Ankeriaan metsästystä koirien kanssa

Koiralle löytyy loputtomasti käyttötarkoituksia. Kaikkien aikojen parhaimman työmoraalin omistavalle otukselle keksitään yhä uusia työpaikkoja, joista osa on maailman muuttuessa unohtunut historian hämäriin. Siinä missä koiran käyttö maitokärryjen vetojuhtana, voin kirnuajana tai lihavartaan kääntäjänä on nykyään kadonnutta perinnettä, voivat nykykoirat olla yhä hyödyksi lukemattomilla muilla tavoilla.

Hyvin harva tietää, että koiria on käytetty meriankeriaiden metsästykseen! Tällaista eksotiikkaa on löytynyt (ja kenties yhä löytyy hyvin pienimuotoisesti?) Iso-Britanniasta. Erityisen paljon ankeriasmetsästystä on ollut Kilven rannalla, Somersetissa. Tälle metsästykselle on oma sana glatting, ja metsästäjä on glatter. Termistön alkuperä on epäselvä, mutta tulee ehkä saksankielestä. Glatt tarkoittaa sileää tai liukasta, ja aalglatt on "liukas kuin ankerias".

Ankeriaskoirat eivät olleet mitään tiettyä rotua, eikä kukaan kasvattanut koiria juuri tätä tarkoitusta varten. Erityisen paljon käytettiin terriereitä, jotka olivat muutenkin yleisiä ja luonnostaan taitavia metsästäjiä. Maatilan rottakoirat oli kätevä ottaa mukaan kalastusreissulle, ja ne olivat jo tottuneet taistelemaan toisia luontokappaleita vastaan. Myös spanieleita, noutajia ja kaikenlaisia sekarotuisia rakkeja käytettiin.

Meriankerias on suuri, jopa yli sadan kilon kokoiseksi ja kolmen metrin pituiseksi kasvava petokala, joka pystyy puremaan kipeästi ja irrottamaan sormia. Väitetään, että ankeriaan irti hakattu pää pystyy puremaan vielä tuntienkin jälkeen. Erään tarinan mukaan ankerias oli kerran ottanut miehen käden suuhunsa, eikä päästänyt irti, ja kun nopeasti tuleva nousuvesi uhkasi hukuttaa miehen hänen oli pakko leikata käsi irti. Mies sitten juoksi sepän verstaalle, jossa kauterisoi verta vuotavan tynkänsä työntämällä sen kiehuvaan tervaan. Eiköhän tämä ollut reilusti liioiteltu höpöjuttu, mutta tällaiset tarinat osoittivat, että ankeriasta pidettiin pelottavana vastustajana, ja kenties moni merihirviön legenda oli saanut niistä alkunsa. Tyypillisesti kiinniotetut ankeriaat olivat kuitenkin "vain" 1-25 kiloisia.

Ankeriaat kerääntyivät rannikon kivikkoon ja laskuveden aikaan jäivät ansaan mataliin vesialtaisiin. Silti niiden metsästäminen olisi ollut vaikeaa vain ihmisten voimilla. Ihminen joutuisi käännellä kiviä ja tökkiä vettä kepillä tuntikausia, eikä silti löytäisi yhtäkään ankeriasta - ja ei unohdeta, että ne ovat liukkaita ja purevat! 

Koirien tehtävänä oli paikantaa ankeriaat. Ne haistelivat rannalla ja saaliin löydyttyä ihmiset käänsivät kiven, jonka alta ankerias ilmestyi. Mukana oli yleensä iso joukko miehiä ja poikia, joilla kaikilla oli pitkä, päästään teroitettu keppi. Kepit ja koirien innokkaasti kaivavat tassut saivat ankeriaan esille piilopaikastaan, jolloin se joko seivästettiin kepillä tai koira tarttui siitä kiinni ja ravisteli hengiltä. Tämä oli adrenaliinin täyttämää aarteen etsintää, jota moni tuli seuraamaan sivusta, ja etenkit turistit olivat aina kiinnostuneita toiminnasta.

Ankeriasta käytettiin moniin perinneruokiin, ja sen kerrotaan olevan ihan maukasta, joskin sivumaku on mutainen. Ankeriaan uskottiin olevan myös uhka lohikannoille, joten niitä haluttiin hävittää tasaisin väliajoin.

Brian Plummer (miehestä on aiemmin kerrottu tässä postauksessa) osasi kertoa, että Skotlannin Ayrshiressä oli harrastettu ankeriasmetsästystä bullterriereillä. Ankeriaat purivat niin rajusti, että taistelukoiratkin jäivät välillä kakkosiksi.

Plummer itse ei harrastanut tämänkaltaista metsästystä, mutta hänelläkin oli ankeriaaseen ja koiraan liittyvä kokemus. Hän kalasti Skotlannin vesillä verkoilla ja katiskoilla, ja mukana oli valkoinen saksanpaimenkoira Polly, jonka hän oli opettanut noutamaan verkkoja vedestä. Polly nouti minkä vaan esineen, jota Plummer heitti pikkukivellä. Kerran Plummer oli nostamassa verkkoa, jossa selvästi oli jotain painavaa. Pieneen veneeseen mätkähti hirvittävän kokoinen ankerias, joka oli yhtä pitkä kuin miehen käsivarsi ja paksu kuin miehen reisi. Ankerias kiemurteli ja louskutti leukojaan hurjana, ja Plummer ei paniikissaan osannut muuta kuin tuijottaa. Polly hyökkäsi ankeriaan kimppuun, mutta nopeampi kala puri sitä olkaan ja jäi siihen roikkumaan Pollyn jäystäessä sen keskivartaloa. Polly oli normaalisti herkkä koira, mutta taistelun kiihkossa se ei ulissut kivusta. Hetken Plummer katsoi kuin transsissa outoa kamppailua, kunnes havahtui ja alkoi hakata ankeriasta airolla. Ikuisuuden kestävän kamppailun jälkeen ankerias saatiin heilautettua takaisin veteen. Pollyn olkalihakset olivat hakkelusta, ja kesti viikkoja, ennen kuin se pystyi kävelemään pihalla. Haavaan kasvoi suuri ruskea rupi, joka lopulta irtosi itsekseen ja jätti jälkeensä paljaan ihon, johon ei enää ikinä kasvanut karvaa.

Lähteet:

*Polly: A White German Shepherd Dog (Brian Plummer, 1999)

*The Solway Firth to Hartland Point (Mike Smylie, 2014)

*21.5.1938 Bath Weekly Chronicle and Herald

*26.8.1926 Western Daily Press

Kojootti metsästyskoirana

Yleinen mielikuva on, että sudet ovat hankalia kouluttaa. Kojootit ovat vielä niitäkin hankalampia, ja kenties siksi, näppärästä koostaan huolimatta, niistä ja kojoottikoirista ei ole koskaan tullut suosittuja lemmikkejä. Aina kuitenkin löytyy poikkeuksia. 1960-luvulla michiganilainen Hugh Stringer Jr. oli opettanut Wally-kojootin noutajaksi!

Michigan Outdoor Television -luonto-ohjelman juontaja Mort Neff oli kaapannut neljä kojootin pentua Escanabasta. Hän lahjoitti yhden narttupennun Hugh Stringerille, joka oli opas riistansuojelualueella, sekä koulutti Wingford-kennelin labradorinnoutajia ja muita metsästysrotuja. Pennun sisarusten kohtaloa ei mainittu.

Wally oli ollut vain viiden viikon ikäinen saapuessaan Stringerille. Stringer oli vuosia aiemmin yrittänyt opettaa kettua metsästykseen, mutta laihoin tuloksin, sillä se oli ollut paljon hermostuneempi ja epäluotettavampi kuin Wally. Stringer vei Wallyn päivittäin niityille treenattavaksi. Sitä koulutettiin aina kokeneen koiran kanssa josta se sai katsoa mallia, ja koiran piti olla sitä isompi, jotta Wally ei kiusaisi sitä. Puoli vuotta ensimmäisen treenituokion jälkeen Wally osasi etsiä fasaaneja, pelotti ne ilmaan ammuttaviksi ja nouti ne isäntänsä jalkojen juureen. Se ei koskaan oppinut osoittamaan lintua pointterin tavoin. 

Maaliskuussa 1959, Wallyn ollessa 11 kuukauden ikäinen, kojootti tuotiin näytille kolmipäiväiseen vene- ja urheilunäyttelyyn, jossa sen piti esitellä oppimiaan kykyjä neljän labradorinnoutajan ja yhden irlanninvesispanielin kanssa. En löytänyt mitään raporttia tai mainintaa josta olisi käynyt ilmi miten näyttely oli sujunut.

Wallyn ollessa kaksivuotias siitä kirjoitettiin useita lehtijuttuja. Stringerin mukaan se oli koiraa älykkäämpi ja sillä oli parempi hajuaisti, se pysyi lähellä eikä pelännyt aseiden pauketta. Mutta sitä piti välillä ojentaa ja näyttää kuka on pomo, sen aivot raksuttivat koko ajan, se koetteli rajojaan ja yritti päästä sieltä, missä aita oli matalin. Se ei saanut olla nälkäinen metsälle lähtiessä, muuten se pureskeli saalista ennen sen luovuttamista. Kun Wallysta oli tullut taitava fasaanikoira, sitä alettiin kouluttaa jäniskoiraksi. Tämäkin sujui hyvin, mutta toisin kuin ajokoirat Wally jäljitti jäniksiä äänettömästi.

Stringer oli niin tyytyväinen Wallyyn, että otti myös urossuden koulutettavaksi. Mutta hän luovutti sen kanssa, koska se saapui hänelle paljon vanhempana ja hänellä ei ollutkaan tarpeeksi aikaa sille. Suden ollessa 10 kuukauden ikäinen hän uskoi olevan jo liian myöhäistä. Susi asui Wingfordin kennelissä ja Stringer mietti antavansa sen eläintarhaan.

Wallyä kutsuttiin jokaisessa artikkelissa sudeksi. Heti kun näin kuvan sen sirosta naamasta ensimmäinen ajatukseni oli sen olevan kojootti. Kojooteilla on monia nimiä, ja niitä on monesti kutsuttu esimerkiksi termeillä prairie wolf, brush wolf ja little wolf. Ei siis ihme, jos ihmisillä välillä menevät puurot ja vellit sekaisin. Kojoottien ulkonäössä on paljon vaihtelua, ja yleisenä sääntönä voidaan pitää, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä isompia ja sudekkaampia kojootit ovat. Kojootit ja sudet lisääntyvät keskenään jatkuvasti. Rajanvedon tekeminen on välillä haastavaa, ja toisaalta turhaa. Vaikka me ihmiset kovasti haluaisimme eläinten mahtuvan tiukasti rajattuihin ja helposti ymmärrettäviin laatikoihin, oikea elämä on paljon monimutkaisempaa. Vuonna 2014 tehdyssä DNA-tutkimuksessa selvisi, että pohjois-itäisissä kojooteissa oli keskimäärin 62 % läntistä kojoottia, 14 % läntistä sutta, 13 % itäistä sutta ja 11 % koiraa. Kojootti ja susi muodostavat spektrumin, jonka keskellä olevat eläimet ovat vaikeasti luokiteltavaa sörsseliä. Tästä huolimatta Wally kallistuu mielestäni enemmän kojootin suuntaan, etenkin kun ottaa sen pienen koon huomioon. Kaksivuotiaana se painoi vain noin 22 kiloa, siinä missä Stringerin omistama vasta 10 kuukauden ikäinen "aito" susi oli 45 kiloinen.

Wallyllä oli valitettavasti temperamenttia. Vielä sen ollessa kaksivuotias se tuli loistavasti toimeen perheen kuusivuotiaan Maynard-pojan kanssa, leikki tämän kanssa päivittäin, eikä ollut koskaan purrut häntä. Mutta vain Stringer ja hänen poikansa saivat käsitellä sitä. Wingfordin kennelissä toimivaa kennelapulaista, Clarence Morgania, se oli purrut kaksi kertaa. LIFE-lehden kuvassa Stringer pitelee siitä kiinni samalla kun Wally esittää Morganille kojooteille tyypillistä puolustusilmettä, jossa suuta pidetään teatraalisesti avoinna (gaping). Ilmeeseen yhdistyy monesti valittavaa, joskus jopa sihisevää ääntä.

