John Gauntin ketut rottakoirina

Kettuja, terriereitä ja jopa kissa - jos näillä ei lähde rotilta henki niin ei sitten millään!

Ketuista tuleekin harvoin puhuttua täällä blogissa, todennäköisesti koska olen kiinnostunut lähinnä koiraeläinten hyödyntämisestä jonkinlaisessa työssä. Mutta näemmä ketuillekin on jokin virka löydetty - ja on niitä joku käyttänyt sirkuseläiminäkin, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. John Gaunt (1850-1924) väitti olleensa ensimmäinen ihminen, joka oli käyttänyt kettuja rottakoirina. Tämä väite saattoi hyvinkin pitää paikkansa ja voi olla totta vieläkin yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

En ollut lukenut Gauntista mitään ennen kuin sain postikortin, jossa oli tuo ylinnä oleva kuva. Olen välillä ostanut kirjoja Coch-y-Bonddu Booksilta, (tosin Amazonin kautta, en siis osaa sanoa millainen tilausprosessi olisi suoraan heidän omalta sivulta), joka laittaa mukaan aina jonkin metsästysaiheisen postikortin, ja joskus on tullut mitään tilaamattakin jokin katalogi postilaatikkoon. Kuva oli niin erikoinen, että pakkohan oli alkaa selvittämään sen mysteeriä!

John Gaunt syntyi vuonna 1850. Hänellä oli aluksi äitinsä sukunimi Wheeldon, koska hänen vanhempansa eivät olleet vielä naimisissa pojan syntyessä. Gaunt osoittautui lahjakkaaksi monessa asiassa, kuten puutarhanhoidossa (hänen kasvinsa voittivat lukuisia palkintoja), puusepäntöissä ja kivenmuurauksessa (hän rakensi itse oman talonsa), mutta rottien hävittäminen teki hänestä kuuluisan. Hän harrasti metsästystä, ja vuonna 1914 oli jopa ampunut kuusijalkaisen jäniksen, joka täytettiin. Ylimääräinen jalkapari oli jäniksen kaulan alla. Nuorena hän toimi riistanvartijana, ja myöhemmin törmätessään narauttamiinsa salametsästäjiin vain rennosti naljaili heidän kanssa. Hän vaikutti olleen hyvin sanavalmis, välkky, suorastaan kettumainen persoona.

Gaunt syntyi ja asui lähes koko elämänsä Ambergaten kylässä Englannissa. Jo pikkupoikana hän hävitti rottia isänsä kanssa. Työ oli jännittävää ja hän harrasti sitä paljon vapaa-ajallaan, saaden kutsuja ja suosituksia maatiloilta. Suuri rautatieyritys Midland Railway palkkasi hänet 1890-luvun alussa tappamaan rottia juna-asemiltaan. Työn takia Gaunt kulki välillä pitkin poikin Britanniaa, jopa Skotlannissa asti. Aina kun jossain Midland Railwayn rakennuksessa puhkesi rottaongelma Gauntille lähetettiin kirjeessä junapassi. Kotiseudulla hän liikkui hitaasti vanhan Owd Catherine -poninsa vetämillä kärryillä. Gauntilla oli tyypillisesti kirjava joukko elukoita mukanaan: terriereitä ketjuissa, frettejä ja kettuja säkissä, ketunpoika taskussa. Hänet oli helppo tunnistaa ja moni kutsui häntä nimellä Jack the Rat Catcher.

Gauntilla oli lukuisia kettuja ja hänen mielestään kettu oli terrieriä parempi rottakoira. Tosin vain pieni osa hänen ketuistaan oli sopivia työhön, sillä ketulla piti olla tarpeeksi säyseä luonne. 1900-luvun alussa hän löysi ketunpesän ja varasti yhden pennuista, jonka nimeksi tuli Reynard. Testimielessä hän päästi sen vapaaksi elävän rotan viereen, jonka se tappoi ja söi hetkessä. Gaunt huomasi, että kun hän tarjosi ketulle kuollutta lintua ja rottaa, valitsi kettu aina rotan. Hän totutti sen fretteihin ja alkoi ottaa sitä mukaan rottakeikoille.

