeaa, kohtauksissa on noloa saippuaoopperamaisuutta, ja ruutu pimenee juuri sopivasti ennen kuin muodonmuutos alkaa. Mutta trailerin tarkoitus ei ollut edustaa lopullista tuotetta, vaan näyttää, että konsepti voisi toimia. Sitä näytettiin useassa turriconissa ja tekijät kyselivät kävijöiden mielipiteitä millainen täydellinen ihmissusi olisi. Traileri herätti paljon kiinnostusta ihmissusifanien ja turrien keskuudessa, mutta Hollywoodin isot kihot eivät tarttuneet syöttiin.

Toisin kuin genren elokuvissa yleensä, Freebornin ihmissusien ei haluttu olevan pahoja tai rumia. Niiden ulkonäön tulisi olla uljas ja solakka. Ihmissudet eivät olisi automaattisesti verenhimoisia hirviöitä, mutta koska he halusivat elää rauhassa vainoilta, he joutuisivat välillä tappamaan ihmisiä säilyttääkseen salaisuutensa. He eivät olisi maagisia tai kirottuja, vaan heillä olisi jonkinlainen virus. Muodonmuutos ei olisi sidottu täysikuuhun, vaan kokeneet ihmissudet pystyisivät muuttua milloin vain. Ihmissudet pystyisivät muuttumaan kahdella jalalla kulkevasta karpaasista tavalliseksi sudeksi asti. Ja niillä pitäisi olla hännät! Fanit halusivat majesteettisia ja seksikkäitä petoja, joilla olisi monimutkaisia moraaleja, eikä vanhanaikaisiksi koettuja sääntöjä täysikuusta ja hopealuodeista.

Elokuvaa ei voisi toteuttaa ilman rahoitusta. Vuosien kuluessa alkuperäinen arvio 50 000 dollarin budjetista lopulta venyi jopa kuuteen miljoonaan dollariin. Freebornin ihmissusien haluttiin olevan juuri sellaisia, mitä fanit olivat odottaneet vuosikausia. Niitä ei olisi ollut mahdollista toteuttaa halvalla. Maskeeraukset ja tietokone-efektit olivat kalliita. Aluksi suurella innostuksella alkanut projekti hiipui käsiin. Brownrigg keskittyi usean vuoden ajan muihin projekteihin. Niistä onnistunein lienee ollut hänen ohjaama, käsikirjoittama, näyttelemä ja editoima (ja varmasti oli muitakin rooleja) vuoden 2008 Red Victoria, joka voitti muutamia palkintoja kauhuleffafestareilla.

Viimein vuonna 2012 projekti heräsi uudestaan henkiin. Brownrigg alkoi urakalla mainostaa elokuvaansa ja teki ainakin kolme rahankeräyskampanjaa Indiegogossa. En valitettavasti osaa sanoa kuinka tehokkaita nämä kampanjat olivat, koska keräyssivut eivät ole enää näkyvissä. Jonkin verran rahaa tuli, sillä Brownrigg ohjasi 20 minuutin pituisen lyhytelokuvan nimeltä Tasha's Decision (valitettavasti kadonnut netistä), joka oli esiosa Freebornille ja keskittyi yhteen sivuhahmoista. Kommenttien perusteella tässä lyhärissä ei vieläkään näkynyt varsinaisia susia tai muitakaan efektejä. Hahmoja syventäviä lyhäreitä aiottiin tehdä lisää ja niillä oli tarkoitus myös testata efektejä, mutta tämä ei lopulta toteutunut.

Ihmissusielokuvien skene oli muuttunut hiljaiselovuosien aikana. Testitrailerin jälkeen maailmaan oli ilmestynyt suuri sensaatio ja loputtoman pilkan kohde: Twilight. Twilightissa oli sekä vampyyrejä että ihmissusia, ja sarja sai paljon naureskelua aikaan hölmöillä teiniromansseillaan ja auringossa kimaltavilla vampyyreillään. Alkuperäinen käsikirjoitus muistutti aivan liikaa Twilightin romanssia, ja tarinaa piti muokata. Freebornia varten tehtiin uusia postereita ja mainoskuvia, joissa suoraan töksäytettiin, ettei tässä elokuvassa olisi vampyyrejä! Ennen Twilightia ajatus ihmissusiromanssista oli tuntunut tuoreelta, mutta nyt kortit oli pelattava oikein, jotta Freebornista ei tulisi samanlaista naurun aihetta.

"Ei vampyyrejä... koska ihmissudet eivät kimaltele."

Projektin ylösnousemus oli kuitenkin vain hetkellistä. En tiedä milloin projekti hiljeni lopullisesti, mutta tämä vaikuttaa tapahtuneen melko nopeasti 2012 jälkeen. Tasha's Decisionin jälkeen luvattuja lyhäreitä ei enää ilmestynyt. Vaikka en enää pääse näkemään rahankeräyksien tuloksia, en usko, että ne pääsivät lähellekään korkeita maalitauluja. Loppujen lopuksi muodonmuutosefektit olisivat tulleet hirvittävän kalliiksi, niihin ei olisi ollut varaa, ja tekijöillä tuskin oli tarvittavia taitojakaan. En ole varma julkaistiinko efekteistä koskaan minkäänlaista testimateriaalia.

