Clarissa Wallendan sirkussudet

Sudet ovat ennen olleet yleisiä sirkuseläimiä, mutta paljon näyttävämmät ja eksoottisemmat eläimet veivät niiltä nopeasti valokeilan. Susi oli liian tavallinen ja muistutti liikaa tuttua koiraa. Ja kun sirkuksiin saatiin ihmissyöjinä markkinoituja tiikereitä ja leijonia, ei susi ollut enää tarpeeksi pelottava. Vanhoista sanomalehdistä löytyy usein sirkusnäytösten arvosteluja tai tulevien esitysten mainoksia, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti tiikerien ja leijonien touhuista, ja sitten susi saattaa löytyä sieltä puoliunohdettuna lyhyenä mainintana, tyyliin "ai niin, oli siellä susikin." Sudet päätyivät sirkusten julisteisiin asti hyvin harvoin.

Venäläisten susien kanssa esiintynyt Clarissa Wallenda oli osa tunnettua Wallendan sirkustaitelijoiden sukua, mutta jäi pahasti kuuluisampien sukulaistensa varjoon, olihan hän "vain" sudenkesyttäjä. Wallendan suvusta kertovissa teksteissä Clarissa esiintyy yleensä vain sivumainintana, jos ollenkaan. Jostain syystä hän ei uransa alkuaikojen jälkeen käyttänyt kuuluisaa sukunimeään esityksissään, vaan esiintyi vain nimellä Miss Clarissa (esiintymismaasta riippuen "neiti" on käännetty eri kielille), mikä myös tekee tietojen etsinnästä vaikeaa. Ihan alussa hän esiintyi nimellä Madame/Mademoiselle Wallenda. Hän vaikuttaisi olleen aktiivinen ainakin 1880-, 1890-, ja 1900-luvuilla.

Tsekkiläis-saksalaisen suvun kerrotaan aloittaneen sirkushommat jo 1780-luvulla. Wallendat kulkivat vaunulla kylästä kylään esitellen taitojaan, ja alussa esiintymisareenana saattoi toimia vain kylän torille levitettävä matto. Jokainen sukulainen osasi erilaisia taitoja, joiden ansiosta esitykset olivat monipuolisia vaikkei huikeita puitteita ollutkaan. Näissä alkuajan esityksissä saattoi olla muun muassa nuoralla kävelyä, miekan nielentää, jongleerausta, palavan renkaan läpi hyppäämistä, käsillään kävelyä, sekä myös nykyaikaiseen sirkukseen kuulumattomia viihdykkeitä, kuten balettia ja laulua. Vaatimaton sirkusryhmä pysyi jokaisessa vierailemassaan kylässä yhden tai kahden viikon ajan, ja saattoi esittää myös joka päivä pienissä osissa kerrallaan jatkuvan näytelmän. Nämä alkeelliset sirkukset toivat mukanaan myös uutisia ja juoruja muista kylistä, eli niistä oli huvin lisäksi muutakin hyötyä.

Vuosien kuluessa ja uusien viihdyttäjäsukupolvien syntyessä matto vaihtui pieneen areenaan, ja osa Wallendoista lähti erilleen itsenäisiksi artisteiksi. Mukaan alkoi tulla eläimiä. Elsie Wallendalla oli hyvin menestynyt hylje-show. Ensimmäisen maailmansodan aikana hylkeiden ruokinnasta tuli liian vaikeaa, joten Elsie matkasi 400 kilometriä junalla vapauttaakseen hylkeensä Pohjanmereen. Antonio Wallenda esiintyi tanskandoggien kanssa ja perusti Cirque Wallendan Belgiaan, joka menestyi hyvin Toiseen maailmansotaan asti. Marta Wallenda komensi kahtatoista leijonaa.

1889 Clarissa osana P. T. Barnumin sirkusta

Clarissa ilmeisesti sai sutensa isältään Karlilta (ensimmäinen Karl Wallenda). Karl tuli tunnetuksi enemmän akrobaattitempuistaan, mutta näemmä kokeili taitojaan myös eläinten kanssa. Vuonna 1888 Karl tarjosi brittiläisessä The Era -lehdessä susiesitystään erilaisille teattereille, sirkuksille ja muille viihdelaitoksille seuraavilla mainospuheilla: "Suurimpia ja parhaiten koulutettuja susia koko maailmassa. Nämä sudet ovat suurinta rotua, täysikasvuisia ja eivät pieniä nuoria susia. Nämä sudet ovat oikeasti villejä, ja niiden pitää olla tarkasti vartioituja esityksen aikana, sillä muuten ne repivät toisiaan, mitä nuoret sudet eivät yleensä tee. Niiden koulutus on parasta maailmassa. Sadan punnan palkinto niille, jotka pystyvät samaan esitykseen täysikasvuisten susien kanssa. Jokainen tietää millainen ero on nuorten ja täysikasvuisten eläinten välillä. On lasten leikkiä ohjata nuoria eläimiä ympäri häkkiä, eikä siihen tarvita mitään koulutusta, mutta minun suteni tekevät paljon enemmän kuin mitä esitteissäni kerrotaan." Voi myös olla, että Karl ei tehnyt mitään susien kanssa, vaan esitystä mainostettiin ensin hänen nimellään, jotta tytär pääsi jaloilleen show-bisneksessä.

Vuonna 1888 Madame Wallenda esiintyi Skotlannin Edinburghissa Theatre Royal Varieties -teatterissa kolmentoista akrobaattisen suden kanssa. Se oli suosituin esitys mitä teatterissa oli ikinä ollut. Hänen kerrottiin esiintyneen muun muassa Manchesterissa, Glasgow'ssa ja Newcastlessa osana E. Garcian sirkusta. Susien mainostettiin jälleen olevan täysikasvuisia, "eivät kissanpentuja", ja yksi susi olisi kooltaan yhtä suuri tai suurempi kuin mitkä tahansa kaksi Englannissa aiemmin esiintynyttä sutta yhteensä. Hänen esityksensä kerrottiin synnyttäneen paljon laaduttomia matkijoita. Halpoja imitaattoreita yllytettiin kokeilemaan onnea Wallendan susien kanssa: "Tulkoon kuka tahansa näistä niin kutsutuista sudenkesyttäjistä neiti Wallendan susien häkkiin, mukanaan vain lihaa ja kohtaamaan vain kolme näistä hurjista pedoista, ja he tulevat ymmärtämään millaisia sudet oikeasti ovat."

Britannian valloituksen aikana Clarissa esiintyi häkin sisällä, joka piti katsojat turvassa susilta. Häkki oli helposti koottava ja siirreltävä, ja sopi mihin tahansa teatterilavalle. Kooltaan se oli 18 jalkaa x 6 jalkaa, eli noin 5,5 m x 2 m. 

Myöhemmin vuonna 1888 hänet palkattiin Yhdysvaltoihin P. T. Barnumin jättisirkukseen 40 viikon ajaksi, huikealla sadan punnan viikkopalkalla. Olen löytänyt yhden julisteen tuolta kiertueelta, jossa puhutaan vain yhdestä sudesta: "Ensimmäinen ja ainut esiintyvä venäläinen susi, ja hänen peloton kouluttajarouva. Raivoisan lajinsa ainut alistettu ja opetettu yksilö. Ensimmäinen näytös laatuaan." Minkähän takia susilauman kanssa työskennellyt Clarissa otti vain yhden suden mukaan Amerikan reissulle? Luulisi, että näin tärkeään bisnessuhteeseen olisi satsattu. Tapahtuiko muille susille jotain matkalla, vai ryhtyivätkö ne lakkoon? Tai ehkä julisteen teksti oli virheellinen ja susia oli oikeasti monta.

Yhteistyö Barnumin kanssa jäi lyhytikäiseksi, ja Clarissa palasi Eurooppaan. Vuonna 1905 hän esiintyi Zürichissä, Sveitsissä. Mukana oli yhdeksän aikuista sutta, joista kaksi oli peräisin Kaukasus-vuorilta ja loput Venäjältä, sekä yksi saksanpaimenkoira. Osa näytti harmittomilta, mutta suurin osa jatkuvasti murisi, haukkui ja näytti hampaitaan. Ne tottelivat kouluttajaansa pitkin hampain. Rautaputki ja piiska saivat nurinan kuriin. Sudet olivat suuressa rautahäkissä, jossa Clarissa laittoi ne hyppäämään renkaiden läpi ja puomien yli. Esityksen loppuhuipennuksessa Clarissa soitti mandoliinia, samalla kun sudet laittoivat tassunsa hänen olilleen ja nainen piteli jalkaansa makaavan suden päällä.

Vuonna 1909 Clarissa saapui Saksan Frankfurtista Sveitsin Thurgauun. Esityksessä oli nyt mukana ruskeakarhu, "Siperian mestaripainija". Karhu paini venäläisen miehen kanssa käyttäen puolinelsonin ja olkapään vääntöjen kaltaisia liikkeitä, kunnes sai painettua miehen maahan takaapäin. Kolme naarassutta oli saanut pentuja. Kolme niistä oli puhtaita susia, kymmenen isä oli "susikoira" (wolfshund), eli todennäköisesti jo mainittu saksanpaimenkoira tai sitten aiempi sekoitus. Ehkä susien koulutettavuutta yritettiin parantaa saksanpaimenkoiralla, menettämättä samalla suden ulkonäköä. Toisaalta juuri tämä oli yksi sirkussusien ongelma: ne näyttivät liikaa koirilta, ja yleisö saattoi epäillä niitä koiriksi. Myös koirasudet koettiin huijauksena. Blogissa on aiemmin kerrottu Rudesindo Rochesta, joka mainoksissaan painotti hänen susien olevan aitoja, ilman koiran kippurahäntiä. Tämäkin oli tiikerien ja leijonien etu. Yleisö ei voinut epäillä, että niitä olisi laimennettu kotikissoilla.