Kerran rottakeikan jälkeen Mansfieldissä Gauntilla oli vielä paljon aikaa ennen kotiin paluuta, joten hän pysäytti poliisin ja kysyi tältä mitä reittiä voisi päästä erään ystävänsä luo. Gauntin pullottava tasku herätti poliisin epäilykset, ja tämä vaati nähdä taskun sisällön. Gaunt oli ilkikurisella tuulella ja vitsaili, että poliisi voisi itse laittaa käden taskuun, kunhan hankkisi laastarin ensin. Poliisi käski miestä lopettaa pelleily, eikä poliisia vieläkään naurattanut kun Gaunt nosti Reynard-ketunpojan esiin.

Gaunt metsästi rottia yleensä öisin, pimeissä kellareissa ja vajoissa, joissa ketun aistit olivat paljon koiraa terävämmät. Ne olivat ällistyttävän nopeita. Toisin kuin koirat, ne eivät ravistaneet rottaa hengiltä, vaan niiden puraisu tappoi kerrasta. Kettu pystyi pitämään viittä rottaa yhtäaikaa suussaan, mutta koska niiden vaistot käskivät niitä pitämään saaliista kiinni - jolloin muut rotat jäivät tappamatta - oli Gauntin napattava rotta pois. Päivisin ketut eivät kulkeneet nätisti ketjussa, joten hän yleensä piti niitä säkissä, mutta öisin niitä pystyi kävelyttämään. Kaiken kaikkiaan hänellä oli uransa aikana noin kuusi kettua, jotka oli onnistuneesti koulutettu rottakoiriksi. Vuosikymmenien ajan hän yritti saada kettuja ja terriereitä risteytymään, tässä onnistumatta.

Hezekiah oli yksi Gauntin ensimmäisiä kettuja. Gaunt kuljetti sitä kainalonsa alla. Eräs rotantappokeikka oli ollut Sutton Coldfieldissä, ja mukana olivat Hezekiah ja Vic ja Chase 'em -terrierit. Päivällisen aikaan Gaunt poikkesi pubissa, jossa kettu ja koirat painuivat hiljaa odottamaan tuolin alle. Pubiin saapunut nuori mies huomasi ketun ja tiedusteli oliko se hyvä tappelemaan, sillä hänellä olisi seudun paras rottakoira, joka tekisi ketusta selvää jälkeä. Gaunt kehotti häntä hakemaan laastareita valmiiksi viereisestä apteekista - tämä ilmeisesti oli hänen vakiovitsi. Hän ei uskonut koirasta olevan vastusta ja mielellään uhkapelasi pari lanttia tästä. Mies haki Bones-koiransa ja käski sen menemään maahan, ilmeisesti näyttääkseen kuinka tottelevainen se oli, mutta kun koira huomasi lattialla olevan ketun syntyi heti kovaääninen kärhämä. Lopputuloksena Bones juoksi pubista karkuun Vic ja Chase 'em perässään. Mies kavereineen ei ollut tästä mielissään, eikä Gaunt viitsinyt käydä tuossa pubissa enää toiste. Pubeista puheen ollen kaikki Gauntin ketut tykkäsivät kaljasta, ja yksi niinkin paljon, että tarjottaessa joi itsensä känniin.

Hezekiah oli Gauntin mielestä paras rotan tappaja, mitä maailmassa on koskaan ollutkaan. Yksikään koira ei ollut sitä parempi, ja lukuisa terrierimies oli haastanut Gauntin rotantappokisaan, joissa laskettiin kumpi kisailijoista saisi tapettua enemmän rottia aikarajan sisällä. Hezekiah oli voitokkaasti kilpaillut ympäri maata, Birminghamissa, Sheffieldissä, Lontoossa, Manchesterissä, Liverpoolissa, Bristolissa... Valppaudellaan ja ketteryydellään Hezekiah voitti kerta toisensa jälkeen.

