Tämä tarina sijoittuu Hopeanuoli-mangan susisaagan aikoihin, eli susisaaga on pakollinen luettava, jotta tässä tarinassa olisi mitään järkeä. Kaikista vaikeinta tarinan kirjoittamisessa olivat susisaagan yliluonnolliset elementit, jotka oli pakko ottaa mukaan.
Toivottavasti pidätte tarinasta!
********************************************
Noiduttu palatsi, sillä nimellä kutsuttiin susien suvun tukikohtaa Fuji-vuoren juurella, Aokigaharan metsässä. Palatsi itsessään oli suuri maanalainen luolasto, joka oli osittain luonnollisesti syntynyt, ja sudet olivat vuosikausien aikana laajentaneet sitä entisestään. Sisäänkäyntejä oli vain muutama, ja ne olivat lähes huomaamattomia koloja maassa tai kivikossa, joista juuri ja juuri mahtui aikuinen susi kulkemaan. Ympäröivä metsä oli sinetöity loitsuilla, joiden avulla suurin osa ohikulkevista eläimistä ei kiinnittäisi huomiota kaikkialla vallitsevaan suden hajuun. Mitä syvemmälle metsään astui, sitä enemmän kutsumattomat vieraat kokivat hämmentävää tarvetta kääntyä takaisin. Isäni Reima vakuutti minun olevan turvassa täällä.
Toivottavasti pidätte tarinasta!
********************************************
Noiduttu palatsi, sillä nimellä kutsuttiin susien suvun tukikohtaa Fuji-vuoren juurella, Aokigaharan metsässä. Palatsi itsessään oli suuri maanalainen luolasto, joka oli osittain luonnollisesti syntynyt, ja sudet olivat vuosikausien aikana laajentaneet sitä entisestään. Sisäänkäyntejä oli vain muutama, ja ne olivat lähes huomaamattomia koloja maassa tai kivikossa, joista juuri ja juuri mahtui aikuinen susi kulkemaan. Ympäröivä metsä oli sinetöity loitsuilla, joiden avulla suurin osa ohikulkevista eläimistä ei kiinnittäisi huomiota kaikkialla vallitsevaan suden hajuun. Mitä syvemmälle metsään astui, sitä enemmän kutsumattomat vieraat kokivat hämmentävää tarvetta kääntyä takaisin. Isäni Reima vakuutti minun olevan turvassa täällä.
"Tengu, tyttäreni, olet minulle tärkeintä maailmassa, ja siksi sinun on jäätävä tänne. Suojele palatsia sillä välin kun olemme poissa." Kuulin isäni viimeiset sanat yhä selkeästi mielessäni.
Palatsi oli tyhjillään. Vain minä olin jäljellä. Epätietoisuus isäni ja laumani kohtalosta vaivasi minua. Olin katsonut kalliolta, kun isäni ja uusi liittolaisemme, Ouun koirien ylipäällikkö Gin, johdattivat soturinsa pitkälle matkalle kohti Hokkaidon saarta. Kun kaksi yhdistynyttä laumaa viimein katosi horisonttiin palasin takaisin maan alle. Pystyin vain odottamaan heidän paluutaan. Olisi ehkä sittenkin pitänyt lähteä heidän mukaansa. Mutta minua oli pelottanut, pelottanut lähteä noidutun metsän turvasta ensimmäistä kertaa elämässäni, sekä pelottanut kohdata Imperiumin mustat sudet. Äitini tappajat. Isäni aisti pelkoni ja pyysi minua jäämään kotiin. Äitini kuoleman jälkeen hänestä oli tullut ylisuojelevainen minua kohtaan. Ilman taistelukokemusta minusta olisi tuskin ollut hyötyäkään. En osannut edes yksinkertaistakaan loitsua.
Äitini saapui Aokigaharan metsään noin neljä vuotta sitten. Sudet olivat seuranneet hämmästyneinä kuinka koira tunkeutui metsään reagoimatta mitenkään loitsuihin. Ja miten susimainen koira olikaan, paljon susimaisempi kuin lähistölle silloin tällöin eksyvät metsästyskoirat. Päivien kuluessa koira ei osoittanut merkkejä aikovansa lähteä metsästä, ja oli vain ajan kysymys milloin hän löytäisi palatsin suuaukot. Sudet päättivät, että olisi sääli tappaa noin alkukantainen koira, tai odottaa, että hän lopulta lähtisi pois. Laumamme oli asunut eristyksissä jo satojen vuosien ajan, ja sukumme oli turvautunut sisäsiitokseen säilyäkseen hengissä. Sukusiitos oli voimistanut loitsintakykyjämme, mutta myös muokannut ulkonäköjämme ja aiheuttanut lisääntymisvaikeuksia. Reima otti koiranartun puolisokseen, sillä risteytyminen koiran kanssa saattaisi edes vähän elvyttää laumaamme. Isälläni oli jo aikaisempi jälkeläinen, isoveljeni Hyouma, jonka äidistä isä ei koskaan suostunut puhumaan.
Äitini Taiga kertoi olevansa ulkomailta vetokoiraksi tuotu grönlanninkoira. Hän synnytti pentueen, jonka lähes kaikki pennut syntyivät kuolleina. Mutta äitinsä lailla punaruskea narttupentu oli elossa. Roolikseni laumassa jäi tavallinen metsästäjä, sillä Hyoumaa koulutettiin jo uudeksi Siriuksen koirasoturiksi ja isämme seuraajaksi. Ollessani puolivuotias äitini löydettiin kuolleena noidutun metsän laitamilta. Murhan ainoana todistajana oli Siriuksen koirasoturien kouluttaja Noroi, joka kertoi Imperiumin sotureiden olleen asialla.
