Werewolf the Apocalypse: Purgatory (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Purgatory
VUOSI: 2024
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Playstation 4, Nintendo Switch

Purgatory on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestille. Aiempaa peliä ei tarvitse pelata, jotta pääsisi uudemmasta pelistä jyvälle, mutta HotF:sta tuttuja hahmoja ja paikkoja tavataan myös Purgatoryssa. Myös Purgatory on visuaalinen novelli ja hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta pelikokemuksena se on huomattava askel eteenpäin. Tarina on aiempaa pidempi ja pieniä parannuksia löytyy jokaiselta osa-alueelta.

Päähenkilö on vaihtunut ja olet nyt Samira, Afganistanissa syntynyt ihmissusi, joka pakenee pikkuveljensä kanssa Puolaan isoäitinsä luokse. Rajalla syntyy kuitenkin kärhämä, jonka aikana veli kuolee. Samiran pitää löytää paikkansa puolalaisten ihmissusien yhteisössä, samalla kun on vaarassa vaipua haranoon, eli ihmissusien versioon masennuksesta. Siinä missä edellisen osan pääteemana oli luonnonsuojelu, keskittyy Purgatory enemmän rasismiin, ja ottaa kantaa Puolassa par'aikaa meneillä olevaan pakolaiskriisiin.

Tarina imaisee heti mukaansa ja on jälleen hyvin kirjoitettua ja uskottavan tuntuista. Pelaaja pääsee valitsemaan hahmolleen heimon ja erilaisia erityiskykyjä, jotka oikeasti vaikuttavat pelaamiseen ja tulevat esille useaan otteeseen. Ensimmäisessä pelissä nämä tuntuivat hyvin päälle liimatuilta, mikä oli suuri harmi, sillä juuri näitä WtA:lle uniikkeja ominaisuuksia pitäisi pelissä korostaa. Parantamisen varaa olisi tässäkin yhä, mutta suunta on oikea. Viimeksi annoin kritiikkiä siitä, että pelaaja pääsee käyttämään eri ihmissusimuotoja harvoin, mutta toimintakohtauksia oli tällä kertaa enemmän.

Ylipäänsä kaikkea pelisisältöä on enemmän, sillä siinä missä pelasin edellisen pelin läpi alle kolmessa tunnissa, meni tämän pelin kanssa noin viisi tuntia. Ainakin muistaakseni. Tarkkaa aikaa en pysty tarkistamaan enää, sillä Steamin tuntilaskuri on sekaisin ja väittää minun pelanneeni peliä 56 tuntia. Huh, ei sentään! Uskoisin pelillä olevan myös enemmän uudelleenpelausarvoa kuin edeltäjällään, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa tuli tarinahaara, jossa piti valita kumpaa suurta mysteeriä ryhtyy ratkomaan. Molempia ei voi valita, ja toisen pääsee selvittämään vain aloittamalla uuden pelin.

Uutena ominaisuutena on harano, joka on jonkinlainen ihmissusille ainutlaatuinen masennus. Ihmissusien tehtävä on suojella Gaiaa (Äiti Maata), mutta loppumattomat taistelut helposti herättävät toivottomuutta. Harano kyllä selitettiin pelissä, mutta en täysin ymmärtänyt taikka välittänyt ymmärtää. Samiralla on karu tausta ja totta kai pikkuveljen menetys painaa mieltä, joten masennusmekaniikka käy järkeen. Jotkin valinnat lisäävät haranoa, ja jos haranoa on paljon ei Samira pysty toteuttamaan joitain valintoja. Ideana tämä on hyvä, käytännössä kuitenkin harano on todella helppo pitää matalana tai jopa nollassa. Tästä huolimatta muut hahmot käyttäytyvät koko ajan kuin Samiralla olisi kova harano ja kohtelevat häntä kuin spitaalista. Hyvä lisä, mutta vaatii vielä hienosäätöä.

Pidin kovasti pelin taiteesta ja tyylillisesti se oli komeampaa kuin edellisessä pelissä. Erityiset kiitokset saa kuitenkin musiikki, joka oli huima parannus edeltäjään verrattuna. Eihän aiemmassa pelissä äänimaailma ollut missään nimessä huonoa, se tuki pelikokemusta hyvin, mutta se ei ollut mitenkään muistettavaa. Purgatoryssa sen sijaan on monia kiinnostavia taustamusiikkeja. Etenkin mieleen jäi hiiviskelykohtauksissa soiva salaperäinen ja jännittävä musiikki, jossa oli rytmikästä kuiskailua. Selkeä suosikki oli kuitenkin tarinan hitlermäisen pahiksen "tunnari", jossa oli oikein komea ja magneettinen sähkökitara. Vastaavaa ei ollut kuulunut missään muualla tässä taikka aiemmassa pelissä, joten tuo skeba tuli ihan puun takaa ja sitä piti jäädä kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Harmi etten löytänyt soundtrackia netistä, koska olisin halunnut päästä kuuntelemaan sitä uudelleen.

Tarina saa kuitenkin miinusta putkinäköisen ideologiansa tuputtamisesta. Pakolaisia ja maahanmuuttajia käsitellään Purgatoryssä aivan liian yksipuolisesti. Aiheesta huolestuneet henkilöt esitetään lähes kirjaimellisesti natseina ja verenhimoisina kiihkoilijoina. Minkäänlaista ymmärrystä vastapuolta kohtaan ei ole, eikä ainakaan minun pelikerralla löytynyt kultaista keskitietä edustavaa hahmoa tai keskustelua. Tällainen lähestymistapa EI ole hedelmällistä. Maahanmuuton, varsinkin Purgatoryn kohdalla laittoman sellaisen, herättämiä huolia pitää käsitellä harkiten, eikä niitä saa vain lakaista maton alle samalla leimaten vastustajat natseiksi. Samira on elänyt Afganistanissa ihmissusiyhteisön keskellä, jossa hänen ei ole tarvinnut olla huolissaan naisten ja miesten eriarvoisuudesta. Tarinassa uskalletaan vain hieman sivuuttaa tätä painavaa aihetta mainitsemalla Samiran maassa olleen terrorismia ja hänen tavanneen naisia, jotka oli pakkonaitettu lapsina vanhoille miehille ja joita oli kaltoinkohdeltu, mutta sittemmin asia unohdettiin täysin. Ihanko oikeasti ei saisi olla yhtään huolissaan, että näin radikaalisti erilaisesta kulttuurista (tai oikeastaan ihan mistä tahansa päin maailmaa) tulvisi rajan yli tuhansittain tuntemattomia ja paperittomia ihmisiä?

