Vuk-piirretyn jatko-osa, joka ei ikinä toteutunut

Vuonna 1981 julkaistu unkarilainen Vuk-animaatioelokuva ei ollut osa lapsuuttani, eikä myöhemmin erityisemmin iskenyt, sillä pidin sitä vähän pitkästyttävänä. Mutta onhan Vuk varmasti ollut tärkeä piirretty monille muille, eikä se missään nimessä huono ole. Onpa siis sääli ettei se koskaan saanut kunnollista jatkoa.

Jatkoa oli kuitenkin ollut suunnitteilla, sen käsikirjoitus oli valmis ja sitä varten tehtiin äänettömiä testipätkiä, jotka olivat loppuun asti animoituja. Pätkät voi ainakin tällä hetkellä katsoa YouTubesta. YouTube-version kuvanlaatu on todella huonoa, mutta tyhjää parempi. Toivottavasti video ei koskaan poistu sivustolta, sillä en ole löytänyt pätkiä mistään muualta, ja pelkään, että näistä tulisi lopullisesti kadonnutta mediaa.

Lyhyiden kohtausten perusteella voi päätellä, että pääosassa olisi ollut Vukin valkoinen pentu, joka eksyy perheestään ja päätyy (todennäköisesti vain hetkellisesti) pikkutytön lemmikiksi. Tätä elokuvaa ei kuitenkaan tehty loppuun, sillä siihen ei saatu tarpeeksi rahoitusta.

2000-luvulla György Gát otti tehtäväkseen ohjata "henkinen jatko-osa" Vukille. Lopputulos oli järkyttävän ruma ja alkeellinen 3D-animaatio Kis Vuk (A Fox's Tale). Kivuliaan silmien raiskauksen lisäksi se ei tarinallisesti liity mitenkään alkuperäiseen Vuk-tarinaan. Elokuvan vastaanotto Unkarissa oli äärimmäisen negatiivinen.

Derp

Balton valkoinen susi

Ensimmäisen Balto -elokuvan yksi muistettavimmista kohtauksista on tapaaminen mysteerisen valkoisen suden kanssa. Koirasusi Balto on elokuvan ajan tuskastellut elämäänsä ulkopuolisena, hänellä ei ole paikkaa koirien taikka susien joukossa ja hänet on kasvattanut pennusta lähtien Boris -hanhi. Nomen lapset ovat kurkkumädän kourissa ja lääkettä hakemaan lähtenyt valjakko on kadonnut. Balto löytää valjakon, mutta epäonnisten tapahtumien jälkeen lääkelaatikko päätyy rotkon pohjalle. Balton ollessa luovuttamassa hänen eteensä ilmestyy kookas valkoinen susi, joka rohkaisee Baltoa ulvomalla ja katoaa sitten yhtä mystisesti kuin ilmestyikin, joskin kohtaus ei suoraan osoita suden olevan yhtään sen maagisempi kuin tavallinen susi. Elokuvan fanit ovat paljon spekuloineet olisiko tämä susi ollut Balton toinen vanhempi, kenties sama susi kuin jatko-osan Aniu.

Balton vanhempia ei näytetä ollenkaan ensimmäisessä elokuvassa, hänen kerrotaan olevan puoliksi susi, mutta ei ole varmaa kumpi vanhemmista oli susi ja mitä heille on tapahtunut. Jatko-osassa Balto etsii karkuun lähtenyttä tytärtään ja matkalla häntä ohjaavat yliluonnolliset voimat. Elokuvan lopussa maaginen valkoinen susi ilmestyy hänen eteensä ja kertoo olevansa Balton äiti, Aniu. Elokuvassa villien susien johtaja näkee Aniun unissaan ja Aniu on selkeästi jonkinlainen oraakkelimainen henkiolento susille. Aniu on ulkonäöltään tarpeeksi erilainen (ei mustia korvan kärkiä, erilaiset silmät, silmien ympärystö valkoinen) ensimmäiseen valkoiseen suteen verrattuna, joten en itse koe näitä samoina hahmoina, vaikka jatko-osan tekijät olisivatkin tarkoittaneet heidät samaksi henkilöksi. Aniu on naaras ja ensimmäinen valkoinen susi on mielestäni selkeästi uros, joskin hänen sukupuoltaan ei mainita. Hahmojen kokoero on myös huomattava. Aniu näyttäisi olevan saman kokoinen kuin Balto tai vain hieman suurempi, nimetön susi taas on selkeästi suurempi.

Ensimmäisen osan valkoinen susi

Aniu

Balton molemmat jatko-osat on ohjannut Phil Weinstein. Fanihaastattelussa hän kertoo Aniun olevan sama susi kuin alkuperäisen Balton valkoinen susi. Tämän haastattelun mukaan Weinstein ei suunnitellut mitään Balton isää varten. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että alkuperäisen elokuvan tekijät olisivat tarkoittaneet valkoisen suden olleen Baltolle mitään sukua. Simon Wells, Balto 1:n ohjaaja, kertoo haastattelussaan uskoneensa Balton äidin olleen rekikoira ja isän susi. Tämä kuulostaa todennäköisemmältä kuin ajatus susiemosta, sillä luulisi susiemon kasvattavan pentunsa luonnossa. Jotenkin Balto kuitenkin päätyi elämään kaupungin laitamille. Itselleni kävisi järkeen jos koiraemo olisi synnyttänyt puolisusia ja koiran omistaja olisi hylännyt pennut. Samaisessa haastattelussa Wells viittaa valkoiseen suteen uroksena ja kertoo: "Halusimme pitää sen mystisenä ja tulkinnanvaraisena - onko tämä todellinen tapahtuma vai jonkinlainen Balton hallusinaatio? Nämä olivat syitä joiden vuoksi emme antaneet valkoiselle sudelle puhetta tai mitään tapaa selitellä itseään. Kenties susi on Balton sisäinen ääni, joka kehottaa Baltoa ryhdistäytymään ja hyödyntämään häpeämäänsä puolta - ainakin tuon merkityksen Balto ottaa kohtaamisesta, oli se sitten todellinen kohtaaminen tai ei." Ensimmäisessä Baltossa Steele (Kiilu) kiusaa Baltoa sanomalla hänellä olevan viesti Balton äidille ja alkaa sitten ulvoa. Luin kommentin, jossa tämän uskottiin olevan todiste Balton äidin olleen susi, eli Steele matkisi Balton äitiä, mutta pilkkauksen voi tulkita toisinkin. Ehkä Steele matkiikin Balton isää, joka ulvoa lurittelee Balton äidille.

