tiistai 30. maaliskuuta 2021

Kainkoiran ja suden risteytys

Tällä hetkellä vessalukemisena on menossa Aaron Herald Skabelundin kirja Empire of Dogs: Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World, jossa mainittiin lyhyesti Japanissa tehty koirasusiristeytys, josta olin aikaisemmin nähnyt kuvia.

Kesäkuussa 1941 Yomiuri Shimbun -lehti raportoi Koufun eläintarhassa tehdystä onnistuneesta risteytyksestä. Isänä oli kainkoira Tora/Torakou (nimi vaihtelee eri lähteissä) ja emona "mantsuriansusi" Sekiroukou. Kainkoira, tai kai ken, on japanilainen keskikokoinen ja tiikeriraitainen (brindle) metsästyskoira, jota pääasiassa käytetään villisian metsästykseen. Mantsuria sijaitsee Kiinassa. Lehtijutun julkaisuhetkellä nämä kaksi maata kävivät Toista Kiinan-Japanin sotaa ja Kiina oli Japanin miehittämä. Lehti totesi propagandamaisesti, että kahden yhteensopivan maan lailla myös kolme pentua tulevat hyvin toimeen ja että ne olivat perineet isältänsä älykkyyden ja äidiltään elinvoimaisuuden. Pennuista odotettiin tulevan lahjakkaita sotakoiria. Kaksi pennuista näyttää olleen mustia brindlejä ja yksi harmaa mustalla maskilla (kenties myös brindle?).

Lienee sanomattakin selvää, ettei pennuista koskaan tullut sotakoiria. Kenties siihen olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ollut, jos koirana olisi käytetty saksanpaimenkoiraa tai vastaavaa rotua. Juuri kain käyttö saksanpaimenkoiran sijaan on kuitenkin saattanut olla tarkoin harkittua, sillä Japanissa oli ollut nousussa kotoperäisen kulttuurin ja rotujen arvostus. Japanilaisia rotuja oltaisiin mieluusti käytetty sodassakin, mutta menestys oli heikkoa. Saksanpaimenkoira oli paras sota- ja poliisikoirana käytetty rotu ja oli laajasti tiedossa, että alkuaikoina rodun luonnissa oli käytetty suden verta, minkä vuoksi rodusta puhuttiin susikoirana monissa maissa. Ehkä japanilaiset halusivat hieman lainata saksalaisten sotakoirareseptiä, mutta samalla valita koirarodun, joka ylpeästi edustaisi isänmaata?

Samaisessa lehdessä oli aikaisemmin, vuonna 1936, haastateltu yliopistoprofessori Kaburagi Tokiota. Hän uskoi kain ja kishun olevan japanilaisista roduista lähimpänä sutta, ja että suden veri teki niistä ylivoimaisia länsimaalaisiin koiriin verrattuna. Hänen mukaansa kait voittivat saksanpaimenkoirat ja muut länsimaalaiset rodut kestävyystesteissä.

Japanilaisista roduista ei ollut sotakoiriksi, mutta niistäkin saatiin sodan aikana apua käyttämällä niiden turkkeja, nahkaa ja lihaa sotilaiden lämmittämiseen ja ruokkimiseen. Ruumiista saatuja nesteitä voitiin käyttää koneöljynä. Jopa alkuperäinen Hachikon patsas sulatettiin junan varaosiksi. Ei siis ihme, että moni japanilainen rotu oli Toisen maailmansodan jälkeen sukupuuton partaalla.

Näiden pentujen lopullinen kohtalo on jäänyt arvoitukseksi. En ole löytänyt niistä aikuiskuvia tai mitään mainintaa niiden myöhemmästä elämästä. Shirotori Zoo on ainakin vuonna 2008 pitänyt näytillä suden ja kain risteytyksiä, joiden kuvan voi nähdä tässä blogissa. Shirotori Zoon koirasudet eivät kuitenkaan todennäköisesti ole mitään sukua vuoden 1941 pentueelle.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Miksi kirjoitan nykyään Gingasta?