Lopulta Hezekiah karkasi työskennellessään maatilalla Market Harboroughn lähellä, ottaen mukaansa omistajansa nimellä varustetun kaulapannan ja palan ketjua. Gaunt ei ollut uskoa tapahtunutta, kettu oli ollut niin kesy ja silti se oli hylännyt hänet. Kolme viikkoa myöhemmin joku ampui ketun, huomasi sillä olleen kaulapanta ja pahoitellen ilmoitti suru-uutisen Gauntille. Gaunt uskoi ketun yrittäneen palata kotiin, sillä se oli ammuttu vain parin kilometrin päästä kotoa.

Kuultuaan Hezekiahin kohtalosta rouva Radford lahjoitti oman lemmikkikettunsa Gauntille. Tommy oli pentuna kaivettu pesästä Thacker Woodissa. Tommyä pidettiin kytkettynä Gauntin talon pihalla, ja ohikulkijat aina ihastelivat sitä, tosin välillä Tommyä jännitti liikaa ja se perääntyi koppiinsa piiloon. Se tuli koirien kanssa mainiosti toimeen, paitsi silloin kun ne yrittivät varastaa sen ruuan.

Eräänä päivänä eläinsuojeluyhdistyksen tarkastaja tuli protestoimaan ettei Gauntilla ollut oikeutta pitää kettuja ketjussa. Gaunt vastasi rauhallisesti harkitsevansa asiaa sitten kun Belle Vuen eläintarha Manchesterissa päästäisi kaikki villieläimensä vapaiksi. Tarkastaja ei häirinnyt häntä tämän enempää.

Yksi Gauntin viimeisistä ketunpojista koki surkean kohtalon, sillä Gauntin oma koira tappoi sen. Koira oli uusi ja sitä ei oltu vielä totutettu kettuihin.

Vaikka ketut olivatkin se juttu josta Gaunt muistetaan, kerrotaan toki jotain hänen koiristakin. Yksi ikimuistoinen rotan tappaja oli ärhäkkä narttu Vic, joka välillä ryttyili omistajalleenkin. Vic oli muuten kiltti, mutta mikäli se ehti astua ensin kärryn kyytiin sen asenne yhtäkkiä muuttui, se ei sallinut omistajan astua kärryyn ja raivoisasti murisi ja näytteli hampaitaan. Tämän vuoksi Gaunt koitti aina hypätä kärryyn ennen koiraansa. Koska tuhansia rottia tappanut koira oli niin korvaamaton työssään (ja omistaja ilmeisesti liian pehmo komentamaan sitä), oli Gaunt joutunut monta kertaa tyytyä kävelemään kärryn vierellä. Kerran Gaunt oli palaamassa kotiinsa Staffordshirestä, jossa hän oli ollut rottia tappamassa mukanaan Reynard-kettu ja Vic- ja Chase 'em -koirat. Hän saapui Ambergateen keskiyöllä, ja kaatui Bull Bridgellä, jolloin hänen jalka meni poikki. Hän makasi maassa noin tunnin huutaen apua, kunnes paikalle tuli kaksi poliisia. Koirat suojelivat omistajaansa raivoisasti, jolloin Gaunt kehotti poliiseja hakemaan hänen vaimonsa. Vaimo haki koirat pois ja Gauntille saatiin viimein apua. Vic tappoi rottia vielä 12-vuotiaana, vaikka sillä oli huono näkö ja harvat hampaat.

Vuoden 1924 toukokuussa 74-vuotias Gaunt joutui myymään talonsa ja muutti noin viiden kilometrin päähän Belperiin, jossa asui kauppias William Leesin luona. Gauntista oli tullut leski jo useita vuosia sitten. Gaunt ei ehtinyt asua kauaa Belperissä, sillä hän kuoli uudessa kodissaan 14.11.1924. Hänen väitettiin hävittäneen 200 000 rottaa elämänsä aikana.

Lähteet:

* Belper News 23.5.1924

* The Daily Graphic 18.1.1916

* Daily Mirror 18.1.1916

* Daily Mirror 18.11.1924

* Derby Daily Telegraph 19.11.1924

* Derbyshire Life maaliskuu 2024

* Derbyshire Times 28.12.1907

* Derbyshire Times 31.1.1914

* Derbyshire Times 17.5.1924

* Illustrated Sporting and Dramatic News 11.4.1914

* Marvels of the Animal World (W. S. Berridge, 1922)

* My Life as Soldier and Sportsman (J. Robson Scott, 1921)

Kannechor - Koira kanavarkaana

Yksi Brian Plummerin lurcher-koirista. En tiedä mikä yksilö kyseessä.