Aniun tarkoitus on ilmeisesti olla muinainen susien palvoma henki, joka neuvoo susia heidän unissaan. Vaikka ensimmäinen Balto otti jo suuria vapauksia faktojen suhteen menee Aniu Balton äitinä jo liian pitkälle. Balton ollessa oikea historiallinen hahmo ei hänestä pitäisi tehdä yliluonnollisen hengen poikaa. Alkuperäinen valkea susi oli omasta mielestäni visuaalinen näkymä Balton ajatuksista hetkenä jolloin hän viimein hyväksyi susipuolensa, sillä olisi ollut aika ponnetonta vain kuunnella hahmon ristiriitaisia ajatuksia tämän maatessa maassa. Balto kutsuu Aniuta äidikseen (ja Aniu häntä pojakseen), mutta kenties tämän voisi tulkita niin, että Aniu on kaikkien susien äiti?

Loppujen lopuksi itselleni alkuperäisen elokuvan tekijöiden suunnitelmat merkitsevät enemmän kuin mitä jatko-osissa on keksitty, etenkin Balton kohdalla, jonka jatko-osat ovat suoraan DVD:lle julkaistuja halpatuotantoja, joihin ei selkeästi laitettu paljoa vaivaa. Balto 2:n tekijät tahtoivat Aniun olevan sama susi kuin ensimmäisessä Baltossa, siitä huolimatta, että hahmo näyttää erilaiselta. Pitää kuitenkin muistaa, että jatko-osista löytyy muitakin huolimattomuuksia. Henkilökohtaisesti en tätä perhesuhdetta hyväksy faktaksi, kyseessä on lähinnä tunnesyy sillä yliluonnollisen olennon tunkeminen Balton emoksi tuntuu typerältä juonenkäänteeltä ja tämä on ristiriidassa ensimmäisen Balton tekijöiden mietteiden kanssa. Jokainen kuitenkin päättäköön itse mistä totuuden versiosta tykkää, sillä oikeaa vastausta tähän ei ole.

 ©Amblimation. Lähde.

Kaikenkarvaisten koirien joulu

NIMI: Kaikenkarvaisten koirien joulu (An All Dogs Christmas Carol)
VUOSI: 1998
OHJAAJA: Paul Sabella

Voi ei. Voi ei ei ei. Ei. En ollut koskaan ennen nähnyt tätä elokuvaa, vaikka olin pitänyt ensimmäisestä ja toisestakin Kaikenkarvaisesta Charliesta. Kolmas osa on täysipitkä jouluspesiaali, josta olen lukenut netissä paljon fanien itkuvalitusta. Näkemäni kuvankaappaukset elokuvasta eivät ole olleet lupaavia myöskään laadultaan, joten motivaationi nähdä tekele oli nollassa. Ja syystä. Jouluspesiaali on oikeasti masentavan huono ja selkeästi tehty rakkaudetta pelkkä rahan kiilto silmissä.

Edellinen osa päättyi kun Charlie jäi Sasha -koiran kanssa maan päälle kuolevaisena ja Itchy lähti takaisin taivaaseen, ilkeä Carface taas päätyi helvettiin. Tämä on jouluspesiaalissa täysin sivuutettu ja kaikki hahmot ovat taas maan päällä kuolevaisina ilman mitään selitystä. Ohut tarina on vain halpa muunnos Charles Dickensin Joulukertomuksesta. Charlie, Itchy ja Sasha ovat valmistelemassa joulujuhlaa koiranpennuille kun Carface varastaa kaikki lahjat ja jopa ramman Timmy -pennun hyväntekeväisyysrahat, jotka olivat kerätty jalkaleikkausta varten. Charlie lupaa pennuille saavansa lahjat takaisin, mutta Carface työskenteleekin ilkeälle Belladonnalle, joka on aikaisempien elokuvien hyvän Annabellan paha serkku. Belladonna aikoo pilata joulun suunnittelemallaan aivopesulaitteella, joka pakottaisi kaikki koirat tuomaan perheidensä lahjat hänelle.

Ainoa tuttu ääninäyttelijä on Sashan ääni Sheena Easton, mutta hänen roolinsa on elokuvassa minimaalinen. Charlien ja Itchyn uudet äänet eivät sovi hahmoilleen ollenkaan ja itse dialogi on myös ontuvaa, eikä herätä mielenkiintoa. Uusi hahmo Belladonna on melko viihdyttävä, mutta ei pääse loistamaan kunnolla koska hänen juonensa on niin hölmö. Tuntuu kuin kaikista hahmoista olisi hiottu heidän alkuperäinen särmikkyys pois, itse juonikin pyörii läpimädän Carfacen tapojen parantamisen ympärillä. Ennen hauska ja charmikas Charlie vain tylsistyttää mukahauskoilla sanailuillaan. Itse tunnelma koko elokuvassa on aivan liian imelä, etenkin ottaen huomioon millaisia aiemmat osat ovat olleet.