Ihmissusielokuvia on julkaistu huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi vampyyri- tai kummitusleffoja. Efektit ovat tähän se painavin syy. Ihan taatusti lykantroopeille riittäisi kiinnostuneita katsojia, mutta oikeasti uskottavat ja pelottavat hukkaefektit ovat aina olleet Hollywoodille suuri haaste. Amatööreille ja muille vähävaraisille puuhastelijoille tämä haaste on mahdoton.

En usko, että Freeborn olisi ollut kovinkaan kaksinen elokuva. Todennäköisesti se olisi ollut puolivillaisesti näyteltyä, tahattoman koomista romanssihömppää. Silti on harmittavaa ettei se toteutunut. Sen takana oli selvästi intohimoisia tekijöitä ja paljon äänekkäitä faneja. On aina surullista jos unelmat jäävät toteutumatta, ja tämähän oli täysin harmiton unelma.

Freebornin vanhat nettisivut pääsee yhä näkemään Wayback Machinen avulla.

Werewolf the Apocalypse: Purgatory (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Purgatory
VUOSI: 2024
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Playstation 4, Nintendo Switch

Purgatory on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestille. Aiempaa peliä ei tarvitse pelata, jotta pääsisi uudemmasta pelistä jyvälle, mutta HotF:sta tuttuja hahmoja ja paikkoja tavataan myös Purgatoryssa. Myös Purgatory on visuaalinen novelli ja hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta pelikokemuksena se on huomattava askel eteenpäin. Tarina on aiempaa pidempi ja pieniä parannuksia löytyy jokaiselta osa-alueelta.

Päähenkilö on vaihtunut ja olet nyt Samira, Afganistanissa syntynyt ihmissusi, joka pakenee pikkuveljensä kanssa Puolaan isoäitinsä luokse. Rajalla syntyy kuitenkin kärhämä, jonka aikana veli kuolee. Samiran pitää löytää paikkansa puolalaisten ihmissusien yhteisössä, samalla kun on vaarassa vaipua haranoon, eli ihmissusien versioon masennuksesta. Siinä missä edellisen osan pääteemana oli luonnonsuojelu, keskittyy Purgatory enemmän rasismiin, ja ottaa kantaa Puolassa par'aikaa meneillä olevaan pakolaiskriisiin.

Tarina imaisee heti mukaansa ja on jälleen hyvin kirjoitettua ja uskottavan tuntuista. Pelaaja pääsee valitsemaan hahmolleen heimon ja erilaisia erityiskykyjä, jotka oikeasti vaikuttavat pelaamiseen ja tulevat esille useaan otteeseen. Ensimmäisessä pelissä nämä tuntuivat hyvin päälle liimatuilta, mikä oli suuri harmi, sillä juuri näitä WtA:lle uniikkeja ominaisuuksia pitäisi pelissä korostaa. Parantamisen varaa olisi tässäkin yhä, mutta suunta on oikea. Viimeksi annoin kritiikkiä siitä, että pelaaja pääsee käyttämään eri ihmissusimuotoja harvoin, mutta toimintakohtauksia oli tällä kertaa enemmän.

Ylipäänsä kaikkea pelisisältöä on enemmän, sillä siinä missä pelasin edellisen pelin läpi alle kolmessa tunnissa, meni tämän pelin kanssa noin viisi tuntia. Ainakin muistaakseni. Tarkkaa aikaa en pysty tarkistamaan enää, sillä Steamin tuntilaskuri on sekaisin ja väittää minun pelanneeni peliä 56 tuntia. Huh, ei sentään! Uskoisin pelillä olevan myös enemmän uudelleenpelausarvoa kuin edeltäjällään, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa tuli tarinahaara, jossa piti valita kumpaa suurta mysteeriä ryhtyy ratkomaan. Molempia ei voi valita, ja toisen pääsee selvittämään vain aloittamalla uuden pelin.

Uutena ominaisuutena on harano, joka on jonkinlainen ihmissusille ainutlaatuinen masennus. Ihmissusien tehtävä on suojella Gaiaa (Äiti Maata), mutta loppumattomat taistelut helposti herättävät toivottomuutta. Harano kyllä selitettiin pelissä, mutta en täysin ymmärtänyt taikka välittänyt ymmärtää. Samiralla on karu tausta ja totta kai pikkuveljen menetys painaa mieltä, joten masennusmekaniikka käy järkeen. Jotkin valinnat lisäävät haranoa, ja jos haranoa on paljon ei Samira pysty toteuttamaan joitain valintoja. Ideana tämä on hyvä, käytännössä kuitenkin harano on todella helppo pitää matalana tai jopa nollassa. Tästä huolimatta muut hahmot käyttäytyvät koko ajan kuin Samiralla olisi kova harano ja kohtelevat häntä kuin spitaalista. Hyvä lisä, mutta vaatii vielä hienosäätöä.

