Shiron värin mysteeri

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tukiekstrassa nro 1/2021.

Ennen Ginga Densetsu Rikin ilmestymistä Rikin isästä ja Ginin isoisästä Shirosta tiedettiin hyvin vähän. GDR:n myötä Shiro sai hieman lisää huomiota osakseen, mutta pysyi yhä karhukoirasuvun yhtenä mysteerisimpänä hahmona. Niinkin olennainen asia kuin hahmon väri on jäänyt hämärän peittoon.

Hopeanuoli-mangassa Shiro esiintyi heti ensimmäisessä luvussa takaumassa, jossa Akakabuto ja Shiro putosivat jyrkänteeltä alas. Alun perin Weekly Shōnen Jumpissa ilmestyessään luvun ensimmäiset sivut ovat olleet vesivärein maalattuina kokoväreissä, sekä loput sivuista punaisen sävyissä. Shiro pääsi esiintymään vasta näillä punasävyisillä sivuilla. Koska ihan kaikki hahmot ovat olleet punaisella sävytettyjä, ei tähän värimaailmaan voi suhtautua kirjaimellisesti, mutta jotain kertoo kuitenkin se kuinka Shiron selkämys on sävytetty punaisella. Mustavalkoisessa pokkarissa tämä näyttää tietenkin harmaalta. Heti seuraavassa luvussa Shiro esiintyy muistona taivaalla ja onkin jo täysin eri näköinen - urokselle on piirretty musta kuono. Vaikuttaisi ettei Takahashi tässä vaiheessa uskonut Shiron olevan hahmo, jonka pariin hän tulisi vielä palaamaan.

Seuraavan kerran Shiro esiintyykin Hopeanuoli-animessa. Takaumakohtaus on toteutettu voimakkaissa vihreän sävyissä, joten koiran todellista väriä ei voi varmuudella sanoa. Anime kuitenkin näyttää myöhemmin Shirosta kaksi still-kuvaa, joissa koira on valkoharmaa ilman valkoisia otsapilkkuja.

Myöhemmin Ginga Densetsu Riki hämmensi kolmannen japanijulkaisun takakannen kuvalla, jossa Shiro oli vitivalkoinen. Itse mangassa hahmo oli kuitenkin sävytetty tummemmaksi selkäpuoleltaan. Nimi Shiro tarkoittaa valkoista, joten valkoinen väri toki sopisi hahmolle. Muita vitivalkoisia hahmoja, kuten Akamea, ei kuitenkaan ole koskaan sävytetty samalla tavalla. Lisäksi Shiron puoliso Yamabuki oli valkoinen eikä kaksi valkoista koiraa voisi saada muun värisiä pentuja, tosin Gingan koirien värit eivät monessa muussakaan tapauksessa ole olleet oikean maailman genetiikan lakien mukaan mahdollisia.

Mikäli Shiro on harmaa, onko hän sitten Ginin tapaan hopeinen brindle (tiikeriraita)? Puhdasta harmaata ilman raidoitusta ei esiinny oikean maailman akita inulla. Fiktiomaailmassa kaikki on tietenkin mahdollista. Hopeanuoli-animessa Ginillä oli selviä raitoja vain pentuna, aikuisiällä ne hävisivät (todennäköisesti animoinnin kustannussyistä). Silti hänestä puhuttiin tiikeriraitana. Tällä logiikalla kenties Shirokin voisi olla brindle? Mangassa kuitenkin Shiron kehossa ei ole samaa tiheää viivoitusta kuin Ginillä, Weedillä ja muilla brindleillä karhukoirasuvun jäsenillä. Tämä viivoitus on Takahashin pelkistetty tyyli piirtää brindle akitoilleen.

Shiron väritys verrattuna Giniin, Weediin, Siriukseen ja Joeen.

Karhukoirasuvun ensimmäisen tiedossa olevan jäsenen väritys jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Anime-versio vaikuttaa olevan ylivoimaisesti suosituin fanien keskuudessa. Ulkomaisilla foorumeilla Shiron värin selvittämiseksi on vertailtu mangan rasterisävyjä eri hahmojen kesken ja osa on sitä mieltä, että rasterien perusteella Shiro voisi olla jopa kultainen.

Suden veri alaskanmalamuutissa

Gripp of Yukon

Tämä teksti syntyi suuremman historiaprojektin sivutuotteena. Tuo toinen projekti valmistunee ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Tätä tekstiä lukiessa kannattaa pitää mielessä, että en missään vaiheessa väitä malamuuteissa olevan suden verta mitään huikeita määriä - tosin jos aiemmin on ollut vakuuttunut, ettei rodussa voisi olla sutta ollenkaan, voivat nämäkin väitteet olla tajunnanräjäyttäviä. En väitä malamuutin olevan koirasusi, enkä tiedä, onko rodussa tänä päivänä yhtään suden perimää jäljellä. Tekstin tarkoituksena on vain osoittaa rodun olevan historiallisesti susitaustainen. Tulen käyttämään paljon kuvia, joista osa ei ole ollut ennen laajassa levityksessä netissä, joten tästä postauksesta tulee hyvin pitkä.

Käytän myös havainnollistavia sukutauluja joihin olen laskenut teoreettiset susiprosentit, jotka tulevat niiltä kantakoirilta, joiden susiverestä on kerrottu. Näitä katsomalla voi konkreettisesti nähdä, miten suden geenit voivat säilyä rodussa sukupolvesta toiseen, vaikka puhdas susi jää koko ajan kauemmaksi sukutaulussa. Mutta pitää muistaa, että teoria on eri asia kuin käytäntö. Pentu perii aina puolet geeneistä isältään ja puolet emältään, mutta on arvoitus MITKÄ geeneistä se perii. On täysin mahdollista, että suden osuutta ei peritä lainkaan, tai sitten peritään kaikki mahdolliset susigeenit, jolloin pennussa onkin enemmän sutta kuin vanhemmissaan oli erikseen. Saman pentueen sisällä voi olla yllättävän suuria vaihteluja. Teoreettisessa laskukaavassa vanhempien susiprosentit lasketaan yhteen ja sitten jaetaan kahdella. Lopputulos on vain ja ainoastaan suuntaa antava todennäköisyys.

On myös mahdollista, että osassa muista kantakoirista on ollut myös sutta mukana. Alkuperäiskansat ja myöhemmin myös valkoiset uudisasukit risteyttivät rekikoiria susien kanssa, mutta jos tätä ei ole kantakoiran kohdalla koskaan erikseen mainittu tai tiedetty, en tietenkään ole voinut laskea sitä mukaan. Suden risteyttäminen rekikoiriin on vaikuttanut olleen melko yleistä, vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä löytyy hyvin paljon materiaalia tästä. Esimerkiksi kirjassa Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959) kerrotaan, kuinka vielä 50-luvulla kirjailija valokuvasi Unalakleetin inuiittikylässä puhtaan suden, jolla oli pentue rekikoiran kanssa, sekä pesästä varastettuja sudenpentuja, joita aiottiin käyttää jalostukseen. Samaten Disneylle luontodokumentteja kuvanneet Lois ja Herb Crisler kertoivat kirjassaan Arctic Wild (1958) ostaneensa Alaskan inuiiteilta Tootch-koiran, joka oli 25 % susi. Uskottavien lähteiden antamia esimerkkejä löytyy paljon.

Ja vielä viimeiseksi: on myös mahdollista, että kaikki puheet suden verestä ovat olleet paskapuhetta, tai määrää on liioiteltu. Kirjoitan vain mitä eri lähteet ovat koirista kertoneet. Kannattaa lukea juttu avoimin mielin loppuun asti, sillä sieltä voi tulla vastaan yllätyksiä. Luonnollisesti parhaat palat jätetään viimeisiksi.

Rowdy of Nome

Hypätään nyt ajassa taaksepäin, aikaan, jolloin alaskanmalamuutti ei vielä ollut Amerikan kennelklubin tunnistama rotu. Pitkin Kanadaa, Alaskaa ja Grönlantia eli alkuperäiskansojen omistamia jykeviä ja paksuturkkisia rekikoiria, joita kutsuttiin geneerisillä nimillä kuten husky tai eskimokoira, myös malamuutti oli yksi lukuisista nimityksistä. Näille sanoille oli lukuisia eri kirjoitusasuja.

Valkoisen miehen saavuttua nämä koirat olivat kuitenkin nopeasti alkaneet lisääntyä eurooppalaisten koirien kanssa, ja alkuperäinen tyyppi oli vaarassa kadota. Saskatchewanin yliopiston professori S. Hadwen vietti kaksi kesää ja yhden talven Alaskassa, Yhdysvaltojen valtion palkkaamana, tutkimassa Alaskan karibuja ja vetokoiria. 10.3.1928 hän julkaisi artikkelin Alaskan vetokoirista Saskatoon Daily Starissa, jossa kertoi: "Malamuutit, kuten niitä yleensä kutsutaan Alaskassa, ovat nyt harmittavasti sekarotuisia. Beringin salmen varrella kulkiessa ei ole helppoa löytää koiria, joissa ei olisi merkkejä ajokoirista tai muun rotuisista koirista, ja lähestyttäessä Yukonia tilanne vain pahenee tai paranee, riippuen omista mieltymyksistä. Siellä koirat ovat pääasiassa isompia ja risteytyksiin on käytetty selvästi suuria rotuja. Joissain paikoin Kanadaa husky on pysynyt joten kuten puhtaampana kuin Alaskassa, sillä siellä on alueita, joissa ei ole ollut kultaryntäyksiä tai muita valkoisten miesten tulvia."

Susiristeytykset olivat Hadwenin havaintojen mukaan niin yleisiä, että "susihusky" (wolf-huskie) oli artikkelissa mukana yhtenä kolmesta merkittävimmästä rekikoiratyypistä. Kaksi muuta olivat jykevä, alkuperäinen malamuutti/huskie/eskimokoira, sekä Siperiasta tuodut, uudet, pienet ja nopeat "siperiankoirat", joista myöhemmin muodostui siperianhusky. Alaskan reissunsa aikana Hadwen oli nähnyt Yukonissa lukuisia valjakkoja, joissa oli puolisusia tai matalaprosenttisia risteytyksiä. Artikkeli antaa ymmärtää susiristeytysten olleen yleisiä, ja kirjoittaja on erittäin luotettava. Artikkelia painettiin suuria määriä Kanadan ratsupoliisin käyttöön opetusmateriaaliksi.

Nyt kun suden veren yleisyys menneisyyden rekikoirissa on saatu pohjustettua, voidaan keskittyä yksittäisiin koiriin, jotka ovat nykyisen, rekisteröidyn alaskanmalamuutin esi-isiä. Ihan kaikkien malamuuttien suvusta löytyy mysteerinen koira nimeltä Gray (Grey) Cloud. Tästä koirasta harvoin puhutaan mitään, ja todennäköisesti moni rodun harrastaja ei ole koskaan kuullutkaan siitä. 

Laura Beatrice Berton, poika Pierre Berton ja Gray Cloud vuonna 1921.

Frank Berton, lapset Pierre ja Lucy, sekä Gray Cloud.