Mukana on neljä laulua, koska eihän joulua ole ilman korvien rääkkäystä. Mikään näistä ei ole erityisen hyvä tai muistettavan arvoinen, yksi sentään on siedettävä. Kamalin laulu, When I Hear a Christmas Carol, lauletaan peräti kaksi kertaa ja esiintyy heti alussa, tiputtaen odotukset heti pohjamutiin soraäänisyydellään ja sokerisuudellaan.

Animoinnin taso on tipahtanut täysin. Ilmeet näyttävät väkinäisiltä ja liikehdintä on kömpelöä. Ääriviivat ovat monesti pikselisiä. Monessa kohtauksessa on laiskoteltu erittäin yksinkertaisilla tai olemattomilla taustoilla ja erilaiset efektit muistuttavat lähinnä amatöörien lyhkäreistä joita näkee Youtubessa. Elokuva ehkä viihdyttää nuorimpia skidejä, mutta sarjan faneille se on suorastaan pyhäinhäväistys, enkä voi suositella sen katsomista jos rakastaa edellisiä elokuvia. Charliesta on tehty myös telkkarisarja, jonka taso näyttää olevan vielä tätäkin matalampi. Saa nähdä viitsinkö kiduttaa itseäni sillä.

TÄHDET: *1/2

Kaikenkarvainen Charlie 2

NIMI: Kaikenkarvainen Charlie 2 (All Dogs Go To Heaven 2)
VUOSI: 1996
OHJAAJA: Paul Sabella, Larry Leker
KÄSIKIRJOITUS: Mark Young, Kelly Ward

Katsoin viimeksi Charlie 2:n varmaankin jopa kymmenen vuotta sitten, tosin penskana olen nähnyt leffan monta kertaa joten tapahtumat eivät olleet päässeet unohtumaan. Etenkin laulut muistin yhä elävästi. Leffaa ei ole valitettavasti julkaistu Suomessa kuin VHS:lle, mutta ostin DVD:n ulkomailta.

Alkuperäinen elokuva päättyi Charlien kuolemaan ja nyt renttukoira tylsistyy koirien taivaassa. Koira kaipaisi taas vähän jännitystä elämäänsä, mikä yli-imelässä ja seesteisessä taivaassa ei ole mahdollista. Edellisestä elokuvasta tuttu Carface juonii jälleen, tällä kertaa mysteerisen pahiskissan alaisena. Carface varastaa uudelle isännälleen Gabrielin pasuunan, jota ilman uudet sielut eivät pääse taivaaseen. Pasuuna  tipahtaakin kuitenkin taivaasta maan pinnalle, San Franciscoon. Taivaassa syntyy kriisitila ja Charlie tarttuu heti tilaisuuteen päästä millä tahansa tekosyyllä takaisin elävien kirjoihin. Charlien ja kaverinsa Itchyn tehtävänä on etsiä pasuuna, mutta Charlieta kiinnostaa enemmän ilakointi ja kotoaan karannut poika, sekä nätti koiranarttu.

Minulla ei ole mitään jatko-osia vastaan, mutta valitettavan moni tehdään vain rahastusmielessä ja selkeästi huonommalla laadulla kuin alkuperäinen. Charlie 2 on yllättäen kuitenkin julkaistu elokuvateattereissa ja vaikka animaation laatu on selkeästi alkuperäistä vaatimattomampi ei kyseessä ole kuitenkaan puolella perseellä tehty teos. Uudet animaattorit ovat pystyneet matkimaan alkuperäisen elokuvan hahmojen ulkonäköä ja liikkeitä hyvin uskollisesti, toisin kuin esimerkiksi Balto 2:ssa, jossa tyyliä oli kyllä yritetty matkia, mutta jälki ei näyttänyt ollenkaan luontevalta. Jatko-osassa on selkeästi säästetty rahaa ja vaivaa esimerkiksi kaupunkikohtauksissa laittamalla taustalle mahdollisimman vähän ihmisiä, sekä toimintakohtauksissa yksinkertaistaen hahmoja, luottaen ettei katsoja huomaa tätä kaiken kaaoksen lomassa. Animoinnissa on myös outoja pikkuvirheitä silloin tällöin, näistä eniten häiritsi hahmojen useasti väärin väritetyt tai värittämättömät silmät. Paljon on myös puhuttu kuinka Charlien ja Itchyn maagiset pannat katoilevat ja ilmestyvät väärissä kohtauksissa, mutta itse en tätä huomannut ollenkaan elokuvan aikana joten en siitä aio nillittää. Laatu pysyy kuitenkin vahvassa keskitasossa koko elokuvan ajan.

Elokuva mielestäni jopa onnistuu jossain alkuperäistä paremmin, nimittäin lauluissa. Ensimmäisessä elokuvassa laulut olivat mielestäni melko mitäänsanomattomia ja en muista kuin kahdesta muutaman virkkeen. Sen sijaan kakkososan laulut ovat jääneet elävästi mieleeni, vaikken ollut elokuvaa nähnyt vuosikausiin. 

Juonellisesti elokuvassa on tarpeeksi tuttuja elementtejä, kuten yksinäisen lapsen auttaminen, jotta jatko-osa tuntuu tutulta, mutta onneksi kyseessä ei ole täydellinen kopio ensimmäisestä tarinasta. Charlie on yhä viihdyttävän renttumainen, muttei yhtä ahne kuin edellisessä elokuvassa. Onneksi tarina on myös oikea JATKO-osa, eikä Disneymäisesti (Bambi 2 ja Topi ja Tessu 2??) ole ruvettu tekemään jotain laimeaa Charlien lapsuusseikkailuja jonnekin aiemman elokuvan menneisyyteen tai keskelle. Juoni oli yhä näin kriittisenä aikuisenakin oikeasti viihdyttävä ja osa kohtauksista yhä jännittäviä. Elokuvan lopetus on valitettavasti hieman heikko, koska päivän pelastava pasuuna yhtäkkiä toimiikin päinvastoin kuin aiemmin Charlien puhaltaessa siihen.