Pidin kovasti pelin taiteesta ja tyylillisesti se oli komeampaa kuin edellisessä pelissä. Erityiset kiitokset saa kuitenkin musiikki, joka oli huima parannus edeltäjään verrattuna. Eihän aiemmassa pelissä äänimaailma ollut missään nimessä huonoa, se tuki pelikokemusta hyvin, mutta se ei ollut mitenkään muistettavaa. Purgatoryssa sen sijaan on monia kiinnostavia taustamusiikkeja. Etenkin mieleen jäi hiiviskelykohtauksissa soiva salaperäinen ja jännittävä musiikki, jossa oli rytmikästä kuiskailua. Selkeä suosikki oli kuitenkin tarinan hitlermäisen pahiksen "tunnari", jossa oli oikein komea ja magneettinen sähkökitara. Vastaavaa ei ollut kuulunut missään muualla tässä taikka aiemmassa pelissä, joten tuo skeba tuli ihan puun takaa ja sitä piti jäädä kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Harmi etten löytänyt soundtrackia netistä, koska olisin halunnut päästä kuuntelemaan sitä uudelleen.

Tarina saa kuitenkin miinusta putkinäköisen ideologiansa tuputtamisesta. Pakolaisia ja maahanmuuttajia käsitellään Purgatoryssä aivan liian yksipuolisesti. Aiheesta huolestuneet henkilöt esitetään lähes kirjaimellisesti natseina ja verenhimoisina kiihkoilijoina. Minkäänlaista ymmärrystä vastapuolta kohtaan ei ole, eikä ainakaan minun pelikerralla löytynyt kultaista keskitietä edustavaa hahmoa tai keskustelua. Tällainen lähestymistapa EI ole hedelmällistä. Maahanmuuton, varsinkin Purgatoryn kohdalla laittoman sellaisen, herättämiä huolia pitää käsitellä harkiten, eikä niitä saa vain lakaista maton alle samalla leimaten vastustajat natseiksi. Samira on elänyt Afganistanissa ihmissusiyhteisön keskellä, jossa hänen ei ole tarvinnut olla huolissaan naisten ja miesten eriarvoisuudesta. Tarinassa uskalletaan vain hieman sivuuttaa tätä painavaa aihetta mainitsemalla Samiran maassa olleen terrorismia ja hänen tavanneen naisia, jotka oli pakkonaitettu lapsina vanhoille miehille ja joita oli kaltoinkohdeltu, mutta sittemmin asia unohdettiin täysin. Ihanko oikeasti ei saisi olla yhtään huolissaan, että näin radikaalisti erilaisesta kulttuurista (tai oikeastaan ihan mistä tahansa päin maailmaa) tulvisi rajan yli tuhansittain tuntemattomia ja paperittomia ihmisiä?

Plussaa annan kuitenkin siitä, että pääpahis oli vähemmistöön kuuluva. Nykyään erilaisia LGBT-hahmoja löytyy vaikka millä mitalla, ja hyvä niin, mutta heidät esitetään lähes aina olevan hyvän puolella. Tämä ei ole realistista ja tällä tavalla tarinasta tehdään ennalta-arvattavaa ja saarnaavaa. Purgatoryssä on useita johonkin vähemmistöön kuuluvia hahmoja, ja onneksi heitä löytyy moraalien kummaltakin puolelta. Vähemmistöön kuuluminen ei ole automaattinen tae hyvyydestä, eikä enemmistön edustaja ole automaattisesti paha.

Kokonaisuutena Purgatory oli yhä mielenkiintoinen. Toivottavasti tämän tyylisiä pelejä tulisi lisää, sillä nämä ovat oikein rentouttavia kokemuksia pimeneviin iltoihin.

Huomasin muuten nettikeskusteluissa olleen puhe pelin tallennustilojen bugittavan ainakin Playstationilla. En kohdannut tätä ongelmaa koska pelasin koko pelin läpi yhden päivän aikana sammuttamatta sitä missään vaiheessa. Tämä kantsii ehkä pitää mielessä.

TÄHDET: ***1/2

Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Nintendo Switch, Playstation 4, Xbox One

Olen aina ollut kiinnostut Werewolf the Apocalypsen maailmasta, jossa päähenkilöinä ovat erilaiset ihmissusiheimot, jotka suojelevat luontoa kaaoksen ja tuhon hengiltä. WtA:n brändi pyörii pääasiassa pöytäroolipelien parissa, enkä ole koskaan innostunut minkäänlaisesta ropettamisesta, ja käsittääkseni Suomessa ei sarjan pelaajakuntaa juuri olekaan. Sarjasta löytyy jonkun verran lyhyehköjä sarjakuvia, joiden laatu vaihtelee rankasti. Muutamia videopelejäkin on, joita päätin nyt kokeilla.

