Joe LaFlammen valjakkosudet, osa 2

Calgary

Jatkoa edelliselle postaukselle.

Saatuaan paljon huomiota osakseen Kanadassa LaFlamme alkoi haaveilla vielä suuremman spektaakkelin järjestämisestä Yhdysvaltojen puolella, New Yorkissa. Torontossa kymmenet tuhannet ihmiset olivat ihmetelleet hänen valjakkoaan viikon ajan. New Yorkia suurempaa tavoitetta tuskin olisikaan ja hän päätyi susiensa kanssa suurkaupunkiin useaan otteeseen.

Ensimmäinen New Yorkin reissu tapahtui tammikuussa 1926. Ei ole varmaa miten LaFlamme kulki New Yorkiin, kenties junalla, vaikka sanomalehdissä kerrottiin miehen ajaneen valjakkoa Kanadan Gogamasta asti. Tämä matka olisi ollut noin 1200 - 1300 kilometriä pitkä, joten sen taittaminen puolivillien susien kanssa ei kuulosta todennäköiseltä. Mukaan otettiin kahdeksan rekikoiraa, yksi koirasusi, sekä neljä sutta. Saavuttuaan New Yorkiin aamulla 23.1. LaFlamme ajoi valjakollaan Manhattanin kuuluisan Broadwayn läpi, mikä oli varmasti erikoinen näky kaupunkilaisille. Illalla LaFlamme oli kunniavieraana Madison Square Gardenissa järjestetyssä jääkiekko-ottelussa, jossa hän sai aloittaa matsin tiputtamalla jääkiekon jäälle. Ottelussa olivat vastakkain New York ja Boston. Yleisöä oli paikalla noin 10 000. Väliajoilla LaFlamme ajoi valjakollaan kaukalon ympäri.

LaFlamme palasi New Yorkiin hyvin pian jääkiekko-ottelun jälkeen, helmikuun alussa hän viipyi kaupungissa kahden viikon ajan Amerikan kennelklubin Westminster -koiranäyttelyn takia. Kahta hänen suttaan pidettiin näyttelyssä esillä kuonokopilla varustettuina.

1939 Joe LaFlammen poika Morris ja Calgary

LaFlammen haave kokonaan susista koostuvasta valjakosta tuli viimein toteen 30-luvun lopulla. Aiemmin valjakkoa olivat johtaneet tavalliset rekikoirat ja sudet oli sijoitettu reen eteen pyöräkoirien paikoille. Hän oli yrittänyt tehdä Pete -sudesta johtokoiraa, mutta Pete oli raivoisa ja oli useaan otteeseen hyökännyt miehen kimppuun. Kaikki sudet olivat inhonneet valjakkohommia ja vetäneet pakon edestä. Pelkästään valjaiden pukeminen oli ollut vaarallista puuhaa. Peten aikaiset sudet ikääntyivät ja osan LaFlamme myi elokuvatuotantoon. Vuonna 1937 hän kuitenkin päätti yrittää susivaljakkoa uudestaan ja tilasi tusinan susia Hudson's Bay Companyltä. Susia lähetettiin hänelle yksitellen ja ne olivat ilmeisesti villeinä syntyneitä, osa ehkä turkisfarmien kasvatteja. Niitä tuli Sudburystä, Quebecistä, Manitobasta ja Saskatchewanista. Ensimmäisten joukossa oli aikuinen naaras nimeltä Calgary, josta LaFlamme alkoi koulia johtokoiraa. LaFlamme ilmeisesti käsitteli Calgarya kärsivällisemmin ja hellemmin kuin aikaisempia susiaan, viettäen koko kesän vakuutellen sudelle olevansa turvallinen tyyppi ja vasta luottamuksen syntyessä aloitti vetoharjoitukset. Calgaryltä kesti neljä kuukautta oppia johtokoiran työt.