Charlie 2 valitettavasti synnytti myös hyvin puolivillaiselta näyttävän jouluspesiaalin, jota en ole vielä uskaltanut katsoa, sekä todella ala-arvoiselta näyttävän tv-sarjan. Aion nämäkin katsoa jossain vaiheessa. Juuri tämä jatko-osa kuitenkin on yhä viihdyttävä ja tarpeeksi hyvin tehty, vaikkei Don Bluth osallistunut sen tekemiseen mitenkään.

TÄHDET: ***1/2

Alpha & Omega 3 - The Great Wolf Games

Geelitukkaiset sudet ovat palanneet.

NIMI: Alpha & Omega 3 - The Great Wolf Games
VUOSI: 2014
KÄSIKIRJOITUS: Tom Kane
OHJAAJA: Richard Rich

Eiiihhhhhhhh!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!11!
Eli siis tällä kertaa syynäämme Alfa & Omega -sarjan jo kolmatta osaa, joka onnistuu olemaan vielä turhempi kuin kumpikin edeltäjänsä. Kakkososan tavoin tämäkin elokuva on vain noin 45 minuuttia pitkä (ja tähän lasketaan mukaan lopputekstit), mutta siinäkin ajassa katsoja ehtii turhautua useaan otteeseen.

Tarina, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, keskittyy nyt ilmeisesti sudenpentujen olympialaisiin. Tai muuta sellaista. Edellisissä osissa ei annettu vihjauksia susien harrastamasta urheilukulttuurista, mutta ilmeisesti jokaisen lauman pennut osallistuvat jokavuotisiin kisoihin. Humphreyn ja Katen kakarakolmikko haluaa tietenkin mukaan, mutta tiimiin tarvitaan lisää jäseniä. Vastahakoinen valmentajaksi pakotettu Humphrey kertoo aiemmin kisoissa olleen mukana kaikki metsän eläimet, eikä haluaisi lastensa osallistuvan alfasusien elitistisiin leikkeihin. Niinpä hänen ärsyttävä tyttärensä Claudette päättää ottaa tiimiin mukaan helposti kiihtyvän piikkisian ja lintuja jahtaavan karhunpennun. Claudette on myös ihastunut kilpailevan tiimin jäseneen.

Elokuvan juoni on siis hyvin köykäinen ja täysin turha, eikä jaksa kiinnostaa koko pituuden ajaksi. Itse paljon hehkutetut kisat ovat pelkkää epämuodostuneiden sudenpentujen juoksentelua tylsässä maastossa. Ehdin jo odottaa jotain vähän eeppisempää ja kiinnostavampaa, kuten vuoristoissa kiipeilyä, saaliin vaanimista, jäljittämistä, tappelua...? Koko kisa on kuitenkin pelkkää juoksentelua ja sekin näyttää epämääräisen hidastetulta animointityylin takia. Mitään vauhdin hurmaa en tässä kokenut, kuten esimerkiksi Balton reenvetokohtauksissa. Kisan loppuratkaisu on ennalta-arvattava ja sokerinen.

Tässä osassa keskitytään lähinnä Claudette- pentuun, joka on harvinaisen rasittava hahmo. Claudette on perinyt äitinsä taidot ja osaa hyvin vaativan erikoisliikkeen, josta on hyötyä juoksukisoissa. Käytännössä tämä liike siis on pelkkä liukuva jarrutus, mikä ilmeisesti on aivan liian vaativa liike muille pennuille, sillä muut tätä yrittäessä liukuvat ja lentävät viisi metriä pusikkoon. Ihmettelen tosin kuinka liukkaita puoliruohoiset alueet voivat olla. Pitkällä siedätyshoidolla opin lopulta pitämään Humphreystä ja Katesta, mutta nyt en heitä nähnyt elokuvassa kuin Humphreyn pienessä roolissa ja Katen vain vilaukselta. Lempihahmoni Lily ja Garth puuttuivat elokuvasta täysin. Buu. Uudet hahmot ovat typeriä ja unohdettavia. Piikkisian ja karhunpennun tarkoitus tuntuu olevan vain hetkellinen säheltäminen, koska lapset rakastavat sähellystä jihuu jee adhd! Muutaman sähellyskohtauksen jälkeen hahmot jäävät lähinnä statisteiksi.

Animoinnin laatu on kolmosessa tipahtanut jo pohjalukemiin. Taustoihin ei ole nähty vaivaa kuin muutamassa kohtauksessa, suurimmaksi osaksi sudet pomppivat pannukakkutasaisissa maastoissa, joissa ruoho on vain sävytetty tantereeseen. Kun Humphrey ja hänen kaverinsa istuvat mutalätäkössä muta ei edes roisku heidän tassujen noustessa ja laskiessa, sen sijaan vain aaltoilee epämääräisen maagisesti heidän ympärillään. Eivätkä heidän turkkinsakaan ole mutaisia. Itse sudet näyttävät epämuodostuneilta kuten aina ennenkin, joten tämän suhteen ei tullut mitään yllätystä.

Sarjalle on ilmestynyt jo neljäs jatko-osa ja viidennes on tulossa. Kyllä, aion arvostella nämäkin koska olen masokisti.

