Täytetty

 
NIMI: Täytetty
VUOSI: 2025
TARINA JA KUVITUS: Kuutti Terävä

Ensinnäkin pahoittelen kuinka tässä postauksessa on todella surkeat kännykuvat! En vain pystynyt parempaan. Sori!

Täytetty on uunituore, noin 60-sivuinen sarjakuva Kuutti Terävältä, ja on tekijänsä ensiteos. Tilasin sarjiksen suoraan tekijältä, mutta huomasin sarjista olevan tällä hetkellä pieni määrä ainakin Turun sarjakuvakaupassa. Se on ollut osa tekijän gradutyötä ja gradun kirjallinen osio löytyy Lapin yliopiston sivuilta, mikäli aihe kiinnostaa enemmän. Sarjiksesta tuleekin hyvin paljon mieleen ala- ja yläasteikäisille suunnattu opetusmateriaali, mutta se ei silti ole missään nimessä kuiva.

Nimensä mukaisesti pääosassa ovat täytetyt eläimet, eli taksidermia. Sarjiksessa seurataan nuorten oppilaiden luokkaretkeä museoon, ja äänessä ovat sekä oppilaat että oppaat. Osa oppilaista suhtautuu taksidermiaan peläten, osa uteliaasti, ja heidän kysymykset vaihtelevat käytännön asioista suorastaan filosofisiin ihmettelyihin. Aihe oli erilainen ja kiinnostava. Olen ollut todella kiinnostunut taksidermiasta ja keräillyt sellaista paljon nurkkiin.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten olin ala-asteella työkokeilussa (missä totesin, että pikkulasten kanssa työskentely ei ole minun juttuni), missä sain järjestää oppitunnin/näyttelyn, jossa toin kaikenlaista kuollutta elukkaa kotoa ja kerroin niistä. Lasten reaktiot olivat silloin kiinnostavia, ja mielestäni on tärkeää, että lapset eivät pääse vieraantumaan luonnosta ja kuolemasta. On kaikille armeliainta, että kuolemaan suhtautudutaan arkisesti, eikä sitä pelätä hysteerisesti.

Sarjis käsitteli teemojaan varsin hyvin, vaikka ei kuitenkaan rapsutellut mitään aihetta paljoa pintaa syvemmältä. Lapsilla on paljon kiinnostavia kysymyksiä ja he käyttäytyvät hämmästyttävän kiltisti - muistan minun ala-asteluokan (siis se luokka, jossa itse olin penikkana) olleen täynnä hirveitä kauhukakaroita, joiden kanssa museoretki olisi ollut painajainen. Ihan hyvä siis, että museon perussäännöt käytiin aluksi läpi. Aiheisiin suhtaudutaan mukavan rauhallisesti ja ymmärrystä löytyy myös pelokkaammille oppilaille. Mielestäni sarjiksella on paljon annettavaa kouluille, ja ilmeisesti sitä on jo hankittu jonkin verran opetuskäyttöön.

Moni aihe on mukana vain epämääräisenä viittauksena, jota ei välttämättä huomaa. Oppaana toimiva Dolly-lammas on selkeästi viittaus kuuluisaan kloonattuun Dolly-lampaaseen, mutta kloonausaihe ei tule mitenkään muuten esille. Samoin päähenkilö Thessa on pussihukka, tarinan ainut sukupuuttoon kuollut laji. Sarjiksen alussa on omistusteksti Tukholman täytetylle pussihukalle, ja odotin koko ajan, että kenties Thessa tulisi kohtaamaan täytetyn "tavallisen" pussihukan, ja se herättäisi hänessä jonkinlaisen tunnereaktion ja kysymystulvan. Mitään tällaista ei tapahtunut, ja Thessan lajilla ei ollutkaan merkitystä, eikä aihe sukupuutosta tullut puheeksi ollenkaan.

Kaikki hahmot ovat furryjä, mikä olisi voinut olla todella hedelmällinen tapa mietiskellä eläinten asemaa ja lajien erilaisuuksia, ja miten me ihmiset olemme myös eläimiä. Lähimpänä tätä päästään, kun Thessa miettii miksi heidän kuolleita ruumiita ei ole näytillä, kun eivätkös hekin ole eläimiä. Lopulta, kuten lähes aina furrytarinoissa, hahmojen lajeilla ei kuitenkaan ole mitään väliä, ja furryt ovat sarjiksessa ihmisten sijasta todennäköisesti siksi, että ne ovat olleet piirtäjälle helpompia tai kiinnostavampia piirtää.

