Oikean elämän hirviökarhut

Kesagake -patsas © Wikimedia Commons

Tämä artikkeli on aiemmin julkaistu paljon lyhyempänä versiona Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä vuonna 2015, ja jaan sen heidän luvallaan. Tykkään kirjoittaa tälläisiä kuivia biologiapohjaisia tekstejä, joten olisi kiva kuulla jos näillekin on lukijoita vaikka aiheet menevätkin vähän itse blogin aiheen vierestä. Kirjoitan monet paikan nimet englantilaisittain, sillä olen niihin enemmän tottunut.

Hopeanuolen Akakabuto on puhdas mielikuvituksen tuote, jonka massiiviseksi painoksi tietokirja Meteor Gin listaa 4000-5000 kiloa, sekä korkeudeksi 8-10 metriä. Manga perustelee koon johtuvan karhun päähän ammutusta luodista, joka vahingoitti eläimen keskushermostoa, ilmeisesti johtaen suuren koon aiheuttavaan hormonihäiriöön. Tämä kuulostaa hyvin epärealistiselta, etenkin kun Japanissa suuria ruskeakarhuja elää vain Hokkaidon saarella, muualla vain pienehköjä sepelkarhuja. Tämän myöntää myös Meteor Gin, lisäten "...mutta kukapa tietää mitä lajia tämä norsuakin suuremmaksi kasvava hirviö on." Mistä idea Akakabutoon on saanut alkunsa ja onko joukossa pieni totuuden siemen? Maailma on täynnä todellisia ja vähemmän todellisia karhuhirviöitä, mutta keskityn nyt vain karhuihin, jotka ovat sarjaa ajatellen jotenkin relevantteja.

Akakabuto Hopeanuoli -animessa ja -mangassa © Yoshihiro Takahashi/Toei Animation

Akakabuton esikuvaksi on monesti nimetty oikean elämän Kesagake -karhu, joka vuonna 1915 tappoi seitsemän ihmistä Hokkaidon Rumoin alueella. Tämä tapaus on Japanin pahin ja kuuluisin karhuhyökkäys. Tapauksesta on tehty novelleja, näytelmä, manga, ja elokuva.

Kesagaken tapauksessa on paljon samankaltaisuuksia Akakabuton tarinan kanssa. Marraskuussa 1915 talviuniltaan herännyt karhu alkoi näyttäytyä ihmisasutuksen lähellä, mutta ei vielä hyökännyt ihmisten kimppuun. Huolestuneet asukkaat päättivät ampua karhun, onnistuen haavoittamaan sitä, mutta karhu pääsi pakoon lumimyrskyn turvin. Lumesta löytyi verijälkiä ja arveltiin, ettei karhu enää uskaltaisi tulla ihmisten lähettyville. Mutta Akakabuton tavoin epäonnistunut laukaus sai eläimen vain vimmaisemmaksi.

Joulukuun yhdeksäntenä päivänä Kesagake hyökkäsi ensimmäisen kerran ihmisen kimppuun. Karhu tunkeutui maanviljelijän taloon, tappaen viljelijän vaimon Abe Mayun ja hänen vahtimansa lapsen. Seuraavana päivänä etsintäpartio koottiin etsimään Mayun jäänteet metsästä, sekä ampumaan karhu jos mahdollista. Partio törmäsi karhuun lähes heti, mutta vaikka viisi miestä ampui kohti karhua vain yksi osui kohteeseensa. Karhu pakeni jälleen. Samana päivänä karhu hyökkäsi taas, syöksyen Miyoke -perheen talon ikkunasta sisälle, haavoittaen ja tappaen useita. Uhrien joukossa oli raskaana ollut nainen nimeltä Saito Take. Hyökkäyksestä selviytyneet väittivät kuulleensa Taken anelleen karhua syömään hänen päänsä ja jättämään hänen vauvansa rauhaan. Taken osittain syödystä ruumiista löytyi yhä elossa oleva sikiö, joka kuitenkin kuoli pian löydön jälkeen.

Lopulta joulukuun 14. päivänä karhun kaatoi kahdella laukauksella kuuluisa karhunmetsästäjä Yamamoto Heikigachi (Gohee Takedan esikuva?). Metsästäjä oli aluksi kieltäytynyt jahdista, sillä hän oli keskittynyt viime aikoina enemmän ryyppäämiseen kuin metsästykseen, mutta kun edes tiimi tarkka-ampujia ei saanut karhua hengiltä Yamamoto otti pestin vastaan.