Yli viikko kului odotellessani lauman palaavan. Söin säästeliäästi luolastoon varastoitua ruokaa, sekä välillä kävin metsästämässä jäniksiä ja fasaaneja, joiden uudella lihalla korvasin syömäni varastoidun ruoan. Päivistä oli vaikeaa pitää lukua ja pimeä luolasto vaikutti yhä aavemaisemmalta. Palatsi ei ollut koskaan ollut näin tyhjä. Ilman säännöllistä loitsintaa metsän rajoja ympäröivä magian harso alkoi hitaasti hälvetä. Aistin loitsuharson heikentymisen, mutta vaikka kuinka keskityin en kyennyt vahvistamaan sitä. Olimmeko hävinneet Imperiumille? Senkö vuoksi laumalla kesti niin kauan palata takaisin? Jos olimme hävinneet tulisivatko Imperiumin sudet Hokkaidolta asti tänne? Palatsin jokainen varjo alkoi muistuttaa mustaa sutta ja unissani pimeyden soturit hyökkäsivät vuoron perään isäni ja äitini kimppuun, enkä voinut tehdä muuta kuin katsoa sivusta.
Viimein koitti päivä, jolloin heräsin tuttuun ulvontaan. Isoveljeni ääni. Syöksyin heti äänen suuntaa kohti, kohti yhtä palatsin uloskäyntiä, jonka luona Hyouma odotti minua. En kyennyt peittelemään helpotustani ja hyppelin veljeni edessä kuin pikkupentu ja nojasin koko kropallani halaamaan häntä. Mutta samalla kun syleilin häntä näin hänen taakseen. Hyouman takana ei ollut ketään.Yli viikko kului odotellessani lauman palaavan. Söin säästeliäästi luolastoon varastoitua ruokaa, sekä välillä kävin metsästämässä jäniksiä ja fasaaneja, joiden uudella lihalla korvasin syömäni varastoidun ruoan. Päivistä oli vaikeaa pitää lukua ja pimeä luolasto vaikutti yhä aavemaisemmalta. Palatsi ei ollut koskaan ollut näin tyhjä. Ilman säännöllistä loitsintaa metsän rajoja ympäröivä magian harso alkoi hitaasti hälvetä. Aistin loitsuharson heikentymisen, mutta vaikka kuinka keskityin en kyennyt vahvistamaan sitä. Olimmeko hävinneet Imperiumille? Senkö vuoksi laumalla kesti niin kauan palata takaisin? Jos olimme hävinneet tulisivatko Imperiumin sudet Hokkaidolta asti tänne? Palatsin jokainen varjo alkoi muistuttaa mustaa sutta ja unissani pimeyden soturit hyökkäsivät vuoron perään isäni ja äitini kimppuun, enkä voinut tehdä muuta kuin katsoa sivusta.
"Missä isä on? Missä kaikki ovat?" kysyin hämmentyneenä, jo peläten vastausta. Hyouma oli hetken hiljaa.
"Isä on kuollut. Lähes kaikki kuolivat. Vain minä, Retsuga ja kaksi rivisoturia olemme jäljellä. Mutta me voitimme. Imperiumin mustat sudet on päihitetty, ja heidän päämajansa tuhoutui tulivuorenpurkauksessa."
Isä... oli kuollut? Lähes koko lauma oli poissa, tuosta vain? Sillä välin kun minä olin ollut kotona odottelemassa tyhjän panttina? En kyennyt sanomaan mitään ja vain tuijotin isoveljeäni.
"Tengu, tiedän, että tämä tulee järkytyksenä, mutta sinun pitää tulla nyt mukaani. Menemme Ouun, Retsuga ja muut ovat siellä jo. Gin odottaa meitä."
"Olen iloinen, että Reimalla on yhä kaksi jälkeläistä jäljellä. Olisi sääli, että niin mahtavan uroksen verilinja pääsisi katkeamaan. Olette kaikki tervetulleita jäämään Ouun." Gin sanoi vaikuttaen täysin vilpittömältä.
Mutta kaikki koirat eivät selvästikään luottaneet meihin. Koirat monesti supattivat selkiemme takana ja osa avoimemmin mulkoili tai luimisteli lähettyvillämme. Hagane ja Kurogane kertoivat minulle erityisesti Smithin sanoneen susivastaisia asioita aluksi. Erikoisiskumme ja loitsumme aiheuttivat epäluuloja, vaikka niistä oli Ouun koirille hyötyäkin. Hyouma, Retsuga, Hagane ja Kurogane olivat loitsuneet samanlaisen suojaavan verhon Ouun rajoille kuin meillä oli Aokigaharassa. Magian saralla täysin lahjattomana en kyennyt osallistumaan loitsuntaan, mutta osoitin kykyni metsästäjänä. Etenkin sodan jälkeen halusin suurella vimmalla näyttää hyödyllisyyteni, sekä muille että itselleni.