Vuonna 1939 LaFlamme uskoi luoneensa toimivan valjakon uusista susistaan. Johdossa oli noin nelivuotias Calgary, muut sudet olivat nuorempia. Ärhäkkä Wolf oli 19 kuukauden ikäinen, Shownia ja Mok-uman vuoden vanhoja, sekä Muckoos, Maheegan, Nigig, Wagoosh, Ojeek, Wabsehech, ja Weeweepe kaikki 11 kuukauden ikäisiä pentuja. Tällä tiimillä oli tarkoitus suunnata jälleen New Yorkiin. Vuotta aiemmin hän oli sopinut New Yorkin ja Bostonin talven urheiluotteluiden managerin Albert C. Raun kanssa ajavansa susivaljakollaan New Yorkin ja Bostonin katuja pitkin.

1939 LaFlamme tuo Wolfin ja Calgaryn ulos lentokoneesta Sudburyn lentokentällä

25.1.1939 LaFlamme, avustajansa George Thibodeau, sekä yksitoista sutta saapuivat jäätyneen Minisinakwa -järven talvilentotukikohtaan. LaFlamme oli ostanut koko joukolle lentoliput Sudburyyn, jossa hän pysähtyisi matkalla New Yorkiin. Mutta susien kuljetus lentokoneella oli helpommin sanottu kuin tehty. Susia lastatessa koneeseen LaFlammen musta susi Muckoos karkasi ja oli hetkessä parin kilometrin päässä. Lentokoneen pilotti Jimmy Bell käynnisti koneensa ja jahtasi sutta ilmasta käsin, pakottaen sitä kääntymään takaisin. Kun susi alkoi uupua syvässä hangessa Bell laskeutui ja juoksi nopeasti ottamaan suden kiinni. Miehet huokaisivat helpotuksesta, mutta heti tämän episodin jälkeen äreä Wolf syöksyi Mok-umanin kurkkuun ja raadeltu susi piti jättää Gogamaan toipumaan. Wolfille laitettiin kuonokoppa lennon ajaksi.

Itse matkustaminen lentokoneessa ei ollut sen rauhallisempaa. Heti kun kone nousi ilmaan susista tuli levottomia. LaFlamme oli avustajansa, susiensa ja reensä kanssa lentokoneen ruumassa noin 40 minuuttia kestävän lennon ajan, jonka alussa sudet alkoivat taistella keskenään ja kynsivät paniikissa ikkunoita. Sudet hyökkivät sinne tänne ja LaFlamme ja Thibodeau joutuivat lyömään niitä nyrkeillä ja heittämään niitä pois päältään. Sudet repivät ruuman seiniä ja LaFlammen kenkiä. Nousun jälkeen koneen kulku tasaantui ja myös sudet rauhoittuivat. Kun pilotti kysyi miten matka sujui LaFlamme väitti etteivät sudet olleet liikkuneet senttiäkään. Viimein Sudburyssä sudet päättivätkin, etteivät halunneet ulos lentokoneesta ja kesti tunti saada ne ulos.

Toipuakseen uuvuttavasta lennosta joukko lepäsi parin päivän ajan ladossa, vierailua sponsoroivan sudburyläisen panimon varaston takana.. Lepopäivien jälkeen oli aika valjastaa sudet ja antaa kaupunkilaisille uniikkia katseltavaa. Väkeä oli kerääntynyt jo tuhansittain odottamaan susivaljakon juoksua kaupungin läpi. Sudet katselivat ihmismassoja levottomina ja Wolf menetti hermonsa, purren LaFlammen nahkakintaita. LaFlamme tarttui suden etujalasta ja väänsi sen selälleen maahan, jolloin susi alistui ja sille laitettiin kuonokoppa. Eteneminen kaupungilla oli vaivalloista, sillä katsojat tulivat jatkuvasti liian lähelle susia ja etenkin lapset eivät kuunnelleet varoituksia. LaFlamme ei myöskään voinut käskyttää susiaan piiskalla, koska pelkäsi osuvansa katsojiin. Välillä pelokkaita susia piti raahata esiin kuistien ja parkkeerattujen autojen alta. Valjakon onnistui kuitenkin kulkea Sudburyn läpi, joskin hyvin hitaasti. Tämä ei lannistanut yleisön intoa.