Vuoden 1909 jälkeen en ole löytänyt enää raportteja Clarissasta. Jossain vaiheessa hänen esityksessään oli ollut myös sekaisin susia ja jonkin sortin hyenoja. Hän vaikutti tienaavan elantonsa ihan hyvin esityksillään, mutta suursuosiosta ei ole voinut puhua. Susien osaamista tempuista oli harvoin tarkempia mainintoja. Julisteista ainakin voi päätellä jotain mikäli ne olivat rehellistä mainontaa.

Lähteet:

* The Courier and Argus 2.2.1888

* The Era 7.1.1888, 4.2.1888, 30.6.1888

* Neue Zürcher Zeitung 3.3.1905

* The Newcastle Daily Chronicle 28.2.1888

* Thurgauer Zeitung 21.7.1909

* Wallenda: A Biography of Karl Wallenda (Ron Morris, 1976)

* https://www.circusesandsideshows.com/performers/wallenda.html

Laskuvarjoshiba

Vasemmalta oikealle William Daniels, Onie V. Hale, Buster, Herbert H. Rossiter ja Alfred Hanson.

Hetkellinen syrjähyppy ainaisista susisekuleista jonkin ihan muun pariin! Minulla ei sitten ole mitään hajua onko sotilasarvot ja muu militäärisanasto suomennettu oikein, koska kyseinen maailma on niin vierasta.

50-luvun alussa Japanissa, Misawan lentotukikohdan alueella, pyöri pieni katukoira. Lentotukikohdan jakoivat Japanin ja Yhdysvaltojen ilmavoimat, joten paikalla oli paljon amerikkalaista väkeä. Tukikohta houkutti pikkukoiraa, joka kaipasi ihmisen seuraa ja suojaa pakkaselta. Kulkukoiria oli kuitenkin niin paljon, että mikäli niillä ei ollut kaulapantaa tai muuta merkkiä omistajasta, ne sai hävittää. Ehkä tämän paineen vuoksi tekninen kersantti Onie V. Hale päätti adoptoida koiran ja antoi sille nimen Buster. Hale ja hänen vaimonsa kyselivät Busterin mahdollisen omistajan perään tuloksetta. Tukikohdan sotilaspoliisiupseeri virallisti adoptoinnin.

Busterin adoptoinnin aikoihin Hale oli ollut arvostettu aliupseeri 38. ilma-pelastuslaivueen ensihoitoryhmässä, osana Kaukoidässä toiminutta Third Air Rescue Groupia, joka oli Korean sodassa pelastanut lähes 10 000 ihmishenkeä. Halen ryhmä oli ollut vastuussa kaikista merellä ja kuivalla maalla tapahtuvista pelastusoperaatioista Pohjois-Honshussa, Hokkaidolla ja ympäröivissä Japanin vesistöissä. 

Buster ympyröity.

Buster osallistui Halen mukana muodostelmiin, harjoituksiin ja tarkastuksiin. Hale huomasi, että kun miehet komennettiin "asentoon", myös Buster seurasi mallia. Busterin sotilasuraa varten tehtiin samanlainen seurantataulukko kuin oikealle ihmiselle. 24.3.1953 siitä tuli virallisesti osa Halen ensiapuryhmää.

Busteria alettiin kouluttaa laskuvarjohyppyihin. Jokainen hyppy dokumentoitiin kirjaamalla ylös päivämäärä, paikka, lentokoneen malli, korkeus ja laskuvarjon tyyppi. Koulutus sujui ilmeisen hyvin, sillä kuvissa koira on kovin itsevarman näköinen. 27.4.1953 Buster oli suorittanut tarvitut viisi hyppyä saadakseen siivellisen kunniamerkin ja kolmannen luokan lentokoiran tittelin. 28.9.1953 koira sai ylennyksen kakkosluokan lentokoiraksi. Japanissa ollessaan Buster ehti suorittaa 13 hyppyä.

Vuonna 1954 Hale palasi Yhdysvaltoihin Buster mukanaan, jossa heidät liitettiin mukaan 48. ilmapelastuslaivueen ensiapuryhmään Maxwellin lentotukikohdassa, Alabamassa. Kesti jonkin aikaa, kunnes Buster pääsi hyppäämään myös Yhdysvaltojen puolella. Heinäkuussa 1955 Buster suoritti 15. hyppynsä ja ylennettiin ensimmäisen luokan lentokoiraksi. Muut ryhmän jäsenet seisoivat vieressä kun Hale sitoi uuden kunniamerkin Busteriin kiinni, jolloin Buster haukotteli ja venytteli.

Kunniallisen lentokoiran uransa aikana Buster nautti erityiskohtelusta. Sen palkkaan kuului ruoan ja tarvikkeiden lisäksi esimerkiksi kustomoitu makuupussi. Hypyistä se sai lisäpalkkiona tavallista enemmän koiranruokatölkkejä ja herkkuja, ja sen ei tarvinnut noudattaa ihmisten nukkumaanmenoaikoja. Koska sillä oli nuhteeton ansioluettelo ulkomailla työskentelyssä, sille annettiin vielä hyvän käytöksen mitali.

Hyppyjen aikana Buster tiputettiin lentokoneesta laskuvarjon kanssa, joka oli pikkukoiralle sopivan kokoinen. Yhden artikkelin mukaan Buster otti takajaloillaan koneesta vauhtia ennen tiputusta. Kun koira oli laskeutunut Halen piti kiirehtiä irrottamaan se laskuvarjosta, jotta tuulenpuuskat eivät raahaisi sitä pitkin maata.

En usko Busterin olleen varsinainen oikea työkoira, vaan ryhmänsä maskotti, ilmapiirin rentouttaja, koti-ikävän lieventäjä ja tukikohdan monotonisen rutiinin rikkoja. Eläinmaskotteja on ollut armeijalla käytössä iät ja ajat, sillä niillä on paljon positiivisia vaikutuksia sotilaiden motivaation ylläpitämisessä. Armeijan maskotteina on ollut esimerkiksi koiria, kissoja, kettuja ja jopa karhuja.

Busterilla oli varmasti ollut ennen omistaja, sillä se suhtautui ihmisiin niin ystävällisesti ja luottavaisesti. Sen ikä ja rotu olivat tuntemattomia. Kuvien perusteella se oli lähes taatusti shiba, vaikkei välttämättä ihan puhdasrotuinen.

Lähteet:

* Austin American-Statesman 8.7.1955

* Lubbock Avalance-Journal 9.7.1955

* Pensacola News Journal 3.3.1955

* Toledo Blade 8.9.1954

* The Victoria Advocate 10.7.1955

* Misawa Air Base (Facebook)

Josef Repechekin susikärry

Venäjällä tapahtuneista historia-aiheista on vaikeaa löytää tietoa, sillä paha kielimuuri tulee vastaan, ja vielä suurempaa haastetta aiheuttavat kyrilliset kirjaimet. Tämän takia en todennäköisesti tule koskaan puhumaan esimerkiksi laikojen ja susien risteytyksistä, vaikka tiedän, että kaikenlaista kiinnostavaa materiaalia varmasti löytyisi, jos vaan osaisin etsiä. Tällä kertaa törmäsin sattumalta yksittäiseen kuvaan, josta löytyi jonkin verran tietoa helposti käännettävistä blogipostauksista.

Tsekkiläistaustainen Josef Repechek (Иосиф Репечек, en tiedä onko nimi kirjoitettu oikein) oli Venäjän Tšitasta kotoisin ollut käsityöläinen, joka muun muassa korjasi ämpäreitä ja samovaareja (venäläinen teenkeitin). Hän kierteli kylästä kylään, ja vuonna 1904 yhden tällaisen reissun jälkeen sudet olivat hyökänneet Repechekin hevosen kimppuun. Hevonen revittiin kappaleiksi, mutta mies sai ajettua sudet pakosalle. Myöhemmin hän löysi niiden pesän, tappoi naarassuden ja otti itselleen kaksi pentua. Kotona koira imetti niitä. Koska mies oli menettänyt hevosensa hän päätti opettaa sudet vetämään kärryä. Hän osallistui susikärrynsä kanssa kaikenlaisiin sirkuksiin, festivaaleihin ja markkinoihin.

Vuoden 1909 keväällä hän sai päähänpiston ajaa susillaan Pietariin asti. Matkaa hänen kotikaupungistaan pääkaupunkiin olisi ollut huimat lähes 7000 kilometriä. Matkalla hän pysähtyi jokaisessa kylässä ja antoi lapsille kärrykyytejä pikkurahaa vastaan. Elannosta ei tarvinnut kantaa huolta pitkällä matkalla, sillä susikärry inspiroi ihmisiä aina höllentämään kukkaron nyörejä. 1910 kesällä hän saapui Tjumeniin. Vähän yli vuodessa oli siis hyvin rennolla tahdilla jolkoteltu noin 4000 kilometriä. Tjumenissa Luka Radionov otti valokuvan erikoisesta ilmestyksestä. Tämän uskotaan olevan viimeinen valokuva kokoonpanosta, joskin en ole löytänyt heistä mitään muuta kuvaa.

Repechek oli juuri lähtenyt Tjumenista, kun hän yllättäen sairastui ja kuoli Uspenkan kylässä. Tarkka kuolinsyy jäi minulle mysteeriksi. En tiedä miehen ikää, mutta kuvan perusteella voisi veikata, että ukkelille on voinut tulla sydänkohtaus. Ryshkov-niminen kyläläinen otti hänen sudet omikseen, mutta susien kerrottiin ikävöineen isäntäänsä niin paljon, että kuolivat pian suruun.