Gray Cloud oli Laura Beatrice Bertonin ja Frank Bertonin lemmikki. Opettajana työskentelevä ja silloin tällöin lehtiartikkeleita kirjoittava Laura oli muuttanut Torontosta Dawsoniin vuonna 1908, jossa hän meni naimisiin ranskaa opettavan Frankin kanssa vuonna 1912. Kaupungista syrjäseudun ankariin olosuhteisiin muuttanut Laura sopeutui hyvin, ja pariskunnasta tuli varsin kuuluisa. Laura kirjoitti elämästään kirjan I Married the Klondike, josta tehtiin tv-sarja. Heidän ensimmäinen lapsi, Pierre, syntyi vuonna 1920, ja näihin aikoihin heillä oli myös Cloud, joka oli vauvan paras ystävä. Pierrestä kasvoi Kanadan historiasta kirjoittava kirjailija.

Cloudin isä oli puolisusi Gray Wolf, isoisän kerrottiin olevan susi ja täten Cloud olisi ollut 25 % susi. Se oli hopeanharmaa meripihkan värisillä sävytyksillä, sillä oli selän ylle kaartuva tuuhea häntä ja lempeä, mutta surumielinen ilme. Sillä oli rauhallinen filosofin sielu, se nautti hiljaisista kävelyistä ja muiden koirien tapellessa se käveli ohi pää pystyssä ja teeskenteli ettei nähnyt tappelua.

Gray Cloud on saattanut olla innoittaja Jack Hinesin The Blue Streak -fiktiokirjassa (1917) seikkailevalle saman nimiselle sankarikoiralle, joka oli puoliksi susi ja valjakon johtaja - tai kenties oikean elämän Gray Cloud oli nimetty tämän hahmon mukaan. Mikäli oikea Cloud toimi hahmon inspiraationa, ehkä Jack Hines erehtyi luulemaan Cloudia puolisudeksi koska sen isän nimi oli Gray Wolf. Kirjan tarinassa koira syntyi intiaaneille Nortoninlahdelle, oikean elämän Cloudin alkuperää en tiedä. 

Laura Beatrice Berton ja Gray Cloud

Toisaalla aviopari Eva "Short" Seeley ja Milton Seeley olivat innostuneet rekikoirista ja päässeet rekikoirapiireihin sisään chinook-koirista kuuluisan Arthur Waldenin kautta. Kun Walden lähti osan koiriensa kanssa Etelämantereen tutkimusretkelle vuonna 1928, hän jätti Seeleyt pitämään huolta suuresta Wonalancet-kennelistään. Myöhemmin Walden ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, myi kennelinsä Seeleyille, jotka antoivat sille uuden nimen Chinook Kennels. Kennelissä oli Waldenin jäljiltä paljon eri tyyppisiä koiria. Eva Seeley kirjoitti kirjassaan Chinook and His Family (1930): "On olemassa paljon erilaisia rekikoiria, ja nimi "husky" on yleisesti käytössä niille kaikille. Ne tunnetaan myös nimillä eskimo, malamuutti, alaskalainen, siperialainen tai koirasusi. Tällä hetkellä Chinook-kennelissä on näytteillä kaikkia näitä variaatioita." Kennelin kautta lähtikin muiden koirien ohella myös muutamia koirasusia kummallekin amiraali Richard E. Byrdin Etelämantereen tutkimusreissuille vuosina 1928 ja 1933.

Vaikka Seeleyt kasvattivat joitakin chinook-, siperianhusky- ja koirasusipentueita, Eva Seeleyn sydämen veivät malamuutit - tai ainakin hänen visio siitä, millainen tämän rodun kuuluisi olla. Arthur Waldenin koirien määrä ei riittänyt ensimmäistä Byrdin Etelämantereen tutkimusretkeä varten, joten vuonna 1927 koiria saapui junalla ja rekoilla kenneliin koulutettaviksi. Yksi näistä koirista oli Scotty Allanin Labradorista tuoma Rowdy, johon Eva Seeley ihastui täysillä. Tässä oli suuri, suden näköinen koira, joka oli kuin revitty suoraan Jack Londonin tai James Oliver Curwoodin tarinoista. Mutta ulkonäöstään huolimatta se oli lempeä. Tällaisia koiria Seeley halusi kasvattaa lisää.

Rowdystä tuli ensimmäinen rekisteröity alaskanmalamuutti ja yksi Seeleyn kuudesta kantakoirasta rodulle. Ironisesti yksikään näistä koirista ei tainnut olla Alaskasta kotoisin. Rowdy of Nome, Antarctica Taku's Milt ja Holly of Kotzebue olivat labradorinhuskyjä, Bessie oli grönlanninkoira, koirasusi Gray Cloudin poika Yukon Jad tuli Kanadasta, sekä Wandan alkuperä on epäselvä, mutta sen nimi kummittelee myös siperianhuskyjen sukupuissa. Huhujen mukaan Seeleyn kennelissä olisi risteytetty malamuutteja ja siperialaisia, ja pennut lajiteltu silmien värien perusteella - mutta nämä ovat todisteettomia huhupuheita. Kantakoirien oikean alkuperän hän oli alussa itse ilmoittanut kirjoissa ja lehdissä, mutta kun hän alkoi tarjota alaskanmalamuuttia viralliseksi roduksi Amerikan kennelklubille, nämä koirat muuttuivat maagisesti alaskanmalamuuteiksi. Tavallaan nykyistä malamuuttia voisi pitää designer-rekikoirana. Sivuhuomautuksena Labradorin inuiittien kerrotaan yhä tänä päivänä risteyttävän susia koiriinsa - ja ainakin puolet Seeleyn kantakoirista oli Labradorista kotoisin.

Yukon Jad

Yukon Jad

Jo aiemmin mainitun koirasusi Gray Cloudin poika, Yukon Jad, jätti rotuun todella suuren jäljen, etenkin poikansa Gripp of Yukonin kautta. Pahimmillaan tai parhaimmillaan Chinook Kennelsin malamuuttien sukutaulut oli sukurutsattu pelkkää Jadia ja Grippiä täyteen joka käänteessä. Yukon Jad tuli kenneliin Dawsonin kaupungista, Kanadasta, ja sen kasvattaja oli Frank Gough. Jadin isä oli Gray Cloud ja emo Pearl, josta en ole löytänyt lisätietoja. Kirjassa Chinook and His Family Eva Seeley sanoi emon nimen olevan "Pearl of Gray Cloud", mikä on hyvin hämmentävää. Ihan kuin nimi viittaisi Pearlin olleen Gray Cloudille sukua, kenties sen tytär - jolloin Jad olisi sukusiitoksen tulos ja se olisi perinyt sutta molemmilta vanhemmiltaan.

Jad sai pentueen grönlanninkoira Bessien kanssa, johon syntyi neljä pentua: Gripp, Tugg, Finn ja Kearsage of Yukon. Tämä oli ensimmäinen rekisteröity alaskanmalamuuttipentue. Mikäli tarina Gray Cloudin suvusta on todella totta, olisivat nämä pennut olleet F4-sukupolvea ja teoriassa niiden susiprosentti olisi ollut 6,25 % - olettaen siis, että Gray Cloud olisi ollut sukutaulun ainoa suden veren lähde ja Pearl ei ollut sille sukua. Pentue oli todella yhteneväinen ja merkki siitä, että malamuutin resepti oli löytynyt. Seeley alkoi kutsua koiriaan Kotzebue-linjaisiksi. Nyt koiria tuli vain monistaa lisää ja tuoda niitä yleisön näytille, jotta Amerikan kennelklubi hyväksyisi rodun viralliseksi. Tugg ja Kearsage katosivat Etelämantereen tutkimusmatkalla, eivätkä jättäneet jälkeläisiä rotuun. Myöskään Finn ei, ainakaan tietääkseni, osallistunut jalostukseen. Mutta Gripp oli jymymenestys.

Finn of Yukon ja Kearsage of Yukon

Gripp of Yukon

Grippistä tuli rodun ensimmäinen valio, se toimi rotumääritelmän mallina, ja se oli johtokoira olympialaisvaljakossa vuonna 1932 Lake Placidissa, New Yorkissa. Gripp jätti mittaamattoman jäljen rodun kehitykseen. Aika hyvä saavutus koiralta, joka olisi ollut nyky-Suomessa laiton!

Toinen mainitsemisen arvoinen matadoruros oli Toro of Bras Coupe, jonka sukupuu oli täynnä pelkkiä Seeleyn koiria. Tämä koira oli niin tiukasti linjattu Grippin ja Jadin varaan, että pakostakin alkaa "Sweet Home Alabama" soimaan korvissa sen sukupuuta katsoessa. Laitan sukupuun tähän koiran kuvan alle. Aivoni nyrjähtivät noita prosentteja laskiessa, toivon, että ne ovat oikein, mutta jokin aivopieru on saattanut tulla. Suden veri on laskettu tulevan vain ja ainoastaan Gray Coudista, joten kuten huomaatte, Toro oli hyvin, hyvin sisäsiittoinen. Toro kuitenkin oli rodun kenties vaikutusvaltaisin uros. Torosta tuli valio vuonna 1953 ja sen pennuissa oli huimat 16 valiota.

Toro of Bras Coupe

Sukutaulun voi (toivottavasti) klikata isommaksi

Vaikka Eva Seeleytä voidaan pitää rodun varsinaisena "luojana", oli kasvattajia onneksi muitakin. Amerikan kennelklubi virallisti rodun vuonna 1935 ja tuolloin malamuutin pystyi rekisteröimään mikäli sillä oli vähintään kahden sukupolven sukupuu. Arktisilta alueilta tuotiin koiria, jotka muistuttivat legendojen malamuuttia - tai ainakin omistajan omaa henkilökohtaista ihannetta. Mutta eihän inuiiteilla ollut omia kennelklubeja, eivätkä he kirjoitelleet sukutauluja, joten näiden koirien sukupuut olivat täysiä kysymysmerkkejä. Ne saattoivat olla malamuutteja, tai niissä saattoi olla eurooppalaista rotua seassa, tai sitä suttakin, kukaan ei oikeasti tiennyt varmasti. Hyvällä säkällä koiran vanhemmat ja ehkä jopa isovanhemmat saattoivat olla tiedossa, mutta vielä 40-luvun puolivälissä kaikkien malamuuttien sukupuissa kummitteli nimi "tuntematon" vain muutaman sukupolven päässä.

Seeleyn Kotzebue-linjan lisäksi oli kaksi muuta merkittävää verilinjaa: M'Loot ja Hinman-Irwin. M'Loot Kennels kuului Paul Voelkerille (Völker), joka oli hankkinut omat kantakoiransa Alaskasta (onko alaskanmalamuutissa sittenkin oikeasti alaskalaista verta!?), Montanasta, Minnesotasta ja Kanadasta. Nämä koirat olivat keskimäärin isompia kuin Kotzebue-linjaiset, ja niillä esiintyi paljon erilaisia värityksiä, siinä missä kaikki Kotzebue-koirat olivat harmaa-valkoisia. Aluksi kuitenkin vain Seeleyn Kotzebue-linjaisia koiria pystyttiin rekisteröimään Amerikan kennelklubiin, ja Seeley vastusti kynsin ja hampain muiden kasvattajien malamuuttien ottamista mukaan. Vain hänen koiransa olivat puhtaita malamuutteja! Paul Voelker ei itse rekisteröinyt koiriaan, mutta kun AKC avasi malamuuttien kantakirjat hetkellisesti, M'Loot- ja Hinman-Irwin -koiria ostaneet henkilöt saivat rekisteröidä koiransa. Onneksi näin kävi, sillä rotua olisi ollut mahdotonta ylläpitää vain Kotzebue-linjaan nojaten. En tiedä M'Loot-koirien taustoista juuri mitään, joten ne jäävät vain sivumaininnaksi. Sen sijaan susi tulee esille seuraavan kerran pienemmässä Hinman-Irwin -verilinjassa.