 Olen tähän mennessä lukenut kolme Brian Plummerin kirjaa ja ne ovat olleet oikein viihdyttäviä. Hän kirjoittaa hyvin vaatimattomasti ja nokkelasti. Plummer (1936-2003) oli brittiläinen opettaja, metsästäjä ja koiramies, joka kirjoitti lukuisia kirjoja rottien, kanien ja kettujen metsästyksestä, sekä hän kehitti rodun  plummerinterrieri, joka tosin ei koskaan saavuttanut suursuosiota. Rodulla on yhä kasvattajia ja rotuyhdistyksiä, mutta uskon sen pysyvän vain harvojen suosimana erikoisuutena ja hiipuvan lopulta kokonaan. Plummer halusi tuoda metsästysviettejä takaisin lucasinterrieriin ja risteytti niihin muita rotuja, jolloin niitä ei enää hyväksytty puhdasrotuisiksi ja Plummerin versiosta tuli sporting lucas terrier. Plummerista on myös tehty muutama tv-dokumentti. Ihan turhasta ukosta ei siis ole kyse, vaikka hän oli vähintäänkin erikoinen.

Terrierien lisäksi Plummer kasvatti elämänsä aikana muun muassa valkoisia saksanpaimenkoiria ja lurchereita. Lurcher on etenkin Iso-Britanniassa ja Irlannissa erittäin suosittu löyhä koiratyyppi, joita käytetään kanien ja kettujen metsästykseen. Nämä koirat ovat roturisteytyksiä, joiden sukupuut voivat olla tiedossa pitkälle ja koiria kasvatetaan työ-ominaisuudet edellä. Lurcherin värit ja karvanlaadut voivat olla mitä vain maan ja taivaan välillä. Perinteinen lurcher on jonkin (yleensä brittiläisen) vinttikoiran ja paimenkoiran sekoitus. Näillä yhdistelmillä yritetään luoda koira, jolla on vinttikoiran nopeus ja paimenkoiran älykkyys. Jos mukaan halutaan vielä voimaa ja taisteluhalua, voidaan lisätä esimerkiksi staffordshirenbullterrieriä ja lopputulos on bull lurcher. Kahden tai useamman eri vinttikoiran risteytys ilman muita koiratyyppejä on long dog.

Varmasti tulevaisuudessa tulen kertomaan kunnollisemmin Plummerin terriereistä ja "lurkkereista", mutta tällä kertaa halusin tarttua ihan pieneen tiedonmuruun, joka löytyi hänen kirjasta Merle: Start of a Dynasty. Kirjassa Plummer kuvailee kannechor-koiria, joka oli minulle aivan uusi juttu, eikä netistä löytynyt mitään tietoa aiheesta, paitsi yhdellä staffikasvattajalla oli tämä sana kennelnimenä.