Plussaa annan kuitenkin siitä, että pääpahis oli vähemmistöön kuuluva. Nykyään erilaisia LGBT-hahmoja löytyy vaikka millä mitalla, ja hyvä niin, mutta heidät esitetään lähes aina olevan hyvän puolella. Tämä ei ole realistista ja tällä tavalla tarinasta tehdään ennalta-arvattavaa ja saarnaavaa. Purgatoryssä on useita johonkin vähemmistöön kuuluvia hahmoja, ja onneksi heitä löytyy moraalien kummaltakin puolelta. Vähemmistöön kuuluminen ei ole automaattinen tae hyvyydestä, eikä enemmistön edustaja ole automaattisesti paha.

Kokonaisuutena Purgatory oli yhä mielenkiintoinen. Toivottavasti tämän tyylisiä pelejä tulisi lisää, sillä nämä ovat oikein rentouttavia kokemuksia pimeneviin iltoihin.

Huomasin muuten nettikeskusteluissa olleen puhe pelin tallennustilojen bugittavan ainakin Playstationilla. En kohdannut tätä ongelmaa koska pelasin koko pelin läpi yhden päivän aikana sammuttamatta sitä missään vaiheessa. Tämä kantsii ehkä pitää mielessä.

TÄHDET: ***1/2

Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Nintendo Switch, Playstation 4, Xbox One

Olen aina ollut kiinnostut Werewolf the Apocalypsen maailmasta, jossa päähenkilöinä ovat erilaiset ihmissusiheimot, jotka suojelevat luontoa kaaoksen ja tuhon hengiltä. WtA:n brändi pyörii pääasiassa pöytäroolipelien parissa, enkä ole koskaan innostunut minkäänlaisesta ropettamisesta, ja käsittääkseni Suomessa ei sarjan pelaajakuntaa juuri olekaan. Sarjasta löytyy jonkun verran lyhyehköjä sarjakuvia, joiden laatu vaihtelee rankasti. Muutamia videopelejäkin on, joita päätin nyt kokeilla.

Heart of the Forest on visuaalinen novelli, joka nojautuu tekstin lukemiseen samalla, kun tunnelmallista musiikkia ja ääniefektejä soitetaan taustalla, ja ruudulla näkyy minimalistista kuvitusta tai animaatiota. Aina välillä tarinassa tulee monivalintakysymyksiä, jolloin valitset mitä hahmosi tekee. Kaikki valinnat vaikuttavat tarinankulkuun. Täten jokainen pelikerta voi olla erilainen. Pelaajan on pidettävä silmällä hahmonsa raivo-, tahto-, ja terveysmittareita, sekä pidettävä mielessä millainen suhde hänellä on muihin hahmoihin. Kokemus on hyvin samanlainen kuin lapsuuden valitse seikkailusi -tyylisissä kirjoissa, mutta huomattavasti monipuolisempi.

Päähenkilö on Maia, nuori opiskelijanainen Amerikasta, joka on saapunut Puolaan selvittämään hämärän peitossa olevia sukujuuriaan. Maia näkee toistuvia painajaisia Kuusta, susista ja metsästä. Hän uskoo Białowieżan ikivanhassa metsässä olevan avain hänen menneisyyteensä. Pelaajan on tutkittava lähialueita ja puhuttava paikallisten kanssa. Hyvin pian Maia huomaa pikkukylässä olevan suurta jännitettä metsänhakkaajien ja aktivistien välillä, ja että hänen sukunsa ei ole tervetullut kylään takaisin. Maian on löydettävä oma paikkansa ympäristössä, jossa jokainen suhtautuu häneen epäluuloisesti. Kehen kannattaa luottaa ja millaisia riskejä kannattaa ottaa?

Pidin kovasti tällaisesta rauhallisesta pelikokemuksesta, jossa valintoja sai miettiä ajan kanssa ja vaatimattomat grafiikat pyörivät millä vaan köyhistietokoneella. Itse teksti oli hyvin kirjoitettua, tarina tempasi mukaansa heti ja tuntui uskottavalta. Miljöö oli erinomainen. Białowieżan metsässä todellakin voisi kuvitella olevan ihmissusia, henkiä ja ties millaisia mysteerisiä hirviöitä. Ihmissudet ovat erityisesti eurooppalaista kansanperinnettä, joten sijainti sopi kuin nyrkki silmään, ja puolalaiset sanat ja kulttuuri toivat mukaan kivaa lisämaustetta.

Pidin pelin kuvituksesta, pääasiassa se pysyi rauhallisen tunnelmallisena ja unenomaisena, eikä kovinkaan yksityiskohtaisena, ja välillä toimintakohtauksissa tai painajaisissa kuvitus muuttui hyvin rohkeaksi ja kokeilevaksi. Myös äänimaailma on onnistunut tukemaan lukukokemusta, mutta mikään taustalla soiva kappale ei jäänyt mieleen tai kiinnittänyt erityisesti huomiota.

Maian suvun mysteerin ratkominen on kiehtovaa, vaikka lukija taatusti arvaa mitä sieltä tulee paljastumaan. Koko tarina on valitettavan ennalta-arvattava, ja pähkäiltäväksi jää lähinnä millä tavoin ja keitä ihmisiä myötäilemällä sinne vääjäämättömään lopputulokseen päästään. Pelitunteja olisi pitänyt olla enemmän. Peli on harmittavan lyhyt ja itsellä kesti alle kolme tuntia. Olisin halunnut tutustua hahmoihin syvemmin ja päästä harkitsemaan tärkeitä valintoja kauemmin, nyt pelaajan piti valita puolensa mielestäni aivan liian varhain, tietämättä kaikkia faktoja. Ensimmäinen taistelukohtaus tuli myös liian nopeasti, jolloin taistelimme vaikka emme edes ymmärrä miksi ja ketä vastaan. Toimintaa ja ihmissutena oloa on myös aivan liian vähän. Ihmissutena on mahdollista muuttaa muotoaan useaan eri muotoon, joilla pitäisi olla eri vahvuudet ja heikkoudet, mutta tilaisuuksia muodonmuutokselle on harvoin.

Kokonaisuutena miellyttävä peli, joka viihdyttää yhden illan ajan. Ehkä myöhemmin iskee himo pelata uudestaan ihan erilaisilla valinnoilla. Kokemus oli sen verran kiinnostava, että tartuin heti perään WtA: Purgatoryyn, joka on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestin tarinalle.