Repechekin susia varten kustomoitu kärrysysteemi on kovin epämukavan näköinen. Susilla on joidenkin kärryhevosten tavoin laput silmillä. Olikohan tästä oikeasti hyötyä ja sudet eivät ottaneet yhtä paljon häiriötä ympäristöstä? Ohjat näyttävät olevan kiinni suoraan susien naamoissa, mutta kuvan laatu on niin huonoa etten saa selvää mihin ohjien paine osuu tarkalleen. Ei kai susilla sentään kuolaimia ollut? Miehellä näyttäisi olevan käsissään torvi. Ehkä hän on antanut sillä susille käskyjä? 

Kiinnostava tapaus, josta en ollut aiemmin kuullut mitään! Mikäli tarina on totta, Repechek pystyi taittamaan kunnioitettavan pituisen matkan susiensa kanssa, ennen kuin heitti lusikan nurkkaan. Ken tietää kuolivatko sudet oikeasti suruun, vai oliko tämä vain asioiden kaunistelua. Sudet ovat kovin herkkiä eläimiä, joten voin kuvitella, että omistajan katoaminen ja uuteen kotiin sopeutuminen on ollut niille järkyttävää. Mutta voin ihan yhtä hyvin kuvitella, että laupias samarialainen on havahtunut siihen kuinka vaikeita lemmikkejä sudet ovat, ja pannut ne mullan alle.

Kuulostiko tarina tutulta? Blogissa on aiemmin kerrottu James Damrelin susikärrystä.

Lähteet:
* https://esperanto-ondo.ru/Ondo/209-lode.htm
* https://familio.media/about-genealogy/iz-pepla-istorii-kak-identificzirovat-person-na-foto/
* https://guriny.livejournal.com/858055.html

Poliisin kouluttama susi

Nytpä osui kohdalle mielenkiintoinen löytö, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Poldi oli itävaltalaisen poliisikersantin kouluttama susi, joka monen vuoden ajan esitti temppuja yleisölle ja väitetysti jopa läpäisi poliisikoiratestin. Ensimmäinen siitä löytämäni artikkeli oli amerikkalaisessa lehdessä, jossa oli kuvituksina tuikitavallisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Epäilin silloin koko tarinan olevan huijausta, enkä edes tallentanut artikkelia koneelleni. Myöhemmin täysin sattumalta törmäsin kesytettyyn Poldi-suteen uudestaan, ja nimi tuntui hirveän tutulta... Hitto, tässähän se "poliisisusi" olikin! Se oli sittenkin olemassa! Syöksyin kaivelemaan saksalaisia ja itävaltalaisia lehtiarkistoja, ja niistä löytyi kasapäin kiinnostavaa materiaalia.

Poldin omistaja oli Wienin poliisien riveissä työskennellyt Rudolf Knapp, jolla oli 1910-luvulla saksanpaimenkoirat Fix Harras von Askanien ja Lotte von Maning, joista etenkin Fix Harras oli kuuluisa. Fixin sankariteoista kirjoitettiin itävaltalaisiin lehtiin harva se päivä. Tuohon aikaan poliisikoirien käyttö oli vielä uutta, ja poliisikoirat saivat lehdissä paljon ihailua aikaan nykysilmin katsottuna vähäpätöisillä uroteoilla, kuten sipulivarkaiden kiinniotolla. Mutta pikkunäpistyksien lisäksi Knappin koirat ratkaisivat myös raiskauksia ja murhia. Yhteensä Fix Harras ratkaisi ainakin 68 rikosta. Knapp koulutti koiransa itse ja järjesti ensimmäisen poliisikoiranäytöksen Wienissä vuonna 1914. Fix Harras ja Lotte olivat näytöksessä vain vuoden vanhoja, mutta tekivät silti yleisöön vaikutuksen erilaisilla tottelevaisuustehtävillä ja piilossa olevien ihmisten jäljittämisellä. Ennen Poldia Knapp oli kouluttanut poliisikoiria yli 20 vuoden ajan.

Amerikkalaisessa artikkelissa "Poldin" kuvina oli selvästi tavallisia saksanpaimenkoiria. Voi hyvin olla, että nämä kuvat esittivätkin omistajan aiempia koiria.

Knapp oli Ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut jalkaväen sotilaana Bosnia-Hertsegovinassa. Siellä hän oli ensimmäisen kerran tavannut villejä susia, poliisikoiriensa sukulaisia. Hän tunsi niitä kohtaan suurta ihailua. Hän haaveili suden kouluttamisesta koiran lailla, sillä hän tiesi sudella olevan paljon parempi hajuaisti. Hänen mielessään susi oli vahvempi, urheampi, älykkäämpi ja tarkka-aistisempi kuin mikään muu peto, mutta mikään muu peto ei myöskään vihannut ihmiskuntaa yhtä paljon. Hänet valtasi pakkomielle valjastaa suden kyvyt ihmisen palvelukseen. Eläinkouluttajien varoitukset eivät hidastaneet häntä. Jopa kuuluisa eksoottisten eläinten välittäjä Carl Hagenbeck sanoi suden koulutuksen olevan mahdotonta. Suden voisi saada suhtautumaan ihmiseen passiivisen ystävällisesti, mutta se ei koskaan tottelisi käskyjä.

Knapp jäi eläkkeelle sotavammojensa takia, ja hänellä oli kaikki aika maailmassa aloittaa kunnianhimoinen sudenkesytysprojekti. St. Veit an der Glanissa oli Max Weberitschin yksityinen eläintarha, ja siellä Knapp sai yrittää kouluttaa aikuisia susia. Urokset olivat täysin mahdottomia, narttujen kanssa oli hieman enemmän onnea. Silti monen viikon päästä mainittavia tuloksia ei syntynyt, ja myös uusi satsi aikuisia susia suhtautui häneen vihamielisesti. 

Silti Knapp ei luovuttanut. Oli vuosi 1927. Knapp tunsi metsänhoitajan Bosniassa, joka etsi sudenpesän Banja Lukan metsästä. Kolean harmaana toukokuisena aamuna miehet kyykkivät pesän lähettyvillä. Kun emo lähti pesästä, Knapp ampui sen (tosin joidenkin lehtien mukaan ampuja oli metsänvartija). Pesässä oli viisi pentua, joiden arvioitiin olevan neljän tai viiden viikon ikäisiä. Ne olivat sokeita ja nukkuivat rauhassa, tietämättöminä verilöylystä. 

 

Pentueessa oli neljä urosta ja yksi narttu. Knapp uskoi naarassusien olevan uroksia luottavaisempia ja helpompia kouluttaa, uros ei ikinä tottelisi häntä. Ainut naaras sai nimekseen Leopoldine, eli ytimekkäästi Poldi. Vaikka pentuja kohdeltiin hyvin, ne alkoivat silti näyttää epäluuloisuuden merkkejä parin viikon jälkeen, jolloin Poldi päätettiin eristää lajitovereistaan. Loput pennuista olisivat hyödyttömiä. Muut pennut annettiin eläintarhoihin, ja Poldi eli Knappin lasten kanssa, jotta se leimaantuisi ihmisiin. He ruokkivat sitä tuttipullolla joka päivä. Lasten kautta se tottui myös aikuisiin.

Poldi rakasti lapsia, se tottui heidän railakkaaseen leikkiin, ja lasten lähtiessä kouluun se makasi heidän sänkyjen alla odottaen heitä. Se voitiin sitoa ulos puuhun, jolloin se tyytyväisesti makasi mahallaan ja lapset leikkivät sen kimpussa. Poldin "poliisikoirakoulutus" aloitettiin laittamalla se etsimään piiloutuneita lapsia. Tätä leikkiä se rakasti. Vuosien 1928 ja 1929 välisenä talvena se seurasi lapsia pulkkamäkeen vapaana ilman ketjua, ja veti pulkkaa ylämäessä. Jopa vieraat lapset saivat vapaasti pörröttää sen turkkia, vetää korvista ja käpälistä, mitä villimpiä lapset olivat sitä enemmän Poldi tuntui nauttivan ja antautuvan. Se ja perheen kissa tulivat myös hyvin toimeen. Poldi oli loputtoman suvaitsevainen itseään heikompien olentojen kanssa.

Arki Poldin kanssa oli aluksi vaikeaa. Se repi verhot, huonekalut, takit ja matot. Sen koulutus oli hyvin haastavaa. Monesti Knapp toivoi suden jääneen Bosniaan. Uhkailu, huutaminen ja väkivalta eivät olisi toimineet, ja Knapp kertoi lyöneensä Poldia tasan kerran. Aiempien susien kanssa hän oli ymmärtänyt, että pakottaminen ei tulisi toimimaan pelokkaiden, herkkien ja ylpeiden otusten kanssa. Jos suden halusi ystäväkseen, ei saisi edes ajatella ruoskaa. Sen sijaan, että hän olisi huutanut tai lyönyt Poldia, hän "rankaisi" sitä käskemällä suden ryömimään, joka oli opetettu temppu ja fyysisesti raskasta. Tarvittiin loppumatonta kärsivällisyyttä, jotta Poldi oppi kolmessa vuodessa samat asiat, jotka poliisikoira oppi muutamassa kuukaudessa.

Aikuisiin ihmisiin Poldi suhtautui kohteliaan etäisesti. Jos aikuinen puhui sille ystävällisesti, myös Poldi oli ystävällinen. Jos vieras tuli kotiin se vain nukkui rauhassa. Mutta jos aikuinen ihminen oli aggressiivinen, silloin Poldi vastasi samalla lailla. Lapsia Poldi ei ikinä purrut, mutta Knappille oli vuosien saatossa tullut lukuisia arpia erimielisyyksistä. Tästä huolimatta hän ei lyönyt Poldia takaisin. Poldi tarvitsi rauhallisen, itsevarman johtajan, joka antoi selkeitä sääntöjä ja vastasi suden kapinointiin isällisellä kärsivällisyydellä. Poldi rakasti isäntäänsä ja ulvoi onnesta hänen saapuessa kotiin, ja jos isäntä oli parikin päivää poissa Poldi menetti ruokahalunsa ja muuttui äreäksi känkkäränkäksi. Knappin vaimo inhosi Poldia. Susi oli tuhonnut vaikka kuinka paljon tavaraa, sen ruokkiminen maksoi maltaita (kolme paunaa lihaa päivässä), ja ehkä ennen kaikkea vaimo oli mustasukkainen. Jossain välissä vaimo haki avioeroa. Tämäkään ei saanut ukkoa järkiinsä, sillä Poldi oli hänen elämänsä rakkaus ja suurin ilo. Vaimo oli oikeassa, Poldi meni kaiken edelle.