Dave Irwin (oikeassa reunassa) koirineen ja inuiittiperhe Sportsmen's Show -näyttelyssä vuonna 1942.

Aguna, Dave Irwin ja inuiitti Mayo Kok.

Vuonna 1932 karibunlihaa myyvä Lomen Company palkkasi Andrew Bahrin ajamaan karibulauman itäisen arktisen alueen läpi, jotta nälkää näkeville inuiiteille saataisiin ruokaa. Tutkimusmatkailija Dave Irwin liittyi mukaan. Irwin halusi etsiä arvokkaita mineraaleja ja jäännöksiä kapteeni John Franklinin kadonneesta retkikunnasta, sekä käydä magneettisella pohjoisnavalla - joka on eri asia, kuin Pohjoisnapa. Magneettisella pohjoisnavalla kompassi osoittaa suoraan alaspäin, ja navan sijainti siirtyy koko ajan. Matkan varrella tapahtui jonkinlaisia erimielisyyksiä aikataulun suhteen, ja lopulta Irwin lähti erilleen kuuden koiran kanssa. Irwinin sooloretki Kanadan arktisten alueiden läpi kesti yli kaksi vuotta, jonka aikana hän näki muita ihmisiä vain muutaman kerran. Kaksi koiraa kuoli ja Irwin ja loput koirista söivät ne. Retken loppupuolella hänen reki ja koirat tippuivat jään läpi, ja vain yksi koira selviytyi. Irwin ja Aguna-koira pelastuivat, kun he saapuivat nälkää näkevinä ja lumisokeina Baker Laken inuiittikylään, lähellä Hudsoninlahtea.

Dave Irwin oli ostanut Aguna-uroksen inuiiteilta yhdeksällä ketunnahalla Churchillistä, Kanadasta. Sen nimi tarkoitti reen jättämää jälkeä jollain inuiittikielellä. Nimi on välillä kirjoitettu muodossa Aguno tai Agoona. Kun Aguna saapui New Yorkin rautatieasemalle ensimmäistä kertaa kesäkuussa 1939, ihmismäärä sai sen suunniltaan, se kaatoi kumoon ainakin neljä naista ja lasta, ja ryntäsi apteekin ikkunan läpi. Jo viikon kuluttua se oli kuitenkin niin rauhallinen, että ryhtyi nukkumaan keskellä katua pysäyttäen liikenteen. Sivistys ei kuitenkaan koskaan poistanut siitä suurta intohimoa tappaa ja syödä kissoja. Kissojen tassut se irrotti varovaisesti, jotta ei saisi kynsistä haavoja. Se oli hyväkuntoinen vielä 14-vuotiaana ja piti järjestystä yllä Irwinin koirien seassa.

Agunan kerrottiin olevan 25 % susi. Irwin tuskin kertoi tätä brassaillakseen, sillä hänen mielipiteensä koirasusista oli nuiva: "Johtokoirallani Agunalla sanotaan olevan yksi neljäsosaa suden verta suonissaan, mutta minä en ole sen kasvattaja. Jos koirassa olisi ollut enemmän suden verta, se ei olisi koskaan palvellut minua yhtä uskollisesti." Yksi lehtiartikkeli väitti Agunan olevan puolisusi ja sen emon olleen susi, mutta tämä on todennäköisesti ollut toimittajan liioittelua. Ulkonäön puolesta Aguna ei selvästikään ollut puolisusi, mutta 25 % saattaisi vielä olla mahdollista. Koska Irwin suhtautui koirasusiin negatiivisesti, en usko väitteen olevan peräisin häneltä.

Aguna, tai "Agoona"

Aguna

Palattuaan sivistyksen pariin Dave Irwin osallistui koiriensa kanssa useaan näyttelyyn, joissa oli esillä aitoja  inuiittiperheitä, arktisten alueiden työ- ja metsästysvälineitä, sekä pohjoisia eläimiä kuten karhuja. Vuonna 1939 hän osallistui New Yorkin World Trade Fair -näyttelyyn, jossa esillä oli Agunan lisäksi muita koiria, joita hän oli tuonut arktisilta alueilta. Yksi näistä oli Kanadan Victorian saarelta peräisin oleva Guto, jonka kanssa Aguna sai pentuja. Irwin kasvatti jonkin verran rekikoiria, ja vuonna 1942 Sportsmen's Show -näyttelyssä järjestettiin leikkimielinen lasten lemmikki-show, jonka pääpalkintona oli Agunan pentu. Suurin osa näistä koirista ei - ainakaan tiedettävästi - osallistunut virallisen alaskanmalamuutin jalostukseen.

Poikkeus oli Agunan ja Guton poika Irwin's Gemo, jonka nimi on kirjoitettu välillä muodossa (Erwin's) Chimo tai Gimo. Gemo oli rotunsa paras Westminsterin näyttelyssä vuosina 1941 ja 1942, ja voitti monia muitakin palkintoja. Gemo saattoi olla ensimmäinen malamuutti, joka voitti rotunsa parhaan Westminsterissä. Gemo vaihtoi omistajaa muutaman kerran kunnes päätyi Vermontiin Dick Hinmanille, joka käytti sitä jalostukseen M'Loot -linjan koirien kanssa. 

40-luvulla Robert Zoller kiinnostui malamuuttien kasvatuksesta, mutta näki suuria heikkouksia kummassakin päälinjassa (Kotzebue ja M'Loot). Zoller löysi unelmiensa koirat Great Barringtonista, Massachusettsista. Sisarukset Apache Chief of Husky-Pak ja Arctic Storm of Husky-Pak olivat Spawn's Alaskan pentuja, jonka isoisä oli ollut Gemo. Zoller pääsi näkemään Gemon livenä ja oli ollut erittäin tyytyväinen näkemäänsä. Zoller alkoi kutsua Irwinin ja Hinmanin koiria kolmanneksi verilinjaksi, vaikka kyse oli vain muutamista yksittäisistä koirista. Zollerin Husky-Pak -kennelin koirat olivat M'Loot-linjaa Hinman-Irwin -koirien verellä höystettynä, ja etenkin hänen kennelinsä kautta Agunan/Gemon geenit pääsivät leviämään rotuun. Myöhemmin hän sai käsiinsä puhtaan Kotzebue-linjaisen, jo mainitun Toro of Bras Coupen, jonka risteytti linjaansa.

Irwin's Gemo

Irwin's Gemo

Spawn's Alaska

Muiden kasvattajien ahertaessa omien malamuuttilinjojensa parissa Eva Seeley yritti yhä säilyttää kontrollin rodusta, jonka hän koki omakseen. Hän ei sallinut pentujensa ostajien käyttää koiria jalostukseen, ja hän halusi saada ensin hyväksyä muiden tekemät yhdistelmät. Hän väitti muiden koiria pelkiksi eskimokoiriksi, ja yritti saada Amerikan kennelklubia poistamaan ne rekisteristään, mihin AKC ei kuitenkaan suostunut. Ehkä hämmentävin tällainen yritys tapahtui Toro of Bras Coupen kohdalla, joka oli puhdas Kotzebue-linjan koira, mutta ei Seeleyn kasvatti. 1940-luvun lopulla Eva Seeley ilmeisesti sairastui, ja joutui myymään koiriaan Dick Moultonille, joka teetti niillä pentuja, joihin Toro lukeutui. Toro menestyi erittäin hyvin näyttelyissä, mutta Seeley oli jostain käsittämättömästä syystä hurjistunut, hänen mielestään pentue oli ollut suuri virhe ja hän tuloksetta vaati AKC:ta peruttamaan niiden rekisteröinnin. Myöhemmin kuitenkin Seeley halusi käyttää Toroa jalostukseen.

Erityisen pahaksi kiistat riistäytyivät Robert Zollerin kanssa. Vuonna 1955 Amerikan kennelklubi lähetti Zollerille kirjeen, jossa kerrottiin, että Seeley väitti Zollerin tietoisesti kasvattavan sekarotuisia koiria ja esittävän niitä puhtaina malamuutteina. Jos Zoller haluaisi kumota väitteet, hänen pitäisi osallistua oikeudenkäyntiin AKC:n päämajassa New Yorkissa. Oikeudenkäynnissä Zoller kertoi, että rodun alussa kaikki koirat, mukaan lukien Seeleyn koirat, olivat vain muutaman sukupolven päässä "tuntemattomasta". Kaikki malamuutit olivat olleet "eskimokoiria", ennen kuin AKC oli tehnyt rodusta virallisen. Hän otti esille Gripp of Yukonin ja Yukon Jadin, joiden Eva Seeley oli itse kirjassaan kertonut polveutuvan koirasusi Gray Cloudista. Millä logiikalla Seeleyn kantakoirat olivat puhdasrotuisia, mutta muiden kasvattajien koirat eivät olleet? Zoller voitti oikeudenkäynnin.

Seeleyn kennelissä oli myös ollut yksi kuuma peruna, jota en vielä ole maininnut. Nimittäin 1940-luvulla hänellä oli puhdas urossusi, Wagush! Susi oli ostettu neljän kuukauden ikäisenä ontariolaiselta ansastajalta ja Seeley itse kertoi sanomalehdessä haluavansa käyttää sitä jalostukseen. Siitä kasvoi 54-kiloinen kiltti lemmikki, joka ilahdutti kennelin vierailijoita.

Seeley väitti, että Wagush olisi kuollut penikkatautiin ennen kuin sillä ehdittiin tehdä pentuja, mutta uskokoon ken haluaa. 3.5.1940 ilmestyneessä Illustrated Sporting and Dramatic News -lehdessä kirjoitettiin: "Tämä susi on kesytetty ja sitä käytetään jalostustarkoituksiin (is used for breeding purposes). Se on kotonaan huskyjen, malamuuttien, siperialaisten, eskimojen ja chinookien kanssa, jotka elävät kennelissä." Huomatkaa aikamuoto, joka viittaisi siihen, että sutta oli jo pennutettu. Seeley oli jo peitellyt kantakoiriensa alkuperiä, ja alkanut mustamaalata muita kasvattajia. En pidä häntä luotettavana henkilönä, enkä siis myöskään luota hänen sanaansa Wagushin suhteen. Tässä vaiheessa AKC oli virallistanut alaskanmalamuutin, joten jos Seeley olisi halunnut lisätä suden verta malamuutteihin, se olisi pitänyt tehdä salaa.

Eva Seeley ja Wagush-susi vuonna 1942.

Wagush vuonna 1940.