Wolf pääsi esiintymään yksin peräti kahdesti Sudburyssä. Vaikka iso, 50-kiloinen ja vihainen uros oli vaikeasti käsiteltävä (tai kenties juuri sen vuoksi), se oli LaFlammen suuri ylpeys. Wolf valjastettiin yksin 7-paikkaisen auton eteen ja sen onnistui vetää autoa 15 metriä. Kun auton rengas osui kuoppaan valjas hajosi.

Wolf otettiin mukaan myös radioasema CKSO:n haastatteluun, jossa LaFlamme kertoi elämästään susienkesyttäjänä. Paikalla oli myös valokuvaaja radioaseman uutiskirjettä varten. LaFlamme nosti ärisevän suden pöydälle ja ilmoitti ottavansa sen kuonokopan pois valokuvaa varten, muut paikallaolijat yrittivät turhaan estellä häntä. Kuonokopasta vapauduttuaan Wolf livahti ketjun silmukasta ja alkoi etsiä pakotietä huoneesta, ihmisten piilotellessa huonekalujen takana. Wolf yritti hypätä ikkunasta, mutta ikkunan kalterit estivät sen. LaFlamme seurasi hitaasti suden perässä valmiina heittämään ketjun sen kaulaan. Välillä Wolf hyökki omistajaansa päin. LaFlamme ja avustajansa ottivat tuolit, joiden avulla he saivat paimennettua suden nurkkaan ja saivat ketjun takaisin sen kaulaan. Wolfin ketju kiinnitettiin oveen, mutta susi jatkoi rähinäänsä ja yritti hyökkiä omistajansa kimppuun, jolloin LaFlamme löi sitä vähän väliä päähän. Avustajansa avulla LaFlamme sai harhautettua sutta tarpeeksi, jotta hän pystyi ottamaan suden tiukkaan painiotteeseen ja laittaa sille taas kuonokopan päälle.

1939 LaFlamme selkeästi ahdistuneen suden kanssa D.J. Taylorin toimistolla (Ontarion riista- ja kalastusosaston varaministeri tai muuta sellaista)

Oli aika jättää Sudbury taakse, sitä ennen LaFlamme päätti järjestää vielä yhden yllätyksen. Hän ehdotti Toronto Daily Starin toimittajalle, Nettie Madgerille, että Madger voisi halutessaan ottaa Muckoosin, saman suden, joka oli karannut lentokentällä. LaFlammen mukaan Muckoos ei pitänyt kaupungin valoista, eikä tulisi pärjäämään New Yorkissa. Madger suostui hämmentyneenä, mutta parin päivän sisällä muutti mielensä ja LaFlamme järjesti Muckoosin kuljetuksen eläintarhaan Detroitiin.

LaFlamme jatkoi matkaansa Sudburystä Montrealiin ja sieltä Bostonin kautta New Yorkiin rekalla. Totta kai matkalla LaFlammen piti myös pysähtyä tekemään jälleen yksi vaarallinen ja tarpeeton stuntti, kun hän avasi rekan takaovet jotta toimittaja pääsisi näkemään sudet. Wolfia lukuunottamatta sudet eivät olleet kiinnitettyjä mihinkään, mutta eivät uskaltaneet karata. Joka välietapissa susien kanssa järjestettiin jonkinlaista ohjelmaa muutaman päivän ajan. Bostonissa ja New Yorkissa LaFlamme ihastutti ja kauhistutti ihmisiä kävelyttämällä (tai pikemminkin raahaamalla) susiaan pitkin katuja. Sekä Bostonissa että New Yorkissa oli järjestetty hyvin samankaltaiset erämaa- ja urheilumessut, joissa LaFlamme piti susiaan näytillä sisätiloissa asiaankuuluvien erämaarekvisiittojen kanssa. Oleskelu sisätiloissa ja tuhansien ihmisten pällisteltävinä ahdisti susia ja ne väläyttelivät hampaitaan katsojille. New Yorkin jälkeen vuorossa olivat vielä Indianapolis ja Detroit.