Bulgarian entinen kuningas Ferdinand (vasemmalla) kävi tapaamassa Poldia.

Kaupungilla Poldia oli pakko pitää ketjussa, jo järjestyslaki vaati sen, ja se seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti olevan syvällä ajatuksissaan. Metsissä ja niityillä vapaudenkaipuu valtasi sen. Se oli monesti päässyt irti ja valtavan riemuissaan juoksi pitkin niittyä, kunnes viimein uupui ja sitten antoi isäntänsä ottaa sen jälleen kiinni. Juoksuhepulin jälkeen se oli jälleen jonkin aikaa tyytyväinen ja kuuliainen. Kerran Berliinissä vilkkaalla kadulla ohi menevä bussi säikäytti Poldin, se pääsi vapaaksi ja loikkasi tielle. Auto lähestyi hurjaa vauhtia, mutta pelastava ihme tapahtui: perässä raahaava ketju jäi jumiin viemärin ritilään, ja Poldi lennähti bumerangina taaksepäin viime sekunnilla, väistäen auton renkaat.

Poldi oppi hitaasti, mutta oppi kuitenkin. Se osasi muun muassa seurata isännän vierellä, tulla luokse, istua, nousta, noutaa esineitä, etsiä kadonneita esineitä ja jäljittää ihmisiä lyhyitä matkoja, pysyä paikallaan, hypätä renkaan läpi, vetää kärryä, "tanssia", näyttää hampaitaan, ottaa isännän hattu pois päästä, kiivetä nelimetrisen esteen yli, kiivetä tikkaita, kantaa maitokannuja, pitää rikolliset aloillaan... Sitä sai kantaa olallaan kuin kettupuuhkaa, ja kun Knapp piteli lihanpalaa suussaan Poldi otti sen hyvin varovaisesti. Se ei pelännyt aseiden pauketta. Sille viskottiin kovalla vauhdilla nakkeja joka suunnasta, ja se sai ne kaikki kiinni ja nieli pureksimatta.

Knapp ja Poldi aloittivat yleisöille esiintymisen joskus 1930-luvun alussa. Ihan ensimmäinen esitys oli Berliinissä sotakoirien kouluttajille, jonka jälkeen he esiintyivät Nurembergin teattereissa neljän viikon ajan. Kaksikko otettiin innolla vastaan ja heille sateli kaikenlaisia kunnianosoituksia. He esiintyivät lukuisissa kouluissa, jonka ansiosta sadat lapset lähettivät Poldille fanikirjeitä, joita Knapp säilytti suuressa kansiossa. Eräs berliiniläinen pikkutyttö oli hihkunut opettajalleen luennon olleen paljon parempi kuin vapaa välitunti. Poldi kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja kissanristiäisiin. Opetusministeriö Berliinissä kuunteli kiinnostuneena Knappin kertomuksia suden koulutuksesta.

Vuonna 1932 Poldi tuotiin Müncheniin siitä kertovan lyhytelokuvan ensi-iltaan. Elokuvan oli kuvannut saksalainen UFA-studio, ja se oli äänetön, mutta ilmeisesti siinä oli tekstitys mukana. Leffan katsojat saivat kuulla tarinoita Poldin elämästä suoraan Knappilta, ja saivat silittää sutta ja jopa laittaa käden sen suuhun. Olen löytänyt Poldista vain yhden videon, enkä usko sen olevan tämä varsinainen "elokuva", sillä se on niin lyhyt ja sisältö ei vastaa lehdissä olleita kuvailuja. Teattereissa näytetty filmi oli sisältänyt kertomuksia Poldin koulutuksesta ja näyttänyt sen kykyjä, siinä oli myös kohtaus, jossa Poldi ulvoi, eikä näitä esiinny löytämässäni klipissä. Knapp myös suunnitteli tekevänsä Poldin kanssa Punahilkka-teemaisen elokuvan, en tiedä toteutuiko se.

Luennoillaan Knapp tietenkin esitteli Poldin osaamia temppuja, sekä kertoi sen koulutuksesta ja elämästä, mutta hän myös kertoi susista ylipäänsä. Hänen vitsailtiin osaavan kertoa susista tietokirjoja enemmän, ja hän halusi lasten ymmärtävän miten tärkeää eläinrakkaus on. 

Vuoden 1932 loppupuolella kirjoitettiin, että Poldi oli läpäissyt poliisikoirakokeen korkein arvosanoin. Susi oli tuolloin 5-vuotias. En tiedä mitä kaikkea kokeessa vaadittiin, mutta tämä oli hieno suoritus ja herätti paljon kohua poliisien parissa, sillä oltiin ajateltu ettei sutta voisi kouluttaa niin korkealle tasolle. Lukuisat poliisikoiraseurat kutsuivat Knappin luennoimaan heille, ja myöhemmin poliisit antoivat Poldille kaksi kultamitallia, joskin en tiedä mistä syystä tarkalleen. Poldista tarjottiin jopa 20 000 markkaa, mutta Knapp ei halunnut myydä sitä. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Poldi olisi soveltunut oikeaan työhön, eikä se toiminutkaan virkakoirana. Todennäköisesti kokeessa vaadittavia tehtäviä oli sitkeästi harjoiteltu vuosien ajan, kunnes ne olivat turvallista rutiinia ja susi ei enää pelännyt esimerkiksi hyökätä maalimiehen kimppuun. Poldin kerrotaan äänettömästi hypänneen hyökkäävän tai karkaavan ihmisen päälle, ja isännän vihellyksestä päästäneen otteen irti. Mutta tositilanteessa, oikean rikollisen kanssa sen villi itsesuojeluvaisto olisi varmasti laittanut sen pötkimään pakoon heti kun hämärämies olisi pannut vastaan.

Suden luontaisen varovaisuuden lisäksi poliisiuraa esti Poldin iän myötä kasvava vihamielisyys koiria kohtaan. Joidenkin koirien kanssa se tuli toimeen ja leikki nätisti, mutta kaksi tai kolme koiraa se oli repinyt palasiksi ja isäntä oli joutunut maksaa niistä korvauksia. Kaduilla tai raitiovaunuissa koirat yleensä pelkäsivät sitä, ne vapisivat ja yrittivät karkuun heti kun näkivät sen. Tosin Poldilla saattoi olla ymmärrettävä syy sukulaistensa vihaamiseen: sen kimppuun oli kerran Berliinissä usutettu iso vihainen koira "tieteellisenä kokeena". Koira oli alkanut vapista ja ei tehnyt vastarintaa, susi hyökkäsi oitis sen kurkkuun ja ilmeisesti puri sen hengiltä.

Vuonna 1933 Knapp arvioi, että oli pitänyt Poldin kanssa yli 8000 luentoa Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. En mitenkään pysty uskomaan tätä väitettä, kun tässä vaiheessa he olivat esiintyneet vasta kolmisen vuoden ajan, vuodessa on vain rajallinen määrä päiviä ja tuskin he joka päivä olivat työn touhussa. Ehkä hän tarkoitti, että he olivat esiintyneet noin monelle ihmiselle? Poldista oli tullut hyvin kuuluisa. Bulgarian entinen kuningas Ferdinand oli osallistunut lukuisiin susijahteihin ja tutkinut näitä eläimiä paljon, joten hänkin halusi tavata ihmesuden. Tapaaminen onnistui Coburgissa.

Poldin kanssa sattui hauskoja, tai ainakin kiinnostavia kömmähdyksiä. Kerran berliiniläisessä ravintolassa viereisessä pöydässä istunut mies etsi sanomalehteä, jolloin susi söi makkarat hänen lautaseltaan. Isäntä tilasi miehelle uuden annoksen. Kerran Poldi pääsi kanalaan ja loikkasi kahden metrin korkeuteen napatakseen kanan, ja kanasta ei jäänyt höyhentäkään todisteeksi. Kun Knapp oli kutsuttu karpaattilaiseen hienoon kylpylähotelliin lounaalle, hän telkesi Poldin huolellisesti hotellihuoneeseen. Ruokailun jälkeen osa hotellin vieraista alkoi kirkua "susi, susi!" Tosiaan, ulkona ravintolaa kohti juoksi kovaa vauhtia harmaa peto, ja ihmisten panikoidessa pöydät kaatuivat ja laseja meni rikki. Vain Knapp jäi pöydän ääreen istumaan ja Poldi riensi nuolemaan hänen naamaa. Ihmiset rauhoittuivat kun huomasivat pedon olevan ystävällinen, ja ympäröivät ruuan tähteet katosivat nopeasti Poldin suuhun. Kun Knapp ja Poldi kävelivät metsäpolulla maalaisemännän perässä, Poldi oli hirvittävän kiinnostunut naisen kantamasta paketista, ja lopulta syöksyi anastamaan sen ja kiroiluista huolimatta pakeni sen kanssa. Paketissa oli ollut lampaan lihaa, ja jälleen Knapp joutui maksamaan korvauksia.

Poldi (oikealla) ja sen pentuja, joiden isä oli bokseri.