Mitä sitten alaskanmalamuuttien DNA-tulokset sanovat? Nyt kerron teille jotain niin jännittävää, että se saattaa räjäyttää tajunnan lisäksi muitakin ruumiin osia. Facebookin koirasusiryhmissä on pyörinyt äänite, joka on äänitetty surullisen kuuluisaa Lopen kenneliä koskevassa oikeudenkäynnissä. Tiedostonimen perusteella päivämäärä on ollut 28.3.2022 ja äänitteessä mainitaan asian tunnisteeksi R21/675. Ehkä näillä tiedoilla pystytte pyytämään viranomaisilta oikeudenkäynnin äänitettyä tai kirjallista versiota, eiköhän nämä ihan julkista tavaraa ole. Tai voin myös oikeasti asiasta kiinnostuneille lähettää tiedoston jotain kautta. Mutta varoitan, että se on tunnin pituinen.

Oikeudenkäyntiin oli pyydetty asiantuntijaksi Jenni Harmoinen, joka esitteli itsensä näin (tiivistän jonkin verran): "Minä olen Oulun yliopistossa opiskellut biologiaa ja sitten Jouni Aspin tutkimusryhmässä oon tehnyt väitöskirjan, ja se väitöskirja koskee just koirasusiristeymien geneettistä tunnistamista... Minä olen siirtynyt nykyään työskentelemään Luonnonvarakeskuksessa suurpetojen erikoistutkijana. Tämän vuoden maaliskuusta asti olen työskennellyt Luonnonvarakeskuksessa. Ja tota oon julkaissu kaksi tieteellistä vertaisarvioitua artikkelia koirasusiristeymien genetiikasta."

Harmoinen oli ollut pääkehittäjänä koirasusien tunnistamiseen erikoistuvan NEWHYBRIDS-analyysiohjelman luomisessa, johon viitattiin oikeudenkäynnissä ja jota oltiin käytetty apuna Lopen kennelin tapauksessa. "Hannes Lohen tutkimusryhmältä sain todella kattavan koira-aineiston, 274 koiraa 55 eri rodusta. Ja tosiaan toi susiaineisto kattoi Euroopassa tosi monia maita: Puola, Ukraina, Venäjä, Latvia, Kreikka, Suomi, Kroatia, Bulgaria, Valko-Venäjä. Ja sitten toinen aineisto kattoi amerikkalaiset sudet: Idaho, Minnesota, Montana, Wyoming, Brittiläinen Kolumbia ja Alaska."

Harmoinen kuitenkin myönsi, että NEWHYBRIDS pystyi tunnistamaan eri asteisia risteymiä vain rajallisesti. "Siihen NEWHYBRIDS-analyysiin ei voi laittaa kuin tiettyjä risteymäluokkia, eli siltä ei voi tavallaan kysyä mitä vaan mut sinne - minä voin tästä kaaviosta näyttää - minä oon laittanut sinne vertailuaineistosta ensinnäkin puhtaat sudet ja koirat, eli se voi tunnistaa mitkä on puhtaita susia ja koiria. Sitten se voi tunnistaa mitkä on ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven takaisinristeymiä suteen, tai ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven takaisinristeymiä koiraan, tai sitten sellaisia F2-risteymiä joissa F1 risteytyy toisen F1-risteymän kanssa. Siihen pitää laittaa sellaiset tietyt selkeät kategoriat ja sitten se vertaa niihin kategorioihin. Elikkä se, jos se yksilö on jotain aivan muuta niin, niin tuota, kuin joku näistä, niin sitten se voi antaa väärän tuloksen, mutta siitä saa kuitenkin sellaisen arvion, että mitä se näistä vastaa eniten."

Oikeudenkäynnissä tutkimustulokset herättivät ihmetystä ja loputtomalta tuntuvaa jankkaamista, sillä niiden perusteella joissakin tavallisissa koiraroduissa oli merkittäviä määriä sutta. Tutkimuksen Excel-kaaviot tulostettiin. Miehen ääni kysyi: "Jos sit katotaan tosta... Seitsemäs pystyrivi vasemmalta, missä lukee NEWHYBRIDS for all wolves, hybrids, jackals, foxes and dogs, esimerkiksi tämä rivi... nyt kun te ootte laittanut tähän NEWHYBRIDS-ohjelmaan tämän aineiston... Niin eikö tämä ole nyt sitä miten se on luokitellut, tässä on esimerkiksi toinen koira, ja se koira, alaskanmalamuutti, niin eikö se oo luokittunut F2:seksi tässä? Miten se on mahdollista?"

Harmoinen vastasi: "No tähän on kaksi eri selitystä... Yksi on että tämä NEWHYBRIDS-analyysi ei tosiaan toimi, kun se on tosiaan kehitetty viimeaikaisten risteymien tunnistamiseen missä se toimii parhaiten. Ja alaskanmalamuutti on kauan sitten susi ja koira risteytynyt, joten se ei niinku täysin sovellu NEWHYBRIDS-analyysi tämmöisille roduille, joissa risteymiä on tapahtunu kauan sitten... Sitten toinen syy on se, että me ei ees tiedetä alaskanmalamuutin ja näiden muiden rotujen taustaa täysin niinku, että onko ne semmosia rotuja jotka varmasti täyttää tuon vieraslajilainsäädännön määritelmän, että ne on neljä kertaa risteytetty puhtaaseen koiraan... Että onko niillä edes semmoinen tausta, onko niissä voitu käyttää välillä vaikka F2:sta, niitten historiassa."

Malamuutit NEWHYBRIDS-analyysissä.

Miehen ääni: "Eli tämä on sinänsä kesykoiraluettelo, mutta täällä on laittomia eläimiä?"

Harmoinen: "No ne on määritelty laillisiksi Kennelliitossa mutta ne ei täysin täytä välttämättä sitä vieraslajisäädännön määritelmää... Tiedetään, että alaskanmalamuutti ja siperianhusky niin niissä on jäljellä suden genomia enemmän kuin muissa roduissa, se on ihan muissakin tutkimuksissa tutkittu asia, koska niissä on haluttu säilyttää suden - mutta niissä on enemmän suden - kuin muissa roduissa. Mutta niissä ei oo välttämättä käytetty puhdasta koiraa neljää kertaa peräkkäin."

NEWHYBRIDS-analyysissä viidestä alaskanmalamuutista kolme luokittui F2-luokan koirasudeksi, eli toisen polven susiristeymäksi ja peräti niin, että molemmat vanhemmat olisivat F1-koirasusia, ja kaksi muuta luokittui ensimmäisen polven takaisinristeymäksi koiraan ja toisen polven takaisinristeymäksi koiraan - toisin sanoen kaikissa testatuissa malamuuteissa oli sutta. F2-luokituksen sai myös kaksi viidestä tsekkoslovakiansusikoirasta, yksi viidestä saarloosinsusikoirasta ja neljä viidestä siperianhuskystä. Sutta havaittiin myös joko ensimmäisen tai toisen polven takaisinristeymänä koiraan lopuissa tsekkoslovakian- ja saarloosinsusikoirissa, itä- ja länsisiperianlaikoissa, venäläis-eurooppalaisissa laikoissa, karjalankarhukoirissa, salukeissa, samojedeissa, ja erikoisuutena yhden italianvinttikoiran näytteessä.

On selvää, kuten Harmoinen myöntääkin, että NEWHYBRIDS ei sovellu kuin muutaman ensimmäisen risteymäsukupolven analysointiin. Mikäli risteymiä on paritettu toisten risteymien kanssa lukuisten sukupolvien ajan, ovat tulokset analyysissä harhaanjohtavia ja jopa vaarallisia, sillä niiden perusteella laillinen koira voikin olla laiton. Suomessa nykylain mukaan F1-F4 sukupolvet ovat laittomia, ja tämä analyysi merkitsi monta rotukoiraa laittomaksi. F5 on lain silmissä koira, ihan sama kuinka paljon susiprosentteja siinä on. Kuten esimerkiksi yllä olevasta Toron sukutaulusta voi nähdä, susiprosentteja tulee vähän sieltä täältä pitkin sukutaulua (ja hyvin todennäköisesti suden verta on malamuutteihin tullut myös lähteistä, joista emme ole tietoisia), ja tällaisen koiran susiperimän selkeä kategorisointi on Harmoisen analyysille mahdotonta. Hänen sanoin: "Ei semmosia, että risteymä kertaa risteymä risteytyy monta sukupolvea, ei saada selville sitä montako sukupolvea se on risteytynyt... F2:t voidaan vielä selvittää, mut sit se menee liian monimutkaiseksi sille ohjelmalle. Koska siinä tulee semmoista mosaiikkia, geneettistä mosaiikkia."

Pidän kuitenkin NEWHYBRIDS-tuloksia selkeänä viitteenä siitä, että alaskanmalamuutissa on havaittavissa suden perimää, vaikka analyysi heittääkin tuloksia pahasti yläkanttiin. Eihän analyysi havainnut sutta suurimmassa osassa muista koirista, malamuuteissa selvästi oli jotain niistä poikkeavaa.

Lähteet:

* The Boston Globe 29.11.1931

* Chinook and His Family (Eva Seeley & Martha Lane, 1930)

* The Complete Alaskan Malamute (Maxwell Riddle & Eva Seeley, 1976)

* Daily News 14.2.1952

* Illustrated Sporting and Dramatic News 3.5.1940

* I Married the Klondike (Laura Beatrice Berton, 1961)
* The National Geographic Magazine 1941 joulukuu

* The Philadelphia Inquirer 10.3.1940

* The Pittsburgh Press 14.4.1941

* The Pittsburgh Press 5.2.1942

* The Pittsburgh Press 6.2.1942

* Portland Press 8.2.1940

* Rochester Democrat and Chronicle 19.5.1937

* Saskatoon Daily Star 10.3.1928

* This is the Alaskan Malamute (Joan McDonald Brearley, 1975)

* The Times Herald 17.3.1942

* The Vancouver Sun 5.11.1954

* Reliable Wolf-Dog Hybrid Detection in Europe Using a Reduced SNP Panel Developed for Non-Invasively Collected Samples (Jenni Harmoinen, 2020)

* http://www.alimicmals.com/index.php/malamute-info/the-critical-years-by-robert-j-zoller

* https://www.mtearchronicles.com/single-post/2017/07/05/short-seeley-of-chinook

Johdossa grönlanninkoira Bessie, pyöräkoirana Yukon Jad, sekä näiden pentuja.

Ikuisuusprojekti Wolf

Blogissa esiteltiin vähän aikaa sitten Freeborn, pääasiassa amatöörivoimin työstetty ihmissusielokuva, joka ei ikinä valmistunut. Jatketaan nyt samalla linjalla. Esittelen nyt vastaavan ikuisuusprojektin, jossa saattaa vielä pihistä sitkeitä elonmerkkejä. Wolf on Silver Sky Studion animaatioprojekti, jota on työstetty hyvin hitaasti ainakin jo vuodesta 2002 alkaen.

Wolfin toiminta on hidastunut vuosien varrella lähes olemattomiin ja päivityksiä tulee enää erittäin harvoin. Wolfin YouTube-kanava on päivittynyt viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Virallinen nettisivu ei vaikuta saaneen päivityksiä myöskään vuosiin, eikä siellä ole enää mitään Uutiset-osiossa. Jostain syystä myös aiemmin näkyvillä olleet konseptitaiteet on poistettu. Sen sijaan studion Facebook-sivulle on tehty useita päivityksiä vuosina 2024 ja 2023, joissa kerrotaan projektin olevan yhä hengissä.