Heart of the Forest on visuaalinen novelli, joka nojautuu tekstin lukemiseen samalla, kun tunnelmallista musiikkia ja ääniefektejä soitetaan taustalla, ja ruudulla näkyy minimalistista kuvitusta tai animaatiota. Aina välillä tarinassa tulee monivalintakysymyksiä, jolloin valitset mitä hahmosi tekee. Kaikki valinnat vaikuttavat tarinankulkuun. Täten jokainen pelikerta voi olla erilainen. Pelaajan on pidettävä silmällä hahmonsa raivo-, tahto-, ja terveysmittareita, sekä pidettävä mielessä millainen suhde hänellä on muihin hahmoihin. Kokemus on hyvin samanlainen kuin lapsuuden valitse seikkailusi -tyylisissä kirjoissa, mutta huomattavasti monipuolisempi.

Päähenkilö on Maia, nuori opiskelijanainen Amerikasta, joka on saapunut Puolaan selvittämään hämärän peitossa olevia sukujuuriaan. Maia näkee toistuvia painajaisia Kuusta, susista ja metsästä. Hän uskoo Białowieżan ikivanhassa metsässä olevan avain hänen menneisyyteensä. Pelaajan on tutkittava lähialueita ja puhuttava paikallisten kanssa. Hyvin pian Maia huomaa pikkukylässä olevan suurta jännitettä metsänhakkaajien ja aktivistien välillä, ja että hänen sukunsa ei ole tervetullut kylään takaisin. Maian on löydettävä oma paikkansa ympäristössä, jossa jokainen suhtautuu häneen epäluuloisesti. Kehen kannattaa luottaa ja millaisia riskejä kannattaa ottaa?

Pidin kovasti tällaisesta rauhallisesta pelikokemuksesta, jossa valintoja sai miettiä ajan kanssa ja vaatimattomat grafiikat pyörivät millä vaan köyhistietokoneella. Itse teksti oli hyvin kirjoitettua, tarina tempasi mukaansa heti ja tuntui uskottavalta. Miljöö oli erinomainen. Białowieżan metsässä todellakin voisi kuvitella olevan ihmissusia, henkiä ja ties millaisia mysteerisiä hirviöitä. Ihmissudet ovat erityisesti eurooppalaista kansanperinnettä, joten sijainti sopi kuin nyrkki silmään, ja puolalaiset sanat ja kulttuuri toivat mukaan kivaa lisämaustetta.

Pidin pelin kuvituksesta, pääasiassa se pysyi rauhallisen tunnelmallisena ja unenomaisena, eikä kovinkaan yksityiskohtaisena, ja välillä toimintakohtauksissa tai painajaisissa kuvitus muuttui hyvin rohkeaksi ja kokeilevaksi. Myös äänimaailma on onnistunut tukemaan lukukokemusta, mutta mikään taustalla soiva kappale ei jäänyt mieleen tai kiinnittänyt erityisesti huomiota.

Maian suvun mysteerin ratkominen on kiehtovaa, vaikka lukija taatusti arvaa mitä sieltä tulee paljastumaan. Koko tarina on valitettavan ennalta-arvattava, ja pähkäiltäväksi jää lähinnä millä tavoin ja keitä ihmisiä myötäilemällä sinne vääjäämättömään lopputulokseen päästään. Pelitunteja olisi pitänyt olla enemmän. Peli on harmittavan lyhyt ja itsellä kesti alle kolme tuntia. Olisin halunnut tutustua hahmoihin syvemmin ja päästä harkitsemaan tärkeitä valintoja kauemmin, nyt pelaajan piti valita puolensa mielestäni aivan liian varhain, tietämättä kaikkia faktoja. Ensimmäinen taistelukohtaus tuli myös liian nopeasti, jolloin taistelimme vaikka emme edes ymmärrä miksi ja ketä vastaan. Toimintaa ja ihmissutena oloa on myös aivan liian vähän. Ihmissutena on mahdollista muuttaa muotoaan useaan eri muotoon, joilla pitäisi olla eri vahvuudet ja heikkoudet, mutta tilaisuuksia muodonmuutokselle on harvoin.

Kokonaisuutena miellyttävä peli, joka viihdyttää yhden illan ajan. Ehkä myöhemmin iskee himo pelata uudestaan ihan erilaisilla valinnoilla. Kokemus oli sen verran kiinnostava, että tartuin heti perään WtA: Purgatoryyn, joka on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestin tarinalle.

TÄHDET: ***

Wolfwalkers

NIMI: Wolfwalkers
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Tomm Moore, Ross Stewart

Tietokoneanimaation dominoimalla aikakaudella on aina piristävää nähdä, että vielä silloin tällöin viitsitään tehdä perinteistä animaatioita isolla budjetilla. Wolfwalkers on viimeinen osa ohjaaja Tomm Mooren irlantilaisiin taruihin perustuvasta trilogiasta, johon kuuluvat myös elokuvat The Secret of Kells ja Song of the Sea. Elokuvat ovat itsenäisiä teoksia, joten ne voi katsoa missä järjestyksessä tahansa. Itse en ole vielä näitä kahta aiempaa teosta nähnyt.

