101 dalmatialaista

NIMI: 101 dalmatialaista (101 Dalmatians/ One Hundred and One Dalmatians, tunnettu Suomessa myös nimellä Lupsakkaat luppakorvat)
VUOSI: 1961
OHJAAJA: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
TARINA: Dodie Smithin kirjan pohjalta

Olen jo kauan aikaa sitten arvostellut tämän elokuvan jatko-osan ja oli korkea aika arvostella itse alkuperäinen elokuva. En lapsena koskaan erityisemmin pitänyt 101 dalmatialaisesta, enkä ole sitä tainnut nähdä kuin vain muutaman kerran siinä missä esimerkiksi Aladdinia ja Leijonakuningasta katsoin välillä kerran viikossa. Nyt kun aikuisena katsoin elokuvan uudelleen en edelleenkään ollut erityisemmin vaikuttunut, vaikka onhan elokuva ihan viihdyttävä.

Dalmatialainen Pongo elelee tylsistyneenä isäntänsä Rogerin kanssa Lontoossa. Roger vain kirjoittelee lauluja sisätiloissa ja Pongo päättää piristää heidän päiväänsä hankkimalla heille tyttöystävät. Tehtävä onnistuu ja pian koirille syntyy 15 pentua. Samana iltana Anitan (Rogerin tyttöystävä) entinen koulukaveri Cruella de Vil ilmestyy nuoren parin kämppään mesoamaan ja haluaa ostaa pennut itselleen. Pariskunta aavistaa jonkin olevan vialla ja Cruella poistuu pettyneenä, mutta hautoo juonia kaapatakseen pennut keinolla millä hyvänsä, sillä muodin orjana nainen haluaisi itselleen dalmatialaisturkiksen.

Elokuvan juoni on melkoista hömppää. Kuinka uskottavaa on, että Cruella hankkii itselleen lähes sata pentua ympäri Englantia vain turkista varten? Miltä tämä turkis edes näyttäisi, roikkuisi vain liiskana kantajansa päällä ilman mitään näyttävää pöyheyttä? Miksi tähän tarvitaan jumalaton määrä pentuja, kun muutamasta aikuisesta koirasta saisi jo tehtyä takin? Anita ja Cruella ovat koulukavereita, mutta selkeästi täysin eri ikäisiä. 1996 live action elokuvassa on sentään selitetty paremmin miten Cruella voi randomisti tulla pariskunnan kotiin luuhailemaan, sillä hän on Anitan pomo ja Anita on muotisuunnittelija. Sen sijaan mitä Roger ja Anita tekevät työkseen tässä elokuvassa, miten heillä on varaa sisäkköön ennen Rogerin läpimurtoa musiikkibisneksessä? Kaikista pahin logiikkapieru on kuitenkin lopussa, jossa pariskunta päättää pitää itsellään kaikki 101 koiraa ja muuttaa maalle. Elokuva antaa ymmärtää, että Rogerin yksi hittibiisi riittäisi kustantamaan tämän. Kamalaa vastuuttomuutta! Eläinten hamstraaminen ei ole ihannoitavaa! Vaikka pariskunta olisikin rikas (eivät ole), ei heillä olisi ikinä mahdollisuutta ruokkia, kouluttaa ja pitää kaikkien koirien terveydestä huolta tasapuolisesti. Tiedän, tiedän, kyseessä on vain animaatio, mutta en pysty nauttimaan tarinasta, jos siinä on liikaa kohtia jotka eivät käy järkeen.