h.png)
Retsuga ja kaksi rivisoturia, veljekset Kurogane ja Hagane, olivat jo tutustuneet Ouun maihin. He olivat ainoita sodasta selviytyneitä susia. Sodan päätyttyä he ja Hyouma olivat matkanneet Ginin lauman mukana Ouun Aokigaharan sijaan, ja Hyouma oli lähtenyt yksin hakemaan minua. Ilman Ouuta meillä ei olisi ollut enää kotia. Reiman haaveena oli ollut saada viimein vallattua Hokkaidon maanalainen luolasto takaisin Imperiumilta, minkä mustat sudet olivat alun perin anastaneet meidän suvultamme, mutta luolasto oli tuhoutunut tulivuorenpurkauksessa. Kukaan meistä selviytyneistä susista ei halunnut enää jäädä asumaan Aokigaharan metsään. Siellä oli liikaa muistoja, menehtyneiden hajuja ja jälkiä, jotka vain vainoaisivat meitä. Ja vaikka sitä ei ääneen sanottu, tuskin kukaan halusi enää palata pimeisiin luoliin saatuaan maistaa ulkomaailman vapautta.
Minut esiteltiin Ginille Reiman tyttärenä. Gin oli susiin verrattuna pieni akita ja hyvin nuorikin vielä. Silti hän oli Siriuksen koirasoturi ja niin oli usea muukin koirista. Gin oli paljastunut kaikista koirasotureista kyvykkäimmäksi. Olimme täysin aliarvoineet koirien potentiaalin. Asenteemme koiria kohtaan oli huomattavasti nöyrempi nyt verrattuna ensitapaamiseemme, jopa koiria erityisen paljon vähätellyt Hyouma vaikutti hiljaiselta ja sovittelevalta.
"Olen iloinen, että Reimalla on yhä kaksi jälkeläistä jäljellä. Olisi sääli, että niin mahtavan uroksen verilinja pääsisi katkeamaan. Olette kaikki tervetulleita jäämään Ouun." Gin sanoi vaikuttaen täysin vilpittömältä.
Mutta kaikki koirat eivät selvästikään luottaneet meihin. Koirat monesti supattivat selkiemme takana ja osa avoimemmin mulkoili tai luimisteli lähettyvillämme. Hagane ja Kurogane kertoivat minulle erityisesti Smithin sanoneen susivastaisia asioita aluksi. Erikoisiskumme ja loitsumme aiheuttivat epäluuloja, vaikka niistä oli Ouun koirille hyötyäkin. Hyouma, Retsuga, Hagane ja Kurogane olivat loitsuneet samanlaisen suojaavan verhon Ouun rajoille kuin meillä oli Aokigaharassa. Magian saralla täysin lahjattomana en kyennyt osallistumaan loitsuntaan, mutta osoitin kykyni metsästäjänä. Etenkin sodan jälkeen halusin suurella vimmalla näyttää hyödyllisyyteni, sekä muille että itselleni.
Myös ihmisten läheisyys hermostutti meitä. Ihmisten takia sukumme oli vuosisatoja sitten vetäytynyt elämään luolastoihin piiloon, ja ihmispelko kyti meissä yhä. Gin vakuutti etteivät ihmiset lähes koskaan tunkeutuneet koirien reviirille ja että suurin osa ihmisistä piti koirista, olivathan ne ihmissyöjä-Akakabuton kaatajia. Myös loitsumme todennäköisesti käännyttäisivät ihmiset palaamaan kyläänsä. Silti laakson pohjan kylästä toisinaan kulkeutuvat ihmisen hajut ja äänet saivat meidät valppaiksi, ja aina silloin tällöin metsästäjien aseenlaukaukset jossain kaukaisuudessa saivat meidät hätkähtämään. Oliko Ouu sittenkään meille sopiva asuinsija?
Ouun koirien joukossa oli eräs hyvin erikoinen pentu, jota kutsuttiin Chibiksi. Hän muistutti minua jostakin. Eräänä päivänä kun Chibi näytti leikkivän Akamen kanssa lähestyin heitä varovasti. Akame yritti leikillisesti läimäyttää pentua tassuillaan, mutta pentu väisteli iskuja taidokkaasti. Huomatessaan minut sivusilmällä Akame lopetti leikkimisen ja käänsi huomionsa minuun. Valkoinen koira oli vaikuttava ja suorastaan huokui rauhallista viisautta. Olin kuullut hänestä paljon muilta koirilta ja susilta. Hän oli yksi Siriuksen koirasotureista ja osasi paljon kiehtovia tekniikoita, joista susien keskuudessa ei ollut aavistustakaan. Miten olimmekaan aliarvoineet koirat! Tervehdimme toisiamme asiallisesti ja käännyin katsomaan pentua, joka ei vielä osannut puhua kunnolla.
"Harjoittelen Chibin kanssa, hänestä tulee vielä suuri soturi. Kuin isästään." Akame hymyili. Puhuessaan koiran runneltu, kärjestään kaksihaarainen kieli saattoi välillä vilahtaa. Taistelussa Gaiaa vastaan Akame oli uhrannut kielensä murtaakseen sudelta kulmahampaan.
Katsoin Chibin harjasta ja turkin mustan, ruskean ja harmaan sävyjä mietteliäänä.
"Hän muistuttaa minua kou... tai siis, minulle on kerrottu, että Imperiumin joukoissa oli aikoinaan myös harjallinen koira. Harjat taitavat olla melko harvinaisia koirien joukossa?" Chibi katseli minua uteliaana ja vaikutti keskittyvän sanoihini.
