Blanca

 
NIMI: Blanca (ブランカ)
VUOSI: 1984
TARINA JA KUVITUS: Jiro Taniguchi

Tilasin peräti 11 vuotta sitten Japanista kaksi mangaa, joista en tiennyt yhtään mitään, mutta kansissa oli houkuttavia suden kuvia. Ne paljastuivat Jiro Taniguchin Kami no Inu -sarjaksi. Enhän minä japania ymmärrä, mutta upeasti kuvitetut pokkarit tuli kuvaluettua monta kertaa ja uskoin päässeeni jyvälle sen oikein jännittävältä vaikuttavasta juonesta. Myöhemmin jotain kautta selvisi, että Kami no Inu olikin jatko-osa. Sen esiosa Blanca on myös maltillisen pituinen, julkaisusta riippuen joko yksi- tai kaksiosainen, ja se on käännetty ainakin italiaksi ja ranskaksi. Voi kunpa tämä rantautuisi Suomeenkin! Luin Blancan englanniksi, mutta kyseessä oli epävirallinen fanikäännös. Postauksen kuvista huolimatta joudun siis tuottamaan pettymyksen, tätä mangaa ei oikeasti ole saatavilla englanniksi. 

Geenimanipuloitu superkoira Blanca (nimestään huolimatta uros) on karannut Neuvostoliiton armeijan tukikohdasta, jossa sen taistelukykyä on harjoitettu äärirajoille. Edes Blancan luojat eivät tiedä mihin kaikkeen koira kykenee. Koira on äärimmäisen vaarallinen ja pystyy kirjaimellisesti sekunnissa repimään ihmisen pään irti, ja sen nopeus ja kestävyys ovat omaa luokkaansa. Koira suuntaa kohti Beringinsalmea ja on määrätietoisesti matkalla kohti Yhdysvaltoja, jolloin se voi päätyä vieraan valtion käsiin. Se on pysäytettävä millä hinnalla hyvänsä, eikä sivullisten hengillä ole väliä! Blancan perään lähtee muun muassa sen kouluttaja, joka yhä elättelee toivoa voivansa hallita koiraa, ja totuutta koiran takana selvittävä japanilainen salametsästäjä Shiba, sekä inuiitti Yak, joka uskoo Blancan olevan legendojen pahan hengen ruumiillistuma. Monen ihmisen kohtalo kietoutuu Blancan ympärille, joka haluaisi vaan elää rauhassa. Mihin Blanca onkaan matkalla?

Toisin kuin suurin osa eläintarinoista, Blanca on suunnattu aikuisille lukijoille. Siinä on paljon väkivaltaa, jonkin verran alastomuutta ja paljon poliittista höpötystä. Ajatus superkoirasta voi kuulostaa hölmöltä, mutta sarja suhtautuu konseptiin täysin vakavasti, ja vaikka Blanca pystyy tekemään kymmenen metrin loikkia, väistää luoteja ja vaikuttaa omistavan jopa telepaattisia kykyjä, ei meno koskaan tunnu häiritsevän epärealistiselta. Blancan kyvyt selitetään hyvin pätevältä kuulostavalla tiedejargonialla, ja myös Taniguchin realistinen taide pitää korkealentoisen tarinan tukevasti maan kamaralla.

Vain kaksi pokkaria pitkä sarja tuntuu sopivan pituiselta. Hyvä ettei tätä pitkitetty liikaa. Juoni saadaan päätettyä tyydyttävästi, vaikka tarinan tempo onkin koko ajan päätä huimaava. Hengähdystauoilla on tarjolla runsaasti poliitikkojen puhuvia päitä, ja olisinkin mieluummin viettänyt rauhallisia hetkiä Blancan kanssa. Blancan kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta armotonta toimintaa. Koira joko pakenee pitkin karuja jääkenttiä, taistelee villieläinten kanssa, välttelee ihmisten väijytyksiä tai hyökkii ampujien kurkkuihin kiinni. 

Kaiken toimintamäiskeen ohessa sarjassa on myös selkeä luonnonläheinen ja jopa henkinen sävy, joka on ollut vahvasti läsnä muissakin lukemissani Taniguchin teoksissa. Lukija tietää, että Blanca on laboratoriossa muokattu geneettinen friikki, mutta kuitenkin, voisiko se olla yhtäaikaa myös legendojen henki, jonka tehtävänä on rankaista ihmisiä? 

Pidin siitä ettei kukaan hahmo ollut varsinaisesti paha, vaikka osa halusikin saada viattoman koirulin hengiltä. Hahmojen motivaatiot oli helppo ymmärtää. Vaikka lyhyessä sarjassa ei hirveän syvästi ehditty tutustua hahmojen sielunmaailmoihin, sai osa hahmoista mukavia harmaan sävyjä, kuten vaikkapa salametsästäjä Shiba, joka pyörittelee useaa naista yhtäaikaa, mutta jota tarina kohtelee neutraalisti tai jopa sankarina. Itse Blanca jää harmittavasti vähän etäiseksi - siis kyllähän sitä nähdään paljon, mutta koiran ajatukset jäävät mysteerisiksi. Olisi ollut kivaa tutustua koiran persoonaan lähemmin, mutta kenties silloin koiraa olisi inhimillistetty liikaa.

Taniguchin taide on upeaa. Hänellä on vahva ymmärrys ihmisten ja eläinten anatomiasta, jonka ansiosta hän osaa piirtää eläimiä erilaisiin haastaviin asentoihin. Eläinten lihaksistoakin on näkyvillä ja eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä menettämättä realistisuuttaan. Toimintakohtaukset ovat aina selkeitä ja liikkeen tuntu välittyy hyvin. Välillä lukija pystyy lähes tuntemaan Blancan huurtuvan hengityksen, sydämen jyskytyksen ja luotien paukkeen. Joissakin paneeleissa on todella näyttäviä kuvakulmia. Ainoa miinus kuvituksen suhteen on se, että jotkin ihmishahmot näyttävät liian samanlaisilta. Välillä menin sekaisin kuka hahmo oli kyseessä, ja erityisen häiritsevältä näytti kun nämä hämäävän identtiset hahmot olivat vierekkäin.

Blancassa ja Akira Iton käsikirjoittamassa ja Yoshihiro Takahashin piirtämässä Fang-sarjassa on paljon samaa. Epäilenkin vahvasti, että Blanca on toiminut inspiraationa Fangille. Takahashin Orion-sarjassa on jopa ollut valkoinen koira nimeltä Blanca.

