NIMI: Saraba! Kita no Okami (さらば ! 北の狼)
VUOSI: 1979
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi
Saraba on Yoshihiro Takahashin 36-sivuinen lyhyttarina, joka julkaistiin alunperin Weekly Shonen Jumpissa vuonna 1979, sekä myöhemmin vuonna 1981 kuudennen Otoko no Tabidachi -mangan lopussa. Lyhyt tarina ei liity mihinkään Takahashin muuhun tuotantoon, mutta siinä on kiinnostavia yhteläisyyksiä Hopeanuoleen ja itse luulen Saraban olleen kokeilu josko tämän tyyppinen tarina kiinnostaisi lukijoita.
Tarina sijoittuu Hokkaidoon meijikaudelle, jolloin Japanista löytyi yhä susia. Japanissa eli kaksi vaatimattoman kokoista susilajia, hokkaidonsusi ja honshunsusi, näistä ensimmäinen kuoli sukupuuttoon vuonna 1889 ja jälkimmäinen vuonna 1905. Toki yhä tänä päivänäkin jotkut väittävät japaninsusia olevan yhä olemassa, ihan niin kuin pussihukistakin tehdään (muka) havaintoja. Uskokoon ken haluaa, olen tämän suhteen hyvin skeptinen sillä harva tavis erottaa huskysekoitusta sudesta, ja onhan Japanilla oma sudenvärinen rotunsa shikoku. Ruskeakarhuja elää Japanissa vain Hokkaidon saarella, vaikka Hopeanuolen perusteella voikin saada erilaisen mielikuvan.
Metsästämässä olevat pojat Kazuo ja Ichirou kuulevat vihaista ulvontaa ja todistavat susilauman tappelun karhua vastaan. Karhu yrittää varastaa susien kaataman peuran. Kovasta talvesta huolimatta karhut eivät ole ryhtyneet talviunille, vaan selviytyäkseen joutuvat varastamaan susien kaatoja ja syömään karjaa. Kazuo ja Ichirou pakenevat paikalta tarpeeksi nähtyään, mutta törmäävät sudenpentuun, joka on jotenkin päässyt pakoon karhulta. Ichirou päättää pitää pennun ja kouluttaa siitä metsästysapulaisen. Pennun nimeksi tulee Chibisuke.
Sillä välin kylässä karhu on hyökännyt Ichiroun äidin kimppuun. Pojat kiirehtivät takaisin kotiin ja Ichirou todistaa äitinsä kuoleman. Poikien seurana on vain vanhuksia ja naisia, sillä kaikki miehet ovat vuorilla metsästämässä. Äidin tappanut karhu partioi yhä ulkopuolella ja hyökkää taloon. Ihmiset eivät pärjää karhulle, mutta sudenpentu ryhtyy ulvomaan, jolloin taistelu taukoaa ja kaukaisuudesta kuuluu pahaenteistä töminää. Paikalle saapuu noin 50 suden lauma, jotka saavat karhun tapettua. Taistelun jälkeen Chibisuke lähtee pois susien kanssa, jolloin katkera Ichirou itkee pennun perään, kunnes ymmärtää Chibisuken olevan susien johtajan poika ja pennun paikan olevan luonnossa. Taistelussa pahasti haavoittunut vanhus mietiskelee vielä kuinka ihmiset tekivät väärin lahdatessaan vihollisina kokemiaan susia.
Yhteläisyyksiä Hopeanuoleen on paljon. Pelkistettynä kummassakin tarinassa nuori poika ystävystyy pennun kanssa, he taistelevat ihmissyöjäkarhua vastaan ja lopulta poika joutuu hyväksymään ystävänsä menetyksen pennun valitessa elämän vapaudessa. Kummassakin tarinassa karhut eivät nuku talviunta ja terrorisoivat pientä kylää, ja vaikka tämän tarinan karhu on varsin tavallisen näköinen on se Akakabuton (=punakypärä, punaisen turkin vuoksi) tavoin nimetty erikoisen turkin värin mukaan (Kinge = kultaturkki). Kummassakin tarinassa pentu paljastuu suuren koira-/susilauman päällikön pennuksi. Ichirou on ulkonäöltään hyvin samankaltainen kuin Daisuke, etenkin heiluessaan jousen kanssa. Takahashi teki Saraban jo vuonna -79, mutta se julkaistiin uudestaan toisen sarjan pokkarin lopussa ekstratarinana vuonna -81. Hopeanuoli alkoi ilmestymään vuonna -83. Kenties Saraba oli uudelleenjulkaisunsa avulla Takahashin tuoreessa muistissa ja tarina oli saanut tarpeeksi hyvän vastaanoton, jotta hän uskalsi tehdä samankaltaisesta aiheesta pidempää tarinaa.
Yksi paneeli näytti Sarabassa hirveän tutulta. Samanlainen paneeli löytyikin Hopeanuolen susiosasta, pokkarista nro 14. Kummassakin paneelissa pohditaan syitä susien sukupuuttoon ajamiselle. Sarabassa vanhuksen mielestä ihmiset tekivät tässä väärin, sen sijaan Hopeanuolessa Gin uskoo susien olleen myös syyllisiä. Liekö vain sattumaa paneelien ollessa näin samankaltaisia, vai onko Takahashi tahallaan piirtänyt tämän pienenä nyökkäyksenä vanhemmalle tarinalleen?
Näin lyhyessä tarinassa ei ehdikään paljoa perehtyä hahmoihin, mutta mukana oli kiitettävän paljon pohdintaa susien paikasta ekosysteemissä, jonka ansiosta tarina jättää tavallista syvemmän vaikutuksen. Ainakin minuun. Sukupuuttokonteksti tuo tarinaan uutta haikeaa ulottuvuutta, muutoin se olisi jäänyt helposti unohdettavaksi toimintapläjäykseksi.
Kuvitus on vanhanaikaista Takahashia, itse tykkään tästä, mutta ymmärrän kyllä ettei se ole kaikkien mieleen. Kuvitus on vielä Saraban aikaan hapuilevaa, omasta mielestäni Takahashi oli parhaimmillaan Hopeanuolen susisaagan aikoihin, jolloin tyylissä oli yhä paljon raivoa ja intohimoa, mutta viivatyöskentely oli hyvin siistiä ja yksityiskohtaista. Sarabassa karhut näyttävät yhä karhuilta, en tiedä mitä taiteilijalle tapahtui kun nykyään karhut näyttävät tältä.
Saraban voi lukea englanniksi Ginga Scans -sivulla.
TÄHDET: ***
