Miltä Nara näyttäisi oikeassa elämässä?

Olen uteliaisuuttani halunnut nähdä millaisia tuloksia kuvanmuokkaajat saisivat Narasta. Hahmohan on siis sama, joka hilluu päähenkilönä fanitarinassani. Pitbullterriereistä on hankalaa löytää vapaasti käytettäviä valokuvia, tosin niin on kaikista muistakin ei-susimaisista roduista. Vielä hankalampaa on löytää kuvanmuokkaajia, jotka tekevät muitakin kuin ainaisia susia ja hevosia. Onneksi Nara on melko yksinkertainen hahmo, jos nyt luonnottomia hiuksia ja nököhampaita ei oteta lukuun ja ei rodustaan riippumatta pitäisi aiheuttaa hirveätä päänvaivaa.

Tässä tuloksia:

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 9

by Narncolie.

Luku 9.

Mustavalkoinen, itseäni hieman korkeampi pystykorva katsoi minuun jäisillä silmillään. En osannut tulkita hänen ilmettään, sen sijaan minua piirittävien koirien hiljaisen murinan merkitys oli erittäin selvä. Koirat olivat kaikki melko kookkaita ja voimakkaan näköisiä, mutta selkeästi tappeluissa kärsineitä ja osa hieman alipainoisia. Usealla oli huonokuntoinen turkki, arpia ja revittyjä korvia. Viimein mustavalkoinen koira puhui.
"Kuka olet, muukalainen?"
"Olen Nara, en tahdo uhkata reviiriänne tai mitään muuta sellaista. Olen vain läpikulkumatkalla."
Koirat ympärilläni alkoivat selkeästi rentoutua, useampi istuutui ja murina vaimeni hiljalleen. Myös mustavalkoinen koira istui eteeni.
"Ja minne olet matkalla? Lähettini on tarkkaillut sinua jonkin aikaa, kuljet Ohun suuntaan."
En tiennyt mitä sanoa, mitä jos koirat olivat Ohun vihollisia? En ollut edes tajunnut, että minua oli vakoiltu ja ajatus tuntui inhottavalta.

"Ohun koirat keräävät juuri nyt sotureita ympäri Japania. Oletko tullut liittymään heihin? Siinä tapauksessa olet onnekas, sillä me olemme Ohun lauma." Mustavalkea koira virnisti ja nousi eteenpäin nuuhkaisemaan minua. Otin vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Mustavalkea näytti elkeestäni hetken loukkaantuneelta, itse koetin ymmärtää mitä hän juuri oli sanonut. Olinko siis jo nyt Ohussa? Vilkuilin ympärilläni olevia koiria. Olivatko nämä samoja koiria, joista Kitsunegari oli niin vaikuttuneena puhunut? Mutta jos he olivat Ohun koiria, eivät he ainakaan olleet vihollisiani.
"Olen tullut etsimään Ohun johtajaa, haluan liittyä joukkoonne." sanoin hieman hermostuneesti, mikä kuului myös äänessäni, vaikka kuinka yritin kuulostaa itsevarmalta.
"Hyvä, niin arvasinkin. Etsimme koiria taistelemaan reviirimme vallanneita karhuja vastaan. Olemme tällä hetkellä hieman Ohun ulkopuolella, sillä itse Ohuun ei tällä hetkellä ole menemistä karhujen takia. Odottelemme vahvistuksien saapumista." Koira lähti kävelemään ohitseni.
"Tule, mennään luolaamme puhumaan lisää. Voit saada hieman ruokaakin siellä."
Seurasin mustavalkoista koiraa jo melko rauhallisena. Muut koirat kuitenkin kävelivät ympärilläni yhä piirittäen minut, mikä vähän arvelutti minua, tosin tämä saattoi olla ihan normaalia käytöstä villikoirille.

Vuoren rinteessä oli kuiva luola, kooltaan juuri sopiva tälle joukolle. Jotta kaikki koirat mahtuisivat lepäämään sisälle, jouduin istumaan inhottavan lähellä täysin tuntemattomia koiria, jotka ottivat vapaudekseen nuuskia minua varoittamatta. Yritin parhaani mukaan olla välittämättä tästä ahdistavasta läheisyydestä, tämä tulisi olemaan jokapäiväistä jos liittyisin laumaan. En voisi koko loppuelämääni vältellä muita koiria ja aina päätyä tappelemaan heidän kanssaan.
"Kuro, tuo vieraallemme jotain hyvää ruokaa!" keskikokoinen musta koira katsoi mustavalkeaa pitkään, hieman kysyvä ilme kasvoillaan, mutta haki luolan perältä osittain syödyn fasaanin. Kuro aikaili edessäni hetken, ennen kuin tiputti raadon eteeni.
"Pahoittelen melko vaatimatonta lahjaa, ajat ovat kovat eikä meillä koskaan ole varastossa paljoa ylimääräistä ruokaa. Syö kuitenkin." mustavalkean koiran kehotuksesta ryhdyin syömään, enkä lihan makuun päästyäni voinut olla hotkimatta, vaikka se ei ollutkaan hyvätapaista. Koirat ympärilläni olivat hiljaa ja vilkuilivat toisiaan, sekä mustavalkoista koiraa. Tunnelma oli jotenkin piinaava, tai sitten olin itse vain vainoharhainen. Todennäköisesti olin itse vain tottumaton seuraan. Sain syödä fasaanin rippeet rauhassa ja rikoin hiljaisuuden.
"Kuulin Ohun laumasta eräältä koiralta. Haluaisin liittyä heidän, tai siis.. teidän laumaan, jos se on mahdollista? Kuuluin ennen ihmiselle, joten en ole hyvä metsästämään, mutta opin varmasti nopeasti." Mustavalkea koira hymyili tarkkaillessaan minua sinisillä silmillään.
"Laitan sinut siis metsästyspartion mukaan huomenna, jokaisen villikoiran on osattava hankkia elanto itselleen. Olen Ohun lauman ylipäällikkö Riki. Tervetuloa joukkoomme."

Uudessa paikassa nukkuminen tuntemattomien koirien kanssa oli vaikeaa, pitkin yötä torkahtelin vain lyhyen hetkien ajan. Tunteeni olivat ristiriitaisia. Olin löytänyt etsimäni soturit ja liittynyt onnistuneesti heidän joukkoonsa, mutta jokin tässä tuntui jotenkin väärältä tai omituiselta. Lauman koirissa en ollut vielä nähnyt mitään erityisen vaikuttavaa asiaa, en ainakaan sitä suurta intohimoa mistä Kitsunegari oli puhunut. Muut koirat luolassa tuntuivat nukkuvan sikeästi, ainakin kuorsauksesta päätellen. Kuulin rapisevaa ääntä, ilmeisesti joku koirista lähti ulos tarpeilleen. Havahduin ajatuksistani kunnolla, kun joku alkoi puhua hiljaa kuiskaten. Höristin korviani, jotta kuulisin kaiken.
"Pomo...? Miksi otit tuon nartun mukaan?" En tunnistanut ääntä, mutta koira ilmeisesti puhui aiemmalle mustavalkoiselle Riki -koiralle.
"Hjaah, miksen? Ihan kivan näköinen."
"Riki ei halunnut narttuja laumaan ja..."
"Minä olen Riki." mustavalkea keskeytti.
"Tiedät mitä tarkoitan. Tästä voi tulla ongelmia."
"Pah, painu nukkumaan siitä senkin pelkuri. Minä olen pomo ja vastaan ongelmista. Mitä yhdestä nartusta, itse se sanoi olevansa lemmikki eikä osaa edes metsästää." Toinen koira ilmeisesti luovutti ja äänestä päätellen palasi makuupaikalleen. En saanut koko loppuyönä ollenkaan unta. Kelasin uudelleen ja uudelleen päässäni mitä koirat olivat sanoneet, enkä ymmärtänyt ollenkaan mistä oli kyse.

(jatkuu)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 8

by Canis Abscedo.

Luku 8.

Tsuyoshi pyöri usein mielessäni taivaltaessani Ohun suuntaan. Osittain olin hyvin pahoillani väkivaltaisen käytökseni takia, osittain syytin Tsuyoshia tämän omasta lapsellisuudesta ja heikkoudesta. En omasta mielestäni ollut kurittanut häntä kovaa, mutta sekin oli ajanut hänet karkuun. Hän oli ensimmäinen vapaudessa tapaamani koira, jota olisin ehkä tarvinnut matkallani. Tsuyoshi oli neuvonut minulle oikean suunnan, sekä hankkinut minulle ruokaa tuosta vain ja minä idiootti olin mennyt retuuttamaan häntä sen jälkeen. Uros oli ollut ärsyttävä, mutta oikeasti mistä voisin tietää oliko hänen käytös normaalia vai ei? Tiesin kyllä, ettei kaikkia koiria koulutettu samalla tavalla kuin minua oli koulutettu. Olisivatkohan kaikki muut koirat hänen kaltaisiaan, ylivilkkaita, äänekkäitä, lähelle tunkevia? Sopisinko Ohun laumaan ollenkaan?

Useamman päivän kuljin Tsuyoshin osoittamaan suuntaan, pysähtyen vain hetken lepäämään ja nukkumaan, sekä juomaan lammikoista. Tsuyoshin metsästämä fasaani riitti ravitsemaan minut hyvin pariksi yöksi, mutta kolmantena yönä nälkä alkoi kalvaa mahaani jälleen. Maasto muuttui jatkuvasti vuoristoisemmaksi ja matkankulku oli välillä hyvin vaivalloista, vaikka yritin valita helpoimman reitin. Tsuyoshi oli neuvonut minua metsästyksen suhteen, mutta en vielä harkinnut metsästystä. Eteneminen oli tärkeysjärjestyksessäni korkeimmalla, tosin en voisi ilmaantua Ohuun luurankonakaan. Osittain ehkä välttelin metsästystä mahdollisen epäonnistumisen takia. Lapsellista, eihän metsässä olisi ketään näkemässä. Silti ajatus epäonnistumisesta hermostutti ja nolotti valmiiksi. Isäntäni oli aina jaksanut mainostaa minun olevan seuraava taistelukoiramestari, hyvästä suvusta, voittajaksi luotu. Koira, jolla ei ollut varaa epäonnistua. Häviön myötä lentäisi roskakoriin koiran maineen ohella myös isännän maine ja hänen vuosien mittainen työ.

Neljäntenä yönä en enää voinut ohittaa nälän tunnetta. Janon pystyin sammuttamaan helposti juomalla puroista tai lammikoista. Isäntäni oli aina ruokkinut minut parhaimmalla mahdollisella ruualla ja treenannut minulle rautaisen kunnon, mikä oli hyvä pohja aloittaa villikoiran elämä. Mutta vahvinkin koneisto sammuu ilman polttoainetta. Sysäsin epäonnistumisen pelon syrjään ja yritin Tsuyoshin neuvoja muistellen jäljittää riistaa. Tämä oli hyvin hankalaa, isäntäni ei ollut koskaan kouluttanut minua tätä varten. Saisin varmasti tapettua vaikka villisian jos sellainen ilmestyisi eteeni, mutta eläinten jäljittäminen oli aivan uutta. Useamman kerran seurasin hajujälkeä vain huomatakseni sen haihtuvan kuin tuhka tuuleen, tai sekoittuvan muihin hajuihin.