Hyvin pelkistetty ja söpö piirrosjälki ei ole oikein mieleeni, mutta näen siinä potentiaalia. Viivatyöskentelystä puuttuu vielä itsevarmuus, viiva on monesti vähän hapuilevaa ja epätasaista. Kun piirtää puhekuplat ja tekstit käsin, jälki voi parhaimmillaan olla oikein persoonallista,  mutta tässä sarjakuvassa ne olivat enemmän epäsiistin puolelle kallistuvia. Itse puhekuplien tekstit olivat valmista fonttia, mutta käsintehtyä tekstiä näkyi sattumanvaraisesti ainakin lasten monisteessa ja museon tienviitassa. Henkilöiden lajeja oli vaikeaa erottaa. Thessan lajin päättelin omistuskirjoituksesta, nimen th-alusta (thylacine) ja ylipäänsä tarinan aiheesta, mutta ei hän juurikaan näytä pussihukalta. Häntä olisi kannattanut piirtää jäykäksi, eikä kissamaisen kiemurtelevaksi.

Mutta onhan piirustustyyli selkeää seurattavaa, ja muutamassa kohdassa on käytetty luovempia ja kunnianhimoisempia ratkaisuja. Kun hahmo on liian syventynyt omiin ajatuksiinsa, taustalla höpöttävien hahmojen puhekupla haalistuu. Näyttävimmässä kohtauksessa huoneen valot eivät hetkellisesti toimi, ja Thessa lähestyy lasiseinää, jonka takana olevan täytetyn eläimen heijastus heijastuu vähän pelottavasti hänen kasvojensa kanssa. Tässäkin itse toteutus voisi olla viimeistellympi, ja painossa kohtaus on muuttunut liian tummaksi, joten yksityiskohtia on vaikea nähdä, mutta konseptina kohtaus on todella hyvä.

Sarjiksessa on paljon hyviä ideoita, mutta teknisellä tasolla piirtäjän taidot eivät ole vielä hänen ideoidensa tasolla. Hyvin monesti asetelma on toisin päin! Paljon näkee kauniisti piirrettyjä sarjiksia, joiden juonessa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Eihän niitä sitten jaksa kauaa lukea. Jos pitää valita nätin taiteen ja kiinnostavan juonen välillä, valitsen ehdottomasti juonen. Tästä on hyvä jatkaa, sillä piirtäjän taidot tulevat vain parantumaan ajan kanssa. Toivottavasti tekijä julkaisee vielä lisää sarjiksia.

TÄHDET: ***

Shunkashuutou

NIMI: Shunkashuutou
VUOSI: 2006
TARINA JA KUVITUS: Elli Puukangas

Olen etsinyt tätä teosta kauan! Viimeinkin sain sen Nawulfilta lainaan, joten kiitos hänelle. Olen aikaisemmin lukenut Shunkashuutousta juttua Finnish Comics Dissected -blogissa ja tietenkin lukenut Puukankaan tunnetumman Vartijat -pseudomangan. Vartijat oli, kuten kaikki varmaan tietävätkin, melkoinen aivopieru ja ilmeisesti jo kuopattu hanke. Viihdearvon nimissä halusin ehdottomasti päästä lukemaan Puukankaan aikaisemman omakustanteen, mutta tätä kirjaa on nykyään hirvittävän hankala löytää mistään, eikä sitä jatkettu ensimmäistä osaa pidemmälle.

Ennen kuin revin tälle teokselle uuden peppureiän on sanottava, että teos on julkaistu vuonna 2006 ja tekijä on sen jälkeen kehittynyt aivan huikeasti. Hän ei enää yritä jäljitellä geneeristä isosilmäanimetyyliä ja on selkeästi ottanut opikseen saamastaan kritiikistä. Puukankaan nykyistä tuotantoa voi tsekata ainakin hänen Tumblrista.