Elokuvan parissa on toiminut suuri joukko vapaaehtoisia, joista kukaan ei ole saanut palkkaa, eikä missään ole selkeästi eritelty kuka on tehnyt mitä. Wolfin työnhaku on ollut aina auki ja he ovat monesti julkaisseet etsintäkuulutuksia uusien animaattorien, puhtaaksipiirtäjien ja taustojen kuvittajien perään. Työntekijöille ei asetettu mitään deadlineja, kaikki työskentelivät siihen tahtiin mihin pystyivät oman elämänsä ohessa.

Olen yrittänyt poimia tiedonmuruja pitkin Wolfin sosiaalisia medioita, ja Wayback Machinen avulla pystyn näkemään joitain netistä poistettuja asioita, kuten nettisivun vanhoja versioita, poistettujen konseptitaiteiden esikatselukuvia ja tekijöiden vanhaa tuotantopäiväkirjaa. Projektin varsinaisena luojana näyttää toimineen Audrey Walker, jonka vanha Yerf-galleria on yhä näkyvillä. Tarinan hahmot ja suurpiirteinen juoni ovat Walkerin keksimiä, mutta ainakin alussa elokuvan käsikirjoitusta on työstänyt myös Joshua Barney.

Nettisivun ensimmäisessä versiossa mainitaan, että leffaa tehdään yhteistyössä Arctic Wind Animationin kanssa. Tästä "studiosta" ei löytänyt mitään tietoa. Todennäköisesti se oli samalla lailla amatöörivoimin pystyssä oleva pulju, kuten Silver Sky Studio, joka ei myöskään, ihan aikuisten oikeasti, ole mikään oikea studio. Tekijät ovat olleet hyvin nuoria ja ovat saattaneet kutsua itseään studioksi, vaikka tekisivät animaatioitaan täysin yksin.

Nettisivu vuosina 2002, 2005 ja 2015.

Projektin tavoite on ollut hyvä. Tekijät ovat halunneet auttaa sukupuuttoon kuolemassa olevaa perinteisen animaation genreä. Wolf olisi käsin piirretty täyspitkä animaatio, joka väritettiin tietokoneella. Siinä olisi puhuvia ja ihmismäisesti elehtiviä eläimiä, jotka kuitenkin olisivat tarpeeksi luonnollisia. Vertailuna käytettiin Balton ja Leijonakuninkaan kaltaisia klassikkoja. Toisena tavoitteena oli näyttää sudet tavallista positiivisemmassa valossa. Koska teatterilevitykseen pääseminen oli epätodennäköistä, eikä leffaa olisi varaa lähettää ikäraja-arvioitavaksi, tulisi se vain myytäväksi DVD:llä. Jostain löysin maininnan, että myynnistä saatavat tulot lahjoitettaisiin susien suojeluun.

Mistä Wolf sitten kertoisi? Pääosassa olisi vanhan Janus-suden johtama lauma, joka elää osittain fiktiivisessä 1920-luvun Wyomingissa. Metsästäjien ja karjatilojen omistajien harjoittama susivaino oli tuolloin pahimmillaan, ja sudet oli hävitetty sukupuuton partaalle ympäri Yhdysvaltoja. Pentuna Janus oli jäänyt orvoksi ihmisten tapettua hänen vanhempansa, ja mysteerinen susien jumalatar Luna oli kasvattanut hänet. Janus pelkää ihmisiä, mutta tarinassa ilmeisesti tulee käänne, jossa hänen pitää päättää voiko sittenkin luottaa ihmisiin. Hahmojen joukosta löytyy kolme ihmistä, joista yksi on nuori ja idealistinen kala- ja villieläinviraston työntekijä, Brett. Vanhoissa konseptitaiteissa (esim tämä kuva) Brett nähdään muun muassa silittämässä Janusta. Varmaankin elokuvan loppupuolella, kaiken kokemansa vainon jälkeen, Janus huomaa, että osa ihmisistä haluaakin suojella susia. Koko leffan tunnuslauseeksi on valittu "mikään ei ole koskaan vain mustavalkoista".

Juoni kuulostaa ihan ookoolta, ei mitenkään erityisen omaperäiseltä. Januksen yhteys Luna-jumalattareen vaikuttaa olleen projektin alkuhetkillä ilmestyneen Balto 2:n inspiroima. Kaipaan kovasti 2D-animaatioita, ja isoa plussaa tietenkin olisi jos ne olisivat koira-aiheisia, joten totta kai tämä projekti on kiinnostanut.

Projekti edistyi tasaiseen tahtiin alkuvuosinaan. Tekijät kävivät monena vuonna Anthrocon-turritapahtumassa levittämässä tietoutta elokuvasta. Vuonna 2005 Anthroconissa näytettiin ensimmäinen "traileri", joka oli oikeasti vain luonnosteltu storyboard minimaalisella animoinnilla. Seuraavana vuonna samaisessa tapahtumassa näytettiin päivitetty versio tästä kohtauksesta. Ja sitten, viimein vuoden 2008 lopulla näkyville ilmestyi kohtauksen valmis versio.

Valmiin kohtauksen lataaminen nettiin oli suuri askel eteenpäin. On todella harmi, että video on ladattu hirvittävän huonolaatuisena nettiin. Latauksesta on kulunut jo 17 vuotta, ja parempaa versiota ei ole vieläkään laitettu näkyville. Eihän se veisi paljoa aikaa ja luulisi, että tämä saavutus olisi studion suurin ylpeyden aihe! Itse animointi tässä pätkässä on kovin hapuilevaa, mikä nyt on odotettavissa nuorilta aloittelijoilta. YouTube-kanavalta löytyy lisää lyhyitä pätkiä, joissa uudemmissa jälki on selvästi parantunut. On mahdotonta arvioida, paljonko animaatiota on oikeasti saatu valmiiksi, koska eihän kaikkia kohtauksia voi paljastaa - muutenhan kukaan ei ostaisi DVD:tä ja juoni spoilaantuisi.

YouTube-kanavalta löytyy muutamia videoita, joista näkee animaation prosessivaiheet. Animaationörteille nämä voivat olla oikein mielenkiintoisia.

Ja ihan kuin ikuisuusprojektin kanssa ei olisi kulunut jo tarpeeksi aikaa, vaikuttaa siltä, että kaikki jo tehty materiaali aiotaan nyt animoida uudestaan. Vuonna 2023 studion Facebook-tilillä ilmoitettiin, että projekti on aloitettu alusta. Projekti oli alkanut yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja animointiin käytetty teknologia oli edistynyt huikeasti alkuaikojen jälkeen. Nykyisillä taidoillaan ja resursseillaan tekijät tiesivät voivansa saada parempaa jälkeä aikaan. Itse tarinaan haluttiin tehdä muutoksia, jotta sudet voitaisiin esittää realistisemmin. Koko elokuva oli ääninäytelty valmiiksi, mutta myös äänet haluttiin tehdä uudelleen, ja Facebookissa huhuiltiin vanhojen ääninäyttelijöiden perään.

Hahmojen designejä aiottiin myös muuttaa helpommin animoitaviksi. Etenkin Silverin väritys oli aiheuttanut paljon päänvaivaa värittäjille, sillä sen turkissa oli useita harmaan sävyjä ja niiden kuviot olivat vaikeita muistaa. Uusi design julkaistiin myös Shadow-hahmosta, mutta sen jälkeen päivitykset ovat jälleen kuivuneet kasaan.

Olisihan se hienoa, jos tämä elokuva vielä jonain päivänä valmistuisi. En kuitenkaan pidätä henkeä. Ainakin se on antanut lukuisille taiteilijoille hyvää kokemusta animointiprosessista ja sen on voinut lisätä CV:n täytteeksi.

Tekoäly uhkaa myös koira-alalla

Tekoäly on puhuttanut ihmisiä viime aikoina todella paljon, ja syystä. Sen sijaan, että meillä olisi jo elokuvien lupaamia siistejä tappajaterminaattoreita, käyttävät ihmiset tekoälyä piirtämään ja kirjoittamaan puolestaan. Taideihmisenä tämä tietenkin kuohuttaa tunteita. Sen lisäksi, että tekoäly vie taiteilijoilta työpaikat, köyhdyttää se myös käyttäjiensä luovuuden. Jos haluaa lukea miten tekoäly vaikuttaa negatiivisesti ympäristöön, kannattaa etsiä tietoa muualta, sillä minä en ole asiantuntija. En aio toistaa samaa kauraa, mitä moni muu on jo jauhanut monen monta kertaa. Minulla on tätä kirjoittaessa juuri tietty pointti ja keskityn nyt vain siihen.

Heti kun tekoälykuvat alkoivat yleistyä ja niiden laatu parani räjähdysmäisesti, osasin jo ennustaa, että hämärät koirankasvattajat tulevat käyttämään tätä työkalua. Ennustukseni tuli toteen, kun vähän aikaa sitten seuraamani ulkomaalainen kasvattaja julkaisi koiristaan kasvoportraitteja, joissa ne poseerasivat sateessa mustalla taustalla todella eeppisen näköisinä. Epäilykseni heräsivät heti, koska kasvattaja oli ennen julkaissut vain todella pikselisiä kännykkäkuvia, joissa valaistus, kuvakulmat ja rajaukset olivat yleensä amatöörimäisiä. Nämä uudet kuvat olivat kuin studiossa ammattilaisen ottamia, mutta hän väitti niitä omikseen. Löysin hyvin samanlaisia kuvia myös muilta ihmisiltä lemmikeistään, ja ymmärsin, että kaikki käyttivät samaa trendaavaa "promptia" (kuvaus, joka annetaan tekoälylle, jotta saadaan tietynlainen kuva).

Tämä oli vielä melko harmitonta, mutta ärsyynnyin pahasti ja menetin kaiken luottamukseni ja arvostukseni kasvattajaa kohtaan, kun hän julkaisi kuvasarjan kasvatistaan terapiakoirana jonkinlaisessa hoitokodissa. Hän kertoi koiran saavutuksista ylpeästi. Tunnistin kuvat heti tekoälyn tekemiksi. Kun näitä on katsonut tarpeeksi kauan, tekoälyn jäljen tunnistaa vaikkei se enää tekisikään suuria virheitä. Mutta hyvin moni ei tunnista mikä kuva on aito ja mikä ei. Miten voisin enää luottaa kasvattajaan, jos hän oli valmis valehtelemaan tällaisestä? Mikä muu oli valetta?

Tein äsken kokeen ilmaisella Gemini-tekoälyllä. Lähetin sille kasan sattumanvaraisia kuvia Bonosta ja pyysin sitä luomaan kuvan, jossa Bono on terapiakoira (vuoden vitsi!). Tein tämän tasan yhden kerran. Tulos on pelottavan hyvä. Nopeasti katsottuna kuvassa ei ole mitään päivänselvää merkkiä tekoälystä. Se olisi vielä uskottavampi, jos olisin valinnut mallikuvani tarkemmin, jotta tekoäly pääsisi näkemään koiran mahdollisimman selkeästi. Voisin pyytää tekoälyä luomaan tämän kuvan 562 kertaa, ja valita kaikista uskottavimman näköisen vaihtoehdon. Astetta taitavampi huijari voisi vielä muokata koiran värimerkkejä Photoshopilla, jotta se näyttäisi mahdollisimman aidolta.