Yläpuolella oksistossa oravat loikkivat edestakaisin ja säksättivät kuin pilkatakseen minua. Makasin läähättäen maassa ja katselin niitä haikeasti, pomppivat lihanpalaset houkuttivat mutten millään pääsisi niihin käsiksi. Auringonvalo pilkisti puiden latvojen läpi ja lämmitti mukavasti, saaden minut torkahtamaan hetkeksi. Muutaman minuutin kuluttua kuitenkin heräsin jonkin vilahtaessa naamani ohitse. Kuului kiihkeää sirkutusta, kun jonkinlainen pikkulintu pyrähteli lähettyvilläni. Seurasin sitä katseellani ja se laskeutui puunrungossa sijaitsevaan syvennykseen. Syvennyksestä alkoi kuulua voimakasta piipitystä ja pomppasin hetkessä jaloilleni. Tajusin, siellä oli poikasia! Puunrungon onkalo oli melko matalalla ja hyppäsin katsomaan onkalon sisälle, eturaajani syvennyksen reunoihin tarttuen. Emolintu ehti pyrähtää peloissaan tiehensä, mutta onkalossa oli useampi pieni poikanen. Sen enempää ajattelematta kurkottelin ja söin jokaisen muutamalla purauksella.

by Blackroz112.

Pieni ateriani ei saanut nälkääni sammumaan kokonaan, mutta kohensi selkeästi oloani. Mikäli moisia herkkuja löytyisi enemmänkin, kenties minun ei tarvitsisi metsästää usein. Lähdin taas etenemään uutta pontta askelissani. Olin jo hyvin kaukana entisestä kodistani, mietin löytäisinkö edes takaisin jos villi elämä ei sopisi minulle, tai jos Ohu olisi pettymys. Ei, Ohun on pakko olla vaikuttava paikka ja sen lauman voimakas, eihän muuten Kitsunegarin kaltainen taistelija olisi ollut niin syvästi vaikuttunut heistä. Minun olisi pakko edes tavata heidät, vaikken laumaan liittyisikään.

Jälleen yksi ilta muuttui yöksi ja taivaltaessani hyvin kivikkoiseksi muuttuneessa metsässä haistoin uuden tuoksun. Koirien hajun, pitkästä aikaa. En ollut Tsuyoshin jälkeen huomannut merkkiäkään ihmisasutuksesta, harvat ihmisen hajujäljet olivat vain hetken metsässä viipyneitä, ilmeisesti metsästäjien jälkiä. Tämä koirien haju oli metsään pinttynyt pidemmältä ajalta ja oli varmasti villikoirista peräisin. Nuuhkiessani maata kuulin kummaltakin sivultani pusikon kahahduksia yhtäaikaisesti. Hätkähdin, kun olin muutamassa sekunnissa vieraiden koirien piirittämä. Koirat tuntuivat ilmestyvän kuin tyhjästä ja tuijottivat minua tuimasti, hievahtamatta. Taistelukoulutukseni yritti nostaa raivokasta päätään, mutta työnsin tuon tunteen sivuun ja katselin koiria hiljaa paikaltani, kehoni jännittyneenä ja niskavillani pystyssä. Koirat piirittivät minua uhkaavasti pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes viimein oikealta puoleltani pystykorvainen koira astui eteenpäin, kiinnittäen huomioni.

(JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 7

by Cheetahbird

Luku 7.

En jaksanut taivaltaa kauas yli-innokkaan Tsuyoshin tavattuani. Voipuneena ja nälkäisenä laskeuduin soratien viereen muodostuneeseen ojaan. Käperryin tiukalle kerälle ojan pohjalle, kummatkin kylkeni ojan reuniin painettuina. Ojan reunoista varisi multaa ja pikkukivia turkilleni. Se tuntui hieman epämukavalta, mutta kaavin etutassullani reunamista lisää multaa päälleni. Tämä paikka oli minulle tuntematon ja kenties vaarallinen, joten halusin olla mahdollisimman huomaamaton.

Heräsin kovaan rahisevaan ääneen. Soratiellä, hieman minua korkeammalla istui Tsuyoshi. Koiran häntä alkoi heilua vimmatusti kun katseemme kohtasivat. Tunsin oloni taas vaivaantuneeksi, vähän nolostuneeksikin.
"Hei Nara! Kiva kun heräsit. Sain ketjuni poikki. Enkö olekin vahva? Tulen mukaasi Ohuun!"
Tosiaan, koiran kaulapannasta roikkui vielä pieni pala katkennutta ketjua. Tsuyoshi tuijotti minua typerästi hymyillen eriparillisilla silmillään, ilmeisesti odottaen, että sanoisin jotain. Olin liian häkeltynyt puhumaan. Nousin ylös ja ravistin mullat turkistani.
Mahasi murisi kun nukuit. Mennään etsimään ruokaa."
Tsuyoshi nousi myös ja lähti iloisesti tepastelemaan tietä pitkin. Minua hävetti, kauanko hän oli katsellut nukkumistani? Vieläpä kuunnellut kuinka olin maannut nälästä heikkona.
"Öh, tuota en aio hakea omistajaltasi ruokaa. Hän voisi ottaa minut kiinni, enkä pääsisi Ohuun."
"Ei, kun me metsästämme! Tule perässäni!"
Ruskea koira kiristi tahtiaan ja minun piti ravata pysyäkseni hänen perässään. Hän kääntyi poikkesi tieltä metsään ja seurasin häntä epävarmasti. Painoin mieleeni missä kohtaa tie sijaitsi, että löytäisin vielä takaisin.

"Osaatko sinä oikeasti metsästää?" kysyin epäluuloisesti ravatessani hieman korkeamman koiran rinnalla.
"Totta kai! Olen kylän paras metsästyskoira. Näytän sinulle mallia, jos et osaa! Nuuhki nyt ilmaa ja kerro miltä haisee."
Hidastimme kävelyvauhtiin ja nuuhkaisin syvään ilmaa. Haistoin kyllä useammankin eläimen tuoksun, mutta en osannut sanoa mikä kaikista hajuista olisi tätä tilannetta varten tärkeä.
"Täällähän on tuhat eri hajua?"
"Hölmö, etsi se tuorein haju. Se voimakkain haju. Tästä on mennyt fasaani, eikä siitä ole pitkä aika. Nyt meidän pitää kulkea hiljaa ja matalina ja seurata tuota hajua. Jos haju heikkenee, niin menemme väärään suuntaan. Tajuatko?"
"Totta kai tajuan, en ole idiootti!" murahdin ja niskakarvani jäykistyivät. Tsuyoshi kuitenkin pyyhälsi ohitseni paljastetuista hampaistani vähääkään välittämättä. Tunsin itseni taas nolatuksi ja hämmentyneeksi.

Seurasin häntä hiljaa. Tsuyoshi ei puhunut enää sanaakaan ja vaikka hänen häntänsä yhä vispasi entiseen malliin, huomasin hänen kasvoillaan voimakkaan keskittymisen. Tällä hetkellä hän ei näyttänytkään niin hölmöltä. Ilmeisesti ihmiset eivät täällä olleet kovinkaan nirsoja metsästyskoiriensa suhteen, sillä Tsuyoshi oli selvästi sekarotuinen rakki, kenties akitan ja jonkinlaisen paimenkoiran sekoitus.
"Odota tässä." hän sanoi hiljaa pysäyttäen minut etutassullaan. Hän hiipi äänettömästi keho matalana ja tuijotti herkeämättä jonnekin kauas, yritin seurata hänen katsettaan mutta näin vain risuja ja puskia. Tsuyoshi eteni sulavasti kuin kärppä kohti pusikkoa, kuulosteli parin sekunnin ajan keho maassa liiskana ja ryntäsi sitten täyteen laukkaan. Pusikosta pelmahti esiin fasaani, jonka Tsuyoshi nappasi leukoihinsa silmänräpäyksessä. Katsoin hämmästyneenä kuinka hän innokkaasti ravisteli lintua edestakaisin katkoen sen niskan ja tuli sitten luokseni häntä vispaten. Hän heitti linnun eteeni.
"Olen tosi taitava vai mitä? Syö!" Tsuyoshi oli taas yhtä pentumaisen näköinen kuin ennenkin ja alkoi hieroa rintaansa sammalta vasten, siirtyen kieriskelemään eteeni. En osannut suhtautua häneen, hän oli jotenkin niin ylipursuavan avoin. Nytkin uros kieri maha ja kaula paljaana edessäni täysin huoletta, vaikka pystyisin hetkessä listimään hänet. En tajunnut edes kiittää häntä kun aloin syödä fasaania. Kiittämättömyys kalvoi minua, mutta en saanut sanaa suustani ja ajan kuluessa tuntui yhä tyhmemmältä kiittää yhtäkkiä. Tsuyoshi makoili selällään kieli suusta roikkuen eikä ilmeisesti välittänyt puutteellisista sosiaalisista taidoistani.

Syötyämme palasimme takaisin soratielle ja jatkoimme sen seuraamista. Tuntui oudolta kävellä toisen koiran kanssa, enkä keksinyt mitään sanottavaa. Onneksi Tsuyoshi tuntui keskittyvän nuuhkimaan jokaista kivenlohkaretta tien reunuksilla. Hän uuvutti minua, mutta osasi sentään metsästää ja tunsi ainakin tämän seudun paremmin kuin minä. Tajusin ettei Tsuyoshi ollutkaan enää vierelläni ja katsoin taakseni. Tsuyoshi nuuhki taas ties kuinka monetta kivikasaa ja nosti jalkaa.
"Sinun on turha merkata reviiriäsi, me menemme Ohuun. Tuskin palaat takaisin."
"Ai niin joo joo, olet oikeassa." Tsuyoshi pyyhälsi ohitseni iloisesti.