Shunkashuutou 1 sisältää ensimmäiset luvut kolmesta eri tarinasta, sekä jotain sekalaisia ekstrasivuja loppupuolella. Itsehän en tiennyt lukujen kuuluvan täysin eri tarinoihin, joten ensimmäinen lukukertani oli hyvin turhauttava ja sekava. Tarinoissa esiintyy samankaltaisia hahmoja ja elementtejä, joten ne hyvinkin voisivat kuulua samaan maailmaan, ja väänsin aivoni solmuun kun yritin ymmärtää onko lukujen välillä jotain aikahyppyjä tai muuta vastaavaa. Missään kohtaa kirjassa ei lue tarinoiden olevan toisistaan erillisiä, sisällysluettelossa kyllä ilmoitetaan tarinat näin: Suden talvi jään vanki, Hari luku 1, Tika luku 1. Pitäisikö tämän perusteella nyt tajuta miten pokkaria oikeaoppisesti luetaan? Itse luen sarjakuvista sisällysluettelon vain jos jälkeenpäin etsin tiettyä sivua. Toista pokkaria sarjasta ei koskaan ilmestynyt, joten olisi ollut lukukokemuksen selkeyden ohella myös järkevämpää keskittyä yhteen tarinaan kerralla ja saada ainakin yksi tarina kerrottua kokonaan. Kuinka moni lukija on tottunut sarjakuvapokkariin, jossa on usea eri seuraavassa numerossa jatkuva tarina? Konsepti olisi helpompi sisäistää jos tarinoilla olisi eri piirtäjät, tai edes selkeästi erilaiset tyylit.

Ensimmäisessä Suden talvi- tarinassa sarvipäinen peikkomainen animetukkajäbä kurvailee koiravaljakolla lumimaisemissa. Jäbä pysäyttää reen ja erkanee johtokoiran kanssa syrjemmälle, lumen alta löytyy jonkinlainen bunkkeri josta nostetaan ylös reppu sisältäen vuorisuden lihaa. Jäi epäselväksi onko tämä peikkojäbän tekemä ruokavarasto vai varastaako hän muiden eväitä. Jäbä jatkaa kruisailua lumimyrskyn yltyessä. Valjakko piiloutuu luolaan suojaan, jossa animejäbä lähtee tutkailemaan luolan perukoita koirien jäädessä nuotion ääreen. Peikkojäbä löytää luolan syvyyksistä giganttisen umpijäässä olevan susiolennon. Jäbä heittää komeita tuhannen metrin loikkia päästäkseen katsomaan susikalikkaa paremmin, jolloin hirviö tietenkin herää henkiin. Ensimmäisen tarinaosuuden loppu.

Maagiset läpinäkyvät hiukset ovat vahvasti esillä tässä sarjassa.

Sitten hypätäänkin kesäiseen metsään, jota asuttavat uljaat superlihaksikkaat sparkledogit. Tässä tarinassa esiintyy myös samanlainen jättiläismäinen susihirviö kuin edellisessä tarinassa, joten luulin tämän olevan tiiraus joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Hari -tarinan päähenkilö on nuori hopeanuolimainen punamustavalkoinen (koska tämä väriyhdistelmä on vaan niin cooooooooool) yli-innokas pentu Hari. Hari saa tietää Yumerian kuningaskunnan (eli siis tää maaginen mettä missä nää elää) prinsessan karanneen jonkun miehen matkaan tai jotain sinne päin ja intoa puhkuen lupaa kuningasparille tuoda heidän lapsensa takaisin. Mutta prinsessa saapuukin paikalle monihäntäisen uroksensa ja kersojensa kanssa. Auvoa ei kestä kauaa kun paska lentääkin tuulettimeen ja jokin hyökkää Yumeriaan. Ekalla lukukerralla en oikein saanut selvää KETKÄ olivat hyökkäämässä, sillä yksi koira sanoo kissojen hyökkäävän, mutta taistelukohtauksessa "kissat" ja koirat on piirretty niin sottaisesti etten edes tajunnut osan hahmoista olevan kissaeläimiä. Paikalle tulee patsastelemaan myös tuo kerrostalon kokoinen jääsusihirviö, ilmeisesti vihollisena kissojen puolella. Turpakäräjiä käydään ja sitten taistelu loppuukin kuin seinään, jättisusikin vissiin katoaa eikä kukaan edes mainitse sitä. Hari näkee ensimmäistä kertaa prinsessan jälkeläisen Erwilin, joka on selkeästi Puukankaan silloinen ylitäydellinen fursona. Erwilin nähdessään Hari menee aivan sanattomaksi kun Erwil on vain niin säkenöivän siisti. Tähän loppuu tämä tarinaosuus.

My little pony, my little pony...