"Chibi on kouga-koira. Minun klaanini soti aikoinaan kougia vastaan. Mutta Chibi on viaton pentu ja hyvillä opeilla hänestä tulee varmasti oikeamielinen uros." Akame vaikutti uponneen ajatuksiinsa ja jatkoi: "Igojen ja kougien vihanpito oli loppujen lopuksi täysin turhaa. On parempi pitää yhtä, vaikka vanhoista kaunoista voi olla vaikeaa luopua."
Nyökkäsin. Ymmärsin täysin, mitä hän tarkoitti. Susiklaanien satojen vuosien mittainen vihanpito oli tuntunut minustakin mielettömältä. Etenkin, kun kumpikin klaani oli sukupuuton partaalla.
Akame oli todellakin viisas koira, jolla oli suuri sydän. Niin suuri, että hän oli pystynyt ottamaan entisen verivihollisensa pojan suojiinsa ja nyt kasvatti häntä kuin omanaan.
Akame oli todellakin viisas koira, jolla oli suuri sydän. Niin suuri, että hän oli pystynyt ottamaan entisen verivihollisensa pojan suojiinsa ja nyt kasvatti häntä kuin omanaan.
"Olen huomannut, ettet osallistu loitsuntaan muiden susien kanssa." Akame yhtäkkiä huomautti. Refleksinomaisesti katseeni kohdistui maahan, mutta pakotin itseni katsomaan koiraa uudestaan silmiin.
"En ole koskaan oppinut sukuni salattuja taitoja. Se varmaan johtuu siitä, että olen puoliksi koira. Tosin ei minulle ole koskaan yritetty opettaa mitään erityistä. Isoveli oli jo suvun toivo ja kahdeksan Siriuksen koirasoturin paikat oli varattu." Tämä oli minulle arka paikka, mutta jokin sisälläni kehotti minua luottamaan Akameen. Hän ei vaikuttanut koiralta, joka vähättelisi muita.
"Mitä jos minä opettaisin sinulle jonkin iga-koirien tekniikan? Ehkä et ole oppinut susien tekniikoita, mutta puolikoirana voisit sopia käyttämään minun sukuni taitoja." Valkoinen koira hymyili ystävällisesti. Lämmin tunne levisi sisälläni. Totta kai suostuin.
Akame halusi opettaa minulle igojen kolmoiskuvatekniikan. Hänen mielestään puhtaan voiman sijasta väistelyyn ja harhautukseen perustuva tekniikka sopisi hyvin minulle. Ensilumen laskeutuessa aloitimme harjoitukset syrjässä muista.
"En opettaisi tätä taitoa kenelle tahansa, vain sellaisille, joiden uskon pystyvän siihen. Katso nyt tarkkaan." Akame vaikutti hetkellisesti katoavan ja sitten hänen sivuilleen ilmestyi monta Akamea, jotka katosivat sekunneissa. Oikea Akame oli sillä välin siirtynyt alkuperäiseltä paikaltaan monta metriä. Mahtava tekniikka! Mutta miten ihmeessä minä voisin oppia sen?
"Tengu, haluan, että keskityt kuvittelemaan jakaantuvasi useaan osaan. Mielellä on suuri voima, kunhan vain uskot sen olevan mahdollista. Vaikka sinä olet puoliksi koira ja suvussasi on kauan uskottu, ettei koirilla ole erityisiä kykyjä, sinun pitää uskoa itseesi. Ouun soturit ovat jo todistaneet susien luulot koirista vääriksi."
Tuosta päivästä alkaen vietin säännöllisesti aikaa Akamen ja Chibin kanssa harjoitellen. En harjoitellut vain kolmoiskuvatekniikkaa, vaan Akame myös sparrasi kanssani, aluksi hyvin helposti kuin Chibin kanssa, mutta pikkuhiljaa lisäten haastetta. Välillä leikkitaistelin Chibin kanssa Akamen seuratessa vieressä. Pienet onnistumisen tunteet kohottivat itsetuntoani päivä päivältä.
Talven kiristäessä otettaan kuulimme kylästä kantautuvan vanhan Murata-kiväärin äänen. Se oli Ginin entisen omistajan kiväärin ääni. Gohee Takeda oli kuolemansairas, ja Gin tiesi laukauksen olevan hänelle tarkoitettu viesti. Oli aika hyvästellä Gohee. Ginin johdolla koirat suunnittelivat viimeisen kunnianosoituksen vanhalle metsästäjälle; ruumisauton lähtiessä liikkeelle koirat muodostaisivat tien varteen pitkän hautajaissaattueen. Sudet päättivät, että jäisivät tämän ajaksi Ouun. Pelkäsimme yhä ihmisiä liian paljon ja emme halunneet heidän saavan tietää olemassaolostamme. Gin kunnioitti päätöstämme. Kuitenkin viime hetkellä Giniä erityisen paljon kunnioittanut Retsuga liittyi saattueen joukkoon. Lähes sadan koiran saattueen joukossa yksi susi jäi ihmisiltä huomaamatta.