Kuollessaan Kesagake painoi 340 kiloa ja oli 2,7 metrinen. Karhun vatsasta löytyi uhrien puoliksi sulaneita ruumiinosia. Kesagake-tapauksen aikana seitsemänvuotias Ookawa Haruyoshi (Hidetoshin esikuva?), joka oli Sankebetsu -kylän pormestarin poika, vannoi aikuisena tappavansa kymmenen karhua jokaisen uhrin muistoksi. 62-vuotiaana hän oli tappanut jo yli sata karhua. Kesagake on varmasti jättänyt japanilaisille syvän karhunpelon, joka on voinut heijastua Hopeanuolessa. Mangassa on jopa mukana saman niminen karhu, vaikka hahmon rooli onkin pieni ja hahmon laji on sepelkarhu. Mangan Kesagake on Akakabuton taktikko, jonka Harppuunakarhu tappaa hyvin brutaalisti. Harmittavasti hahmon ainoa tehtävä tarinassa on näköjään ollut vain tehdä Harppuunakarhusta vaarallisemman näköinen vastustaja.

Toisena vaikutteena pidän Kamchatkan niemimaan karhuja. Tämä Venäjän omistama veitsenmuotoinen niemimaa sijaitsee Japanista pohjoiseen. Alue on hieman Suomea isompi, harvakseen asuttu ja kuuluisa karhuistaan. Nämä karhut kuuluvat hyvin suureen ruskeakarhun alalajiin nimeltä Ursus arctos beringianus, eli kamchatkanruskeakarhu. Kyseinen laji on Euraasian suurin, sekä kaikista maailman karhuista yksi suurimmista jopa 600-700 kilon painollaan. On helppo kuvitella kuinka muinoin japanilaiset merenkävijät ovat käyneet Kamchatkan puolella ja kotiin palatessaan kertoneet perheilleen tarinoita jättiläiskarhuista.

Kamchatkan niemimaan sijainti © Google

Kamchatkan karhut eivät pelota vain koollaan, vaan myös maineellaan. Karhut ovat vuosien saatossa tappaneet useita ihmisiä. Vuonna 1996 japanilainen valokuvaaja Michio Hoshino tapettiin hänen telttaansa. Hoshino oli pannut merkille erään valokuvaamansa karhun jatkuvasti röyhkeämmäksi muuttuvan käytöksen, mutta päätti silti yöpyä teltassa, vaikka muut valokuvaajat nukkuivat yön mökissä. Netissä on levinnyt valokuva karhusta teltan suuaukolla jota väitetään Hoshinon viimeiseksi valokuvaksi, tämä valokuva on kuitenkin huijaus ja luotu valokuvamanipulaatiokilpailua varten. Kuvassa esiintyvä karhu ei edes ole kamchatkankarhu, vaan grizzly.

Vuonna 2008 joukko kaivostyöntekijöitä Olyutorskyn alueella jäi 30:n karhun saartamiksi ja kaksi vartijaa tapettiin ja syötiin. Syynä hyökkäykseen pidetään karhujen nälkiintymistä alueella tapahtuvan liikakalastuksen takia. Myös tiedemies ja valokuvaaja Vitaly Nikolayenko jäi Kamchatkan karhujen uhriksi vuonna 2003. Ennen surmaansa mies oli elänyt karhujen kanssa yli kolmekymmentä vuotta, tutkien ja valokuvaten niitä. Vitalyn ruumiin vierestä löytyi läjä pippurisumutetta, sekä valopistooli, jolla hän ei ollut ehtinyt puolustautua.

Suomalainen metsästäjä Pekka Pantsu eli vuosia Kamchatkan niemimaalla alkuperäisväestön kanssa Venäjän vallankumouksen alkaessa vuonna 1917. Pantsu kirjoitti kirjassaan kuinka metsästettyjen karhujen nahoista sai hyvät rahat ja lihan söivät ihmiset ja koirat. Myös luut ja sisäelimet otettiin hyötykäyttöön, jauhettua sappirakkoa sekoitettiin alkoholiin ja se auttoi vatsavaivoihin. Neuvostovallan kiristäessä otetta Kamchatkassa Pantsun onnistui muuttaa Japanin kautta takaisin Suomeen. Suurin hänen ampumansa karhu painoi noin 500 kiloa.

Pekka Pantsu (oikealla) ampumansa karhun kanssa © Suomen Kuvalehti

Kaksi eri painosta. En ole vielä päässyt lukemaan tätä kirjaa, mutta se vaikuttaa olevan helposti saatavilla netin antikvariaateissa.