Poldi ilmeisesti sai pentuja vain kerran. Julkkissusi eli niin kiireistä elämää ettei pennuille oikein ollut aikaa. Välillä sille suunniteltiin sulhasta eläintarhan sudesta, mutta tämä ei toteutunut. Vuonna 1936 Poldi sai viimein pentueen seniori-iässä, 9-vuotiaana. Terveelle ja alkukantaiselle eläimelle näinkään korkea ikä ei ole ongelma. Isäksi oli valittu bokseri. Ehkä oudon kuuloinen valinta, sillä bokseri ei todellakaan ole ulkonäöltään susimainen, mutta tähän aikaan boksereita käytettiin yhä poliisikoirina, joten kenties tässä oltiin yritetty parantaa jälkikasvun käyttöominaisuuksia. Lehdissä esiteltiin kaksi pentua, jotka jo vuosikkaina näyttivät steroideja saaneilta dingoilta. Isältä oli peritty lyhyt turkki, leveä kuono ja otsarypyt. Kuonon normaali pituus tuli äidiltä. Knapp kutsui pentuja susiboksereiksi (wolfsboxer) ja niistä haluttiin kehittää uutta rotua. En ole löytänyt tietoa mitä pennuille tapahtui.

Poldi esiintyi yleisölle monen vuoden ajan. Sen esityksistä löytyy raportteja vielä vuodelta 1938, jolloin susi oli 11-vuotias. Kaikki loppuu kuitenkin joskus, ja Poldin kerrotaan karanneen 14-vuotiaana ja joku oli ampunut sen. En näe tätä surullisena tapahtumana. Poldi sai elää pitkän elämän ja kuoli "saappaat jalassa". Vaikka sen kohtaloa vankeudessa voi pitää vääryytenä, ainakin sitä kohdeltiin hyvin, paljon paremmin kuin monia tavallisia koiria. Se oli hyvin poikkeuksellinen susi, joka pystyi sietämään kaupungin vilskettä ja tekemään tiivistä yhteistyötä ihmisen kanssa. Juuri tällaisista yksilöistä luolamiehetkin osasivat kouluttaa koiria, vaikkei heillä ollut koirankasvatusoppaita! Olisi ollut kiva tietää asuiko Poldi sisällä vielä aikuisena, oliko se sisäsiisti ja muuttuiko sen käytös kiima-aikana. On todella ihmeellistä kuinka Poldin tapaus on jäänyt täysin unohduksiin.

Lähteet:

*Arbeiter Zeitung 18.10.1933

*Bludenzer Anzeiger 13.8.1932

*Das Interessante Blatt 9.2.1928

*Das Kleine Volksblatt 3.6.1934, 4.7.1934

*Der Tag 17.5.1934

*Evening Star 3.7.1939

*Grazer Volksblatt 7.4.1937

*Illustrierte Kronen Zeitung 29.3.1933

*Innsbrucker Nachrichten 3.5.1935, 11.12.1953

*Innviertier Volkszeitung 10.9.1936

*Klagenfurter Zeitung 23.3.1929

*Kleine Volks-Zeitung 1.4.1933, 30.5.1937

*Kärntner Landbote 27.6.1914

*Lavanttaler Bote 8.4.1933

*Maalaisnuoriso 1.1.1937

*Münchner Neueste Nachrichten 14.4.1932

*Neues Wiener Tagblatt 20.7.1937

*Revalsche Zeitung 23.2.1938

*Salzburger Chronik für Stadt und Land 3.1.1933

*San Antonio Light 26.8.1934

*Scherl's Magazin tammikuu 1930

*Suomen Kuvalehti 28.5.1938

*Tages-Post 26.11.1934

*Weißeritz Zeitung 1.2.1938

*Weiser Zeitung 26.3.1937

*Wiener Bilder 4.12.1932

*Wiener Neustädter 27.5.1933

George Sangerin sirkussusihuijaus

 "Lordi" George Sanger oli yksi sirkusalan tunnetuimpia nimiä. Ei hän oikea lordi ollut, mutta monilla alan ammattilaisilla oli fiktiivinen aatelisarvo tai professorin titteli tuomassa esityksiin uskottavuutta. Sangerin isä oli ollut viihdyttäjä hänkin, ei läheskään yhtä menestynyt kuin poikansa, mutta ala oli selvästi heillä verissä. Myös veli John menestyi sirkusalalla. George Sanger aloitti sirkusuran 1840-luvulla ja eläköityi vuonna 1905. Hän ehti kirjoittaa urastaan muistelman Seventy Years a Showman, kätevästi vuotta ennen kuin entinen työntekijä murhasi hänet kirveellä vuonna 1911. Syytä murhaan ei saatu selville, ja murhaaja itse jättäytyi junan alle.

Vaikka Sangerin sirkus olikin suosittu, alkoi kiinnostus sitä kohtaan hiipumaan hänen uran loppupuolella. Jotenkin sirkus pitäisi saada kaikkien huulille uudestaan, mutta miten? Oli vuosi 1888, kun hän päätti lavastaa skandaalin, joka herättäisi mahdollisimman paljon huomiota.

Sangerilla oli Englannin Margatessa eläinpuisto, jossa oli 12 aikuista siperialaista sutta. Niiden vanhemmat olivat vanhuuteen ja vaivoihin kuolleita sirkussusia, ja ne olivat kaikki kesyjä kuin koirat. Silti ne olivat susia, jotka toimisivat vaistojen varassa. Hän mainosti susien esiintyvän Lontoon teatterissa, ja toi kahdeksan sutta odottamaan 30-paikkaiseen hevostalliin, jonka keskellä oli runsaasti tilaa tulevalle kohujutulle.

Sanger maksoi tutulle teurastajalle punnan siitä, että mies odottaisi illan esityksen päättyvän ja katsojien kadottua hiipisi talliin tappamaan vanhan kerman värisen hevosen, joka oli sidottu susien häkin vierelle. Mikäli mies ei kertoisi tapauksesta kenellekään kuuteen kuukauteen, antaisi Sanger hänelle vielä 10 puntaa lisää. Teurastaja kävi nopeasti lopettamassa hevosen ja jätti sen tallin lattialle.

Juonesta tiesivät Sangerin ja teurastajan lisäksi vain Sangerin agentti, vaimo ja vävypoika. Teatterin suljettua ovensa vartija, palotarkastaja, talonmies ja tusina apureita alkoivat juoda drinkkejä, jolloin Sanger livahti huomaamatta talliin. Tallissa oli neljä ovea, joista hän sulki kolme. Sudet olivat olleet ilman ruokaa kaksi päivää, joten päästessään vapaaksi ne olivat heti kiinnostuneita hevosen raadosta. Sanger jätti kaksi lamppua talliin palamaan ja palasi teatteriin, jossa alkoi patistaa työntekijöitä lukitsemaan paikat ja lähtemään koteihinsa. Ulkona hän teeskenteli yllättynyttä ja osoitti tallia, jossa valot paloivat. Miehet kurkkivat ikkunoista ja järkyttyivät näkemästään. Voi ei, sudet olivat karanneet ja tappaneet hevosen! Paikalle haettiin poliisi, joka lähti oitis hakemaan lisäapua poliisiasemalta, josta saapuikin parikymmentä kyttää partioimaan tallin ulkopuolelle.

Myös George Sangerin veljellä, John Sangerilla, oli oma sirkus. Kuvassa juovahyeena ja susi.

Samaan aikaan Sanger alkoi kysellä erään työntekijänsä perään. "Alpine Charlie", oikealta nimeltään Frank Taylor, oli todellinen karu karpaasi, ja juuri hänelle Sanger halusi antaa pelastavan sankarin roolin, vaikkei Taylorilla ollut juonesta hajuakaan. Taylor oli häippäissyt johonkin pubiin, ja iso joukko hajaantui etsimään häntä kaikista lähistön pubeista ja majataloista, samalla levittäen sanaa hirveästä onnettomuudesta. Totta kai ajatus verenhimoisista susista kiinnosti jännitystä kaipaavia kaupunkilaisia, joten ei kestänyt kauaa, että teatterin ja tallin ympärille kerääntyi lukemattomia katsojia. Tirkistelijöitä oli Sangerin mukaan tuhansia, mikä lienee liioittelua, mutta heitä oli tarpeeksi paljon jotta hevoskärryt eivät enää päässeet kulkemaan kadulla. Myös toimittajat saapuivat innoissaan paikalle kirjoittamaan skuuppia seuraavan päivän lehtiin.

Taylor löydettiin ja hänet nakitettiin pelastamaan tallissa yhä olevat hevoset. Lehdissä tapauksesta kirjoitettiin hyvin dramaattisesti. The Daily Telegraphin mukaan Taylor olisi urheasti ja kylmänrauhallisesti vienyt 16 hevosta turvaan, samalla kun sudet olivat raadon kimpussa ja hyökkivät Tayloria päin. Tallin pääovelle asetettiin rautaportti, ja päätettiin, että sudet saisivat syödä yön yli rauhassa, sillä niitä ei kannattaisi häiritä nyt kun ne olivat päässeet veren makuun. Poliisi kävi tallirakennuksen läpi ja päätteli, että sudet tuskin pääsisivät sieltä karkuun. Kaksi sirkuksen eläinhoitajaa jätettiin pitämään susia silmällä ja odottamaan, että ne rauhoittuisivat.

Oikeasti susista ei ollut mainittavaa vaaraa. Jossain välissä yleisön kadottua paikalta Taylor oli saanut ne helposti takaisin häkkiin huutamalla ja heiluttamalla rottinkikeppiä. Sanger tunsi huijauksestaan lievää syyllisyyden tunnetta, mutta juoni oli toiminut. Tapauksesta kirjoitettiin lukemattomiin lehtiin ulkomaita myöten, ja jopa pääministeriltä kysyttiin mitä mieltä hän oli tapahtuneesta. Tulevalla viikolla sudet esiintyivät täydelle yleisölle. Kaikki halusivat nähdä vaaralliset pedot ja niiden urhean kesyttäjän!