Olimme kaikki olleet alakuloisia menetettyämme laumamme, mutta ennen niin ylpeä ja äkkipikainen Hyouma oli erityisen hiljainen. Kun Haganella ja Kuroganella oli jotain kysyttävää, hän käännytti heidät minun tai Retsugan puoleen. Miksi? Hyouma oli Reiman perillinen, hänen kuuluisi johtaa meitä ja pysyä lujana vaikeuksien edessä. Hän vietti yhä enemmän aikaa yksin. Osa minusta pelkäsi, että jonain aamuna herätessäni hän olisi yön aikana lähtenyt omille teilleen. Olin juuri menettänyt isäni, eikä minulla olisi varaa menettää myös isoveljeäni. Minun oli pakko puhua hänen kanssaan.
Hyouma huomasi minun lähestyvän häntä ja keskeytti tervehdykseni: "Akame näyttää ottaneen sinut oppitytökseen. Se on hieno juttu. Opit johtajalle sopivia taitoja."
"Johtajalle? Miten niin? Sinähän olet meidän johtaja. Tai oikeastaan ylipäällikkö Gin on." olin hämmentynyt, ja Hyouma vain käänsi katseensa pois jonnekin kaukaisuuteen.
"Et kai ole jättämässä meitä, isoveli?" kysyin hiljaa. Isoveli huokaisi. Hän kuulosti ja näytti väsyneeltä.
"En ole sinun veljesi. Hokkaidolla sain kuulla, että olen adoptoitu. En tiedä ketkä vanhempani olivat. Mutta tiedän heidän kuolleen Hokkaidolla, kuka ties tapoin heidät itse tietämättäni." Koetin lähestyä veljeäni lohduttaakseni häntä, mutta hän väläytti hampaitaan ja kavahdin pari askelta taaksepäin. Hyouma kätki hampaansa ja hymyili jälleen.
"Tengu, olet Reiman oikea perillinen. Se vähä, mitä monarkiasta on jäljellä, kuuluu sinulle."
Yritin syöksyä halaamaan Hyoumaa, mutta hän asetti etutassunsa rinnalleni.
"Isoveli...?"
"Minä olen vihollisten sukua. En mitenkään voi olla enää johtaja." Veljen sanat saivat silmäni vettymään ja pidättelin kyyneleitä.
"Olet väärässä! Sinä olet aina isoveljeni, tapahtui mitä tahansa, olit kenen pentu tahansa! Missä on se kipakka ja äkkipikainen veli, jonka tunsin? Sota on ohi, vihollisia ei enää ole. Tämä loputtomalta tuntuva sota loppui viimein, mutta viimehetkillä se vei isäni. En anna sen viedä minulta enää ketään." Lopulta en voinut pidätellä enää kyyneliäni ja ne valuivat valtoimenaan, tippuen yhä rinnallani nojaavan Hyouman etutassulle.
"Sitä paitsi miten minä voisin johtaa meitä, kun olen vain puolisusi, enkä osaa taistella tai loitsua? Olen täysin hyödytön sinuun verrattuna." Peruutin ja Hyouman etujalka vetäytyi. Hyouma katseli hetken kuinka itkin ja nikottelin katse maassa.
"Tengu, et sinä ole hyödytön. Kaukana siitä. Isä... Reima kohteli minua kuin ketä tahansa soturia. Olin lopulta vain väline sodassa muiden Siriuksen soturien rinnalla. Mutta sinut hän on aina halunnut pitää turvassa. Hän suojeli sinua ehkä liikaakin ja et päässyt kunnolla hankkimaan elämänkokemusta itsellesi. Vaikka sinua ei opetettu taistelemaan tai loitsumaan, Reima opetti sinulle sukumme historiaa ja metsästystä. Olet nyt itse alkanut opiskella Akamen alaisena. Se on erittäin hyvä. Minä väheksyin koiria suuresti, mutta sinua en ole koskaan väheksynyt, olet susi siinä missä muutkin. Ja olin täysin väärässä koirien suhteen. Gin on suurin soturi, jonka olen koskaan tavannut." Isoveljen äänensävy kuulosti sovittelevalta. Olin saanut itkuni kuriin.
Isoveli jatkoi: "Minusta ei ole enää johtajaksi, eikä sinunkaan tarvitse ottaa sitä roolia niin kauan kuin asumme Ouussa. Ylipäällikkö Gin on myös meidän johtajamme." Nyökkäsin ja hymyilin helpottuneena. Isoveli astui viimein eteenpäin ja hieroi päätään poskeani vasten.
Kevät oli saapumassa Ouun. Lumikinoksia löytyi vielä sieltä täältä. Me sudet olimme sopeutuneet hyvin koirien joukkoon, vaikka viihdyimme yhä lähinnä keskenämme tai vaeltaen yksin. Olin harjoitellut taistelemista ja igojen kolmoiskuvatekniikkaa Akamen ohjaamana usean kerran viikossa koko talven ajan. Ja ihme kyllä, tuloksia oli syntynyt. Suurella keskittymisellä kolmoiskuvatekniikka pystyi luomaan tekijästään heijastuksia, joiden avulla pystyi harhauttamaan vihollista hetkellisesti. En voi edes kuvailla, kuinka iloinen olin onnistuessani tässä ensimmäistä kertaa.
Akame ja minä istuimme kasvokkain. Myös Chibi oli kanssamme ja seurasi hiljaa toimitustamme. Silmäni olivat kiinni ja kuuntelin Akamen ohjeita.
"Keskity, Tengu, ja kuvittele jakavasi itsesi kolmeen osaan. Sinä itse jäät paikallesi kun kaksi irtautunutta osaa lähtevät eri suuntiin."