Ja sitten vielä se viimeinen tarina. Tikan pääosassa on edellisen tarinan Erwil, joka makaa verisenä sateessa ja pikkupoika (perusanimetukalla varustettu tietenkin) löytää hänet. Kersa hoitaa koiran kuntoon ja jäädessään hetkeksi yksin Erwil asettuu makuulle muistelemaan angstista menneisyyttään. Erwilin perhe valmistautuu hätäevakkoon (ilmeisesti tuon epämääräisen kissainvaasion takia?????) ja Erwil pinkaisee salakuuntelemaan vanhempiaan, jotka kiistelevät kenen lapsista kuuluisi olla varajohtajana. Erwil on vanhin, mutta hänen äitinsä mukaan "Hänestä ei tule kuningasta! Hänen piti syntyä kuolleena... Hän ei ole normaali. Hän on kishin!" Kishin on sitten joku demonihommeli, jonka merkitystä ei selitetä. Vähän kaikilla koirilla tuntuu olevan tässä sarjassa ties mitä erikoisvoimia, joten en tiedä miten demoni erottuisi joukosta. Väkisin väännetyn draaman nimessä Erwil tietenkin kuulee koko keskustelun. Sitten paikalle hyökkääkin tulta syöksevä kitsune (japanilaisestä mytologiasta tuttu monihäntäinen kettujuttu), joka paahtaa koiria hengiltä ja Erwilin pappa hyökkää kitsunen kimppuun. Tässäkin kohtaa olin hyvin hämmentynyt, sillä Erwilin isä on myös monihäntäinen. Onko hän myös kitsune? Miksi kitsune hyökkää? Onko se kissojen puolella? Miksi kissat hyökkäsivät sitten? Ja mikä hitto se godzillasusi oli? Miksi mitäh öh äh? Erwilin iskä saa turpaansa jolloin Erwil liittyy sankarillisesti taistoon ja hänen maagiset supervoimansa aktivoituvat, jolloin Erwil muuttuu myös monihäntäiseksi ja osaa nyt pajauttaa laasereita suustaan. Sitten tapellaan ja jätetään syrämmelliset hyvästit kun isäpappa kuolee sankarina, Erwil poseeraa lihakset kohoillen viimeisen kerran ylhäällä puunrungolla ja sitten lähtee karkuun. Muistelu päättyy ja nykyajassa pikkupoika kertoo Erwilille saavansa pitää hänet lemmikkinä.

Tämä teos on täysi sekametelisoppa! Ellei minulle olisi kerrottu tarinoiden olevan erillisiä istuisin varmasti vieläkin funtsimassa miten nämä tarinat sopivat aikajanallisesti toisiinsa. Ensimmäisessä tarinassa vaikuttaisi kuin koirat eivät olisi tavallista koiraa kummempia ja ihmisillä on sarvia ja muita fantasiaelementtejä. Toisessa tarinassa ei olekaan merkkiäkään ihmisistä, mutta siinä esiintyy ekan tarinan godzillasusi. Kolmannessa tarinassa ihmiset vaikuttavat ihan tavallisilta ilman fantasiamaustetta. Täh? Vielä hämmentävämpää on pokkarin lopussa oleva yksittäinen kuva, jossa on hahmoja sekä koira- että ihmismuodossa. Pystyvätkö sarjan koirat siis muuttua ihmisiksi?? Vai ovatko he jossain rinnakkaisulottuvuudessa ihmisiä? Miten tämä liittyy mihinkään?

Mitään omaperäistä ei tästä löydy. Japanimeiningistä on apinoitu jopa lukusuunta ja puheissaan hahmot käyttävät välillä japanilaisia arvonimiä, vaikka käsittääkseni tämä sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaahan. Tekijällä on ollut vakavanlainen hopeanuolitauti, eli hän on piirtänyt koirilleen koomisen kokoiset rintalihakset (näkyvät tuuheimmankin turkin läpi), ja asennot ja ilmeet peilaavat paljon Yoshihiro Takahashin tyyliä. Jättimäiset kitsunet ja godzillasudet taitavat olla Narutosta ideoituja. Koko pokkari huutaa wannabe-japanilaisuutta.

Kuvitus ei ole mieleeni, ei edes sen ollessa parhaimmillaan. Tälläinen tyyli ei vain uppoa minuun läpinäkyvine hiuksineen ja apposen auki halvaantuneine suineen. Etenkin ensimmäinen luku on varsin huolellisesti piirretty, sen jälkeen aletaankin mennä hitaasti mutta varmasti alamäkeen. Viimeinen luku onkin jo hyvin hutaistua, etenkin toimintakohtauksillaan (jotka olivat Vartijoidenkin suurin ongelma), jotka ovat erittäin sekavia ja ylityyliteltyjä. Puukangas on ollut jo tämän kirjan aikana hyvin lahjakas ja sen huomaa etenkin hänen piirtämistään näyttävistä tuli-, sade- ja valaistusefekteistä. Vielä tässä vaiheessa hän kuitenkin antoi liikaa periksi wannabe-japanilaisuudelle sekä meni monesta kohtaa sieltä missä aita oli matalin.