Tekoälyn avulla kasvattaja voi luoda kuvia, joissa hänen koiransa kirmaavat onnellisesti pellolla, vaikka oikeasti lojuvat häkissä omassa paskassaan. Tekoälyn avulla hänen koiransa voivat olla terapiakoiria taikka agility-staroja, vaikka eivät oikeasti osaa edes kulkea hihnassa. Tekoäly voi luoda kuvan, jossa notkoselkäinen jalostuskoira onkin priiman näköinen. Tekoälyn avulla kasvattaja voi myydä pentuja, joita ei oikeasti ole olemassakaan.

Tekoäly on jo pisteessä, jossa se pystyy luomaan täysin uskottavia kuvia ja jopa videoita, joita on hyvin vaikea erottaa aidosta. Minun esimerkkikuvassani tekstit on kirjoitettu oikein ja lapsen kädetkin näyttävät normaaleilta. Ostajien on oltava todella tarkkoja. Epäluulo on tervettä. Puhun nyt vain koira-alasta ja yksilöä harmittavista pikkuhuijauksista, mutta pelottaa todella paljon, mitä tämä teknologia mahdollistaa lähitulevaisuudessa, mikäli laki ei puutu siihen kovalla kädellä.

Lauma villejä colliesusia

Yllä oleva kuva ei liity artikkelin päätarinaan, mutta siinä oleva eläin oli epäilty collien ja suden jälkeläinen. Kuvan otus tappoi peuroja puhtaalta sudelta näyttävän seuralaisensa kanssa vuonna 1917 Pohjois-Amerikan Yläjärven alueella. Se jäi kiinni riistanvartijan ansaan, ammuttiin ja täytettiin. Tämän eläimen turkki oli pidempää ja hienompaa kuin puhtaalla sudella. Eläin on täytetty kovin mahtipontiseen asentoon ja siitä on ilmeisesti vain yksi kuva olemassa, mutta kuvan perusteella sillä ei näyttäisi olleen yhtä jykevä kallo kuin sudella. Kenties myös tämän jutun mysteeriset koiraeläimet muistuttivat sitä.

Vuonna 1879 herra L. G. Austey oli opettelemassa lammastilan töitä Rush Creek Ranchillä, Coloradossa. Illan hämärtyessä hän oli ratsastanut maatilalta kohti leiriä, jossa laiduntavat lampaat ja muutama mies odottivat.

Matkalla hänen hevonen höristi korviaan ja alkoi hermostuneesti kävellä nopeammin. Mies vilkuili ympärilleen, ja näki suuren kellertävän koiran hiippailevan heidän perässään noin sadan metrin päässä. Austey ajatteli koiran olevan eksynyt ja vihelsi sille. Se pysähtyi, käänsi vinosti päätään ja tuijotti ratsukkoa, muttei tullut lähemmäksi. Vielä kahdesti Austey pysähtyi ja yritti kutsua koiraa tuloksetta. Hevonen ei lopettanut sen jännittämistä ja olisi juossut karkuun, mikäli Austey ei olisi estänyt. Istuessaan koira näytti todella paljon sudelta, ja olisikin mennyt läpi sudesta ellei se olisi ollut oudon värinen ja seurannut heitä tällä tavoin. Ratsukon jatkaessa matkaa se jatkoi heidän seuraamistaan, pysyen aina saman turvavälin päässä, ja katosi kun lammasleirin valot tulivat näkyviin.

Perillä leirissä herra Cray, vanha metsästäjä, osasi kertoa eläimen taustoista. Se ei ollut koira eikä susi, vaan näiden risteymä ja molempia pahempi. Sillä oli emonsa oveluus ja isänsä älykkyys. Sen susiemo oli tunnettu lampaantappaja, joka oli ollut vuosia maatilojen riesa Rush Creekin ja Republican Riverin välillä. Joka vuosi se synnytti lisää maanvaivoja. Meksikolaiset työmiehet kutsuivat sitä nimellä El Demonio (demoni), jenkeille se oli Devil-wolf (paholaissusi). Se ei päästänyt ketään ampumaetäisyydelle ja vältti kaikki ansat ja myrkyt. Kolme vuotta sitten kiima-aikaan susi oli houkutellut harvinaisen "sitruunan" värisen paimenkoiran mukaansa (guuglatkaa lemon beagle niin näette mitä väriä tällä todennäköisesti tarkoitettiin). Koira ei koskaan palannut ihmisten luo, eikä sitä enää nähty, mutta muutaman kuukauden kuluttua susi nähtiin leikkimässä seitsemän keltaisen pennun kanssa.

Näistä koirasusista kasvoi vielä äitiään pahempia lampaantappajia. Emo opetti niille kaikki temppunsa, ja collien älykkyydellä ne kehittivät emonsa oppeja. Toisin kuin normaalit nuoret sudet, aikuistuessaan ne eivät lähteneet erilleen perustamaan omia laumoja, vaan pysyivät yhdessä. Koirasusia nähtiin monesti erikseen, mutta niillä uskottiin olevan yhteinen kokoontumispaikka ja ne metsästivät yhdessä. Ne saattoivat kadota yhdestä paikasta kuukausiksi tai jopa vuodeksi kerrallaan, mutta niiden reviiri pysyi noin 160 kilometrisen neliön sisällä. Niiden ulvonta oli vain hieman erilaista kuin sudella, ja mukana oli koiramaista ulisevaa haukkua. Emo pysyi niiden mukana parin vuoden ajan, kunnes sekin katosi.

Ennen koirasusien ilmestymistä Coloradon lammastilojen omistajat olivat säästyneet petoeläinten aiheuttamilta vahingoilta, olihan petojen lukumäärät hävitetty lähes olemattomiin. Vaikka ne väistivät vainoharhaisesti kaikki ansat, ne hyppäsivät pelottomasti lammasaitauksiin, ja yhden pitäessä vahtia teurastivat lampaita armotta. Kerran yksi koirasusi ilmestyi leikkisän oloisesti paimenen eteen, joka lähti seuraamaan sitä toivoen saavansa uuden seuralaisen, mutta uusi ystävä pomppi aina turvavälin päässä. Kun mies oli tarpeksi kaukana, eikä enää nähnyt lampaita, olivat muut koirasudet hyökänneet lampaiden kimppuun. Hetkessä ne olivat tappaneet tai pahasti vahingoittaneet noin 25 lammasta.

Ne olivat suden tapaan varovaisia, mutta niillä oli jonkinlainen koiralta peritty viehtymys ihmistä kohtaan. Ne seurasivat yksinäisiä matkaajia turvallisen välimatkan päässä. Joku niistä saattoi viettää koko päivän seuraamalla paimenen touhuja. Niihin liitettiin kaikenlaista taikauskoa. Eräs skandinaavinen mies, joka oli juuri aloittanut paimentyöt, katosi paimentaessaan lampaita. Kolme päivää myöhemmin hänet löydettiin sekavassa tilassa preerialta. Hän ei osannut kertoa harhailuistaan juuri mitään, paitsi, että hän oli yrittänyt ottaa kiinni keltaista koiraa, päätynyt eroon lampaistaan ja eksynyt. Eläin oli pitänyt hänelle seuraa ainakin ensimmäisen päivän ajan.

Eräällä maatilalla, joka sijaitsi noin 65 kilometriä Rush Creekin tilalta koilliseen, oli lapsenvahti lähtenyt preerialle kävelylle lastenrattaiden kanssa. Hän jätti tyttövauvan nukkumaan puun varjoon ja meni juttelemaan paimenen kanssa vähän matkan päähän. Yhtäkkiä hän muisti vauvan olemassaolon, ja kauhukseen huomasi kuuden kellertävän, susimaisen elukan ympäröivän rattaita ja nuuhkivan nukkuvaa lasta. Lastenvahti lähti juoksemaan niitä kohti, mutta koirasudet eivät heti lähteneet karkuun, vaan kiinnostuneesti tutkivat vauvaa. Naisen huutaessa ne nostivat päitään, katsoivat häntä hetken ja juoksivat pois. Lapselle ei käynyt kuinkaan.

Ne inhosivat koiria. Joskus paimenkoira innostui lähtemään niiden perään, ja kun ihmisasutus jäi turvallisen matkan päähän lauma repi koiran kappaleiksi. Niitä yritettiin metsästää ajokoirien kanssa. Kun metsästäjät olivat jääneet tarpeeksi jälkeen, ajokoirille kävi myös kalpaten. Mutta eivät ne seurustelleet susienkaan kanssa. Ne ajoivat sudet pois reviiriltään, eivätkä tiedettävästi koskaan lisääntyneet.

Austey näki koirasusia vielä kahdesti ensimmäisen kohtaamisensa jälkeen. Kerran kaksi ilmestyi jostain piilopaikastaan kun hän oli ratsastamassa, ja ne seurasivat häntä muutaman kilometrin verran. Kolmannen näköhavainnon kohdalla hän näki koko lauman juoksemassa preerialla, tai mitä laumasta oli siinä vaiheessa jäljellä. Niitä oli enää viisi, sillä yhden oli ampunut metsästäjä, joka oli myynyt koirasuden taljan turistille, ja yksi oli haavoittunut luodista ja raahasi itsensä metsästäjän ulottumattomiin, eikä ikinä löytynyt.

Mikään ei kestä ikuisesti ja myös paholaissuden penikat kohtasivat lopulta loppunsa. Koirasusilla oli kenties koiralta peritty suuri mieltymys maitoa kohtaan. Ne olivat lampaiden poikimisaikaan todella tuhoisia, sillä niiden väitettiin purevan lampaiden utareet rikki ja avaavan karitsojen mahat, jotta saisivat juoda maitoa. Tästä keksittiin juoni. Eräällä Republican Riverin varrella asuvalla miehellä oli lehmiä. Hän jätti vadin maitoa ulos, ja täytti sen joka päivä tuoreella maidolla viikkojen ajan. Kun hän huomasi vadin alkavan tyhjetä hän lisäsi siihen strykniiniä. Myrkyn lisäämisen jälkeen hänet kutsuttiin töihin muualle, ja kun hän parin päivän päästä palasi takaisin kaikki viisi koirasutta makasi kuolleina vadin ympärillä. Kolmen vuoden ajan ne olivat väistelleet ampujia ja kaikenlaisia ansoja, mutta lopulta maito sinetöi niiden kohtalon.

Kuumassa keskikesän auringossa koirasusien raadot olivat alkaneet mädäntyä, eikä niitä voinut enää täyttää tai nylkeä. Sääli ettei näistä erikoisista eläimistä jäänyt näkyviä todisteita jälkipolville - paitsi se yksi turistille myyty talja, jonka nykyistä olinpaikkaa on mahdotonta jäljittää.

Colliesusien tarinassa on ollut mukana varmasti kaikenlaista liioittelua. Mutta totuuden ei aina tarvitse pilata hyvää juttua.

Blogissa on myös aiemmin kerrottu legendaarisesta Old Three Toes -sudesta, joka sai pentuja collien kanssa. Näistä pennuista oli jopa kuvia.