Tekniikka oli helpompi opetella silmät kiinni. Pimeässä tyhjiössä näin mielessäni, kuinka kehoni monistautui, ja kaksi häilyvää, osittain läpinäkyvää hahmoa erkani ruumiistani. Pystyin jopa tuntemaan niiden lähdön kyljissäni, kuin pienenä, etäisenä kutinana.
"Avaa silmäsi, Tengu."
Palasin pimeydestä takaisin ja uskalsin vilkaista vierelleni. Tässä vaiheessa kuvajaiset olivat ennen aina kadonneet, mutta nyt hämmästyksekseni vieressäni ilma väreili ja näin epämääräisen hahmon, joka etäisesti muistutti minua itseäni, kuin olisin katsonut väreilevään veteen. Ja sitten hahmo katosi.
"Loistavaa, Tengu! Tiesin, että pystyisit siihen." Akame onnitteli minua, ja helposti innostuva Chibi vinkui vieressä. Sitten tyypillinen rauhallinen, eleetön ilme palasi Akamen kasvoille.
"Kolmoiskuvatekniikka vaatii paljon keskittymiskykyä, jota sinulta löytyy jo. Mutta se vaatii myös taistelutahtoa, jotta voisit käyttää tekniikkaa tehokkaasti taistelun lomassa. Kamppailun aikana ei ole mahdollista silmät ummessa pysähtyä paikoilleen. Mutta kun löydät sisäisen taistelutahtosi, pystyt luomaan kuvajaiset luontevasti vaikka samaan aikaan juosten." Akame hiljeni hetkeksi ja vaikutti seuraavan pysyinkö hänen ajatustensa perässä.
"Olen treenannut sinua ja Chibiä jo monta kuukautta, mutta tämä on ollut kaukana oikeasta taistelusta. Vasta oikean kamppailun aikana taistelutahtosi pääsee heräämään. Tositilannetta ennen on mahdotonta sanoa tuleeko tekniikka koskaan toimimaan oikean taistelun aikana. Mutta enteet ovat hyvät. Olen hyvin ylpeä sinusta ja saat olla ylpeä itsestäsi."
Oikea taistelu... En ollut koskaan ollut oikeassa taistelussa. Ouussa vallitsi rauhan aika. Pääsisinkö koskaan kokeilemaan tekniikkaani tositoimissa ja todistamaan hyödyllisyyteni?
h.png)
Kevään saapuessa saapui myös vieras, kolmijalkainen Hakurou Hokkaidosta. Talvella syvässä lumessa tarpominen olisi ollut hänelle liian raskasta, puhumattakaan jääkylmästä Hokkaidon ja Honshun välisestä merestä. Hän oli odottanut lumen katoamista, jotta voisi vielä ainakin kerran tulla viettämään aikaa vanhojen taistelutoverien kanssa ja nähdä, että Ouussa oli kaikki kunnossa. Gin otti taistelutoverinsa vastaan ilolla. Vaikka Imperiumin mustat sudet olivat vieneet Hakuroulta toisen etujalan, ei husky näyttänyt kantavan susille kaunaa. Pikemminkin hän oli hämmentävän rento ja ilkikurinen. Hakuroun kaoottinen energia oli positiivista vaihtelua.
Vaikka sudet ja koirat viettivät paljon aikaa erillään, nukuimme lähes aina öisin Vuorilinnassa yhdessä. Karhujen raadot oli raahattu linnaan sisälle, jotta linnut eivät nokkisi niitä. Karhujen liha oli jo aikoja sitten syöty ja jäljellä oli enää sekalaisia puhtaaksi kaluttuja luita, jotka muistuttivat sotureita heidän sankariteoistaan. Jokainen Ouun soturien tekoja epäilevä hiljentyisi viimeistään nähdessään Akakabuton massiivisen kallon kunniapaikalla, kivipylvään päällä, minkä ympärille koirat kiertyivät nukkumaan. Gin ja hänen isänsä olivat tuoneet yhteen monta sataa koiraa ympäri Japania mahdottomalta tuntuvaa tehtävää varten. Meillä keskenään sotivilla susilla oli paljon opittavaa koirien yhteishengestä. Iltaisin kun asetuimme Vuorilinnaan nukkumaan ja hetkeksi raportoimaan muille päivän tapahtumista, tuntui välillä kuin olisimme yhä kotona noidutussa palatsissa. Tunne ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pieni nalkuttava ääni takaraivossani hoki, että olimme vain kuokkavieraita täällä.
Kaikki olivat Vuorilinnassa kuuntelemassa Hakuroun tarinoita. Johtajansa kolmijalkaisuudesta huolimatta Hakuroun lauma hallitsi koko saarta ja tämän ansiosta elo saarella oli rauhaisaa, ja Hakurou pystyi liikkumaan koko saaren alueella reviireistä murehtimatta. Kertomuksiensa aikana Hakurou yllättäen käänsi katseensa meihin susiin.
"Ette te hukat muuten ole sukupuuttoon kuolleita. Minä näin pari sutta ihmisten häkissä. Ihmisillä on eläintarhoja, joissa he pitävät villieläimiä vankeina ja he käyvät isoissa laumoissa pällistelemässä niitä."
"Miten se on mahdollista? Ei meidän lisäksi Japanissa pitäisi olla enää susia." Retsuga kysyi.
