Kaukametsän pakolaiset (kausi 2)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1994
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Lue ensimmäisen tuotantokauden arvostelu täältä.

Kaukametsän toinen kausi jatkaa suoraan siitä mihin edellisen kauden finaali päättyi. Eläimet ovat saapuneet Valkopeuran puistoon, jossa valkoiset peurat ja suuri osa muistakin asukeista ottavat heidät vastaan suuresta vaelluksesta selvinneinä sankareina. Puistossa elää kuitenkin myös sinikettuja (jotka ovat oikeasti hopeakettuja), joita johtaa julma Arpinaama. Siniketut eivät voi sietää uusia tulokkaita ja aluksi ketturyhmät kyräilevät toisiaan, kunnes välit kiristyvät sotimiseen asti. Valkoiset peurat ovat antaneet kummallekin ryhmälle oman reviirin puistossa, mutta koska Kaukametsän eläimet yhä noudattavat valaa, jonka mukaan he eivät saa tappaa toisia kaukametsäläisiä, ovat Kaukametsän pedot vaarassa kuolla nälkään talvella. Arpinaaman partioidessa reviirin rajalla ja välillä kaapatessa Kaukametsän eläimiä on jotain selvästi tehtävä, jotta Kaukametsän eläimet eivät tuntisi olevansa vankeja uudessa kodissaan.

Lapsena pidin tästä kaudesta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä. Toisella kaudella mukaan tuodaan paljon lisää kettuja ja muitakin petoeläimiä, jotka ovat selkeästi sarjan kiinnostavinta antia. Juoni on huomattavasti tiiviimpi, kiinnostavia juonikuvioita on enemmän ja monipuolisemmin. Siinä missä ensimmäisellä kaudella tarina seurasi lähinnä vain eläinten pyhiinvaellusta, on nyt mukana useita juonikuvioita, monesti yhtäaikaisesti, kuten sissisota sinikettujen kanssa, talven nälänhätä, salametsästäjien ajaminen pois puistosta, perheriidan takia omilleen lähteneen ketunpojan seuraaminen, sekä Mäyrän loukkaantuminen. Kaikki nämä ovat kiinnostavia ja jännittäviä tapahtumia, etenkin koska edelliseltä kaudelta tuttu elämän raadollisuus on yhä mukana.

Sinikettujen pomo Arpinaama on hyvin kliseinen pahis, jolla ei ole mitään hyviä puolia. Hän kuitenkin onnistuu olemaan aidosti uhkaava. Pidin myös sinikettujen ulkonäöistä paljon. Punakettujen puolelta löytyy kuitenkin yllättävän kiinnostavia persoonia. Kaukametsän Kettu on saanut neljä pentua, joista yksi ryhtyy Romeo & Julia -tyyliseen romanssiin siniketun kanssa. Kettu suhtautuu tähän yllättävän ankarasti ja suorastaan rasistisesti. Tämä asenne lieventyy sarjan edetessä, mutta Kettu suhtautuu sinikettuihin niuvasti vielä kolmannellakin kaudella. Hänen hahmo ei koskaan kasva kokonaan tämän ennakkoluulon yli. Kettu tekee sarjan aikana paljon sankarillisia tekoja, mutta toisaalta hänessä on myös selkeästi huonoja puolia. Tämä tekee hänestä kiinnostavan päähenkilön.

Kettu on myös hyvin ankara poikaansa Rohkeaa kohtaan, jolla on uhkarohkean seikkailijan luonne. Rohkea lähtee riidan päätteeksi omilleen ja tässä sarja yllättää hyvin pessimistisellä asenteellaan. Hänen kohtalo on todennäköisesti sarjan surullisin, sillä katsoja pääsee näkemään kuinka ylpeän ja iloisen ketunpojan asenne lannistuu vähä vähältä. Elämä ilman perheen suojaa onkin hyvin vaikeaa ja vaikka hän löytääkin kumppanin, on kumppani kiinnostunut hänestä vain koska kuulee Rohkean olevan kuuluisan Kaukametsän Ketun poika ja haluaa Ketun geenit pennuilleen! Miten nöyryyttävää voikaan olla Rohkealle, että hänen isänsä varjo seuraa häntä tällä tavalla. Rohkean tarinalle ei löydy onnellista loppua. Vaikka tämä on kova pala katsojalle, on tarina varmasti hyvin opettavainen lapsille. Elämä vaan on joskus... paskaa.