Blanca on todella laadukas sarja, jonka toivoisin joskus saapuvan Suomeen. En pidä tätä lainkaan mahdottomana, onhan sarjaa jo julkaistu muualla Euroopassa. Ehdotinkin Taniguchin teosten suomentamista vähän aikaa sitten Ivrealle, ja kehotan muitakin kiinnostuneita tekemään samoin. Myös Sangatsu Mangalle kannattaa vihjaista. Jatko-osa on yhtälailla kiinnostava ja VIELÄKIN hienommin piirretty! Siinä seikkailevat Blancan pennut, jotka se oli saanut pakomatkallaan suden kanssa. Osa ihmishahmoista näkyy myös jatko-osassa.

Blogissa on myös kauan sitten arvosteltu Taniguchin lyhyttarinakokoelma The Ice Wanderer.

TÄHDET: *****

Kawaita Meisou (Parched Meditation)

NIMI: 乾いた瞑想
VUOSI: 1979
TARINA JA KUVITTAJA: Harumi Sato

Kawaita Meisou on yhden luvun pituinen itsenäinen tarina, joka julkaistiin Manga Shōnen -lehdessä vuonna 1979, ja myöhemmin kerättiin muiden Harumi Saton lyhyttarinoiden kanssa pokkariksi. Kyseessä on hyvin vähän tunnettu tarina, joka olisi jäänyt täysin unholaan elleivät The Clover Projectin jäsenet olleet skannanneet ja kääntäneet sitä englanniksi. The Clover Project keskittyy kääntämään vanhoja, huonosti tunnettuja koiramangoja, ja he ovat jo saaneet kiitettävän määrän lyhyitä ja pitkiäkin tarinoita käännettyä. Nämä tarinat ovat pääasiassa kotimaassaankin unohdettuja ja kiinnostavat pientä yleisöä, joten on mukava juttu, että jotkut viitsivät tehdä näistä fanikäännöksiä. Virallisia käännöksiä tuskin on koskaan tulossa.

Tarinan päähenkilö on nimetön afrikanvillikoira, joka epäonnistuu jälleen metsästyksessä ja hänet potkitaan pihalle laumastaan. Luuserisankarimme päätyy vaeltamaan autiomaalle, jossa ei ole vettä tai ruokaa. Seuranaan hänellä on vain omat masentavat ajatuksensa, korppikotkat ja puhuva leijonankallo, joka houkuttelee koiraa luovuttamaan. Tarina nojaa täysin mietiskelyn varaan ja toimintaa on vähän. Onkin yllättävää, että tarina on julkaistu nuorten poikien lehdessä. Tämä yleisö ei ehkä ole osannut arvostaa tarinaa sen arvoisella tavalla. On myös sääli kuinka tarina on julkaistu lehdessä hirvittävän huonolla paperilla, jossa joka sivulla sivun toinen puoli kuulsi läpi. Näin nätisti piirretty taide olisi ansainnut parempaa kohtelua. Onneksi tarina on päässyt pokkariin mukaan, mutta pakostakin mietin niitä tarinoita, joiden ainoa julkaisu on jäänyt johonkin surkealaatuiseen lehteen.

Tarina ei sinällään ole mitenkään ainutlaatuinen tai yllättävä. Onhan tällaista nähty ennenkin, eikä tarinan opetuksessa ollut mitään mullistavaa oivallusta. Näin lyhyellä sivumäärällä ei voida luoda suuria ihmeitä. Tarina on kuitenkin samaistuttava ja opetus on aina ikivihreä. Erikoisen tarinasta tekee lähinnä eläinten käyttö ja sen kohderyhmä, harvoin nuoria poikia kiinnostaa syvällinen pohdiskelu. Afrikanvillikoiria harvoin näkee missään mediassa. Mukavaa vaihtelua saada sellainen päähenkilöksi. 

Tarina on todella kauniisti piirretty. Jälki on miellyttävän selkeää, pehmeätä ja välillä hyvin yksityiskohtaista. Jotkin asetelmat ovat todella dynaamisia ja kekseliäitä. Aavikon kuumuus ja päähahmon elämän ja kuoleman välillä harhailevat ajatukset välittyvät lukijalle hyvin. Tarinassa on kiehtova unenomainen tunnelma. Harmi, että tarina jäi näin lyhyeksi ja tekijä ei ole muutenkaan saavuttanut suursuosiota, mutta eläinaihe vaikuttaisi olleen mukana hänen monissa muissakin teoksissa.

Eihän tästä juurikaan pahaa sanottavaa ole. Lyhyt pituus vain estää tarinaa jättämästä suurempaa vaikutusta.

TÄHDET: ****

Weed (manga, hybridikarhusaaga)

 

NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2008 - 2009
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Heti ensimmäiseksi pahoittelen huonoja kuvia! Skannerini hajosi ja rahaa ei ihan heti irtoa uuden ostoon. Kuvien otto tabletilla osoittautui puhtaaksi kärsimykseksi.

Syyskuussa arvostelin hybridikarhusaagaa edeltäneen sotakoirasaagan. Sen innoittamana päätin lukea hybridikarhut uudelleen. Ensimmäisellä lukukerralla en saanut tästä saagasta paljoa irti, se oli mielestäni jo hyvin väsynyttä menoa ja kaikki hyvät ideat oli käytetty Weedin aikaisempiin seikkailuihin. Kenties toisella lukukerralla mielipiteeni muuttuisi. Hybridikarhusaaga sijoittuu pokkareihin 51 - 60 ja päättää Weed -sarjan.

Sotakoirien kukistamisen jälkeen Ouuta uhkaavat jää- ja ruskeakarhujen hybridit, joista viimeinen on jopa Akakabutoa suurempi. Karhuja jahtaavat Ouun soturien lisäksi metsästäjä Niimya koirineen, joihin kuuluu myös Weedin kadoksissa ollut veli Joe. Joe kantaa kaunaa isälleen Ginille, syistä joita Weed ei ymmärrä, mutta Ouun soturit ja metsästyskoirat ryhtyvät yhteistyöhön kaataakseen karhut. Ihan saagan alussa on myös lyhyt, irralliselta tuntuva seikkailu, jonka aikana Ouun soturit pelastavat koiria pentutehtailijalta. Vaikuttaisi, että tämä vähän turhalta tuntuva juonenpätkä on tehty jotta Takahashilla olisi aikaa suunnitella seuraavan saagan juonta.