Iso-Britanniassa on paljon romaneja, eli mustalaisia, jotka viettävät vapaata elämää kulkemalla vankkurilla ja karavaanilla paikasta toiseen (EDIT: Brittein saarilla on myös kantaväestöä, jotka elävät kiertolaiselämää ja joita kutsutaan traveller-sanalla, Plummer kuitenkin puhui nimenomaan romaneista ja osasi tehdä eron näiden ryhmien välillä). Kuten varmasti muissakin maissa, joissa mustalaisia on, on brittiläisillä mustalaisilla omia tapojaan ja sanojaan. Plummerilla ei ollut tästä ihmisryhmästä paljoa hyvää sanottavaa, mutta hän oli hyvin kiinnostunut heidän katoavasta elämäntyylistä, kielestä ja etenkin heidän koirista, joista kerrottiin lukemattomia tarinoita. Aito romani-lurcher oli niin älykäs ja tehokas, että se helposti pystyi ruokkimaan koko perheen. Romanien matkatessa kuski saattoi äkätä kaniinin, jolloin lurcher päästettiin irti. Muiden mailla salametsästäminen ei ollut minkäänlainen ongelma hiljaisen koiran kanssa, joka nappasi saaliin nopeasti ja sen jälkeen tuli kuuliaisesti takaisin. Parhaimmat koirat juoksivat yksin salametsästämään muiden maille ja taitavasti metsänvartijoita vältellen palasivat kotiin saaliin kanssa. Plummer vietti nuoruutensa lukemalla liioittelevia kirjoja näistä romanikoirista ja hänelle syntyi pakkomielle löytää sellainen itselleen. Erityisesti hän piti merleistä koirista, koska hänen ystävä oli vakuutellut hänelle ettei kukaan varasta merleä, sillä jokaiselle yksilölle uniikit laikut tekisivät koirasta liian helposti tunnistettavan.

Kannechor ei ollut rotu, vaan kanavarkaana toimiva koira, jollaisia romaneilla huhuttiin olevan. Lainaan Plummerin eläväistä kuvausta, mutta tiivistän jonkin verran:

"Fathom on koira, joka mustalaisten keskuudessa tunnetaan kannechorina - kanavarkaana, joka etsii, ottaa kiinni ja tuo kotiinsa toisten ihmisten kanoja - ja painotan niiden olevan toisten ihmisten, sillä jos kyseessä olisi vain kanojen hätyyttelyä olisi tapa helppo kouluttaa pois. Unohtakaa mielikuva koirasta, joka kävelee siipikarjaa täynnä olevalle farmille jakamaan kuolemaa ja tuhoa kaikille sen asukeille. Sellainen koira ei ole kannechor. Kannechor on jotain erilaista, sillä hän on mestarivaras konnakoirien keskuudessa, rosvo, joka kiitää läpi maaseudun jäämättä kiinni, vaikka näyttää täydelliseltä takan äärellä lepäävältä lemmikiltä.

Katso kuinka aito kannechor työskentelee ja näet taidon, joka jättää kaikki muut koirien teot varjoonsa. Katso kuinka hän kävelee kanssasi tähän asti ystävällisen maanviljelijän tiluksilla, jättäen ympärillä lepattavat kanat huomiotta. Katso kuinka hän tarkoituksella pyrkii olemaan huomaamatta kanoja, kääntäen päänsä jotta ei näkisi niiden typerää, höyhenistä hysteriaa. Mutta varo tätä huiputtajaa, tätä koirien Juudasta.

Kun poistut tilalta huomaat kuinka koira on vastahakoinen lähtemään kanssasi. Teeskentele ettet huomaa koiraa, käännä katseesi pois hänen hiipivästä askelluksesta. Katso kuinka hän hitaasti palaa maatilalle, kuinka hän jännittyy lähestyessään saalistaan, maha melkein maata laahaten, jalat taipuneina kuin ponkaisuun valmistuvalla kissalla. Katso tuota melkein rumaa jännitystä, joka saa koko kropan värisemään hämähäkinverkkoon tarttuneen lehden lailla, mutta ennen kaikkea katso hänen valitsemaa uhria, jonka hän on suuresta parvesta valinnut. Todennäköisesti se ei ole häntä kaikkein lähinnä ruokaileva kana, joka tottumattomaan silmään ei erotu mitenkään muusta parvesta. Todennäköisesti uhri on kana jonka olet tönäissyt tieltäsi kengän kärjellä, tai kana jonka olet siirtänyt leposijaltaan portin päältä. Katso nyt, sillä tämä on se yksilö jonka hän on valinnut huomionsa kohteeksi, katso kun hän luikertaa sitä kohti, enemmän käärmemäisenä kuin koirana, napaten linnun yhdellä loikkauksella, ja hiljentäen sen kotkotukset harkitulla paineella rintakehään - paineella, joka ei riitä tappamaan, mutta ajaa kaiken ilman keuhkoista ulos jolloin varoituskiekunta tukahtuu linnun kurkkuun. Katso kuinka koira kiirehtii kotiin, käyttäen jokaista puskaa, seinää, liiteriä, ja estettä suojanaan välttääkseen paljastumista. Kana on yhä elossa kun hän tiputtaa sen ovellesi, tai mikä pahempaa, jos hän löytää sinut matkan varrelta, painautuen kättäsi vasten pyytäen sinua vastaanottamaan hänen aarteensa, saaden sinut häpeämään ja tuntemaan olevasi hänen vastahakoinen rikoskumppani."