Saavuimme viimein tienristeykseen, josta uros oli eilen puhunut. Meidän pitäisi jatkaa nyt suoraan eteenpäin metsään. Olin jo kävelemässä tieltä metsikköön kun huomasin Tsuyoshin taas jääneen jälkeen. Hän haisteli tohkeissaan maata, eikä tuntunut huomaavan minua. Tätä vauhtia emme pääsisi ikinä perille. Kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa, mutta tämä sama koira oli myös ruokkinut minut tänään.
"Tsuyoshi, meillä ei ole aikaa haistella kotinurkkia jos aiomme oikeasti päästä Ohuun." Otin askeleen häntä kohti kun hän tönäisi minut yllättäen kumoon.
"Olet niin tosikko!" Tsuyoshi kellahti kumoon päälleni kuin pikkupentu ja vaivalloisesti pääsin hänen altaan. Uros pomppasi ylös maasta. Käännyin lähteäkseni metsään, mutta taas uros kiilasi kylkeäni vasten, tällä kertaa en kaatunut. Ärsyyntyneenä väläytin hampaitani hänelle.
"Painitaan vähän! Minä olen tosi vahva kun sain tämän ketjunkin katki!" Tsuyoshi tarttui hännästäni kiinni ja ravisteli. Niskavillani nousivat pystyyn. Nytkähdin eteenpäin varoitukseksi hampaat paljastettuna, mutta uros ei tajunnut päivänselvää vihjettäni ja pompahti taas kylkeäni vasten. Uros puraisi minua kevyesti korvasta ja muistot edellisistä taisteluista palasivat mieleeni. Nopeasti nappasin uroksen kurkusta kiinni ja väänsin koiran selälleen makuulle. Uros ähki allani ja sohi minua jaloillaan, raivostuin pyristelystä lisää ja ravistelin hänen yläkroppaansa maata vasten. Nahka rikkoontui ja lämmin veri pulpahti suuhuni. Päästin irti ja koira luikki vinkuen altani.
"Miksi teit noin? Halusin vain vähän leikkiä?" Tsuyoshi ulvoi yrittäessään turhaan katsoa kaulansa haavaa. Tekoni kadutti minua heti. Luulin, että hän haastoi riitaa kanssani, mutta nyt hän reagoi täysin erillä tavalla kuin minua vastaan taistelleet koirat. Pieni kurituksenikin sai hänet suunniltaan. Neuvottomana katsoin vierestä kun Tsuyoshi yritti nuolla huonossa kulmassa sijaitsevaa haavaansa.
"Tsuyoshi, minä --"
"Olet ilkeä kusipää!" Tsuyoshi ulvahti ja meinasi sanoa jotain lisää, mutta kumpikin meistä ryhtyi kuulostelemaan jostain kaukaa kuuluvaa ääntä. Tsuyoshin nimeä kutsuttiin. Tsuyoshi katsoi minua alakuloisesti ja lähti juoksemaan takaisin kotiansa kohti. Jäin hämmentyneenä seisomaan paikalleni pitkäksi aikaa. Mietin pitäisikö minun mennä koiran perään ja pyytää häneltä anteeksi, lopulta kuitenkin käännyin metsään ja jatkoin matkaani yksin.

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 6

by Pyttinski

Luku 6.

 

Yö laskeutui metsään ja kuljin yhä eteenpäin, en enää jaksanut ravata, mutta en raaskinut pysähtyäkään. Metsä oli hyvin kaunis ja kiinnostava, en ennen ollut kokenut tälläistä vapautta. Tuntui vähän pelottavaltakin kun maailmassa ei yhtäkkiä tuntunut olevan mitään rajoja, pystyin menemään minne tahansa. Jalkani väsyivät ensiksi, mutta mieleni oli yhä virkeä vaikka aurinko ehti jo kadota taivaalta. En varmasti pystyisi edes nukkumaan nyt kun kaikki oli niin uutta. En tiennyt Ohusta mitään, en edes missä ilmansuunnassa se on. Olin saattanut juosta koko päivän väärään suuntaan, mutta en voinut jäädä vain paikalleni odottelemaan. Minun pitää löytää joku, joka voisi neuvoa minulle tien. Mutta tähän mennessä en ollut nähnyt metsässä ketään toista koiraa, enkä myös löytänyt koirien hajua metsästä. Olin tottunut olemaan yksin paljon, mutta uudessa ympäristössä yksinolo alkoi painostaa vaikka kuinka järkeilin ettei metsässä ollut mitään pelättävää.

 

Tähdet ja kuu loivat sentään jotain valoa pimeään metsään. Tätä ennen olin ulkoillut vain päivisin. Öinen ilma tuoksui kirkkaalta ja jännittävältä. Linnut eivät enää äännelleet, vaan kaikkialla oli hiljaista satunnaista oksan rasahtelua lukuun ottamatta. Suurin osa rasahduksista kuului omista askeleistani, mutta ääntä pitivät myös metsän muut eläimet. Näistä pienistä asukeista kuulin vain ääniä, enkä nähnyt heistä kuin nopeita vilauksia. Olisin hermostunut vielä enemmän, mutta onneksi näiden lähes näkymättömissä olevien eläinten hajut olivat ennestään tuttuja. Pelkkiä pikkulintuja, liskoja ja päästäisiä. Hajut muistuttivat etten ollut syönyt pitkään aikaan. Minun pitäisi syödä pian, mutta en ollut ennen metsästänyt. Metsä oli täynnä riistan hajua ja aina välillä näinkin vilauksia varmasti herkullisista pikkueläimistä, mutta eläimet heti katosivat näkyvistäni johonkin piilopaikkaan. Tiesin suvussani olevan villisian metsästykseen käytettyjä koiria. Minäkin varmasti oppisin saalistamaan, mutta kenties tarvitsisin opettajan.

 

Jossain välissä huomasin ihmisen hajun voimistuvan ja astuin rinteellä sijaitsevalle soratielle. Nuuhkin tietä ja istahdin sen keskelle. Ihmiset saattaisivat ottaa minut kiinni ja palauttaa minut omistajalleni, tai sitten he voisivat pitää minut itsellään. Joka tapauksessa en halunnut jäädä ihmisten kynsiin. Hajun perusteella pystyin päätellä, että rinteen alapuolella olisi kenties pieni kylä, josta ihmisten haju nousi tasaisesti voimistuen. Käännyin kävelemään rinnettä ylös, pois hajusta, mutta toinen haju tarttui silloin kirsuuni. Koiran haju. Niin tietysti, tietenkin ihmisten luona olisi myös toisia koiria. Metsässä en ollut haistanut koiran hajua vielä kertaakaan, joten päätin ottaa riskin ja lähteäkin kohti kylää.

 

Askelsin reippaasti soratietä alas. Olin kävellyt koko päivän, mutta ajatus toisen koiran tapaamisesta toi uutta puhtia askeliini. Näin jo yhden ihmisten talon ääriviivat puiden lomitse ja kiiruhdin taloa kohti. Myös koiran haju voimistui. Pysähdyin suuren puun viereen ja tarkkailin aidattua pihaa. Talo oli vaatimattoman näköinen ja ainut talo näkyvissä. Ihmiset olivat onneksi nukkumassa, eivätkä huomaisi minua jos onnistuisin pitämään hiljaista ääntä. Yritin löytää katseellani koiraa. Pihalla oli koirankoppi, jossa koira ilmeisesti nukkui. Mitä jos koira haluaisi taistella kanssani? Olinko nyt töykeästi tunkeutunut hänen reviirilleen? En oikeastaan tiennyt, miten toimia tavallisten koirien kanssa. Olin jo melkoisen uupunut ja ajatus taistelusta ei huvittanut ollenkaan. Miten saisin koiran huomion? En voinut haukahtaa, koska ihmiset voisivat herätä sen takia. Ja olisiko hänen reviirillään mölyäminen myös epäkohteliasta? Suoraan pihalle meno varmasti olisi liian tungettelevaa.

 

Tuuli alkoi puhaltaa hajuani taloa kohti. Koira varmasti haistaisi minut pian. Päätin pysyä paikallani ja odottaa vieraan koiran reaktiota. Koirankopista kuului rahinaa ja melko suuri koira tuli hitaasti ulos ja venytteli ruumistaan. Koiran kieli roikkui suusta ja hän katsoi suoraan kohti istumapaikkaani. Hänen häntänsä heilui raivokkaasti ja koira vain tuijotti minua kieli iloisesti keikkuen suussa. Katselin häntä hämmentyneenä. Miksi hän oli niin iloisen näköinen? Kaikki koirat, joita olin ennen tavannut olivat murisseet niskavillat pystyssä minut nähdessään. Koira oli hieman minua isompi, mikä hermostutti minua. Halusikohan hän tapella? Hän ei näyttänyt lainkaan koirilta, joita vastaan olin ennen taistellut. Koiran karva oli melko pitkää ja epämääräisen ruskeaa. Hän oli varmasti voimakas, mutta ei näyttänyt erityisemmän uhkaavalta. Hän vain tuijotti minua häntä heiluen ja viimein keräsin rohkeuteni kävellä lähemmäs.

 

by Narncolie.

Välissämme oli keskikorkea aita, mikä rauhoitti mieltäni. Koira varmasti pystyisi hyppäämään sen yli, mutta aita välissämme antoi silti vaikutelman etten väkisin änkenyt hänen omalle reviirilleen. Hätkähdin kun vieras koira nousi nojaamaan aitaa vasten ja katseli alas minuun. Helpotuin nähdessäni ketjun hänen kaulassaan.

 

"Hei!" koira sanoi ja katseli minua innokkaasti eriparillisilla silmillään. Hänen toinen silmänsä oli sininen ja toinen oranssi, toinen korva roikkui ja toinen oli puoliksi pystyssä. Hän oli oikeastaan varsin hölmön näköinen, etenkin kun hän jatkoi tuijottamistani häntä ja kieli raivokkaasti heiluen.

"Tuota terve... osaisitko -"

"Hei! Kuka olet!? Haiset kummalta. Hei sinähän olet tyttö, kiva! Tykkään tytöistä." Koira pälätti niin nopeasti, että oli vaikea tajuta mitä hän sanoi.

"Niin taidan olla tyttö, kuule tarvitsen apua. Etsin paikkaa nimeltä Ohu."

Vieraan koiran hännänheilutus kiihtyi entistä enemmän ja hänen koko alaruumis keikkui hännän mukana. Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi.

"Oletko Ohun soturi? He ovat tosi siistejä. En tiennyt, että he ottavat tyttöjä myös heidän laumaansa. He kävivät myös täällä, mutta eivät ottaneet minua heidän mukaansa. Olisin kyllä halunnut lähteä. Täällä on tosi tylsää! Kiva kun tulit tänne, jäätkö tänne?" Koira viimein vaikeni ja katsoi minuun kysyvästi. En saanut kaikkea koiran nopeasta hölötyksestä selvää, mutta koira selvästi tiesi jotain Ohusta eikä voinut olla täysin tolvana.

"Nimeni on Nara ja etsin Ohua, voitko kertoa missä suunnassa Ohu on?" Koira oli harmiton, mutta sen ylisosiaalisuus kävi jo hermoilleni. Toivoin sen antavan minulle ohjeet pian jotta pääsisin lähtemään.

"Sinun pitää lähteä kävelemään pohjoiseen, eli kulje tuota tietä normaalisti eteenpäin niin kauan kunnes se haarautuu. Haarassa sinun pitää poistua tieltä ja jatkaa metsän läpi eteenpäin. Enempää en tiedä, kun en ole käynyt niin kaukana. Mutta minähän voisin tulla mukaasi? Olen Tsuyoshi. Meistä tulee hyviä ystäviä!" Tsuyoshi ei enää tyytynyt hännän heilutukseen vaan alkoi hypellä takajaloillaan aitaa vasten. Tiesin ettei hän ollut aggressiivinen, mutta käytös silti hermostutti minua. Sain jo tarpeeksi ohjeita häneltä, joten päätin lähteä.