Nämäkin karhut ovat jo jättimäisiä, mutta Kamchatkassa huhutaan asuvan vielä suurempi karhulaji. Vuonna 1920 ruotsalainen tutkija Sten Bergman sai haltuunsa jättimäisen, pikimustan ja erikoisen lyhytkarvaisen karhuntaljan. On epäselvää mitä taljalle on sittemmin tapahtunut. Olen joskus nähnyt tästä taljasta kuvan kryptozoologialehdessä nimeltä Beyond (lopetettu kauan sitten), enkä valitettavasti ole sittemmin onnistunut löytämään kuvaa netistä ja omat lehteni ovat ties missä. Lähetin viestiä eräälle lehteen kirjoittaneelle henkilölle josko hän tietäisi kuvasta jotain. Mikäli onnistun löytämään kuvan päivitän sen tähän artikkeliin mukaan. Bergman löysi myös tavallista suurempia karhunjälkiä. Näiden todisteiden perusteella hän päätteli alueella elävän toistaiseksi tuntematon jättiläiskarhu, jonka hän nimesi itsensä mukaan bergmaninkarhuksi (Ursus arctos piscator).

Ajatusta tuntemattomasta lajista tukevat alkuperäisväestön legendat jättikarhuista, joita he kutsuvat nimillä irkuiem ("housut alhaalla", viitaten karhun takaruumiin lyhyeeseen karvapeitteeseen) ja kainyn-kutho ("jumalkarhu"). 80-luvulla korjak- ja chukchi-heimot kertoivat metsästäjä Rodion Sivoboloville tarinoita karhusta, jonka pää oli pienehkö ruumiiseen verrattuna, jonka etujalat olivat takajalkoja pidemmät, ja jonka takajalkojen välissä oli usein maahan asti osuva rasvavarasto. Karhun eturuumis oli myös takaruumista pitkäkarvaisempi. Karhun liikehdintää verrattiin toukkaan, mikä kuulostaa koomiselta, itse voisin kuvitella tälläisellä rakenteella varustetun eläimen liikkuvan kuin täplähyeena, mutta sellaisiahan eivät nämä ihmiset olleet päässeet näkemään. Alkuperäisväestön mukaan tämän karhun määrä oli rajussa laskussa modernien kiväärien yleistyttyä alueella. 90-luvun alussa biologi Valerij Orlov kiinnostui karhusta ja häneen otti pian yhteyttä metsästäjä F.R. Shtilmark. Metsästäjä lähetti Orloville useita valokuvia taljoista, joiden väitti kuuluvan irkuiemille. Shtilmark arveli lajia olevan jäljellä enää vain noin 120-130 yksilöä. Orlovin mielestä nahat eivät näyttäneet mitenkään erikoisilta, ja vuonna 1996 hän heitti hanskat tiskiin karhun etsinnässä.

On jäänyt epäselväksi onko Bergmanin talja kuulunut täysin uudelle lajille, vai oliko kyseessä pelkkä luonnon oikku. Kamchatkan alue on valtava ja paljolti koskematon, joten lääniä riittäisi tuntemattomalle lajille. Ehkä kyseessä on ollut jopa jäännöspopulaatio muinaisista luolakarhuista? Mikäli kyseessä on ollut ruskeakarhun alalaji on epätodennäköistä, että laji olisi pysynyt puhtaana eläen samalla reviirillä kamchatkankarhun kanssa, etenkin lajin määrän harventuessa, jolloin eläimet olisivat vaistomaisesti etsineet uutta verta sisäsiittoisuuden välttämiseksi. Mikäli tälläinen alalaji on ollut olemassa kenties se on jo täysin sekoittunut kamchatkankarhuun, ja Bergmanin raportoiman karhun tapaisia karhuja syntyy vain jos kumpikin vanhemmista on kantanut tarpeeksi paljon tämän mysteerilajin geenejä.

Weedin hybridikarhuja © Yoshihiro Takahashi

Täytetty hybridikarhu © Wikimedia Commons

Hopeanuolen jatko-osassa Weedissä tulevat kehiin myös ruskeakarhun ja jääkarhun väliset hybridit. Mangassa nämä hybridit ovat tavallista suurempia ja aggressiivisempia, käyden sekä ihmisten että koirien kimppuun. Minua on aina huvittanut tämä hybridieläinten demonisointi (etenkin koirasusien kohdalla), ei kaksi normaalia eläintä tee maagisesti psykopaattijälkeläisiä, mutta noh, jatketaan. Sarjassa esiintyvät kolme karhua ovat jopa Akakabutoa isompi oranssivalkea uros ja tämän kaksi pentua, joista toinen on kokovalkoinen ja toinen ruskeavalkoinen. Karhut ovat siis useamman sukupolven risteymiä, minkä on oikeassa elämässä todettu olevan mahdollista risteyttämällä vankeudessa syntyneitä hybridejä niiden sisarusten, vanhempien, tai ei sukua olevien "puhdasrotuisten" karhujen kanssa. Mangassa risteymien syyksi pohditaan ilmastonmuutosta. Itse uskon jääkarhun lopulta sulautuvan ruskeakarhupopulaatioon joko kokonaan tai jäävän elämään reliikkipopulaatioina joillekin tietyille alueille ilmastonmuutoksen edetessä.

