Ikoninen kuvakieli, eli Hannibal vs. Stranger Things

Pahoittelen kuinka blogi on ollut hiljainen parin kuukauden ajan. Tämäkään postaus ei varsinaisesti liity koiraeläinsarjakuviin tai -animaatioihin, mutta sitä voi toki soveltaa niihin. Ehkä joskus jaksaisin tehdä arvostelublogin kauhu-, fantasia-, ja scifi-leffoille, mutta se veisi taas lisää energiaa jota voisin käyttää tämän blogin kirjoitukseen. ((KLIK! Tein tälläisen viimein!)

Katsoin viime vuoden puolella paljon kehutun Stranger Things -sarjan ekan kauden nettikaverini kanssa, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kuin hullu puurosta. Tarina nappasi mukaan heti, kerronta oli koko kauden läpi tasalaatuista ja lopetus oli tyydyttävä. MUTTA. Jo ensimmäisten neljän episodin jälkeen huomasin, ettei sarjassa ollut juuri mitään täysin omaa ja unohtumatonta visuaalista kuvakieltä. Tarina rullasi eteenpäin kiinnostavasti, mutta visuaalisesti sarja ei tarjonnut mitään mitä en olisi jo nähnyt ennen jossain muualla.

Mitä tarkoitan tällä? Jos mietitään hyviä esimerkkejä koiratarinoiden puolelta Hopeanuolessa itse Ginin otsa-arvet ovat erittäin ikonisen näköisiä. Arvet ovat hahmon erityispiirre, josta hänet tunnistaa helposti, ja samanlaisia arpia ei ole kelläkään muulla hahmolla GNG -sarjan aikana. Tämä uniikkius mentiin sitten pilaamaan myöhemmin jatko-osissa kun kuvaan astuivat Joe ja Yukimura. Muita mieleenpainuvia ja hienoja kuvia sarjasta ovat Gin hyppäämässä kuuta vasten, Riki kalliolla, Akakabuto uhkaavan näköisenä talon takana, Akakabuto ja uhrinsa Shiro ja Riki... En puhu siis varsinaisesti mieleenpainuvista kohtauksista, vaan yksittäisistä kuvista, jotka tiivistävät jonkin tärkeän hetken tai ehkä jopa koko sarjan hengen, kuvia, joita voi helposti käyttää sarjan markkinoimisessa julisteista ja paidoista kansikoteloihin, ja jotka jäävät helposti ihmisten mieleen kummittelemaan.

Leijonakuningas on täynnä omaa ikonista kuvakieltään. Elokuva alkaa Rafikin pidellessä Simbaa ylhäällä kaikkien ihailtavana, tämä kohtaus on parodioitu lukemattomia kertoja. Unohtaa ei voi myöskään itse Jylhäkallioita, jolla Rafiki seisoo. Omalaatuisen muotoinen kallio suorastaan huokuu luonnetta ja on kuin oma hahmonsa (sama muuten Hopeanuolen Kaksoissolan kanssa!).

Tällä hetkellä suurin televisiorakkauteni on Hannibal. Sarjalla oli erittäin suuri taakka muodostaa oma suuntansa Anthony Hopkinsin ikimuistoisen näyttelysuorituksen, sekä aikaisempien elokuvien vaihtelevan menestyksen jälkeen. Hannibal Lecter on jokaiselle erittäin tuttu hahmo, josta on tehty jo monia elokuvia ja kirjoja, sekä lukemattomia epävirallisia parodioita ja vinkkauksia muissa sarjoissa. Sarjaa näkemättä olisi helppo tuomita se pelkäksi rahastukseksi, ja ettei siinä enää mitenkään voisi olla mitään omaperäistä. Hahmo on niin loppuun kaluttu. Näin ajattelin itsekin aluksi, mutta hitto, sarja on uniikein tekele mitä olen ikinä nähnyt. Sarja käsittelee psykopaatteja, ja heidän tavoin sarjan ajatuksenjuoksu on erittäin monimutkaista, ollen vuorotellen kaunista ja rumaa ja monesti kumpaakin yhtäaikaa.