Saagan suurin vetonaula on tietenkin Weedin veli, Joe. Sarjassa on moneen kertaan muistutettu, että lapsuudessaan Weedillä oli vielä kaksi sisarusta, joten on ihan loogista, että tämä viimeinen tultaisiin vielä tapaamaan. Kuitenkin juonenkäänne kadonneesta veljestä oli jo käytetty Yukimuran kanssa, joten tällä kertaa lukija tuskin yllättyy yhtään. Joe ei harmittavasti ole kovinkaan karismaattinen hahmo, eikä auta, että hän näyttää hyvin paljon Weediltä ja Giniltä. On hänessä toki joitain kiinnostavia puolia, kuten hänen kantamansa kauna isäänsä kohtaan, sekä kuinka ankara hän on omalle pennulleen. Kuitenkin hänestä ei saada luotua samalla tavalla magneettista hahmoa kuin aikaisemmasta Yukimurasta, jonka kuolema tapahtui mielestäni aivan liian varhain. Yukimura oli niin voimakastahtoinen ja usein Weedin vastakohta, joten hänestä olisi saatu vielä paljon kiinnostavaa draamaa aikaan. Sen sijaan Takahashi valitsi veljistä laimeamman Joen selviytymään sarjan loppuun - joskin hän heti Orion -sarjan alussa korjasi virheen kun ei ilmeisesti enää keksinyt tarvetta hahmolle.

Saagassa esiintyy myös joukko muita uusia koirahahmoja. Osa on Joen metsästystovereita, osa taas itsenäinen ryhmä, joka vannoo karhuille kostoa niiden tapettua heidän isäntänsä. Kaikki nämä koirat ovat harmittavasti hajutonta ja mautonta perussettiä, joiden kuolemat eivät kiinnosta lukijaa. Koiria haavoittuu ja viedään ihmisten hoidettaviksi jo koomiseen tahtiin. Joen isäntä ottaa vastaan kaikenkarvaiset kulkukoirat parannettaviksi ja välillä hänen omat koirat ovat karussa ja välillä taas kotona ja välillä taas on joku random kulkukoira nurkissa. Minua on kauan häirinnyt se kuinka Gingassa käytetään ihmisiä haavojen parannukseen aivan liian usein ja tässä saagassa se tuntui erityisen korostuneelta.

Viholliset ovat myös valitettavan persoonattomia. Niille ei ole edes vaivauduttu keksimään nimiä. Viimeisin ja suurin karhu on varmaankin se muistettavin, mutta sen pelottavuus laskee hyvin nopeasti saman taistelun jatkuessa ikuisuuksiin. Tätä viimeistä karhua ei tunnu millään saavan hengiltä ja se kuperkeikkailee rinteitä alas hyvin hölmösti, menettäen jälleen pelottavuuspisteitä. Tämä viimeinen hybridi on myös karhuista oudoimman näköinen ja suoraan sanottuna välillä huonosti piirretty. Kauhua on yritetty luoda halvasti tekemällä karhusta vielä Akakabutoa suurempi, mutta samalla on unohdettu, että Akakabuto oli järkyttävän pelottava jo normaalin kokoisena - lopputaistelun kasvuspurtti oli vain yllätysbonus. Enemmän pelkoa luovat taitavasti luotu tunnelma, hienot ja pelottavat piirrokset, ja ymmärrys pahiksen luonteesta. Nämä asiat enemmän tai vähemmän puuttuvat näiltä hybrideiltä.

Oman ulinansa ansaitsee Weedin erikoisisku, joka jälleen kerran epäonnistuu, tällä kertaa tiellä olleiden oksien takia. En ymmärrä miksi battougaa pitää edes käyttää niin usein, kun sen onnistumisprosentti näyttää olevan lähellä nollaa ja käytön jälkeen Weed on aina liian hengästynyt liikkumaan, jolloin hänen alaiset joutuvat pelastamaan hänet. Aina tuntuu löytyvän jokin tekosyy miksi battouga ei onnistu. Olisi rehellisempää, jos kertoja vaan sanoisi Weedin olevan heikompi kuin isänsä. Gin kuitenkin iski battougallaan Akakabuton pään irti. Satoi silloinkin lunta ja Gin oli jo taistellut pitkään. Silti lukijan pitäisi uskoa, että Weed on voimissaan isänsä veroinen?

Narttujen puolella saaga saa plussaa ja miinusta. Sotakoira Lydia on yhä menossa mukana ja useaan otteeseen todistaa olevansa kunnon taistelija. Oli hienoa nähdä hänet taistelemassa Jeromen kanssa karhua vastaan. Harmittavasti kuitenkin häntä kehotetaan pysymään taisteluista poissa, jotta heikot urokset eivät nolostuisi. Huoh. Weedin puoliso Koyuki tekee myös hahmon tähän asti noloimman tempauksen yrittäessään tehdä itsemurhaiskun karhua kohti, koska kokee itsensä niin hyödyttömäksi ettei hänestä pelkkänä narttuna ole suojelemaan edes pentuja. Onko tekijä koskaan nähnyt kuinka raivokkaasti nimenomaan nartut suojelevat pentujaan, tai kuinka raivokkaita kahden nartun tappelut voivat olla? Ihan käsittämätöntä kuinka alhainen itsetunto sarjan nartuilla on ja "sankarimme" ruokkivat jatkuvasti tälläistä ajatusmaailmaa käskien narttuja pois tieltä ja höpisemällä kuinka hölmöjä akat ovat. Valitettavasti Lydian tappelukykyjä lukuunottamatta taas mennään pahasti metsään narttujen kohtelun kanssa.

On saagassa toki hyvääkin. GB:n kuolema oli oikeasti surullinen ja todella tervetullutta vaihtelua, että hän pelkäsi kuollessaan ja kaipasi ottopoikansa läheisyyttä. GB on sarjan aikana karaistunut paljon, mutta onneksi hänestä ei ehtinyt tulla täysin joukkoon sulautuvaa rivisotilasta, vaan hänen vanhaa persoonaansa oli vielä selkeästi jäljellä. Olisin tosin toivonut, että sarjan aikana oltaisiin näytetty enemmän Weedin ja GB:n lapsi-ottoisähetkiä, sillä sarjan ihan alkua lukuunottamatta tämä teema on jäänyt paljolti unohduksiin, etenkin sen jälkeen, kun Gin astui taas kuvioihin. Jos Weedin ja GB:n läheisyyttä olisi korostettu vuosien varrella vähän enemmän olisi myös tämä kuolema ollut vielä tehokkaampi.

Joen ja Ginin tapaaminen oli myös koskettava, samoin Ginin visiitti Daisuken kotona monen vuoden jälkeen. Olen jo kauan toivonut, että vanhuuden höppänä Gin menisi viimein Daisuken kotikoiraksi ja saisi kuolla kauniilla tavalla omistajansa ja ensimmäisen ystävänsä luona. Tämä vaan ei tunnu koskaan tapahtuvan, koska Ginga vaan jatkuu ja jatkuu. Jostain syystä Ginin on pakko olla mukana villikoirien touhuissa vaikka hän ei enää tee juuri mitään, ja vaikka villikoiria johtavat Weed ja myöhemmin Orion. Ginin eläköitymistä lupailtiin jo saagan alussa hänen miettiessä Daisukea ja sanoen, että vanhusten on aika viettää hiljaiseloa. Silti ikivanha koira on taas riehumassa seuraavissa sarjoissa, eikä eläke ole vieläkään näkyvissä. Tämä hahmo todellakin ansaitsisi kauniin, rauhallisen kuoleman rakkaimman henkilönsä luona, mutta saa nähdä tuleeko se koskaan tapahtumaan.