TÄHDET: ***

Täytetty

 
NIMI: Täytetty
VUOSI: 2025
TARINA JA KUVITUS: Kuutti Terävä

Ensinnäkin pahoittelen kuinka tässä postauksessa on todella surkeat kännykuvat! En vain pystynyt parempaan. Sori!

Täytetty on uunituore, noin 60-sivuinen sarjakuva Kuutti Terävältä, ja on tekijänsä ensiteos. Tilasin sarjiksen suoraan tekijältä, mutta huomasin sarjista olevan tällä hetkellä pieni määrä ainakin Turun sarjakuvakaupassa. Se on ollut osa tekijän gradutyötä ja gradun kirjallinen osio löytyy Lapin yliopiston sivuilta, mikäli aihe kiinnostaa enemmän. Sarjiksesta tuleekin hyvin paljon mieleen ala- ja yläasteikäisille suunnattu opetusmateriaali, mutta se ei silti ole missään nimessä kuiva.

Nimensä mukaisesti pääosassa ovat täytetyt eläimet, eli taksidermia. Sarjiksessa seurataan nuorten oppilaiden luokkaretkeä museoon, ja äänessä ovat sekä oppilaat että oppaat. Osa oppilaista suhtautuu taksidermiaan peläten, osa uteliaasti, ja heidän kysymykset vaihtelevat käytännön asioista suorastaan filosofisiin ihmettelyihin. Aihe oli erilainen ja kiinnostava. Olen ollut todella kiinnostunut taksidermiasta ja keräillyt sellaista paljon nurkkiin.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten olin ala-asteella työkokeilussa (missä totesin, että pikkulasten kanssa työskentely ei ole minun juttuni), missä sain järjestää oppitunnin/näyttelyn, jossa toin kaikenlaista kuollutta elukkaa kotoa ja kerroin niistä. Lasten reaktiot olivat silloin kiinnostavia, ja mielestäni on tärkeää, että lapset eivät pääse vieraantumaan luonnosta ja kuolemasta. On kaikille armeliainta, että kuolemaan suhtautudutaan arkisesti, eikä sitä pelätä hysteerisesti.

Sarjis käsitteli teemojaan varsin hyvin, vaikka ei kuitenkaan rapsutellut mitään aihetta paljoa pintaa syvemmältä. Lapsilla on paljon kiinnostavia kysymyksiä ja he käyttäytyvät hämmästyttävän kiltisti - muistan minun ala-asteluokan (siis se luokka, jossa itse olin penikkana) olleen täynnä hirveitä kauhukakaroita, joiden kanssa museoretki olisi ollut painajainen. Ihan hyvä siis, että museon perussäännöt käytiin aluksi läpi. Aiheisiin suhtaudutaan mukavan rauhallisesti ja ymmärrystä löytyy myös pelokkaammille oppilaille. Mielestäni sarjiksella on paljon annettavaa kouluille, ja ilmeisesti sitä on jo hankittu jonkin verran opetuskäyttöön.

Moni aihe on mukana vain epämääräisenä viittauksena, jota ei välttämättä huomaa. Oppaana toimiva Dolly-lammas on selkeästi viittaus kuuluisaan kloonattuun Dolly-lampaaseen, mutta kloonausaihe ei tule mitenkään muuten esille. Samoin päähenkilö Thessa on pussihukka, tarinan ainut sukupuuttoon kuollut laji. Sarjiksen alussa on omistusteksti Tukholman täytetylle pussihukalle, ja odotin koko ajan, että kenties Thessa tulisi kohtaamaan täytetyn "tavallisen" pussihukan, ja se herättäisi hänessä jonkinlaisen tunnereaktion ja kysymystulvan. Mitään tällaista ei tapahtunut, ja Thessan lajilla ei ollutkaan merkitystä, eikä aihe sukupuutosta tullut puheeksi ollenkaan.

Kaikki hahmot ovat furryjä, mikä olisi voinut olla todella hedelmällinen tapa mietiskellä eläinten asemaa ja lajien erilaisuuksia, ja miten me ihmiset olemme myös eläimiä. Lähimpänä tätä päästään, kun Thessa miettii miksi heidän kuolleita ruumiita ei ole näytillä, kun eivätkös hekin ole eläimiä. Lopulta, kuten lähes aina furrytarinoissa, hahmojen lajeilla ei kuitenkaan ole mitään väliä, ja furryt ovat sarjiksessa ihmisten sijasta todennäköisesti siksi, että ne ovat olleet piirtäjälle helpompia tai kiinnostavampia piirtää.

Hyvin pelkistetty ja söpö piirrosjälki ei ole oikein mieleeni, mutta näen siinä potentiaalia. Viivatyöskentelystä puuttuu vielä itsevarmuus, viiva on monesti vähän hapuilevaa ja epätasaista. Kun piirtää puhekuplat ja tekstit käsin, jälki voi parhaimmillaan olla oikein persoonallista,  mutta tässä sarjakuvassa ne olivat enemmän epäsiistin puolelle kallistuvia. Itse puhekuplien tekstit olivat valmista fonttia, mutta käsintehtyä tekstiä näkyi sattumanvaraisesti ainakin lasten monisteessa ja museon tienviitassa. Henkilöiden lajeja oli vaikeaa erottaa. Thessan lajin päättelin omistuskirjoituksesta, nimen th-alusta (thylacine) ja ylipäänsä tarinan aiheesta, mutta ei hän juurikaan näytä pussihukalta. Häntä olisi kannattanut piirtää jäykäksi, eikä kissamaisen kiemurtelevaksi.

Mutta onhan piirustustyyli selkeää seurattavaa, ja muutamassa kohdassa on käytetty luovempia ja kunnianhimoisempia ratkaisuja. Kun hahmo on liian syventynyt omiin ajatuksiinsa, taustalla höpöttävien hahmojen puhekupla haalistuu. Näyttävimmässä kohtauksessa huoneen valot eivät hetkellisesti toimi, ja Thessa lähestyy lasiseinää, jonka takana olevan täytetyn eläimen heijastus heijastuu vähän pelottavasti hänen kasvojensa kanssa. Tässäkin itse toteutus voisi olla viimeistellympi, ja painossa kohtaus on muuttunut liian tummaksi, joten yksityiskohtia on vaikea nähdä, mutta konseptina kohtaus on todella hyvä.

