Dingot näyttelykoirina

1901 H. C. Brooken paras uros, Myall

Törmäsin todella kiinnostavaan ilmiöön, joka vaikuttaa jääneen täysin unohduksiin. Ainakin 1870-luvulta alkaen Iso-Britanniassa oli yritetty tehdä Australian villeistä dingoista omaa rotua, joita oli suurella innolla viety koiranäyttelyihin. Jopa pari dingon ja suden risteytystä tehtiin tyydyttämään parempiluokkaisten loputonta nälkää eksoottisille erikoisuuksille. Näyttelydingot jäivät kuitenkin buumiksi, koska eihän niistä juuri kukaan ole kuullut eikä niitä tänään enää ole.

Ketkä näitä näyttelydingoja kasvattivat ja mitkä dingot olivat näyttelyiden tähtiä? Millaisia nämä eläimet olivat? Miksi dingoista ei tullut seuraavaa rotukoiraa, ja mitä jos näin olisikin käynyt? Selvitin asiaa vanhojen kirjojen ja sanomalehtien palstoilta. Koska lähteitä oli niin monta ja joistain poimin vain yhden tai pari lausetta, luettelen ne poikkeuksellisesti läjässä jutun lopussa. Käytän myös artikkelissa dingoista välillä sanaa koira, älkää hämmentykö. En halunnut jakaa tätä juttua osiin, joten tästä tulee nyt erikoispitkä pläjäys.

1879 Lupus

Yksi ensimmäisistä, tai ehkä peräti ensimmäinen dingon Iso-Britanniaan tuonut oli herra W. K. Taunton. Hänellä oli ainakin kaksi urosdingoa, Lupus ja Captain Burton. Lupus oli monen mielestä "huonompi" yksilö. Sen häntä sijoittui liian ylhäälle, kaartuen selkää kohti, ja sillä oli myös kaksi pientä mustaa pilkkua kielen juuressa, joista pääteltiin sen olevan osaksi chow chow tai muu kiinalainen koira. Taunton päätyi myymään Lupuksen eteenpäin. Vuonna 1879 hän kommentoi antaneensa kahdesta dingosta paremman ystävälleen Pariisiin, jossa uskoi sen elävän Jardin des Plantes -puistossa. Tämän paremman dingon nimeä ei mainittu. Vuonna 1882 aikuisena maahantuotu Captain Burton menestyi hyvin näyttelyissä, mutta en löytänyt siitä yhtään kuvaa. Näyttelyissä - joissa dingot esitettiin yleensä ulkomaalaisten tai sekalaisten rotujen luokissa - se käveli ympyrää tuntikausien ajan, minkä vuoksi se pidettiin esillä rautahäkin sisällä, ketjun se olisi saanut solmuun heti. Myös kotonaan koira ravasi jatkuvasti ulkotarhaansa ympäri, eikä se koskaan kesyyntynyt kunnolla. Captain Burton kuoli kunnioitettavassa 16-vuoden iässä.

Rodun tulevaisuutta Taunton kommentoi näin: "En näe mitään syytä miksi dingosta ei voisi tulla yhtä kesyä kuin mistä tahansa muusta koirasta lyhyessä ajassa. Saattaa kulua sukupolvi tai kaksi, jotta niiden sisäinen villeys saataisiin jalostettua pois, mutta tietenkin pentujen kasvatusoloilla on suuri merkitys. Yleisen mielipiteen mukaan nämä koirat ovat petollisia, eikä niihin voi luottaa. Olen omistanut kaksi tämän rodun yksilöä, enkä kokemuksieni vuoksi ole samaa mieltä."

Vuodelta 1884 löytyi myös koiranäyttelyraportti, jossa W. K. Taunton oli tullut "Basset houndit ja ulkomaalaiset koirat"-luokan toiselle sijalle esittäessään Queen of Dingos -nimistä koiraa. Tämä koira oli ilmoitettu näyttelyyn dingona, tosin se ei ollut ihan puhdas, sillä sen emo oli ollut puoliksi susi.