Piirrosjälki on välillä yllättävän hyvää, mutta tyylistä on tullut hyvin pelkistettyä. Rocket on suorastaan kamalan näköinen. Kauaksi on tultu alkuajan silkkiturkkisesta ja ylväästä koirasta. Nyt hahmo näyttää hevosen ja kalan risteymältä. Joissain paneeleissa koiran silmät näyttävät jopa pullistuvan ulos putken muotoisesta päästä. Samoin esimerkiksi Jouji ja Kyoushirou ovat rumentuneet rankasti alkuajoista, mikä etenkin Joujin kohdalla on hämmentävää, koska muistelisin, että hänen oli tarkoitus olla erityisen komea ja karismaattinen hahmo. Toisaalta muut koirat ovat kutsuneet myös Rocketia komeaksi. Ehkä Ouun soturien kannattaa kysyä ihmisiltä silmälaseja seuraavalla lääkärireissulla.

Huh, tulipa paljon haukuttua rakasta sarjaa. Älkää käsittäkö väärin, en minä tätä saagaa inhoa, ihan mukavaa tätä oli lukea. Mutta on tämä selkeästi vaisumpaa ja väkisinväännetyn oloista menoa aiempaan verrattuna. Uusia ideoita kaivattiin kipeästi. Tarina ei missään välissä pääse edes hetkeksi hyppäämään keskinkertaisuuden yli. Mielestäni tämä on koko Weed -sarjan huonointa antia, mutta todennäköisesti ei koko Ginga -sarjan huonointa.

TÄHDET: ***

Jaguar

NIMI: Jaguar (ジャガー)
VUOSI: 1987
TARINA: Hiroaki Hoshino
KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Jaguar on hyvin vähän tunnettu Yoshihiro Takahashin lyhyttarina. Se on ilmestynyt vain Shonen Jumpin kevätspesiaalissa vuonna 1987, jota löytyy myynnissä melko harvoin. Lehden kansikuva pyöri netissä kauan aikaa, mutta kukaan ei tiennyt sisällöstä mitään - kunnes Nawulf skannasi lehden ja Mako käänsi tarinan englanniksi. Suuri kiitos heille! Jaguar ei liity Hopeanuoleen tai mihinkään muuhun Takahashin tarinaan millään lailla, eikä se koskaan saanut jatkoa.

L Cityssä entisen SWAT-poliisin, Eddie Brownin, kartanolle hyökkää kyborgitiikeri, joka tappaa Eddien ja kaappaa hänen pienen Pure -tyttärensä. Pihaan kahlehdittu valkoinen koira voi vain haukkua vieressä kun tiikeri hyppää lapsi suussaan helikopterin kyytiin. Tiikerin omistajaksi paljastuu hullu tiedemies Devil Villain (juuh hieno nimi), joka on aikaisemmin pidätetty ja pidätyksen aikana usea SWAT-tiimiläinen ampui häntä. Devil selviytyi hengissä ja karkasi virkavallalta, vannoen nyt kostoa kaikille SWAT-ryhmän jäsenille. Alkuperäisestä ryhmästä on enää jäljellä vain Jaguar Sanada - karski lihaskimppu, jolla on japanilaiset juuret. Jaguar lähtee Ruin Cityyn etsimään tiedemiestä ja hänen kaappaamaansa tyttöä. Ruin City on kamala huumehöyryinen slummi, jossa tapahtuu 50 murhaa kuukaudessa ja 80% väestöstä on työttömiä... Onneksi Jaguar ei kuitenkaan ole yksin, vaan hänen mukana on Eddie Brownin Hurricane -koira, jolle on koulutettu vaikka mitä erikoisuuksia, kuten riippuliitimen käyttöä.

Hurricanen ansiosta Jaguar pääsee lentämään Ruin Cityn öykkäreiden yläpuolella. Rakennusten katoilla he kuitenkin kohtaavat Devil Villainin tiikerin. Taistelussa Hurricane ampuu tiikeriä ohjuksella, jolloin tiikeri syttyy tuleen ja tippuu katolta. Tiikeri ei kuitenkaan kuole, vaan sen turkin alta paljastuu metallinen vartalo. Jaguar voittaa kyborgitiikerin heittämällä kranaatin sen suuhun.

Jaguar löytää viimein Devil Villainin piilopaikan, jossa on kalterien takana ties mitä geenimanipuloituja otuksia. Jaguar näkee Devilin istumassa pöydän äärellä, johon lähes alaston Pure on sidottu. Devil kertoo haluavansa siirtää mielensä Puren ruumiiseen... tai jotain sellaista. Hullu tiedemies on houkutellut Jaguarin ja Hurricanen huoneeseen, jonka täyttää vedellä ja Jaguar teeskentelee hukkuvansa. Kun Devil tyhjentää huoneen vedestä ja tulee katsomaan ruumiita Jaguar iskee miekalla Devilin pään irti ja kertoo olevansa ninjojen sukua. Tämän jälkeen hän vie Puren pois Ruin Citystä ja tarina päättyy.

Tarina etenee todella nopeasti ja hahmot ovat paperinohuita. Ruin Cityn dystooppisesta kaupungista ja riippuliitäjästä tuli paljon mieleen elokuva Pako New Yorkista, ken tietää onko se ollut tarinan innoittajana. Hurricane -koira osaa kaikenlaista, mutta jää muuten taka-alalle eikä koiralla tunnu olevan omaa persoonaa. Jaguar taas on koomisen kova ja järkälemäinen lihaskimppu, eikä hänessäkään ole mitään erityistä syvyyttä tuon lisäksi. Devil Villain on pahuudessaan lähinnä huvittava ja sain ikäviä pedofiilifiiliksiä kun hän teki mitä lie epämääräisyyksiä lähes alastoman sidotun pikkutytön kanssa. En tiedä minkä takia tässä kohtauksessa tytöllä ei voinut olla paitaa päällä. Tämä mukamas niin nerokas tiedemies kukistetaan todella naurettavalla tavalla - vain teeskentelemällä kuollutta. Mitä jos Devil Villain ei olisikaan tyhjentänyt huonetta vedestä tarpeeksi nopeasti, tai ei olisi tullut ollenkaan ihastelemaan ruumiita? Jaguarilla ei oikeastaan ollut mitään suunnitelmaa Devilin kukistamiseksi ja kaikki jätettiin tuurin varaan. Tarina toki ei ole Takahashin kirjoittama, joten häntä ei voi syyttää juonen vioista.