Sarjan suhtautuminen pahiksiin oli myös kiinnostava, sillä kettujen riitoja ei pystytä ratkomaan puhumalla, eikä edes kielletyn rakkauden voimalla. Puistoon palaa rauha vain jos Arpinaama saadaan tapettua. Hänen kanssaan on mahdotonta neuvotella, eikä hänen tekojaan haluta antaa anteeksi. Näin absoluuttinen näkökulma on virkistävän karua ja realistista lastenohjelmaan. Toisaalta mustavalkoisuutta on vähennetty ihmisten kohdalla, sillä sarjaan ilmestyy kiltti metsänvartija kaikkien ilkeiden ihmisten joukkoon.

Karu ote jatkuu jälleen kun useita tärkeitä hahmoja kuolee. Kukaan ei ole turvassa, oli hahmo miten rakastettu tahansa. Tämä on vain osa elämän kiertokulkua. Ensimmäisen kauden lävistettyjen hiirten kaltaista shokkikohtausta ei enää ole luvassa, mutta jonkin verran nähdään verta ja raakaa taistelua. Kuitenkin yksi juonellisesti tärkeä kuolema tehdään hämmentävästi ohimennen, katsojilta piilossa, eikä ruumiissa ole näkyvissä lainkaan verta vaikka kuolema oli varmasti raaka. Tämä oli outo ratkaisu, ottaen huomioon mitä kaikkea muuta sarjassa uskallettiin näyttää ja kuinka merkittävä kuolema oli. Talvella Kaukametsästä tulleet petoeläimet näkevät myös nälkää, mutta ulkoisesti heille ei ole annettu esimerkiksi näkyviä kylkiluita. Eräässä kohtauksessa Naaraskettu päivittelee miten heikolta Kettu näyttää, mutta Kettu näyttää ihan samalta kuin aina ennenkin.

Piirrosjälki vaikutti olevan myös parempaa tällä kaudella. Ainakin kiinnitin huomiota upeisiin talvitaustoihin, joita vasten punaiset ketut näyttivät upean eläväisiltä. Asetelmiin on nähty selkeästi vaivaa. Vaikka välillä animoinnissa on pientä nikottelua ja outoa hitautta, etenkin toimintakohtauksissa, on tätä selkeää jälkeä kuitenkin suuri ilo katsoa.

Erittäin huonona puolena jotkin hahmoista ovat yhä ärsyttäviä ja yksiulotteisia. Jo viime kaudella rasittava Kärppä saa yhä paljon ruutuaikaa sekoiluilleen ja nyt hänellä on myös lajitoveri, joka sekin on ihan yhtä raivostuttava. Näiden hahmojen turhanpäiväiset sekoilut ja korvia raastavat huutelut vievät nopeasti maun jakson katsomisesta, kunnes viimein tilalle astuu järkevämpiä hahmoja. En ymmärrä kenen mielestä nämä hahmot voisivat olla viihdyttäviä ja miksi heille on annettu niin paljon huomiota. Oikeastaan kaikki saaliseläimet jäävät yhä taustalle ihmettelemään ja heille on annettu vain yksi korostettu luonteenpiirre.

Suosittelen sarjaa ehdottomasti, jos ei sitä ole onnistunut lapsena näkemään telkkarista. Kakkoskausi on monessa mielessä suuri parannus ensimmäiseen kauteen, joka sekään ei missään nimessä ollut huono. Kolmoskaudesta en vielä ole nähnyt kuin yksittäisiä kohtauksia ja tiedän suurinpiirtein mitä siinä tapahtuu. Valitettavasti näkemäni ja lukemani asiat eivät ole olleet lupaavia. Jostain syystä en koskaan nähnyt kolmoskauden jaksoja lapsena, vaikka ilmeisesti nekin on näytetty telkkarissa, sillä kolmoskauden hahmojen nimiä on suomennettu Wikipediaan. Mikäli viimeinen kausi osoittautuu täysin ketunpaskaksi, voi sarjan lopettaa kesken kakkoskauden lopussa. Kakkoskauden viimeinen jakso sitoo kaikki juonilangat nätisti yhteen ja finaali tuntuu niin lopulliselta, etten edes näe tarvetta lisäjaksoille.

TÄHDET: ****

Kaukametsän pakolaiset (kausi 1)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1992
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Jo oli aikakin viimein kirjoittaa ysäriklassikko Kaukametsän pakolaisista. Tämä sarja on varmasti monelle lapsuudesta tuttu, sillä sarjaa esitettiin usean kerran YLE TV2 -kanavalla 90-luvulla. Valitettavasti sarja oli pitkään hyvin vaikea löytää, sillä englanninkielinen, kaikki tuotantokaudet sisältävä DVD-julkaisu saatiin vasta vuonna 2014 Saksassa ja 2016 Iso-Britanniassa. Suomalaiset fanit joutuvat yhä tilaamaan boksin ulkomailta ja pärjäämään ilman suomenkielistä dubbia tai tekstitystä. Edes VHS-julkaisuja ei koskaan tehty Suomessa, mikä on  outoa, ottaen huomioon sarjan suosion. Myöskään tv-uusintoja ei ole tehty 90-luvun jälkeen. Muistan joskus lukeneeni uutisen, jossa YLE kommentoi sarjan esityslupien olevan liian kalliita, mutta en nyt löytänyt tätä tekstiä uudestaan.