Wally ja Maynard-poika, sekä Wally näyttämässä hampaitaan kennelapulaiselle.

Wallyn myöhemmistä vaiheista ei löytynyt juuri mitään tietoa. Vuonna 2017 Detroit Free Pressin verkkoartikkelissa vain ohimennen mainitaan, että Wally olisi esiintynyt TIME-lehden kannessa ja sen jälkeen hyökännyt Stringerin sisarenpojan kimppuun. Mitään tarkennusta ei ollut milloin hyökkäys olisi tapahtunut, mikä siihen oli johtanut, kuinka vakava se oli, ja mitä Wallylle olisi tapahtunut sen jälkeen. Enkä sen puoleen löytänyt tuollaista TIME-lehden (tai minkään muunkaan lehden) kantta, enkä oikein usko, että Wally olisi ollut tarpeeksi tärkeä päästäkseen noin mahtipontisen lehden kanteen. Löytämistäni artikkeleista merkittävin oli LIFE-lehden kolmen sivun juttu, jossa paljon tilaa veivät kuvat ja mainokset. Vaikuttaisi siltä, että yksityiskohdat ovat vuosien varrella sumentuneet nettiartikkelin kirjoittajalla.

Wally oli vasta kaksivuotias kun siitä kirjoitettiin eniten uutisia. Kooltaan se oli jo täysikasvuinen, mutta ei välttämättä mieleltään. Villit koiraeläimet kypsyvät hitaasti, ja ovat oikeasti aikuisia ja sukukypsiä vasta 2-3 vuotiaina. On siis harmittavan todennäköistä, että sen käytös on voinut muuttua hormonihuurujen iskiessä. Etenkin korkeaprosenttisten susikoirien omistajat puhuvat "winter wolf syndromesta", eli eläimen käytöksen muuttumisesta aggressiivisemmaksi ja reviiritietoisemmaksi kiima-aikana. Tämä on ohimenevää ja sen vakavuus on yksilöllistä, eikä koske kaikkia yksilöitä. Termi on harrastajien keksimä, eikä mitenkään tieteellinen käsite, ja osa harrastajista kiistelee sen käytöstä. On täysin ymmärrettävää jos tavallisiin koiriin tottunut omistaja ei ole osannut ennakoida tällaista, etenkään 60-luvulla, jolloin tietoa ei ollut helposti saatavilla. Tämäkin on kuitenkin vain omaa spekulointiani, sillä mitään faktaa tuosta hyökkäyksestä ei ole, muuta kuin että se on ehkä tapahtunut.

Lähteet

*4.3.1959 The Port Huron Times Herald

*1960 helmikuu Friends

*11.2.1960 Kennebec Journal

*14.2.1960 The Port Huron Times Herald

*22.2.1960 LIFE

*https://eu.freep.com/story/sports/outdoors/2017/07/02/michigan-outdoor-hall-fame-idea-whose-time-has-come/446136001/

*https://en.wikipedia.org/wiki/Eastern_coyote

*https://www.wolfdogsoftheebonblade.com/winter-wolf-syndrome

John Gauntin ketut rottakoirina

Kettuja, terriereitä ja jopa kissa - jos näillä ei lähde rotilta henki niin ei sitten millään!

Ketuista tuleekin harvoin puhuttua täällä blogissa, todennäköisesti koska olen kiinnostunut lähinnä koiraeläinten hyödyntämisestä jonkinlaisessa työssä. Mutta näemmä ketuillekin on jokin virka löydetty - ja on niitä joku käyttänyt sirkuseläiminäkin, mutta siitä lisää joskus myöhemmin. John Gaunt (1850-1924) väitti olleensa ensimmäinen ihminen, joka oli käyttänyt kettuja rottakoirina. Tämä väite saattoi hyvinkin pitää paikkansa ja voi olla totta vieläkin yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

En ollut lukenut Gauntista mitään ennen kuin sain postikortin, jossa oli tuo ylinnä oleva kuva. Olen välillä ostanut kirjoja Coch-y-Bonddu Booksilta, (tosin Amazonin kautta, en siis osaa sanoa millainen tilausprosessi olisi suoraan heidän omalta sivulta), joka laittaa mukaan aina jonkin metsästysaiheisen postikortin, ja joskus on tullut mitään tilaamattakin jokin katalogi postilaatikkoon. Kuva oli niin erikoinen, että pakkohan oli alkaa selvittämään sen mysteeriä!

John Gaunt syntyi vuonna 1850. Hänellä oli aluksi äitinsä sukunimi Wheeldon, koska hänen vanhempansa eivät olleet vielä naimisissa pojan syntyessä. Gaunt osoittautui lahjakkaaksi monessa asiassa, kuten puutarhanhoidossa (hänen kasvinsa voittivat lukuisia palkintoja), puusepäntöissä ja kivenmuurauksessa (hän rakensi itse oman talonsa), mutta rottien hävittäminen teki hänestä kuuluisan. Hän harrasti metsästystä, ja vuonna 1914 oli jopa ampunut kuusijalkaisen jäniksen, joka täytettiin. Ylimääräinen jalkapari oli jäniksen kaulan alla. Nuorena hän toimi riistanvartijana, ja myöhemmin törmätessään narauttamiinsa salametsästäjiin vain rennosti naljaili heidän kanssa. Hän vaikutti olleen hyvin sanavalmis, välkky, suorastaan kettumainen persoona.

Gaunt syntyi ja asui lähes koko elämänsä Ambergaten kylässä Englannissa. Jo pikkupoikana hän hävitti rottia isänsä kanssa. Työ oli jännittävää ja hän harrasti sitä paljon vapaa-ajallaan, saaden kutsuja ja suosituksia maatiloilta. Suuri rautatieyritys Midland Railway palkkasi hänet 1890-luvun alussa tappamaan rottia juna-asemiltaan. Työn takia Gaunt kulki välillä pitkin poikin Britanniaa, jopa Skotlannissa asti. Aina kun jossain Midland Railwayn rakennuksessa puhkesi rottaongelma Gauntille lähetettiin kirjeessä junapassi. Kotiseudulla hän liikkui hitaasti vanhan Owd Catherine -poninsa vetämillä kärryillä. Gauntilla oli tyypillisesti kirjava joukko elukoita mukanaan: terriereitä ketjuissa, frettejä ja kettuja säkissä, ketunpoika taskussa. Hänet oli helppo tunnistaa ja moni kutsui häntä nimellä Jack the Rat Catcher.

Gauntilla oli lukuisia kettuja ja hänen mielestään kettu oli terrieriä parempi rottakoira. Tosin vain pieni osa hänen ketuistaan oli sopivia työhön, sillä ketulla piti olla tarpeeksi säyseä luonne. 1900-luvun alussa hän löysi ketunpesän ja varasti yhden pennuista, jonka nimeksi tuli Reynard. Testimielessä hän päästi sen vapaaksi elävän rotan viereen, jonka se tappoi ja söi hetkessä. Gaunt huomasi, että kun hän tarjosi ketulle kuollutta lintua ja rottaa, valitsi kettu aina rotan. Hän totutti sen fretteihin ja alkoi ottaa sitä mukaan rottakeikoille.

Kerran rottakeikan jälkeen Mansfieldissä Gauntilla oli vielä paljon aikaa ennen kotiin paluuta, joten hän pysäytti poliisin ja kysyi tältä mitä reittiä voisi päästä erään ystävänsä luo. Gauntin pullottava tasku herätti poliisin epäilykset, ja tämä vaati nähdä taskun sisällön. Gaunt oli ilkikurisella tuulella ja vitsaili, että poliisi voisi itse laittaa käden taskuun, kunhan hankkisi laastarin ensin. Poliisi käski miestä lopettaa pelleily, eikä poliisia vieläkään naurattanut kun Gaunt nosti Reynard-ketunpojan esiin.

Gaunt metsästi rottia yleensä öisin, pimeissä kellareissa ja vajoissa, joissa ketun aistit olivat paljon koiraa terävämmät. Ne olivat ällistyttävän nopeita. Toisin kuin koirat, ne eivät ravistaneet rottaa hengiltä, vaan niiden puraisu tappoi kerrasta. Kettu pystyi pitämään viittä rottaa yhtäaikaa suussaan, mutta koska niiden vaistot käskivät niitä pitämään saaliista kiinni - jolloin muut rotat jäivät tappamatta - oli Gauntin napattava rotta pois. Päivisin ketut eivät kulkeneet nätisti ketjussa, joten hän yleensä piti niitä säkissä, mutta öisin niitä pystyi kävelyttämään. Kaiken kaikkiaan hänellä oli uransa aikana noin kuusi kettua, jotka oli onnistuneesti koulutettu rottakoiriksi. Vuosikymmenien ajan hän yritti saada kettuja ja terriereitä risteytymään, tässä onnistumatta.

Hezekiah oli yksi Gauntin ensimmäisiä kettuja. Gaunt kuljetti sitä kainalonsa alla. Eräs rotantappokeikka oli ollut Sutton Coldfieldissä, ja mukana olivat Hezekiah ja Vic ja Chase 'em -terrierit. Päivällisen aikaan Gaunt poikkesi pubissa, jossa kettu ja koirat painuivat hiljaa odottamaan tuolin alle. Pubiin saapunut nuori mies huomasi ketun ja tiedusteli oliko se hyvä tappelemaan, sillä hänellä olisi seudun paras rottakoira, joka tekisi ketusta selvää jälkeä. Gaunt kehotti häntä hakemaan laastareita valmiiksi viereisestä apteekista - tämä ilmeisesti oli hänen vakiovitsi. Hän ei uskonut koirasta olevan vastusta ja mielellään uhkapelasi pari lanttia tästä. Mies haki Bones-koiransa ja käski sen menemään maahan, ilmeisesti näyttääkseen kuinka tottelevainen se oli, mutta kun koira huomasi lattialla olevan ketun syntyi heti kovaääninen kärhämä. Lopputuloksena Bones juoksi pubista karkuun Vic ja Chase 'em perässään. Mies kavereineen ei ollut tästä mielissään, eikä Gaunt viitsinyt käydä tuossa pubissa enää toiste. Pubeista puheen ollen kaikki Gauntin ketut tykkäsivät kaljasta, ja yksi niinkin paljon, että tarjottaessa joi itsensä känniin.

Hezekiah oli Gauntin mielestä paras rotan tappaja, mitä maailmassa on koskaan ollutkaan. Yksikään koira ei ollut sitä parempi, ja lukuisa terrierimies oli haastanut Gauntin rotantappokisaan, joissa laskettiin kumpi kisailijoista saisi tapettua enemmän rottia aikarajan sisällä. Hezekiah oli voitokkaasti kilpaillut ympäri maata, Birminghamissa, Sheffieldissä, Lontoossa, Manchesterissä, Liverpoolissa, Bristolissa... Valppaudellaan ja ketteryydellään Hezekiah voitti kerta toisensa jälkeen.

Lopulta Hezekiah karkasi työskennellessään maatilalla Market Harboroughn lähellä, ottaen mukaansa omistajansa nimellä varustetun kaulapannan ja palan ketjua. Gaunt ei ollut uskoa tapahtunutta, kettu oli ollut niin kesy ja silti se oli hylännyt hänet. Kolme viikkoa myöhemmin joku ampui ketun, huomasi sillä olleen kaulapanta ja pahoitellen ilmoitti suru-uutisen Gauntille. Gaunt uskoi ketun yrittäneen palata kotiin, sillä se oli ammuttu vain parin kilometrin päästä kotoa.

