Poliisin kouluttama susi

Nytpä osui kohdalle mielenkiintoinen löytö, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Poldi oli itävaltalaisen poliisikersantin kouluttama susi, joka monen vuoden ajan esitti temppuja yleisölle ja väitetysti jopa läpäisi poliisikoiratestin. Ensimmäinen siitä löytämäni artikkeli oli amerikkalaisessa lehdessä, jossa oli kuvituksina tuikitavallisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Epäilin silloin koko tarinan olevan huijausta, enkä edes tallentanut artikkelia koneelleni. Myöhemmin täysin sattumalta törmäsin kesytettyyn Poldi-suteen uudestaan, ja nimi tuntui hirveän tutulta... Hitto, tässähän se "poliisisusi" olikin! Se oli sittenkin olemassa! Syöksyin kaivelemaan saksalaisia ja itävaltalaisia lehtiarkistoja, ja niistä löytyi kasapäin kiinnostavaa materiaalia.

Poldin omistaja oli Wienin poliisien riveissä työskennellyt Rudolf Knapp, jolla oli 1910-luvulla saksanpaimenkoirat Fix Harras von Askanien ja Lotte von Maning, joista etenkin Fix Harras oli kuuluisa. Fixin sankariteoista kirjoitettiin itävaltalaisiin lehtiin harva se päivä. Tuohon aikaan poliisikoirien käyttö oli vielä uutta, ja poliisikoirat saivat lehdissä paljon ihailua aikaan nykysilmin katsottuna vähäpätöisillä uroteoilla, kuten sipulivarkaiden kiinniotolla. Mutta pikkunäpistyksien lisäksi Knappin koirat ratkaisivat myös raiskauksia ja murhia. Yhteensä Fix Harras ratkaisi ainakin 68 rikosta. Knapp koulutti koiransa itse ja järjesti ensimmäisen poliisikoiranäytöksen Wienissä vuonna 1914. Fix Harras ja Lotte olivat näytöksessä vain vuoden vanhoja, mutta tekivät silti yleisöön vaikutuksen erilaisilla tottelevaisuustehtävillä ja piilossa olevien ihmisten jäljittämisellä. Ennen Poldia Knapp oli kouluttanut poliisikoiria yli 20 vuoden ajan.

Amerikkalaisessa artikkelissa "Poldin" kuvina oli selvästi tavallisia saksanpaimenkoiria. Voi hyvin olla, että nämä kuvat esittivätkin omistajan aiempia koiria.

Knapp oli Ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut jalkaväen sotilaana Bosnia-Hertsegovinassa. Siellä hän oli ensimmäisen kerran tavannut villejä susia, poliisikoiriensa sukulaisia. Hän tunsi niitä kohtaan suurta ihailua. Hän haaveili suden kouluttamisesta koiran lailla, sillä hän tiesi sudella olevan paljon parempi hajuaisti. Hänen mielessään susi oli vahvempi, urheampi, älykkäämpi ja tarkka-aistisempi kuin mikään muu peto, mutta mikään muu peto ei myöskään vihannut ihmiskuntaa yhtä paljon. Hänet valtasi pakkomielle valjastaa suden kyvyt ihmisen palvelukseen. Eläinkouluttajien varoitukset eivät hidastaneet häntä. Jopa kuuluisa eksoottisten eläinten välittäjä Carl Hagenbeck sanoi suden koulutuksen olevan mahdotonta. Suden voisi saada suhtautumaan ihmiseen passiivisen ystävällisesti, mutta se ei koskaan tottelisi käskyjä.

Knapp jäi eläkkeelle sotavammojensa takia, ja hänellä oli kaikki aika maailmassa aloittaa kunnianhimoinen sudenkesytysprojekti. St. Veit an der Glanissa oli Max Weberitschin yksityinen eläintarha, ja siellä Knapp sai yrittää kouluttaa aikuisia susia. Urokset olivat täysin mahdottomia, narttujen kanssa oli hieman enemmän onnea. Silti monen viikon päästä mainittavia tuloksia ei syntynyt, ja myös uusi satsi aikuisia susia suhtautui häneen vihamielisesti. 

Silti Knapp ei luovuttanut. Oli vuosi 1927. Knapp tunsi metsänhoitajan Bosniassa, joka etsi sudenpesän Banja Lukan metsästä. Kolean harmaana toukokuisena aamuna miehet kyykkivät pesän lähettyvillä. Kun emo lähti pesästä, Knapp ampui sen (tosin joidenkin lehtien mukaan ampuja oli metsänvartija). Pesässä oli viisi pentua, joiden arvioitiin olevan neljän tai viiden viikon ikäisiä. Ne olivat sokeita ja nukkuivat rauhassa, tietämättöminä verilöylystä. 