Kauan sitten, vuonna 2014 kirjoitin blogitekstin "Miksi en halua kirjoittaa Gingasta?" Blogi oli tuolloin vielä hyvin nuori ja keskityin kirjoittamaan teoksista, joista ei vielä ollut paljoa tietoa olemassa netissä. Ainakaan suomeksi. Hopeanuolesta ja muista Ginga -sarjoista sen sijaan oli paljon sisältöä saatavilla ympäri nettiä. Koska halusin tuottaa uniikkia sisältöä ja Ginga -jutuista oli ylitarjontaa päätin jättää Gingat blogissa minimiin, vaikka rakastinkin sarjaa voimakkaasti. Nykyiset lukijat ovat varmasti huomanneet, että nykyään kirjoitan hyvinkin paljon Gingasta. Mikä siis sai minut muuttamaan mieleni?

Vuonna 2015 liityin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäseneksi, pääasiassa koska halusin osallistua jäsenlehden tekoon. Tekstiäni päätyi heti seuraavaan numeroon, eli numero kolmoseen. Tämän jälkeen olen tehnyt Tähdenlentoon sisältöä yhä suuremmissa määrin, tekstien ja/tai piirroksien muodossa. Lehden teosta muodostui nopeasti suuri intohimo minulle. Pystyin hyvin vapaasti kirjoittamaan minua kiinnostavista aiheista ja työni lopulta julkaistiin painetussa muodossa ja moni ihminen tulisi taatusti näkemään sen.

Vuonna 2017 ryhdyin Tähdenlennon päätoimittajaksi ja olen tässä roolissa pysynyt siitä lähtien. Päätoimittajana minulla oli taas enemmän vaikutusvaltaa lehden sisällön suhteen ja lehtien suunnittelu vei yhä enemmän aikaani. Numeroita ilmestyy kaksi vuodessa ja alan suunnitella sisältöjä heti, kun jäsenet ovat äänestäneet tulevien lehtien teemat, eli noin vuosi etukäteen. Viime vuoden lopulla otin vastuulleni Juhomoron kanssa myös pienemmät ja satunnaisesti ilmestyvät Jäsenpostit, joihin myös luon paljon sisältöä. Pidän tästä "työstä" hirvittävän paljon, mutta harmittavasti se vie aikaa ja energiaa pois blogilta.

Tähdenlennon ja Jäsenpostien sisällön tuottajien määrä on vuosien varrella laskenut ja tuntuu, että nimeäni lukee liiankin paljon tekstien kirjoittajana. Moni niistäkin teksteistä, joiden lopussa ei lue nimeäni, voi olla jollain tapaa minun säheltämääni, koska etsin juttuaiheita, suostuttelen ulkopuolisia kirjoittajia mukaan, neuvon heitä, sekä annan heille esimerkkilistan käsiteltävistä aiheista.




Mikä tämän höpinän tarkoitus nyt oli? Tähdenlennon takia siis kirjoitan hyvin paljon Gingaan (ja muihinkin aiheesiin) liittyviä juttuja, joka on vienyt aikaani pois blogiin kirjoittamiselta. Olen sopinut yhdistyksen kanssa, että minulla on lupa julkaista tekstejäni blogissa kun lehdessä julkaisusta on kulunut vuosi. Tämän takia siis blogiin ilmestyy joskus vanhoja Tähdenlennon juttuja, ihan vaan koska haluan blogin pysyvän edes jotenkin aktiivisena silloinkin, kun en muuta sisältöä jaksa tehdä sitä varten. Olen kauan sitten saanut hullun päähänpinttymän, että blogin pitäisi päivittyä vähintään kerran kuukaudessa.