TÄHDET: *

Hopeanuoli (manga, susiosa)

NIMI: Hopeanuoli (Ginga Nagareboshi Gin)
VUOSI: 1983 - 1987
TARINA/KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Susisaagaa ei Hopeanuoli -animessa ollut, joten monen vuoden ajan se pysyi suomalaisille faneille myyttisenä ja tuntemattomana osa-alueena sarjassa. Saagaa pääsi katselemaan netissä vain Kipsun Hopsusivuilta, jonne ylläpitäjä oli viitsinyt skannata kiitettävän paljon taistelukohtauksia. Tuohon aikaan tilatut mangat olivat myös hintavia, eikä niistäkään ollut muuta kuin silmäniloa mikäli ei japania osannut lukea. Susisaagassa on uusia hahmoja roppakaupalla, juoni on monimutkainen ja kaikki tuntuvat tappelevan kaikkia vastaan, joten suomalaisille faneille saagan tarkka juoni oli kauan aikaa täysi mysteeri. Kun Hopeanuoli viimein julkaistiin Suomessa mangana moni lukija varmasti odotti juuri susisaagan lukemista enemmän kuin Akakabuto -saagaa, itse ainakin olisin suoraan halunnut rynniä lukemaan tuota mystistä, täysin tuntematonta tarinaa. Saaga alkaa osassa 14 ja jatkuu osaan 18 asti.

Sudet astuvat kuvioihin pian Akakabuton kukistuttua. Koirat ovat ehtineet elellä Ohussa rauhassa vain hetken, suurimman osan sotilaista lähtien takaisin synnyinsijoilleen. Japanin sudet ovat virallisesti kuolleet sukupuuttoon satoja vuosia sitten, mutta käykin ilmi, että jäljelle jääneet sudet olivatkin muuttaneet maanalaiseen luolastoon turvaan. Nämä sudet osaavat kaikenlaisia erikoisliikkeitä ja he kuulevat, että Ohun laumassa on Zetsu Tenrou Battoga -liikkeen hallitseva koira, vaikka erikoisliikkeen pitäisi olla vain susien osaama. Sudet lähtevät etsimään tätä mysteeristä koiraa, tappaen etsintäretkellään mukavan määrän Ohun sotilaita.

Ginin löytänyt susijoukko kaappaa Crossin ja hänen pentunsa, jolloin Ginin pienen joukkonsa kanssa on pakko osallistua susien suunnitelmiin. Sudet ovat jakaantuneet kahteen laumaan, Crossin kaapanneet sudet kuuluvat Susien Monarkiaan ja heitä vastaan sotivat pahat sudet kuuluvat Mustien Susien Imperiumiin. Ginille kerrotaan hänessä olevan varmasti suden verta, jonka vuoksi hänen pitäisi liittyä Susien Monarkiaan ja taistella maanalaisen valtakunnan anastanutta Imperiumin sotajoukkoa vastaan. Susien ennustuksen mukaan Gin on yksi legendaarisista kahdeksasta koirasoturista, joiden tehtävä olisi tuhota pahat Imperiumin sudet, sekä myös tuhota ihmiskunta.

Susisaaga on erittäin sekavaa luettavaa. Susihahmoja on paljon, eikä heidän motiivinsa ole tarpeeksi selkeitä ja välillä menin sekaisin kuka kukin olikaan. Osa hahmoista on hyvin samankaltaisia ulkonäöiltään ja hahmoja on yksinkertaisesti niin paljon, ettei yhdellä lukukerralla ehdi pitää kaikista lukua. Susien ulkonäöt ovat hämmentäviä, sillä moni heistä ei edes etäisesti näytä susilta. Mukana on tiikeriraitaisia susia, ylipitkäkarvaisia susia, pinkkihiuksisia susia, täplikkäitä susia... Ne, jotka onnistuvatkin näyttämään susilta eivät kuitenkaan näytä juuri näiltä Japanissa eläneiltä lajeilta, jotka olivat selvästi vaatimattomamman kokoisia kuin tässä mangassa.

Miksi osalla susista on myös englanninkieliset nimet? Ymmärrän sen koirilla, koska ne ovat saaneet nimensä ihmisiltä tai sitten kuulleet ihmisiltä näitä vieraskielisiä sanoja, mutta miksi susi nimeäisi pentunsa vaikka Black Wolfiksi/Purple Wolfiksi/Thunder Wolfiksi? Susisaagassa on useampi susi, jonka nimi tarkoittaa kirjaimellisesti sutta. Tämä aina niin häiritsee minua! Eihän Pohjois-Amerikan intiaanikaan nimeä lastaan Vihaiseksi Ihmiseksi. Sudet ovat piilotelleet maan alla vuosisatoja, joten miten he edes osaavat nimetä toisiaan a) englanniksi ja myös b) lajien nimillä, joita he eivät ole koskaan nähneet? Miten nämä eristyksissä eläneet sudet ovat osanneet nimetä pentujaan nimillä Mountain Bison, Bobcat ja White Tiger?

Aikaisemmassa Akakabuto -saagassa ei fantasiaelementtejä tainnut olla mukana ollenkaan, mutta yhtäkkiä susisaaga onkin niitä täynnä. Sudet osaavat erilaisia taikoja, Gin joukkoineen kuuluu ennustuksen mystisiin valittuihin sotureihin, mukana on jopa lohikäärme. Ero edelliseen, hyvin väkivaltaiseen mutta melko realistiseen saagaan on liian huomattava, eikä ole ihme ettei susisaaga saanut suosiota osakseen.