Sarjiksessa on paljon hyviä ideoita, mutta teknisellä tasolla piirtäjän taidot eivät ole vielä hänen ideoidensa tasolla. Hyvin monesti asetelma on toisin päin! Paljon näkee kauniisti piirrettyjä sarjiksia, joiden juonessa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Eihän niitä sitten jaksa kauaa lukea. Jos pitää valita nätin taiteen ja kiinnostavan juonen välillä, valitsen ehdottomasti juonen. Tästä on hyvä jatkaa, sillä piirtäjän taidot tulevat vain parantumaan ajan kanssa. Toivottavasti tekijä julkaisee vielä lisää sarjiksia.

TÄHDET: ***

Tšernobylin koirat

 
NIMI: Tšernobylin koirat
VUOSI: 2022
TARINA JA KUVITUS: Johanna Aulén

Tämä melko tuore kotimainen sarjakuva käsittelee todella mielenkiintoista aihetta. Se on Aulénin ilmeisesti ensimmäinen julkaistu sarjakuva, ja sitä on seurannut tänä vuonna ilmestynyt Eläimet lensivät ensin, joka kertoo avaruuslentojen koe-eläimistä. Tšernobylin koirat kertoo dokumentaarisella otteella kuuluisan ydinvoimalan tuhosta, poliittisista jännitteistä, ja mitä alueen ihmis- ja eläinasukeille kuuluu nykyään. Fokus on melko paljon puolivilleinä elävissä koirissa, mutta koirat eivät ole päähenkilöitä, vaan seuraamme turistiryhmää, joille opas latelee faktoja tapahtumista. Varsinainen koirasarjakuva tämä ei ole, vaan koiria käytetään konkreettisina esimerkkeinä evoluutiosta ja tarinankerronnan työkaluina, joille ihmishahmot voivat puhua. Jos esimerkiksi olit saanut mielikuvan, että tämä on nuorisolle suunnattu fiktiivinen eläintarina, jossa kannen koira juoksentelee jännittävästä selviytymisseikkailusta toiseen, tulet pettymään.

Olin törmännyt sarjiksen mainoksiin vähän väliä somessa. Algoritmi selvästi tiesi, mikä minua voisi kiinnostaa, ja jatkuvalla syötöllä tuputti kirjaa näkyville. Aihe kyllä kiinnosti, mutta kuivalta ja persoonattomalta näyttävä kuvitus ei, sekä en saanut selvää millaiselle kohderyhmälle kirja olisi tarkoitettu. Tekijän nimi oli minulle täysin tuntematon. Lopulta kuitenkin huomasin kirjan normihintaa puolet halvemmalla Helsingin kierrätyskeskuksen verkkokaupassa (sen kirja-antimia kannattaa selata säännöllisesti, sieltä voi bongata yllättäviä löytöjä), joten pakkohan se oli tilata.

Kirjan alussa käydään läpi seikkaperäisesti mikä aiheutti ydinvoimalan räjähdyksen. Tällaista omistautumista ja suurta vaivaa taustatietojen kaivamisessa on ihailtava, mutta valitettavasti pitkät tekstiseinät täynnä tiedejargoniaa olivat todella raskasta luettavaa. Mitä enemmän asiaa selitettiin, sitä vähemmän yksinkertaiset herneaivoni sitä ymmärsivät. Sarjakuvassa näytetään myös välähdyksiä evakuoitavien ihmisten arjesta, mutta eniten ruuduilla seikkailevat tämän päivän nimettömiksi ja persoonattomiksi jäävä suomalainen turistiryhmä ja paikallinen opas. Oppaan avulla sarjakuva pystyy luontevasti kertomaan loputonta tietoiskujen virtaa, ja lukija pääsee opaskierrokselle mukaan.

Kirjan esittämät faktat olisivat normaalisti hirvittävän kiinnostavia, mutta jotenkin tämä kiehtovuus ei välity sarjakuvasta, vaikka tekijä on varmasti suhtautunut aiheeseen suurella innolla. Oppaan opetukset sopivat tarinaan, mutta muut ihmiset puhuvat myös robottimaisesti ja epäluonnollisesti. Osa "taviksista" tietää aivan liikaa ja innostuu selostamaan pitkiä monologeja ydinfysiikasta.

Kuvitus on myös valitettavan kuivaa. Kirjassa on hyvin harvoin kiinnostavia perspektiivejä, luovia asetelmia tai rohkeampaa värinkäyttöä. Varjostuksia on minimaalisesti ja ihmisten ja eläinten ihoa tai turkkia ei ole sävytetty. Harvat toimintakohtaukset jäävät latteiksi. Kuvitus on kyllä selkeää ja etenkin taustat, rakennukset ja laitteet ovat yksityiskohtaisia. Lukija on aina selvillä mitä tapahtuu. Itse tyyli on kuitenkin hajutonta ja mautonta, opetuskirjamaista. Kokonaisuutena kirja vaikuttaisi olevan tarkoitettu opetuskäyttöön, ehkä yläaste- ja lukioikäisille. Koiraihminen kun olen totta kai kiinnitin paljon huomiota koiriin, jotka monesti vaikuttavat olevan jäykästi mallista piirrettyjä, ja joiden elekieli ei oikein toimi. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa koirat tappelevat veren roiskuessa ne näyttävät leikkipainivan iloiset ilmeet naamoillaan. Verikin on tuollaista kiinteän näköistä klönttiä.

Olisin kaivannut kaiken tietomäärän keskelle lisää inhimillisyyttä. Kiehtovimmillaan kirja on hetkinä, jolloin se uskaltaa jättää kylmät faktat hetkeksi ja lähteä hieman pohdiskelevampaan suuntaan. Yhdellä sivulla turistiryhmän vieressä näkyi kuolleiden aavemaisia siluetteja, tätä ei korostettu mitenkään ja nopea lukija ei välttämättä edes huomaisi asiaa, mutta se oli kiehtova yksityiskohta. Pidin erityisesti lopusta, jossa opas vertailee elämäänsä "normaalien" ihmisten arkeen. Hän saa asiakkailtaan postikortteja auringonlaskuista ja muista ihanteellisen kauniista asioista, jotka Tšernobylin alueella tuntuvat vierailta, mutta hän kokee näiden kahden maailman olevan silti täydellisesti sekoittuneita toisiinsa. Kirjassa on muutamia kohtauksia, joista ihmisen ja luonnon sielu välittyvät, ja ne saavat lukijan pysähtymään ja miettimään. Itselleni ne olivat kuitenkin liian harvassa, ja kokonaisuutena lukukokemus jäi liian kuivaksi ja etäiseksi.