Piditkö lukemastasi? Blogissa on aiemmin kirjoitettu samankaltaisista aiheista:
Rudesindo Rochen sirkussudet
Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat
Teddy R, koulutettu "susi"

Lähteet:

*The Daily Telegraph 13.2.1888

*Evening Observer 2.4.1888

*Seventy Years a Showman (Lord George Sanger, 1910)

Miten opetat koirasi näyttämään hampaita

Hampaiden näyttäminen oli Bonon vakiotemppu, josta otin miljoonia Erämaan kutsu- ja Hopeanuoli-henkisiä valokuvia. Aika harva koira osaa tätä temppua, joten silloin tällöin joku kysyi miten se on opetettu. Mitäpä sitä salailemaan, kerrotaan sitten. Opetin tempun koirilleni eri tavoilla, ja keksin myös muitakin tapoja, joten varmasti jokin toimii lukijan rekun kanssa.

Bonossa oli merkittävä osa saksanpaimenkoiraa. Sakemanneilla, belggareilla, holskuilla ja vastaavilla roduilla on tapana haukkuessaan helposti vilauttaa hammasta samalla. Bono oppi ensin haukkumaan käskystä, ja sitten annoin palkkaa vain kun hampaat olivat esillä ja varsinaista haukkua ei ollut ehtinyt vielä tulla. Ajoitus ja selkeys on tässä tärkeää. HETI kun sitä hammasta näkyy on selkeästi ilmoitettava joko uniikilla kehulla tai naksuttimella, että TÄMÄ on se asia, mitä odotan, ja koira saa HETI namia naamaan. En ole koskaan käyttänyt naksuttimia, siinä olisi liikaa mietittävää aivoilleni kun käsissä on liikaa tavaraa ja ajatellakin pitäisi samaan aikaan, mutta minulla se merkkisana on lyhyt ja innokas JES/YES, jota en käytä milloinkaan muuten arjessa.

Tällä tavoin erittelin haukkumisen ja hampaiden näyttämisen eri käskyiksi, mutta koska temppu oli opetettu haukkumisen kautta, monesti sitä haukkua silti lipsahti joukkoon. Jos vahinkohaukulta haluaa välttyä, kannattaa opettaa jollain muulla tapaa.

Karnollekin halusin opettaa tämän jalon taidon, mutta epäilin ettei se olisi mahdollista. Karno on hiljainen, se ei hauku juuri koskaan ja silloin harvoin kun tätä tapahtuu, on haukku yksittäinen terävä VÄH! Siinä ei hampaat ole näkyvillä ollenkaan. Karno on todella pehmeäluonteinen nössö, joten epäilin saisinko sitä koskaan tarjoamaan elettä, joka on uhkaavan näköinen. Eihän se minulle halua ryttyillä, mutta jotenkin siitä pitäisi kaivaa esiin halu näyttää minulle hampaita.

Yhtenä päivänä ajattelin harjoittaa itsehillintää ja ihmisten ruuan jättämistä rauhaan. Pidin juustoa, eli Karnon superherkkua, kädessäni ja suljin sen nyrkkiin aina kun Karno yritti kaapata juuston. Totta kai juuston katoaminen harmitti ja Karno tökki nyrkkiä kuonollaan. Silloin tuli ahaa-elämys, ja lähdinkin harjoittelemaan tätä hammastemppua. Pidin nyrkkiä kiinni ja seurasin millaisia eleitä koira tekee. Kuonolla tökkimistä, nyrkin nakerrusta ja nuolentaa, tuijottamista, ja sitten koira turhautuneena napsaisi ilmaa - JES! Leukojen napsautuksesta heti merkkisana ja juusto naamaan. Tämä ei ollut ihan se, mitä halusin, mutta selkeästi askel kohti haluttua asiaa. Jatkoin juuston pitämistä nyrkissä ja aina, kun Karno tarjosi leukojen napsautusta namia lapottiin välittömästi sen kitusiin. Mitä enemmän eleessä tuli hampaat esille, sitä enemmän kehua ja namia tuli. Jo seuraavana päivänä ele oli niin selkeä, että sen sai kännykameralla talteen kun otti kuvia sarjatulella. Jahans, tämä operaatio olikin paljon helpompi kuin luulin.

Millaisia muita keinoja voisi olla? Näitä en ole kokeillut, mutta ne voisivat olla kokeilun arvoisia, jos yllä mainitut eivät syystä tai toisesta toimi. Koiran herkkää kirsua ja viiksiä voi kutitella sormilla tai vaikka höyhenellä, ja heti kun tulee jonkinlaista irvistystä kehutaan ja lahjotaan. Koiran kanssa voi painia ja kädellä voi elehtiä ikään kuin se olisi pureva kita, tällä "kitakädellä" mukamas näykitään koiraa naamasta ja ihan naaman edessä käsi tekee ilmassa purevaa liikettä. Tämä ehkä voi provosoida koiran leikkiessä näyttämään hampaita. Olen molemmilla koirilla käyttänyt tällaista ilmaa purevaa kättä ja sanaa "murise" merkkinä siitä, mitä temppua nyt haluan, vaikka en sitä opetusvaiheessa käyttänytkään.

On myös mahdollista käyttää hyväksi koiran luontaista taipumusta puolustaa arvokasta omaisuuttaan, kuten lelua tai superhyvää ruokaa. Koiralle annetaan vaikka kuppi raakaa lihaa, sitten viereen tuodaan toinen koira tai kuppia härkitään kädellä (tai mieluummin jollain kättä pidemmällä), jolloin koira saattaa alkaa irvistellä. Halutusta irvistyksestä seuraa heti kiitosta ja palkkiota. Tämä on vähän epäeettisen puolelle kallistuva keino, sillä koira tuntee tässä aitoa stressiä, ja tämä voi myös pahentaa resurssiaggressiota arjessa. En siis todellakaan suosittele. Tämä keino on kuitenkin usein käytössä elokuvissa. Esimerkiksi eräässä lehtijutussa Jungle Exotics -yrityksen eläinkouluttaja Joe Camp kertoi saaneensa koirasudet irvistämään tällä tavoin Valkohammas 2 -elokuvaa varten.

Varmasti muitakin keinoja on olemassa. Olkaa luovia, kärsivällisiä ja muistakaa oikea ajoitus kehulle ja namille!

Kaikenkarvaisia kohtaamisia koiralenkeillä

Olen pohjimmiltani valitettavan laiska ihminen. Rakastan luontoa, rakastan luonnossa olemista, mutta jostain käsittämättömästä syystä en mene ulos ilman selkeää syytä. Ajatus lenkille lähdöstä yksin tuntuu suorastaan psykopaattiselta! Tarvitsen ulkoiluttajan. Se joku on tietenkin koira. Koira on avain luontoon tällaisellekin mukavuudenhaluiselle kaupunkilaistollosohvaperunalle. Onneksi näitä otuksia on olemassa. Ilman koiraa olisin jäänyt monesta kokemuksesta paitsi.

Avarassa luonnossa on ulkoiluttajan ja ihmisen lisäksi muitakin eläimiä, jotka ovat kuitenkin sen verran salamyhkäisiä, että niitä harvoin pääsee näkemään. Kun koiran kanssa käy lenkillä joka päivä monta kertaa päivässä, etenkin aikaisin aamulla tai keskellä yötä kun suurin osa ihmisistä on nukkumassa, pakostakin lopulta pääsee näkemään metsän asukkeja tai kiinnostavia luonnonilmiöitä.

Bonon kanssa asuimme ihan aluksi monta vuotta kerrostalossa. Silti niinkin urbaanilla alueella oli elämää, etenkin öisin. Ketut olivat melko yleisiä näkyjä. Asuimme vuosikausia tyhjänä ja hylättynä olleen Ristikarin koulun vieressä, jossa olin ehtinyt viettää ala-asteeni ennen kuin rakennus jätettiin luonnon ja vandaalien armoille.

Koulun tontilla oli yllättävän iso metsä, jossa oli joissain paikoin varsin tiheää pusikkoa. Kerran olimme keskellä päivää tällaisellä tiheämmin pusikoituneella alueella, kun huomasin ehkä kymmenen metrin päässä lyllertävän supikoira. Se ei huomannut meitä ollenkaan. Bono kyllä näki sen ja hetken tuijotti sitä hiljaa, kiihtymyksen kasvaessa ja uhatessa kihistä sen korvista ulos, kunnes se purkautui viimein suusta huutona. Näimme myös toisen supikoiran läheisellä pururadalla. Oli iltahämärä kun seurasimme yhtä harvemmin käytössä olevaa polkua, ja näin ehkä parin-kolmenkymmenen metrin päässä olevan polun vieressä kanto. Sen päällä istui supikoira meitä katsomassa. Se istui niin sievästi ja symmetrisesti, kuin olisi poseerannut kuvaajalle. Olisipa ollut kamera. Oikeastihan tilanne kesti vain pari sekuntia, jonka jälkeen se ampaisi karkuun. Ei siinä olisi kukaan ehtinyt ottaa kuvaa, mutta näky kannolla poseeraavasta supista ehti porautua mieleeni.

Ristikarin koulun vieressä tein myös tähän mennessä harvinaisimman eläinbongaukseni. Oli yö, ja taisi olla syksy, koska muistan olleen pimeää ja viileää. Katulampun valossa huomasin jonkin pienen-mutta-merkittävän-kokoisen lentävän ohitseni ja läpsähtävän (kuului läps) viereiseen puun runkoon. Liito-orava! Ensimmäinen tunnereaktioni oli kuvotus. Otus oli litteä kuin pannukakku ja sillä oli suuret, hyönteismäiset mulkosilmät. Muutamaa vuotta myöhemmin mainitsin havainnosta Facebookin paikallisryhmässä ja tämä olikin big deal, joku ilmeisesti liito-oravia tutkiva henkilö kirjasi havainnon ylös.