Lopputulos on KKK. Kornia, kliseistä ja kankeaa. Normaalisti olisin antanut näin huolitellulle teokselle enemmän kehuja, mutta koska en ensimmäisellä lukukerralla ymmärtänyt tarinankuljetuksesta mitään en voi mitenkään antaa tälle yhtä tähteä enempää. Lukukokemuksen kuuluu olla selkeää ja sujuvaa, tämä oli kaukana siitä.

TÄHDET: *1/2

Tästä valaistuksesta tykkäsin.

Punahilkka & Punaisten lyhtyjen metsätie

NIMI: Punahilkka & Punaisten lyhtyjen metsätie
VUOSI: 2011
TARINA JA KUVITUS: M. Ojanen

Kaikkea sitä löytääkin. Tämä noin 30-sivuinen omakustanne sisältää pääasiassa perushomoilua, mutta myös turreilua, lesboilua ja ristiinpukeutumista. Vähän kaikille kaikkea vissiin. Huonosti skannattu ja epätasaisella käsialalla kirjoitettu kansi lupaa teoksen olevan "eroottinen ja sairas versio Grimmin sadusta, jossa yhdistyy erilaiset seksuaalisuudet." Vihkosta on myyty coneissa ja sitä on painettu pieni määrä, arvioisin ~50, alle 100 kuitenkin.

Punahilkka on poika, jonka isä pakottaa pukeutumaan tytöksi "huvin vuoksi". Tämä viaton ja punasteleva olento lähetetään viemään herkkukoria sairaalle mummolleen pimeän metsän halki. Punahilkka pysähtyy syömään metsämansikoita ja ihmismuodossa oleva Ulv -susi hiippailee ja creeppailee hänen luokseen, antaa kukkasen ja suutelee väkisin. Punahilkkaa kuumotuttaa. Ulv kiiruhtaa mummon mökille ja makaa mummon sängyssä Punahilkan saapuessa paikalle. Tästä tietenkin saadaan aikaan erittäin graafista väkisinmakaamista, jota mummeli katselee vierestä popparit kainalossa. Paneskelun jälkeen Punahilkan badass-äiti saapuu paikalle, seksuaalisesti lähentelee mummelia ja Ulvia, kahlitsee Ulvin ja lähtee Punahilkan kanssa kuljettamaan Ulvia... jonnekin. Vankilaan? Kotiin? Matkalla kolmikko törmää keskellä peltoa tapahtuvaan lesbo-orgiaan, joka saa Ulvin kiihtymään ja muuttumaan ihmissusimuotoonsa, kahleet menevät rikki ja seuraa turripornoa.

Huh huh, mistä edes aloittaisi. Täyttä paskaahan tämä on, mutta tekijä ei selvästikään ole vakavalla mielellä tätä tehnyt. Vaikka kyseessä onkin aivotonta parodiaa ja tekelettä on varmaan myyty muutamalla eurolla olisi tähän sentään jotain vaivaa voitu laittaa. Kuvitus on yksinkertaisesti susirumaa (pun intended). Ääriviivat ovat hutaistuja ja värit valuvat niille tarkoitettujen alueiden yli. Hahmoja ei välillä meinaa erottaa toisistaan kun kaikilla on samanlaiset naamat ja tuuheat animuhiukset. Runkkumateriaalia tästä ei saa kun itse pääasiakin on piirretty niin kamalasti.

Sitten juoni, tai voiko tätä nyt juoneksi edes kuvailla. Randomien tapahtumien sarja pikemminkin. Eniten aikaa on annettu homostelulle, muut aiheet tulevatkin sitten pikaisesti yhdessä rytäkässä, mikä on harmi, koska homostelua kuitenkin riittää jo animu-/mangoskenessä vaikka muille jakaa. Sarjiksessa on aikuisten oikeasti hauskoja hetkiä, etenkin kaikki tahallisen kornit puheet naurattivat. Juoni on ohuen ohut, mutta huumori on tarpeeksi överiä ja absurdia, että lehti oli divarihintansa arvoinen.

Veikkaan tekijän itsekin tienneen tekevänsä nyt täyttä sontaa ja ei tykkää kyttyrää vaikka tätä paskaksi sanottaisiin. Tälläiset hutaistut sarjikset voivat olla ihan hyviäkin harjoituskappaleita ja DeviantArt-kommentteja stalkattuani kävi ilmi, että ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun. Mikäli minä olisin tämän conissa bongannut olisin ostanut sen heti, näin perverssiä, sekopäistä ja yksinkertaisesti avoimen paskaa sarjista harvemmin tulee vastaan.