Kuultuaan Hezekiahin kohtalosta rouva Radford lahjoitti oman lemmikkikettunsa Gauntille. Tommy oli pentuna kaivettu pesästä Thacker Woodissa. Tommyä pidettiin kytkettynä Gauntin talon pihalla, ja ohikulkijat aina ihastelivat sitä, tosin välillä Tommyä jännitti liikaa ja se perääntyi koppiinsa piiloon. Se tuli koirien kanssa mainiosti toimeen, paitsi silloin kun ne yrittivät varastaa sen ruuan.

Eräänä päivänä eläinsuojeluyhdistyksen tarkastaja tuli protestoimaan ettei Gauntilla ollut oikeutta pitää kettuja ketjussa. Gaunt vastasi rauhallisesti harkitsevansa asiaa sitten kun Belle Vuen eläintarha Manchesterissa päästäisi kaikki villieläimensä vapaiksi. Tarkastaja ei häirinnyt häntä tämän enempää.

Yksi Gauntin viimeisistä ketunpojista koki surkean kohtalon, sillä Gauntin oma koira tappoi sen. Koira oli uusi ja sitä ei oltu vielä totutettu kettuihin.

Vaikka ketut olivatkin se juttu josta Gaunt muistetaan, kerrotaan toki jotain hänen koiristakin. Yksi ikimuistoinen rotan tappaja oli ärhäkkä narttu Vic, joka välillä ryttyili omistajalleenkin. Vic oli muuten kiltti, mutta mikäli se ehti astua ensin kärryn kyytiin sen asenne yhtäkkiä muuttui, se ei sallinut omistajan astua kärryyn ja raivoisasti murisi ja näytteli hampaitaan. Tämän vuoksi Gaunt koitti aina hypätä kärryyn ennen koiraansa. Koska tuhansia rottia tappanut koira oli niin korvaamaton työssään (ja omistaja ilmeisesti liian pehmo komentamaan sitä), oli Gaunt joutunut monta kertaa tyytyä kävelemään kärryn vierellä. Kerran Gaunt oli palaamassa kotiinsa Staffordshirestä, jossa hän oli ollut rottia tappamassa mukanaan Reynard-kettu ja Vic- ja Chase 'em -koirat. Hän saapui Ambergateen keskiyöllä, ja kaatui Bull Bridgellä, jolloin hänen jalka meni poikki. Hän makasi maassa noin tunnin huutaen apua, kunnes paikalle tuli kaksi poliisia. Koirat suojelivat omistajaansa raivoisasti, jolloin Gaunt kehotti poliiseja hakemaan hänen vaimonsa. Vaimo haki koirat pois ja Gauntille saatiin viimein apua. Vic tappoi rottia vielä 12-vuotiaana, vaikka sillä oli huono näkö ja harvat hampaat.

Vuoden 1924 toukokuussa 74-vuotias Gaunt joutui myymään talonsa ja muutti noin viiden kilometrin päähän Belperiin, jossa asui kauppias William Leesin luona. Gauntista oli tullut leski jo useita vuosia sitten. Gaunt ei ehtinyt asua kauaa Belperissä, sillä hän kuoli uudessa kodissaan 14.11.1924. Hänen väitettiin hävittäneen 200 000 rottaa elämänsä aikana.

Lähteet:

* Belper News 23.5.1924

* The Daily Graphic 18.1.1916

* Daily Mirror 18.1.1916

* Daily Mirror 18.11.1924

* Derby Daily Telegraph 19.11.1924

* Derbyshire Life maaliskuu 2024

* Derbyshire Times 28.12.1907

* Derbyshire Times 31.1.1914

* Derbyshire Times 17.5.1924

* Illustrated Sporting and Dramatic News 11.4.1914

* Marvels of the Animal World (W. S. Berridge, 1922)

* My Life as Soldier and Sportsman (J. Robson Scott, 1921)

Suden veri ranskalaisissa ja brittiläisissä ajokoirissa

Termino-ajokoira ja puolisusi Serpente. Kuva on julkaistu Field-lehdessä vuonna 1906, mutta kuva on vanhempi.

Kuten lukijat ovat varmasti huomanneetkin, koirasudet ja susitaustaiset koirat ovat minulle yksi suuri erityismielenkiinnonkohde. Vuosien varrella mielipiteeni tällaisia eläimiä kohtaan ovat tehneet täyskäännöksen alunperin vähättelevästä asenteesta uteliaisuuden ja neutraaliuden kautta päätyen hyväksyntään ja ihailuun. Mitä enemmän työkoirien historiaa tutkin, sitä useammin olen törmännyt suden vereen yhtenä raaka-aineena. Sutta on lisätty hyvin monenlaisiin rotutyyppeihin, jotta jotain ominaisuutta on voitu (tai ainakin yritetty) parantaa.

Hukkaa on lirautettu joukkoon ei paitsi "päivänselviin" vaihtoehtoihin, kuten rekikoiriin, mutta myös vähän kaikkialle muuallekin, ja tässä vaiheessa en enää ylläty mistään. Susiristeytyksiä on päätynyt hyvin ironisiinkin paikkoihin; laumanvartijoihin, jotka suojelevat karjaa susilta, ja susia jahtaaviin metsästyskoiriin. Joidenkin rotujen kohdalla tällaisten risteytysten olemassaolo on kiistetty ja peitelty, kenties koska risteytykset sotivat rotujen puhdasveristatusta vastaan (moni tuntuu ajattelevan, että koirarodut ovat ilmestyneet jostain mustasta aukosta valmiiksi muovailtuina), ja myös koska susi jakaa ihmisten mielipiteitä rankemmin kuin mikään muu eläin.

Keskitytään tällä kertaa ranskalaisiin ajokoiriin, joita käytettiin myös brittiajokoirien jalostuksessa.

Nykypäivän griffon nivernais © Alephalpha / Wikimedia Commons

Vuonna 1875 julkaistussa Wolf-Hunting and Wild Sport in Lower Brittany -kirjassa Edward William L. Davies kertoi metsästyskulttuurista Ranskan Bretagnessa. Hän oli ollut illallisella kreivi Kergoorlasin kanssa, joka oli arvostettu suden metsästäjä. En tosin ole varma onko Kergoorlas sukunimi vai paikka. Googlettelulla ei löytynyt mitään tietoa tällaisesta kreivistä tai kenestäkään muusta saman nimisestä. Onkohan nimi kirjoitettu väärin? Bretagnessa olisi ainakin Château de Kergos -linna, joka on kuulunut Kergosin ja Kernafflenin suvuille.

Kreivi Kergoorlas kertoi susiristeytyksistään, jotka olivat hänen mielestään parhaita koiria susijahtiin. Hänen kennelissään oli isoja, rohkeita, karkeakarvaisia ajokoiria, joihin hän silloin tällöin lisäsi sutta laajentaakseen niiden geenipoolia. Ajokoiraemon kasvattamat puolisudet tulivat hyvin toimeen muiden koirien kanssa, mutta ne eivät vielä olleet työkoiria. Ensimmäinen sukupolvi oli liian itsepäinen ja vaikea käsiteltävä, ja metsästi äänettömästi. Ajokoirien piti olla kovaäänisiä, jotta niitä seuraavat metsästäjät tietäisivät missä ne olivat. Puolisusia käytettiin vain jalostukseen ja jokaiseen sukupolveen lisättiin vain puhdasta koiraa. Mutta jo toisen sukupolven risteytykset olivat erittäin hyviä metsästyskoiria, niillä oli tarkka hajuaisti ja loputtoman kestävyytensä ansiosta ne jaksoivat epätoivon vimmalla jahdata sutta pitkän päivän ajan. Niillä oli kuitenkin yhä voimakkaasti periytyvä sukuvika: ne olivat äänettömiä. Vaikka jalostukseen valittiin erityisen äänekkäitä ajokoiria, kesti kuitenkin monta sukupolvea ennen kuin ääni saatiin tuotua takaisin verilinjaan.

Vuonna 1877 Philip Gilbert Hamerton kertoi Bordeauxin lähistöllä asuneesta metsästäjästä (jonka nimeä hän ei maininnut), joka oli tuonut mustan narttusudenpennun kenneliinsä kasvamaan ajokoirien joukkoon. Käytökseltään se oli hurmaavan hyvätapainen. Susi juoksi ajokoirien mukana metsästysreissuilla, selvästi nauttien jahdista, mutta oli vastahakoinen osallistumaan susijahteihin. Sen ainoa vika oli voimakas taipumus tappaa lampaita aina tilaisuuden tullen. Valitettavasti tästä eläimestä ei kerrottu enempää yksityiskohtia, mutta musta väri kiinnitti huomioni, sillä tätä väriä tavataan hyvin harvoin eurooppalaisilla susilla - ja silloin kun tavataan, on eläimen lähisuvussa lähes taatusti koiraa. Kenties tästä sudesta tuli hyvä ajokoira koska se oli jo osittain koira.

Canteleun kreivi Jean-Emmanuel Le Couteulxin Manuel de Vénerie -metsästysraamatussa puhutaankin mahdollisista villeistä koirasusista. "Ranskassa esiintyy joskus vaalean keltaisia susia, jotkut ovat lähes valkoisia ja jonkin verran löytyy mustiakin. Mutta kaikki näkemäni mustat ovat vaikuttaneet olevan enemmän tai vähemmän sekarotuisia. Tätä tapahtuu varsin usein kun naarassudella ei ole kumppania ja kiima-aikana jokin vaelteleva paimenkoira on pitänyt sille seuraa. Tästä syntyy sekoituksia jotka oikean suden kanssa lisäännyttyään joskus tuottavat omituisia jälkeläisiä. Kahdessa näkemässäni pentueessa osa pennuista oli mustia, osa oli keltaisia valkoisilla kaula- ja vatsalaikuilla ja niiden pää oli melkein kuin mastiffilla, joillakin korvankärjet roikkuivat. Yksi susi oli lähes täysin valkoinen ja muuten puhdasverinen. Uskon sen olleen albiino."

La Chasse du Loup -kirjassa hän kertoo myös: "Normandiassa oli aikoinaan laji mustia susia, jotka markiisi d'Enneval tuhosi. Kenties nykyiset mustat sudet ovat sukua niille, etenkin kun niitä yleensä löydetään Normandian lähettyviltä. Herra Thélu, hyvä sudenmetsästäjä Neufchâtelista, tappoi useita sellaisia parikymmentä vuotta sitten." 

Myös Le Couteulxilla oli useita susia ja susiristeytyksiä. Hän kertoi: "Sudet kesyyntyvät melko hyvin, mutta ne ovat silti epäluuloisia ja tuppaavat muuttua äkäisiksi iän myötä. Minulla oli La Chasse du Loupin (1861) kirjoittamisen aikoihin kolme mahtavaa sutta, joista tuli erittäin kesyjä. Ne kävelivät kanssani täysin vapaina, ulvomalla ilmoittivat tunnistaneensa minut jopa yli kilometrin päästä, ja nartut antoivat minun koskea ja pidellä pentujaan synnytyksen jälkeen. Uros oli mustasukkainen ja kun se käveli kanssani se murisi ihmisille, jotka tulivat liian lähelle minua. En ole koskaan nähnyt yhtä kauniita ja kesyjä eläimiä. Nämä sudet olivat äitejä lukuisille sekoituksille, jotka otettiin ajokoiralaumaan mukaan ja joita jalostin viidenteen sukupolveen asti."

Le Couteulx oli saanut idean susiristeytyksiin muiden metsästäjien kokeiluista. Hän ei suinkaan ollut aiheen edelläkävijä, vaan vastaavia jalostusprojekteja oli ollut lukuisilla muillakin metsästäjillä. Suden verellä oli parannettu koirien kestävyyttä, hampaita ja rohkeutta. Hän osasi kertoa esimerkiksi Condén prinssillä olleen pitkän aikaa peuran metsästykseen käytetty susi. Lareintyn paronilla oli ollut lähes musta naarassusi, joka neljän vuoden ajan metsästi koirien kanssa metsäkauriita. Jahdin alussa se oli piti aina lauman perää, mutta kun metsäpeura löytyi susi otti johtajan paikan - ja mikä ihmeellisintä, tämä susi metsästi myös toisia susia.