"Niin, eivät ne japaninsusia ole. Venäjältä ne oli tuotu. Vaihdoin muutaman sanasen verkon läpi ennen kuin vartija tuli häätämään. Venäjällä kuulemma on paljonkin susia ja asuttamatonta erämaata vaikka muille jakaa."
Uskomatonta... Japanissa oli yhä susia ja lisää löytyisi meren toiselta puolelta. Ja paljon erämaata, johon asettua asumaan, ilman ihmisiä... Kunpa emme olisi hukanneet elämäämme luolissa piileskelyyn ja keskenään tappeluun, vastaus ahdinkoomme olisi voinut olla meren takana. Muiden viimein hiljentyessä nukkumaan en pystynyt saamaan vangittuja susia mielestäni.
Metsästin paljon yksin, ja seuraavana päivänä lähdin taas omille teilleni. Hakuroun tarinan jälkeen halusin ajatella rauhassa. Vangitut sudet kummittelivat yhä mielessäni. Jolkottelin Kaksoissolaa ylöspäin etsien jonkin saaliin hajua, kun tuuli puhalsi voimakkaan vieraan hajun minua kohti. Tuulen mukana kantautui vieras haju... suden haju? Ei epäilystäkään, suden hajua se oli, mutta miten se voisi olla mahdollista? Niskakarvani nousivat pystyyn ja lähdin hiipien hajua kohti. Haju voimistui mitä korkeammalle kävelin.
Ja sitten kuulin jotain kivenlohkareiden takaa. Pysähdyin ja hiivin lohkareen taakse. Joku liikkui lohkareiden toisella puolella, välillä puhisten kuin hengästyneenä. Tuuli puhalsi minua päin, joten minua ei oltu vielä havaittu. Hetken kuluttua uskalsin kurottautua vilkuilemaan lohkareen yli. Musta susi seisoi tarkkailemassa jyrkänteeltä alas, selkä minuun päin. Kuka ihme tuo voisi olla? Sitten tajusin. Ouun soturit ja sodassa mukana olleet sudet olivat käyneet läpi kamppailun käänteet monta kertaa. Taistelumuistelmat olivat aina suosittuja aiheita kun iltaisin kokoonnuimme Vuorilinnalle lepäämään. Mugen. Tietysti. Mugen oli johtanut Alamaailman kymmenen taistelijaa palatsiimme, ja jäädessään alakynteen hän oli paennut hyläten alaisensa. Häntä ei oltu enää nähty Hokkaidollakaan.
Loikkasin lohkareen yli. Kiukku ja inho oli vallannut minut.
"Mugen! Mitä teet täällä!?" huusin ja musta susi kääntyi säpsähtäen. Susi katseli minua epävarmasti hetken, kunnes pirullinen virne levisi sen naamalle.
"Kas... Punainen turkki. Olet Reiman tyttö, etkö olekin? Missä piileksit kun hyökkäsin palatsiin?" Mugen lipoi huuliaan ja jatkoi virnuiluaan.
"Missä itse olet piileskellyt? Pelkuri, kuulin kaiken surkeasta hyökkäysyrityksestäsi. Juoksit häntä koipien välissä karkuun. Nämä ovat Ouun villikoirien maita. Sinua ei kaivata täällä."
Mugen hykerteli kuin olisin sanonut parhaimmankin vitsin, ja lähti hitaasti kiertämään minua.
"Tiedän ettei minua ole rohkeudella pilattu, ja keisari Gaia ei siedä pelkureita, mutta hän varmasti antaa minulle anteeksi kun tuon hänelle Ginin pään... Mutta nyt olen löytänyt jotain vielä parempaa. Keisari tulee riemastumaan, kun revin Reiman tyttären pään irti!"
"Ääliö! Rakas keisarisi on kuollut ja niin on koko hänen armeijansakin!" väläytin hampaitani varoituksena. Mugen jatkoi kiertelyään siitä välittämättä.
"Valetta. Keisari on puolijumala, puhdas pahuus ei koskaan kuole. Olen kuunnellut sinua tarpeeksi!" Mugen syöksyi minua kohti. Olin ennakoinut hyökkäystä ja hyppäsin iskun tieltä.
Kehomme viistäessä toisiaan tajusin kuinka suuri uros Mugen oli. Pelkuruudestaan huolimatta hänellä olisi yliote puhtaassa voimassa. En olisi saanut antaa vihalleni valtaa, hyökkäys Mugenia vastaan yksin oli silkkaa hulluutta. Ulvoin, vaikka se oli tässä vaiheessa myöhäistä.
"Hah, itketkö rakkeja apuun? Siinä vaiheessa kun he ovat kiivenneet tänne olet jo päätön ruumis, ja minä olen matkalla Hokkaidolle." Mugen syöksähti uudestaan, ja jälleen väistelin hänen iskujaan. Akamen koulutuksesta oli ollut apua. Akame... niin tietenkin. Mugenin jakaessa iskuja peruutin jyrkännettä kohti. Kolmoiskuvatekniikan oli onnistuttava! Hyppäsin taaksepäin saadakseni hetken rauhaa Mugenin iskuilta, ja suljin silmäni sekunniksi. Avatessani ne olin jo loikannut Mugenin oikealle puolelle. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna, vaikka kyse oli sekunneista. Mugen katsoi eteensä näyttäen hämmästyneeltä. Kuvajaisten harhautus oli onnistunut, ja pureuduin Mugenin niskaan ja työnsin kaikella voimallani meidät jyrkänteeltä alas. Sivusilmällä näin vielä kolmoiskuvatekniikan heijastukset. Niistä viimeinen oli erilainen. Se näytti isältä. Mutta kuvajaiset katosivat ja tipuimme jyrkännettä alas. Mugenin niska hampaissani, kummankin tippuessa yhtä aikaa ikuisuuden ja silmänräpäytyksen kestävän ajan, tähtäsin Mugenin jäävän alapuolelleni ja iskeytyvän suoraan terävään kivikkoon. Kuului iljettävä rusahdus ja pysähdyksen voimasta lensin kierien sivuun.