Vaikka juonellisesti tarina jättää paljon toivomisen varaa, on se sentään todella hienosti piirretty! Ihastelin etenkin tiikeriä, joka oli hieno niin turkillisena että metallisena. Harmi, kun Takahashi ei tehnyt enempää kissaeläimiä tarinoihinsa. Mukana on myös kauniita värikuvia. Hurricane on vain valkoinen pystykorva, mutta kun kuvitusjälki on Takahashia parhaimmillaan on tämäkin peruskoira kiinnostavan näköinen.

Hirveästi en keksi tästä tarinasta sanottavaa, sillä se on niin lyhyt, kliseinen ja vähän sekava. Ilmeisesti tarina ei myöskään ollut suosittu, kerta sille ei koskaan seurannut jatkoa, vaikka lopussa kertoja sanoo Jaguarin ja Hurricanen taisteluiden jatkuvan. Ihan mielenkiintoinen tapaus ja olisihan tämä mukavaa saada mukaan johonkin pokkarijulkaisuun.

TÄHDET: **

Weed (manga, sotakoirasaaga)

 
NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2006 - 2008
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Oho, arvostelin Weedin ensimmäisen saagan vuonna 2014, tarkoituksena silloin oli käydä kaikki saagat läpi ajan kanssa. Tämä ei näköjään toteutunut. Todennäköisesti pokkarien uusintalukeminen tyssäsi silloin Hougen -saagaan, koska olen aina pitänyt sitä tylsänä ja liian pitkänä. Aloin nyt kuitenkin jostain syystä lukemaan Venäjän sotakoirista kertovaa saagaa uusiksi ja miksipä en kirjoittaisi siitä myös arvostelun, vaikka välistä jäävät Hougen- ja Yukimura -saagat. Ehkä palaan niidenkin pariin joskus, tai sitten en. Sotakoirat esiintyivät pokkareissa 37 - 51.

Saaga alkaa kun angstinen Jerome etsii jälleen paikkaa jossa kuolla. Hän kulkee laivalla Hokkaidolle, jossa tapaa vanhan Hakuroun lauman. Tuntematon vihollislauma on tappanut Hakuroun alaisia ja kulkiessaan Hokkaidolla Jerome löytää koirien ruumiita, sekä mysteerisen Lydia -nartun, joka houkuttelee Jeromen ansaan. Viholliset paljastuvat Venäjältä tulleiksi sotakoiriksi, joita ihmiset ovat pahoinpidelleet. Sotakoirat olivat uineet meren yli valloittaakseen Japanin, koska Venäjän kylmässä ja armottomassa luonnossa oli hyvin vaikeaa selvitä. Jerome jää sotakoirien panttivangiksi ja Hakuroun laumalaisia teurastetaan mielettömästi, mutta onneksi yksi Hakuroun pojista pääsee karkuun Ouun hakemaan apujoukkoja. Avunpyyntöön vastaa tietenkin Gin, mutta ylipäällikkö Weed vaikuttaa olevan kiinnostuneempi kirmaamaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Hokkaidolle lähteekin aluksi vain Gin vanhoine sotureineen ja pian he ovat sotakoirien armoilla.

Tämä saaga oli toisellakin lukukerralla kiinnostava ja yksi vahvimmista tarinaosuuksista pitkässä Weed- sarjassa ja Hopeanuolen jälkeisessä Gingassa ylipäätään. Sotakoirat ovat vihollisina todella kiinnostavia, sillä koulutuksensa ansiosta he käyttävät mielenkiintoisia strategioita ja ympäristön muotoja käytetään hyväksi useaan kertaan. He ovat vahvoja, nopeita, sitkeitä ja täysin omistautuneita tehtävälleen. Yhdestäkin rivisotilaasta on paljon vastusta Ouun konkareille. Tässähän joutui oikeasti jännittämään millä ihmeellä nämä voidaan voittaa!

Saagan tärkein hetki lienee vanhojen Ouun soturien ahdistaminen ahtaaseen solaan ansaan. Tämä muistutti paljon Hopeanuolen aikaisesta Mutsun kenraalien ansasta, mutta tällä kertaa kokemus on huomattavasti pidempi ja ahdistavampi. Lukijalle rakkaat soturit joutuvat viettämään päiväkausia solassa ilman vettä, ruokaa ja suojaa auringolta. Meno menee niin epätoivoiseksi, että osa koirista juo omaa pissaansa. Soturit voivat vain odottaa, että Ouun jäänyt Weed tulisi heidän avukseen.

Ouussa Weed on kuitenkin löytänyt elämänsä rakkauden - täysin avuttoman lemmikkikoira Koyukin. Weed on liian kiireinen lirkutellessaan ja hyysätessään tytynsä kanssa, eikä häntä vaikuta kiinnostavan laumalaistensa kohtalo Hokkaidolla yhtään. Turhahan sinne on lähteä, kun isipappa meni jo. Tämän saagan aikana Weed on järkyttävän ajattelematon ja itsekäs, hänen alaisensa suorastaan rukoilevat häntä tuloksetta auttamaan Hokkaidon joukkoja, mihin onneksi edes muutama hänen alaisestaan reagoi asiaankuuluvalla ärtymyksellä. Harmittavasti tämä ärtymys ja luottamuksen rikkoutuminen kuitenkin silotellaan pois heti kun Weed viimein hilaa perseensä Hokkaidolle. Vaikka Weedin viivyttelyn takia usea soturi kuoli ja moni kärsi käsittämättömiä kauheuksia on kaikki yhtäkkiä anteeksiannettu kun hän viimein saapuu apuun. Olen aina pitänyt Weediä kauheana johtajana ja tämä on hänen ylipäällikön uransa pohjanoteeraus. Sinänsä Weedin välinpitämättömyys on todella kiinnostavaa juonellisesti ja hienoa, että päähenkilölläkin voi olla vakavia virheitä, mutta harmittaa hirmuisesti ettei Weedin johtajuutta kyseenalaisteta enää sodan loputtua. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Weed teki järjettömiä päätöksiä, mutta joka kerralla juoni on kirjoitettu niin, että kaikki kuitenkin järjestyy Weedin hyväksi eikä hän menetä alaistensa kunnioitusta.