Jokainen kohtaus suorastaan pursuaa symboliikkaa, josta osa aukeaa vasta paljon myöhemmin kunhan näkemäänsä on ensin ehtinyt sulatella. Koska Stranger Thingsistä (johon palaan pian) on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi kausi otan esimerkkini reiluuden nimissä vain Hannibalin ensimmäiseltä kaudelta. Ensimmäinen kausi oli vähiten riskaabeli, sillä sarja yritti vielä kosiskella mahdollisimman suurta yleisömäärää, etsien samalla sitä ihan omaa ääntään. Silti jo ensimmäisellä kaudella Hannibal on täynnä omaperäisiä näkyjä. Peuroja, peuran sarvia, ja pelottavia peuramiehiä käytetään hallusinaatioissa symbolisoimaan hahmojen välisiä suhteita ja päähenkilön luonteen vähittäisiä muutoksia. Peura on päähenkilön oma voimaeläin, mutta symboloi myös hänen luonteen synkkenemistä (eläimellistymistä?), sekä peuransarvia käytetään paljon luomaan klaustrofobisia hetkiä. Peura symbolisoi myös päähenkilön vihollista, mikä voi aluksi olla hämmentävää, mutta lopulta ei olekaan. Ensimmäinen kausi on vielä hyvin kaavamaisesti toteutettu, joka jaksossa ollen eri "viikon murhaaja", mutta murhat ovat joka kerralla täysin erilaisia ja uniikin näköisiä makaabereita taideteoksia, vaihdellen viuluksi muutetusta miehestä kukkivaan puuhun upotettuun uhriin.

Ja sitten se Stranger Things. Vaikka tarinankuljetus sarjassa oli moitteetonta aloin jossain välissä miettimään mitä ihmettä sarjan virallisiin oheistuotteisiin on voitu laittaa kuvituksiksi. Kukaan hahmoista ei ole erityisen uniikin näköinen, ja ensimmäisen kauden aikana ainut täysin omaperäiseltä vaikuttava konsepti oli jouluvalot, joiden avulla pystyttiin kommunikoida toisessa ulottuvuudessa olevalle pojalle. Tämä toinen ulottuvuus, jota sarjassa kutsutaan nimellä Upside Down, ei ole mitenkään uusi idea. Sarjaa katsoessa etenkin Silent Hill muistui mieleen jatkuvasti. Stranger Things selkeästi tavoittelee kasaritieteiselokuvien, etenkin E.T.:n, fiiliksiä. Tämä tulee esille jo kieltämättä todella upeasta synkkatunnarista.

Sarja onnistuu loistavasti luomaan tavoittelemansa kasarifiiliksen, mutta ironisesti ei muistakaan luoda juuri mitään omantakeista. Tämä tulee selkeästi ilmi nopealla googlettelulla. Haulla "Stranger Things shirt" ei löydy kuin tekstipaitoja (joissa ei ole edes sarjasta tuttuja sitaatteja!) tai parodiapaitoja, joissa hahmot on piirretty jonkin muun klassikkoteoksen puitteisiin. Posterihaulla tilanne ei ole juuri sen parempi. Suurin osa postereista sisältää vain läjän sarjan hahmoja sattumanvaraisesti aseteltuina. Ja sitten on taas miljoona parodiaposteria, joissa apinoidaan vuoroin E.T.:tä, The Thingiä, Jurassic Parkia, tai jotain muuta nostalgista klassikkoa.

Odotan toista kautta innolla, vaikka saatankin kuulostaa hyvin pessimistiseltä. Toivon vain sarjan löytävän ihan oman äänensä myös visuaalisella puolella.

Miksi juuri koirasarjat/-tarinat/-taide ovat suosittuja?

Facebookissa ylläpitämässäni KoiraTaidePorukka -ryhmässä on kirjoittaessani 344 jäsentä. Koiraeläintaide -ryhmässä on 254 jäsentä ja löytyy vielä yhteisö Koiraeläinpiirtäjät 62 tykkäyksellä. Sen sijaan hiljaisia ovat ryhmät Kissaeläinpiirtäjät (18 jäsentä), sekä suurempi, mutta silti melko hiljainen Hevoseläintaide! (175 jäsentä). Näille kahdelle en ole löytänyt vastaavanlaisia ryhmiä, ainakaan suomeksi. KoiraTaidePorukka -ryhmä on laajentunut vielä kahteen erikoisryhmään, yksi sekalaisille höpötyksille (140 jäsentä) ja toinen adoptiohahmoille (53 jäsentä). Jo tämä kertonee paljon kuinka koiraeläimet dominoivat eläintaiteen saralla. Miksi juuri koirat kiehtovat nuoria nettipiirtäjiä ja toki myös vanhempiakin?