Mugenin hengitys korisi. Kivikko ja pudotus oli murtanut lukemattomia luita, ja suden turkki oli tahriintunut vereen. Olin itse säästynyt mustelmilla, Mugenin ruumis oli suojannut minua. Lähestyin Mugenia hiljaa ja hän kohotti päänsä.
"Khhh... Odota... Odota. Älä tapa minua... Lupaan lähteä pois, etkä ikinä tule näkemään minua enää. Muistatko Noroin? Äitisi surmaajan, hän oli meidän vakoojamme... Minä revin hänen etujalkansa irti. Noroi varmasti kuoli verenhukkaan, mateli johonkin koloon ja kuoli sinne... Tein sinulle palveluksen, nyt sinä olet minulle palveluksen velkaa." Mugen puhui vaivalloisesti ja koristen. Hänen ruumiinsa värisi kuin hän olisi paleltumassa. Mietin hänen sanojaan. Tuossa kunnossa hän tuskin pääsisi edes liikkumaan.
"Jos puhut totta, olen sinulle kiitollisuudenvelassa, enkä voi tappaa sinua. Mutta tiedän erään, joka varmasti haluaa tavata sinut. Hän päättäköön kohtalosi." Käänsin katseeni pois Mugenista, kohti lähestyviä Ouun sotureita, jotka olivat kuulleet avunhuutoni. Gin, Retsuga ja Hyouma ehtivät ensimmäisinä paikalle. Heidän ilmeensä muuttuivat hetkessä huolestuneista raivokkaiksi Mugenin nähdessään.
"Odottakaa. Missä Hakurou on?" Kutsuin kolmijalkaisen huskyn luokseni. Muut väistivät hänen tieltään, ja Mugenin nähdessään Hakurou alkoi nauraa.
"Haa! Tuohan on se paskiainen, joka vei jalkani! Muistan ruman pärstäsi!"
"Olen pahoillani, a-anna armoa..." Mugen aneli.
"Armoa? Annoitko sinä Billille ja Bemulle armoa? Päästän sinut tuskistasi, siinä on minun armoni." Hakurou lähestyi paniikissa anelevaa Mugenia, mutta pysähtyi hetkeksi katsomaan Giniä kuin äänettömästi kysyen jotain. Ginin nyökätessä Hakurou virnisti ja syöksyi Mugenin kimppuun.
Sudet ja koirat kokoontuivat ympärilleni hurraten ja onnitellen minua. Tiesin nyt mitä tehdä. Oli aika aloittaa alusta.
Käännyin Ginin puoleen. "Kiitos kaikesta, mitä Ouun soturit ovat tehneet hyväksemme. Ilman teitä tämän sodan voitto ei olisi ollut mahdollista. Viimeinen musta susi on kuollut, ja on aika jättää pelon ja verenvuodatuksen aikakausi taaksemme. Mutta nyt on aika myös jättää Ouu." Gin näytti epävarmalta ja katsoin susia, joilla oli myös kysyvät ilmeet kasvoillaan.
"Aion mennä Hokkaidolle tapaamaan niitä vangittuja susia, joista Hakurou kertoi. Sen jälkeen aion uida Venäjälle. Kenties Japanissa ei ole tilaa susille, mutta meren toisella puolella alkaa täysin uusi maa, jossa on yhä koskematonta erämaata." Katsoin susia ja osoitin puheeni erityisesti heille.
"Isoveli, Retsuga, Hagane, Kurogane. Voitte halutessanne tulla mukaani. Meidän susien kuuluu pitää yhtä, muuten emme selviä. Mutta en kanna kaunaa, jos haluatte jäädä tänne." Hymyilin isoveljelleni, joka hymyili takaisin. Sudet vilkuilivat toisiaan ja nyökkäsivät.
"Tulemme mukaasi." He sanoivat lähes yhtäaikaa. Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Hakurou kröhäisi kurkkuaan kiinnittääkseen huomiomme.
"Vierailuni sai odottamattoman loppuhuipennuksen, kun sain listiä tuon kapisen mustan suden, kiitos siitä. Voitte matkata mukanani, kun lähden takaisin Hokkaidolle." Sen sanottuaan Hakurou pomppasi päälleni ja ällistyneenä kaaduin maahan.
"Hah! Hokkaidolainen tervehdys!" Hakurou nauroi päälläni.
"En ymmärrä..." Ihmettelin, mutta naurahdin silti.
"En minäkään ymmärrä." Gin hymyili Hakuroun noustessa päältäni.
Lähdimme seuraavana aamuna, pitkien ja katkeransuloisten hyvästien jälkeen, toiveikkaina uudesta tulevaisuudestamme.