Artikkelien kierrättäminen on yksi syy nykyiselle Ginga -matskulle, mutta syitä on muitakin. Tuossa 2014 vuoden postauksessa mainitsin kuinka monta suomalaista blogia Gingalle on olemassa. Tuohon aikaan niitä totta tosiaan oli paljon ja ne olivat hyvin aktiivisia! Toista on tänä päivänä ja tämä onkin todella harmittava asia. Vanhat blogit ovat muuttuneet hiljaiseksi, tai pahimmillaan poistettu kokonaan. Oikeastaan ainoat yhä aktiiviset Ginga -blogit, joita tulee mieleeni, ovat Hopeatiikeri ja Kaksoissolan blogi. Eikö olekin ironista, että nykypäivänä meillä on suomennettua mangaa ja animea enemmän kuin koskaan ja jopa suomalaisia virallisia oheistuotteita valmistetaan, mutta Ginga -aiheisten blogien, roolipelien, sarjakuvien ja fanitarinoiden määrä on romahtanut lähes olemattomiin? Koska Hopeanuoli-aiheisia blogeja ei ole enää tarjolla kuin muutama en koe suurena pettymyksenä, että olen nykyään alkanut kirjoittaa aiheesta tännekin.

Myös yksi armoton totuus on jäljellä. Minulla ei ole enää hirveästi arvosteltavaa materiaalia. Blogin alkuaikoina paahdoin teoksia läpi hurjalla vauhdilla ja kirjoitin usean arvostelun samana päivänä. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä ei ollut fiksua, koska kulutin arvosteltavat teokset nopeasti loppuun ja arvosteluni olivat myös liian hätäisesti kirjoitettuja. Alkuaikoina minulla oli myös paljon enemmän rahaa tuhlattavana ja kyttäsin jatkuvasti mitä eksoottisempia ulkomaalaisia sivustoja, jotta voisin löytää jonkun harvinaisen sarjakuvan tai leffan. Nykyään rahat kuluvat liian arkisiin asioihin. 

Olen siis pahoillani niiden puolesta, joita nykyinen Ginga -juttujen määrä harmittaa. Pyrin yhä pitämään blogin monipuolisena mahdollisuuksien mukaan.

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Wolfwalkers



NIMI: Wolfwalkers
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Tomm Moore, Ross Stewart

Tietokoneanimaation dominoimalla aikakaudella on aina piristävää nähdä, että vielä silloin tällöin viitsitään tehdä perinteistä animaatioita isolla budjetilla. Wolfwalkers on viimeinen osa ohjaaja Tomm Mooren irlantilaisiin taruihin perustuvasta trilogiasta, johon kuuluvat myös elokuvat The Secret of Kells ja Song of the Sea. Elokuvat ovat itsenäisiä teoksia, joten ne voi katsoa missä järjestyksessä tahansa. Itse en ole vielä näitä kahta aiempaa teosta nähnyt.

Päähenkilö Robyn on isänsä kanssa Irlantiin muuttanut englantilainen tyttö, joka haluaisi isänsä lailla olla metsästäjä, mutta ylisuojelevainen isä ja ymmärtämättömät kaupunkilaiset pakottavat hänet keittiöhommiin. Robynin isän tehtäväksi on annettu hävittää kaupunkia ympäröivän metsän vaaralliset sudet. Robyn seuraa isäänsä salaa metsään ja tapaa siellä ikäisensä tytön, Mebhin, joka paljastuu muodonmuuttajaksi. Kun Mebh nukkuu hänen sielunsa materialisoituu ruumiin ulkopuolelle suden muodossa ja hän johtaa susilaumaa. Myös Mebhin äiti on tälläinen susi-ihminen, mutta äidin ruumis vain nukkuu ja nukkuu, koska suden muodossa ollut sielu ei ole jostain syystä palannut takaisin. Myös Robynistä tulee susi-ihminen ja hän yrittää saada kaupunkilaisia ymmärtämään susien puolta.



Heti ensimmäisenä pitää puhua elokuvan ulkoisesta annista. Elokuva on kuin liikkuvaa satukirjaa katsoisi. Ääriviivat ovat luonnosmaisia ja väritykset ulottuvat monesti viivojen ulkopuolelle, tämä näennäinen viimeistelemättömyys tukee hyvin kohtauksien villiä ja vapaata tunnelmaa. Animoinnissa on välillä käytetty erikoisia ja rohkeita ratkaisuja, esimerkiksi muutamassa kohtauksessa hahmot liikkuvat sivuttain keskiaikaistyylisellä taustalla ja liikkeessä susilauman jäsenet sulautuvat toisiinsa. Nämä eivät missään tapauksessa ole häiritseviä asioita.