Loppuun pitää vielä sanoa, että olen aina kiinnostunut ostamaan tälläisiä omakustanteita, mikäli ne liittyvät koiriin/koiraeläimiin/ihmissusiin/furryihin jollain tapaa. Jos nurkista löytyy tälläisiä sarjiksia niistä voi ilmoittaa sähkikseen naravox@gmail.com

TÄHDET: *

Sudentaival

NIMI: Sudentaival

VUOSI: 2007
TARINA/KUVITTAJA: Lupus

Sudentaival on Lupuksen vanha omakustanne, joka käsittääkseni oli varsin suosittu aikoinaan vaikka sen hinta aluksi oli varsin kova. Luin itsekin muutamat näytesivut hänen vanhoilta nettisivuiltaan vuosia sitten ja muistan pitäneeni näkemästäni kuin hullu puurosta. Olin tuohon aikaan 15-16 vuotias. Nyt sitten monen vuoden jälkeen selviää oliko sarjakuva kuolaamisen arvoinen. Sain oman kopioini ihan hiljattain kysymällä tekijältä suoraan josko hänellä olisi vielä muutama jäljellä, eli jos olet kiinnostunut sarjakuvasta kannattaa ottaa häneen yhteyttä. Virallisesti näitä ei enää myydä.

Tarina sijoittuu ymmärtääkseni kultaryntäyksen aikaiseen Alaskaan tai Pohjois-Amerikkaan. Olin aluksi hyvin hämmentynyt koska tapahtumapaikkaa ei mainita, joten ensin oletin tarinan sijoittuvan Suomeen. Pilkunnussijana hämmennyin myös tarinassa esiintyvistä dobermanneista, jolloin luulin tarinan sijoittuvan melko moderniin aikaan. Dobermannien jalostus aloitettiin vasta 1890-luvulla ja kesti vielä kauan että rotu yleistyi Euroopan ulkopuolella.

Pää-osassa on vanhan urossuden (jonka nimeä en muista mainittavan) susista ja koirasusista koostuva lauma, joka joutuu lähteä evakkoon kullankaivajien muuttaessa heidän reviirilleen. Laumasta erkaantuu etsintäpartio, jonka tehtävänä on löytää laumalle uusi reviiri.

Mukavaa juonentynkää saadaan lauman koiraverestä, vanha uros kun sai menneisyydessä lirkuteltua mukaansa kaltoin kohdellun rekikoiran ja sai pentuja tämän kanssa. Narttu on sittemmin lähtenyt laumasta. Epäselväksi tosin jäi kuinka moni lauman jäsen on tämän parituksen tulos, vain muutama näyttää puhtailta susilta mutta sarjakuvassa johtaja puhuttelee vain Jääsilmää pentunaan. En pidä koirasusilaumaa mitenkään korkealentoisena ideana, etenkin kun kyseessä on amerikkalaisia susia. Suosittelen lukemaan tämän artikkelin aiheesta, mikäli tämä askarruttaa.

Sarjakuva alkaa hyvällä temmolla ja pidin ensimmäisestä puoliskasta paljon enemmän kuin sitä seuraavasta, sillä loppua kohden sarjakuva hurjastelee eteenpäin ja loppuu töksähtäen. Sarjakuvan nimestä päättelisi tarinan keskittyvän susien matkaan, mutta itse matka kuluu montaasimaisesti pikakelauksella. Tämä on harmi, sillä vaelluksen aikana varmasti voisi tapahtua paljon kiinnostavia asioita ja lisäpituudella hahmoihin olisi voinut tutustua paremmin. Hahmoja on melko paljon ja sain hyvän käsityksen vain parin hahmon luonteesta, muut hahmot lähinnä hengailevat mukana. Itse vaelluksen sijaan paljon enemmän sivuja on uhrattu uroksen menneisyyden muisteluille, sekä kahakkaan koirien kanssa. Nämäkin ovat toki viihdyttävää luettavaa ja hyviä sivujuonia, mutta itse pääjuoni jää taka-alalle niiden vuoksi

Pidin myös kohtausta jossa johtaja haastaa Jääsilmän varastamaan lihaa ihmisiltä outona ja turhana. Sudet ovat juuri säikähtäneet mailleen muuttaneita ihmisiä, joten miksi ne uskaltaisivat tahallaan tehdä tinkaa ihmisille? Kohtaus toki toimii antaessaan johtajalle syyn ottaa Jääsilmä mukaan vaellukselle, mutta haaste olisi voinut olla muunlainen.