 

Pentueessa oli neljä urosta ja yksi narttu. Knapp uskoi naarassusien olevan uroksia luottavaisempia ja helpompia kouluttaa, uros ei ikinä tottelisi häntä. Ainut naaras sai nimekseen Leopoldine, eli ytimekkäästi Poldi. Vaikka pentuja kohdeltiin hyvin, ne alkoivat silti näyttää epäluuloisuuden merkkejä parin viikon jälkeen, jolloin Poldi päätettiin eristää lajitovereistaan. Loput pennuista olisivat hyödyttömiä. Muut pennut annettiin eläintarhoihin, ja Poldi eli Knappin lasten kanssa, jotta se leimaantuisi ihmisiin. He ruokkivat sitä tuttipullolla joka päivä. Lasten kautta se tottui myös aikuisiin.

Poldi rakasti lapsia, se tottui heidän railakkaaseen leikkiin, ja lasten lähtiessä kouluun se makasi heidän sänkyjen alla odottaen heitä. Se voitiin sitoa ulos puuhun, jolloin se tyytyväisesti makasi mahallaan ja lapset leikkivät sen kimpussa. Poldin "poliisikoirakoulutus" aloitettiin laittamalla se etsimään piiloutuneita lapsia. Tätä leikkiä se rakasti. Vuosien 1928 ja 1929 välisenä talvena se seurasi lapsia pulkkamäkeen vapaana ilman ketjua, ja veti pulkkaa ylämäessä. Jopa vieraat lapset saivat vapaasti pörröttää sen turkkia, vetää korvista ja käpälistä, mitä villimpiä lapset olivat sitä enemmän Poldi tuntui nauttivan ja antautuvan. Se ja perheen kissa tulivat myös hyvin toimeen. Poldi oli loputtoman suvaitsevainen itseään heikompien olentojen kanssa.

Arki Poldin kanssa oli aluksi vaikeaa. Se repi verhot, huonekalut, takit ja matot. Sen koulutus oli hyvin haastavaa. Monesti Knapp toivoi suden jääneen Bosniaan. Uhkailu, huutaminen ja väkivalta eivät olisi toimineet, ja Knapp kertoi lyöneensä Poldia tasan kerran. Aiempien susien kanssa hän oli ymmärtänyt, että pakottaminen ei tulisi toimimaan pelokkaiden, herkkien ja ylpeiden otusten kanssa. Jos suden halusi ystäväkseen, ei saisi edes ajatella ruoskaa. Sen sijaan, että hän olisi huutanut tai lyönyt Poldia, hän "rankaisi" sitä käskemällä suden ryömimään, joka oli opetettu temppu ja fyysisesti raskasta. Tarvittiin loppumatonta kärsivällisyyttä, jotta Poldi oppi kolmessa vuodessa samat asiat, jotka poliisikoira oppi muutamassa kuukaudessa.

Aikuisiin ihmisiin Poldi suhtautui kohteliaan etäisesti. Jos aikuinen puhui sille ystävällisesti, myös Poldi oli ystävällinen. Jos vieras tuli kotiin se vain nukkui rauhassa. Mutta jos aikuinen ihminen oli aggressiivinen, silloin Poldi vastasi samalla lailla. Lapsia Poldi ei ikinä purrut, mutta Knappille oli vuosien saatossa tullut lukuisia arpia erimielisyyksistä. Tästä huolimatta hän ei lyönyt Poldia takaisin. Poldi tarvitsi rauhallisen, itsevarman johtajan, joka antoi selkeitä sääntöjä ja vastasi suden kapinointiin isällisellä kärsivällisyydellä. Poldi rakasti isäntäänsä ja ulvoi onnesta hänen saapuessa kotiin, ja jos isäntä oli parikin päivää poissa Poldi menetti ruokahalunsa ja muuttui äreäksi känkkäränkäksi. Knappin vaimo inhosi Poldia. Susi oli tuhonnut vaikka kuinka paljon tavaraa, sen ruokkiminen maksoi maltaita (kolme paunaa lihaa päivässä), ja ehkä ennen kaikkea vaimo oli mustasukkainen. Jossain välissä vaimo haki avioeroa. Tämäkään ei saanut ukkoa järkiinsä, sillä Poldi oli hänen elämänsä rakkaus ja suurin ilo. Vaimo oli oikeassa, Poldi meni kaiken edelle.