1939 Joe LaFlamme raahaa susiaan pitkin New Yorkin katuja

Suuri Amerikan valloitus oli ohi ja seuraavien vuosien aikana LaFlamme jätti sudet taka-alalle ja keskittyi esiintymään hirvien kanssa, jotka olivat paljon helpompia käsiteltäviä kuin sudet. Näistä hirviseikkailuista en viitsi sen enempää kertoa, mutta vuonna 1940 LaFlamme vieraili hirviensä kanssa New Yorkissa ja sai tungettua (keskenkasvuisen?) Quebec -hirvensä taksin takapenkille. Vuonna 1948 hän raahasi aikuisen hirven ja suden New Yorkin Radio City -rakennukseen radiohaastatteluun. Tapauksessa ei ilmeisesti tapahtunut mitään ihmeellistä, joskin kuvista näkee, että eläimet joutuivat olla yhdessä hississä ja eivät selvästi nauttineet tilanteesta. Yhdessä kuvassa hirven jalka on uhkaavasti koholla suden edessä ja loukkaantumisen vaara on kummallakin eläimellä suuri. Tämä ei tietenkään LaFlammea mitenkään estellyt tai haitannut, sillä hän oli perustanut koko uransa eläinten pakottamiseen ja hyväksikäyttöön.

LaFlamme oli mielestäni kuvottava eläinten hyväksikäyttäjä, joka ei millään tapaa kunnioittanut eläimiään. Hän pakotti niitä jatkuvasti tilanteisiin, joissa eläimet olivat stressaantuneita tai vaarassa loukkaantua. Hän löi ja alisti eläimiään, kunnes ne joko tottelivat, tai menettivät tajunsa. Sen sijaan, että hän olisi kasvattanut sutensa pennusta asti tottumaan ihmisiin, hän käytti aikuisina pyydystettyjä susia, jotka vähän väliä tilaisuuden tullen hyökkivät hänen päälleen ja vihasivat reenvetoa. Susista hän puhui jatkuvasti vaarallisina eläiminä, samalla kun itse löi niitä, väänsi niitä selälleen ja pakotti niitä ahdistaviin tilanteisiin. Hän asetti myös katsojat jatkuvasti vaaraan ja usein rahapalkinnoilla houkutteli katsojia tulemaan käsittelemään vaarallisia eläimiään, onneksi tähän tilaisuuteen ei koskaan tartuttu. Hän ei mielestäni ollut millään tapaa ihailtava hahmo, eikä henkilö, joka voisi edustaa Kanadaa tai susia/koirasusia. Jos eläimiä ei edes otettaisi lukuun, oli hän silti väkivaltainen, epäluotettava ja rikollinen henkilö. Onkin harmillista, että nykyaikanakin hänestä tehdyt artikkelit ja Suzanne Charronin kirjoittama elämänkertakirja eivät kyseenalaista hänen tekojaan millään lailla. Myös sosiaalisessa mediassa ja eri nettisivuilla hänen kuviaan postaillaan yhä ilman mitään kritiikkiä.

1948 hirvi ja susi tulevat ulos hissistä New Yorkin Radio City -rakennuksessa. Kumpikin eläin on hyvin stressaantunut ja voisi aiheuttaa toiselle vahinkoa.

Joe LaFlammen valjakkosudet, osa 1

1923 LaFlammen susia ja kojootteja

Joe LaFlamme oli yksi Kanadan ikonisista henkilöistä, joka on vuosien saatossa päätynyt edustamaan maan kesyttämätöntä puolta. LaFlammen kuviin törmää netissä usein, monesti ilman mitään taustatietoa mistä on kyse. Kiinnostuin tietenkin susivaljakolla ajaneesta eränkävijästä ja ostin hänestä tehdyn kirjan Wolf Man Joe LaFlamme: Tamer Untamed. Tämä kirja on tietääkseni kattavin hänestä tehty teos. Suomeksi en ole löytänyt hänestä mitään tietoa. Tämä postaus on pitkä, mutta jälleen suosittelen ostamaan kirjan jos haluaa lisää tietoa, sillä kirjoitan vain tiivistelmän.