Kesäturkkinen susi Le Couteulxin kennelissä.

Kuuden kuukauden ikäinen uros Le Couteulxin kennelissä.

Le Coulteuxin susiristeytyksistä alettiin puhua brittiläisissä metsästyslehdissä 1860-luvun lopulla. Kreivillä oli puolikesy naarassusi Jeanne, jota hän piti linnansa sisäpihalla, jotta sen kiimakiertoa voitaisiin pitää paremmin silmällä. Kiiman saavuttua se astutettiin griffon-tyyppisellä Publico-koiralla (tosin joidenkin lähteiden mukaan koira oli Termino, yhdistelmiä oli ehkä useampi). Tästä syntyi neljä pentua, jotka kasvatettiin erityisellä huolella. Rakenteeltaan pennut muistuttivat enemmän sutta, mutta häntä ja turkki olivat koiralta perittyjä. Pentuina niiden hännissä oli pidempää karvaa, joka katosi aikuisiällä. Nämä pennut olivat hyviä ajokoiria, mutta äänettömiä. Niiden paheena oli taipumus teurastaa kanoja, joskin ne olivat sen verran hyvin koulutettuja etteivät tehneet tätä kotona. Risteytykseen tyytyväinen kreivi paritti näitä pentuja toistensa ja puhtaiden koirien kanssa.

Le Couteulx ei koskaan saanut urossutta astumaan narttukoiraa. Tämä johtui todennäköisesti ajoituksen hankaluudesta. Ihmisen vuosituhansia kestäneen jalostuksen ansiosta uroskoira on valmis astumaan milloin vain. Mutta urossusi on lisääntymiskykyinen vain suden normaalin kiima-ajan aikaan, muulloin suden pallit ovat surkastuneet energiaa säästääkseen. Täten narttukoiran kiiman on pakko ajoittua juuri silloin kun suden kivekset ovat juhlakunnossa. Vankeudessa myös stressi ja huonot olot voivat vaikeuttaa lisääntymistä, mutta kreivin tapauksessa tästä tuskin oli kyse, koska hän teetti ainakin yhden puhtaan susipentueen Jeannella ja Batiste-uroksella.

Hänellä kerrottiin olevan myös villinä syntynyt koirasusi Louveau, joka oli pyydystetty pentuna Orleansin metsästä Paul de la Porten toimesta. Louveaun isän arveltiin olevan ajokoira. Sillä oli pitkät ja teräväkärkiset korvat, jotka olivat ruusulla greyhoundin tapaan. Sillä oli karhea, suden värinen turkki, se oli korkea ja raakalaisen näköinen. Se oli kuitenkin kesy, ja seurasi koiralaumaa kuuliaisesti ulkoilujen aikana. Se myös metsästi niiden kanssa, toki äänettömästi, ja arkaili mennä saaliin lähelle.

Griffoniensa lisäksi Le Couteulx saattoi risteyttää sutta myös muihin ajokoiratyyppeihin, sillä hän ohimennen kehui gasconeillaan olevan suden käpälät. En tiedä mitä rotua hän tarkalleen tarkoitti gasconilla, kenties isogascognenajokoiraa - jos kovin tarkasti rajattuja rotuja tuohon aikaan edes oli.

Puolisusi Serpente oli Jeannen ja Publicon tai Terminon tytär. Sillä oli enemmän ajokoiran piirteitä kuin Louveaulla, jonka kanssa se jakoi asuintilansa, mutta oli sitä jonkin verran villimpi käytökseltään. Se oli tummemman sävyinen ja sileäkarvaisempi kuin muut puolisudet. Sitä ei oltu käytetty metsästykseen, koska kreivi pelkäsi sen katoavan tai loukkaantuvan, jolloin hän menettäisi arvokkaan jalostuseläimen.

Kaksivuotias susi Le Couteulxin kennelissä.

Netin syövereistä löytynyt selkeämpi, mutta harmittavan
pieni versio ensimmäisestä kuvasta.

1870-luvulla Ranskan-Preussin sodan aikaan Le Couteulx antoi kahdeksan

12,5 % griffon-susisekoitusta skotlantilaiselle Waldron Hillille, joka oli kuuluisa saukkojen metsästäjä ja sai jahtikutsuja ulkomailta asti. Le Couteulxin koiria risteytettiin suurissa määrin Hillin saukkokoirien kanssa, mahdollisesti myös muiden koiratyyppien ja muiden metsästäjien laumojen kanssa. Ne tulivat tunnetuiksi hurjista luonteistaan ja paikalliset pelkäsivät saukkokoiria vielä pitkään Waldron Hillin kuoleman jälkeen. Le Couteulx saattoi myydä koiriaan myös muillekin briteille, mutta lehdissä tämä on vain sivumaininta ja kaikki tekstit keskittyvät Hillin koiriin.

Hillille lähetettyjen koirien lopullinen kohtalo on sekava, sillä oli puhetta, että koirat olisi palautettu Ranskaan sodan loputtua, mutta kreivi Le Couteulxille oli kerrottu niiden olevan myyty Pohjois-Amerikkaan, jossa niiden olisi tarkoitus metsästää karibuja. Kreivi ei saanut selvitettyä kuka amerikkalainen ostaja oli. Paikalliset uskoivat koirien jääneen Hillille. Kenties sota-aikana kreivin oli ollut pakko luopua koiristaan, mutta sodan päätyttyä hän alkoi kysellä niitä takaisin, jolloin Hill keksi niiden jo lähteneen Amerikkaan.

Herra F. Rayner lähetti kirjeitä Field-lehdelle, joissa kertoi tavanneensa vanhan miehen, joka oli työskennellyt Waldron Hillin kennelapulaisena. Tämä mies vahvisti epäilyn ettei koiria lähetetty Amerikkaan, ei ainakaan kaikkia. Mies kertoi koirien olleen hyvin tottelemattomia ja vaatineen paljon piiskaa. Hän mietti, että ne eivät varmaan ymmärtäneet englantia. Tästä huolimatta Hillin lauman kerrotaan olleen parhaimmillaan 1870-luvun jälkeen, ja tämän uskottiin olevan näiden ulkomaanlisäysten ansiota. Ne jaksoivat metsästää aamusta iltaan ja lähes aina löysivät jotain tapettavaa. Kun Le Couteulxin koiria oli käytetty tarpeeksi monta kertaa jalostukseen Hill ilmeisesti lopetti ne. Vanha kennelapulainen muisti elävästi kuinka niistä viimeinen vietiin ulos ammuttavaksi. Koira oli niin pahapäinen, että lopetuksen suorittanut Jock Hislop tärisi kuin haavanlehti.

Kun Waldron Hill kuoli hänen kerrotaan jättäneen jäljellä olevat koiransa sukulaiselleen Englantiin, kuuluisan Hawkstone-saukkokoiralauman omistaneelle Geoffrey Hillille, mutta sillä ehdolla, että jos niille ei löytyisi käyttöä ne myytäisiin Ranskaan, eikä niitä missään nimessä saisi myydä briteille. Oliko tämä jonkinlainen merkki Hillin tuntemasta syyllisyydestä kreivin puijauksesta? Myös kreivi oli tässä vaiheessa kuollut. Vuosien 1870-1890 välisenä aikana Geoffrey Hillin lauma hävitti yli 700 saukkoa.

Saukkokoira © Canarian / Wikimedia Commons

Vuonna 1906 Francis Thompson kirjoitti Field-lehdelle kokemuksistaan Geoffrey Hillin koirien kanssa. Hän oli osallistunut toukokuussa 1885 Shropshiressa järjestettyyn jahtiin, jossa mukana olivat susista polveutuneet Reginald-uros ja Rita-narttu. Ne olivat sisaruksia ja niiden sukutaulussa puhdas susi oli jo 12. sukupolven päässä. Ne olivat verilinjansa ainoita selviytyjiä, sillä muut olivat kuolleet kun lähes koko Waldron Hillin lauma jäi rabieksen uhriksi. Isänsä ja isoisänsä tavoin ne olivat arvostettuja koiria päättäväisyytensä ja kestävyytensä ansiosta. Niiden mainittiin myös osaavan seurata katseellaan saukon sukeltaessa muodostamaa ketjua, ja sukeltavan itse saukon perään tavalla, joka oli tavalliselle saukkokoiralle erikoinen. Vain hyvin onnekas saukko pääsi niiltä karkuun. Uroksella oli tavallista pidemmät jalat ja pää, ja se oli ravurityyppisempi kuin puhdas saukkokoira. Sen selkein erikoisuus oli kallossa oleva korkea harjanne (sagittal crest), johon vahvat leukalihakset kiinnittyivät. Tämä oli kaikkien susisekoitusten erityispiirre.

Myös Reginald ja Rita olivat hurjapäisiä. Vieraiden ihmisten ei ollut turvallista käsitellä niitä. Joe Bennett, työntekijä Geoffrey Hillin kennelissä, näytti käsivarressaan olevaa arpea Thompsonille. Saukkojahdin aikana hän oli yrittänyt pelastaa saukon ruumiin koirien runtelulta, mutta Reginald oli kiihkoissaan vahingossa purrut häntä ja melkein repinyt käsivarren lihaksen irti luusta.

Geoffrey Hill jatkoi näiden koirien jalostamista ja ne levisivät hänen kennelin ulkopuolelle. Vuonna 1906 rhodesialainen James L. Heward kirjoitti Fieldille isästään, jolla oli 1880-luvulla saukkoja ja jäniksiä metsästävä koiralauma Walesin Newportissa. Hänen isänsä oli esitellyt koiran, jonka oli saanut Geoffrey Hilliltä. Suden veri näkyi koiran raa'assa tavassa ottaa saalis kiinni. Kirjoittaja haaveili voivansa saada pari sellaista koiraa Rhodesiaan, jotta voisi metsästää niillä pahkasikoja.

Näiden koirien hurjuutta korostettiin toistuvasti, ja pakostakin miettii oliko kyse ihmisten susihysteriasta. Vuonna 1928 Oban Times -lehdessä julkaistiin anonyymin mielipidekirjoitus, jossa vastustettiin epäluotettavien saksanpaimenkoirien maahantuontia niiden suden veren takia. Varoittavana esimerkkinä hän otti esille Hillien saukkokoirat. "...niiden jälkeläiset, jopa kuudennentoista sukupolven jälkeen, olivat tunnettuja paholaisia, vaikkakin mestareita työssään. Olen itse tuntenut yhden tai kaksi. Yksi oli harmiton vanha kaveri, joka kuitenkin oli työssään vertaansa vailla, ja metsästyksessä se päätyi aina ääntelemään kuin susi. Sen on pitänyt olla ainakin kahdenkymmenen sukupolven päässä sudesta, ehkä enemmänkin. Toinen oli yhtä hyvä metsästäjä, mutta sitä piti pitää silmällä. Sillä oli paljon suden piirteitä, erityisesti muistan sen alaspainuvan takaruumiin ja pitkän, jolkottavan askeleen, sekä saatanallisessa virneessä paljastetut hampaat silloin kun se vastusti nuhteluita. Kaikki nämä piirteet tulivat sen villiltä esi-isältä, ja molemmat koirat olivat vielä vanhoilla päivilläänkin metsällä yhtä päättäväisiä kuin susi. Ne eivät jättäneet jälkeä kunnes löysivät saalinsa, ellei niitä revitty väkisin pois."

Jos susi on jo kahdenkymmenen sukupolven päässä koiran sukupuussa, on täyttä hysteriaa laittaa negatiivisia ominaisuuksia suden piikkiin. Tuossa vaiheessa susi on laimentunut täysin olemattomiin. Syitä verilinjan aggressiivisuudelle olisi kannattanut etsiä jostain ihan muualta. Mielikuvat pelottavista susista olivat kuitenkin liian voimakkaita ja voittivat järjen. 