Sarja perustuu Colin Dannin kirjasarjaan, josta vain ensimmäinen kirja on suomennettu. Suurin osa kirjasarjan tapahtumista on saatu mukaan kolmen kauden pituiseen tv-sarjaan, poislukien The Siege of White Deer Park -kirjan pääjuoni, joka on jätetty pois todennäköisesti sen erityisen pelottavuuden ja raakuuden takia.

Animaation syntytarina on ihan mielenkiintoinen. 80-luvun lopulla Euroopan yleisradiounioni (European Broadcasting Union) halusi tukea eurooppalaista animaatiota luomalla usean maan yhteistyönä piirrossarjan. Peräti 16 Euroopan maata osallistui projektin rahoittamiseen, myös Suomen YLE - minkä vuoksi ihmetyttääkin miksei toiveuusintoja ole ollut pitkään aikaan. Animoinnin takana olivat brittiläinen studio Teleimagination ja ranskalainen La Fabrique.

Ensimmäisellä kaudella Kaukametsässä asuvat eläimet kokoontuvat miettimään mitä tehdä metsää raivaavien ihmisten suhteen. Metsän lampi on kuivattu ja kaivinkoneet jylläävät päivästä toiseen. Rupikonna kertoo eläimille Valkopeuran puistosta, joka on luonnonsuojelualue. Älykkään Ketun ja luotettavan Mäyrän johtamina kaikenkarvaiset eläimet lähtevät pitkälle matkalle kohti Valkopeuran puistoa. He vannovat valan, jonka mukaan kaukametsäläisten kuuluisi aina suojella toisiaan, eivätkä Kaukametsän pedot saisi syödä kaukametsäläisiä saaliseläimiä.

Matkalla he kohtaavat monia haasteita, joista suuri osa liittyy jotenkin ihmisiin. Eläimiä metsästetään, he kohtaavat myrkytettyjä viljelyksiä, joutuvat ansaan lukittuun tilaan, yrittävät selviytyä liikenteessä ja niin edelleen. Myös muut eläimet, jotka eivät ole vannoneet valoja, ovat uhkia.

Sarjan elämänmakuisuus ja melko realistinen suhtautuminen luontoon on varmasti jäänyt monille mieleen. Vaikka Kaukametsän eläimet noudattavat hyvin ihanteelliselta kuulostavaa valaa joutuvat petoeläimet silti syömään lihaa ja ulkopuoliset uhat vaativat silloin tällöin viattoman uhrin. Kuolemia on yllättävän monta jo ensimmäisellä kaudella ja osa niistä tapahtuu varoittamatta. Kaikista muistettavin näistä on varmasti hiirenpoikasten hyvin graafinen kuolema: poikaset ovat ehtineet hädin tuskin syntyä, kun lepinkäinen tappaa ne ja seivästää ne piikkipensaaseen, veren valuessa runsaasti. Suru ja kuolema kuuluvat elämään ja on hienoa, ettei sarja pelkää näyttää lapsille näitä asioita sellaisina kuin ne ovat.

Suurimmalla osalla eläimistä on myös hyvin kasvottomilta tuntuvat nimet. Kettu on vain Kettu, ja kun kuvioon saapuu naaraskettu on hänen nimensä... Naaraskettu. Tämäkin lisää omanlaista realismin tuntua, eläimiä ei ehkä nähdä persoonallisina yksilöinä, vaan lajinsa edustajina. Kuitenkin kakkoskaudella saman lajin edustajia alkaa olla monia, jonka takia yhä useammalla eläimellä on selkeä, uniikki nimi, ja Kettuakin aletaan kutsumaan usein Kaukametsän Ketuksi.

Mielikuvituksettomista nimistään huolimatta eläimet ovat onneksi yksilöitä, joilla on omia päähänpistojaan ja oikkujaan. Mitään suurta hahmokehitystä ei kuitenkaan kannata odottaa. Hahmojen luonteet ja motivaatiot pysyvät paljolti samoina koko sarjan ajan, muutamaa tervetullutta poikkeusta lukuunottamatta. Moni taustahahmo jää hyvin yksipuoliseksi. Osalla hahmoista on yksi luonteenpiirre viety äärimmäisyyksiin asti, eikä hahmossa muuta syvyyttä olekaan. Eniten huomiota ja syvyyttä saavat petoeläimet. Saaliseläimet ovat lähes poikkeuksetta ärsyttäviä. Katsoin sarjan englanniksi ja tykästyin täysillä hahmojen puhetyyliin - oli huvittavaa kuunnella suorasukaisia töksäytyksiä brittiaksentilla.