Saagassa esitellään kourallinen uusia hahmoja. Hakuroun pojat ovat Suzakua lukuunottamatta paperinohutta tykinruokaa, mutta Suzaku yllättää positiivisesti. Suzaku on veljeskatraasta ainoa, joka selviää hengissä verilöylystä ja aluksi hän täysin ymmärrettävästi vannoo sotakoirille kostoa. Kuitenkin ajan myötä hän pystyy nielemään kiukkunsa ja antamaan anteeksi edes muutamalle sotakoiralle. Tämä muutos tapahtuu hiljalleen ja tuntuu luontevalta. Pääpahiksena toimiva Victor oli minulle pieni pettymys. Vaikka Victor on kiero, julma ja todella älykäs, on hän kuitenkin vähän mitäänsanomaton verrattuna esimerkiksi aikaisempiin pahiksiin Akakabutoon, Hougeniin, Kurojakiin ja niin edelleen. Pelkästään ulkonäön perusteella hän ei juurikaan erotu alaisistaan. Selkeästi uhkaavampi ilmestys on kuonoton Aram, joka on myös paljon monimutkaisempi ja kiinnostavampi hahmo kuin yksiulotteinen Victor.

Saagassa ensiesiintymisensä tekevät myös sisarukset Maxim ja Lydia, joista Lydia on se kiinnostavampi osapuoli. Lydia on Gingassa lähes mahdottomalta tuntuva hahmo - narttu, joka osaa tapella ja on tasaväkinen urosten kanssa! Tai ei oikeastaan tasaväkinen, vaan yhtenä sotakoirien luutnanteista Lydia on jopa korkeampiarvoisempi kuin moni laumansa uros. Lydiasta löytyy voimaa, karskiutta ja oveluutta, mutta näiden lisäksi myös armoa, jonka ansiosta hän lopulta liittyy Ouun puolelle. Valitettavasti puolenvaihdon jälkeen aletaan mennä metsään, sillä Ouun sotilaat puhuttelevat Lydiaa jatkuvasti narttuna ja hänen kykyjään vähätellään. Akame jopa iskee Lydian tajuttomaksi, jotta narttu ei olisi tiellä. Miten Lydia voisi olla vain tiellä, jos hän on kyvykkäitä sotilaita täynnä olevan armeijan luutnantti!? Saagan aikana Jeromen ja Lydian välille alkaa kasvaa ihastumisen siemen, joskin heidän suhteensa on minusta melko kipinätön. Aidomman tuntuista tunteiden kuohua on onnistuttu luomaan Weedin ja Koyukin välille. Jerome onkin Ouun sotureista läheisin Lydian kanssa, mutta silti myös Jeromelta kuullaan ihmeellisen sovinistisia kommentteja ohimennen. Esimerkiksi kun Maxim lähtee taistoon ilman siskoaan Lydia on tietenkin hädissään veljensä puolesta, mutta Jerome sanoo ettei ymmärrä "narttujen tunteita". Ihanko oikeasti Jerome olet niin pökkelö, ettet voi samaistua siihen, että sisko pelkää veljensä hengen puolesta? Onko tämä jokin todella narttumainen piirre huolehtia sukulaisistaan? Saagan loppupuolella osa sotakoirista palaa Venäjälle ja Lydiaa kehotetaan jäämään Japaniin, koska narttu ei välttämättä selviäisi meren yli uimisesta... vaikka Lydia ON JO UINUT MEREN YLI! Sarja tarvitsee todella kipeästi lisää kyvykkäitä narttuhahmoja, jotka eivät olisi koko ajan urosten pelastettavina ja kaitsettavina. Lydia oli aluksi tälläinen voimakas narttu, mutta Ouun soturit hyysäävät häntäkin, eikä Lydia ole oikein päässyt kyvyillään parrasvaloihin Ouun laumaan liityttyään. Todella harmi!

Lydian tapauksen lisäksi saagassa esiintyy muitakin Takahashin tarinankerronnalle tyypillisiä ongelmia. Kaikissa Ginga -tarinoissa ongelmana on ollut hahmojen liiallinen määrä, jonka vuoksi moni hahmo jää ilman kunnollista hahmonkehitystä. Sen sijaan, että Takahashi käyttäisi hyväkseen vanhoja hahmoja ja syventäisi niiden luonteita, on hänellä todella huono tapa luoda täysin uusia hahmoja uusia juonenkäänteitä varten. Nämä uudet hahmot sitten joko kuolevat nopeasti, katoavat tyhjyyteen, tai jäävät taustalle ihmettelemään kun heidän tehtävä tarinassa on täytetty.

Yhtenä esimerkkinä hahmojen huonosta käytöstä on Mossin kuolema. Moss on jo Hopeanuolesta tuttu veteraani ja legendaarinen soturi, joten hän todellakin on ansainnut näyttävän kuoleman. Ja näyttävä kuolema onkin, mutta enemmänkin raadollista tunnetta tästä olisi saatu irti. Lukijat tietävät, että Moss rakastaa pentuja ja on läheinen etenkin oman poikansa Jaguarin kanssa, sekä myös Tesshinin kanssa, jonka kasvatukseen Moss osallistui. Kumpikin hahmo on Mossin kanssa solassa Mossin viimeisen taistelun aikana. Kuitenkin Moss laitetaan suojelemaan nuorta Taabou -koiraa, joka on hajuton mauton taustahahmo, sen sijaan, että Moss kuolisi urhoollisesti oman lapsensa tai ottolapsensa vuoksi. Mielestäni on suorastaan käsittämätöntä miksei tästä kuolemasta revitty kaikkia itkupisteitä irti kun se olisi ollut niin helppoa. Kumpikin Mossin rakkaista koirista oli solassa hänen kanssaan ja silti hänet laitetaan kuolemaan täysin mitättömän hahmon takia, joka ei taida edes näkyä sarjassa enää Mossin urotyön jälkeen! Etenkin Jaguar on aina jäänyt vähälle huomiolle vaikka on Mossin poika, joten tässä olisi ollut hyvä sauma antaa hänelle lisää ruutuaikaa.

Vaikka Weedin ja Koyukin kuherruskausi osuu aivan väärälle hetkelle on minun myönnettävä, että heidän romanssi on oikeasti suloista ja saa kiitettävän paljon ruutuaikaa, jotta lukija oikeasti voi uskoa parin välille syntyvän tunteita. Tälläisiä tunne-elämän juttuja kaivattaisiin sarjaan lisää pelkän taistelun lisäksi ja onneksi tässä saagassa myös tunnepuolta päästiin kaivelemaan tämän pariskunnan, sekä myös Suzakun tunnekuohujen muodossa.

Saaga etenee hyvällä temmolla, joskin yhden pokkarin kohdalla (en enää muista mikä numero) tuntui, että koko pokkari oli saman toistamista. Taistelut ovat tässä saagassa jännittäviä ja arvaamattoman tuntuisia, Ouu on selkeästi alakynnessä ja vanhoja veteraaneja höykytetään kunnolla. Älynsä ja voimansa takia sotakoirat ovat todella virkistäviä vastustajia, sillä muissa saagoissa rivisotilaat ovat yleensä olleet suurilukuisia, mutta taidottomia. Sotakoirilla on pitkän aikaa yliote ja Ouun soturit joutuvat kärsimään hirveätä kohtelua etenkin solassa, jota Kyoushirou oikeutetusti kutsuu Helvetiksi. Solan tapahtumat ovat todella ahdistavia ja tämä hyvin pitkä selviytymistaistelu on jäänyt mieleeni yhtenä koko Ginga -sarjan parhaista taisteluista.