Elokuvassa tuntuu olevan paljon tyhjäkäyntiä, eikä yhtään muistettavaa kohtausta. Hämyhaukkukohtaus alkaa viihdyttävästi ja itse hämyhaukku on kekseliäs tapa levittää tietoa koiralta koiralle, mutta kohtauksen loppupuolella tapahtuu melkoista laahausta kun kaksi koiraa eivät millään tunnu saavan selvää toistensa haukuista. Kun Cruellan palkkaamat konnat jahtaavat pentuja on ilmassa pientä jännitystä, mutta mitään suurempia tunteita ei elokuvan aikana koeta. Jännityskin pysyy hyvin matalissa määrissä, koska katsoja tietää etteivät pennut ole oikeasti vaarassa. Kuulostakoon julmalta, mutta mielestäni olisi ollut hyvä ratkaisu jos yksi tai pari pentua olisi jäänyt vaikka auton alle pakomatkan aikana. Tästä olisi saatu hyvää raadollisuutta ja nyyhkytyksen aihetta tarinaan, ja onnellinen loppu olisi ollut tyydyttävämpi. Päähahmoja ei elokuvassa juuri ole, ainoastaan Pongo vaikuttaisi olevan elokuvassa johtohahmo ja hänellä on selkeä persoonallisuus. Sen sijaan hänen kumppaninsa Perdita on hyvin vaisu tapaus ja vain seuraa Pongoa koko elokuvan ajan. Yllättävästi koin koiria viihdyttävämmiksi hahmoiksi Rogerin ja Anitan (vaikka Anita Perditan lailla on melko vaisu). Rogerin piilovittuilut Cruellan visiitin aikana saivat minut oikeasti hymähtelemään.

Animointi on ihan perushyvää Disneytä. Hahmoihin on jätetty paljon luonnosviivoja, mikä yhtäaikaa luo halvemman vaikutelman, mutta tuo myös mukaan tiettyä charmia. Selkeästi suurin vaiva on laitettu kaikkien pilkkujen animoimiseen, eikä elokuvassa valitettavasti ole muutoin kiinnostavaa animointia. Värimaailma on yllätyksetöntä. Taustat ovat mielenkiintoisen viimeistelemättömiä, välillä näyttäen jopa puolella perseellä tehdyiltä. Lopputulos on kohtalainen. Olin myös havaitsevani pientä kalvojen kierrätystä, etenkin kohtauksessa, jossa Cruella ajaa hitaasti autolla ränsistyneen talon ohi kytäten ikkunoista sisälle. Samaa kalvosarjaa taidettiin käyttää kaksi kertaa samaan suuntaan, sekä kerran peilaten. En kuitenkaan jaksanut kelata taaksepäin tarkistaakseni tätä, ja taviskatsoja tälläistä tuskin huomaa.

Yleisvaikutelma on siis melko pliisu, muttei mitenkään huono. Kun kyseessä on Disney katsoja kuitenkin odottaisi vähän enemmän kuin mitä 101 dalmatialaista tarjoaa. Itse Walt Disneyn kerrotaan vieroksuneen 101 dalmatialaisen piirrostyyliä, enkä tätä yhtään ihmettele.

TÄHDET: ***

101 dalmatialaista II - Pikku Kikero Lontoossa

NIMI: 101 dalmatialaista II - Pikku Kikero Lontoossa (101 Dalmatians II - Patch's London Adventure)
VUOSI: 2003
OHJAAJA: Jim Kammerud & Brian Smith

Elokuva on katsottu alkuperäiskielellä, joten kaikkiin hahmoihin viitataan heidän englantilaisilla nimillä. Anteeksi.

Ah, suoraan DVD:lle menevien Disney-jatko-osien mestari Jim Kammerud on taas vauhdissa. Tällä kertaa uhrina on ollut vuoden 1961 mielestäni melko huono 101 dalmatialaista jota on levitetty Suomessa myös typerällä nimellä Lupsakkaat luppakorvat. Kun alkuperäinenkään teos ei ole vakuuttanut minua olin hyvin skeptinen että pitäisin jatko-osastakaan, etenkin kun vasta sain katsottua Kammerudin ohjaaman Topi ja Tessu 2:n (joka oli perseestä).

Jollain tavalla minua on aina häiritsenyt sarjan tapa kannustaa ihmisiä haalimaan järjettömiä määriä eläimiä, ensimmäisessä elokuvassa koirien omistajat päätyvät omistamaan 101 koiraa. "No big deal! Muutetaan vain maalle" on heidän vastaus ongelmaan. Siitä huolimatta että pari on ilmeisesti ihan hyvätuloinen he elävät ja pukeutuvat vaatimattomasti, joten en osaa kuvitella millä rahoilla (ja millä energialla) he pitävät huolta tuosta koiramäärästä. Mielestäni on suorastaan vastuutonta näyttää lasten elokuvassa tälläistä eläinten rohmuamista (Beethoven-elokuvat sortuivat tähän myös), lasten pitää oppia että yhdenkin eläimen omistaminen on suuri vastuu. Itselläni on kaksi kissaa ja tuntuu että sitä karvaa ja sotkua riittää joka puolelle.