Jääkarhujen monesti ajatellaan elävän vain Pohjoisnavalla, mutta oikeasti niiden levinnäisyysalue on laaja. Uimataitojensa ansiosta niitä on toisinaan tavattu niinkin lähellä meitä kuin Norjan mantereen Berlevågin kunnassa. Mutta siirrytään taas lähemmäksi Kamchatkaa ja Japania.

Jääkarhun levinneisyys © Greenleap.com

Chukotkan piirikunnan sijainti ja vaakuna © Wikimedia Commons

Irkuiemille on ehdotettu myös jääkarhun tai hybridin identiteettiä. Aiemmin mainittu Rodion Sivobolov sai vuonna 1987 haltuunsa suuren valkoisen karhun nahan. Paikallisväestön mukaan kyseessä ei ollut jääkarhu, vaan heidän mystinen irkuiem, jumalkarhu. Kamchatkan mysteerikarhujen väritykset tuntuvat olevan ristiriidassa, bergmaninkarhun ollessa pikimusta, Sivobolovin taljan ollessa vitivalkoinen, ja paikallisväestön tarinoiden vaihdellen laidasta laitaan. Mikäli alueella tapahtuisi kuitenkin kahden lajin, ruskea- ja jääkarhun (tai kenties kolmen, mikäli bergmaninkarhu olisi oma alalajinsa), välillistä sekoittumista olisi värivaihtelu kuitenkin ymmärrettävää. Jääkarhu ei normaalisti elä niin etelässä, mutta on hyvin todennäköistä niiden eksyvän Kamchatkan puolelle silloin tällöin. Tälle ei ole mitään varsinaista maantieteellistä estettä.

Sivobolov lähetti näytteitä valkoisesta taljastaan useille biologeille Moskovaan ja Pietariin. Tutkijat tulivat tulokseen ettei karhun lajia voitu arvioida näkemättä eläimen hampaistoa ja kalloa. Sivolobov ei onnistunut löytämään tätä aineistoa, eikä taljanäytteitä ole ilmeisesti säilytetty, jolloin niistä ei voida ottaa DNA-analyysia nykyisellä teknologialla.

Ruskea- ja jääkarhun risteymiä on syntynyt useampi vankeudessa. Villinä syntyneitä risteymiä on tähän mennessä löydetty vain Kanadasta. Kamchatkassa on viime vuonna (2016) nähty harvinainen valkoinen karhunpentu. En itse usko pennun olevan hybridi, sillä sen sisar näyttää olevan täysin normaali ruskeakarhu, ja itse valkoisessa pennussa ei värin lisäksi näy olevan muita jääkarhuun viittaavia piirteitä. Valkoisia värimutaatioita syntyy silloin tällöin joka eläinlajiin, etenkin hirvien keskuudessa ne vaikuttavat olevan yleisiä. Toisaalta, voi olla, että tässä tapauksessa juuri tuo värigeeni onkin peräisin jääkarhulta vaikkei mitään muuta olisi sitten periytynyt. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan susien pikimusta väritys on peräisin tuhansia vuosia sitten tapahtuneista koiraristeytyksistä. Musta väri on ollut ilmeisesti suuri hitti susien keskuudessa, jolloin se on säilynyt susien geenipankissa tähän päivään saakka. Veikkaan kuitenkin tämän pennun olevan "vain" yksittäinen mutaatio ilman hybriditaustaa.

© Tatiana Zhukovskaya

Hirviön ei tietenkään tarvitse olla jättiläinen ollakseen hirviömäinen. Suurin osa Hopeanuolessa esiintyvistä karhuista on ruskeakarhua pienempiä sepelkarhuja joiden kokoa on liioiteltu paljon. Ruskeakarhuun verrattuna se on kääpiö, mutta antaisi ihmiselle helposti kyytiä jopa 150 kilon painollaan. Viime vuonna ilmeisesti sama sepelkarhu tappoi neljä yksin liikkuvaa 60-70 vuotiasta marjastajaa Akitan prefektuurissa Japanissa. Alueella ammutun naaraskarhun vatsasta löytyi ihmisen lihaa ja hiusta.

Totuus on monesti tarua ihmeellisempää. Akakabuton kaltaiset fiktiiviset hirviöt ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta pelottavin hirviö on se, joka voi oikeasti raadella, tappaa, ja syödä sinut. Luin joskus viime vuoden alkupuolella David Quammenin ihmissyöjäeläimiä käsittelevän kirjan nimeltä Monster of God, ja vaikka en todellakaan ole uskonnollinen ihminen pidin kirjan nimestä hirveästi. Jumalan hirviö. Hirviö, joka on todellinen ja kävelee keskuudessamme, joka tarkoituksella luotu.