Saagan kuvitus on vielä ihan ookoota, joskin Takahashin tyyli on jo tähän mennessä pelkistynyt paljon. Eniten tyylin muutos näkyy Kyoushiroussa ja Rocketissa, hahmoparkoja ei meinaa tunnistaa kun heitä vertaa ensiesiintymisiinsä. Kyoushiroulla on kamalat toljottavat ötökänsilmät ja Rocket näyttää jo lähinnä hevoselta. Tyylin pelkistyminen näkyy myös muissa hahmoissa, joskin he eivät ole kärsineet yhtä paljon kuin edellämainitut. Hahmojen ilmeikkyys on kadonnut ja pallopäisillä koirilla on lähinnä sama perusilme olivat he sitten surullisia, iloisia, mietteliäitä taikka vihaisia. Toki erilaisia ilmeitä löytyy yhä, mutta hyvin usein hahmojen naamoista ei pysty tulkita heidän tunnetilaansa ilman puhekuplia ja tietämättä mitä tarinassa on meneillään.

Lukuisista risuista huolimatta pidän tästä saagasta paljon, se tuntui yhtä viivyttelevää pokkaria lukuunottamatta tiiviiltä paketilta ja jaksoi viihdyttää ja yllättää tasaisesti koko pituudensa verran. Kun mietin mitä materiaalia Takahashi on tehnyt sarjaan tämän jälkeen on pakko sanoa, että sotakoirasaaga on ehkä viimeinen "oikeasti hyvä" Ginga -tarina. Tämän jälkeen ollaan tasaisesti menty alamäkeen niin tarinallisesti kuin kuvituksellisesti, mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.

TÄHDET: ****

The Last Wars

NIMI: The Last Wars (銀牙～THE LAST WARS～)
VUOSI: 2015
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Tämä arvostelu sisältää paljon spoilereita.

The Last Wars on jälleen yksi Hopeanuolen jatko-osa, jonka suomennos saatiin tänä vuonna päätökseensä. Pokkareita on yhteensä 22, eli kyse on melko pitkästä sarjasta. Jo sarjan nimi lupaili, että Ginga-saagalle saataisiin mahtipontinen päätös ja lisää ei enää olisi tulossa. Ihan ensimmäisen päävihollisen Akakabuton pentu Monsoon olisi viimeisessä sarjassa päävihollisena, jolloin ympyrä sulkeutuisi. Toisin kuitenkin kävi, The Last Wars ei suinkaan jäänyt viimeiseksi Ginga-sarjaksi, vaan sitä seurasi Ginga Densetsu Noah, jonka ensimmäinen osa on jo suomennettu.

Tarina sijoittuu Orion -sarjan tapahtumien jälkeen. Weedin pennut ovat nyt teini-ikäisiä ja Ginistä on tullut puolisokea papparainen. Shirakamin alueella on jo Akakabuton kukistumisesta lähtien asustanut yksi jättiläiskarhun pennuista, kostonjanoinen Monsoon. Akakabutolla oli lukuisia jälkeläisiä, joita villikoirat olivat lahdanneet isäkarhun kuoltua. Monsoon oli yksi pakoon päässeistä pennuista. Monsoon pysyi vuosikausia sukulaistensa kanssa Shirakamissa, kasvaen ja keräten voimiaan voidakseen jonain päivänä vallata Ouun takaisin koirilta. The Last Wars alkaa hyvin räjähtävästi kun Monsoon kätyreineen hyökkää Ouun. Karhujen ja koirien sota alkaa jälleen.

Sarjan alku on hyvin lupaava. Ensimmäiset pokkarit ovat täynnä toimintaa ja oikeaa uhan tunnetta, sillä tärkeitä hahmoja kuolee heti useampi ja itse Gin on vanhuuden heikentämä. Tuntuu kuin kuka vain voisi kuolla. Alkupuolen kuvituskin on varsin vaikuttavaa.

Räjähtävän alun jälkeen tempo kuitenkin hidastuu ja tarina tuntuu ihan liian usein väkisin venytetyltä. Taistelut kestävät ikuisuuksia ja eivät lopulta tunnu johtavan mihinkään. Moneen otteeseen sain tunteen ettei Takahashi ole suunnitellut sarjan juonta kovinkaan seikkapohjaisesti, vaan keksii juonenkäänteitä lennosta ja välillä pitkittää esimerkiksi taisteluita, jotta hän ehtisi keksiä jotain uutta seuraavia lukuja varten.

Moni tarinaelementti jää kesken. Osasyynä voi olla TLW:n ennenaikainen lopettaminen, sillä Takahashi kärsi sarjaa tehdessä jännetuppitulehduksesta ja lopulta hänen piti rynnistää sarjan loppuhuipennukseen. Sarjassa esimerkiksi vietetään erittäin paljon aikaa seuraten Orionia, joka harjoittelee taistelua bambun oksalla. Tämä ei lopulta johda oikein mihinkään. Sarjaan astuu kolme uutta hahmoa, joiden tarinat jäävät pahasti kesken. Siionin tuuli -lyhyttarinasta tuttu Shion on päähenkilöille etäisesti sukua ja on tullut Ouun etsimään sukulaisiaan. Hänellä on kyllä melko iso rooli Siriuksen ystävänä ja tulkkina karhujen ja koirien välillä, mutta hänen sukulaisuudellaan ei lopulta ole mitään väliä ja en edes muista, että Shion olisi siitä kertonut Ginille, Weedille tai kellekään Weedin pennuista. Bob on elänyt pennusta asti karhujen alistamana orjana ja hänen hahmossaan on hirveästi potentiaalia vaikka mihin juonenkäänteisiin. Lopulta hän liittyy Ouun riveihin, mutta hänestä ei ole enää mitään hyötyä ja hän lähinnä vilahtelee koirien mukana. Chibi on jälleen yksi kiinnostava hahmo, karhunpentu, jonka emon Monsoon tappaa, ja jonka Sirius ottaa siipiensä suojiin. Chibi haluaa myös kostaa Monsoonille emonsa kuoleman, mutta katoaa sarjasta mentyään talviunille. Myös heti sarjan alussa, pokkarissa 2, Orion näyttää muille koirille uuden erikoisliikkeensä, jota kutsuu ruskosuulanlennoksi ja jopa vihjailee "tästä voi olla hyötyä tositilanteessa." Arvaatte varmaan jo, ettei kyseistä liikettä näytetä enää koskaan.