Päähenkilö Robyn on isänsä kanssa Irlantiin muuttanut englantilainen tyttö, joka haluaisi isänsä lailla olla metsästäjä, mutta ylisuojelevainen isä ja ymmärtämättömät kaupunkilaiset pakottavat hänet keittiöhommiin. Robynin isän tehtäväksi on annettu hävittää kaupunkia ympäröivän metsän vaaralliset sudet. Robyn seuraa isäänsä salaa metsään ja tapaa siellä ikäisensä tytön, Mebhin, joka paljastuu muodonmuuttajaksi. Kun Mebh nukkuu hänen sielunsa materialisoituu ruumiin ulkopuolelle suden muodossa ja hän johtaa susilaumaa. Myös Mebhin äiti on tälläinen susi-ihminen, mutta äidin ruumis vain nukkuu ja nukkuu, koska suden muodossa ollut sielu ei ole jostain syystä palannut takaisin. Myös Robynistä tulee susi-ihminen ja hän yrittää saada kaupunkilaisia ymmärtämään susien puolta.

Heti ensimmäisenä pitää puhua elokuvan ulkoisesta annista. Elokuva on kuin liikkuvaa satukirjaa katsoisi. Ääriviivat ovat luonnosmaisia ja väritykset ulottuvat monesti viivojen ulkopuolelle, tämä näennäinen viimeistelemättömyys tukee hyvin kohtauksien villiä ja vapaata tunnelmaa. Animoinnissa on välillä käytetty erikoisia ja rohkeita ratkaisuja, esimerkiksi muutamassa kohtauksessa hahmot liikkuvat sivuttain keskiaikaistyylisellä taustalla ja liikkeessä susilauman jäsenet sulautuvat toisiinsa. Nämä eivät missään tapauksessa ole häiritseviä asioita.

Etenkin Mebhin ihmismuotoon on saatu paljon persoonaalisuutta mukaan. Hän on ihmisenäkin selkeästi villi otus, jonka suuri takkutukka antaa hänelle pienen, pallomaisen muodon ja etenkin liikkeessä häntä on kiinnostavaa seurata. Ihmismuotoinen Mebh on elokuvan muistettavin design, muut hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Vaikka muut hahmot eivät ulkoisesti olekaan yhtä säväyttäviä, ovat ainakin Robyn ja hänen isänsä miellyttäviä ja uskottavia hahmoja. Robynin ja Mebhin ystävyys muodostuu hyvin nopeasti, mutta tämä tuntuu silti luontevalta ja heitä on mukavaa seurata.

Juonellisesti Wolfwalkers on kuitenkin harmittavan ennalta-arvattava ja turvallinen. Vaikka ulkoisesti elokuva yllätti monta kertaa, ei juonessa ollut oikeastaan mitään yllättävää elementtiä. Elokuva suhtautuu susiin ja susi-ihmisiin liiankin imelästi. Susi-ihmiset kuvataan lähinnä harmittomina metsän henkinä, jotka ilakoivat yöt päivät ja parantavat haavoittuneita maagisilla voimillaan. Ihmispahis on puhtaasti paha ja ei vaan ymmärrä, etteivät hippisudet halua kellekään pahaa. Ihmismaailmassa kaupunki on harmaa ja seikkalunjanoinen Robyn pakotetaan tylsään työhön. Sutena Robynillä ei ole mitään velvoitteita ja metsäkin on täynnä värejä ja taikaa. Asetelma on ihan liian mustavalkoinen.

Elokuvan mahtavin kohtaus on ehdottomasti Robynin ensimmäinen muodonmuutos, jonka aikana hän, Mebh ja susilauma juoksevat öisen metsän läpi ja Robyn näkee maailman ensimmäistä kertaa suden aistien kautta. Taustalla soiva kappale viimeistelee kokemuksen ja kyynelsilmät ovat taatut. Myönnän, että olen katsonut tämän kohtauksen useampaan kertaan ja aina alkaa itkettää.

Silti, en voi olla ihmettelemättä miksei susien elämästä näytetty mitään nurjempia puolia. Siinä missä Robynin ihmiselämä on pakkopullaa, ei susien elämässä näytä olevan juuri mitään vastuita. Sutena Robynin ei esimerkiksi näytetä metsästävän vaikka se voisi olla kaupunkilaiselle järisyttävä kokemus. Metsästämisen sijaan Mebh näytetään varastamassa kaupunkilaisten leipiä. Voi kunpa vain tyhmät ihmiset tajuaisivat jättää harmittomat sudet rauhaan, jotta he voisivat kirmata kedoilla rauhassa! Tavalliset sudet jäävät myös täysin statistien rooleihin. Sudet ovat vain nimetöntä massaa, joilla ei ole omia persoonia ja ne ovat täysin susi-ihmisten käskyteltävissä.

Elokuvan loppu on myös mielestäni liian optimistinen. Kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan helposti kohdilleen, paha saa palkkansa ja oikeastaan kaikki, mikä voisi mennä hyvin, menee mahdollisimman hyvin. Olin yllättynyt siitä ettei edes elokuvan lopussa mainittu irlantilaisten susien tulevaa sukupuuttoa, se olisi ollut erittäin hyvää ainesta antamaan lapsille muistuva opetus luonnonsuojelusta. 