Myös neiti A. Custilla oli näyttelyissä menestynyt uros dingo nimeltä Ding Dong (mahtava nimi!). Vuonna 1900 Cust kertoi dingostaan sanomalehdessä tällä tavoin: "...hänen näkönsä ja kuulonsa ovat erityisen kehittyneet. Hän näkee ja tunnistaa minut näyttelyssä tiheän ihmisvilinän seasta, pelkkä vilaus kasvoistani riittää pitkänkin matkan päässä - esimerkiksi toisella puolella vilkasta hallia. Hän aina kuulee ja tunnistaa hevoseni kavioiden töminän paljon ennen muita koiriani ja olen monesti ihmetellyt kuinka hän voi tunnistaa kuka on tulossa.
...Yllättävästi hän rakastaa näyttelyitä ja on villinä ilosta kuullessaan näyttelyboksien valmistelua, hypäten sellaisen sisään heti kun luukku avataan. ...Kun lasken hänen ruokansa maahan hän aina katsoo ylös mitä näteimmällä tavalla, kuin sanoakseen kiitos... Hän on hurmaavan ystävällinen vieraille ja tunnettu kesystä luonteestaan... Hänen leukojensa voima on uskomaton. Hän musertaa helposti suuria luita, joita minun chow chowt jättävät syömättä...
Hän vihaa jos häntä talutetaan suoraan pannasta pidellen, mutta jos pannassa on kiinni lyhyinkin naru tai ketju hän seuraa empimättä. Olenkin ainut ihminen, joka pystyy taluttamaan häntä pannasta pidellen, vaikkei hän pidä siitä. En osaa sanoa miksi näin on. Hän oli ennen kauhusta jäykkänä jos tein näin, mutta tämä on sittemmin loppunut, tosin jos kukaan muu yrittää tätä vanha pelko iskee jälleen, ja hän rimpuilee ja huutaa kuin olisi kuoleman kielissä, rimpuillen kuin hullu peto kunnes käsi päästää irti pannasta, jolloin hän muuttuu hetkessä taas lempeäksi ja seuraa tottelevaisesti."
Ding Dongista löytyi vain yksi kuva, joka oli harmittavasti painettu niin tummana ettei siitä saanut mitään selvää.

1903 Myall

 Kehutuin näyttelydingo oli herra H. C. Brooken Myall, joka oli kaapattu villinä luonnosta. Tästä huolimatta se oli sisäkoira, joka nukkui nojatuolissa ja sillä oli taipumuksia nirsouteen. Se ei pitänyt vieraista koirista, mutta kun se vietiin yhdessä lenkille omistajiensa ystävien koirien kanssa se hyväksyi ne ja pystyi kuukausia myöhemminkin tunnistamaan nämä koirat kaukaa. Se tottui fretteihin puolessa tunnissa ja sen jälkeen se voitiin lukita frettien kanssa talliin tappamaan rottia. Myall tottui myös kanoihin ja kissoihin. Lampaat kuitenkin saivat sen vaistot heräämään ja kerran se tappoi hetkessä yksitoista lammasta ennen kuin se saatiin kiinni. Myallia pidettiin rotunsa täydellisenä edustajana ja hyvin älykkäänä, se voitti paljon palkintoja ja ikuistettiin moniin valokuviin. Ensimmäisessä näyttelyssään sitä purtiin pahasti etujalkaan. Haavaa hoiti herra Cawdle, ja joka päivä kun hän lähestyi Myallin pitopaikkaa koira tarjosi jalkaansa vapaaehtoisesti. 

Herra ja rouva Brooke olivat tunnettuja koira- ja kissanäyttelypiireissä. He olivat maahantuoneet monia eksoottisia rotuja, kuten tiibetinmastiffeja, bordeauxindoggeja, inuiittikoiria, karvattomia koiria, sekä vinttikoiria Kirgisiasta. Kissojen puolella he vaikuttivat etenkin manx-rodun jalostukseen. Etenkin herra Brookella oli lapsuudestaan asti ollut myös kaikenlaisia eksoottisia eläimiä, kuten käärmeitä, kettuja, sakaaleja, näätiä ja susia. Hän harrasti myös metsästystä ja koirataisteluja, joka tuohon aikaan oli tyypillinen herrasmiesten laji. Hänen "boarhound" (villisian metsästykseen käytetty koira, todennäköisesti tanskandoggia muistuttava mastiffi) oli ollut yli 60 taistelussa eikä hävinnyt kertaakaan. Tuohon aikaan oli myös yleistä järjestää näytöksiä, joissa koirat usutettiin karhujen tai härkien kimppuun (bear baiting, bull baiting) ja H. C. Brooke testasi bordeauxindoggejaan tälläisissä tapahtumissa hyvin tuloksin.