"Kiitos, Tsuyoshi. Olen pahoillani, mutta näytät olevan ketjussa. En millään saisi sitä katki." Katselin Tsuyoshin ketjua, jonka olisi varmasti saanut voimakkailla riuhtaisuilla katki.

"Voi harmi, samaa sanoivat ne Ohun porukat. No nähdään joskus! Hei hei!" 

 

Lähdin hitaasti kävelemään Tsuyoshin neuvomaan suuntaan. Huomasin olevani huomattavasti väsyneempi tavattuani tuon ylivilkkaan koiran. Kävelin takaisin samaa soratietä pitkin ylös rinnettä ja vilkuilin taakseni varmistaen koska koiran piha poistuisi näkyvistäni. Tsuyoshi nojasi vieläkin aitaan ja katsoi kävelyäni. Tämä tuntui kiusalliselta ja helpotuin kun koira katosi näkyvistä noestessani rinteen päälle. Yö alkoi vaihtua aamuun.



FANITARINA: Legendan varjossa, osa 5



by Zaronen.

Luku 5

Työnnyin aidan aukosta läpi, rikkoontuneen ja ruostuneen verkkoaidan repiessä nahkaani hieman. Mahduin juuri ja juuri läpi. Olin menossa puhumaan vielä Kitsunegarille, kun päärakennuksen ovi avautui ja vieras mies astui ulos. Painuin matalaksi. Miehellä oli ämpäri kädessään ja hän meni Kabukin aitauksen eteen. Kabuki nousi ylös ja alkoi haukkua innostuneesti. Ämpäristä levisi voimakas ruuan tuoksu, mutta vastustin kiusausta ja hiivin miehen huomaamatta pois hänen pihaltaan. Piilouduin pusikkoon, josta saatoin katsella koska mies lähtisi pois. Katselin kuinka mies heitti Kabukille ruokaa ja kääntyi Kitsunegarin aitaukselle. Hän pysähtyi hetkeksi. Mies varmasti näki nyt aitaukseni olevan tyhjä. Hän katseli ympärilleen etsien jotain, minua ilmeisesti, joten käännyin kannoillani ja juoksin kovaa vauhtia metsikköön.

Minulla ei ollut mitään käsitystä missä Ohu oli. En voinut palata kysymään neuvoa Kitsunegarilta, sillä voisin jäädä vieraalle miehelle kiinni. En halunnut enää palata isäntäni luo. Kitsunegari oli oikeassa, taisteluissa tosakoiria vastaan vain menettäisin henkeni. Pystyin hädin tuskin peittoamaan eläkkeellä olevan vanhuksen, nuoria uransa huipulla olevia koiria vastaan minulla ei olisi mitään jakoa. Isäntäni oli nähnyt paljon vaivaa minun koulutuksen eteen, mutta hän oli auttamattoman naiivi ja loppujen lopuksi hyvin tietämätön. Hän tiesi miten kasvattaa ja kouluttaa taistelukoiria, mutta ei osannut valita niille sopivia vastustajia. Tämä oli kova pala myöntää, mutta pidin henkeäni suuremmassa arvossa kuin ylpeyttäni. Sitä paitsi nuo Ohun koirat kuulostivat oikeasti mielenkiintoisilta, joten lähtöni ei varmasti ollut vain pelkuruutta. Minäkin halusin taistella jonkin merkityksellisen asian vuoksi. En vain koska isäntäni halusi todistella jotain japanilaisille.

Pysähdyin viimein suuren havupuun alle, jonka alimmat oksat lepäsivät maata vasten luoden oksien ja puunrungon väliin pesää muistuttavan tilan. Makasin siellä hengittäen raskaasti kieli ulkona ja kuulostelin puolipystyillä korvillani. Kuului vain tuulen huminaa oksistossa. Mies ei ollut lähtenyt perääni, ainakaan vielä. Onkohan isäntäni hyvinkin pettynyt kun huomaa olevani karannut? Tuleeko hän kaipaamaan minua, minua itsenäni, vai korvaako hän minut pian jollain toisella koiralla? En koskaan ollut niin läheinen hänen kanssaan kuin halusin. Treenimme olivat aina liian lyhyitä ja niiden jälkeen minut vietiin takaisin aitaukseeni, jossa odotin yksin häntä seuraavaa kertaa varten. Joka kerta kun hän tuli aitaukseeni ruokkiakseen minut tai antaakseen minulle liikuntaa pyörin hänen jaloissaan ja haukuin innokkaasti, mutta päivänselvästä ilostani huolimatta hän ei tuntunut viihtyvän kanssani kuin vain tarpeellisen verran. Hyvin, hyvin harvoin hän vietti aikaa kanssani vain muuten vain. Yhteisillä hetkillämme oli aina tarkoitus. Silti tiesin ja tunsin hänen pitävän minusta ja olevan minusta ylpeä, mutta oli ihan kuin jokin olisi estänyt häntä kiintymästä minuun täysillä. Kenties hän ei ollutkaan niin naiivi kuin loppujen lopuksi.

En voinut enää palata takaisin, päätös oli jo tehty. Isäntäni muistelu oli turhaa kun minulla oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänä. En ollut koskaan viettänyt yötä metsässä, en ollut koskaan hankkinut omaa ruokaani, enkä edes tiennyt minne minun piti mennä. Kitsunegari olisi ehkä pystynyt neuvomaan minua, mutta takaisin palaaminen oli liian riskialtista ja saattaisin tulla katumapäälle. Parasta vain jatkaa eteenpäin, kenties löydän jonkun joka osaa neuvoa minulle oikean tien.

Varmistuttuani ettei kukaan varmasti seurannut minua lähdin jolkuttamaan taas. En enää laukannut täyttä vauhtia, vaan etenin tasaisen nopeasti ravaten halki metsän. Tuntui hienolta juosta tuoksuja täynnä olevan raikkaan metsikön läpi, pehmeä sammal taikka sileä kallio käpälieni alla ja auringonvalon taittuessa harsomaisesti oksiston läpi. Kokemus oli täysin erilainen kuin hihnassa juoksu, isäntäni oli pääasiassa juoksuttanut minua pitkin tienpintareita samalla kun hän polki vieressäni pyörällä. Nyt sain itse päättää mihin kulkea, mitä nuuskia ja maistaa. Epävarmuuteni haihtui joka askeleella. Kirsuuni tarttui silloin tällöin houkuttelevia tuoksuja, joiden kaikkien merkitystä en tiennyt. Osa oli ennestään tuttuja, jäniksen ja myyrän hajua. Näitä eläimiä olin isäntäni kanssa nähnyt lenkeillä ja joskus kotipihallakin. Tiesin niiden olevan vikkeliä, enkä ikinä ollut saanut niitä kiinni hihnassa ollessani, vaikka isäntäni keskittyminen olisikin herpaantunut hetkeksi. Päätin olla seuraamatta hajuja toistaiseksi ja keskittyä löytämään jokin johtolanka, joka viesi minut Ohuun.

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 4

by Narncolie.

Luku 4.

Sätkähdin hereille. Hetkeen en nähnyt mitään aamuhämärässä, kuulin vain läheltäni epämääräistä kahinaa. Muodot pimeydessä alkoivat pikkuhiljaa hahmottua ja erotin ulkotarhan ääriviivat, sitten niiden takana olevan koiran epämääräisen tumman hahmon. Tajusin, että koira oli viereiseen häkkiin viety Kitsunegari. Olin yhä vieraan miehen kennelissä. Kauanko olin nukkunut taistelun jälkeen? Nuuhkin ilmaa, jossa tuoksui jo hieman aamukaste. Nousin ylös ja astelin lähemmäksi suuren koiran hahmoa. Hahmo liikahti ja käänsi naamansa minuun päin, säikähdin tästä hieman ja niskavillani nousivat pystyyn. "Olet hyvä taistelemaan, pikkukoira." vanha tosa sanoi matalalla äänellä, eikä vaivautunut nousemaan ylös. "Turhaa säikyt, en minä aidan läpi tule, enkä haluaisikaan." Istahdin verkkoaidan eteen, aivan vanhan koiran viereen. Koiran, jonka juuri ennen nukahtamistani olin piessyt, ja joka oli piessyt minua. Olimme hetken hiljaa katsellessamme toisiamme.

"Et ollutkaan hidas köntys, kuten isäntäni kuvaili." sanoin. Kitsunegari katsoi minua silmiin ja naurahti. "Olen eläkkeelläni lihonut hieman, myönnetään. Mutta olen silti kova vastustaja yhä. En ollut ennen hävinnyt, onnitteluni, pentu." Silmäni laajenivat, tunsin ylpeyden läikehtivän sisälläni uroksen sanojen ansiosta. Kitsunegari oli ollut vaikea vastustaja ja taistelun myötä opin kunnioittamaan vanhaa koiraa suuresti. "Mutta pentu... Onko tämä se tie, jota haluat oikeasti kulkea? Haluatko olla taistelukoira loppuelämäsi ajan?" "Miksi en haluaisi? Tätä varten minä olen syntynyt, tätä varten minä elän?" kysyin hämmentyneenä. Uros taisi olla jo vanhuudenhöppänä ja puhui pehmosia. Kitsunegari oli hetken vaiti, katsellen minua ja sitten siirtäen katseensa jonnekin kaukaisuuteen. "Minäkin synnyin tätä lajia varten. Mutta elämässä on pakko olla muutakin. Olen ollut taistelukoirana vuosia ja jossain vaiheessa vain aloin miettiä onko missään mitään mieltä, miksi taistelin tuntemattomia koiria vastaan otteluista toiseen." Karvani alkoivat nousta jälleen pystyyn, jokin uroksen puheessa hermostutti minua. Tätä varten minun sukuni oli syntynyt, tätä varten minä olin kauan harjoitellut. Tätä varten pieksin veljeni. Tämä tuntui hyvältä, joltain aidolta ja konkreettiselta. "Onko vanhuus pehmittänyt sinua? Vai oletko suuren kokosi alla pelkkä ajokoira ja tappio sai sinut näyttämään todelliset karvasi?" Kävelin aitauksen kaukaisimpaan nurkkaan ennen kuin uros ehti vastata sähähdykseeni. Kaduin heti äkkipikaisuuttani, mutta puoliksi nolostuneisuuden ja puoliksi itsepäisyyden vuoksi en kävellyt takaisin.