Valitettavasti kirja paljasti paljon karumman todellisuuden kuin mitä yksittäisistä kuvista ja ylistävistä sanomalehtiartikkeleista käy ilmi. Eläimiä hämmästyttävän hyvin ymmärtävän metsämiehen sijaan kirjasta paljastui niin eläimiään kuin naistaan pahoinpitelevä huomionhakuinen egoisti ja rikollinen, josta on vaikea löytää hyvää sanottavaa. Etenkin koirasusipiireissä LaFlammen kuvia levitellään silloin tällöin todisteina koirasusien/susien historiallisesta käytöstä, mutta kirjan luettuani tajusin hänen olevan erittäin huono esimerkki, josta ei saisi ottaa mallia.

Jotta LaFlammen persoonasta saa tarpeeksi kattavan kuvan on aloitettava hänen elämänsä tarkastelu jo ennen susien saapumista. Joe LaFlamme syntyi vuonna 1889 Saint-Télesphoren kylässä, lähellä Montrealia. Joen etunimi olikin alunperin Télesphore, mutta Ensimmäisen maailmansodan aikaan hän otti isoveljensä nimen pakoillessaan armeijan rekrytoijia. Télesphore, sittemmin Joe, meni jopa niin pitkälle, että adoptoi isoveljensä lapset nimiinsä jotta huijaus olisi mahdollisimman uskottava.

Aikuistuttuaan LaFlamme muutti Montrealiin, jossa 21-vuotiaana hän ryhtyi poliisiksi. Kuusi vuotta myöhemmin hän jätti poliisiasemalle eroamiskirjeen, jossa kertoi löytäneensä töitä muualta. Poliisien asiakirjojen mukaan kuitenkin vain kaksi päivää aikaisemmin LaFlamme oli käyttäynyt epäasiallisesti naista kohtaan, suudellut ja kähminyt tätä vastoin naisen tahtoa. Sattumaako?

Poliisiraportissa mainittu nainen ei ollut ainut LaFlammen uhriksi jäänyt naishenkilö. Hänen oma puolisonsa Emilie "Lillie" Haignere kärsi vähän väliä miehen oikuista. Gogamassa asuessaan paikalliset tiesivät LaFlammen heittäneen Emilien alas rappusia, potkineen häntä, ja oli jopa sohaissut naisen käden kiehuvaan kattilaan ja palovamman vuoksi Emilie joutui sairaalaan. He riitelivät usein kovaäänisesti, mutta pysyivät yhdessä loppuun asti. Heidän kokoeronsa teki heidän myrskyisestä suhteestaan vielä huolestuttavamman. Joe LaFlamme oli varsin kookas mies, lähes kaksimetrinen, ja oli nuorena harrastanut painia ja oli väittänyt lehdistölle voittaneensa Quebecissa raskaansarjan mestaruuden - joskin tästä ei ole löytynyt todistetta. Emilie sen sijaan oli hyvin pienikokoinen, alle 150 cm (tarkka korkeus ei ole tiedossa, joidenkin väitteiden mukaan hän oli jopa vain 130 cm pitkä) ja 45 kg, josta sai lempinimensä "la petite femme".

Poliisiuransa jälkeen LaFlamme tarvitsi rahaa ja alkoi keittää ja myydä pontikkaa. Alkoholi oli tuolloin kiellettyä Yhdysvalloissa, joten LaFlamme salakuljetti viinaa rajan yli. Hän joutui kuitenkin ongelmiin lain kanssa ja pakoillessaan virkamiehiä päätti viimein vaihtaa maisemaa.

Kaupunkielämään kyllästynyt LaFlamme saapui Emilien kanssa Ontarion Gogamaan vuonna 1920. LaFlamme alkoi työskennellä paikallisella sahalaitoksella, tehden sekalaisia töitä ja vieden pitkien välimatkojen päässä oleville työntekijöille ruokaa valjakolla. Varsinaiset metsurin työt eivät häntä kiinnostaneet. Vuonna 1925 hänellä oli jo oma hotelli, jonka hän oli itse rakentanut. Vaikka Gogama oli pieni tuppukylä, jossa ei ollut sähköä ja vain muutama autolle sopiva tie, oli hotellissa aina vilskettä. Sahan, rautatien ja kaivoksen työntekijät, sekä kullankaivajat muodostuivat hotellin asiakkaiksi. Hotellin suuri vetonaula oli kuitenkin viina, jota LaFlamme yhä keitteli suurissa määrin ja myi salaa. 