1901 vasemmalta oikealle rouva Brooke ja meksikonkarvatonkoira, C. G. Hopton ja englanninbulldoggi, herra Brooke ja dingo Myall, sekä sylissä suden pentu.

Myall ja nuori susi.

Brooket kasvattivat jonkin verran dingoja. Vuonna 1907 heillä oli ollut yhteensä 17 dingoa. Joitakin Brookejen kasvatteja meni Lontoon eläintarhaan. Heille oli jopa syntynyt yksi vitivalkoinen pentu, jonka osti prinssi Francis of Teck. Tosin hämmentävästi Myallin palkittu poika, Chelsworth Myall, on joidenkin lähteiden mukaan ollut myös valkoinen, mutta ainoassa siitä löytämästäni kuvassa se selkeästi ei ollut valkoinen. Eläimiä on välillä vaikeaa erottaa toisistaan vanhoista huonolaatuisista valokuvista ja eläinten väritys ja koko yleisolemus voi muuttua iän myötä, joten yritän luottaa siihen, että kuvissa olevat eläimet on nimetty oikein alkuperäisissä artikkeleissa. Kuvien vuosiluvut on myös poimittu kirjojen julkaisuvuosista, mutta valokuvat ovat saattaneet olla vanhempia kuin kirjat. Koska Myall ja Chelsworth Myall olivat niin samanlaisia nimiä ne ovat voineet helposti mennä toimittajilla sekaisin.

Chelsworth Myall oli luonteeltaan erinomainen vahtikoira. Se oli lahjomaton eikä ollenkaan kiinnostunut ystävystymään vieraiden ihmisten kanssa. Herra Brooke kommentoi dingoista etteivät ne osaa haukkua luonnossa, mutta kasvaessaan tavallisten koirien parissa ne monesti oppivat tämän taidon. Niiden omistajat voisivat luottaa niihin paremmin kuin tavan koiriin, koska niillä on tarkemmat aistit ja ne eivät koskaan hauku tyhjää. Hän mietiskeli myös, että dingosta voisi tulla hyvä metsästyskoira.

1903 Chelsworth Myall, Myallin poika.

H. C. Brooken kasvattama valkoinen dingo.

Chelsworth Myall asui samassa tarhassa eurooppalaisen naarassuden kanssa. Suden oli tarkoitus saada pentue valkoisen urossuden kanssa, mutta narttu ei hyväksynyt urosta ja kun sen kiima vaikutti olevan ohi se palautettiin takaisin tarhaan dingon seuraan. Tietenkin tästä syntyi pentue dingosusia. Pentujen kerrottiin muistuttavan enemmän sutta, mutta osalla oli punertavaa väriä. Valitettavasti en ole löytänyt aikuiskuvia näistä eläimistä. Samasta yhdistelmästä syntyi toinenkin pentue, josta vain yksi pentu säilyi hengissä ja tämä pentu päätyi herra A. J. Sewellille. Dingon kerrottiin olevan hyvä isä. Pentujen syntyessä se kuivasi ja pesi ne. Kun pennut alkoivat liikkua se siivosi niiden jätöksiä ja kun pennut vieroitettiin maidosta se oksensi niille ruokaa. Suden sanottiin olevan myös hyvä emo ja hyvin kiintynyt herra Brookeen, jonka suusta se oli opetettu nappaamaan sokerinpala.

H. C. Brooke, suden pentu ja manx-kissan pentu

Todennäköisesti dingosusien vanhemmat.

1903 pentue dingosusia

Yksi ensimmäisen pentueen dingosusista meni tunnetulle eläinfanaatikolle Lionel Walter Rothschildille. Rothschildillä oli huikea kokoelma niin eläviä kuin kuolleita eksoottisia eläimiä. Eläviin eläimiin lukeutui muun muassa seeproja, jotka hän valjasti vetämään vaunua, jättiläiskilpikonnia, apinoita, peuroja, ja niin edelleen. Ennen dingosutta hänellä oli jo ollut lähes puhtaita dingoja. Vuonna 1886 kirjeessään Albert Güntherille hän kertoi omistavansa narttukoiran, joka oli 3/4 osaa dingo ja 1/4 spanieli. Se näytti puhtaalta, mutta oli vähän tavallista pienempi. Hänen narttunsa oli melko arvaamaton ja tuhoisa, tallissa se puri hevosia, mutta kun Rothschild vei sitä ketjussa kaupungille se sai osakseen paljon huomiota. Hän suunnitteli astuttavansa sen eläintarhan dingolla saadakseen lähes puhtaita 7/8 dingoja. Pentue toteutui ja pentuja syntyi seitsemän, joista Rothschild piti kolme ja myi loput seitsemän punnan hintaan. Brookeilta saatu dingosusi kiintyi Rothschildiin syvästi ja seurasi häntä ratsastusretkille, tosin välillä se hylkäsi isäntänsä tappaakseen kanoja.