Koulun metsästä löytyi kerran todiste siitä, että vandaalit olivat purkaneet pahaa oloaan myös ainakin yhteen eläimeen. Siellä oli punaisella narulla hirtetty orava. Muurahaiset olivat jo syöneet sen silmät. Aikuista oravaa olisi vaikeaa saada kiinni, joten toivottavasti pahantekijät olivat vain löytäneet oravan kuolleena ja sitten hirttäneet sen.

Kerran helmikuussa Bono nuuski maata. Lumihiutaleet tippuivat hiljakseen, oli yö ja näin, että pimeydestä lähestyi jokin vaalea lintu. Luulin sitä ensin lokiksi. Se lensi matalalla meitä kohti, sitten muutaman metrin päässä nosti korkeutta ja liisi ylitsemme. Ei kuulunut mitään ääntä. Se oli kovin maaginen hetki. Kotona katselin Suomen pöllötarjontaa läpi ja päättelin, että se oli varmaan helmipöllö.

Kerran loppukesällä tai syksyllä, jälleen yöllä, olin Bonon kanssa lenkillä ja jostain ilmestyi ympärilleni pörräämään aivan käsittämättömän iso koppakuoriainen. Se oli valehtelematta puolikkaan nyrkkini kokoinen - tosin ottakaa huomioon, että minulla on pienet kädet. Olin aivan järkyttynyt ja yökötti. Bono oli riemuissaan! Vau mikä makupala leijui ilmassa! Mistä lie alimmasta helvetistä tullut öttiäinen katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyi. En ole koskaan tuota ennen tai tuon jälkeen nähnyt vastaavaa. Ei mitään hajua mikä se oli. Ehkä tänne eksynyt tamminkainen.

Bonon kanssa tuli vietettyä kymmenen vuotta. Siihen aikaan mahtui kaikenlaista, jopa lentäviä lautasia. Kun muutimme nykyiseen asuntoon vietimme monia öitä läheisillä pelloilla norkoillen. Bono oli suurimman osan elämästään, noh, haastavaluonteinen. Tämän vuoksi monesti päästin itseni helpolla ja painotin pisimmän lenkin yöhön, jolloin vastaantulijoita olisi mahdollisimman vähän. Bono oli mestarimyyrästäjä ja kaivoi antaumuksella pellon reunaa vaikka puoli tuntia putkeen, ja koska tiesin tämän olevan koiralle suuri henkireikä, annoin sen toteuttaa itseään. Pitihän senkin kestää se, että emäntä istuu joka päivä tuntikausia tietokoneella. Joten Bonon kaivaessa kulutin aikaa katselemalla tähtitaivasta. Joskus siellä näkyi jotain erikoista. Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisesta huuhaasta, mutta yritän silti ensimmäisenä löytää arkisimman, realistisimman ja tylsimmän vaihtoehdon outoihin havaintoihin.

27.-28.9.2021 välisenä yönä taivaalla leijaili hitaasti outo kelmeän valkoinen ja teräväkärkinen valo. Valo vaihteli hitaasti korkeutta ja sen kulku näytti päämäärättömältä. Outoa oli myös, että valo eteni haihtuva pää edellä. Katsoin sitä niin kauan kuin mahdollista, vaikka alkukantainen pelko uhkasi vallata minut. Valon verkkaisesta etenemisestä päättelin, että kyseessä oli todennäköisesti jokin luonnonilmiö eikä alienit, mutta pelko hiipi silti varmuuden vuoksi. Lopulta valo katosi talojen taakse, ja minunkin rohkeus oli pettämässä, joten kiiruhdin sisälle. Tein äkkiä havainnostani Paintilla kuvan, jonka julkaisin Facebookissa ja kyselin oliko kukaan muu nähnyt sitä. Nopeasti selvisi, että valo oli Kaliforniassa laukaistu Atlas 5 -raketti.

Mutta on siellä taivaalla ollut valoja, joita en ole kyennyt selittämään. Muistan erityisen hyvin yhden yön, jolloin Bono ahkeroi pellolla ja seurasin kauan yötaivaalla liikkuvaa valopistettä, joka näytti täysin samalta kuin tähdet, mutta liikkui satelliitille ja lentokoneelle mahdottomalla tavalla. Nopeuden vaihtelua, liian jyrkkiä käännöksiä. Joskus näitä valoja oli pieni ryhmä, kolmesta viiteen, ja ne hyörivät toistensa ympärillä, kulkivat yhdessä ja lähtivät erilleen. Näitä mysteerivaloja on näkynyt sen verran, että uskon muillakin olevan suuret mahdollisuudet päästä näkemään niitä, kunhan vaan jaksaa säännöllisesti katsella taivasta. Koira on tähänkin erinomainen motivaattori!

En ole pitänyt havainnoistani kirjaa, enkä ole kertonut niistä kuin ohimennen muutamalle ihmiselle. Ainoastaan tuosta Atlas 5:ksi paljastuneesta valosta kirjoitin heti Facebookiin, koska valo oli niin suuri, että muidenkin oli pakko nähdä se. Havaintojen jälkeen en myöskään erityisemmin ole jäänyt miettimään niitä. Ehkä vain hyväksyn avariksien olemassaolon niin luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana, ettei sitä tarvitse pohtia sen enempää. Avarikset edustavat kuitenkin suurta tuntematonta, joten samalla kun olen aiheesta hirvittävän kiinnostunut, pelkään myös paljon. Enhän minä voi tietää mitä he haluavat. Monesti näiden valojen seuraaminen oli pakko lopettaa kesken pelon kasvaessa liian suureksi, ja luikin häntä koipien välissä kotiin. Nuoruus vietettiin X-Files- ja Taken-sarjojen ja Fire in the Skyn kaltaisten leffojen parissa, joissa avarikset kaappasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaisia kidutuskokeita ja silpomisia ilman puudutusta. Minua ette kaappaa! Minulla on muutenkin hammaslääkäripelko, näissä sarjoissa/elokuvissa näytetyt kokemukset olisivat hammaslääkärihirvitystä potenssiin tuhat!

Karno ei ole ollut täällä edes puolta vuotta, mutta pikkuhiljaa senkin kanssa on ehditty nähdä kaikenlaista faunaa. Kerran oltiin tulossa töistä ja olimme ihan kohta kotona, kun tien viereisestä pensasmuurista tuli maantasolla esiin jokin haukka, jolla oli kynsissään harakka. Haukalle tuli tietenkin paniikki kun se huomasi meidän tulevan, joten se kiireesti lähti raahaamaan saalistaan pois. Se vähän koomisesti hyppeli muutamia askelia ylisuuren saaliinsa kanssa, kunnes pääsi lentoon. Tosin saalis oli niin painava, ettei haukka pystynyt kuin liitämään juuri ja juuri asfaltin yläpuolella, ja se syöksyi toiseen puskaan. Käveltiin sen ohi jotta se saisi syödä rauhassa.

Meidän lähellä on paljon peltoja, joita tietenkin ympäröivät myyräisät ojat. Lähellä asuu mustavalkoinen kissa, joka on monesti ojan reunoilla kyttäämässä myyriä. Se on sen verran kovanaama ettei väistä Karnoa yhtään. Karno haluaa aina suurella innolla mennä sen luo, mutta kissa ei väistä ja viime hetkillä Karnon rohkeus pettää ja se pysähtyy epävarmasti vinkumaan kissan eteen. Kerran kissa oli taas ojan äärellä ja Karno tuli sen viereen. Huomasin, että ojan veden pinnalla kelluu jotain, jota kissa tuijottaa. Eka arvaukseni oli, että se oli kelluva kakkapökäle. Se olikin iso myyrä. Erehdyttävästi pökäleen näköinen kuitenkin. Kissa ja koira molemmat tuijottivat sitä vierekkäin muutaman sekunnin ajan, kunnes se sukelsi.

Ojissa on muitakin asukkeja. Vaikka merelle on varmaan 5-6 kilometriä, enkä ole varma onko näistä ojista suoraa yhteyttä mereen, on täällä silti ainakin yksi saukko. Jo Bonon aikaan näin saukon leikkisästi pyörivän ympyrää ojan veden pinnalla ja sitten katoavan. Karnon kanssa saukkohavaintoja on nyt kaksi. Molemmat viime kuussa. Kävelimme läheistä hiekkatietä kotiin päin ja huomasin Karnon terästäytyvän, se tuijotti eteenpäin ja oli innostunut. Kahden hiekkatien risteyksessä näkyi olevan jonkun hylkäämä jumppamatto, joten oletin Karnon tuijottavan sitä. Mutta ei! Keskellä päivää ojasta tuli esille saukko, ja se huvittava makkaratuubia muistuttava olento lyllersi niin makkaramaisesti ja tuubimaisesti hiekkatien yli toiseen ojaan. Seuraava havainto taisi olla noin viikkoa myöhemmin myöhään illalla. Kävelimme ilmeisesti niin hiljaa ettei saukko huomannut meitä. Se nousi ojasta noin kymmenen metrin päässä ja ehkä viideksi sekunniksi jähmettyi tuijottamaan meitä. Näin sen selvästi ja sen iso koko yllätti. Koon takia luulin sitä ensin kissaksi. Tilanne oli niin huikea, että kuiskasin ei-kellekään ääneen "holy shit", ja vaikka se hetki kestikin vain sekunteja, aivot hidastavat tuon merkityksellisen ajan ja se tuntuu ikuisuudelta. Kirosin ettei mukana ollut puhelinta, olisin saattanut ehtiä ottaa videon. Toivuttuaan järkytyksestä saukko palasi takaisin sinne mistä oli tullut. Onkohan tuo täällä vakioasukas vai hetkellisesti eksynyt matkailija? Ei näissä ojissa kaloja voi olla. Ehkä se pystyy elämään myyrillä.