LaFlamme ja koirasusi

Pontikan myynti johti LaFlammen lukemattomia kertoja oikeuteen, jossa hän kokeneena keinottelijana suurimmaksi osaksi onnistui kääntämään tapauksen päälaelleen ja käveli oikeussalista vapaana miehenä. Hänen sanottiin olevan asianajajan unelma, sillä hän keksi aina puolustuksensa, sekä hävitti todisteita tehokkaasti. Vuosien 1937 ja 1947 välillä asianajaja Leo A. Landreville puolusti LaFlammea oikeudessa noin kerran kuukaudessa. Kaikki oikeustapaukset eivät kuitenkaan liittyneet viinaan, sillä LaFlamme yhdistettiin myös tuhopolttoihin ja varastuksiin. Vuonna 1936 LaFlamme todettiin syylliseksi veneen, moottorin ja neljän bensiinirummun varastukseen. Tuomio oli kolme kuukautta vankeutta, mutta LaFlammea ei moinen kiinnostanut, vaan hän suostutteli pikkuveljensä ottamaan nimensä ja menemään vangiksi hänen puolestaan!

Gogamaan saavuttuaan LaFlamme alkoi kasvattaa rekikoiria, sillä ne olivat hyödyllisiä pontikan salakuljetuksessa. Vuonna 1923 penikkatauti tappoi suurimman osan hänen koiristaan, jolloin hän sai idean käyttää susia valjakossa. Hän arveli pääsevänsä susivaljakolla nopeammin pakoon poliiseja salakuljetusreissuillaan. Hän lähti turkismetsästäjien mukaan ja jätti majaville tarkoitetun ansan, johon kahden päivän päästä oli jäänyt kiinni naarassusi. LaFlamme pakotti suden makaamaan painavalla paalulla ja sitoi sen suun kiinni. Jotta susi saataisiin Gogamaan LaFlamme vapautti yhden valjakkonsa pyöräkoirista (lähinnä rekeä) ja laittoi suden sen paikalle, joka aluksi raahautui maassa valjakon liikkuessa. Lopulta suden oli pakko juosta muun valjakon mukana. LaFlamme pyydysti monia susia majaville tarkoitetuilla raudoilla, jotka hän tosin pehmensi kanvaasilla, jotta susi ei repisi jalkaansa käyttökelvottomaksi. Ansoja ei kiinnitetty mihinkään, sillä mies pystyi jäljittämään ansaa raahaavan suden helposti. Osan pyydystämistään susista hän myi eläintarhoille. Myöhemmin hän ei enää pyydystänyt susia itse, vaan osti niitä muilta ansastajilta, sekä tilasi susia Hudson's Bay Companylta.

Villinä syntyneiden aikuisten susien totuttaminen valjakkoon kuulostaa mahdottomalta suoritukselta. LaFlamme teki sen puhtaasti pakottamalla. Aluksi mies houkutteli sudet yksitellen pieneen tilaan lihan avulla, jossa hän otti suden kuristusotteeseen ja laittoi sille kuonokopan päähän. Sitten hän vei sudet yksitellen valjakon luo. Kun kaikki sudet olivat paikoillaan niiltä otettiin kuonokopat pois, muuten ne eivät suostuneet vetämään. Kuonokoppien lähtiessä sudet tosin alkoivat heti purra valjakon köysiä poikki, joten ne korvattiin ketjuilla. Suosittuja nuorisokirjoja tehnyt Laurie York Erskine kertoi nähneensä LaFlammen ensimmäisen susivaljakon ja kuvaili näkyä surkeaksi - susien päät riippuivat, hännät olivat tiukasti jalkojen välissä ja ne vaikuttivat inhoavan tehtäväänsä. Valjakon johtokoirien oli oltava tavallisia rekikoiria ja LaFlamme onnistui kouluttamaan suden johtamaan valjakkoa vasta 30-luvun lopulla.

