My Dog Tulip

NIMI: My Dog Tulip
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Paul Fierlinger
KÄSIKIRJOITUS: Paul Fierlinger, J. R. Ackerley

Tämä leffa on ollut katselulistallani jo vuosia, aina välillä unohtunut ja eilen taas muistui mieleen. My Dog Tulip perustuu J. R. Ackerleyn omasta koirasta kertovaan kirjaan Koirani Tulip, joka on suomennettu, mutta jota en ole lukenut saati siihen törmännyt missään. En siis osaa sanoa kuinka uskollisesti animaatio seuraa kirjan tapahtumia.

Elokuvassa seurataan vanhan yksinäisen miehen ja hänen saksanpaimenkoiransa arkista elämää. Tulip on alunperin saatu huonosta kodista ja se on yhä arka kaiken räyhääjä, jonka jatkuva raivokas haukkuminen tekee siitä naapuruston kauhun. Ackerley ei valitettavasti (ainakaan filmiversion perusteella) ollut kovinkaan vastuullinen omistaja, eikä nähnyt koskaan koiransa tekemisissä mitään pahaa, vika oli aina kaikissa muissa. Rakkaus tekee sokeaksi. Yksinäiselle miehelle muodostui pakkomielteeksi etsiä koiralleen puoliso, jotta se saisi kokea äitiyden ihanuuden - joskin miehellä ei ollut hajuakaan mitä pennuilla sitten tekisi.

Mitään elämää suurempia seikkailuja on turha odottaa. Tulip on rauhallinen ja humoristinen vilkaisu ihmisen ja koiran suhteeseen. Elokuvasta käy hyvin ilmi kuinka hölmöjä, neuroottisia ja pakkomielteisiä juttuja omistajilla on lemmikkiensä kanssa. Vain toinen koiraihminen voi ymmärtää miksi ripulit, kuset ja oksennukset ovat niin paljon arjessa läsnä. Yksinäiselle ihmiselle lemmikki on erityisen tärkeä, jonka kautta myös eletään iloja ja suruja, minkä vuoksi tälle omistajalle muodostuikin niin suureksi tavoitteeksi etsiä Tulipille kumppani, jollaista hänellä itsellään ei ollut. Ackerley teki Tulipin kanssa todella paljon virheitä, mutta kaikessa hölmöydessään ja ajattelemattomuudessaan hän on samaistuttava hahmo. Hänen hahmonsa juontaa koko tarinan viihdyttävällä ja monesti oivaltavalla vanhan ukon höpinällään.

Leffan animaatio jakaa varmasti mielipiteitä. Tyylillisesti se on abstraktia, yksinkertaista ja monesti suoraan sanottuna rumaa. Välillä piirrosjäljen taso tippuu entisestään ja näyttää viisivuotiaan tuherruksilta. Mutta minimalistisessa animoinnissa on paljon kekseliäitä ja yllättäviä kohtauksia, hahmot saattavat puhua suoraan katsojalle ja koirat välillä muuttuvat ihmismäisiksi.

Animoinnin tyylivalinnan ymmärtää kuitenkin kun tutustuu elokuvan tekijöihin. Animoinnista ovat vastanneet vain kaksi henkilöä ja he saivat elokuvan valmiiksi kolmen vuoden sisällä. Ohjaaja Paul Fierlinger on animoinut hahmot ja hänen vaimonsa Sandra Fierlinger on tehnyt taustat ja värittänyt hahmot. Tässä on ollut todella suuri urakka vain kahdelle ihmiselle, joten ei ihme, että he ovat valinneet, köh köh, "taiteellisemman" tyylin. Koko elokuva on piirretty tabletilla TVPaint Animation -ohjelmalla.

Tulip ei ole lasten leffa. En tiedä kiinnostaisiko se edes teinejä. Viimeistään sen rujo ulkokuori karkoittaa nuoremmat katsojat pois. Mutta aikuiset osaavat arvostaa sen arkisia, mutta silti yllättävän syvällisiä mietteitä.

TÄHDET: ***½

Koirasusi vs mustakarhu, susi vs myskihärkä

"Wolf, punahampainen ja vahvasydäminen, villi lainsuojaton pohjoisten koirien joukossa - Alaskan erämaiden super-raakalainen."

 
Vanhoja sanomalehtiä selaillessani olen löytänyt monia hurjia kertomuksia koirista ja susista, jotka ovat taistelleet niin toisia koiria kuin kaikenlaisia villipetoja vastaan. Jotkin niistä kuulostavat suorastaan mahdottomilta ja niiden todenperäisyyttä on mahdotonta enää todistaa. Tässä postauksessa kerron kahdesta epätodennäköiseltä kuulostavasta voitosta, joista ensimmäisen todenperäisyys jää hämärän peittoon, mutta toinen on peräisin hyvin luotettavasta lähteestä.