Ensimmäisen kauden suhtautuminen ihmisiin on harmittavan mustavalkoista. Ihminen on paha, ajattelematon ja äkkipikainen. Ihminen tuhoaa ja tappaa. Jopa kaupungissa ihmiset suhtautuvat koomisen vihamielisesti lutuisiin vierailijoihin, joista ei ole oikeaa uhkaa kellekään. Ihmiset osaavat olla käsittämättömän julmia ja aiheuttavat tuhoa jo pelkällä ajattelemattomuudella, mutta tälläinen syyttely on aina hiertänyt minua, koska kyllähän ihmiset tekevät paljon hyvääkin. Oli kyse sitten lintujen ruokinnasta tai luonnonsuojelualueiden perustamisesta - jollaiseen myös kaukametsäläiset ovat matkalla. Onneksi toisella kaudella tavataan edes yksi hyväsydäminen ihminen, Valkopeuran puiston vartija, mutta toisellakin kaudella pahojen ihmisten määrä jatkaa kasvuaan salametsästäjien ja koiraansa laiminlyövän omistajan muodossa. Kolmatta kautta en ole vielä katsonut ja toivoisin sieltä löytyvän edes toinen mukava ihminen.

Animointi on tyyliltään miellyttävää. Hahmot ovat kauniisti ja selkeästi suunniteltuja. Vesiväritaustat ovat kauniita. Kuitenkin sarjan ikä ja budjetin rajallisuus (vaikka iso hanke onkin ollut kyseessä tuohon aikaan) paistavat läpi pahasti. Vaikeasti animoitavia asioita selkeästi vältellään. Hahmojen mittasuhteet vaihtelevat paljon. Pahimmillaan oravat olivat ketun kokoisia! Toimintakohtauksissa hahmot liikkuvat oudon hitaasti ja kömpelösti, ja mitä enemmän hahmoja on ruudulla sitä epävarmemmaksi liike muuttuu. Kauden loppupuolella eläimet jäävät ansaan kirkkoon, jossa tietenkin järjestetään juuri silloin häät. Tämä kohtaus oli animoitu suoraan sanottuna huonosti, sillä oli vaikeaa saada selvää mitä oikein tapahtuu. Ihmisten animointi on selkeästi ollut hyvin haastavaa ja tätä on vältelty aina tilaisuuden tullen, näyttämällä vain pieniä osia ihmisistä kerrallaan. Miksi sitten ottaa tämä kohtaus mukaan, kun siinä yhdistyivät animaattorien heikkoudet: toiminta ja ihmiset?

Ensimmäisen kauden heikkoutena on myös sen ajoittainen pitkäpiimäisyys. Kausi on lyhyt, mutta silti osa jaksoista tuntui selkeältä täytteeltä, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin ja jota ilman olisi pärjännyt hyvin. Eläimet jäävät lukittujen ovien taakse ainakin kahdesti ja nämä tapahtumat tuntuvat liian samanlaisilta. Kauden tunnelma vaihtelee myös paljon, välillä eläimet hassuttelevat lapsekkaasti, eläinten eteneminen tuntuu päämäärättömältä, ja välillä taas iskee jokin hirveä tragedia ja puistoon onkin kiire. Olisin toivonut parempaa tasapainoa tähän.

Toinen kausi on onneksi kaikin puolin selkeästi parempi ja korjaa paljon ekan kauden ongelmia. Muistan pikkulapsenakin pitäneeni siitä huomattavasti enemmän. Toisella kaudella Kaukametsän eläimet asettuvat asumaan Valkopeuran puistoon, mutta puiston alkuperäiset ketut eivät hyväksy heitä ja kettuklaanien välille syntyy pitkä sissisota. Toinen kausi tuo mukaan paljon uusia kiinnostavia hahmoja, paljon tiiviimmän käsikirjoituksen, sekä parannetun piirrosjäljen. Vaikka ensimmäinen kausi saattaa välillä tuntua tylsältä kannattaa sinnitellä kakkoskauteen asti, ette varmasti pety! Mutta myöhemmät kaudet käsitellään myöhemmin.

Kaukametsä on yhä todella viehättävä sarja, jolla on varmasti hyviä opetuksia lapsille. Harmittavasti täytyy myöntää, että omalla kohdalla nostalgia oli värittänyt muistojani ja nykysilmin ensimmäinen kausi ei ollut ihan niin eeppinen kuin muistin.

TÄHDET: ***