Kun ensimmäinen susia sisältävä valjakko oli kasassa sitä piti tietenkin päästä näyttämään jonnekin. Talvella 1924 LaFlamme kulki yhdeksän eläimen (koirien ja susien määrä tuntematon) kanssa Montrealiin, todennäköisesti junalla, osallistuakseen 50 kilometrin pituiseen kilpailuun. LaFlammen valjakko selviytyi reitistä kolmessa tunnissa ja 38 minuutissa, sijoittuen neljänsiksi, saapuen maaliviivalle vain viisi minuuttia kolmossijan jälkeen. Kisan jälkeen LaFlamme telttautui keskelle kaupunkia, jossa esitteli susiaan yleisölle.

Montrealissa saamansa huomion kannustamana LaFlamme halusi tehdä jotain vielä vaikuttavampaa. Seuraavan vuoden tammikuun talvikarnevaali Torontossa, sanomalehti Toronto Daily Starin vieraana, oli viikon pituinen urakka, joka teki LaFlammesta kuuluisan. Mukaan tulivat kaksi muuta koirien käsittelijää, kymmenen alaskanhuskya, neljä sutta ja johtokoirana toimi Emilien fiksu ja luotettava belgianpaimenkoira tervueren Billy.

Talvikarnevaalin ensimmäisenä päivänä LaFlammen joukkio saapui Torontoon junalla. Asemalla eläimet valjastettiin 20 metrin pituiseksi valjakoksi ja reellä ajettiin kohti eläinsairaalaa, jonka talleissa LaFlammen eläimet saivat yöpyä. Koska reessä ei ollut jarruja LaFlammen piti pysähtyäkseen kiinnittää köysi valjakkoon ja heilauttaa köysi puhelinpaalun ympärille. Saapuessaan tallille kaksi nuorista susista olivat pelokkaita ja väläyttelivät hampaitaan LaFlammelle, joka ei tästä välittänyt, vaan pakotti toisen makuuasentoon ja heitti sen karsinaan. Toisena päivänä LaFlamme kutsuttiin studiolle valokuvattavaksi. Hän otti mukaansa kaksi sutta, Tommyn ja Peten, jotka ängettiin taksin takapenkille. Erityisesti Tommy oli studiolla hyvin hermostunut ja lähtiessä se kannettiin taksiin.

Kolmantena päivänä valjakko kulki pitkin Torontoa uteliaan yleisön riemuksi ja LaFlamme pääsi tapaamaan Ontarion pääministerin ja muita poliitikkoja. Vaikka tapaaminen oli järjestetty ulkona päätti LaFlamme viedä koko valjakkonsa Ontario Legislative Buildingin sisälle, rappusia noustessa reki vahingoittui, mutta se ilmeisesti saatiin korjattua seuraavaksi päiväksi. Neljäntenä päivänä kuuden kuukauden ikäinen susi Knabey karkasi ja LaFlamme jatkoi valjakolla kulkuaan ympäri Torontoa ilman sitä. Hänen apurinsa lähtivät etsimään sutta ja löysivät sen vielä saman päivän aikana vajan alta, josta se raahattiin ulos sen kaulasta roikkuvasta ketjusta. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset näkivät valjakon ja välillä eteneminen oli vaikeaa väentungoksen takia, vaikka ihmisiä ohjeistettiin pitämään välimatkaa vaarallisiin susiin. Päivän päätteeksi LaFlamme leiriytyi hyppyrimäen lähettyville, näyttääkseen yleisölle miten oikeat metsämiehet yöpyvät erämaassa.

Viidentenä päivänä sudet sidottiin ketjuilla puihin ja LaFlamme lähti koiravaljakolla jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa Emilie oli myös saapunut aamulla junalla Torontoon, kesyn pienen kojoottinsa ("brush wolf") Sparkyn kanssa. Sparky oli kiltti ja paljon helpompi käsitellä kuin LaFlammen sudet, ja se pysyi emäntänsä sylissä tämän istuessa reen kyytiin. Kanadan missikisan voittaja sai myös pidellä Sparkya valokuvaa varten. Päivä kului jälleen ohikulkijoille patsastellessa. Yöllä sudet ulvoivat kuorossa useaan otteeseen kaupunkilaisten riemuksi ja harmiksi.