En oikein osaa sanoa kelle suosittelisin kirjaa, muuta kuin opetuskäyttöön. Pikaisesti nettiä selatessa huomasin kuitenkin kirjan saaneen paljon innostunutta kiitosta. Ilmeisesti kirjan aihe on monille tuntematon ja monille oli tullut yllätyksenä, että alueella on paljon elämää. Valitettavasti en saanut kirjasta uutta tietoa - paitsi toki teknisemmät selitykset, joita en ymmärrä vaikka ne kädestä pitäen selittäisi sata kertaa putkeen. Noh, olemme kaikki erilaisia, ja osaan lukijoista kerronta ja kuvitus olivatkin iskeneet hyvin.

Sarjakuvan jälkeen kirjasta löytyy vielä tekijän kertomus, jossa hän avaa syitä sarjakuvan tekemiselle ja inspiraatiolle. Nostan hattua hänelle siitä, että hän on saanut tämän sarjakuvan tehtyä ja julkaistua ison julkaisijan kautta. Se ei ole mikään pikkujuttu.

TÄHDET: ***

Kaukametsän pakolaiset (kausi 1)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1992
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Jo oli aikakin viimein kirjoittaa ysäriklassikko Kaukametsän pakolaisista. Tämä sarja on varmasti monelle lapsuudesta tuttu, sillä sarjaa esitettiin usean kerran YLE TV2 -kanavalla 90-luvulla. Valitettavasti sarja oli pitkään hyvin vaikea löytää, sillä englanninkielinen, kaikki tuotantokaudet sisältävä DVD-julkaisu saatiin vasta vuonna 2014 Saksassa ja 2016 Iso-Britanniassa. Suomalaiset fanit joutuvat yhä tilaamaan boksin ulkomailta ja pärjäämään ilman suomenkielistä dubbia tai tekstitystä. Edes VHS-julkaisuja ei koskaan tehty Suomessa, mikä on  outoa, ottaen huomioon sarjan suosion. Myöskään tv-uusintoja ei ole tehty 90-luvun jälkeen. Muistan joskus lukeneeni uutisen, jossa YLE kommentoi sarjan esityslupien olevan liian kalliita, mutta en nyt löytänyt tätä tekstiä uudestaan.

Sarja perustuu Colin Dannin kirjasarjaan, josta vain ensimmäinen kirja on suomennettu. Suurin osa kirjasarjan tapahtumista on saatu mukaan kolmen kauden pituiseen tv-sarjaan, poislukien The Siege of White Deer Park -kirjan pääjuoni, joka on jätetty pois todennäköisesti sen erityisen pelottavuuden ja raakuuden takia.

Animaation syntytarina on ihan mielenkiintoinen. 80-luvun lopulla Euroopan yleisradiounioni (European Broadcasting Union) halusi tukea eurooppalaista animaatiota luomalla usean maan yhteistyönä piirrossarjan. Peräti 16 Euroopan maata osallistui projektin rahoittamiseen, myös Suomen YLE - minkä vuoksi ihmetyttääkin miksei toiveuusintoja ole ollut pitkään aikaan. Animoinnin takana olivat brittiläinen studio Teleimagination ja ranskalainen La Fabrique.

Ensimmäisellä kaudella Kaukametsässä asuvat eläimet kokoontuvat miettimään mitä tehdä metsää raivaavien ihmisten suhteen. Metsän lampi on kuivattu ja kaivinkoneet jylläävät päivästä toiseen. Rupikonna kertoo eläimille Valkopeuran puistosta, joka on luonnonsuojelualue. Älykkään Ketun ja luotettavan Mäyrän johtamina kaikenkarvaiset eläimet lähtevät pitkälle matkalle kohti Valkopeuran puistoa. He vannovat valan, jonka mukaan kaukametsäläisten kuuluisi aina suojella toisiaan, eivätkä Kaukametsän pedot saisi syödä kaukametsäläisiä saaliseläimiä.

Matkalla he kohtaavat monia haasteita, joista suuri osa liittyy jotenkin ihmisiin. Eläimiä metsästetään, he kohtaavat myrkytettyjä viljelyksiä, joutuvat ansaan lukittuun tilaan, yrittävät selviytyä liikenteessä ja niin edelleen. Myös muut eläimet, jotka eivät ole vannoneet valoja, ovat uhkia.

Sarjan elämänmakuisuus ja melko realistinen suhtautuminen luontoon on varmasti jäänyt monille mieleen. Vaikka Kaukametsän eläimet noudattavat hyvin ihanteelliselta kuulostavaa valaa joutuvat petoeläimet silti syömään lihaa ja ulkopuoliset uhat vaativat silloin tällöin viattoman uhrin. Kuolemia on yllättävän monta jo ensimmäisellä kaudella ja osa niistä tapahtuu varoittamatta. Kaikista muistettavin näistä on varmasti hiirenpoikasten hyvin graafinen kuolema: poikaset ovat ehtineet hädin tuskin syntyä, kun lepinkäinen tappaa ne ja seivästää ne piikkipensaaseen, veren valuessa runsaasti. Suru ja kuolema kuuluvat elämään ja on hienoa, ettei sarja pelkää näyttää lapsille näitä asioita sellaisina kuin ne ovat.

Suurimmalla osalla eläimistä on myös hyvin kasvottomilta tuntuvat nimet. Kettu on vain Kettu, ja kun kuvioon saapuu naaraskettu on hänen nimensä... Naaraskettu. Tämäkin lisää omanlaista realismin tuntua, eläimiä ei ehkä nähdä persoonallisina yksilöinä, vaan lajinsa edustajina. Kuitenkin kakkoskaudella saman lajin edustajia alkaa olla monia, jonka takia yhä useammalla eläimellä on selkeä, uniikki nimi, ja Kettuakin aletaan kutsumaan usein Kaukametsän Ketuksi.

Mielikuvituksettomista nimistään huolimatta eläimet ovat onneksi yksilöitä, joilla on omia päähänpistojaan ja oikkujaan. Mitään suurta hahmokehitystä ei kuitenkaan kannata odottaa. Hahmojen luonteet ja motivaatiot pysyvät paljolti samoina koko sarjan ajan, muutamaa tervetullutta poikkeusta lukuunottamatta. Moni taustahahmo jää hyvin yksipuoliseksi. Osalla hahmoista on yksi luonteenpiirre viety äärimmäisyyksiin asti, eikä hahmossa muuta syvyyttä olekaan. Eniten huomiota ja syvyyttä saavat petoeläimet. Saaliseläimet ovat lähes poikkeuksetta ärsyttäviä. Katsoin sarjan englanniksi ja tykästyin täysillä hahmojen puhetyyliin - oli huvittavaa kuunnella suorasukaisia töksäytyksiä brittiaksentilla.