Varmasti olen unohtanut monia kohtaamisia, ja osasta ei yksinkertaisesti ole suurempaa sanottavaa. Nykyisellä kotialueella olen öisin monesti nähnyt kettuja. Kerran sellainen jopa juoksi ihan Bonon vierestä, mutta toiseen suuntaan katsova Bono oli jo vanha ja aistillisesti muumioitunut, joten se ei huomannut mitään. Kauriita näkyy säännöllisesti. Hirviä joskus jossain kaukaa. Kerran iltahämärässä näin kaukana kaksi isohkoa elukkaa, joiden uskon olleen mäyriä, mutta valaistus oli niin huonoa etten ole satavarma. Saattoivat olla supikoiriakin.

Kiitos koirille. Ilman heitä en olisi kokenut mitään näistä hetkistä.

Susi ei kesyyntynyt kaatopaikalla

Inuiitti kaapattujen sudenpentujen kanssa, joita aiotaan ehkä käyttää rekikoirien jalostukseen. Kuva on otettu 50-luvulla ja löytyy kirjasta The Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959).

Jonkinasteinen koira on ollut ihmisen kumppanina kymmenien tuhansien vuosien ajan. Tarkkaa ajankohtaa kumppanuuden alulle ei ole saatu selville. Aivan ensimmäiset kesykoirat eivät tietenkään fyysisesti eronneet mitenkään susista ja ne myös säännöllisesti lisääntyivät uudelleen villisusien kanssa, joten tutkijoilla on suuria vaikeuksia erottaa minkä muinaisen suden jäänteet ovatkin peräisin ihmisen kanssa eläneestä eläimestä. Mutta tiedetään, että koira on ensimmäinen ihmisen kesyttämä eläinlaji ja ollut kanssamme jo ennen kuin opimme viljelemään kasveja. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kesyyntymisprosessi olisi alkanut Siperiassa jääkaudella.

Kesyyntymisen ajankohdan ja sijainnin lisäksi mysteeriksi on jäänyt MITEN kesyyntyminen oikeastaan tapahtui. Muinaisihmiset eivät valitettavasti jättäneet meille muistiinpanoja. Tutkijat ovat esittäneet lukuisia teoriota miten sudesta tuli koira. Yksi näistä on "kaatopaikkateoria", jonka esittivät ensimmäisinä Ray ja Lorna Coppinger. Teorian mukaan muinaisten ihmisten asutusten lähelle kerääntyi kaatopaikkoja, jotka houkuttelivat paikalle opportunistisia susia. Rohkeimmat sudet uskalsivat tulla ihmisten lähettyville ja palkintona tästä rohkeudesta oli helppoa ravintoa. Näistä kaatopaikkasusista tuli aina vaan rohkeampia ja sosiaalisempia, ja ihmiset ystävystyivät niiden kanssa. Sudet tavallaan kesyttivät itse itsensä. Onhan tässä teoriassa jotain järkeä, mutta en itse usko siihen.

Ihan ensimmäisenä teoria kaatuu siihen etten usko jääkauden ihmisillä olleen varsinaisia kaatopaikkoja. Ennen kasvien systemaattista viljelyä ihmisten piti liikkua riistan perässä. Kesällä oli ehkä mahdollista pysytellä tietyllä alueella, sillä osa ravinnosta koostui kasveista ja kasvinsyöjätkin pysyivät paikoillaan. Mutta talvella ainoa ravinnon lähde oli liha. Varmin tapa ruokkia koko perhe tai heimo oli kaataa jokin suuri kasvinsyöjä, kuten poro tai mammutti, joten ihmisten piti liikkua vaeltavien kasvinsyöjien perässä. Koska ihmiset vaelsivat, ei heillä voinut olla mitään vakituista kaatopaikkaa, joka olisi aina samassa paikassa ja johon kerääntyisi paljon ylijäämäravintoa.

Mitä siellä kaatopaikassa konkreettisesti olisi? Tuntuu absurdilta ajatella, että muinaisihmiseltä olisi jäänyt yltiömäärin jätettä. Tuskin jääkaudella nirsoiltiin mitä ruumiinosia popsittiin, nahasta tehtiin vaatteita ja väliaikaisia asumuksia, luut halkaistiin jotta ydin voitaisiin syödä, jänteitä käytettiin vaatteiden ompelemiseen ja työkalujen tekoon. Ylimääräistä lihaa käärittiin nahkapusseihin ja ripustettiin petojen ulottumattomiin, tai haudattiin maahan ja lumeen. Etenkin talvella liha säilyi pitkään, ja muutenkin muinaisihmiset tuskin olivat turhan tarkkoja parasta ennen -päiväyksistä. Miksi ihmeessä elämästä ja kuolemasta taistelevat ihmiset olisivat heittäneet arvokasta ravintoa pois? Vain moderni pumpulissa elävä ja jauhelihansa marketista metsästävä ihminen voi ajatella näin. Tämän päivän syrjässä elävien alkuperäiskansojen selviytymiskeinoista saamme viitteitä miten myös muinaisihmiset toimivat. Kaatopaikalla pitäisi olla paljon hyvää ravintoa, jotta susi päättäisi sen olevan riskin arvoinen, sillä myös ihminen oli vaarallinen peto. Tyhjiksi kaluttujen luiden nakertelu ei olisi motivoinut sutta vaarantamaan henkeään.

En myöskään usko, että kaatopaikalla notkuminen olisi tehnyt susista kesympiä. Lähimenneisyydestä tulee mieleen tapaus, joka osoittaa susien käytöksen muuttuvan pikemminkin normaalia aggressiivisemmaksi tällaisissa tilanteissa.

Tammikuun alussa 2005 Kanadan Saskatchewanissa sudet olivat jo pidemmän aikaa ruokailleet uraniumkaivoksen kaatopaikalla. Yksi susista hyökkäsi kävelyllä olleen 55-vuotiaan kaivostyöntekijän, Fred Desjarlaisin, kimppuun ja puri häntä monta kertaa. Miehen painiessa suden kanssa ohi ajava bussi pysähtyi ja susi pakeni apuun rynnänneitä ihmisiä. Susi jäljitettiin, ammuttiin ja sille tehtiin rabiestesti, joka oli negatiivinen. Saman vuoden marraskuussa susilauma tappoi ja osittain söi yksin kävelyllä olleen 22-vuotiaan Kenton Carnegien. Taistelun jälkiä tutkimalla selvisi, että Carnegie oli kamppailun aikana päässyt nousemaan ylös useita kertoja. Kumpikin miehistä oli ollut vahva ja hyvin taistelukykyinen. Silti sudet, jotka eivät olleet raivotautisia, olivat uskaltaneet käydä heidän kimppuunsa. Kaatopaikalla ruokailu oli totuttanut ne ihmisten läsnäoloon, ne olivat menettäneet pelon ja kunnioituksen ihmistä kohtaan. Mitään positiivista mielleyhtymää ihmistä kohtaan ei selvästi ollut syntynyt.

En usko, että kaatopaikalla ruokaileva susi osaisi olla kiitollinen ja luottavainen ihmistä kohtaan, koska ruoka tulisi liian epäsuorasti ihmiseltä. Vaikka kaatopaikka olisi ihmisten lähettyvillä, susi ei osaisi ajatella, että ruoka tulisi ihmisiltä hyväntahtoisena lahjoituksena. Pikemminkin susi voisi nähdä ihmiset kilpailijana ruoka-aarteesta. Kaatopaikkasusi tietäisi olevansa epätoivottu varas ja todennäköisesti se ajettiin pois aina kun se nähtiin. Tuskin muinaiset ihmiset olisivat riemastuneet nähdessään kuinka heidän lähellä pyöri vaarallisia petoja. Kaatopaikkateoria ei myöskään selitä miksi mikään muu petoeläin ei ole kesyyntynyt tällä tavalla, vaikka kaatopaikoilla vierailisi taatusti muitakin eläimiä.

1963 kaapattu sudenpentu Attawapiskat-intiaanireservissä Ontariossa.

Pidän todennäköisimpänä, että susi kesytettiin kaappaamalla pentuja ihmisten kasvatettaviksi. Tätä ei ole välttämättä suunniteltu etukäteen. Ihmiset ovat ehkä löytäneet suden pesän, ja tilaisuuden tullen tappaneet aikuisen suden, olihan se ihmiselle uhka ja kilpailija. Kun pesässä huomattiin olevan pentuja on ihminen saattanut heltyä tai tulla uteliaaksi. Aikuinen peto on vaarallinen, mutta ihmiseltä on aina löytynyt empatiaa ja sympatiaa keskenkasvuisille otuksille. Pennun adoptointi olisi ollut pieni riski. Siitä ei olisi pitkään aikaan mitään uhkaa ihmisille. Mikäli se ei kasvaessaan sopeutuisi ihmisten tavoille, voisi sen aina tappaa. Pentu oppisi helpommin ihmisten tavat ja leimaantuisi ihmiseen helpommin kuin aikuinen susi. Tämä on yksinkertaisesti helpoin tapa kesyttää mikä tahansa eläin. Yhä tänä päivänä susia ja muitakin villieläimiä kesytetään suoraan nollapisteestä kaappaamalla ne keskenkasvuisina luonnosta. Jos näin tehdään tänään, miksi näin ei oltaisi tehty ennenkin?

Uskon, että kesytysprosessi on tapahtunut useita kertoja eri puolilla maailmaa, joten moni teoria voi pitää paikkansa. Ehkä jokin susi on kesyyntynyt kaatopaikkojen avulla. Epäilen, mutta en ollut paikalla näkemässä!

Lähteet:

*https://ora.ox.ac.uk/objects/uuid:e31cc7b2-7912-47ac-89f5-ebc883f31160

*https://www.researchgate.net/publication/328703263_Scavenging_hypothesis_Lack_of_evidence_for_dog_domestication_on_the_waste_dump

*https://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_Kenton_Joel_Carnegie

*https://en.wikipedia.org/wiki/Domestication_of_the_dog