Fathom.

Legendojen romani-lurcheria etsiessään Plummer kävi katsomassa useita pentueita, joiden myyjät ylistivät koiriaan maasta taivaisiin. Plummer pettyi monta kertaa. Appleby-in-Westmorlandissa järjestetään vuosittain suuri Appleby Horse Fair -markkina, jossa romanit myyvät pääasiassa hevosia ja hevostarvikkeita. Plummer osallistui markkinoille voidakseen tavata aitoja romaneja ja heidän koiriaan. Hän tapasi noin 80-vuotiaan Charlie Ingramsin, tunnetun romanin, joka oli karismaattinen tarinankertoja ja kansansa historian tietäjä. Innokas Plummer kyseli tarujen koirista ja Ingrams vain nauroi ja pudisteli päätään. Kirjojen koirat olivat fantasiaa. Kyllä erittäin älykkäitä romanikoiria oli, kannechoreja myös, mutta ne eivät olleet koulutuksen tuloksia, vaan syntymästään lahjakkaita. Niiden vaistoja ja luonnonlahjakkuutta hyödynnettiin, mutta ei koulutettu.

Ingrams kertoi omasta kannechoristaan, jonka oli omistanut monta vuotta sitten Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan välissä. Koira oli ollut hyödytön rusakkojen ja kanien metsästyksessä, mutta verraton kanavaras. Ingrams oli harrastanut kukkotappeluita ja siihen aikaan paras kukkotappeluttaja oli eräs Ryland, sekaverinen romani, jolla oli oma verilinjansa erittäin hyviä tappelukukkoja, jotka tappoivat vastustajansa ennen kuin toinen oli päässyt edes aloittamaan. Ryland voitti kaikki Walesista Skotlantiin, romanit, valkoiset, lääkärit, lakimiehet, opettajat, kenet tahansa laittomasta toiminnasta kiinnostuneen. Rylandin kukko oli tehnyt Ingramsin linnuista hakkelusta. Ingrams oli halunnut ostaa häneltä kukon, mutta sai osakseen vain räkäistä naurua. Ryland ei suostunut myymään edes munia ravistamatta niitä ensin, sillä ravistetut munat eivät kuoriudu.

Siispä eräänä päivänä Ingrams otti koiransa mukaan vieraillessaan Rylandin karavaanilla. Ryland esitteli ja kehuskeli lintujaan, kertoi ylpeänä niiden suvusta ja saavutuksista. Ryland ojensi lintujaan pideltäviksi, myös kanojaan, sillä hänen kanatkin tappelivat. Ingrams kuitenkin tarkoituksella otti vain yhden linnun syliinsä, kukon, joka oli voittanut kuusi ottelua ja oli pahasti runneltu, mutta ei kuolettavasti. Ryland ei olisi ikinä myynyt sitä, ja Ingrams lopulta lähti paluumatkalle. Puoli mailia myöhemmin Ingrams nyökkäsi koiralleen, joka kipitti oitis Rylandin leirille ja palasi tuo samainen kukko suussaan. Kukko rääkyi vihaisena, mutta koira ei ollut vahingoittanut sitä. Se pystyisi hyvin tappelemaan ja astumaan kanoja. Kukko piilotettiin tutun maatilalle, eikä Ryland voinut todistaa Ingramsin olleen varas. Lumoutunut Plummer halusi tietää mitä koiralle tapahtui. Ingrams kertoi vaihtaneensa koiran moottoripyörään, jälleen romuttaen Plummerin nuoruuden kirjoista saadut mielikuvat - kirjojen mukaan romanikoiria ei myyty mistään hinnasta!