Ensimmäisen kauden suhtautuminen ihmisiin on harmittavan mustavalkoista. Ihminen on paha, ajattelematon ja äkkipikainen. Ihminen tuhoaa ja tappaa. Jopa kaupungissa ihmiset suhtautuvat koomisen vihamielisesti lutuisiin vierailijoihin, joista ei ole oikeaa uhkaa kellekään. Ihmiset osaavat olla käsittämättömän julmia ja aiheuttavat tuhoa jo pelkällä ajattelemattomuudella, mutta tälläinen syyttely on aina hiertänyt minua, koska kyllähän ihmiset tekevät paljon hyvääkin. Oli kyse sitten lintujen ruokinnasta tai luonnonsuojelualueiden perustamisesta - jollaiseen myös kaukametsäläiset ovat matkalla. Onneksi toisella kaudella tavataan edes yksi hyväsydäminen ihminen, Valkopeuran puiston vartija, mutta toisellakin kaudella pahojen ihmisten määrä jatkaa kasvuaan salametsästäjien ja koiraansa laiminlyövän omistajan muodossa. Kolmatta kautta en ole vielä katsonut ja toivoisin sieltä löytyvän edes toinen mukava ihminen.

Animointi on tyyliltään miellyttävää. Hahmot ovat kauniisti ja selkeästi suunniteltuja. Vesiväritaustat ovat kauniita. Kuitenkin sarjan ikä ja budjetin rajallisuus (vaikka iso hanke onkin ollut kyseessä tuohon aikaan) paistavat läpi pahasti. Vaikeasti animoitavia asioita selkeästi vältellään. Hahmojen mittasuhteet vaihtelevat paljon. Pahimmillaan oravat olivat ketun kokoisia! Toimintakohtauksissa hahmot liikkuvat oudon hitaasti ja kömpelösti, ja mitä enemmän hahmoja on ruudulla sitä epävarmemmaksi liike muuttuu. Kauden loppupuolella eläimet jäävät ansaan kirkkoon, jossa tietenkin järjestetään juuri silloin häät. Tämä kohtaus oli animoitu suoraan sanottuna huonosti, sillä oli vaikeaa saada selvää mitä oikein tapahtuu. Ihmisten animointi on selkeästi ollut hyvin haastavaa ja tätä on vältelty aina tilaisuuden tullen, näyttämällä vain pieniä osia ihmisistä kerrallaan. Miksi sitten ottaa tämä kohtaus mukaan, kun siinä yhdistyivät animaattorien heikkoudet: toiminta ja ihmiset?

Ensimmäisen kauden heikkoutena on myös sen ajoittainen pitkäpiimäisyys. Kausi on lyhyt, mutta silti osa jaksoista tuntui selkeältä täytteeltä, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin ja jota ilman olisi pärjännyt hyvin. Eläimet jäävät lukittujen ovien taakse ainakin kahdesti ja nämä tapahtumat tuntuvat liian samanlaisilta. Kauden tunnelma vaihtelee myös paljon, välillä eläimet hassuttelevat lapsekkaasti, eläinten eteneminen tuntuu päämäärättömältä, ja välillä taas iskee jokin hirveä tragedia ja puistoon onkin kiire. Olisin toivonut parempaa tasapainoa tähän.

Toinen kausi on onneksi kaikin puolin selkeästi parempi ja korjaa paljon ekan kauden ongelmia. Muistan pikkulapsenakin pitäneeni siitä huomattavasti enemmän. Toisella kaudella Kaukametsän eläimet asettuvat asumaan Valkopeuran puistoon, mutta puiston alkuperäiset ketut eivät hyväksy heitä ja kettuklaanien välille syntyy pitkä sissisota. Toinen kausi tuo mukaan paljon uusia kiinnostavia hahmoja, paljon tiiviimmän käsikirjoituksen, sekä parannetun piirrosjäljen. Vaikka ensimmäinen kausi saattaa välillä tuntua tylsältä kannattaa sinnitellä kakkoskauteen asti, ette varmasti pety! Mutta myöhemmät kaudet käsitellään myöhemmin.

Kaukametsä on yhä todella viehättävä sarja, jolla on varmasti hyviä opetuksia lapsille. Harmittavasti täytyy myöntää, että omalla kohdalla nostalgia oli värittänyt muistojani ja nykysilmin ensimmäinen kausi ei ollut ihan niin eeppinen kuin muistin.

TÄHDET: ***

My Dog Tulip

NIMI: My Dog Tulip
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Paul Fierlinger
KÄSIKIRJOITUS: Paul Fierlinger, J. R. Ackerley

Tämä leffa on ollut katselulistallani jo vuosia, aina välillä unohtunut ja eilen taas muistui mieleen. My Dog Tulip perustuu J. R. Ackerleyn omasta koirasta kertovaan kirjaan Koirani Tulip, joka on suomennettu, mutta jota en ole lukenut saati siihen törmännyt missään. En siis osaa sanoa kuinka uskollisesti animaatio seuraa kirjan tapahtumia.

Elokuvassa seurataan vanhan yksinäisen miehen ja hänen saksanpaimenkoiransa arkista elämää. Tulip on alunperin saatu huonosta kodista ja se on yhä arka kaiken räyhääjä, jonka jatkuva raivokas haukkuminen tekee siitä naapuruston kauhun. Ackerley ei valitettavasti (ainakaan filmiversion perusteella) ollut kovinkaan vastuullinen omistaja, eikä nähnyt koskaan koiransa tekemisissä mitään pahaa, vika oli aina kaikissa muissa. Rakkaus tekee sokeaksi. Yksinäiselle miehelle muodostui pakkomielteeksi etsiä koiralleen puoliso, jotta se saisi kokea äitiyden ihanuuden - joskin miehellä ei ollut hajuakaan mitä pennuilla sitten tekisi.

Mitään elämää suurempia seikkailuja on turha odottaa. Tulip on rauhallinen ja humoristinen vilkaisu ihmisen ja koiran suhteeseen. Elokuvasta käy hyvin ilmi kuinka hölmöjä, neuroottisia ja pakkomielteisiä juttuja omistajilla on lemmikkiensä kanssa. Vain toinen koiraihminen voi ymmärtää miksi ripulit, kuset ja oksennukset ovat niin paljon arjessa läsnä. Yksinäiselle ihmiselle lemmikki on erityisen tärkeä, jonka kautta myös eletään iloja ja suruja, minkä vuoksi tälle omistajalle muodostuikin niin suureksi tavoitteeksi etsiä Tulipille kumppani, jollaista hänellä itsellään ei ollut. Ackerley teki Tulipin kanssa todella paljon virheitä, mutta kaikessa hölmöydessään ja ajattelemattomuudessaan hän on samaistuttava hahmo. Hänen hahmonsa juontaa koko tarinan viihdyttävällä ja monesti oivaltavalla vanhan ukon höpinällään.