Lähteet:

*The Book of Dogs: An Intimate Study of Mankind's Best Friend (National Geographic Society, 1919)
*The Sun 18.6.1899

Rudesindo Rochen sirkussudet

Susiin liitetään monia todella rasittavia meemejä, kuten yksinäisten susien ja alfamiesten ihannoimista. Oikeasti yksinäinen susi on onneton eläin, joka joko etsii itselleen kumppania tai on karkoitettu laumasta. Ja alfoiksi itseään kutsuvat miehet ovat surkuhupaisia narsisteja. Susi jakaa niin rajusti mielipiteitä, että aidosti neutraalia suhtautumista niihin on vaikeaa löytää. Joko niitä vihaa ja halveksii, tai ne ylennetään muita lajeja viisaammiksi, jalommiksi ja ylpeämmiksi. Yksi usein toistettu meemi, joka edustaa tätä jälkimmäistä suhtautumista, väittää seuraavaa: "Tiikeri ja leijona voivat olla vahvempia, mutta susi ei esiinny sirkuksessa."

Ensinnäkin tämä väite ei edes pidä paikkaansa, sillä susia on ollut sirkuksissa, mutta ne ovat kieltämättä hyvin harvinaisia tänä päivänä. Palataan mahdollisiin syihin jutun lopussa. Kaikista eniten olen löytänyt tietoa Rudesindo Rochen sirkussusista, mutta susiesityksiä oli monilla muillakin, ja ehkäpä teen jonkinlaisen pikakoosteen näistä muista esiintyjistä joskus tulevaisuudessa.

Espanjassa syntynyt Rudesindo Roche oli alunperin toiminut vuosia viinin myyjänä Hampurissa, ja osasi saksan lisäksi useita muita kieliä. Hän oli paljon keskivertoa lyhyempi, suorastaan kitukasvuinen, mutta näytti todellista suuremmalta ollessaan eläinten kanssa lavalla armeijahenkisissä univormuissa. Show-vaatteiden alla hänellä oli keho täynnä arpia ja puremajälkiä, ja eräs toimittaja kertoi hänellä olleen suuremmat lihakset kuin nyrkkeilymestari Jem Smithillä. Suurten voimiensa ansiosta Roche pystyi helposti kannattelemaan yhtäaikaa kahta 45-kiloista sutta sivuille levitettyjen käsivarsiensa päällä.

Rochella oli aina ollut voimakas yhteys koiriin. Hampurissa hän oli omistanut hevosia ja suuria Ulmer-koiria, jotka olivat tanskandoggien esi-isiä. Hän koulutti eläimensä niin hyvin, että niistä puhuttiin ympäri kaupunkia. Sirkuksen leijonankesyttäjä otti häneen yhteyttä, oli vaikuttunut Rochen taidoista, ja Roche uhosi voivansa kouluttaa minkä tahansa eläimen. Leijonankesyttäjä heitti hänelle haasteen: Roche saisi 250 puntaa mikäli hän pystyisi kouluttamaan suden. Haaste otettiin vastaan. Roche vieraili Hampurin eläintarhassa katsomassa susia, ja ymmärsi heti, että hänellä tulisi olemaan kädet täynnä kouluttaessaan näitä levottomia petoja. Hän sai kouluttaa eläintarhan sutta, mutta siitä ei tullut yhtään mitään, sillä miehen mukaan eläin oli täysi tollo. Hän osti viisi 18-kuukauden ikäistä venäläistä sutta Carl Hagenbeckiltä, joka oli eksoottisten eläinten välittäjä Saksassa. Vuoden sisällä sudet osasivat yhtä paljon kuin Rochen koirat, ja hän voitti vedon.

Huhut sudenkesyttäjästä levisivät. Vuonna 1882 Roche palkattiin ensimmäiseen esitykseensä Berliinin Reichshalleen. Sopimus kesti neljätoista päivää ja Rochelle maksettiin kokonaisuudesta 130 puntaa. Mies poti suurta esiintymiskammoa, mutta se katosi yleisön hurratessa jokaiselle tempulle, ja esityksen loputtua Roche itki onnesta. Viinin myyminen sai jäädä. Seuraavat vuodet Roche esiintyi muun muassa Pariisissa, Moskovassa, Pietarissa ja Wienissä. Hän perusti ihan oman kiertävän sirkuksen, jossa oli myös kuusi koulutettua urospeuraa. Unelma omasta sirkuksesta jäi lyhytikäiseksi, kun tuhopolttaja sytytti sirkuksen tuleen Venäjällä. Vaunut, teltat, hevoset, peurat, sudet, kaikki paloivat. Rochen oli aloitettava täysin alusta. Siperiassa hän osti 27 villiä sudenpentua maalaisilta, jotka olivat ottaneet pennut kiinni ansalangoilla. Kuusi niistä kuoli kuljetuksen aikana niiden taistellessa toisiaan vastaan. 

Roche kertoi koulutusmetodeistaan yksityiskohtaisesti, joskin mukana saattoi olla liioittelevaa machopullistelua. Hän oli pystynyt kouluttamaan neljä villiä sutta esiintymiskelpoisiksi 29 päivässä. Jokaista villiä sutta aloitettiin kouluttamaan erikseen. Ensin susi kannettiin laatikossa suljettuun aitaukseen, jonka jälkeen laatikon kansi irrotettiin. Kun susi ryömi ulos Rochella ei ollut päällään muuta suojausta kuin hanskat. Suden käytöksestä pystyi päätellä paljon jo tässä vaiheessa. Mikäli susi Rochen nähdessään luikkisi pois pää painuksissa, olisi sen kanssa helppoa tehdä töitä. Mutta jos susi seisoisi uhmakkaasti paikallaan muristen, se tulisi olemaan haastava oppilas. Yksinäinen, pelokas susi harvoin hyökkäsi ihmistä vastaan. Kaikki sudet oli painostettava hyökkäämään Rochen kimppuun, jotta hän pystyisi näyttämään niille kuka on pomo. Oli tärkeää antaa voimakas ensivaikutelma. Kun susi hyppäsi häntä kohti hän tarttui sen kurkusta kiinni, puristi leuat auki ja puri sutta kirsusta kunnes se vinkui, jolloin hän paiskasi suden lattialle, ja kovan kiroilun säestämänä pakotti sen perääntymään takaisin laatikkoonsa. Tämän jälkeen susi olisi hänen nöyrä ja epävarma palvelijansa, joskin joitakin yksilöitä piti retuuttaa toisenkin kerran ja kaikkia piti muistutella uudelleen kiima-ajan saapuessa. Nokkimisjärjestyksen selvittyä susia koulutettiin kuin mitä tahansa muuta villieläintä.

Esityksissä Rochella oli turvanaan vain ruoska, nahkahanskat ja sivusta seuraava turvamies. Herkempien katsojien mielestä susia ruoskittiin liikaa. Rochen mukaan ruoskalla piti sivaltaa kovaa, sillä susilla oli tuuhea turkki ja paksu nahka. Toisin sanoen kyseessä oli niin vanhanaikaista, alistamiseen ja väkivaltaan perustuvaa koulutusta kuin vain voi olla. Roche myönsikin, kenties jopa ylpeästi, etteivät sudet rakastaneet häntä. Ruoskat olivat täynnä purujälkiä. Toimittaja pääsi näkemään ettei ruoskan päässä ollut minkäänlaista piikkiä, toisin kuin moni oli spekuloinut. Mikäli susi alkoi ärhentelemään Roche pyrki saamaan sen puremaan ruoskan kahvaa, jolloin hän voisi ottaa suden kurkusta puristusotteen.

Hän piti aina käsissään nahkahanskoja, sillä silloin suden hampaat uppoaisivat käden lihaan puhtaina - pahimmat liat ja vaahdot olisivat puhdistuneet pois hanskojen ansiosta. Esiintyessään Pariisin Folies Bergère -teatterissa susi hyökkäsi edestä, jolloin Roche peitti kasvonsa vasemmalla käsivarrellaan ja purema osui luuhun asti. Tapaus teki hänet kuuluisaksi Ranskassa. Pureman jälkeen ranskalaiset tulvivat hänen esityksiinsä kerta toisensa jälkeen, odottaen innolla jotain yhtä kamalaa tapahtuvan.

Sen lisäksi, että eläimet välillä pureskelivat isäntäänsä, tapahtui myös suurempia välikohtauksia. Rochen oli tarkoitus esiintyä Itävallan keisarille - oletettavasti Wienissä - kun helvetti pääsi valloilleen. Roche päätti järjestää metsästystä harrastavalle keisarille erityisen näyttävän esityksen. Roche saapui aitaukseen päästä varpaisiin vastaleikatuilla lihasuikaleilla peitettynä. Tämä oli susille liikaa. Heti kun niiden häkkien ovet heilahtivat auki ne syöksyivät kouluttajansa päälle. Hetken mies yritti huutaa ja taistella vastaan, mutta kauhistuneiden katsojien nähden kaatui lattialle. Silloin Rochen turvamiehenä toiminut henkilö liittyi taisteluun, jolloin sudet jättivät Rochen rauhaan ja kiinnittivät huomionsa uuteen uhkaan. Jotenkin miehet pääsivät aitauksesta pois ja Roche pyörtyi. Hän oli vuoteen vankina monta viikkoa. Keisari oli ollut kovin järkyttynyt näkemästään, ja Roche kiitteli miten ystävällisesti keisari oli kohdellut häntä.

Sudet kävivät helposti toistensa kimppuun. Tyypillisessä show'ssa oli mukana noin 15 sutta, jotka eivät muodostaneet selkeää laumaa. Ne saapuivat esiintymislavalle erityisesti valmistetussa kärryssä, jossa jokaisella sudella oli oma lokero. Lokerot olivat kahdessa kerroksessa, kahdeksan kummassakin rivissä.  On erittäin todennäköistä, että ainakin kiertueiden aikana ne viettivät kaiken "vapaa-aikansa" näihin lokeroihin suljettuina, eivätkä esitysten ulkopuolella päässeet seurustelemaan keskenään. Eräs toimittaja pääsi katsomaan susia ennen esitystä. Susilla oli hyvin vähän tilaa lokeroissaan, ne eivät pystyneet venyttelemään tai makaamaan koko pituudessaan, osan kuonot tai käpälät työntyivät ulos kaltereiden välistä. Tämä oli perhekeskeiselle sosiaaliselle eläimelle luonnotonta elämää. Silloin kun Roche päästi ne samaan häkkiin hän silloin tällöin löysi suden revittynä kappaleiksi. Käpälä siellä, häntä täällä, palasia tuolla. Muutama nuori tuontisusi oli kohdannut tämän kohtalon. Kerran Bordeauxissa koko lauma menetti järkensä ja kävi yhtäaikaa narttusuden kimppuun, repien ja syöden sen, välittämättä lainkaan Rochen ja yleisön antamista iskuista.

Vuoden 1887 syksyllä Rochen sudet valittiin monen kuukauden ajaksi vakioesitykseksi Westminsterin Royal Aquariumiin. Suosittuja esityksiä jatkettiin reilusti seuraavan vuoden puolelle. Erään sanomalehtimainoksen mukaan show oli ollut käynnissä jo 25 viikkoa. Sudet esiintyivät joka päivä iltapäivällä ja illalla. Yhdestä viikosta Rochelle maksettiin 50 puntaa. Mainoksissa kehuttiin, että Roche oli ainut kouluttaja, joka esiintyi 15 aidon venäläisen suden kanssa. Ne olivat aitoa kamaa, niillä ei ollut koirien kippurahäntiä, eikä niistä pidetty kiinni ketjuilla ja pannoilla, vaan ne juoksivat lavalla täysin vapaina - tosin kalteriseinä piti yleisön turvassa. Sudet söivät 55 kiloa hevosen lihaa päivässä. Roche tarjosi 50 punnan palkintoa henkilölle, joka voisi luoda samanlaisen shown venäläisten susien kanssa. Hän oli valmis maksamaan susikesyttäjien matkakulut tätä varten.