Bulgarian entinen kuningas Ferdinand (vasemmalla) kävi tapaamassa Poldia.

Kaupungilla Poldia oli pakko pitää ketjussa, jo järjestyslaki vaati sen, ja se seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti olevan syvällä ajatuksissaan. Metsissä ja niityillä vapaudenkaipuu valtasi sen. Se oli monesti päässyt irti ja valtavan riemuissaan juoksi pitkin niittyä, kunnes viimein uupui ja sitten antoi isäntänsä ottaa sen jälleen kiinni. Juoksuhepulin jälkeen se oli jälleen jonkin aikaa tyytyväinen ja kuuliainen. Kerran Berliinissä vilkkaalla kadulla ohi menevä bussi säikäytti Poldin, se pääsi vapaaksi ja loikkasi tielle. Auto lähestyi hurjaa vauhtia, mutta pelastava ihme tapahtui: perässä raahaava ketju jäi jumiin viemärin ritilään, ja Poldi lennähti bumerangina taaksepäin viime sekunnilla, väistäen auton renkaat.

Poldi oppi hitaasti, mutta oppi kuitenkin. Se osasi muun muassa seurata isännän vierellä, tulla luokse, istua, nousta, noutaa esineitä, etsiä kadonneita esineitä ja jäljittää ihmisiä lyhyitä matkoja, pysyä paikallaan, hypätä renkaan läpi, vetää kärryä, "tanssia", näyttää hampaitaan, ottaa isännän hattu pois päästä, kiivetä nelimetrisen esteen yli, kiivetä tikkaita, kantaa maitokannuja, pitää rikolliset aloillaan... Sitä sai kantaa olallaan kuin kettupuuhkaa, ja kun Knapp piteli lihanpalaa suussaan Poldi otti sen hyvin varovaisesti. Se ei pelännyt aseiden pauketta. Sille viskottiin kovalla vauhdilla nakkeja joka suunnasta, ja se sai ne kaikki kiinni ja nieli pureksimatta.

Knapp ja Poldi aloittivat yleisöille esiintymisen joskus 1930-luvun alussa. Ihan ensimmäinen esitys oli Berliinissä sotakoirien kouluttajille, jonka jälkeen he esiintyivät Nurembergin teattereissa neljän viikon ajan. Kaksikko otettiin innolla vastaan ja heille sateli kaikenlaisia kunnianosoituksia. He esiintyivät lukuisissa kouluissa, jonka ansiosta sadat lapset lähettivät Poldille fanikirjeitä, joita Knapp säilytti suuressa kansiossa. Eräs berliiniläinen pikkutyttö oli hihkunut opettajalleen luennon olleen paljon parempi kuin vapaa välitunti. Poldi kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja kissanristiäisiin. Opetusministeriö Berliinissä kuunteli kiinnostuneena Knappin kertomuksia suden koulutuksesta.

Vuonna 1932 Poldi tuotiin Müncheniin siitä kertovan lyhytelokuvan ensi-iltaan. Elokuvan oli kuvannut saksalainen UFA-studio, ja se oli äänetön, mutta ilmeisesti siinä oli tekstitys mukana. Leffan katsojat saivat kuulla tarinoita Poldin elämästä suoraan Knappilta, ja saivat silittää sutta ja jopa laittaa käden sen suuhun. Olen löytänyt Poldista vain yhden videon, enkä usko sen olevan tämä varsinainen "elokuva", sillä se on niin lyhyt ja sisältö ei vastaa lehdissä olleita kuvailuja. Teattereissa näytetty filmi oli sisältänyt kertomuksia Poldin koulutuksesta ja näyttänyt sen kykyjä, siinä oli myös kohtaus, jossa Poldi ulvoi, eikä näitä esiinny löytämässäni klipissä. Knapp myös suunnitteli tekevänsä Poldin kanssa Punahilkka-teemaisen elokuvan, en tiedä toteutuiko se.

Luennoillaan Knapp tietenkin esitteli Poldin osaamia temppuja, sekä kertoi sen koulutuksesta ja elämästä, mutta hän myös kertoi susista ylipäänsä. Hänen vitsailtiin osaavan kertoa susista tietokirjoja enemmän, ja hän halusi lasten ymmärtävän miten tärkeää eläinrakkaus on. 