Näky on kuin pentutehtaalla. Mutta hei tämähän on vain hauskaa hih hih!

Kuten arvata saattaa huomiota ei millään riitä jokaiselle pennulle ja yksi heistä, Patch (=Kikero, mikä lie suomennos tämäkin on) on erityisen masentunut tästä. Ruokinta-aikaan hänelle ei edes riitä ruokaa kun muut pennut ehtivät ahmia ensin! Pentuja on joka puolella, niitä löytyy kaappien hyllyistä, kattiloista ja jopa lukitusta saksofonikotelosta (WTF??). Tähänkin suhtaudutaan huumorilla, minua lähinnä huolettaisi tälläinen laiminlyönti.

Patch ihailee telkkarin toimintatähtikoiraa Thunderboltia (samantapainen saksanpaimenkoira-toimintasankari kuin Rin Tin Tin ja Strongheart oikean elämän televisiossa) ja yhtenä iltana ohjelman päätteeksi näytetään tiedotus mahdollisuudesta esiintyä ohjelmassa. Aamulla perhe valmistatuu muuttoon maaseudulle ja Patch jää vahingossa matkasta koska hänen isänsä Pongo sekoaa laskuissa laskiessaan pentuja. Mielestäni tämä on aivan vitun traagista että isähahmo on näin unohtava omaa lastaansa kohtaan (oli sitten niitä satamiljoonaa) ja siihen suhtaudutaan lähinnä koomisesti. Sen sijaan että Patch etsisi perheensä hän lähteekin Thunderbolt-ohjelman koe-esiintymiseen.

"Hmmm olitkos sinä adoptoitu vai ihan oma pentuni? En pysy laskuissa enää itsekään!"

Thunderbolt on loistava hahmo ja ilman häntä tätä olisi tylsää katsoa. Thunderbolt on äärimmäisen narsistinen koira joka kuvittelee itsestään paljon mutta oikeasti on melko vähä-älyinen. Tyypillinen julkkis siis. Hän laukoo leffan hauskimmat repliikit. "I'm pretty good at improvising, as long as it's written down for me."
Päähenkilö Patch on tyypillinen supersöpö-höpönöpö turvallisen persoonaton hahmo jonka salainen haave erottua massasta perheessään sai minut aluksi liikuttumaan, mutta leffan edetessä hahmosta tuli vain ärsyttävän hölmö ja sinisilmäinen. Patchin aksentti myös ärsyttää minua, muilla hahmoilla britti-aksentit ovat normaaleja, Patchin oma vain on jotenkin rasittavan kuuloista.

Animointia pitää kehua. Tyyli on samankaltainen kuin ensimmäisessä osassa ja näyttää luontevalta, joskin välillä hahmojen/esineiden eteneminen kaukaa taustalta lähemmäs "kameraa" näyttää luonnottomalta. Animointi on välillä ihan kekseliästäkin (esim. kun Thunderbolt saa idean hänen takanaan olevaa hehkulampun muotoista kaupan kylttia valaistaan).

Kuten arvata saattaa tämäkin jatko-osa on hyvin turhanpäiväinen eikä mielestäni ole mitään syytä miksi 101 dalmatialaista olisi tarvinnut jatko-osan. Miten olisi neljäs Leijonakuningas (kolmas oli täyttä kuraa kyllä....)?
Tämä ei ole yhtä huono kuin jotkut Disneyn väkisin väännetyistä jatko-osista, muttei sekään mikään suuri meriitti ole. Ilmankin olisi pärjätty.

Loppuratkaisu on arvattavissa jo kaukaa. Järjettömän ja loputtomalta tuntuvan kohelluksen jälkeen Thunderboltin sijaan Patch on päivän sankari ja pelastaa kaikki satamiljoonaa sisarustaan ja oppii olevansa uniikki lumihiutale blah blah.

TÄHDET: **