Päästyään lavalla vapaiksi sudet ensin saivat juoksennella keskenään. Jokainen susi tunnisti nimensä - mainittuja olivat ainakin vastahakoiset Hercules, Oscar ja Freda, sekä sylikoiran tavoin isäntäänsä mielistelevä Diana. Nimiensä lisäksi sudet tiesivät oman lokeronsa, paikkansa jonossa ja muodostelmissa. Sudet esittivät temppunsa selvästi murjottaen, ilman koirille tyypillistä työn iloa, ja vastasivat jokaiseen ruoskan sivallukseen hampaiden väläytyksellä. Ne tiesivät mitä niiden kuului tehdä, mutta ne piti pakottaa. Muutama susi oli ystävällisen oloinen, ja kun Roche kehui niitä ne heiluttivat häntiään ja virnuilivat kuin paimenkoirat. Sudet jahtasivat toisiaan portaita ylös ja alas, ne hyppivät esteiden yli, seisoivat takajaloillaan ja kiipeilivät tuoleilla. Tasapainoillessaan ne napsuttelivat leukojaan toisilleen. Kaksi kiipesi pöydälle ja nousi isäntänsä käsivarsille tasapainoilemaan, ne nuolivat miehen naamaa ja söivät lihaa hänen suustaan. Roche työnsi päänsä suden avoimeen kitaan. Shown lopussa katosta laskeutui lihaa täynnä oleva astia, jolloin sudet hyppivät innoissaan ja ne saivat edes jonkinlaisen palkinnon. Tämän jälkeen sudet komennettiin yksi kerrallaan takaisin kärryn lokeroihin. Joskus joku kapinoi, jolloin Roche tarttui sitä niskavilloista ja tunki sen säilytyspaikkaansa.

The Lyttelton Times -lehdessä annettiin kovin tarkka ja inhorealistinen kuvaus yhdestä Westminsterin esityksestä. Toimittaja kertoi, että kun sudet oli päästetty kärrystä vapaiksi ne muristen kiertelivät lavaa ja kyräilivät toisiaan. Kaksi ei suostunut tulemaan lokeroistaan. Ne luimistelivat keho kippuralla, kuono koskettaen hännänpäätä, eivätkä suostuneet liikkumaan senttiäkään. Ne olivat ylärivissä, joten lyhyellä Rochella oli suuria vaikeuksia saada niitä ulos. Tuloksetta hän tökki niitä ruoskan kahvalla ja veti niiden hännistä. Hän työnsi niitä toiselta puolelta, jolloin ne tippuivat alas, ja salaman nopeasti Roche kiirehti sulkemaan häkkien salvat ennen kuin sudet hyppäsivät takaisin turvaan.

Tällä välin muut sudet olivat kuluttaneet aikaa aloittamalla turpakekkereitä. Lukuisat kaksintaistelut olivat yhdistyneet suureksi epämääräiseksi sodaksi. Ruoskan sivallus sai tappelupukarit syöksymään jokaiseen ilmansuuntaan, ja kuri palautui areenalle. Sudet esittivät lukuisia kiinnostavia temppuja, mutta tekivät kaiken kouluttajaansa peläten ja inhoten. Esityksen lopussa jälleen samat kaksi sutta, jotka aluksi eivät suostuneet tulemaan lokeroistaan ulos, eivät nyt suostuneet menemään niihin sisälle. Ne ravasivat areenan ympäri muristen, hännät jalkojen välissä, eivätkä kuunnelleet Rochen käskyjä. Yli viiden minuutin ajan Roche yritti rauhallisesti suostutella niitä. Ne saattoivat lähestyä häkkejään, mutta viime hetkellä karkasivat pois. Lopulta Rochelta loppui kärsivällisyys ja hän alkoi ruoskia susia, jolloin ne ulisivat surkeasti, mutta eivät silti antaneet periksi. Tahtojen taistoa kesti monta minuuttia ja susien kylkiin ilmestyi ilkeitä viiltoja, samalla kun niiden suut vaahtosivat ja silmät pyörivät hurjina päässä.

Vastahankaa kesti yhteensä vielä kymmenen minuuttia lisää, kunnes sudet viimein hyppäsivät häkkien turvaan. Roche läimäisi ovet kiinni ja naurahti voitonriemuisena. Selvästi kuvotusta tunteva toimittaja kysyi tapahtuuko tällaista joka esityksessä. Roche myönsi, että nämä kaksi aiheuttivat hankaluuksia joka kerralla, mutta hän aina lopulta voitti, kuten nytkin. Toimittajan mielestä esitys oli ollut vastenmielinen ja hän oli tuntenut myötätuntoa susia kohtaan, jotka oli pakotettu käyttäytymään vastoin niiden luontoa.

Huhtikuussa 1893 Roche aloitti esitykset Birminghamin Curzon Hallissa, osana Henglerin sirkusta. Tosin ensimmäinen päivä jäi välistä, sillä pääsiäisen takia junaliikenne oli ylikuormittunutta, eikä Italian Genovasta asti matkalle lähtenyt seurue millään ehtinyt perille ajoissa. Show oli selvästi kasvanut, sillä nyt mukana oli 22 sutta, kolme hevosta, seitsemän apulaista ja kolme suurta häkkiä. Sirkus toimi mutkattomasti ilman uutta vetonaulaa, sillä paikalla oli esimerkiksi upouusi Borghetti-viisikon akrobaattiesitys, M. Amesonin kolme hyvin koulutettua hevosta, Diantan veljesten koomisia hattutemppuja, ja omaperäisiä klovniesityksiä.

Susishow alkoi seuraavana päivänä normaalisti, vaikka sudet olivat matkustuksesta väsyneitä. Englantiin oli pitänyt tulla laivalla, sudet olivat merisairaita ja eivät olleet syöneet kahteen päivään. Silti niiden oli tehtävä töitä. Roche joutui käyttämään vielä tavallistakin enemmän ruoskaa ja hikoili rasituksesta. Temput olivat samoja kuin aiempina vuosina. Alussa sudet laitettiin juoksemaan peräkkäin areenan ympäri. Susi nimeltä Lady ei totellut, vaan kiertyi palloksi kuin teeskentelemään nukkuvaa. Ensimmäinen ruoskan sivallus ei saanut aikaan muuta kuin vingahduksen, mutta Roche toisteli suden nimeä ankarasti, kunnes se lähti juoksemaan muiden mukana. Esityksen kohokohta oli lopussa, kun liha-astia laskettiin katosta ja sudet hyppivät sitä kohti vuorotellen. Susien hyppyvoimaa ihasteltiin, ja viimein yksi susi sai astian kaadettua hypättyään lähes kolmen metrin korkeuteen. Lihapalat aiheuttivat suuren ja katkeran kärhämän, josta lauman kuningas ilmestyi esiin voitokkaana. Myös Birmingham Daily Postin toimittaja piti susien kohtelua ikävänä. Aiemmin leijonankesyttäjä herra Darling oli osoittanut, että eläimiä pystyi kouluttamaan lempeämmin. Toimittaja toivoi, että tulevaisuudessa myös susia voisi kouluttaa vähemmällä piiskaamisella.

Pariisin Cirque d'Hiver vuoden 1905 postikortissa. Yksi lukuisista paikoista, joissa Roche esiintyi.

Roche edusti erittäin vanhaa koulukuntaa eläinten kouluttamisessa. Jo hänen aikanaan moni piti hänen koulutustyyliä liian väkivaltaisena. Toisaalta tätähän yleisö toivoi. Jos sudet olisivat totelleet yhtä kuuliaisesti kuin paimenkoirat, eikä mitään vaaran tunnetta olisi ollut mukana, ei esitys olisi ollut puoletkaan yhtä kiinnostava. Sirkukseen ei menty todistamaan ihmisen ja eläimen liikuttavaa ystävyyttä ja mutkatonta yhteistyötä. Ihmiset halusivat nähdä dominanssitaistelun, jossa ihminen oli lopulta eläinkunnan hallitsija. Onneksi maailma muuttuu.

Miksi susia sitten ei ole ollut sirkuksissa yhtä paljon kuin tiikereitä ja leijonia? Paul Bouissacin kirja Circus as Multimodal Discourse tarjoaa mahdollisen vastauksen:

"...suurten petoeläinten hallitseminen on ollut yksi ihmisten ja evoluutiomme esi-isien tärkeimmistä pakkomielteistä, mutta on sittemmin menettänyt merkityksensä suurimmassa osassa maailmaa. Susien pelko hallitsi Länsi-Eurooppaa 1800-luvun lopulle asti, ja selittää monien susia sisältävien kiertävien eläinesitysten menestyksen, esimerkkeinä Pezonin ja Bonnefouxin perheet Ranskassa 1800-luvun puolivälissä. Tällaiset esitykset sinnittelivät 1900-luvun alkuun asti Länsi-Euroopassa.

...Susi on menettänyt pelottavan asemansa ei pelkästään meidän älykkäänä, runsaslukuisena ja kuolettavana kilpailijanamme, vaan myös asemansa ikonisena vihollisena kansantaruissa ja kirjallisuudessa.

...Samalla, kun susien aiheuttama aito uhka hävisi susien ajautuessa sukupuuttoon monilla alueilla pitkin Eurooppaa, huomion veivät tarinat ihmissyöjätiikereistä ja -leijonista, jotka nousivat esille etenkin Englannin ja Ranskan harjoittamasta siirtomaakulttuurista. Tarinat levisivät matkalaisten muistiinpanoista ja vahvistuivat populäärikulttuurissa."

Tiivistettynä siis muinainen susien pelko oli vähentynyt, mutta tilalle tulivat valkoisten uudisasukkaiden hurjat tarinat Intiasta ja Afrikasta. Kun sirkukseen oli saatu isoja, näyttäviä ja hurjia tiikereitä ja leijonia, eivät sudet enää jaksaneet kiinnostaa.

Ihan omaa mutuilua taas on, että mitä korkeammalla eläin on ruokaketjussa, sitä itsevarmempi ja rauhallisempi se on. Täten tiikerit ja leijonat luonnostaan stressaavat susia vähemmän yleisöä, kovaa musiikkia ja matkustamista.

Lähteet:

* Birmingham Daily Post 4.4.1893

* Birmingham Daily Post 5.4.1893

* Birmingham Daily Post 6.4.1893

* Birmingham Evening Mail 11.4.1893

* Circus as Multimodal Discourse (Paul Bouissac, 2014)

* The Era 21.1.1888

* The Era 11.2.1888

* The Era 8.9.1888

* The Era 29.10.1887

* The Era 27.5.1893

* Forest and Stream 10.11.1887

* The Freeman's Journal 19.5.1893

* The Hampshire Advertiser 9.11.1887

* Lexington Herald-Leader 31.1.1897

* Los Angeles Herald 27.12.1891

* The Lyttelton Times 5.12.1887

* The Saratoga Sun 1.1.1892

* Southampton Times and Hampshire Express 26.11.1887

* The Standard 21.10.1887