Makasin aitauksen tomussa ja katselin aamutaivasta, kuinka se hiljalleen muuttui valoisammaksi ja ulkoa alkoi kuulua linnunlaulua. Mietin missä omistajani oli ja kauanko lojuisin vieraassa paikassa tuon koiravanhuksen kanssa. Ei olisi pitänyt ärähtää hänelle, en ollut puhunut toisen koiran kanssa kuukausiin. Ei hänestä mitään uhkaakaan voi olla, olinhan jo kerran päihittänyt hänet ja välissämme oli kalterit. Jostain syystä hänen sanansa olivat raivostuttaneet minua, yritin pohtia miksi. Taistelut olivat elämäntyöni, tarkoitukseni. Olin suvustani ylpeä, niin oli isäntänikin, joka jaksoi ylistää minua kenelle tahansa kuuntelevalle. Mutta jos taistelut olivat tarkoitukseni, mikä oli taisteluiden tarkoitus? Nuuhkin maata, josta saattoi erottaa yhä entisen asukin etäisen hajun. Nousin ylös ja astelin aitauksessani edestakaisin maata nuuhkien.

"Tule jo tänne pikkukoira ja lopeta tuo ympyrässä kävely" Kitsunegari urahti aitauksestaan. Olin jo lauhtunut ja vähän nolostunut aikaisemmasta purkauksestani, joten kävelin hänen eteensä vaiti. "Huomaan, että olet kovin ylpeä koira. Siinä ei ole mitään pahaa. Pidät kiinni arvoistasi, mutta et ole nuoruutesi vuoksi vielä päässyt kyseenalaistamaan niitä. Sanohan, oliko eilinen hyvä ottelu?" Makasimme päät koholla toisiamme katsellen. Uros vaikutti yhtäkkiä hyvin kokeneelta ja viisaalta, vaikka en ymmärtänytkään mitä hän ajoi tällä kaikella takaa. "Olit kova vastustaja, mutta voitin sinut." "Niin voitit, mutta et olisi voittanut jos en olisi päästänyt niskastasi irti. Sain melkein heti ottelun alussa otteen niskastasi, olisin voinut murtaakin sen. Olen kuitenkin tunteellinen vanha hölmö, eikä tapanani ole vahingoittaa narttuja."

Uros käänsi päänsä katsomaan jonnekin kauas ja seurasin hänen katsettaan. Aitaukseni ulkopuolella oli käytävä, jonka vastakkaisella puolella oli toinen rivistö ulkotarhoja. Nämä tarhat olivat tyhjillään, yhtä lukuun ottamatta. En ollut ennen huomannut, että vieraassa kennelissä oli kolmaskin koira. "Tuo on Kabuki. Häntä vastaan sinä ottelet ylihuomenna. Jos jo minä olin sinulle vaikea voitto, Kabuki on vielä vaikeampi. Jos saan olla rehellinen, en usko sinulla olevan mahdollisuuksia häntä vastaan." Yritin saada koiran ulkonäöstä selkoa nousematta paikoiltani. Kabuki oli kuitenkin selkä meihin päin. "Kabuki on minua pari vuotta nuorempi, vasta vähän aikaa sitten eläkkeelle siirtynyt. Hän menestyi erittäin hyvin koirataisteluissa, eikä ole yhtä lempeäsydäminen kuin minä. Hän tuskin antaa sinulle armoa, jos jäät alakynteen." "Miksi kerrot tämän kaiken minulle, mehän olemme vihollisia?" kysyin epävarmasti. "Voi pentu, en minä ole sinun vihollisesi vaikka me taistelimme eilen. Koirataistelut ovat ihmisten huvia, ei koirien tarvitse olla vihollisia sitä varten. Etkö huomaa kuinka puhumme nytkin rauhallisesti, enkä minä ainakaan halua repiä kurkkuasi?" Kitsunegari venytteli laiskasti raajojaan ja rojahti kyljelleen tomun pöllähtäessä ilmaan. Niin hämmentävää kuin se olikin hän oli oikeassa, en kokenut minkäänlaista katkeruutta häntä kohtaan, vaikka juuri eilen taistelimme rajusti. Mietin miksi oikeastaan olin halunnut taistella häntä vastaan, enhän tunne Kitsunegaria ollenkaan.

Uros oli oikeassa eilisen ottelun suhteen, vaikka sen myöntäminen itselleni oli vaikeaa. Olin voittanut hänet vain hyvällä onnella, eikä otteluni Demonia vastaan ollut kovinkaan vaikuttava sekään. Isäntäni kuvaus tosa-koirista oli selvästi vääristelty, sillä kohtaamani koira oli vanhuudestaan huolimatta ollut tarpeeksi ketterä, vahva ja nopea. Hän oli hetkessä saanut minusta pitävän otteen ja retuuttanut minua kuin purulelua. Olisin pulassa, jos Kabuki olisi Kitsunegaria vielä taidokkaampi ja nuorempi. "En vieläkään ymmärrä, miksi kerrot tämän kaiken minulle." "Minä olen jo vanha, mutta sinä olet vasta pentu ja pidän sisukkuudestasi. Olisi sääli, että elämäsi olisi vain tälläistä aitauksessa lojumista ja tarkoituksetonta taistelua. Elämäni on jo pian ohi, olen vanha. Mutta sinulla on vielä ties kuinka monta elinvuotta jäljellä. Voit valita toisen tien vielä elämällesi." Vanha koira katsoi silmiini, ihan kuin lävitseni ja hänen katseensa ja sanansa saivat vilunväreen kulkemaan kehoni läpi. Olisiko minusta muuhun kuin taisteluihin, mitä muuta elämällä voisi olla minulle tarjottavana? Olisiko uuden tien valitseminen pelkuruutta ja oman verenperinnön pettämistä? Katsoin taas Kabukin selkää, joka kohoili hiljakseen koiran hengittäessä unissaan. En halunnut kuolla.

 Käänsin katseeni taas Kitsunegariin, mutten keksinyt mitään sanottavaa. Onneksi hän jatkoi taas keskustelua, jotta välttäisimme kiusallisen hiljaisuuden. "Vähän yli viikko sitten täällä kävi koiria kun isäntäni oli nukkumassa... villikoiria. He olivat jostain kuulleet tässä kennelissä olevan taistelukoiria ja halusivat meidän liittyvän heidän joukkoonsa. En ollut koskaan nähnyt samanlaista tunteenpaloa, samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin noista koirista huokui. He olivat valmiita kuolemaan ja juoksemaan maailman ääriin tavoitteensa vuoksi. Heidän elämällään oli tarkoitus, mikä minun elämältäni oli jäänyt uupumaan." Vanhan koiran silmissä välähti valonpilke. Hän tarkoitti joka sanaansa, mutten osannut kuvitellakaan millaiset villikoirat pystyisivät tekemään noin suuren vaikutuksen voimakkaaseen taistelukoiraan. "Miksi et lähtenyt heidän mukaansa?" "Minulle on jo myöhäistä opetella uusia asioita, olen liian vanha ja tottunut turvalliseen elämääni. Olisin vain ollut heidän tiellään. He olivat nuoria uroksia Ohusta. He keräsivät sotilaita suureen taisteluun Ohun valloittanutta karhua vastaan. Sinä olet soturisielu, olisi sääli jos lahjasi menisivät hukkaan koirataisteluissa kun voisit olla yksi noista sotureista, jotka puolustavat omaa maataan ja tulevaisuuttaan. Haluatko kuolla huomenna Kabukin hampaisiin, vai kokeilla kuolla jonkin suuremman asian puolesta?" Tunsin kylmien väristysten kulkevan selkääni pitkin. Kitsunegari oli tosissaan, hän oli nähnyt nämä upeat soturit ja vaikuttunut ikiajoiksi heistä. Halusin ehdottomasti tavata heidät. "Jos haluat elää edes hiukan pidempään ja elämän, jonka herra voit itse olla ja jolla on jotain merkitystä, lähde Ohuun. Aitaus, jossa olet on ollut tyhjillään kauan, koska aitauksessa on kohta, joka on rispaantunut ajan saatossa. Olet tarpeeksi pieni puskemaan siitä läpi." Katsoin taakseni ja huomasin aitauksessa pahasti ruostuneen kohdan, joka oli osittain rikkoontunut. Houkutus oli liian suuri. Vilkaisin viimeisen kerran Kitsunegaria. "Kiitos, vanhus. Käyn katsomassa millainen Ohu on." (JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 3

by Nagi.

Luku 3.

Naapurikaupungissa järjestettiin säännöllisesti kevyen sarjan koirataisteluturnauksia. Isäntäni oli jo jonkin aikaa yrittänyt maanitella turnauksen järjestäjää ottamaan myös minut mukaan otteluihin. Turnauksen järjestäjä oli epäileväinen, eikä uskonut minulla olevan mahdollisuuksia pärjätä tosa-koiria vastaan. Narttuja myös harvemmin kilpailutettiin. Japanilaiset ovat perinteitä vaalivaa kansaa ja hän pelkäsi yleisön protestoivan, mikäli kehään tuotaisiin länsimaalainen koira. Hän myös pelkäsi ettei yleisö saisi rahoilleen vastinetta jos häviöni olisi heti alussa selvä. Makasin ulkotarhassani ja kuuntelin tarkkaavaisesti avoimesta ikkunasta kantautuvaa puhelinkeskustelua.

Isäntäni oli kuitenkin hyvin sinnikäs ja taivutteli järjestäjän itse todistamaan kykyni. Tähän mies suostui. Hän lupasi antaa minun osallistua turnaukseen, mikäli päihittäisin hänen kaksi eläkkeellä olevaa tosaa. Otteluiden välillä olisi pari päivää toipumisaikaa, mikäli pystyisin päihittämään ensimmäistäkään koiravanhuksista.

Isäntäni harjoitti minua normaaliin tapaan, sillä hän ei uskaltanut yhtäkkiä koventaa harjoituksiani tai muuttaa ruokavaliotani. Ensimmäinen ottelu tapahtuisi jo parin viikon kuluttua, joten hän pelkäsi ettei kehoni ehtisi tottua muutoksiin ja häviäisin ottelun sen vuoksi. Mitä lähemmäksi ottelun päivämäärä tuli, sitä hermostuneemmaksi isäntäni muuttui. Ulkotarhastani pystyin seuraamaan ikkunan läpi kuinka hän käveli hermostuneen oloisesti edestakaisin puhelimen luuri kädessä. Hän oli panostanut niin paljon minuun, ensin valitsemalla parhaimmat vanhemmat uuden pentueen vanhemmiksi, sitten keskittynyt vain lupaavimman pennun treenaamiseen. Kaikki olisi kuitenkin mennyt hukkaan mikäli en voittaisi näitä kahta koiraa. En ollut koskaan edes nähnyt tosaa, vain kuullut miesten puhuvan niistä. Isäntäni kuvaus tosasta oli suuri, mutta hidas ja ei kovinkaan kestävä koira. Tämä kuvaus ei kuulostanut kovinkaan huolestuttavalta, mutta silti isäntäni oli selvästi hermostunut. Puhelinsoittojen jälkeen hän joskus tuli tapaamaan minua ja pystyin haistamaan epävarmuuden hänen normaalin tuoksun seasta, haju meinasi saada minut itsenikin hermostumaan, mutta työnsin tunteen sivuun. Näkisin kyllä lopulta paikan päällä millainen tosa on.