Wolfwalkers on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta jäin itse kaipaamaan siihen lisää särmää. Irlantilaisiin taruihin perustuvat susi-ihmiset olivat myös kiinnostavaa vaihtelua tavallisiin ihmissusiin, joskin liiallinen magian käyttö ei oikein ollut mieleeni.

TÄHDET: ****

Punahilkka & Punaisten lyhtyjen metsätie

NIMI: Punahilkka & Punaisten lyhtyjen metsätie
VUOSI: 2011
TARINA JA KUVITUS: M. Ojanen

Kaikkea sitä löytääkin. Tämä noin 30-sivuinen omakustanne sisältää pääasiassa perushomoilua, mutta myös turreilua, lesboilua ja ristiinpukeutumista. Vähän kaikille kaikkea vissiin. Huonosti skannattu ja epätasaisella käsialalla kirjoitettu kansi lupaa teoksen olevan "eroottinen ja sairas versio Grimmin sadusta, jossa yhdistyy erilaiset seksuaalisuudet." Vihkosta on myyty coneissa ja sitä on painettu pieni määrä, arvioisin ~50, alle 100 kuitenkin.

Punahilkka on poika, jonka isä pakottaa pukeutumaan tytöksi "huvin vuoksi". Tämä viaton ja punasteleva olento lähetetään viemään herkkukoria sairaalle mummolleen pimeän metsän halki. Punahilkka pysähtyy syömään metsämansikoita ja ihmismuodossa oleva Ulv -susi hiippailee ja creeppailee hänen luokseen, antaa kukkasen ja suutelee väkisin. Punahilkkaa kuumotuttaa. Ulv kiiruhtaa mummon mökille ja makaa mummon sängyssä Punahilkan saapuessa paikalle. Tästä tietenkin saadaan aikaan erittäin graafista väkisinmakaamista, jota mummeli katselee vierestä popparit kainalossa. Paneskelun jälkeen Punahilkan badass-äiti saapuu paikalle, seksuaalisesti lähentelee mummelia ja Ulvia, kahlitsee Ulvin ja lähtee Punahilkan kanssa kuljettamaan Ulvia... jonnekin. Vankilaan? Kotiin? Matkalla kolmikko törmää keskellä peltoa tapahtuvaan lesbo-orgiaan, joka saa Ulvin kiihtymään ja muuttumaan ihmissusimuotoonsa, kahleet menevät rikki ja seuraa turripornoa.

Huh huh, mistä edes aloittaisi. Täyttä paskaahan tämä on, mutta tekijä ei selvästikään ole vakavalla mielellä tätä tehnyt. Vaikka kyseessä onkin aivotonta parodiaa ja tekelettä on varmaan myyty muutamalla eurolla olisi tähän sentään jotain vaivaa voitu laittaa. Kuvitus on yksinkertaisesti susirumaa (pun intended). Ääriviivat ovat hutaistuja ja värit valuvat niille tarkoitettujen alueiden yli. Hahmoja ei välillä meinaa erottaa toisistaan kun kaikilla on samanlaiset naamat ja tuuheat animuhiukset. Runkkumateriaalia tästä ei saa kun itse pääasiakin on piirretty niin kamalasti.

Sitten juoni, tai voiko tätä nyt juoneksi edes kuvailla. Randomien tapahtumien sarja pikemminkin. Eniten aikaa on annettu homostelulle, muut aiheet tulevatkin sitten pikaisesti yhdessä rytäkässä, mikä on harmi, koska homostelua kuitenkin riittää jo animu-/mangoskenessä vaikka muille jakaa. Sarjiksessa on aikuisten oikeasti hauskoja hetkiä, etenkin kaikki tahallisen kornit puheet naurattivat. Juoni on ohuen ohut, mutta huumori on tarpeeksi överiä ja absurdia, että lehti oli divarihintansa arvoinen.

Veikkaan tekijän itsekin tienneen tekevänsä nyt täyttä sontaa ja ei tykkää kyttyrää vaikka tätä paskaksi sanottaisiin. Tälläiset hutaistut sarjikset voivat olla ihan hyviäkin harjoituskappaleita ja DeviantArt-kommentteja stalkattuani kävi ilmi, että ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun. Mikäli minä olisin tämän conissa bongannut olisin ostanut sen heti, näin perverssiä, sekopäistä ja yksinkertaisesti avoimen paskaa sarjista harvemmin tulee vastaan.