18.1.1917 sanomalehti The Daily Book kirjoitti hyvin mahtipontisesti Wolf -nimisestä koirasudesta, jonka omisti Paul Buckley Alaskan Seward -kaupungissa. Wolf oli jo pentuajoistaan asti ollut tunnettu tappelupukari, jonka hammasta olivat maistaneet niin eläimet kuin ihmisetkin. Sen keho oli täynnä arpia ja toinen korva oli revitty irti. Tämän ansiosta sille oli annettu lempinimi Timber Devil. Wolfin emo oli husky (tällä ei tarkoiteta siperianhuskyä, vaan todennäköisesti lähes mitä vain vetokoiraa) ja isä susi. Tai näin ainakin väitettiin, tässähän on saattanut olla omistajan tai toimittajan mielikuvituslisää joukossa, jotta koira kuulostaisi mahdollisimman siistiltä. Yhden huonon kuvan perusteella ei voi päätellä oliko Wolfissa oikeasti sutta.

Buckley ja Wolf olivat metsästämässä Valdez -puron lähellä kun mustikkapensaista ponkaisi esille naarasmustakarhu kahden pennun kanssa. Karhu suojeli pentujaan ja Wolf suojeli puuhun kiivennyttä omistajaansa. Eläimet kiertelivät toisiaan ja louskuttivat leukojaan. Omistaja yritti kutsua koiraansa takaisin. Wolf koitti pari kertaa juosta takaisin, mutta karhu esti sen paluun. Eläinten taistelu jäi vaille todistajaa niiden kadotessa Buckleyn näköpiiristä. Buckley odotti koiransa paluuta parin tunnin ajan. Jossain vaiheessa hän laskeutui puusta, ampui emonsa unohtamat karhunpennut ja pystytti väliaikaisen leirin.

Monta tuntia myöhemmin pahasti raadeltu Wolf ilmestyi Buckleyn vakituiselle leiripaikalle, kuuden mailin päähän paikasta, jossa taistelu karhua vastaan oli alkanut. Suurella vaivalla Wolf kömpi isäntänsä petiin, jossa se ulvoi surullisesti. Ehkä koira oli taistelun aikana mennyt sekaisin olinpaikastaan ja palannut kotiin, vaikka isäntä ei ollutkaan siellä. Seuraavana päivänä kullankaivajat löysivät kuolleen karhun, jolta oli kurkku revitty auki.

Artikkelissa mainittiin myös, että Wolf oli myöhemmin varastettu. Jostain syystä tästä aiheesta ei kerrottu mitään lisätietoja.

Wolfin ja emokarhun kuolemantaistelu voi kuulostaa puhtaalta fantasialta. Miten koira voisi tappaa karhun? En pidä tätä mitenkään mahdottomana, vaikka se onkin todella suuri ja epätodennäköinen saavutus. Mustakarhu ei ole erityisen kookas laji. Aikuinen naaras saattaa olla vain 40-kiloinen, jolloin Wolf ja emokarhu ovat voineet olla samaa kokoluokkaa. Wolf oli selkeästi omistajansa ylpeys ja sen takia voidaan olettaa, että se oli elämänsä kunnossa - nuori, iso, lihaksikas koira, joka oli saanut tarpeeksi ruokaa ja lepoa. Karhulla taas ei välttämättä ollut asiat yhtä hyvin. Ainakin sillä oli kaksi pentua, joista huolehtiminen oli jo suuri vaiva. Oliko se saanut tarpeeksi ruokaa ja lepoa? Oliko sillä parasiittejä, jokin sairaus, tai oliko se ollut jo aiemmin jossain kahinassa toisen eläimen kanssa?

Netin ihmeellisessä maailmassa on Carnivoran foorumi, jossa aikuiset ihmiset viettävät tuntikausia väitellen kumpi voittaisi, jos tämä ja tuo eläin tappelisivat. Foorumilta löytyy mitä ihmeellisimpiä matsiehdotuksia, mutta kaikissa niissä oletetaan, että kumpikin eläin olisi huippukunnossa ja lajinsa vaikuttavimpia edustajia. Aloituksissa unohdetaan aina myös yksi tärkeä seikka: sattuma. Kenties sattuman ansiosta Wolf oli saanut puraistua karhun hengiltä, vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt hävitä.

Yksinäinen susi, joka tappoi myskihärän.