Susisaaga herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Sudet tuntuvat halveksivan koiria, mutta osa susista ei ilmeisesti edes ole susia, ainakaan kokonaan. White Tiger sanoo Akamelle olevansa kishukoirien jälkeläinen. Mukonga taas kertoo olevansa alunperin kotoisin Kiinasta, mutta missään välissä ei selvennetä miksi ja milloin hän on tullut Japaniin ja miksi tämä kiinalaisuus edes mainitaan. Moni on ollut myös hämmentynyt siitä, että Ginissä sanotaan olevan suden verta ja kuinka myös Benistä, Akamesta ja Kurotorasta tulee omia erikoisliikkeitä osaavia koirasotureita. Ginin roduksi on alusta asti ilmoitettu akita, mutta en koe mitenkään korkealentoisena ajatusta, että hänen suvussaan olisi viimeaikaista suden verta joukossa. Gin kun takapajulassa asuvana työkoirana tuskin oli mihinkään kennelliittoon rekisteröity koira ja ainakin länsisiperianlaikaa risteytetään monesti suden kanssa. Tämä sama pätenee myös Kurotoraan ja Akameen, jotka kumpikin kuuluvat alkukantaisiin metsästysrotuihin. Mutta Ben menee käsitykseni yli, tanskandoggissa ei todellakaan voi olla tuoretta suden verta mukana. Mutta toisaalta, koirahan on samaa lajia suden kanssa, vain suden kesytetty versio. Mene ja tiedä, miten Takahashi nyt on ajatellut tämän toimivan.

Sekavuudestaan huolimatta susisaaga on hyvin mukavaa purkkaviihdettä. Tarina menee jo lähinnä Dragon Ballia muistuttavaksi jatkuvaksi tappeluksi, jossa jokainen hahmo tappelee vuorollaan omaa vastustajaansa vastaan mitä erilaisimmilla erikoisiskuilla. Nämä iskut ovat mielenkiintoisia ja nostan hattua Takahashin kekseliäisyydelle. Taistelut tapahtuvat mukavan vaihtelevissa maastoissa ja muutenkin näissä taisteluissa on käytetty paljon mielikuvitusta, jolloin loputtomiltakin tuntuvia taisteluita jaksaa lukea. Mutta liika on kuitenkin liikaa. Tarina rynnii niin kovaa eteenpäin ettei vastustajan kaikkien koirasotureiden taisteluita ja liikkeitä ehditä edes nähdä!

Koin omituiseksi sen, että mangassa käytetään nimitystä koirasoturi, vaikka näiden sotureiden pitäisi ilmeisesti olla susia. Ilmeisesti alunperin sana oli ollut koiraeläinsoturi, joka on käännetty väärin? Petyin myös siihen kuinka aluksi luulin hyvien koirasotureiden koostuvan täysin Ohun porukasta, olihan nimi harhaanjohtava. Jännäilin, että keistä kaikista tulisi legendaarisia sotureita Ginin, Benin, Akamen ja Kurotoran rinnalle. Ehdin jo veikata, että loput olisivat John, Moss, Musashi ja ehkä Kisaragi. Voitte kommenteissa kertoa mitä itse veikkaisitte, mikäli koirasoturit olisivat kaikki olleet koiria.

Saagan loppua kohden tahti vaan kiihtyy entisestään, ilmeisesti koska saaga ei osoittautunutkaan suosituksi, jolloin Takahashi sai käskyn saattaa tarina nopeasti loppuun. Tämä johtaa myös siihen, että Takahashi tekee pieniä mokia siellä täällä, vaikka itse kuvitus on itsessään moitteettoman näköistä. Black Snake menettää torahampaansa taistelussa Giniä vastaan, mutta jo saman luvun aikana muutaman sivun päästä hänen torahampaansa ovat mystisesti kasvaneet takaisin ja hän ei enää vuoda verta! Melko laimeana pidin sitä, kuinka Imperiumin sotajoukkoja vastaan lopussa pärjäävät Ohun tavalliset rivisotilaatkin, vaikka alussa susienhan piti olla niin ylivertaisia.

Susisaaga aiheuttaa minussa paljon ristiriitaisia ajatuksia, mutta loppujen lopuksi myönnän pitäväni tästä saagasta. Se on rehellisesti sanottuna roskaa, mutta viihdyttävää roskaa.

TÄHDET: ***

Alpha & Omega 2 - A Howl-iday Adventure

NIMI: Alpha & Omega 2 - A Howl-iday Adventure
VUOSI: 2013
OHJAAJA: Richard Rich

Vannoin etten arvostelisi tätä jatko-osaa... mutta tein sen silti. Kyseessä on siis paljon parjatun Alfa ja Omegan suoraan DVD:lle tehty jatko-osa. Ellei tämä jo saa vatsaasi vääntelehtimään, kyseessä on JOULUTEEMAINEN jatko-osa.

Edellisessä elokuvassa rakastuneet omegasusi Humphrey ja alfasusi Kate ovat saaneet kolme rasittavaa pikku pentua; nimiltään Runt, Claudette ja Stinky. Joulu (tai mikälie onkaan susien vastine sille) on tuloillaan ja pariskunta valmistelee pesäänsä sukulaisten vierailua varten. Mutta perheidylli loppuu kun pahislauma kaappaa Runtin. Susiperheen on nyt vedettävä yhtä köyttä pelastaakseen surkean omegapennun pelkkiä alfoja huolivalta fasistilaumalta, samalla levittäen joulun henkeä... tai jotain.