Kiinnostavasti löysin myös artikkelin vuodelta 1904, jossa kerrottiin Rothschildin lahjoittaneen urospuolisen dingosuden täytetyn taljan ja luurangon Lontoon luonnonhistorian museoon. Tämän yksilön kerrotaan olleen venäläisen suden ja dingon risteytys. Sen kerrotaan näyttäneen hyvin paljon sudelta, mutta oli dingon tapaan punertava, joskin turkissa oli suden tapaan selkeitä valkoisia alueita, turkki oli sutta lyhyempää ja hännästä puuttui suden puuhkamaisuus. Tämä eläin on saattanut olla Brookejen kasvatti. Sen kuolinsyytä ei mainita.

1895 Walter Rothschild seepravaununsa kanssa.

Muita näyttelytuloksissa näkyneitä nimiä olivat olleet ainakin Thomas Fullerin Leyswood Wolf, sekä W. R. Templen Leyswood Ding.

1910-luvun alun jälkeen brittien kiinnostus dingoja kohtaan kuitenkin koki mahalaskun. Pentuja ei enää syntynyt ja dingot hävisivät näyttelyistä. Syitä tähän voi vaan arvailla. Seuraavan kerran ajatus näyttelydingoista nousi hetkeksi pinnalle vasta vuonna 1948. Kirjailija Clifford Hubbard osti dingopennun Maidstonen eläintarhasta. Nartun nimeksi tuli Dingy-Pooh. Sillä kerrottiin olevan herttainen luonne, jonka arveltiin ehkä johtuvan sen lähinnä kasviperäisestä ruokavaliosta. Koiralle syötettiin lähinnä pannukakkuja, muroja, hedelmiä ja vain pieniä määriä lihaa. Kerran Dingy-Pooh pääsi livahtamaan hihnasta ja oli kolme päivää karkuteillä, mutta yksikään maatilaeläin ei sinä aikana kuollut. Ulkoisesti sen kuvailtiin olevan punainen kuin kettu ja varustettu saksanpaimenkoiraa muistuttavalla päällä. Hubbard haaveili pääsevänsä dingonsa kanssa Cruftsin koiranäyttelyyn, mitä ei ollut tapahtunut viktoriaanisen aikakauden (1837–1901) jälkeen. Tämä haave ei tullut toteen.

1949 Clifford Hubbard ja Dingy-Pooh.

Miksi dingoista ei tullut koiranäyttelyiden tähtiä? Kenties ne olivat yksinkertaisesti liian tylsän näköisiä. Villi tausta kiinnosti varmasti ihmisiä aluksi, mutta loppujen lopuksi dingo on hyvin perinteisen rakkikoiran näköinen. Tavallisuus on koiranäyttelyissä myrkyllinen sana. Kenties ne olivat myös liian hankalia. Näyttelyissä yleensä jouduttiin pitämään esillä kylttejä, joissa yleisöä kiellettiin koskemasta dingoihin. Näyttelyhäkeissä ympyrää kävelevät eläimet olivat selvästi stressaantuneita. Ne olivat omapäisiä, itsenäisiä, energisiä ja niillä oli suuri metsästysvietti. Jopa Myall, jonka älykkyyttä ylistettiin ja jota pidettiin rotunsa parhaana edustajana, oli tappanut yksitoista lammasta.