Vaikka Le Couteulxin koiria käytettiin ilmeisesti laajasti Britannian saukkokoirien jalostuksessa, laimeni suden veri hyvin nopeasti, mutta se ei missään nimessä tarkoita etteikö tämän päivän koirissa voisi silti yhä olla yksittäisiä sudelta perittyjä geenejä. Ainakin hetkellisesti ne virkistivät brittiajokoirien geenipoolia aivan uusilla geeneillä, ja hurjista luonteistaan huolimatta niiden työominaisuuksiin oltiin hyvin tyytyväisiä.

Eikä susiristeytysten lurauttaminen ajokoiriin ole jäänyt vain kaukaiseksi muistoksi. Country Life -lehdessä raportoitiin vuonna 1988 M. Jacques Gontardin villisikoja metsästävästä koiralaumasta, johon oli hankittu kaksi sudenpentua Jugoslaviasta. Niitä aiottiin käyttää jalostukseen, mutta en tiedä miten tämän jalostusprojektin kanssa kävi.

EDIT: Upouudessa geenitutkimuksessa on paljastunut, että kahdessa testatussa Grand Anglo-Francais Tricolore -rodun edustajasta löytyi sutta 5,7 % ja 4,7 %. Tämä vahvistaa blogitekstin väittämiä ranskalaisten metsästäjien susiristeytyksistä. Kaikenlaiset hurjat risteytykset ovat loppuneet kuin seinään sen jälkeen, kun viralliset Kennelliitot ovat aloittaneet toimintansa. Ensimmäinen niistä oli Britannian The Kennel Club, joka perustettiin vuonna 1873, ja pian muut maat ottivat mallia. Susiristeytyksiä on pitänyt olla rodussa paljon, tai sitten rodun edustajia oli vain vähän kantakirjojen sulkeuduttua, jotta sutta olisi yhä tänä päivänä noin 5 % jäljellä.

Lähteet:

* Chapters on Animals (Philip Gilbert Hamerton, 1877)

* La Chasse du Loup (Jean-Emmanuel Le Couteulx de Canteleu, 1861)

* Country Life 28.4.1988

* Field 17.9.1898

* Field 14.4.1906

* Field 9.6.1906

* Field 21.8.1906

* Manuel de Vénerie Française (Jean-Emmanuel Le Couteulx de Canteleu, 1890)

* Oban Times and Argyllshire Advertiser 28.7.1928

* The Scotsman 4.4.1904

* Wolf-Hunting and Wild Sport in Lower Brittany (Edward William L. Davies, 1875)

Kannechor - Koira kanavarkaana

Yksi Brian Plummerin lurcher-koirista. En tiedä mikä yksilö kyseessä.

 Olen tähän mennessä lukenut kolme Brian Plummerin kirjaa ja ne ovat olleet oikein viihdyttäviä. Hän kirjoittaa hyvin vaatimattomasti ja nokkelasti. Plummer (1936-2003) oli brittiläinen opettaja, metsästäjä ja koiramies, joka kirjoitti lukuisia kirjoja rottien, kanien ja kettujen metsästyksestä, sekä hän kehitti rodun  plummerinterrieri, joka tosin ei koskaan saavuttanut suursuosiota. Rodulla on yhä kasvattajia ja rotuyhdistyksiä, mutta uskon sen pysyvän vain harvojen suosimana erikoisuutena ja hiipuvan lopulta kokonaan. Plummer halusi tuoda metsästysviettejä takaisin lucasinterrieriin ja risteytti niihin muita rotuja, jolloin niitä ei enää hyväksytty puhdasrotuisiksi ja Plummerin versiosta tuli sporting lucas terrier. Plummerista on myös tehty muutama tv-dokumentti. Ihan turhasta ukosta ei siis ole kyse, vaikka hän oli vähintäänkin erikoinen.

Terrierien lisäksi Plummer kasvatti elämänsä aikana muun muassa valkoisia saksanpaimenkoiria ja lurchereita. Lurcher on etenkin Iso-Britanniassa ja Irlannissa erittäin suosittu löyhä koiratyyppi, joita käytetään kanien ja kettujen metsästykseen. Nämä koirat ovat roturisteytyksiä, joiden sukupuut voivat olla tiedossa pitkälle ja koiria kasvatetaan työ-ominaisuudet edellä. Lurcherin värit ja karvanlaadut voivat olla mitä vain maan ja taivaan välillä. Perinteinen lurcher on jonkin (yleensä brittiläisen) vinttikoiran ja paimenkoiran sekoitus. Näillä yhdistelmillä yritetään luoda koira, jolla on vinttikoiran nopeus ja paimenkoiran älykkyys. Jos mukaan halutaan vielä voimaa ja taisteluhalua, voidaan lisätä esimerkiksi staffordshirenbullterrieriä ja lopputulos on bull lurcher. Kahden tai useamman eri vinttikoiran risteytys ilman muita koiratyyppejä on long dog.

Varmasti tulevaisuudessa tulen kertomaan kunnollisemmin Plummerin terriereistä ja "lurkkereista", mutta tällä kertaa halusin tarttua ihan pieneen tiedonmuruun, joka löytyi hänen kirjasta Merle: Start of a Dynasty. Kirjassa Plummer kuvailee kannechor-koiria, joka oli minulle aivan uusi juttu, eikä netistä löytynyt mitään tietoa aiheesta, paitsi yhdellä staffikasvattajalla oli tämä sana kennelnimenä.

Iso-Britanniassa on paljon romaneja, eli mustalaisia, jotka viettävät vapaata elämää kulkemalla vankkurilla ja karavaanilla paikasta toiseen (EDIT: Brittein saarilla on myös kantaväestöä, jotka elävät kiertolaiselämää ja joita kutsutaan traveller-sanalla, Plummer kuitenkin puhui nimenomaan romaneista ja osasi tehdä eron näiden ryhmien välillä). Kuten varmasti muissakin maissa, joissa mustalaisia on, on brittiläisillä mustalaisilla omia tapojaan ja sanojaan. Plummerilla ei ollut tästä ihmisryhmästä paljoa hyvää sanottavaa, mutta hän oli hyvin kiinnostunut heidän katoavasta elämäntyylistä, kielestä ja etenkin heidän koirista, joista kerrottiin lukemattomia tarinoita. Aito romani-lurcher oli niin älykäs ja tehokas, että se helposti pystyi ruokkimaan koko perheen. Romanien matkatessa kuski saattoi äkätä kaniinin, jolloin lurcher päästettiin irti. Muiden mailla salametsästäminen ei ollut minkäänlainen ongelma hiljaisen koiran kanssa, joka nappasi saaliin nopeasti ja sen jälkeen tuli kuuliaisesti takaisin. Parhaimmat koirat juoksivat yksin salametsästämään muiden maille ja taitavasti metsänvartijoita vältellen palasivat kotiin saaliin kanssa. Plummer vietti nuoruutensa lukemalla liioittelevia kirjoja näistä romanikoirista ja hänelle syntyi pakkomielle löytää sellainen itselleen. Erityisesti hän piti merleistä koirista, koska hänen ystävä oli vakuutellut hänelle ettei kukaan varasta merleä, sillä jokaiselle yksilölle uniikit laikut tekisivät koirasta liian helposti tunnistettavan.

Kannechor ei ollut rotu, vaan kanavarkaana toimiva koira, jollaisia romaneilla huhuttiin olevan. Lainaan Plummerin eläväistä kuvausta, mutta tiivistän jonkin verran:

"Fathom on koira, joka mustalaisten keskuudessa tunnetaan kannechorina - kanavarkaana, joka etsii, ottaa kiinni ja tuo kotiinsa toisten ihmisten kanoja - ja painotan niiden olevan toisten ihmisten, sillä jos kyseessä olisi vain kanojen hätyyttelyä olisi tapa helppo kouluttaa pois. Unohtakaa mielikuva koirasta, joka kävelee siipikarjaa täynnä olevalle farmille jakamaan kuolemaa ja tuhoa kaikille sen asukeille. Sellainen koira ei ole kannechor. Kannechor on jotain erilaista, sillä hän on mestarivaras konnakoirien keskuudessa, rosvo, joka kiitää läpi maaseudun jäämättä kiinni, vaikka näyttää täydelliseltä takan äärellä lepäävältä lemmikiltä.

Katso kuinka aito kannechor työskentelee ja näet taidon, joka jättää kaikki muut koirien teot varjoonsa. Katso kuinka hän kävelee kanssasi tähän asti ystävällisen maanviljelijän tiluksilla, jättäen ympärillä lepattavat kanat huomiotta. Katso kuinka hän tarkoituksella pyrkii olemaan huomaamatta kanoja, kääntäen päänsä jotta ei näkisi niiden typerää, höyhenistä hysteriaa. Mutta varo tätä huiputtajaa, tätä koirien Juudasta.

Kun poistut tilalta huomaat kuinka koira on vastahakoinen lähtemään kanssasi. Teeskentele ettet huomaa koiraa, käännä katseesi pois hänen hiipivästä askelluksesta. Katso kuinka hän hitaasti palaa maatilalle, kuinka hän jännittyy lähestyessään saalistaan, maha melkein maata laahaten, jalat taipuneina kuin ponkaisuun valmistuvalla kissalla. Katso tuota melkein rumaa jännitystä, joka saa koko kropan värisemään hämähäkinverkkoon tarttuneen lehden lailla, mutta ennen kaikkea katso hänen valitsemaa uhria, jonka hän on suuresta parvesta valinnut. Todennäköisesti se ei ole häntä kaikkein lähinnä ruokaileva kana, joka tottumattomaan silmään ei erotu mitenkään muusta parvesta. Todennäköisesti uhri on kana jonka olet tönäissyt tieltäsi kengän kärjellä, tai kana jonka olet siirtänyt leposijaltaan portin päältä. Katso nyt, sillä tämä on se yksilö jonka hän on valinnut huomionsa kohteeksi, katso kun hän luikertaa sitä kohti, enemmän käärmemäisenä kuin koirana, napaten linnun yhdellä loikkauksella, ja hiljentäen sen kotkotukset harkitulla paineella rintakehään - paineella, joka ei riitä tappamaan, mutta ajaa kaiken ilman keuhkoista ulos jolloin varoituskiekunta tukahtuu linnun kurkkuun. Katso kuinka koira kiirehtii kotiin, käyttäen jokaista puskaa, seinää, liiteriä, ja estettä suojanaan välttääkseen paljastumista. Kana on yhä elossa kun hän tiputtaa sen ovellesi, tai mikä pahempaa, jos hän löytää sinut matkan varrelta, painautuen kättäsi vasten pyytäen sinua vastaanottamaan hänen aarteensa, saaden sinut häpeämään ja tuntemaan olevasi hänen vastahakoinen rikoskumppani."

Fathom.

Legendojen romani-lurcheria etsiessään Plummer kävi katsomassa useita pentueita, joiden myyjät ylistivät koiriaan maasta taivaisiin. Plummer pettyi monta kertaa. Appleby-in-Westmorlandissa järjestetään vuosittain suuri Appleby Horse Fair -markkina, jossa romanit myyvät pääasiassa hevosia ja hevostarvikkeita. Plummer osallistui markkinoille voidakseen tavata aitoja romaneja ja heidän koiriaan. Hän tapasi noin 80-vuotiaan Charlie Ingramsin, tunnetun romanin, joka oli karismaattinen tarinankertoja ja kansansa historian tietäjä. Innokas Plummer kyseli tarujen koirista ja Ingrams vain nauroi ja pudisteli päätään. Kirjojen koirat olivat fantasiaa. Kyllä erittäin älykkäitä romanikoiria oli, kannechoreja myös, mutta ne eivät olleet koulutuksen tuloksia, vaan syntymästään lahjakkaita. Niiden vaistoja ja luonnonlahjakkuutta hyödynnettiin, mutta ei koulutettu.