Wolfin uroteko saattaa olla höpöhöpöä. Tapahtumaa ei voi jälkikäteen todistaa mitenkään. Kuitenkin historiasta löytyy ainakin yksi vastaavanlainen vaikuttava kamppailu, jonka on todistanut luotettava lähde. Arctic Institute of North American julkaisemassa lyhyessä tutkimuksessa kuvaillaan kuinka 28.5.1968 yksinäinen urossusi onnistui tappamaan aikuisen urosmyskihärän. Tutkija David R. Gray seurasi lähes tunnin kestävää kamppailua. Taistelun aikana eläimet pyörivät kehässä toistensa ympärillä, välillä pysähtyen tuijottamaan toisiaan. Susi osoitti kaikki puremansa härän päähän ja irrottautui ennen kuin härkä ehti tehdä sille vahinkoa. Susi pyrki olemaan suoraan härän edessä, jotta härkä ei pystyisi iskemään sitä sivuttain sarvillaan. Urossusi sai kuin saikin myskihärän hengiltä, vaikka siihen kului hyvin paljon aikaa. Se ei itse vahingoittunut taistelussa.

Hopeanuoli-värityskirja (Suomen Hopeanuoli-fanit ry)

Kannen tekijöinä Juhomoro, Zif, & SHL

 Osallistuin viime vuonna Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaprojektiin ja kirjat saapuivat painosta tämän vuoden tammikuussa. Koska tein kirjaan 4 kuvaa ja suunnittelin miten hahmot ja aiheet jakautuisivat kirjassa, en voi puolueellisuuteni vuoksi antaa kirjasta arvosanaa. Tosin tämä on aika typerä sääntö itselläni, koska kirjoitan kuitenkin ihan samanlaisen arvostelun kuin muistakin teoksista.

Kirjan teemana on Akakabuto-saaga, koska sen ajateltiin uppoavan mahdollisimman moneen faniin ja tulevaisuudessa olisi helppo jatkaa siitä eteenpäin. Kuvia on 52, sisältäen monipuolisesti tärkeimpiä koira-, karhu- ja ihmishahmoja, taustoilla ja ilman taustoja. Piirtäjinä toimivat A.vulgaris, Harlequinsy, Hopeakuu, Jalle, Juhomoro, Kurome, Lucifer, Nara, SaQe, SHL, Suetic, Taru Laaksonen, Tino Jansson, Zerwolf, sekä Zif.

Olen tyytyväinen kirjaan, se on sopivan paksu ja maltillinen A5-koko helpottaa värittämistä, joskin itse en aio värittää kuvia, vaan pidän kirjan keräilykappaleena. Kirjan taittajana toiminut Juhomoro teki hyvää työtä. Painojälki on pääsääntöisesti hyvää ja tarkkaa, mutta parin kuvan kohdalla ääriviivat olisivat voineet olla paksumpia ja paksuuksissa enemmän vaihtelua. Tämä ongelma on kuitenkin itse piirroksissa, ei painossa. Huomasin myös yhden omista kuvistani olevan vähän haalea, mikä todennäköisesti on ihan oma mokani.

Jokaisen hahmon nimi ja kuvan piirtäjä on mainittu, joskin näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että parempi ratkaisu olisi ollut merkitä kirjaan sivunumerot ja lopussa pyhittää yksi sivu käymällä läpi mitä sivuja kukin on piirtänyt. Nyt nimet lukevat monesti päällekkäin kuvan kanssa, mikä ei onneksi ole hirveän häiritsevää, mutta olisi ollut parempi ettei kuvassa olisi ollut mitään ylimääräistä.

Tekemistäni neljästä kuvasta olen kahteen yhä hyvin tyytyväinen. Nämä olivat Hakurou ja yhteiskuva Ginistä ja Sniperista. Kaksi muuta olivat vähemmän onnistuneita. Kuva Benistä ja Crossista perustui ikivanhaan luonnokseeni, koska kirjaan piti loppumetreillä saada nopeasti täytettä. Tämä kuva on ihan ok, mutta vähän kiireellä tehty ja siinä on joitain juttuja, joista en pidä. Pohjanoteeraukseni oli kuitenkin kuva Rikistä, joka oli vieläpä ensimmäinen kuva mitä tein värityskirjaa varten ja Riki on lempihahmoni! Silti kuvasta tuli törkeän ruma, tylsä ja jäykkä. Onneksi sain mukaan parempia kuvia, joten tuo epäonnistunut ei jäänyt ainoaksi työnäytteekseni.

Kirjassa on todella paljon hienoja kuvia. Mahdollisimman moni hahmo pääsee esille ja piirtäjien eri tyylit tekevät kirjasta monipuolisen. Tämä oli hieno saavutus yhdistykseltä ja varmasti yhdistys tekee tulevaisuudessa toisenkin värityskirjan, sillä tämä otettiin niin hyvin vastaan.

Värityskirjan pystyi ennakkotilaamaan viime vuonna. Yhdistys tilasi myös pienen määrän ylimääräisiä kirjoja, jotka aiotaan myydä tapahtumissa ja Hopeapuodissa. Kannattaa pitää yhdistyksen sosiaalista mediaa silmällä milloin ylimääräiset kirjat tulevat myyntiin.