Plummer kuitenkin sai jalostettua kelpoja lurchereita omin voimin, joista osa oli luonnostaan kannechoreja. Näitä olivat ainakin Penguin, sen tytär Fathom, ja Fathomin poika Woolly. Taito vaikutti perinnölliseltä, mutta nosti päätään sukulinjassa arvaamattomasti. Hänen paras lurcherinsa, Merle, ei ollut kanavaras. On vähän hämmentävää miksi Plummer ylipäänsä oli niin kiinnostunut kannechoreista ja halusi sellaisia itselleen, sillä tällainen koira johti vääjäämättä ongelmiin naapureiden ja lain kanssa. Plummer oli erittäin kiinnostunut kielistä, historiasta ja työkoirista, joten kenties hän ei halunnut tällaisten koirien kuolevan sukupuuttoon modernisoituvassa maailmassa.

Fathom etenkin oli ongelmallinen. Plummer ei varsinaisesti ulkoiluttanut sitä, vaan päästi sen joka päivä vapaaksi. Harva se päivä Fathom toi kodin kuistille saalistamansa kanin ja piilotti sen omistajansa saappaiden taakse. Tämä oli lähinnä miellyttävä yllätys. Tosin kerran Fathom pudotti elävän kanin kuistille, tässä ei normaalisti olisi ollut mitään erikoista, mutta tämä oli rotukani jolla oli näyttelyrengas jalassaan. Alueella levisi uutisia vandaaleista, jotka olivat rikkoneet lasten kanikoppeja. Plummer ei päästänyt Fathomia vapaaksi ennen kuin puheet kadonneista lemmikkikaneista laantuivat.

Plummerin lähettyvillä eli paljon sepel- ja turkinkyyhkyjä, jotka houkuttelivat paikalle metsästäjiä. Plummer vältti Fathomin päästämistä vapaaksi metsästysaikaan, mutta kolmantena päivänä hän otti riskin ja päästi koiran ulos. Kahdesti tai kolmesti tuona päivänä koira kopautti ulko-ovea päällään ja seisoi kuistilla kyyhky suussaan. Myöhemmin kuistille ilmestyi vihainen metsästäjä, joka raivoissaan potkaisi kuistilla lojuvan anorakin sivuun, paljastaen sen alla olleen kasan ammuttuja kyyhkyjä. Hänen ampumia kyyhkyjä, jotka Fathom oli varastanut hänen säkistään. Ja jotta syyllisestä ei olisi epäilyksen häivää juuri sillä hetkellä Fathom ilmestyi paikalle uusi kyyhky suussaan!

Eräänä perjantaina Plummer asettui nokosille työpäivän jälkeen ja päästi koiransa ulos. Pari tuntia myöhemmin hän heräsi ruokkimaan koirat, mutta Fathomia ei näkynyt. Koiraa ei näkynyt aamullakaan. Huolestunut Plummer kävi kylällä ostoksilla, ja palatessaan illalla Fathom oli palannut ja makasi tuijottaen kuistin nurkassa lojuvaa anorakkia. Takin sisuksista tuijotti kolme bantam-kanaa, jotka Plummer tiesi heti kuuluvan erilaisista rotulinnuistaan ylpeälle Richard Jacobbsille. Fathom ei päästänyt niitä silmistään ja tuhahti niille varoittavasti heti jos ne yrittivät karata. Koira oli viettänyt koko yön varastaen Jacobbsin kanoja, joskin oli mysteeri miten se oli saanut ne pysymään kuistilla sillä se pystyi kantamaan vain yhtä kanaa kerrallaan. Plummer laittoi kanat laatikkoon ja Fathom mukanaan ajoi Jacobbsin luo. Jacobbs oli raivoissaan, joskin ihmeissään miten kanat eivät olleet lainkaan vahingoittuneita. Plummer koki tilanteen sen verran painostavana, että Jacobbsin edessä löylytti Fathomia ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fathomia ei tämän jälkeen päästetty ulos ilman valvontaa.

Lähteet
*Merle: Start of a Dynasty (Brian Plummer, 1982)
*Omega (Brian Plummer, 1984)