Ingrams kertoi omasta kannechoristaan, jonka oli omistanut monta vuotta sitten Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan välissä. Koira oli ollut hyödytön rusakkojen ja kanien metsästyksessä, mutta verraton kanavaras. Ingrams oli harrastanut kukkotappeluita ja siihen aikaan paras kukkotappeluttaja oli eräs Ryland, sekaverinen romani, jolla oli oma verilinjansa erittäin hyviä tappelukukkoja, jotka tappoivat vastustajansa ennen kuin toinen oli päässyt edes aloittamaan. Ryland voitti kaikki Walesista Skotlantiin, romanit, valkoiset, lääkärit, lakimiehet, opettajat, kenet tahansa laittomasta toiminnasta kiinnostuneen. Rylandin kukko oli tehnyt Ingramsin linnuista hakkelusta. Ingrams oli halunnut ostaa häneltä kukon, mutta sai osakseen vain räkäistä naurua. Ryland ei suostunut myymään edes munia ravistamatta niitä ensin, sillä ravistetut munat eivät kuoriudu.

Siispä eräänä päivänä Ingrams otti koiransa mukaan vieraillessaan Rylandin karavaanilla. Ryland esitteli ja kehuskeli lintujaan, kertoi ylpeänä niiden suvusta ja saavutuksista. Ryland ojensi lintujaan pideltäviksi, myös kanojaan, sillä hänen kanatkin tappelivat. Ingrams kuitenkin tarkoituksella otti vain yhden linnun syliinsä, kukon, joka oli voittanut kuusi ottelua ja oli pahasti runneltu, mutta ei kuolettavasti. Ryland ei olisi ikinä myynyt sitä, ja Ingrams lopulta lähti paluumatkalle. Puoli mailia myöhemmin Ingrams nyökkäsi koiralleen, joka kipitti oitis Rylandin leirille ja palasi tuo samainen kukko suussaan. Kukko rääkyi vihaisena, mutta koira ei ollut vahingoittanut sitä. Se pystyisi hyvin tappelemaan ja astumaan kanoja. Kukko piilotettiin tutun maatilalle, eikä Ryland voinut todistaa Ingramsin olleen varas. Lumoutunut Plummer halusi tietää mitä koiralle tapahtui. Ingrams kertoi vaihtaneensa koiran moottoripyörään, jälleen romuttaen Plummerin nuoruuden kirjoista saadut mielikuvat - kirjojen mukaan romanikoiria ei myyty mistään hinnasta!

Plummer kuitenkin sai jalostettua kelpoja lurchereita omin voimin, joista osa oli luonnostaan kannechoreja. Näitä olivat ainakin Penguin, sen tytär Fathom, ja Fathomin poika Woolly. Taito vaikutti perinnölliseltä, mutta nosti päätään sukulinjassa arvaamattomasti. Hänen paras lurcherinsa, Merle, ei ollut kanavaras. On vähän hämmentävää miksi Plummer ylipäänsä oli niin kiinnostunut kannechoreista ja halusi sellaisia itselleen, sillä tällainen koira johti vääjäämättä ongelmiin naapureiden ja lain kanssa. Plummer oli erittäin kiinnostunut kielistä, historiasta ja työkoirista, joten kenties hän ei halunnut tällaisten koirien kuolevan sukupuuttoon modernisoituvassa maailmassa.

Fathom etenkin oli ongelmallinen. Plummer ei varsinaisesti ulkoiluttanut sitä, vaan päästi sen joka päivä vapaaksi. Harva se päivä Fathom toi kodin kuistille saalistamansa kanin ja piilotti sen omistajansa saappaiden taakse. Tämä oli lähinnä miellyttävä yllätys. Tosin kerran Fathom pudotti elävän kanin kuistille, tässä ei normaalisti olisi ollut mitään erikoista, mutta tämä oli rotukani jolla oli näyttelyrengas jalassaan. Alueella levisi uutisia vandaaleista, jotka olivat rikkoneet lasten kanikoppeja. Plummer ei päästänyt Fathomia vapaaksi ennen kuin puheet kadonneista lemmikkikaneista laantuivat.

Plummerin lähettyvillä eli paljon sepel- ja turkinkyyhkyjä, jotka houkuttelivat paikalle metsästäjiä. Plummer vältti Fathomin päästämistä vapaaksi metsästysaikaan, mutta kolmantena päivänä hän otti riskin ja päästi koiran ulos. Kahdesti tai kolmesti tuona päivänä koira kopautti ulko-ovea päällään ja seisoi kuistilla kyyhky suussaan. Myöhemmin kuistille ilmestyi vihainen metsästäjä, joka raivoissaan potkaisi kuistilla lojuvan anorakin sivuun, paljastaen sen alla olleen kasan ammuttuja kyyhkyjä. Hänen ampumia kyyhkyjä, jotka Fathom oli varastanut hänen säkistään. Ja jotta syyllisestä ei olisi epäilyksen häivää juuri sillä hetkellä Fathom ilmestyi paikalle uusi kyyhky suussaan!

Eräänä perjantaina Plummer asettui nokosille työpäivän jälkeen ja päästi koiransa ulos. Pari tuntia myöhemmin hän heräsi ruokkimaan koirat, mutta Fathomia ei näkynyt. Koiraa ei näkynyt aamullakaan. Huolestunut Plummer kävi kylällä ostoksilla, ja palatessaan illalla Fathom oli palannut ja makasi tuijottaen kuistin nurkassa lojuvaa anorakkia. Takin sisuksista tuijotti kolme bantam-kanaa, jotka Plummer tiesi heti kuuluvan erilaisista rotulinnuistaan ylpeälle Richard Jacobbsille. Fathom ei päästänyt niitä silmistään ja tuhahti niille varoittavasti heti jos ne yrittivät karata. Koira oli viettänyt koko yön varastaen Jacobbsin kanoja, joskin oli mysteeri miten se oli saanut ne pysymään kuistilla sillä se pystyi kantamaan vain yhtä kanaa kerrallaan. Plummer laittoi kanat laatikkoon ja Fathom mukanaan ajoi Jacobbsin luo. Jacobbs oli raivoissaan, joskin ihmeissään miten kanat eivät olleet lainkaan vahingoittuneita. Plummer koki tilanteen sen verran painostavana, että Jacobbsin edessä löylytti Fathomia ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fathomia ei tämän jälkeen päästetty ulos ilman valvontaa.

Lähteet
*Merle: Start of a Dynasty (Brian Plummer, 1982)
*Omega (Brian Plummer, 1984)

Teddy R, koulutettu "susi"

Etsiessäni kaikenlaista materiaalia historiallisista koirasusista törmäsin Teddy R:n tapaukseen. Tätä koiraa väitettiin puhtaaksi sudeksi ja se sai osakseen paljon julkisuutta. Itselleni on pieni mysteeri miten tämä koira on mennyt läpi sudesta, sillä kuvien perusteella se oli selkeästi koira, ei välttämättä edes koirasusi. On toki täysin mahdollista, että siinä olisi voinut olla tippa suden verta mukana. Tämä koira oli kuitenkin kiinnostava tapaus, oli siinä mitä verta hyvänsä, joten käydään läpi mitä tietoa Teddystä on jäänyt elämään jälkipolville. 

Teddy R, joka oli nimetty presidentti Theodore Rooseveltin mukaan, oli Illinoisin osavaltiosta peräisin olevan professori W. H. Southworthin omistama koira. Southworth väitti Teddyn olevan LaSalle Countyn lammasvarkaista polveutuva susi, jonka hän oli kaapannut pentuna ja kasvattanut metsästyskoirien joukossa. Teddyllä oli ollut myös kaksi sisarusta, mutta vain Teddy oli koulutettavissa. Southworth opetti sille paljon temppuja ja käytti sitä myös metsästykseen.

Tri County Press -lehti vuodelta 1903 kuvaili yhtä Teddyn metsästysretkistä. Lumisena ja aurinkoisena tammikuun päivänä kaniinimetsälle lähti yhdeksän miestä, mukanaan kolme koiraa, kolme haulikkoa ja kolme frettiä. Koirakolmikko koostui "kesytetystä sudesta", spanielista ja greyhoundista. Fretit laskettiin rautatien vieressä oleviin kaninkoloihin, joista saatiinkin heti kolme kania. Tämä oli turhankin helppoa. Ensimmäinen oikea jännitys saatiin kun kani otettiin elävänä kiinni ja päästettiin vapaaksi avaralla pellolla. Koirat päästettiin irti, ja kani oli tuskin ehtinyt juosta sataa metriä kun Teddy R sai sen kiinni ja kantoi sen isännälleen. Nälkäisen koiran annettiin syödä kani, jonka se söikin ilomielin aloittaen päästä, eikä jättänyt jälkeensä yhtäkään luuta taikka karvatupsua. Tämän jälkeen fretti ajoi kanin ulos kolosta, jolloin koirat jälleen syöksyivät saaliin perään. Jälleen Teddy R tavoitti kanin ensimmäisenä ja toi sen elävänä omistajalleen, jolloin kaniparka vapautettiin uudestaan, vain jäädäkseen taas Teddyn hampaisiin. Päivän päätteeksi kaneja oli saatu kiinni yhteensä seitsemäntoista, joista kolme yhä elävää aiottiin säilyttää elossa seuraavaa hupiretkeä varten.

Muutamaa päivää myöhemmin miehet olivat jälleen kanijahdissa. Tällä kertaa Southworth järjesti kilpailun, jonka palkintona oli viisi dollaria. Voittajakoiran kuuluisi ottaa kaniini kiinni ja tuoda se omistajalleen, ennen kuin susi ehtisi napata kanin. Kisassa oli mukana kolme koiraa ja Teddy. Yksitellen kaksi kania päästettiin irti ja kummallakin kerralla Hunter-mastiffi otti ne kiinni, mutta koiran koulutus pilasi sen voiton, sillä Hunter oli opetettu kanin tapettuaan pudottamaan se maahan. Silloin Teddy singahti kaappaamaan raadot ja toi ne omistajalleen. 

Teddy loisti myös kettu- ja susijahdissa. Sen sanottiin olevan lauhkea ja älykäs, mutta etenkin susia jäljittäessään siitä tuli raivoisa peto ja sen väitettiin olevan parempi kuin mikään ajokoira. Southworth oli niin varma koiransa kyvyistä, että halusi lahjoittaa sen presidentti Rooseveltille, joka aikoi lähteä susimetsälle. Presidentti kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Hassua kyllä, Southworth oli jo pari vuotta aiemmin, vuonna 1901, yrittänyt myydä koiran näyttelijä Sarah Bernhardtille. Hintana olisi ollut 300 dollaria. Pariisilainen näyttelijätär oli saapunut Chicagoon ja oli kuulemma ollut kiinnostunut tapaamaan koulutetun suden, mutta Southworth ja Teddy odottivat hotellin aulassa tunnin ajan turhaan. En tiedä tapasiko ranskalainen julkkis koiraa ollenkaan, ja olivatko uutiset koulutetusta sudesta oikeasti ehtineet Ranskaan asti. Kauppoja ei ainakaan tehty.

Teddy osasi lukuisia temppuja. Se muun muassa ratsasti hevosen selässä pidellen samalla ohjaksia suussaan, osasi erotella kolikoita ja jakoi lehtisiä. Teddystä teetettiin useita postikortteja, joita myytiin temppunäytösten ohessa. Näitä kortteja teetettiin selkeästi paljon, sillä niitä on lähes jatkuvasti tarjolla Ebayssä.

Vuonna 1911 Teddyä käytettiin näytillä jopa Kalifornian Whittierin korkeakoulussa asti, jossa sen uskottiin olevan hyvä esimerkki eläinten psykologiasta ja kuinka villejä eläimiä voidaan kouluttaa. Myös kaikenlaisia erikoisuuksia kronikoiva Ripleyn usko tai älä (Ripley's Believe It or Not) otti Teddy R:n mukaan sanomalehtijuttuun, jossa ällisteltiin suden rinnassa olevaa kotkan muotoista merkkiä.