Ottelupäiväni isäntä lastasi minut häkissä autoonsa ja aloitti noin tunnin pituisen ajomatkan. Ottelupaikka oli turnauksen järjestäjän takapihalla. Mies oli pihalla odottamassa, tosa-koira hihnassa, sekä muutama muu mies oli myös tullut paikalle katsojiksi. Isäntä haki minut autosta ja vei minut hihnassa lähemmäksi joukkoa. Rennosti läähättänyt tosa terästäytyi minut nähdessään, hän asteli levottomasti paikallaan ja katsoi vuoroin minua, vuoroin isäntäänsä. Hän oli kokonaan tummanruskea, lähes musta uros, jonka naamassa oli paljon harmaantuneita karvoja. Hän oli itseäni selvästi korkeampi ja raskastekoisempi, mutta myös hyvin atleettinen. Isäntäni kuvaus ylisuuresta, kömpelöstä koirasta ei selvästikään ollut täysin totta. Lähestyessämme joukkoa tunsin kuinka kehoni alkoi jännittyä ja niskakarvani nousta koholle. Aavistin jo, että edessä olisi taistelu. Ajatus sai värähdyksen kulkemaan kehoni läpi. Muistot taisteluista Demonia vastaan palasivat mieleeni ja halusin taistella uudelleen, vaikka tosan vaikuttava olemus myös hermostutti minua. Halusin taistella tuota koiraa vastaan, vaikken edes tuntenut häntä. Pysähdyimme muutaman metrin päähän ja miehet alkoivat keskustella.

"Tämä on Kitsunegari, se on jo 11-vuotias, mutta ei päästä koiraasi helpolla. En ota vastuuta mikäli koirallesi käy hullusti." ottelun järjestäjä sanoi, mittaillessaan minua katseellaan. Kitsunegari veti itseään mahdollisimman lähelle minua, hänen koko keho oli jännityksestä jäykkänä. Koira nuuhki kovaäänisesti ilmaa, yrittäen saada minusta selvää. Hän oli varsin pelottava näky iästään huolimatta, mutta sisälläni kasvava kiihko alkoi syrjäyttää epävarmuuttani, esti minua pelkäämästä. Vanhan koiran esimerkkiä seuraten nojasin myös eteenpäin, niin paljon kuin isäntäni ote salli. Vieras mies katseli minua huvittuneena kun suuren koiran tempoli edessäni ei saanut minua perääntymään. "Pieni se on, mutta sisua tuntuu löytyvän. No niin, pistetäänkö show käyntiin että päästään pian syömään?"

Muut miehet asettuivat seisomaan meidän ympärillemme, muodostaen löyhän kehän. Kuten taistelussani Demonia vastaan myös nyt isäntämme eivät heti päästäneet meitä hyökkäämään, vaan pitelivät meistä kiinni jonkin aikaa, antaen taisteluvietin kyteä sisällämme ja saamaan meidät sekaisin kiihkosta. Viimein pantojen nyörit aukesivat ja olin hetkessä tumman koiran kimpussa. Purin koiraa rintaan ja paksusta nahasta huolimatta hampaani saivat hänen verensä vuotamaan. Kitsunegari ei osoittanut mitään merkkiä kivusta. Äänettömästi ja rauhallisesti hän hamuili hyvän otteen päästäni, tarttui siihen ja alkoi kiskoa minua irti. Tunsin ensimmäistä kertaa tosa-koiran voiman kun hän heilautti minut irti ja paiskasi maahan kuin räsynuken. Vingahdin pyörähtäessäni tomun seassa. Yritin nousta ylös, mutta tosa oli hetkessä kiinni niskassani. Sen leuat puristivat lujaa ja koira nojautui eteenpäin levittäen painonsa niskaani vasten, estäen minua nousemasta ylös. Murisin raivoissani ja tempoilin paljon painavamman koiran alla turhaan, olin visusti maassa, enkä millään pystynyt purra vastustajaani. Tunsin kuinka tosan kuola sekoittui hitaasti valuvaan vereeni ja tippui ällöttävästi pitkin kaulaani. "Luovuta pikkukoira, pelkkä tahto ei riitä tässä lajissa. Voisin varmasti murskata niskasi nyt, mutta en halua tappaa narttua." Jatkoin pyristelyäni uroksen mutinasta huolimatta. "Olet vasta penikka, sääli." Uros alkoi ravistella minua suussaan ja kipu sai minut vinkumaan surkeasti. Ravistelun jälkeen uros painoi minua taas maahan. Sitten taas ravisteli hiukan. Tätä tuntui jatkuvan pieni ikuisuus, eikä tempoiluni auttanut ollenkaan tosan rautaisessa otteessa. Oliko tämä muka isäntäni kuvailema ylikasvanut köntys, jonka minun olisi pitänyt päihittää? Kuinka voisin voittaa ottelun, jos en pääse edes ylös? Pyristelemällä tosan otteessa väsytin vain itseäni, kun jalkani haroivat maata turhaan Kitsunegarin otteen lipeämättä niskastani.

by Vzion.

Pyristelyistäni oli tullut väsyneitä ja tosa oli painanut minut täysin maahan, en enää saanut otettua tukevaa jalansijaa. Miehet ympärillämme pudistelivat päitään. "Sanoinhan, ettei tästä tule mitään. Olisit kuunnellut. Eikö voitaisi jo lopettaa tämä turha tappelu?" järjestäjä kysyi isännältäni. Minua noin kymmenen minuuttia armotta retuuttanut Kitsunegari päästi viimein irti niskastani ja nosti päänsä kuunnellakseen isäntänsä ääntä. Makasin maassa ja huohotin, katselin kuinka Kitsunegari tuijotti isäntäänsä kieli roikkuen, keho täysin rentona, luullen olevani jo voitettu. Näky sytytti kipinän uudelleen väsyneeseen ruumiiseeni. Kierähdin pois koiran alta ja silmänräpäyksessä tartuin tosaa kurkusta kiinni ennen kuin hämmästynyt koira ehti kääntää päätään. Purin samaan paikkaan kuin aiemmin ja tunsin jälleen lämpimän veren valuvan pitkin kuonoani. Yllättynyt Kitsunegari alkoi nauraa. "Helvetti, narttu. Vieläkö jaksat? Kuinka paljon sinua pitää piestä jotta luovuttaisit?" Hän koetti tyrkkiä minua pois etujaloillaan, mutta otteeni ei irronnut. Minulla ei ollut enää varaa päästää uroksen kurkusta irti, voisin voittaa vain jos uros ei enää pystyisi painamaan minua maahan.

Kului viisi minuuttia, jonka aikana vain pitelin Kitsunegarin kurkusta kiinni. Hänen etujalkojensa kynnet raapivat kehoani kipeästi, välillä hän taas koitti nojata etujaloillaan minua pois kimpustaan, mutta en voinut päästää irti. Kynnet olivat paljon pienempi paha kuin uroksen voimakkaat leuat, jotka eivät nyt saaneet otetta minusta. Uros yritti painua maahan ja ravistella minua irti, mutta pidin jääräpäisesti kiinni hänen kurkustaan. Uroksen hengitys alkoi hinkua. Olin saanut uutta energiaa taisteluun, nyt hän oli vuorollaan väsymässä. Ottelua oli kestänyt nyt noin 20 minuuttia ja raskaampi koiravanhus oli jo selvästi hengästynyt. Hengästyksen mukana hiipi katala kuolemanpelko ja uroksen tempoiluyrityksistä tuli epätoivoisempia, jolloin hän kulutti vain lisää energiaa täysin turhaan. Roikuin yhä hänen kurkussaan ja nyt aloin nojata eteenpäin, jolloin Kitsunegarin oli pakko istuutua. Pienemmästä koostani huolimatta uros oli liian uupunut taistelemaan painoani vastaan. Nojasin lisää ja otin askelia eteenpäin, pakottaen koiraa makaamaan. Kitsunegari yritti hangoitella vastaan, mutta puolen tunnin kohdalla hän viimein rojahti makuulle velttona.

Isäntäni ryntäsi luokseni ja tarttui pannastani kiinni. Päästin koirasta irti, joka jäi maahan makaamaan katsomaan minua silmät puoliksi ummessa. Hänenkin isäntänsä tuli katsomaan koiransa vointia, jolloin tosa nousi hitaasti ylös läähättäen. Miehet olivat kaikki ällistyneen oloisia ottelun saamasta käänteestä. Ottelun järjestäjä viimein aloitti keskustelun "Jos pikkukoirasi voittaa vielä toisen koirani, niin voitte minun puolesta osallistua turnaukseen. Täytyy myöntää, että koirassasi on ainesta, mutta tiukille meni. Katsotaan vielä mitä seuraavalla kerralla tapahtuu." Kitsunegari ja minut vietiin kumpikin erillisiin ulkotarhoihin, missä isäntäni puhdisti ja sitoi haavani. Kehoni tärisi taistelun jälkeen, mutta isännän kehut ja silitykset rauhoittivat pian minut ja uupumus sai minut pian nukahtamaan vieraasta paikasta huolimatta. (JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 2

by Mariosson.

Luku 2.

Oli varhainen aamu, kun isäntäni tuli hakemaan minua ulkotarhasta. Tapani mukaan olin taas onnesta sekaisin, hypin ja haukuin innoissani, kunnes huomasin ettei hän ollut yksin. Häntä seurasi toinen mies, vieras joka oli käynyt kennelissä usein ja vienyt yhden veljistäni mukanaan. He puhuivat hetken ja vieras mies katosi näkyvistäni. Isäntäni jäi ilmeisesti odottelemaan häntä, joten istuin itsekin aloilleni, häntä yhä hitaasti heiluen. Hetken kuluttua vieras mies tuli takaisin, mukanaan Demon hihnaan kytkettynä. Tunsin niskavillojeni jäykistyvän ja ärtyneen puuskahduksen pääsevän huuliltani pelkästään veljeni näkemisestä. Kenties vieras mies ottaisi Demonin mukaansa myös? Toivottavasti.

"Tehdään vain lyhyt pyörähdys näiden kanssa ja otetaan erilleen ennen mitään vakavaa." isäntäni sanoi ja haki myös minut omasta ulkotarhastani. Hyväntuulisuuteni oli täysin ohi. Seisoin muutaman metrin päässä veljestäni, josta oli kasvanut nuori aikuinen. Hän oli jossain vaiheessa saanut typistetyt korvat, perinne, jonka isäntäni teki vain uroskoirille. Demon näytti yhtä rumalta kuin pentunakin, hänen penturyppynsä otsassaan eivät olleet tasoittuneet tähänkään mennessä ja terävät korvat vain korostivat hänen uhkaavaa ulkonäköä. Hän oli yhä minua isompi, mutta kokoeromme ei sentään ollut yhtä suuri kuin vielä ruokataistelun aikoihin. Kyseisen tapahtuman jälkeen isäntä oli alkanut keskittyä myös minuun ja keskittyneemmän ruokinnan ja treenauksen ansiosta olin kokenut huomattavan kasvupyrähdyksen. Näin kuinka veljeni mittaili minua katseellaan, omat niskakarvansa pystyssä ja jalat jäykkinä. Näytin varmasti samalta. Hän alkoi murista rutistaen entisestään jo valmiiksi ruttuista naamaansa. Murisin takaisin.