Loppuun pitää vielä sanoa, että olen aina kiinnostunut ostamaan tälläisiä omakustanteita, mikäli ne liittyvät koiriin/koiraeläimiin/ihmissusiin/furryihin jollain tapaa. Jos nurkista löytyy tälläisiä sarjiksia niistä voi ilmoittaa sähkikseen naravox@gmail.com

TÄHDET: *

The Country of Wolves

NIMI: The Country of Wolves (Amaqqut Nunaat)
VUOSI: 2011
OHJAAJA: Neil Christopher

12-minuuttinen Country of Wolves kertoo tarinan kahdesta inuiittiveljeksestä, jotka eksyvät metsästysreissulla. Jää repeää heidän ympäriltään ja he ajelehtivat kauas kotoaan merellä. He päätyvät mysteeriseen kylään, jonka iglujen sisältä kuuluu juhlivaa rummutusta. Veljet menevät kumpikin eri igluun kysyäkseen asukeilta suuntaneuvoja. Ensimmäinen veli menee igluun, jossa istuu vanha shamaaninainen, joka varoittaa miestä lähtemään heti paikalta, sillä tämä on ihmissusien maata. Mies kuulee kuinka ihmissudet tappavat hänen veljensä toisessa iglussaan, jonka jälkeen rummutus alkaa uudestaan.

Mies antaa vanhalle naiselle (joka terävähampaisuuden perusteella on myös susi) veitsensä ja vastalahjaksi nainen antaa hänelle maagisen kepin, joka osoittaisi hänelle tien kotiin. Nainen myös neuvoo miestä ampumaan susien johtajan jos sudet lähtevät hänen peräänsä. Mies lähtee kotimatkalle, jolloin ihmissudet huomaavat hänet ja muuttavat muotoaan ihmisistä susiksi. Mies leikkaa takistaan palasen ja asettaa sen kukkulalle ja käy itse vartioon kauemmaksi. Susien johtaja juoksee nuuhkimaan takin palasta, jolloin mies ampuu sen jousipyssyllä. Muut sudet hyökkäävät heti johtajan ruumiin kimppuun, syövät sen ja alkavat sitten taistella johtajuudesta keskenään. Taikakepin avulla mies löytää kotiinsa, mutta hänen ruumiinsa vanhenee samana yönä ja madot syövät hänen silmänsä. Kertoja sanoo ettei kumpikaan veli ollut paennut kylästä, vaan he olivat kuolleet nälkään ja kylmyyteen.

En tiedä yhtään onko tarina suora lainaus jostain inuiittisadusta vaiko tekijöiden omaa tuotantoa, mutta oli mukavaa vaihtelua saada inuiiteista kertova tarina. Alkuperäiskansoista inuiitit saavat vähän huomiota osakseen, kenties kolkon asuinympäristönsä vuoksi. Täytyy itsekin myöntää, että minulla on vaikeuksia samaistua heihin koska en itse voisi kuvitella asuvani niin yksitoikkoisessa ja karussa maastossa. Elokuva on voittanut monta filmifestivaalipalkintoa, mukaan lukien alkuperäiskansoihin liittyviä palkintoja. Pitäisi joskus tehdä jonkinlainen artikkeli ihmissusitaruista ympäri maailmaa, on kiehtovaa kuinka samanlainen taru esiintyy eri kansoilla, joilla ei ole minkäänlaista yhteyttä toisiinsa.

Odotin elokuvalta ehkä liikaa. Tarinassa ei kerrota veljeksistä oikeastaan yhtään mitään, joten katsojalle on yhdentekevää selviytyvätkö he. Tehokkaampaa hahmojen ja maailman esittelyä olen nähnyt lyhyemmissäkin lyhytelokuvissa. Jotain erityisen vaikuttavaa jäi nyt uupumaan. Ikivanhojen satujen tavoin tämäkin tarina on melko raaka ja onneksi sitä ei ole nössöytetty nykyajan lapsille.

Animointi on melko vaatimatonta, tyyli muistuttaa hyvin paljon Okami -pelin välianimaatioita. Kohtaukset tapahtuvat yön pimeydessä, käyttäen kuuta ja nuotioita valonlähteinä, joten jäljen ei ole tarvinnut olla hirveän yksityiskohtaista.

Elokuva tulee saman nimisen kirjan mukana, jossa tarina käydään läpi sarjakuvana. Sarjakuva tosin koostuu vain elokuvan screenshoteista, joten en ole varma aionko arvostella sitä ollenkaan erikseen. Sarjakuvassa tosin näyttäisi olevan syvällisemmin tekstiä. Katsotaan riittääkö tuosta erikseen kerrottavaa.

TÄHDET: ***1/2

The Werewolf of Fever Swamp

NIMI: Goosebumps: Creepy Creatures, arvostelussa otettu huomioon vain kokoelman ensimmäinen tarina
VUOSI: 2006
TARINA: R.L. Stine
KUVITTAJA: Gabriel Hernandez

R.L. Stinen hölmöt Goosebumps -kirjat kuuluivat omaankin lapsuuteeni. Lainasin niitä paljon kirjastosta ja omistinkin niitä useamman, mutta en koskaan ollut hulluna sarjaan. Kirjat olivat aivan liian lyhyitä ja niissä ei ollut mitään jatkumoa, eivätkä ne olleet oikeasti edes yhtään pelottavia. Ne olivat kuitenkin hyvää kertakäyttöviihdettä. Samaa voi sanoa tästä sarjakuvaversiosta, jossa kolme Goosebumps -kirjaa on sovitettu sarjismuotoon. Ensimmäinen tarina kertoo ihmissudesta, joten keskitytään siihen.