Etenkin Mebhin ihmismuotoon on saatu paljon persoonaalisuutta mukaan. Hän on ihmisenäkin selkeästi villi otus, jonka suuri takkutukka antaa hänelle pienen, pallomaisen muodon ja etenkin liikkeessä häntä on kiinnostavaa seurata. Ihmismuotoinen Mebh on elokuvan muistettavin design, muut hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Vaikka muut hahmot eivät ulkoisesti olekaan yhtä säväyttäviä, ovat ainakin Robyn ja hänen isänsä miellyttäviä ja uskottavia hahmoja. Robynin ja Mebhin ystävyys muodostuu hyvin nopeasti, mutta tämä tuntuu silti luontevalta ja heitä on mukavaa seurata.



Juonellisesti Wolfwalkers on kuitenkin harmittavan ennalta-arvattava ja turvallinen. Vaikka ulkoisesti elokuva yllätti monta kertaa, ei juonessa ollut oikeastaan mitään yllättävää elementtiä. Elokuva suhtautuu susiin ja susi-ihmisiin liiankin imelästi. Susi-ihmiset kuvataan lähinnä harmittomina metsän henkinä, jotka ilakoivat yöt päivät ja parantavat haavoittuneita maagisilla voimillaan. Ihmispahis on puhtaasti paha ja ei vaan ymmärrä, etteivät hippisudet halua kellekään pahaa. Ihmismaailmassa kaupunki on harmaa ja seikkalunjanoinen Robyn pakotetaan tylsään työhön. Sutena Robynillä ei ole mitään velvoitteita ja metsäkin on täynnä värejä ja taikaa. Asetelma on ihan liian mustavalkoinen.

Elokuvan mahtavin kohtaus on ehdottomasti Robynin ensimmäinen muodonmuutos, jonka aikana hän, Mebh ja susilauma juoksevat öisen metsän läpi ja Robyn näkee maailman ensimmäistä kertaa suden aistien kautta. Taustalla soiva kappale viimeistelee kokemuksen ja kyynelsilmät ovat taatut. Myönnän, että olen katsonut tämän kohtauksen useampaan kertaan ja aina alkaa itkettää.

Silti, en voi olla ihmettelemättä miksei susien elämästä näytetty mitään nurjempia puolia. Siinä missä Robynin ihmiselämä on pakkopullaa, ei susien elämässä näytä olevan juuri mitään vastuita. Sutena Robynin ei esimerkiksi näytetä metsästävän vaikka se voisi olla kaupunkilaiselle järisyttävä kokemus. Metsästämisen sijaan Mebh näytetään varastamassa kaupunkilaisten leipiä. Voi kunpa vain tyhmät ihmiset tajuaisivat jättää harmittomat sudet rauhaan, jotta he voisivat kirmata kedoilla rauhassa! Tavalliset sudet jäävät myös täysin statistien rooleihin. Sudet ovat vain nimetöntä massaa, joilla ei ole omia persoonia ja ne ovat täysin susi-ihmisten käskyteltävissä.

Elokuvan loppu on myös mielestäni liian optimistinen. Kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan helposti kohdilleen, paha saa palkkansa ja oikeastaan kaikki, mikä voisi mennä hyvin, menee mahdollisimman hyvin. Olin yllättynyt siitä ettei edes elokuvan lopussa mainittu irlantilaisten susien tulevaa sukupuuttoa, se olisi ollut erittäin hyvää ainesta antamaan lapsille muistuva opetus luonnonsuojelusta. 

Wolfwalkers on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta jäin itse kaipaamaan siihen lisää särmää. Irlantilaisiin taruihin perustuvat susi-ihmiset olivat myös kiinnostavaa vaihtelua tavallisiin ihmissusiin, joskin liiallinen magian käyttö ei oikein ollut mieleeni.

TÄHDET: ****