Vieras mies kumartui Demonin taakse, pidellen häntä kaulapannasta aloillaan. Isäntäni teki takanani samoin. Tunsin vastustamatonta halua syöksyä eteenpäin ja painauduin kaulapantaa vasten, isännän pidellessä minua aloillaan. Tempoilin otteessa ja vinguin turhautuneena, etujalkani haroivat turhaan kohti veljeäni. "Hyvä tyttö, hyvä tyttö..." isäntäni hoki ja silitti minua vastakarvaan, ele vain kiihotti ylikierroksilla käyvää mieltäni. Näin vieraan miehen nousevan kyyryyn ja tuovan Demonia hieman lähemmäksi, pysähtyen aivan eteeni mutta otteeni ulottumattomiin. Tämä oli kärsimystä. Tunsin jo Demonin puuskutuksen ja turhautuneen vingunnan kasvollani, hän oli yhtä epätoivoinen kuin minäkin. Demon muisti yhä elävästi kuinka nöyryytin häntä iskemällä häntä kurkkuun, eikä hän ikinä ollut saanut kostaa siitä. Taistelumme jälkeen olimme eläneet omissa ulkotarhoissamme, tarpeeksi kaukana toisistamme, että yleensä näimme toisemme vain muutamien sekunttien ajan kun toista vietiin ulkoilemaan.

Miehet nyökkäsivät toisilleen ja päästivät irti pannoista yhtäaikaa. Mieleni ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti tähän, mutta kehoni syöksyi itsestään eteenpäin koska olin nojannut pantaan kaikin voimin. Sama juttu oli ilmeisesti Demonilla, koska hetken hämmennyksessä löimme päämme yhteen ja erkanimme toisistamme pariksi sekunniksi. Toivuin hämmennyksestäni ja näin Demonin liikahtavan kohti kaulaani, kevyempänä ehdin kuitenkin väistää veljeni iskun. Kiersin hänen taakse, yritin saada otetta hänen niskastaan mutta hän pyörähti pois altani ja pienen kierähdyksen jälkeen puri ensimmäistä kohtaa kuononsa edessä - mikä sattui olemaan takajalkani. Kipu oli yllättävä ja kova, mikä sillä hetkellä vain lisäsi raivoani. Tempoilin minkä pystyin ja revin Demonia niskasta turhaan, veljeni leuat olivat kuin ketunraudat jalassani. Hän oli onnekseni pureutunut lihakseen, mikäli hän saisi otteen luusta pelini voisi olla nopeasti menetetty. Purin hänen niskaansa niin kovaa kuin pystyin, mutta Demon ei päästänyt otettaan. Paniikki alkoi hiipiä mieleeni, mutta koetin pitää pääni kylmänä. Lähes epätoivoisena siirtona menin makuulle ja kierähdin, jolloin Demonin ote irtosikin. En haaskannut aikaa. Juuri kun hän kääntyi hyökkäsin naama edellä häntä kohti. "Tämän opin sinulta, persenaama!" ehdin äristä, kun leukani porautuivat pehmeään lihaan. Demon pysähtyi täysin ja vain huusi karmealla äänellä kun purin häntä kirsuun, kuten hän oli raukkamaisesti purrut pienintä siskoamme.

En tyytynyt vain puremiseen, vaan aloin riuhtoa päätäni edestakaisin Demonin ulistessa avuttomana. Isoveljeni oli täysin armoillani. Tämän nähdessään miehet päättivät puuttua taistelun kulkuun ja isäntäni haki pitkän kepin, jonka avulla sai leukani auki. Hengitin raskaasti ja katsoin Demonin riutunutta naamaa kun vieras mies otti häntä pannasta kiinni. Veljeni kirsu oli haljennut kahtia ja toinen puoliska roikkui kuvottavasti, verta valui hänen kuonostaan valtoimenaan. Isäntäni taputti minua ja kummallakin miehellä oli kasvoillaan suurta ihmetystä kuvastava ilme. "Olin varma, että uros olisi voittanut..." vieras aloitti. Isäntä nyökkäsi ja jatkoi silittämistäni, menin maahan makuulle. Tajusin, että ottelu oli jo ratkaistu ja voisin hengähtää. "Aiot varmaan pitää Naran, voisinko minä saada Demonin?" vieras kysyi. "Se oli pienestä asti suuri ja ärhäkkä, mutta ei osannut oikeasti taistella. Se vain kiusasi heikompiaan. Saat sen jos haluat, ehkä se pärjää vahtikoirana, tai mitä käyttöä sille keksitkään."

Sen jälkeen näin Demonin vain kerran. Vieras mies tuli kuukauden kuluttua Demonin kanssa kenneliin vierailulle. Kun he ohittivat ulkotarhani näin vilauksen isoveljestäni. Hänen kirsunsa oli ommeltu entiselleen, mutta siinä oli yhä selvä halkeamisen jälki. Minut ohittaessaan hän vilkaisi minua sivusilmällä ja teeskenteli ettei olisi huomannutkaan olemassaoloani, mutta näin hänen kehonkielensä menevän hieman kyyryyn. Tämän jälkeen isäntäni jatkoi kouluttamistani normaaliin tapaan useamman kuukauden. Hänelle alkoi tulla epätavallisen paljon kirjeitä ja puhelinsoittoja. Isäntäni oli alkanut suunnitella minun ilmoittamista koirataistelujen kevyeeseen sarjaan. (JATKUU)

FANITARINA: Legendan varjossa, osa 1

Hieman taustoitusta ennen itse tarinaa

Olen alkanut kirjoittaa Hopeanuoleen liittyvää fanitarinaa, joka on kummitellut mielessä jo kauan aikaa ja pari ihmistä on jo kysynyt miksen ole kirjoittanut sitä ylös. Olen aiemmin vain tilannut muilta taiteilijoilta kuvia tarinaan liittyen, mutta tajusin, että on myös heille kivempaa piirtää aiheesta jos he voivat itse lukea tarinan epämääräisten kuvauksieni sijaan. Näitä kuvia tullaan näyttämään tarinan kuvituksina aina silloin tällöin, jos ne sopivat tiettyyn kohtaukseen.
 

Tarinani kertoo nimikkohahmostani Narasta sijoitettuna GNG:n aikaiseen maailmaan. Tarinassa on paritus hahmoni ja Rikin välillä, sekä ainakin alussa paljon taistelukoirapainoitteista asiaa, eli jos tämä ajatus häiritsee kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Tarinan tarkoitus ei ole vain hölmö fanityttöilyhaaveilu, vaan haluan oikeasti luoda mielenkiintoisen kertomuksen, joka ei pelkästään keskity kahden hahmon lemmenlässytyksiin. En ole kirjoittanut tarinoita tai edes runoja oikeastaan ollenkaan lukion jälkeen, joten olen hyvin ruosteessa mutta tällä hetkellä inspaa.
 

Tarinani tulee ilmeisesti olemaan melko pitkä, mutta julkaisen sitä luku kerrallaan aina silloin kun olen saanut yhden luvun valmiiksi. Lukujen väliin tulee arvosteluja ja artikkeleita normaaliin tapaan, eli blogi ei sisällöllisesti tule muuttumaan miksikään "Naran Tarinatuokioksi". Mikäli tarina ei nappaa, voitte ihan hyvin skipata sen ja lukea arvosteluita niin kuin ennenkin.

by Nara



Luku 1.

Minusta piti tulla seuraava suuri taistelukoira. Voittaisin isännälleni paljon rahaa ja mainetta, urani loputtua saisin monta pentuetta, joista kasvaisi vielä lisää taistelumestareita. Menestykseni johtaisi lopulta tosa-rodun syrjäyttämiseen Japanin koirataisteluista, raivaten tietä oman rotuni edustajille. Tai näin suunnitteli ainakin isäntäni, jonka odotukset romutin lopulta.
 

Kasvattajani oli amerikkalais-japanilainen mies, joka oli kasvanut Amerikassa mutta muuttanut Japaniin teini-ikäisenä japanilaisen äitinsä mukana. Hänen isänsä oli ollut perinteinen amerikkalainen koirataisteluttaja, karu ja vähäpuheinen mies, jonka kennelissä oli lähes aina 10-20 erinomaista koiraa. Hän oli arvostettu ammattilainen, jota moni ihaili - myös hänen poikansa. Tämä miehen rakkain harrastus ja työ kuitenkin nielaisi leijonan osan hänen vapaa-ajastaan ja energiastaan, jonka vuoksi lopulta hänen vaimonsa lähti poikansa kanssa takaisin kotimaahansa Japaniin. Isäntäni ei koskaan unohtanut isänsä taistelukoiria ja uudessa maassakin hakeutui koirataisteluiden pariin, vaikka lajia harrastettiinkin Japanissa hyvin eri tavalla. Isäntäni, joka oli kasvanut vaatimattoman kokoisten, mutta äärimmäisen sitkeiden ja voimakkaiden koirien parissa oli tyytymätön japanilaisiin taistelukoiriin. Tosa oli hänen makuunsa liian iso, sillä ei ollut samaa ketteryyttä ja intoa mitä hän oli nähnyt isänsä koirissa. Hän halusi näyttää japanilaisille mielestään parhaimman taistelukoiran, joten pitkän paperisodan jälkeen isäntäni sai tuotua maahan muutaman amerikkalaisen koiran.
 

Rotuni oli uusi tuttavuus Japanissa. Muualla maailmalla amerikanpitbullterrieri oli saavuttanut mainetta taistelutaidoillaan, mutta Japanissa luotettiin yhä suurten tosa-koirien voimaan. Kasvattajani oli ehdottoman varma että rotuni pystyisi voittamaan tosan. Hän ei ollut ensimmäinen tätä yrittänyt henkilö, muiden tulokset olivat tähän mennessä olleet vaihtelevia ja japanilaiset eivät olleet vielä vaikuttuneet uuden rodun kyvyistä. Amerikkalaiset ja japanilaiset koirataistelut olivat hyvin erilaisia, eikä isäntäni tuntunut ymmärtävän tätä. Kenties koska hän oli lähtenyt isänsä luota jo teini-ikäisenä, eikä ollut saanut häneltä tarpeeksi oppia asiaan liittyen. Oman rotuni ottelut olivat brutaaleja ja saattoivat kestää useita tunteja, niin kauan kunnes voittaja selviäisi. Näissä otteluissa ei ollut epätavallista että koirilta murtuisi tai katkeaisi luita, tai että koira voisi kuolla verenhukkaan. Rotuni on hyvin itsepäinen eikä luovuta helpolla, joten moni koira saattoi haluta jatkaa taistelua ties kuinka pahassa kunnossa - jolloin ottelu tietenkin jatkui. Mutta japanilaiset ottelut kestivät aina noin puoli tuntia, jonka jälkeen paremmin pärjännyt koira julistettiin voittajaksi. Kaltaiseni vaatimattoman kokoinen koira tuskin ehtisi tuottaa suurelle tosalle paljoakaan vahinkoa vain puolessa tunnissa, kun taas pidemmän aikaa kestävässä ottelussa raskasrakenteisempi tosa ehtisi väsyä siinä missä rotuni porhaltaisi eteenpäin samalla tarmolla. Isäntäni ei ymmärtänyt tätä eroa ja tuli pettymään yhä uudelleen kun hänen koiransa eivät pärjänneetkään.
 