1925 Emilie Haignere/LaFlamme ja kojootti Sparky vierailulla Torontossa

Kuudentena päivänä oli jälleen aika näyttää susia tositoimissa. Eläimet jaettiin kahdeksi valjakoksi, ensimmäisessä olisi vain neljä huskyä, toisessa loput koirista ja sudet. Näkyä pällistelemään oli kertynyt ympäri kaupunkia joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000 ihmistä ja ihmispaljous ja lepopäivä olivat tehneet susista erityisen hankalia. Sudet panivat raivokkaasti vastaan kun niitä valjastettiin. LaFlamme piti niiden kehoa jalkojensa välissä, sekä tiukalla otteella ketjusta piteli niiden päätä ylhäällä, jotta ne eivät pääsisi puremaan. Kun valjaat olivat viimein eläimen päällä se kannettiin kahden miehen voimin valjakon luo, toinen miehistä piteli kiinni päästä ja toinen takaosasta.

LaFlamme oli kovaotteinen susiensa kanssa, eikä hän uskonut niiden kesyttämisen olevan mahdollista. Hän kuvaili niitä raaoiksi ja epäluotettaviksi pedoiksi, jotka hyökkäisivät tilaisuuden tullen. Hänen kehonsa oli täynnä arpia lukemattomista yhteenotoista. Omasta mielestään hän oli kuitenkin hyvin hellä omistaja. Susien käsittely oli hänelle myös suuri ylpeyden aihe ja aina kun mahdollista hän haastoi katsojia hakemaan suden hänen luotaan, tarjoten suuren palkkion urotyön tekijälle. Kukaan ei koskaan tarttunut tilaisuuteen.

Toronto Daily Starin haastattelussa hän kertoi Pete -sudestaan, joka oli pyydystetty pentuna luonnosta. Se oli ollut pentuna lauhkea, mutta aikuistuessaan muuttunut hurjaksi. Kerran Peten hyökätessä LaFlamme kuristi sutta ruoskalla kunnes se menetti tajunsa. Pete oli tajuttomana viiden minuutin ajan, kunnes se taas yritti hyökätä miehen kurkkuun kiinni. Pete aiheutti muitakin hengenvaarallisia tilanteita. Vuonna 1926 LaFlamme oli alkanut treenata ensimmäistä pelkästään susista koostuvaa valjakkoa, jonka johtokoirana oli Pete. Kesken ajon sudet pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan miestä. Pete tuijotti isäntäänsä ja lähestyi häntä uhkaavasti, jolloin mies kiersi reen toiselle puolelle. LaFlammella oli vain ruoska eikä lumikenkiä, joten hän pystyi liikkumaan vain vaivalloisesti syvässä lumessa. Jos sudet olisivat hyökänneet hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Peten huomio kiinnittyi lopulta reessä olevaan ruokapussiin, jonka susilauma repi riekaleiksi. Syötyään lauma rauhoittui ja LaFlamme pystyi ajamaan sillä takaisin kotiin. Peten raivoisat hyökkäykset loppuivat lopulta, kun erään hyökkäyksen aikana LaFlamme löi sitä kolmesti päähän ruoskan varrella, ja luuli tappaneensa suden kun se menetti tajunsa. Pete kuitenkin nousi ylös viiden minuutin kuluttua ja tapauksen jälkeen sen luonne muuttui laukeammaksi. Oliko Pete oppinut viimein kunnioittamaan isäntäänsä, vai oliko kyseessä jonkinlainen aivovaurio?

LaFlammen haave pelkistä susista koostuvasta valjakosta ei kuitenkaan sammunut ja Peten aikaisten susien eläköityessä hän päätti kokeilla susivaljakkoa vielä kerran. Eikä haave loppunut siihen, vaan hän halusi viedä sudet New Yorkiin. Tästä lisää vielä seuraavassa postauksessa.