Leffan animaatio jakaa varmasti mielipiteitä. Tyylillisesti se on abstraktia, yksinkertaista ja monesti suoraan sanottuna rumaa. Välillä piirrosjäljen taso tippuu entisestään ja näyttää viisivuotiaan tuherruksilta. Mutta minimalistisessa animoinnissa on paljon kekseliäitä ja yllättäviä kohtauksia, hahmot saattavat puhua suoraan katsojalle ja koirat välillä muuttuvat ihmismäisiksi.

Animoinnin tyylivalinnan ymmärtää kuitenkin kun tutustuu elokuvan tekijöihin. Animoinnista ovat vastanneet vain kaksi henkilöä ja he saivat elokuvan valmiiksi kolmen vuoden sisällä. Ohjaaja Paul Fierlinger on animoinut hahmot ja hänen vaimonsa Sandra Fierlinger on tehnyt taustat ja värittänyt hahmot. Tässä on ollut todella suuri urakka vain kahdelle ihmiselle, joten ei ihme, että he ovat valinneet, köh köh, "taiteellisemman" tyylin. Koko elokuva on piirretty tabletilla TVPaint Animation -ohjelmalla.

Tulip ei ole lasten leffa. En tiedä kiinnostaisiko se edes teinejä. Viimeistään sen rujo ulkokuori karkoittaa nuoremmat katsojat pois. Mutta aikuiset osaavat arvostaa sen arkisia, mutta silti yllättävän syvällisiä mietteitä.

TÄHDET: ***½

Weed (manga, hybridikarhusaaga)

 

NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2008 - 2009
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Heti ensimmäiseksi pahoittelen huonoja kuvia! Skannerini hajosi ja rahaa ei ihan heti irtoa uuden ostoon. Kuvien otto tabletilla osoittautui puhtaaksi kärsimykseksi.

Syyskuussa arvostelin hybridikarhusaagaa edeltäneen sotakoirasaagan. Sen innoittamana päätin lukea hybridikarhut uudelleen. Ensimmäisellä lukukerralla en saanut tästä saagasta paljoa irti, se oli mielestäni jo hyvin väsynyttä menoa ja kaikki hyvät ideat oli käytetty Weedin aikaisempiin seikkailuihin. Kenties toisella lukukerralla mielipiteeni muuttuisi. Hybridikarhusaaga sijoittuu pokkareihin 51 - 60 ja päättää Weed -sarjan.

Sotakoirien kukistamisen jälkeen Ouuta uhkaavat jää- ja ruskeakarhujen hybridit, joista viimeinen on jopa Akakabutoa suurempi. Karhuja jahtaavat Ouun soturien lisäksi metsästäjä Niimya koirineen, joihin kuuluu myös Weedin kadoksissa ollut veli Joe. Joe kantaa kaunaa isälleen Ginille, syistä joita Weed ei ymmärrä, mutta Ouun soturit ja metsästyskoirat ryhtyvät yhteistyöhön kaataakseen karhut. Ihan saagan alussa on myös lyhyt, irralliselta tuntuva seikkailu, jonka aikana Ouun soturit pelastavat koiria pentutehtailijalta. Vaikuttaisi, että tämä vähän turhalta tuntuva juonenpätkä on tehty jotta Takahashilla olisi aikaa suunnitella seuraavan saagan juonta.

Saagan suurin vetonaula on tietenkin Weedin veli, Joe. Sarjassa on moneen kertaan muistutettu, että lapsuudessaan Weedillä oli vielä kaksi sisarusta, joten on ihan loogista, että tämä viimeinen tultaisiin vielä tapaamaan. Kuitenkin juonenkäänne kadonneesta veljestä oli jo käytetty Yukimuran kanssa, joten tällä kertaa lukija tuskin yllättyy yhtään. Joe ei harmittavasti ole kovinkaan karismaattinen hahmo, eikä auta, että hän näyttää hyvin paljon Weediltä ja Giniltä. On hänessä toki joitain kiinnostavia puolia, kuten hänen kantamansa kauna isäänsä kohtaan, sekä kuinka ankara hän on omalle pennulleen. Kuitenkin hänestä ei saada luotua samalla tavalla magneettista hahmoa kuin aikaisemmasta Yukimurasta, jonka kuolema tapahtui mielestäni aivan liian varhain. Yukimura oli niin voimakastahtoinen ja usein Weedin vastakohta, joten hänestä olisi saatu vielä paljon kiinnostavaa draamaa aikaan. Sen sijaan Takahashi valitsi veljistä laimeamman Joen selviytymään sarjan loppuun - joskin hän heti Orion -sarjan alussa korjasi virheen kun ei ilmeisesti enää keksinyt tarvetta hahmolle.

Saagassa esiintyy myös joukko muita uusia koirahahmoja. Osa on Joen metsästystovereita, osa taas itsenäinen ryhmä, joka vannoo karhuille kostoa niiden tapettua heidän isäntänsä. Kaikki nämä koirat ovat harmittavasti hajutonta ja mautonta perussettiä, joiden kuolemat eivät kiinnosta lukijaa. Koiria haavoittuu ja viedään ihmisten hoidettaviksi jo koomiseen tahtiin. Joen isäntä ottaa vastaan kaikenkarvaiset kulkukoirat parannettaviksi ja välillä hänen omat koirat ovat karussa ja välillä taas kotona ja välillä taas on joku random kulkukoira nurkissa. Minua on kauan häirinnyt se kuinka Gingassa käytetään ihmisiä haavojen parannukseen aivan liian usein ja tässä saagassa se tuntui erityisen korostuneelta.