Alfa & Omega 2 on erittäin heikko esitys oikeastaan kaikilla osa-alueilla. Sen animointi on jopa huonompaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä sekään ollut animoinnin mestariteos. Tärkeimmät uudet hahmot tässä osassa ovat tietenkin pääparin pennut, mutta heidän designit ovat aivan kammottavia. Pentuja ei edes ole tunnistaa sudenpennuiksi. Heidän liikehdintänsä on järkyttävän kömpelöä, heidän puheensa ja luonteensa rasittavia ja unohdettavia, sekä kahta heistä on vaikea erottaa toisistaan. Taustamusiikki on mitäänsanomatonta, mutta onneksi mukaan ei ole ängetty lauluosuuksia. Eläinten ääniefektit välillä kuulostavat tilanteeseen sopimattomilta ja kuin jostain ilmaisääniefektisivuilta napatuilta. Vitsit ovat lapsellisia, eivätkä naurata.

Juoni elokuvassa on yhtä sekamelskaa. Aluksi näytetään kuinka Runt on tullut omegaisäänsä ja on pentueen surkein, mutta hallitsee kuitenkin ainutlaatuisen kyvyn kiivetä puissa. Luulin että elokuvassa keskityttäisiin siis tämän pennun identiteetin löytämiseen ja hyväksymiseen. Seuraavaksi kuitenkin näytetään pitkä kohtaus, jossa Kate ja Humphrey muokkaavat luolaansa sopivaksi vanhempien vierailua varten. Sudet höpöttävät kauan aikaa joulusta ja katsoja päättelee elokuvan keskittyvän siis jouluun, kuten elokuvan nimikin vihjaa. Mutta ei, seuraavaksi Runt kaapataankin ja joulut saavat jäädä täysin taka-alalle. Pahislaumassa johtajan karski tytär Princess alkaa heltyä Runtille, mutta tätäkään tarinaelementtiä ei käytetä tarpeeksi hyväksi ja lopulta hahmo vain katoaa. Runtin sisarusten piti lähteä kaksin pelastamaan Runt, mutta juonellisesti tämäkin on täysin turha veto koska heidän vanhempansa lähtevät heidän perään lähes heti ja saavuttavat heidät ennen kuin mitään merkittävää ehtii tapahtua. Sudet törmäävät eksyneeseen karhunpentuun, höpöttävät hanhien kanssa, sähläävät ja vielä vähän sähläävät.

Surkean käsikirjoituksen tekijät eivät ole ilmeisesti jaksaneet edes katsoa ensimmäistä elokuvaa kunnolla ennen uuden tarinan rustaamista. Hahmojen luonteissa tuntuu olevan outoa vaihtelevuutta verrattuna entiseen ja pahin on kohtaus, jossa Humphrey ei osaa ulvoa komeasti mutta Garth osaakin. Ensimmäisessä elokuvassa Humphrey ulvoi ihan normaalisti ja Garth taas ei osannut sitä taitoa!

Elokuvan lopetus on omituinen, eikä ollenkaan tyydyttävä kaiken sähläyksen jälkeen. Omalta reviiriltään kaukana kulkeva susiperhe kutsutaan sisään ihmisten taloon lämmittelemään ja syömään ruokaa joulupuun alle. Elokuva antaa olettaa että katsoja näkisi perheen palaamassa kotiinsa viettämään joulua, mutta sen sijaan pitäisi tyytyä tähän? Että joku random ihminen vain jättää oven auki susille ja nämä villieläimet menevät olohuoneen lattialle nukkumaan onnellisina? Siis mitäh? Elokuva ei ole kuin 40 minuutin pituinen, joten tuntuu kuin elokuvan olisi alun perin pitänyt jatkua tästä vielä mutta tekijöiltä loppui budjetti tai into. Muutenkin koko elokuvassa tämä jouluteema on jäänyt täysin taka-alalle, eikä siitä mainita kuin heti alussa kun sudet liian ihmismäisesti sisustavat pesäänsä, sekä uudestaan ihan lopussa kun villisudet herättävät sisäiset sylikoiran sielunsa henkiin. Luntakaan ei elokuvassa nähdä kuin ihan loppukohtauksissa, mikä on pettymys.

Mikäli jotain hyvää elokuvasta on keksittävä, niin nautin yllättävän paljon alkupuolen kohtauksesta jossa Katen ja Humphreyn vanhemmat saapuivat vierailulle. Mukana oli myös Garth ja Lily, joista yhä pidän parina erittäin paljon. Oli mukavaa seurata tutun susiklaanin jälleennäkemistä ja perheiloa. Olen yhä sitä mieltä että paljon mielenkiintoisempaa materiaalia olisi saatu aikaan jos Garth ja Lily olisivat olleet päähenkilöitä, mutta sentään heitä näytettiin elokuvassa melko ahkerasti. En edelleenkään käsitä mitä Kate ja Humphrey oikeastaan näkevät toisissaan, sillä hahmojen välillä ei ole mitään kemiaa.

En voi suositella.

TÄHDET: *

Hopeanuoli Shin Gaiden - Sankaritarinoita

 

 

NIMI: Hopeanuoli Shin Gaiden - Sankaritarinoita (Ginga Nagareboshi Gin: Shin Gaiden)

VUOSI: 2006
TARINA/KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

 

Shin Gaideneita on tähän mennessä ilmestynyt kaksi pokkaria. Pokkarit ovat kokoelmia Hopeanuolen Akakabuto-saagaan liittyvistä sivutarinoista, yleensä valottaen jonkin vähemmälle huomiolle jääneen hahmon menneisyyttä. Tai näin ainakin olisi tarkoitus, muutama tarina kun liittyy Akakabuto-sotaan vain suuren mutkan kautta tai ei ollenkaan.