Mutta mitä jos kansa olisikin innostunut dingoista? En keksi tälle hyvää lopputulosta. Jo ensimmäisten Australian tuontien ulkonäköjä arvosteltiin rankalla kädellä, perustuen brittien mielikuviin dingoista. Tämä ja tuo piirre oli selvä todiste sekarotuisuudesta. Eräässä kirjassa jopa väitettiin Australian Melbournen eläintarhan dingon olevan huono rotunsa edustaja, koska sillä oli valkoiset jalat ja hännänpää, Myall oli sitä paljon parempi! Jälleen kerran vanha koirarotuja vitsaava tarina oli käymässä toteen: rikkaat näyttelyihmiset maahantuovat eksoottisen rodun ulkomailta, julistavat itsensä rodun eksperteiksi, keksivät hatusta rodulle ulkonäkövaatimukset, joihin osa alkuperämaan koirista ei enää sovi, ja viimeisenä sulkevat rodun kantakirjan jolloin uutta verta ei enää pääse mukaan. Mitähän tuon ajan ekspertit olisivat sanoneet tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan dingon puhtautta ei voi päätellä turkin värin perusteella? Jopa brindlet ja mustat dingot voivat olla puhtaita. 

Dingojen luonnetta olisi todennäköisesti alettu jalostamaan helpompaan suuntaan ja ties millaiseksi ulkonäkö olisi muuttunut kasvattajien jahdatessa mielikuviensa ultimaattista dingoa, jolla ei missään nimessä olisi täplikästä kieltä tai valkoisia merkkejä. Rodun virallistaminen, kantakirjojen sulkeminen ja "huonojen" yksilöiden poistaminen jalostuksesta olisi myös lopulta johtanut sisäsiitokseen. Hyvällä tuurilla Kennelklubin erikoisluvalla uutta verta olisi voitu tuoda Australiasta ehkä kerran pari kymmenessä vuodessa, huonolla tuurilla ei koskaan. Nykylait olisivat myös tuoneet rodulle haasteita, sillä dingo luetellaan villieläimeksi ja omaksi lajikseen. Virallisia roturisteytyksiä on jo muutenkin vaikea saada järjestettyä, vielä vaikeampaa olisi jos tarkoituksena olisi käyttää villieläintä. Menneisyyden näyttelydingojen omistajat puhuivat eläimistään jatkuvasti koirarotuna ja kenties lakiin olisi voitu tehdä poikkeus sen nojalla, että näitä dingoja olisi kasvatettu lemmikeiksi usean sukupolven ajan. Uutta rotua olisi voitu kutsua vaikka brittiläiseksi dingoksi, jotta sen voisi erottaa villieläimestä.

Minua ei sinänsä kiinnosta vaikka ihmiset omistaisivat sotanorsuja, kunhan eläimillä on hyvä elämä ja ne saavat toteuttaa luonnollisia tarpeitaan. Osa jopa villinä vangituista dingoista sopeutui sivistyneeseen elämään oikein hyvin, osa taas eli koko elämänsä stressissä ja silti niitä väkisin vietiin ahdistaviin näyttelyihin. Näyttelydingot olivat mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta onneksi niistä ei tullut kestävää ilmiötä.

Piditkö tästä jutusta? Jos pidit, harkitse muutaman lantin heittämistä sivuston oikeassa reunassa sijaistevaan Ko-fi painikkeeseen. Vaikka moni vanha kirja tai sanomalehti on ilmaiseksi saatavilla netissä, on moni myös maksumuurin takana ja tätä artikkelia varten jouduin maksamaan British Newspaper Archiven kuukausimaksun.

1896 Myall

Lähteet:

*Animal Life and the World of Nature - A Magazine of Natural History Vol 1 (1902 - 1903)

*Animal Life and the World of Nature - A Magazine of Natural History Vol 2 (1903 - 1904)
*Bolton Evening News 11.6.1874
*Bristol Times and Mirror 25.9.1884

*British Dogs, Their Points, Selection, and Show Preparation (W. D. Drury, 1903)
*Colonies and India 6.4.1895
*Daily Gazette of Middlesbrough 22.1.1909
*Daily Herald 3.11.1948
*Every Woman's Encyclopaedia (1910 - 1912)
*Field 14.12.1895, 8.10.1904
*The Illustrated Book of the Dog (Vero Saw, 1879)
*Illustrated London News 19.3.1949

*The New Book of the Dog (Robert Leighton, 1907)
*Northern Times 18.8.1949
*Nottinghamshire Guardian 11.6.1892
*Sporting Gazette 1.12.1900
*The Windsor Magazine Vol 14, numero 4 syyskuu 1901

https://pethistories.wordpress.com/2017/05/17/dingoes-kiwis-and-carriage-pulling-zebras-walters-rothschild-collection-of-live-animals/
http://messybeast.com/history/hcbrooke-dogs.htm