Vuoden 1932 loppupuolella kirjoitettiin, että Poldi oli läpäissyt poliisikoirakokeen korkein arvosanoin. Susi oli tuolloin 5-vuotias. En tiedä mitä kaikkea kokeessa vaadittiin, mutta tämä oli hieno suoritus ja herätti paljon kohua poliisien parissa, sillä oltiin ajateltu ettei sutta voisi kouluttaa niin korkealle tasolle. Lukuisat poliisikoiraseurat kutsuivat Knappin luennoimaan heille, ja myöhemmin poliisit antoivat Poldille kaksi kultamitallia, joskin en tiedä mistä syystä tarkalleen. Poldista tarjottiin jopa 20 000 markkaa, mutta Knapp ei halunnut myydä sitä. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Poldi olisi soveltunut oikeaan työhön, eikä se toiminutkaan virkakoirana. Todennäköisesti kokeessa vaadittavia tehtäviä oli sitkeästi harjoiteltu vuosien ajan, kunnes ne olivat turvallista rutiinia ja susi ei enää pelännyt esimerkiksi hyökätä maalimiehen kimppuun. Poldin kerrotaan äänettömästi hypänneen hyökkäävän tai karkaavan ihmisen päälle, ja isännän vihellyksestä päästäneen otteen irti. Mutta tositilanteessa, oikean rikollisen kanssa sen villi itsesuojeluvaisto olisi varmasti laittanut sen pötkimään pakoon heti kun hämärämies olisi pannut vastaan.

Suden luontaisen varovaisuuden lisäksi poliisiuraa esti Poldin iän myötä kasvava vihamielisyys koiria kohtaan. Joidenkin koirien kanssa se tuli toimeen ja leikki nätisti, mutta kaksi tai kolme koiraa se oli repinyt palasiksi ja isäntä oli joutunut maksaa niistä korvauksia. Kaduilla tai raitiovaunuissa koirat yleensä pelkäsivät sitä, ne vapisivat ja yrittivät karkuun heti kun näkivät sen. Tosin Poldilla saattoi olla ymmärrettävä syy sukulaistensa vihaamiseen: sen kimppuun oli kerran Berliinissä usutettu iso vihainen koira "tieteellisenä kokeena". Koira oli alkanut vapista ja ei tehnyt vastarintaa, susi hyökkäsi oitis sen kurkkuun ja ilmeisesti puri sen hengiltä.

Vuonna 1933 Knapp arvioi, että oli pitänyt Poldin kanssa yli 8000 luentoa Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. En mitenkään pysty uskomaan tätä väitettä, kun tässä vaiheessa he olivat esiintyneet vasta kolmisen vuoden ajan, vuodessa on vain rajallinen määrä päiviä ja tuskin he joka päivä olivat työn touhussa. Ehkä hän tarkoitti, että he olivat esiintyneet noin monelle ihmiselle? Poldista oli tullut hyvin kuuluisa. Bulgarian entinen kuningas Ferdinand oli osallistunut lukuisiin susijahteihin ja tutkinut näitä eläimiä paljon, joten hänkin halusi tavata ihmesuden. Tapaaminen onnistui Coburgissa.

Poldin kanssa sattui hauskoja, tai ainakin kiinnostavia kömmähdyksiä. Kerran berliiniläisessä ravintolassa viereisessä pöydässä istunut mies etsi sanomalehteä, jolloin susi söi makkarat hänen lautaseltaan. Isäntä tilasi miehelle uuden annoksen. Kerran Poldi pääsi kanalaan ja loikkasi kahden metrin korkeuteen napatakseen kanan, ja kanasta ei jäänyt höyhentäkään todisteeksi. Kun Knapp oli kutsuttu karpaattilaiseen hienoon kylpylähotelliin lounaalle, hän telkesi Poldin huolellisesti hotellihuoneeseen. Ruokailun jälkeen osa hotellin vieraista alkoi kirkua "susi, susi!" Tosiaan, ulkona ravintolaa kohti juoksi kovaa vauhtia harmaa peto, ja ihmisten panikoidessa pöydät kaatuivat ja laseja meni rikki. Vain Knapp jäi pöydän ääreen istumaan ja Poldi riensi nuolemaan hänen naamaa. Ihmiset rauhoittuivat kun huomasivat pedon olevan ystävällinen, ja ympäröivät ruuan tähteet katosivat nopeasti Poldin suuhun. Kun Knapp ja Poldi kävelivät metsäpolulla maalaisemännän perässä, Poldi oli hirvittävän kiinnostunut naisen kantamasta paketista, ja lopulta syöksyi anastamaan sen ja kiroiluista huolimatta pakeni sen kanssa. Paketissa oli ollut lampaan lihaa, ja jälleen Knapp joutui maksamaan korvauksia.

Poldi (oikealla) ja sen pentuja, joiden isä oli bokseri.