 

 Sisarukset Grady ja Emily muuttavat vanhempiensa kanssa Floridaan syrjäiselle suoalueelle. Heidän vanhemmat ovat kumpikin tutkijoita, joilla on pihan aitauksessa lauma etelä-amerikkalaisia suohirviä, tarkoituksena olisi selvittää kuinka suohirvet sopeutuvat Floridan ilmastoon. Grady ja Emily lähtevät tutkimaan lähimetsää ja törmäävät ränsistyneessä mökissä asuvaan uhkaavan oloiseen erakkoon. Myöhemmin Gradyn mennessä kotipihalleen suuri susimainen koira hyppää hänen päälleen, mutta joka onkin ulkomuodostaan huolimatta kiltti ja perhe päättää pitää koiran, nimeten sen Wolfiksi. Seuraavana yönä Wolf alkaa haukkua sisällä ja juoksee maanisesti kohti suota. Grady näkee yöllä ikkunasta Wolfin näköisen hahmon metsästävän jäniksen. Sitä seuraavana yönä jokin olento pääsee sisälle peurojen aitaukseen ja tappaa yhen peuroista. Grady ei suostu uskomaan Wolfin olevan tappaja, vaan että metsässä olisi jokin muu hirviö. Yksi naapuriston pennuista alkaa hölöttämään ihmissusista ja epäilyt kohdistuvat heti suon erakkoon.

Tarinallisesti teos on Goosebumpseille tyypillistä hyvin pinnallista ja kepeää "kauhua". Tarina on yksinkertaisesti aivan liian lyhyt jotta oppisin edes välittämään hahmojen kohtaloista. Ihmissuden suhteen ei ole keksitty mitään uutta, vaan olento on kierrätetyn kliseinen täysikuine kaikkineen. Lopun juonenkäänne on ennalta-arvattava. En usko, että olisin vaikka kymmenenvuotiaana jaksanut innostua tästä myöskään paljolti samoista syistä. Juonen tasapaksuuden vuoksi sarjis saa vain kaksi tähteä, joka tuntuu olleen vakioarvosanani jo pitkän aikaa. Toivottavasti vastaan tulisi taas jotain vähän säväyttävämpää.

Taide kuitenkin on ihan hyvän näköistä. Etenkin ihmissusi on saatu oikeasti uhkaavan näköiseksi käyttämällä voimakkaita varjoja ja näyttämällä vain pimeydessä kiiltäviä silmiä ja hampaita. Kuvituksen tyyli on mukavan rennon suttuista, mikä tuo mukavaa vaihtelua.

TÄHDET: **

Taidekirja - Goldenwolf's Sketchbook 2

NIMI: Goldenwolf's Sketchbook Volume 2
VUOSI: 2015
KUVITTAJA: Christy "Goldenwolf" Grandjean

Ihmissusitaiteestaan äärimmäisen suosittu Goldenwolf on pullauttanut maailmaan toisen luonnoskirjansa. Kirja on yli 60-sivuinen ja täynnä hänen mustavalkoisia luonnoksiaan vuosien varrelta. Kirjalle hankittiin julkaisubudjetti keräämällä rahaa IndieGoGo:n kautta, kuten aiemmallekin osalle. IGG:n keräykseen osallistuneet ovat saaneet kirjasta erikoisversion, jossa on mukana kirjaa varten piirretty värillinen kuva. Tavallisessa versiossa (jonka voi tilata täältä) tätä kuvaa ei ole.

Aiempi Goldenwolfin taidekirja onkin arvosteltu blogissa viime vuoden puolella. Pidin kyseistä kirjaa ihan perushyvänä ja oletin seuraavan kirjan olevan jo asteen laadukkaampi. Valitettavasti kuvissa esiintyy yhä epätarkkuutta, mutta onneksi selkeästi pikselisiä kuvia ei enää ole mukana. Kuitenkin kakkosnumeroa vaivaavat yksipuoliset aihevalinnat, lähes joka sivulla komistelee susia/ihmissusia. Mikäli olet susifriikki kirja on melkoinen aarre, mutta muutoin tarjonta on kovin yksipuolista. Mikäli nyt laskin oikein noin 60:sta sivusta yli 40:ssä esiintyy susimaisia eläimiä. Toisaalta melko samoihin lukuihin päädyin kun nyt laskin aiemman kirjan tarjontaa, mutta edellisosassa tarjonta tuntui kuitenkin monipuolisemmalta.

Taiteilijan kommentit puuttuvat yhä kirjasta, mikä on erittäin harmittavaa. Olisin olettanut niiden tulevan toiseen numeroon. Suurimmalla osalla sivuista olisi ollut sopivasti tyhjää tilaa edes lyhyelle kommentille mitä kuva esittää, miksi ja kelle se on tehty ja niin edelleen. Sitä kokovärillistä taidekirjaa odotellessa...

TÄHDET: ***