Kuvitus sarjakuvassa on kaunista ja selkeää, välillä mukana on pieniä anatomiapieruja mutta ei häiritsevästi. Pidän johtajasuden kyömykuonosta, vaikka kaikissa paneeleissa Lupus ei olekaan saanut siitä järkevän näköistä. Ymmärrän tuskasi, itselläkin on pari kyömykuonoista hahmoa. Hahmot ovat mukavan yksilöllisiä ulkonäöiltään, olemalla silti yhä realistisia. Värimaailma on kärsinyt huonon painojäljen takia, mutta yhä näkyy kuinka se on alunperin ollut selkeä, kirkas ja monipuolinen.

Arvosteluja kirjoittaessa selaan kirjat usein monta kertaa läpi ja tällä kertaa silmään töksähti tiettyjen pään asentojen samankaltaisuus. Ensimmäisellä lukukerralla en tätä huomannut, mutta nyt lähemmin tarkastellessa näihin alkaa kiinnittämään enemmän huomiota. Alla esimerkkejä yhdestä toistuvasta pään asennosta/ilmeestä:

Kuvat eivät ole täysin identtisiä, vaikuttaa että tekijä on piirtänyt kaikki saman luonnoksen pohjalta sillä ääriviivoissa on hieman eroja. Vaikka täydellinen kopiointi ei olekaan kyseessä niin silti saan tästä laiskan vaikutelman, mikä on outoa kun muuten sarjakuva on erittäin hyvän näköinen.

Kaikesta nillityksestäni huolimatta pidin sarjakuvasta paljon ja olen iloinen saatuani sen viimeinkin käpäliini. Tälläiset Erämaan kutsu -henkiset tarinat saavat lähes aina kiinnostukseni heräämään ja oli virkistävää lukea koiraeläinsarjakuvaa jossa pääosassa ei ollut taistelut. Lupuksen tyyli on mukavan omaperäinen ja silti tarpeeksi realistinen pitääkseen yllä mielenkiintoni. On harmittavaa kuinka huono painojälki sarjakuvassa on, toisaalta nostan hattua tekijälle joka on kotona itse painanut ja taittanut sarjiksensa.

TÄHDET: ***





Wurr

NIMI: Wurr
VUOSI: 2010 -
KUVITTAJA/TARINA: E. Jokinen

Tämän arvostelun perään oltiinkin jo kysytty monesti. Arvostelu kirjoitetaan tähän mennessä ilmestyneiden kolmen osan perusteella.

Wurr sijoittuu koirien hallitsemaan fantasiamaailmaan, jossa ihmisiä ei taida olla. Kauan sitten koirien ja epämuodostuneiden helvetinhurttien välillä ollut sota johti koirien voittoon ja häviäjät karkoitettiin asumaan karuun kraateriin. Nyt alueiden rajaa vartioi kummankin osapuolen vartijat ja toisten puolelle meneminen on ehdottomasti kielletty.

Varsinainen tarina alkaa kun hornanhurtta Iacarin lauma karkoitetaan reviiriltään, ainoaksi vaihtoehdoksi muodostuu muuttaminen kraaterin ulkopuolelle - koirien alueelle.

Koirasarjoja piinaavasta heimojen välisestä sota-kliseestä päästään pian eroon kun tarina keskittyykin "pahiksiksi" oletettuihin osapuoliin. Nämä hornanhurtat osoittautuvatkin realistisiksi hahmoiksi, joilla on omat heikkoutensa ja tunne-elämänsä.

Tähän mennessä ilmestyneet kolme osaa ovat ilahduttavan laadukkaita, osien välillä artistin tyyli pysyy samanlaisena ilman tason heittelyä. Ensimmäisessa osassa painolaatu ei ole sitä parhainta, tummat alueet ovat välillä hyvin epäselviä, tästä kuitenkin on päästy eroon seuraavissa osissa. Nostan hattua tekijälle, joka ei ole mennyt siitä missä aita on matalin vaan joka sivulla piirtää hahmoilleen kiinnostavia ilmeitä ja asentoja. Myös perspektiivit toimivat loistavasti, vain muutamassa kohdassa perspektiivi näyttää pakotetulta ja luonnottomalta.