The Last Warsiin mennessä Gingan hahmokaarti on kasvanut huikeisiin mittoihin ja on hyvä, että tarinan alussa hahmoja karsitaan pois. Kuitenkin olin valintoihin pettynyt, sillä tylsien hahmojen sijaan karhujen kynsiin päätyy karski Lydia, yksi sarjan ainoista narttusotilaista, sekä Hiro, joka on myös suuri persoona. Minkä ihmeen takia tälläisiä joukosta erottuvia hahmoja on pitänyt tappaa ja jättää henkiin Kenin, Kagetoran ja Akamen lapsenlapsien kaltaisia paperinohuita persoonia, joita riittäisi pilvin pimein? Myös Jaguar ja Musashi tapetaan lähes ohimennen, eikä heitä jäädä muistelemaan. Etenkin Musashin kohdalla tämä on melkoinen rikos, olihan hän merkittävä soturi ja legendaarinen taistelukoira. Weedin pentujakin tuntuu olevan liian monta, jotta Takahashi voisi antaa heille tasapuolisesti huomiota. Koko sarja muokkautuu Orionin ja Siriuksen tahtojen taistoksi, mutta sillä välin Rigel jää lähinnä ihmettelemään taustalle ja Bella -raukka katoaa kuvioista kokonaan. Orion -sarjassa vaikuttavat ensiesiintymiset tehneet Bon, Andy ja Yamabiko eivät tee oikeastaan mitään merkittävää The Last Warsissa.

Ihmishahmoja, eli lähinnä Daisukea ja Hidetoshia on aina mukavaa nähdä, mutta jälleen heidän rooli on rajoittunut lähinnä olemaan koirien haavojen parannusautomaatti. Kuinkahan monta kertaa villikoirat ovat haavoittuneet ja päässeet hoitoon ihmisten luo? Vaikka Daisuke ja Hidetoshi ovatkin omistaneet Ouun sotureiksi päätyneitä koiria, alkaa silti olla jo todella epärealistista, että he voisivat kerta toisensa jälkeen ottaa monia pahasti haavoittuneita koiria hoiviinsa ja hoitaa niitä kalliilla lääkkeillä. Miten heillä edes riittää aika ja raha moiseen? Olen jo kauan harmitellut sitä kuinka pienessä roolissa Gingan ihmiset ovat. Villikoirien ja ihmisten suhde perustuu lähinnä koirien hyötymiseen. Terveenä Giniä ei juuri näytetä viettämässä entisen omistajansa kanssa aikaa. Se siitä uskollisuudesta. Ihmisten parannuskeinot tuovat myös jälleen yhden ongelman - mitä hirvittävimmistäkin haavoista voidaan parantua, jopa täysin ilman arpia. Pahin esimerkki on Akame, joka saa kolme haavaa otsaansa Ginin tavoin ja näyttää, että hänen toinen silmä olisi puhjennut. Akame karuilla arvilla olisi ollut ihan cool juttu, mutta ihmisten hoidon ansiosta haavat parantuvat pientäkään jälkeä jättämättä ja silmissäkään ei enää ole mitään vikaa!

Sarjan eniten puhuttava aihe on ehdottomasti Orionin ja Siriuksen edustamat aatteet. Itsepäinen ja kiivas Orion ei muuta haluakaan kuin tappaa karhuja, mutta hänen veljensä Sirius on idealistinen ja haluaa neuvotella rauhasta. Kuin taikaiskusta Ouun saapuu Shion, joka osaa puhua karhua ja hänen avullaan Sirius pystyy luoda yhteyden Monsooniin. Monsoon ei aluksi siedä Siriusta ja Shionia lähelläkään, mutta hitaasti koirat saavat luotua hauraan suhteen karhun kanssa ja pientä toivoa rauhasta on näkyvissä. Muut Ouun soturit, Orionin johdattamina, eivät kuitenkaan usko Siriuksen aatteisiin ja vaativat karhun kuolemaa.

Veljesten riita on kiinnostava aihe ja tuo Gingaan kovasti kaipaamaani henkilödraamaa, sisältöä, joka perustuisi hahmojen luonteisiin ikuisten taisteluiden sijaan. Harmittavasti kumpikin veljeksistä on aatteissaan liian äärimmäinen, jotta lukija voisi samaistua heihin. Orion ja Sirius myös rohmuavat hirvittävästi ruutuaikaa itselleen, jolloin muut mahdollisesti kiinnostavat hahmot eivät pääse esille. Pidemmän päälle kummastakin hahmosta muodostuu hyvin rasittava toistokone. Silti, jos on pakko valita olisin Orionin puolella. Siriuksen toive rauhasta on ymmärrettävä, mutta aivan liian naiivi. Koirien maailmassa ei ole vankiloita, joilla rankaista heidän toveriensa murhaajia. Ja murhaaja Monsoon on, kuten oli hänen isänsäkin, jonka kuolema myös oli täysin oikeutettu. Sirius asettaa jatkuvasti laumalaisensa kakkossijalle yrittäessään saada yhteyden Monsooniin ja ei tunnu ymmärtävän, että Monsoonin tekoja ei vaan voi silitellä pois. Silti, vaikka suurimman osan ajasta tunsin ärtymystä Siriusta kohtaan olin tarinan loppupuolella liikuttunut hänen yhä epätoivoisemmaksi käyvästä ristiretkestä. Takahashi lopulta onnistui saamaan minutkin tuntemaan sääliä ja myötätuntoa Siriusta kohtaan.

The Last Warsissa on hyvin paljon kiinnostavia juonikuvioita ja vaikuttavia kohtauksia, olisin vain toivonut niiden olleen esitetty tiiviimmässä paketissa ja osan juonikuvioista johtaneen johonkin tyydyttävään lopputulokseen. Sarja alkaa todella lupaavasti, sitten tahdista tulee lähes pitkästyttävän hidasta pitkäksi aikaa, kunnes loppusuoralle kiihdytellään liiankin kovalla vauhdilla. Vaikuttaa siltä, että ainakin Chibin ja Bobin tarina jatkuu uudessa Ginga Densetsu Noahissa, mutta nimenomaan The Last Warsin kuului olla se viimeinen Ginga -sarja ja arvostelen sarjat itsenäisinä teoksinaan, joten tämä jäi selkeästi keskeneräiseksi. Kuvitus sarjassa on yhä ihan hyvää keskitasoa, vaikka kaukana ollaan jo Hopeanuolesta ja Weedin alkuajoista. Hyväksi keskitasoksi luonnehtisin koko sarjaakin. Ei tämä huono ollut, mutta ei myöskään eeppinen päätös Gingalle.

TÄHDET: ***