On totta, että koiraeläimistä on tehty monta loistavaa elokuvaa/sarjaa. Suosittuina esimerkkeinä ovat ylhäällä olevan kuvan Hopeanuoli/Weed, Balto ja Wolf's Rain, jotka lienevät suosituimmat koiraeläinsarjat. Nelossijalle taitaa päästä Kaikenkarvainen Charlie. Disneyn animaatiot (101 dalmatialaista, Topi ja Tessu, Oliver ja kumppanit...)  sen sijaan eivät ole mielestäni saavuttaneet samanlaista suosiota nettipiirtäjien ja fanfiktion kirjoittajien keskuudessa, vaikka laadukkaita ovatkin. Näkemäni mukaan ainoastaan Kaunotar ja Kulkuri on onnistunut saamaan osakseen paljon fanitaidetta ja fanfiktiotakin tasaisesti vuosien mittaan. Miksi sitten juuri nuo tietyt sarjat ovat olleet niin suosittuja aiheita ja innottavat nuoria monen vuoden jälkeenkin piirtämään fanitaidetta, kirjoittamaan fanfikkejä ja tietenkin negatiivisena puolena myös matkimaan juonta/hahmoja/tyyliä omissa tarinoissa?

Minun on ollut aina vaikea samaistua kasvinsyöjäeläimiin ja saalistustilanteessa toivon aina enemmän saalistajan saavan päivän ateriansa, kuin että saalis selviäisi hengissä. Vaikka hevosista pidän paljon, minun on silti vaikea samaistua niihin. Suurista voimistaan huolimatta hevonen on varsin säikky ja alistuvainen eläin, eikä mielestäni osoita samaa älykkyyttä kuin moni petoeläin. Ihmisen kouluttamana hevonen taipuu moneenkin asiaan, mutta omatoimisesti hevoset harvemmin tekevät mitään älyllisesti haastavaa. Kun vuonna 2002 ilmestyi Spirit - villi ja vapaa hevostarinat hetkellisesti räjähtivät käsiin netissä. Spirit oli omasta mielestäni varsin mukiinmenevä, siinä kolmen ja neljän tähden rajamailla kulkeva leffa. Nuorten heppatyttöjen joukossa se oli varsin suosittu ja netti pursusi Spiritin tyyliä matkivia artisteja, sekä omia heppahahmoja. Mutta vaikka suurin osa tytöistä kokee lähes pakollisen heppatyttövaiheen nuoruudessaa, ei tämä eläinlaji tunnu inspiroivan kirjoittamaan omia hevostarinoita, tekemään hevoshahmoja ja niin edelleen samassa määrin kuin koiraeläimet inspiroivat.

Erittäin suuresta suosiosta sen sijaan nauttii Leijonakuningas -saaga, joka nytkin on saanut uutta jatkoa The Lion Guard -sarjan muodossa. Tästä sarjasta olen jatkuvasti vuosien mittaan nähnyt fanien tekevän fanitaidetta, fanfiktiota, sarjakuvia, omia hahmoja. Myös tavalliset kissat ovat viime aikoina kelvanneet Warriors -sarjan myötä, mutta aiemmat Oliver ja kumppanit & Aristokatit eivät olleet herättäneet suurempaa kiinnostusta. Kissaeläimiin ihmisten on helpompi samaistua kuin hevosiin, niiden ollessa petoeläimiä, älykkäitä ja etenkin leijonien ollessa laumaeläimiä. Silti suosio nettitarinoiden ja -taiteen saralla on huomattavasti pienempää koiraeläimiin verrattuna.

Mikä yhdistää sitten Leijonakuningasta, Spiritiä, Warriorsia JA suosittuja koiraeläinsarjoja? Villeys. Jokainen näistä kertoo villieläimistä, tai villiintyvistä lemmikeistä. Selkeästi vähemmän suosituiksi jäävät sarjat, kuten Massugu ni Ikou ja Kaunotar ja Kulkuri kertovat lemmikeistä. Haluamme samaistua eläinhahmoihin, mutta ihmisen lemmikkinä ja käskyläisenä olo vähentäisi samaistumisen onnistumista. Tarinoissa kuuluu olla vaaraa ja jännittäviä tapahtumia, mitä kotieläimen elämä harvemmin tarjoaa. Suurta suhdedraamaa on vaikea rakentaa lemmikeille, kun ihminen pystyy helposti estämään Mustin ja naapurin Pikinokan eeppisen sodan. Jälkikasvuakin on mahdoton saada, kun ihminen ei anna lupaa paritella elämän rakkauden kanssa ja yksi päivä päättää kastroida koiran. Ulos pääsee vain hihnassa ja eeppisiä seikkailuja on hankala toteuttaa neljän seinän sisällä. Lemmikkinä olo koetaan jotenkin alentavana. Kaunottaressa ja Kulkurissa suosituksi osuudeksi olen huomannut juuri jatko-osan, jossa Pepi pääsee kokemaan katukoiran elämää.