Kiinnostavimmaksi elementiksi koin sarjassa itse päätarinan sijaan kaiken vaivan mitä oli nähty koirien kulttuurin suhteen. Monessa muussakin sarjassa koirat ovat yhtä älykkäitä kuin ihmiset ja maailmansa herrarotu, sekä osaavat käyttää työkaluja ja pitävät päällään kaikenlaisia hilavitkuttimia. Ongelma näissä muissa tarinoissa usein kuitenkin on ettei katsojalle näytetä kuinka koirat oikeastaan osaavat tämän kaiken, eihän koirilla ole ihmisen käsiä. Guardians-sarjakuvassa eläimet osaavat taikoa varusteet ylleen, eivätkä siten tarvitse käsiä. Wurrissa on kuitenkin mielestäni parempi ratkaisu, sillä Wurrin koirilla on tavallisia koiria notkeammat varpaat.

Anatomian suhteen muutkin asiat toimii. Tyyli on mukavan realistista, mutta kuitenkin todella ilmeikästä ja omaperäistä. Jokainen hahmo on selkeästi oma yksilönsä eikä kukaan ole samasta muotista tehty. Jotkin hornankoirien mutaatioista on melko epärealistisia (salamoita syöksevä nenä? skorpionihäntä?), mutta onneksi näitä liian pitkälle meneviä hahmoja ei sarjassa ole kuin muutama. Näin jälkikäteen kuitenkin jäi mietityttämään kuinka tekijä ei ole tuntunut uskaltavan antaa hahmoilleen oikeasti karseita ja haittaavia mutaatioita. Rampa on oikeastaan ainut hahmo joka selkeästi kärsii omasta olomuodostaan, mutta sitäkin on kompensoitu antamalla hahmolle ekstrahyvä kuulo. Muista hahmoista esimerkiksi Iacarilla on melkoinen alapurenta, mutta sen ainoa haittapuoli on hahmolle aiheutunut puhevika sen sijaan että hahmon purenta olisi tavallista heikompi ja hahmo ei pystyisi syömään kunnolla. Iralbella ei ole päässään silmiä, mutta sen sijaan että hahmo olisi oikeasti sokea jostain syystä silmät ovat vain vaihtaneet paikkaa kieleen.

Kolmannen osan loppupuolella peliin astuu myös paniikkihulluus, joka muuttaa Hafmarin sekopäiseksi tappokoneeksi taistelun aikana. Tätä kohtaa on ennenkin verrattu The Blackblood Alliancen fury-tilaan. Onneksi Wurrissa tämä paniikkihulluus kuitenkin ei ole niin ärsyttävä kuin Blackblood Alliancessa ja Hafmar on kyseisessä kohtauksessa piirretty vakuuttavan pelokkaana.

Kaiken kaikkiaan Wurr on erittäin laadukas sarjakuva jota voin suositella. Tarina on mukavan monipuolinen ja kumpienkin koiraeläinten kulttuureihin on laitettu mukavasti vaivaa, vaikuttaa myös että seuraavissa osissa tutustutaan vielä kolmanteenkin kulttuuriin, nimittäin susien. Hahmoja alkaa olla mukana kuitenkin sen verran että toivon todella ettei tarina leviä tekijällään käsiin.

TÄHDET: ****

Wolf Girl

NIMI: Wolf Girl

VUOSI: 2012
KUVITTAJA/TARINA: Laurel Lynn Leake

Wolf Girl on lyhyt taidesarjakuva, jonka lukija saa tulkita haluamallaan tavalla. Sivuja ei ole kuin 16, niissäkin vain yksi paneeli per sivu. Arvosteltavaa ei siis ole paljon, mutta ajattelin silti julkaista vähän makupaloja tästä teoksesta. Tarinaa ei juuri ole, susi metsässä sompailtuaan tapaa tytön joka on sudelle kiltti ja sen jälkeen susi menee nukkumaan. Siinä se.

Sarjakuva on piirretty naivistisella tavalla, muttei kuitenkaan liian lapsellisesti vaan sopivan rennolla otteella säilyttäen tarpeelliset yksityiskohdat. Pidän tälläisestä tyylistä erittäin paljon, se on luonnosmainen ja suureksi osaksi realistinen, tekijä selkeästi ymmärtää piirtämiensä hahmojen anatomian mutta on päättänyt tehdä sarjakuvan sitä sen kummemmin hiomatta. Lopputulos on varsin hurmaavan näköinen, etenkin yhdistettynä vielä lehden pieneen kokoon.

Varsin mukava pikkuopus, moni voisi pitää tätä tekotaiteellisena ja varmaan olisivat oikeassa, mutta minuun tämä iski.

TÄHDET: **1/2