Mutta uuden pentueen piti antaa kasvattajalleni viimein kauan toivottu Japanin uusi taistelumestari. Kasvattajani oli ehtinyt tuottaa jo muutaman pentueen Japanissa amerikkalaisilla tuontikoirillaan. Vaikka nämä koirat eivät olleetkaan saman tasoisia kuin hänen isänsä koirat olivat olleet, oli mies kuitenkin huomannut selkeää parannusta tuottamiensa koirien laadussa. Yksi hänen nartuistaan oli jopa voittanut tosa-koiran, tämä tosin oli ollut epävirallinen ottelu ja kyseinen tosa ei ollut edes hyvää sukua, mutta saavutus tämä silti oli. Tämä narttu valittiin uuden pentueen emoksi, eli kyseessä oli äitini. Pentueen isäksi hän päätyi tuomaan vielä yhden uroksen Amerikasta. Koira oli komea, hyvärakenteinen ja -sukuinen, sekä ansainnut suurmestarin tittelin kotimaassaan voittamalla viisi ottelua ilman häviöitä. Odotukset pentueen suhteen olivat korkeat.
 

Synnyin kuuden pennun pentueeseen. Yksi pennuista oli muita heikompi alusta alkaen ja lopulta menehtyi itsekseen. Viikon kuluttua synnytyksestä kasvattajani uskalsi antaa meille nimet. Kennelin nimi oli Dogsblood, jolloin viralliseksi nimekseni tuli Nara of Dogsblood. Emoni kasvatti pentujaan huolella, mutta tarpeeksi vanhoina meidät erotettiin hänestä varmuuden vuoksi. Parin päivän jälkeen en enää osannut kaivata häntä, koska olin yhä sisaruksieni ympäröimä. Olin kooltani keskikokoinen pentu ja myös narttu, joten isäntäni ei juuri kiinnittänyt minuun huomiota. Eniten kiinnostunut hän oli suurimmasta urospennusta, lähes kokonaan valkoisesta pennusta muutamalla punaisella laikulla. Tämä pentu oli paitsi suuri myös hyvin ärhäkkä, mikä miellytti isäntää. Hän oli varsin ruma pentu syvien otsaryppyjensä kanssa, kuin pieni vihainen demoni. Pentu sai nimen Demon.
 

Ajan kuluessa leikkimme muuttuivat yhä rajummiksi. Kahakoita syntyi lähes mistä aiheesta tahansa, mutta ne yleensä loppuivat lyhyeen vaikka rähinä olikin kovaäänistä. Vanhin veljeni Demon oli kova uhittelija. Hän oli syntynyt ensimmäisenä ja oli jo alusta alkaen meistä suurin, joten hänellä oli hyvät lähtökohdat aloittaa sisartensa kiusaaminen. Eräänä aamuna jo kookkaaksi kasvanut veljeni söi oman annoksensa ensin, sitten hyökkäsi pienimmän siskomme kimppuun. Demon puri häntä kovaa arkaan kirsuun. Sisko ulvahti ja juoksi turvaan tuolin alle, jättäen annoksensa Demonille. Olin liian nuori ja sivistymätön ymmärtääkseni hienoja asioita kuten oikeudenmukaisuutta, mutta sillä hetkellä tunsin sisälläni kuohahtavan. Tunsin ensimmäistä kertaa alkukantaista raivoa, jotain paljon syvempää kuin pieni leikkimielinen aggressio jota olin tuntenut ennen leikkiessäni sisarteni kanssa rajusti. Halusin repiä Demonin kappaleiksi, vaikken ymmärtänytkään miksi. Myös muut pennut tunsivat saman adrenaliinisykähdyksen ja syöksyimme yhdessä Demonin kimppuun. Tartuin Demonia kurkusta huteralla otteella ja yritin purra nahkaa, mutta kokemattomana en saanut edes ihoa rikottua. Veljeni murisi, muttei voinut mitään kolmelle pennulle samaan aikaan. Sitten tunsin nousevamme lattiasta ja kaksi sisartani tipahti alas vingahduksien kera. Kasvattajani työnsi kepin kitani ja veljeni kaulan väliin, vääntäen otteeni irti. Jäimme rähisemään toisillemme miehen pidellessä nauraen meitä tarpeeksi erillään.

Hämmästyksekseni kasvattajani ei tuntunut paheksuvan ruokailun kahakkaa, päin vastoin hän vaikutti ilahtuneen siitä. Tähän mennessä hän ei ollut huomannut pentueesta juuri ketään muuta kuin Demonin, mutta nyt hän keskittyi huomattavasti enemmän minuun. Meitä ei enää ruokittu yhdessä, vaan kaikki pennut sijoitettiin erillisiin ulkoaitauksiin. Tämän ansiosta saimme ruokailla rauhassa, mutta samalla vieraannuimme toisistamme entistä enemmän.
 

Meitä ulkoilutettiin lähes joka päivä, yleensä juoksimme pyörän vierellä. Olimme nyt lähes aikuisen koiran mitoissa, mutta mittasuhteiltamme yhä pentumaisen honteloita. Isäntä totutti meidät myös kuntoilemaan koirille tarkoitetulla juoksumatolla. Tämä oli aluksi pelottava ja outo kokemus, matto piti mekaanista ääntä ja en aluksi ymmärtänyt mitä matolla kuului tehdä. Idean ymmärrettyä aloin kuitenkin nauttimaan tästäkin liikuntamuodosta, sain kulutettua siihen mukavasti ulkotarhassa kerääntyneet energiat ja tuntui hyvältä kun oli selkeä tehtävä - kulje eteenpäin. Muutoin päivät saattoivat kulua hyvin hitaasti kun olimme suuren osan ajasta erillisissa ulkotarhoissa. Silloin tällöin isäntä otti esiin pitkän kepin, jonka päässä oli naru ja taas narun päähän sidottu houkuttavalta haiseva jäniksen nahka. Tätä vastustamatonta houkutinta hän sitten heilautteli edes takaisin ja me juoksimme ja loikimme sen perässä kuola roiskuen, kuin kyseessä olisi vakavakin metsästys. Myöhemmin alkoi uusi leikki, isäntä laittoi päälleni valjaat ja sitoi perääni muutaman tiiliskiven. Sitten hän kannusti minua tulemaan luokseen, jonka jälkeen sain herkkupalan ja rapsutuksia. Pidin tästäkin leikistä. Voimieni kasvaessa tiiliskiviä lisättiin vähitellen. Huomasin, että hän leikki minun ja Demonin kanssa selkeästi enemmän kuin muiden pentujen kanssa. Pienimmän siskoni, sen jota Demon oli purrut kuonoon, hän tuntui unohtaneen jo tyystin ja tyytyi vain viemään häntä juoksulenkille tai juoksumatolle.
 

by Mondeis.

Kennelissä riitti aina vieraita. Moni halusi nähdä uudenlaiset taistelukoirat ja etenkin uuden pentueen, josta isäntäni oli paljon puhunut. Sain yhtälailla ihailevia katseita kuin naureskeluakin osakseni. Miesten oli vaikea uskoa voivani pärjätä suurta tosaa vastaan, monen mielestä muistutin jopa ajokoiraa. Puhdasverisyyttänikin epäiltiin, sillä kasvaessani minulle oli kehittynyt vähintäänkin omalaatuisia piirteitä. Heti syntyessäni otsassani oli ollut punertavaa karvaa, johon ei silloin vielä kiinnittänyt paljoa huomiota. Nyt kuitenkin otsassani oli selkeä punainen karvatupsu, jolle miehet naureskelivat. Kasvattajani myönsi sen olevan rodulleni epätavallista. Torahampaani olivat myös ylikasvaneet, oikeastaan niitä voisi pitää epämuodostuneina. Ne näkyivät selvästi silloinkin kun suuni oli kokonaan kiinni. Tästä piirteestä isäntäni oli kuitenkin hyvin ylpeä, sillä hän oli varma sen olevan merkki minun ylivertaisuudestani taisteluissa. Hän esitteli purukalustoani ylpeänä kaikille katsojille.

Muutoin olin melko tavallinen rotuni edustaja. Silmäni olivat siniset, joka oli rodussani harvinaisempaa mutta ei ennenkuulumatonta. Vieraat ihastelivat niitä usein, japanilaisilla koirilla sinisiä silmiä ei tainnut näkyä juuri koskaan. Olin melko pitkäraajainen, piirre kulki suvussani jossa oli myös jonkin verran villisianmetsästykseen käytettyjä koiria. Karvani oli sileää ja kiiltävää, väriltään jotain kullan ja oranssin väliltä. Jokaisessa raajassani oli valkoiset "sukat", rinnassani oli etäisesti lentävältä lokilta näyttävä valkoinen merkki, sekä kirsuni oli väriltään vaaleanpunainen. Ulkonäkö oli kuitenkin taka-alalla kun miehet alkoivat puhua vakavemmin koirista. He pohtivat sukutauluani, vanhempieni saavutuksia, pentujen eroja, rotuni kykyjä ja niin edelleen ja niin edelleen. Omistajani otti usein puheeksi kahakkani Demonin kanssa.

Kasvattajani halusi keskittyä vain yhden pennun uraan ja myydä loput. Vaikka uuden, ulkomaalaisen rodun menestyksestä oltiinkin skeptisiä halukkaita ostajia löytyi kuitenkin paljon pennuille. Erinomaisista vanhemmista huolimatta pentue oli ollut keskinkertainen, vain minä ja Demon olimme tehneet isäntään vaikutuksen. Hyväntuulisia miehiä tuli ja meni kennelissä, osa vieden jonkun sisaristani mukanaan. Lopulta vain minä jäin Demonin kanssa jäljelle, me olimme isäntäni silmäteriä joita hän ei ollut raaskinut luovuttaa toisille. Mutta jompikumpi olisi kuitenkin meistä parempi, isäntäni ei vain kyennyt päättämään kumpi. Hän mietti yhä uudelleen pientä ruokailutaistelua. Oliko iskuni Demonin kurkkuun ollut synnynnäistä lahjakkuutta, verenperintönä välittynyttä taitoa, vaiko vain kaaoottisen tilanteen ja tuurin mahdollistama yhdistelmä. (JATKUU)