 

Ensimmäinen pokkari sisältää kolme tarinaa. Suruviestin viejät alkaa lupaavasti näyttämällä kuinka Hopeanuolen upseerit kulkevat ympäri Japania Akakabuto-taistelun jälkeen ilmoittamassa kaatuneiden sotilaiden perheille surulliset uutiset. Tämä on mukavan realistinen aihe ja luo syvyyttä sarjaan, joka turhan usein jää vain pintapuoliseksi machoiluksi. Valitettavasti Takahashi ei tunnu osaavan kirjoittaa tarinaa joka perustuisi vain keskusteluun ja tunteisiin, tämäkin asetelma heitetään pian mäelle kun Hopeanuolen ryhmä jää kahden vieraan lauman tappeluiden väliin. Loppu tarinasta onkin varsin epäkiinnostavaa peruskauraa.

 

 

 

Seuraava tarina käsittelee tiikeriveljesten lapsuutta. Kolme pentua hylättiin vuorille, mutta sitkeyden ja yhteistyön avulla veljekset pysyivät hengissä aikuisuuteen asti. Tämä on ihan hyvä tarina, pidän siitä kuinka tarinassa näytetään veljeksiä metsästämässä ötököitä nälkäänsä ja taistelemassa petoja vastaan. Hopeanuolessa hyvin harvoin näytetään kohtauksia taisteluiden ulkopuolelta, minkä takia juuri tälläiset villikoirien arjen haasteet ovat alkaneet kiinnostamaan. Valitettavasti tarina ei tarjoa mitään uutta, sillä nämä tapahtumat ovat olleet jo kauan tiedossa, nyt ne vain kerrotaan perusteellisemmin. Mukana oleva näätä myös vähän latisti tunnelmaa, elukka kun näyttää lähinnä oudolta koiralta.

 

Kolmas tarina kertoo jälleen Weed Gaidenissa esitellyistä Ronista ja Burusta, jotka eivät mitenkään liity Akakabuto-sotaan. Fanit kuitenkin tuntuvat pitävän kaksikosta ja ovathan nämä tarinat toki ihan viihdyttäviä, mutta jälleen kerran mitään keskitasoa parempaa tarinaa ei ole luvassa.

 

 

Sitten siirtykäämme toiseen pokkariin. Tässä kirjassa tarinoita on myös kolme: Karadaki Tomon, Benizakura ja Ganin.

 

Näistä ensimmäinen kertoo Tomonista, entisestä Oun sotilaasta, joka on nyt vanha ja viisas laumanjohtaja. Valitettavasti lauman nuorimmat eivät enää kunnioita vanhempiaan ja nuori Toshi varastelee ihmisten kanoja, aiheuttaen ongelmia kaikille villikoirille. Tässä tarinassa plussaa on kuinka kerrankin pääosassa eivät ole loputtomat taistelut. Tarina kuitenkin on ehkä turhan pitkä ja sen takia vähän puuduttavaa lukea, myöskään aikajana ei käy järkeen. Parivuotiaan Toshin isä kuoli Akakabuto-sodassa, mutta kertojan mukaan Tomon taisteli Akakabutoa vastaan yli kymmenen vuotta sitten.

 

 

Benizakuran tarina on itselleni tästä valikoimasta ehkä kiinnostavin. Takahashin taistelukoiratarinat, etenkin Shiroi Senshi Yamato, ovat aina kiehtoneet minua vaikka realistisiksi niitä ei tosiaankaan voi kehua. Mutta kenties juuri fantasia-elementtiensä vuoksi Yamato voidaan vielä joku päivä julkaista Suomessa, täysin realistisia koirataisteluita ihannoivaa sarjaa ei hyväksyttäisi täällä julkaistavaksi vaikka kyse onkin fiktiosta.

 

Tämäkin tarina on melko pitkä, muttei yhtä puuduttava kuin Tomonin tarina. Benizakuran kasvu pentueen surkeimmasta rääpäleestä parhaimmaksi taistelukoiraksi heijastelee turhan paljon Rikin samanlaista menneisyyttä, mutta taistelukohtaukset ovat sentään viihdyttäviä. On myös mielenkiintoista tutustua lähemmin japanilaiseen koirataistelukulttuuriin.

 

 

Viimeinen tarina on Ganin, joka osoittautuu suureksi pettymykseksi. Iga- ja kogakoirien menneisyydestä ei ole paljoa kerrottu mangassa ja tällä tarinalla oli hyvä mahdollisuus valaista tätä asiaa. Lyhyestä tarinasta ei kuitenkaan käy ilmi kuin mitä jo tiedettiin: igat ja kogat tappelivat keskenään ja heillä oli ninjakoiria. Kahakoiden syytä ei saada selville, koirien koulutuksesta ei opita mitään, eikä menneisyyden ihmis- tai koirahenkilöihin tutustuta kunnolla. Itseäni aina askarrutti miksi koirat jäivät sotimaan keskenään kauan omistajien katoamisen jälkeen. Miten igojen ja kogien koirien verilinjat säilyivät vuosisatoja puhtaina (+ ei sisäsiittoisina), kauan sen jälkeenkin kun heidän omistajansa olivat jo joko kuolleet tai lopettaneet sotimisen? Tarinan lopussa jäljelle on ilmeisesti jäänyt vain kolme igakoiraa, aika kapea geenipooli. Mikäli sekoittumista muihin koiriin olisi tapahtunut luulisi että Hopeanuolen lauma olisi tavannut igakoiria joiden ulkomuoto olisi vaihdellut enemmän.

 

Nämä kaksi pokkaria ovat ihan hyvää kevyttä lukemista, Ginga-sarjaa seuraava pärjää näitä lukemattakin. Mitään mullistavaa uutta tietoa vanhoista hahmoista ei ole luvassa. Kuvitus on Weedin aikaista pallopää-Takahashia, eli ei sitä parhainta. Suurta miinusta suomijulkaisu saa siitä kuinka ainakin oma ykköspokkarini suorastaan hajosi käsiin, sivut oli niin heikosti liimattu.

 

TÄHDET: ***