Katsoja haluaa samaistua päähenkilöihin, ihailla ja ymmärtää heitä, heidän ongelmien heijastaen katsojan omia ongelmia. Katsoja haluaa astua maailmaan, jossa voisi itse olla villi ja vapaa, vastuussa vain itsestään ja kenties laumalaisistaan. Hopeanuolessa päähenkilö on aluksi metsästyskoira, mutta karkaa luontoon melko pian ja ei enää palaa ihmisten pariin. Hopeanuolen elämä ihmisten parissakin oli varsin dramaattista ja koiraa kohdeltiin kuin aikuista pienestä pitäen. Samanlaista kunnioitusta toivoisi itselleen moni nuori, tosin ilman kaikkea sitä kepillä hakkaamista sun muuta Takeda -ukon "koulutusta". Balto asuu hylkiönä ihmisten asutuksen lähistöllä, myöhemmin hänen tyttärensä muuttaa elämään täysin luonnon helmoihin. Wolf's Rainissa sudet voivat ottaa ihmisen muodon, mutta ovat kaukana kesyyntyneistä ja kaupungillistuneista eläimistä. Eläinsarjoja seuraavat haluavat selvästi romanttisen kuvauksen luonnonvaraisista eläimistä, jotka päättävät itse elämästään, missä eläimet ovat ylpeitä, jaloja ja oikeudenmukaisia. Ihminen on vain kahlitsija ja tunteeton tappaja, tai hölmö juntti, joka ei ymmärrä lemmikkinsä luontaisia tarpeita.

Ja taas, miksi siis juuri koiraeläimet ovat suosittuja? Leijonakuningas, Spirit ja Warriors ovat suosittuja, mutta ainoita eläinlajistaan kertovia nettipiireissä suosittuja teoksia. Leijonien suhteen Kimba ja Pride of Baghdad eivät selvästikään innoita fanejaan yhtä paljon (jos ollenkaan) kuin Leijonakuningas. Spiritille en edes keksi hyvää vastinetta, My Little Pony kenties, mutta MLP kertoo lähinnä ihmisen lailla käyttäytyvistä fantasiaolennoista kuin hevosista. Koirien ja susien käyttäytyminen on varsin lähellä ihmisten käyttäytymistä, ihminen ja koira tajuavat toisiaan ja yhteistyö on vuosituhansia sujunut sutjakkaasti. Samaistumme helposti susien laumakäyttäytymiseen ja suden/koiran luonnollinen käyttäytyminen on harvemmin ristiriidassa omien moraaliemme kanssa. Toisin on esimerkiksi leijonien kanssa, urosleijonat ovat tunnettuja toisten urosten pentujen tappajia. Leijona on myös yksinkertaisesti liian eksoottinen eläin ja tarinat voisi uskottavasti sijoittaa vain tietynlaisiin ympäristöihin.

Koira sen sijaan on tuttu ja turvallinen otus. Jokaisella on vähintäänkin sukulainen tai kaveri, jonka koiraan on voinut tutustua. Koiran ilmeitä ja elekieltä on helppo ymmärtää. Koira on myös äärimmäisen älykäs ja monipuolinen eläin, pystyen palvelemaan ihmistä lähes missä tahansa tehtävässä. Älykkyytensä ohella koira on myös rodusta riippuen parhaimmillaan hyvin atleettinen tapaus ja pärjää melko hyvin villiintyneenäkin, mikä mahdollistaa lukemattomat villikoiratarinat netissä. Näihin lukeutuu myös tässä blogissa esiintyvä Hopeanuoli -fanitarina. Koira on upea sekoitus kesyyntyneisyyttä ja villeyttä, pystyen kallistumaan tilanteen niin vaatiessa jommalle kummalle suunnalle. Kotikissan tavoin koira voi yhtenä hetkenä löhötä sohvalla kanssasi, kun taas seuraavaksi onkin raatelemassa pihalle eksynyttä jänistä kappaleiksi. Kotikissa kuitenkin häviää koiralle monipuolisuudessa ja älykkyydessä, eikä ole koiran kaltainen laumaeläin. Ja onhan niitä linttanaamoja niin vaikea piirtääkin! Lopettakaamme tämä artikkelin fiasko Mark Derrin sanoihin: "The dog embodies unconditional love and cold destruction, domesticity and wildness - opposite forces in continual, dynamic equilibrium".