Viholliset ovat myös valitettavan persoonattomia. Niille ei ole edes vaivauduttu keksimään nimiä. Viimeisin ja suurin karhu on varmaankin se muistettavin, mutta sen pelottavuus laskee hyvin nopeasti saman taistelun jatkuessa ikuisuuksiin. Tätä viimeistä karhua ei tunnu millään saavan hengiltä ja se kuperkeikkailee rinteitä alas hyvin hölmösti, menettäen jälleen pelottavuuspisteitä. Tämä viimeinen hybridi on myös karhuista oudoimman näköinen ja suoraan sanottuna välillä huonosti piirretty. Kauhua on yritetty luoda halvasti tekemällä karhusta vielä Akakabutoa suurempi, mutta samalla on unohdettu, että Akakabuto oli järkyttävän pelottava jo normaalin kokoisena - lopputaistelun kasvuspurtti oli vain yllätysbonus. Enemmän pelkoa luovat taitavasti luotu tunnelma, hienot ja pelottavat piirrokset, ja ymmärrys pahiksen luonteesta. Nämä asiat enemmän tai vähemmän puuttuvat näiltä hybrideiltä.

Oman ulinansa ansaitsee Weedin erikoisisku, joka jälleen kerran epäonnistuu, tällä kertaa tiellä olleiden oksien takia. En ymmärrä miksi battougaa pitää edes käyttää niin usein, kun sen onnistumisprosentti näyttää olevan lähellä nollaa ja käytön jälkeen Weed on aina liian hengästynyt liikkumaan, jolloin hänen alaiset joutuvat pelastamaan hänet. Aina tuntuu löytyvän jokin tekosyy miksi battouga ei onnistu. Olisi rehellisempää, jos kertoja vaan sanoisi Weedin olevan heikompi kuin isänsä. Gin kuitenkin iski battougallaan Akakabuton pään irti. Satoi silloinkin lunta ja Gin oli jo taistellut pitkään. Silti lukijan pitäisi uskoa, että Weed on voimissaan isänsä veroinen?

Narttujen puolella saaga saa plussaa ja miinusta. Sotakoira Lydia on yhä menossa mukana ja useaan otteeseen todistaa olevansa kunnon taistelija. Oli hienoa nähdä hänet taistelemassa Jeromen kanssa karhua vastaan. Harmittavasti kuitenkin häntä kehotetaan pysymään taisteluista poissa, jotta heikot urokset eivät nolostuisi. Huoh. Weedin puoliso Koyuki tekee myös hahmon tähän asti noloimman tempauksen yrittäessään tehdä itsemurhaiskun karhua kohti, koska kokee itsensä niin hyödyttömäksi ettei hänestä pelkkänä narttuna ole suojelemaan edes pentuja. Onko tekijä koskaan nähnyt kuinka raivokkaasti nimenomaan nartut suojelevat pentujaan, tai kuinka raivokkaita kahden nartun tappelut voivat olla? Ihan käsittämätöntä kuinka alhainen itsetunto sarjan nartuilla on ja "sankarimme" ruokkivat jatkuvasti tälläistä ajatusmaailmaa käskien narttuja pois tieltä ja höpisemällä kuinka hölmöjä akat ovat. Valitettavasti Lydian tappelukykyjä lukuunottamatta taas mennään pahasti metsään narttujen kohtelun kanssa.

On saagassa toki hyvääkin. GB:n kuolema oli oikeasti surullinen ja todella tervetullutta vaihtelua, että hän pelkäsi kuollessaan ja kaipasi ottopoikansa läheisyyttä. GB on sarjan aikana karaistunut paljon, mutta onneksi hänestä ei ehtinyt tulla täysin joukkoon sulautuvaa rivisotilasta, vaan hänen vanhaa persoonaansa oli vielä selkeästi jäljellä. Olisin tosin toivonut, että sarjan aikana oltaisiin näytetty enemmän Weedin ja GB:n lapsi-ottoisähetkiä, sillä sarjan ihan alkua lukuunottamatta tämä teema on jäänyt paljolti unohduksiin, etenkin sen jälkeen, kun Gin astui taas kuvioihin. Jos Weedin ja GB:n läheisyyttä olisi korostettu vuosien varrella vähän enemmän olisi myös tämä kuolema ollut vielä tehokkaampi.

Joen ja Ginin tapaaminen oli myös koskettava, samoin Ginin visiitti Daisuken kotona monen vuoden jälkeen. Olen jo kauan toivonut, että vanhuuden höppänä Gin menisi viimein Daisuken kotikoiraksi ja saisi kuolla kauniilla tavalla omistajansa ja ensimmäisen ystävänsä luona. Tämä vaan ei tunnu koskaan tapahtuvan, koska Ginga vaan jatkuu ja jatkuu. Jostain syystä Ginin on pakko olla mukana villikoirien touhuissa vaikka hän ei enää tee juuri mitään, ja vaikka villikoiria johtavat Weed ja myöhemmin Orion. Ginin eläköitymistä lupailtiin jo saagan alussa hänen miettiessä Daisukea ja sanoen, että vanhusten on aika viettää hiljaiseloa. Silti ikivanha koira on taas riehumassa seuraavissa sarjoissa, eikä eläke ole vieläkään näkyvissä. Tämä hahmo todellakin ansaitsisi kauniin, rauhallisen kuoleman rakkaimman henkilönsä luona, mutta saa nähdä tuleeko se koskaan tapahtumaan.

Piirrosjälki on välillä yllättävän hyvää, mutta tyylistä on tullut hyvin pelkistettyä. Rocket on suorastaan kamalan näköinen. Kauaksi on tultu alkuajan silkkiturkkisesta ja ylväästä koirasta. Nyt hahmo näyttää hevosen ja kalan risteymältä. Joissain paneeleissa koiran silmät näyttävät jopa pullistuvan ulos putken muotoisesta päästä. Samoin esimerkiksi Jouji ja Kyoushirou ovat rumentuneet rankasti alkuajoista, mikä etenkin Joujin kohdalla on hämmentävää, koska muistelisin, että hänen oli tarkoitus olla erityisen komea ja karismaattinen hahmo. Toisaalta muut koirat ovat kutsuneet myös Rocketia komeaksi. Ehkä Ouun soturien kannattaa kysyä ihmisiltä silmälaseja seuraavalla lääkärireissulla.

Huh, tulipa paljon haukuttua rakasta sarjaa. Älkää käsittäkö väärin, en minä tätä saagaa inhoa, ihan mukavaa tätä oli lukea. Mutta on tämä selkeästi vaisumpaa ja väkisinväännetyn oloista menoa aiempaan verrattuna. Uusia ideoita kaivattiin kipeästi. Tarina ei missään välissä pääse edes hetkeksi hyppäämään keskinkertaisuuden yli. Mielestäni tämä on koko Weed -sarjan huonointa antia, mutta todennäköisesti ei koko Ginga -sarjan huonointa.

TÄHDET: ***