Teddy sai elämänsä aikana osakseen suurta huomiota, sitä esiteltiin julkkiksille ja jopa presidentille, siitä kirjoitettiin useasti sanomalehtiin ja sitä käytettiin koulussa opetusmateriaalina. Jostain kumman syystä kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut kyseenalaistavan Teddyn eläinlajia, tai ainakaan epäilyksiä ei kerrottu julkisesti. Johtuiko tämä omistajan asemasta? En saanut selville minkä alan professori hän oli, ja myös etunimet jäivät mysteeriksi. On hämmentävää miten tämä koira on mennyt läpi puhtaasta sudesta isojen lepakkokorviensa ja muutenkin koiramaisen olemuksensa kanssa. Susiväitteiden lisäksi tarinat koiran ilmiömäisistä kyvyistä saattoivat olla liioiteltuja, ja koira tuskin olisi kiinnostanut mediaa mikäli se olisi ollut vain tavallinen kylärakki. Teddyn tyrkyttäminen kuuluisille henkilöille on myös saattanut olla julkisuuden hakua, sillä kummallakin kerralla Southworth ilmoitti suunnitelmistaan etukäteen sanomalehdille. Mutta oli miten oli, Teddy on ollut mielenkiintoinen koira ja jättänyt oman pienen jälkensä historiaan.

 

Lähteet:

*The Buffalo News 6.2.1901

*The Minneapolis Journal 31.3.1903

*The Redondo Reflex 16.2.1911

*Sioux City Journal 25.4.1949

*The St. Louis Republic 31.3.1903

*The Starkville News 31.7.1903

*The Whittier News 3.2.1911

*Tri County Press 22.1.1903

Puolisusi Queenie

Olen aikaisemmin kertonut ansastaja & susiasiantuntija Frank Glaserin valjakkoa vetävistä koirasusista tässä postauksessa. Tällä kertaa kerron enemmän hänen lempikoirasudestaan, Queeniesta. Yritän välttää liiallista toistoa, joten lisää tietoa Queeniesta ja sen omistajasta löytyy tuosta vanhasta postauksesta. Lähteinä toimivat Jim Reardenin kirjat Alaska's Wolf Man ja The Wolves of Alaska: A Fact-based Saga. Kumpaakaan ei ole suomennettu.

Queenien emo oli alaskanmalamuutti Nellie ja isä Frank Glaserin pyydystämä musta susi. Niiden ensimmäisessä pentueessa oli neljä harmaata urosta. Queenie oli ainut musta valkoisilla merkeillä, sekä ainut narttu. Pentue syntyi maaliskuussa 1927 Glaserin ansastajaystävän, John Colvinin mökillä. Queenie syntyi neljän urospennun jälkeen. Glaser aikoi ensin tappaa pennun, koska ei halunnut narttuja. Kiimaisista nartuista olisi vain vaivaa valjakossa. Colvin kuitenkin esti häntä. Mitä jos pentuja ei syntyisi enempää? Queenie olikin pentueen viimeinen ja sen henki säästettiin. Ajan saatossa siitä tuli Glaserin paras vetokoira ja valjakon johtaja, jonka lopettamista hän olisi takuulla katunut. Tämän pentueen jälkeen Glaser valjakkoili vain tästä suvusta polveutuvilla koirasusilla ja hänen mielestään ne olivat parempia kuin tavalliset rekikoirat.

Pentujen rekikoulutus alkoi niiden ollessa neljän tai viiden kuukauden ikäisiä, jolloin ne aloittelivat vetämällä tyhjää rekeä ruohikolla. Lumen tullessa Queenie valjastettiin reen kärkeen emonsa Nellien viereen. Jo kahden ajelun jälkeen Queenie oli oppinut kääntymään oikealle ja vasemmalle, sekä oppi muita käskyjä nopeasti. Seuraavana vuonna Queenie oli jo emoansa parempi johtokoira.

Käskyjen sijaan Glaser käytti Queenien kanssa enemmän käsisignaaleja. Queenie vilkuili vähän väliä taakseen mitä omistajansa oli tekemässä ja Glaserin ojentaessa oikeaa kättään koira kääntyi oikealle, ja sama vasemman käden kanssa. Käsisignaalista Queenie pystyi johtamaan valjakon empimättä valmiilta polulta avaamaan uutta reittiä umpihankeen. Koira hivuttautui haluttuun suuntaan niin kauan kunnes Glaser ilmoitti käännöksen riittävän, jonka jälkeen se jatkoi matkaa suoraan eteenpäin. Queenien takaisinvilkuilusta oli myös hyötyä jos Glaser tipahti reen kyydistä. Kun valjakko ohitti kokeellisen eläintilan, jossa kasvatettiin jakkeja, Glaser oli niin jakkien tuijottamisen lumoissa, ettei huomannut valjakon lähestyvän tiukkaa mutkaa. Mutkassa mies tipahti kyydistä. Kun hän pääsi jaloilleen reki oli jo yli sadan metrin päässä, mutta hän näki Queenien vilkuilevan ympärilleen ja nähdessään omistajansa johtokoira käänsi valjakon takaisin omistajan luokse. Tämän jälkeen Glaser tiesi voivansa luottaa Queenien palaavan aina hänen luokseen.

Queenie ei koskaan tuntunut eksyvän. Glaserin mökiltä oli 29 kilometrin pituinen matka lähimpään Healyn kaupunkiin. Matka taittui valjakolla kahdessa tunnissa, mutta joskus syntyi rajuja lumimyrskyjä, joiden aikana oli mahdotonta erottaa mitään maastosta. Queenien suuntavaistoon pystyi onneksi luottamaan. Lumi ja kova tuuli saivat koirien silmäluomet jäätymään kiinni, jolloin ne pysähtyivät raaputtamaan silmiään. Glaser pyyhki paljain käsin koirien silmät auki ja matka saattoi taas jatkua. Kovassa myrskyssä, näkyvyyden ollessa huono, Queenie saattoi nousta hetkeksi takajoilleen yrittäessään etsiä turvallisinta reittiä.

Queenie auttoi myös metsästyksessä. Glaser pyydysti kesäisin kalaa koiriensa ruuaksi aina 20-30 kiloa kerrallaan ja kuivatti ne mökkinsä lähellä. Eräänä syksynä karhu oli alkanut ruokailla hänen kalankuivaustelineillään kolmen viikon ajan ja kuka ties milloin karhu siirtyisi syömään hänen koiransa. Glaser asettui väijyksiin telineiden lähelle ja sai ammuttua karhua. Osuma oli huono ja karhu pakeni tiheikköön. Olisi ollut puhdasta itsemurhaa mennä haavoittuneen karhun perään tiheään pusikkoon, joten Glaser haki Queenien apuun ja päästi sen vapaaksi. Koira ryntäsi pensaaseen ja puolen tunnin ajan ahdisteli karhua haukulla, ulvonnalla ja valehyökkäyksillä, kunnes karhu viimein tuli pensaikosta ulos ja päätyi ammutuksi. Queenie auttoi metsästysretkien päädyttyä kantamalla lihaa selkärepussaan ja joskus ajoi hirviä Glaserin ammuttavaksi.

Queenie oli "Neiti Juudas", kuten Glaser sitä leikillisesti kutsui. Susia oli paljon ja ne tappoivat liikaa karibuja. Aikana, jolloin 10 dollaria päivässä oli huippuluokan palkka yhden suden tapporaha oli 15 dollaria ja sen turkista sai lisäksi 18 dollaria. Talvella, susien kiima-ajan alkaessa, Queenie ulvoi pitkiä aikoja koppinsa päällä. Kaihoisa laulu houkutteli paikalle kumppania etsiviä urossusia. Glaserin ei tarvinnut lähteä mökiltään mihinkään. Hän saattoi ampua lemmenkipeitä susia ikkunanraosta tai maatessaan väijyksissä koirankopin takana. Queenielle tämä oli kivaa puuhaa ja ulvoessaan se vähän väliä saattoi vilkuilla omistajaansa häntää heilutellen. Jos se oli kauan hiljaa Glaser saattoi koputtaa ikkunalasiin, jolloin koira jatkoi lauluaan. Susien lähestyessä se valpastui ja jännittyi, sekä muutti äänensävyään matalaksi ja intiimiksi. Sudet saattoivat tulla yksin tai isoissa laumoissa. Kerran ulvonta oli houkuttanut paikalle 27 sutta, joista Glaser sai seitsemän ammuttua. Nämä sudenpeijaiset olivat koirille aina jännittäviä tapahtumia. Ne vaikuttivat saavan enemmän jännitystä kuolleista susista kuin karibuista tai hirvistä. Tilaisuuden tullen ne ryhtyivät heti kierimään susien ruumiiden päällä, ravistelivat niitä ja repivät niistä karvatuppoja. Myös Queenie teki tätä innokkaasti, vaikka olisi hetki sitten luritellut sudelle lemmenlauluja.

Kerran Queenie myös pelasti Glaserin sudelta. Glaser oli ampunut suden kaukaa ja lähti Queenien kanssa hakemaan sen ruumista, kiväärin hän erehtyi jättämään mökilleen. Hän heilautti suden olalleen, mutta luoti olikin vain raapaissut sen kalloa. Susi heräsi tajuihinsa ja alkoi repiä Glaserin housunlahetta, jolloin säikähtänyt mies tiputti sen ja nopeasti etsi irto-oksan, jolla kalautti sutta päähän. Queenie hyökkäsi suden kimppuun ja repi sen kurkun auki.

Vuonna 1937 Queenie söi ansastajan jättämän myrkkysyötin ja se ei pystynyt päivään käyttämään takajalkojaan. Koira oli kuolla myrkytykseen, mutta selviytyi. Myrkky oli kuitenkin heikentänyt sen liikekykyä, eikä se enää kyennyt kiertymään kerälle, joka oli kylmässä tärkeä lämpöä säästävä kyky. Queenie kuoli vanhuudenvaivoihin 12-vuotiaana vuonna 1939.

Samurai Tiger: Akita karhumetsällä

Olen viimeaikoina lukenut Martha Sherrillin kirjaa Dog Man: An Uncommon Life on a Faraway Mountain, joka kertoo akitarodun pelastaneesta Morie Sawataishista, hänen perheestään ja koiristaan. Toisen maailmansodan jälkeen akitoja oli jäljellä vain 16. Moni niistä oli sekarotuisia ja ulkomuodoiltaan puutteellisia, eivätkä kasvattajat olleet yhteisymmärryksessä mihin suuntaan rotua pitäisi viedä. Morie ei ennen ollut koiraihminen, mutta kuullessaan rodun ahdingosta hän alkoi 30-vuotiaana kasvattaa koiria ja pikkuhiljaa koirista tuli hänen elämänsä keskipiste.Tällä intohimolla ja pakkomielteellä oli kuitenkin hintansa. Morie ei laittanut läheskään samaa vaivaa omien lapsiensa kasvatukseen ja jotta Morien unelma maaseutuelämästä toteutuisi oli hänen vaimonsa Kitakon unelma kaupunkielämästä uhrattava. Koirankasvatuksen lisäksi kirja kertoo Toisen maailmansodan jälkeisestä Japanista, metsästyksestä, sekä oman elämänsuunnan löytämisestä.

Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kerron tässä artikkelissa kirjassa esiintyvästä koirasta, Samurai Tigeristä. Mikäli kielipää vain riittää ja aihe kiinnostaa, niin suosittelen kirjan lukemista englanniksi. Samurai Tiger on vain yksi monista kirjassa mainituista koirista. Koirien nimet on ilmeisesti käännetty englanniksi. (MUOKKAUS: Koiran alkuperäinen nimi oli Datetora Go)

Morie hankki ensimmäisen koiransa vuonna 1944. 60- ja 70-luvulle mentäessä hän oli kasvattanut jo lukuisia akitasukupolvia ja koirien ulkonäkö oli yhtenäistynyt - luppakorvia, löysää nahkaa, pitkiä kuonoja ja muita epätoivottuja ominaisuuksia esiintyi yhä harvemmin. Mutta Morie oli silti tyytymätön koiriinsa. Hänen mielestään akitojen vaistot heikentyivät sukupolvi sukupolvelta. Pelkkä ulkonäkö ei koskaan ollut tärkeintä Morielle, vaan hän käytti haluamistaan ominaisuuksista sanaa "kishoo". Hänen keksimänsä sana tarkoitti koiran älykkyyttä, eloisuutta, energiaa, tarkkoja aisteja ja valppautta. "Se on luonteenpiirre, omanlaista vahvuutta ja elinvoimaa. Näitä sisäisiä ominaisuuksia on vaikeaa paikantaa, mutta sen voi nähdä katsomalla tarkasti koiran silmiin - sekä tarkkailemalla koiran reaktioita maailmalle." Morien kauneimmat koirat tuottivat lisää kauniita pentuja, jotka menestyivät näyttelyissä ja joita olisi ostettu kalliilla rahalla, mikäli Morie vain olisi suostunut myymään niitä. Mutta Morieta vaivasi kuinka niin passiiviset ja matalaenergiset koirat pystyivät menestymään näyttelyissä. Hän ei uskonut menneisyyden samuraiden huolisivan nykyisiä koiriaan.

Morie oli tutustunut vanhempaan matagimetsästäjään, Uesugiin, joka oli opettanut Morielle erämaataitoja. Morie oli vuodesta 1961 asti metsästänyt valkoisen narttukoiransa, Victory Princessin kanssa, mutta Victory oli tullut vanhaksi. Tarvittiin uusi metsästyskoira, mutta metsästykseen sopiva akita oli jo harvinainen. Vanhojen tarinoiden mukaan akitat metsästivät pareissa, mutta Morie käytti vain yhtä koiraa kerrallaan. Hänen kokemuksiensa mukaan koirat helposti tappelivat saaliista ja harjoittivat kaikenlaista dominanssipelleilyä, jolle ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Hyvä akita vaanisi karhua hitaasti, ruumis matalana kuin kissapedolla ja päästessään karhun lähelle kiertäisi sen toiselle puolelle ja pitäisi sen haukulla paikoillaan kunnes metsästäjä saapuisi paikalle. Koira estäisi karhun pakoyritykset ja joskus hyppäisi puremaan karhun niskaan.

Syksyllä 1967 Morie kuuli huhuja Odatessa sijaitsevasta pentueesta ja lähti katsomaan pentuja Uesugin kanssa. Pennut olivat mustavalkoisia ja niillä oli paksut turkit, mutta muuten ne eivät herättäneet Morien huomiota. Matagi väitti tietävänsä takuuvarman keinon selvittää mikä pennuista sopisi metsästykseen. Uesugi tarttui pentua nopeasti hännästä ja roikotti sitä ilmassa. Morie järkyttyi aluksi. Pentu taivutti selkäänsä ja ojensi jalkojaan. Uesugin mukaan tälläinen pentu olisi vahva. Uikuttava, rimpuloiva tai haukkuva pentu olisi heikko. Morie osti kaksi pentua tästä pentueesta, uroksen nimeltä Samurai Tiger ja nartun nimeltä Shogun Princess.

1973 Morie Sawataishi ja kaadettu sepelkarhu

Morie ei aluksi tiennyt tekisikö Samurai Tigeristä metsästys- vai näyttelykoiran. Hän ei uskonut saman koiran sopivan kumpaankin virkaan. Tigerin ollessa seitsemän kuukautta vanha Morie päätti kokeilla sorsanmetsästystä sen kanssa. Morie halusi aloittaa sorsanmetsästyksen koiran ollessa nuori, sillä akitat harvoin pitivät uimisesta. Koira piti myös totuttaa aseen paukkeeseen. Ensimmäisenä metsästyspäivänään Tiger pelkäsi laukauksia ja ei suostunut menemään veteen. Morie meni itse lampeen ja viimein Tiger seurasi perässä. Morien mukaan akitat eivät pitäneet sorsien hajusta ja siksi akitoja piti kouluttaa muita koiria enemmän kantamaan sorsia suussaan. Myös Tiger päästi sorsasta pian irti. Morie leikkasi sorsan maksan irti ja syötti sen Tigerille, jonka jälkeen koira ei enää epäröinyt noutaa sorsia vedestä.

Vaikka Morie ei uskonut metsästyskoiran menestyvän näyttelyissä hän uteliaisuuttaan ilmoitti kahdeksan kuukauden ikäisen Tigerin mukaan pieneen näyttelyyn. Koiran voitettua pentuluokan Morie ilmoitti koiran mukaan suureen näyttelyyn Odatessa, jossa oli mukana akitakasvattajia ympäri Japania. Morie halusi kuulla ihmisten rehellisen mielipiteen koirasta ja jäi itse pois näyttelystä. Hänet tunnistaessaan väki saattaisi suhtautua koiraan eri tavalla. Odaten näyttelyyn lähtikin Tigerin kanssa Morien nuori poika Mamoru. Näyttelyssä kaikki ihastelivat Tigeria, jonka lihakset näkyivät selvästi turkin alta ja jonka tynnyrimäinen rinta antoi ylpeän vaikutelman. Näyttelykehään astuessaan koira virtsasi maahan reviirimerkiksi ja murisi muille koirille niin vakuuttavasti, että koirien taluttajat perääntyivät. Tiger voitti Odaten pentuluokan ja myöhemmin syksyllä palasi voittamaan nuorien koirien luokan.

Samurai Tiger pääsi ensimmäistä kertaa karhumetsälle kaksivuotiaana. Uesugi, jolla oli kansallispuiston myöntämä elinikäinen lupa metsästää missä vain milloin vain, ilmestyi keskellä joulukuuta yöllä Morien ovelle. Uesugi oli löytänyt karhun talvihorrospesän läheiseltä vuorelta ja halusi lähteä metsälle heti aamulla. 2-3 päivää kestävälle retkelle otettiin mukaan riisipalloja ja kuivattua silliä.

Uesugi elätti itsensä paljolti karhunmetsästyksellä ja metsästi aina yksin, paitsi nyt. Uesugi oli yksi viimeisiä jäljellä olevia matageja ja jälkikäteen Morie alkoi uskoa Uesugin halunneen tietojensa ja taitojensa jäävän elämään vielä hänen kuoltuaan. Hänen oma poika ei halunnut olla matagi ja Uesugi pelkäsi ettei jonain päivänä matageja olisi enää olemassa. Uesugin aseena oli murata, yhdesti laukeava kivääri. Hän uskoi yhden laukauksen olevan riittävä metsällä ja tekevän metsästyksestä saaliille reilun. Karhun ammuttuaan hän yleensä leikkasi arvokkaan sappirakon itselleen ja laskeutui vuorilta lähimpään kylään, jossa hän myi karhun ruumiin. Ostajalle piirrettiin kartta ruumiin sijainnista.

Metsästyspäivänä Morie luotti Uesugin jäljestyskykyihin. Samurai Tiger oli otettu mukaan, mutta se ei ollut koskaan edes haistanut karhun hajua, joten jäljestyksessä siitä ei ollut apua. Vuorella olevan vesiputouksen lähellä oli vanhan tammen ontto kanto. Kannon kolo näytti pieneltä, mutta Uesugi oli varma karhun olevan sisällä. Miehet seisoivat kannon kummallakin puolen. Uesugi heilutti öljyistä liinaa kannon kolon edessä, sytytti liinan tuleen ja laittoi sen koloon. Uesugi kyykistyi puukko kädessä odottamaan kannon viereen ja Morie siirtyi kannon eteen aseen kanssa. Morien olisi ammuttava karhua päähän heti sen ilmestyessä kolosta. Sekunnit kuluivat ja Morieta alkoi heikottaa, mutta hänen takanaan ollut Samurai Tiger odotti rauhallisesti. Yhtäkkiä koko karhu oli tullut kannosta ulos ja Morie ampui sitä, hän ei ehtinyt edes tähdätä päähän. Ammuttu karhu pakeni yhtä nopeasti takaisin kantoon, jonka sisälle se kuoli. Miehillä kesti tuntikausia saada kanto auki. Kun karhu oli viimein saatu kannosta Uesugi syötti sen verta Samurai Tigerille. "Se sai aikaan jotain voimakasta koiran sisällä. Sen jälkeen oli kuin koira olisi seurannut hajua maailman ääriin asti saadakseen maistaa sitä uudelleen."

Vuoden 1974 alussa Morie ja Tiger olivat jo metsästäneet kymmenen karhua yhdessä. Moriesta oli tullut alueellaan maineikas karhunmetsästäjä ja myös hänelle oli myönnetty lupa metsästää vuoden ympäri. Samurai Tiger oli erittäin sitkeä metsästyskoira. Kerran koira oli kadonnut metsään jäljittämään karhua kolmeksi päiväksi, kunnes Morie oli lopulta kuronut heidän välisen välimatkan kiinni.

Loppuvuodesta 1974 Uesugi tuli jälleen kyläilemään ja ilmoitti nähneensä suuren karhun vuoren harjanteella. Karhu asettuisi pian talviunille, jolloin sen löytäminen olisi hankalampaa. Jahtiin otettiin mukaan myös paikallinen tarkka-ampuja Den Nakagawa. Kolme miestä ja koira asettuivat Kurikoman vuorelle yön ajaksi telttailemaan. Aamulla vapaaksi päästetty Samurai Tiger alkoi jäljittää karhua ja miehet seurasivat sen perässä. Kun miehet löysivät hurjasti haukkuvan Tigerin koira oli noin 15 metriä heidän yläpuolellaan jyrkänteellä, jossa se oli ahdistanut karhun vuoren seinämää vasten. Morie ampui karhua kylkeen, mutta karhu ei kuollut ja hurjistui entisestään. Karhun haavoittumisesta ja isäntänsä läheisyydestä rohkaistunut Tiger hyökki karhua kohti, joka läimi pitkillä kynsillään ilmaa. Tiger sai usean iskun päähänsä. Morie oli oppinut Uesugilta yhden laukauksen aatteen, mutta koiransa takia ampui karhua uudestaan. Tiger liukastui jyrkänteeltä ja tippui pitkän matkan laskeutuen päälleen.

Uesugi ja Nakagawa kantoivat karhun vuorelta alas. Samurai Tiger oli liian heikko liikkuakseen ja Morie kantoi koiran olallaan kotiin. Kotimatka kesti koko päivän. Kotona Tiger laitettiin sen ulkotarhaan ja jätettiin kuolemaan. Morie ei uskonut mitään olevan tehtävissä, mutta hän ei myöskään uskonut koirien lopetukseen. Hän ei koskaan lopettanut koiriaan. Miehet ryhtyivät ryyppäämään ja kävivät yhä uudestaan läpi metsästyksen vaiheita, sekä ylistivät Samurai Tigeriä. Puheenaiheet vaihtuivat välillä sotamuisteluihin. Kukaan miehistä ei ollut halukas menemään katsomaan Tigeriä, jonka uskottiin olevan kuolemassa ja kenties vaarallinen. Juomista kesti useampi päivä. Ainoastaan Morien vaimo, jota miesten käytös ihmetytti, kävi Tigerin luona hoitamassa sitä. Kitako pesi koiran haavoja ja antoi sille vettä ja ruokaa. Kahden viikon ajan Tiger pystyi syömään, mutta oli liian heikko noustakseen ylös. Kesti noin kuukausi kunnes Tiger viimein kuoli. Eräänä aamuna Kitako löysi itkevän miehensä ulkotarhasta Tiger sylissään. Koko päivä kului surutyössä. Samurai Tigerille järjestettiin näyttävät hautajaiset, joihin osallistui paljon väkeä pappia myöten.

"Sanotaan, että elämän aikana saa vain yhden Samurai Tigeriin verrattavan koiran. Hän inspiroi minua ja palkitsi kaikki vuosikausien mittaiset vaivani. Hän oli niin luonnollinen, karu ja turmeltumaton. Minulle hän edusti kaikkea, mitä toivoin koiralta. Ja hänellä oli kaikki ominaisuudet, joita toivon jonain päivänä näkeväni itsessäni."