Poldi ilmeisesti sai pentuja vain kerran. Julkkissusi eli niin kiireistä elämää ettei pennuille oikein ollut aikaa. Välillä sille suunniteltiin sulhasta eläintarhan sudesta, mutta tämä ei toteutunut. Vuonna 1936 Poldi sai viimein pentueen seniori-iässä, 9-vuotiaana. Terveelle ja alkukantaiselle eläimelle näinkään korkea ikä ei ole ongelma. Isäksi oli valittu bokseri. Ehkä oudon kuuloinen valinta, sillä bokseri ei todellakaan ole ulkonäöltään susimainen, mutta tähän aikaan boksereita käytettiin yhä poliisikoirina, joten kenties tässä oltiin yritetty parantaa jälkikasvun käyttöominaisuuksia. Lehdissä esiteltiin kaksi pentua, jotka jo vuosikkaina näyttivät steroideja saaneilta dingoilta. Isältä oli peritty lyhyt turkki, leveä kuono ja otsarypyt. Kuonon normaali pituus tuli äidiltä. Knapp kutsui pentuja susiboksereiksi (wolfsboxer) ja niistä haluttiin kehittää uutta rotua. En ole löytänyt tietoa mitä pennuille tapahtui.

Poldi esiintyi yleisölle monen vuoden ajan. Sen esityksistä löytyy raportteja vielä vuodelta 1938, jolloin susi oli 11-vuotias. Kaikki loppuu kuitenkin joskus, ja Poldin kerrotaan karanneen 14-vuotiaana ja joku oli ampunut sen. En näe tätä surullisena tapahtumana. Poldi sai elää pitkän elämän ja kuoli "saappaat jalassa". Vaikka sen kohtaloa vankeudessa voi pitää vääryytenä, ainakin sitä kohdeltiin hyvin, paljon paremmin kuin monia tavallisia koiria. Se oli hyvin poikkeuksellinen susi, joka pystyi sietämään kaupungin vilskettä ja tekemään tiivistä yhteistyötä ihmisen kanssa. Juuri tällaisista yksilöistä luolamiehetkin osasivat kouluttaa koiria, vaikkei heillä ollut koirankasvatusoppaita! Olisi ollut kiva tietää asuiko Poldi sisällä vielä aikuisena, oliko se sisäsiisti ja muuttuiko sen käytös kiima-aikana. On todella ihmeellistä kuinka Poldin tapaus on jäänyt täysin unohduksiin.

Lähteet:

*Arbeiter Zeitung 18.10.1933

*Bludenzer Anzeiger 13.8.1932

*Das Interessante Blatt 9.2.1928

*Das Kleine Volksblatt 3.6.1934, 4.7.1934

*Der Tag 17.5.1934

*Evening Star 3.7.1939

*Grazer Volksblatt 7.4.1937

*Illustrierte Kronen Zeitung 29.3.1933

*Innsbrucker Nachrichten 3.5.1935, 11.12.1953

*Innviertier Volkszeitung 10.9.1936

*Klagenfurter Zeitung 23.3.1929

*Kleine Volks-Zeitung 1.4.1933, 30.5.1937

*Kärntner Landbote 27.6.1914

*Lavanttaler Bote 8.4.1933

*Maalaisnuoriso 1.1.1937

*Münchner Neueste Nachrichten 14.4.1932

*Neues Wiener Tagblatt 20.7.1937

*Revalsche Zeitung 23.2.1938

*Salzburger Chronik für Stadt und Land 3.1.1933

*San Antonio Light 26.8.1934

*Scherl's Magazin tammikuu 1930

*Suomen Kuvalehti 28.5.1938

*Tages-Post 26.11.1934

*Weißeritz Zeitung 1.2.1938

*Weiser Zeitung 26.3.1937

*Wiener Bilder 4.12.1932

*Wiener Neustädter 27.5.1933

Tarina: Dinosaurus ja nisäkäs

Pikainen kuvanmuokkaus luotu Pexels-sivuston ilmaiskuvilla.

Tämä tarina on erittäin henkilökohtainen, mutta halusin silti julkaista ja arkistoida sen, jotta voin palata sen pariin joskus myöhemmin. Tarinan konteksti on pakko kertoa ensin, jotta sen pointin voisi ymmärtää. Tapasin deittisivuston kautta miehen, jonka kanssa keskusteluista tuli nopeasti hyvin intensiivisiä ja uskalsin kertoa hänelle asioita, jotka olivat minulle todella arkoja, kamalia kokemuksia ja salaisimpia toiveitani. Hän ei kavahtanut tätä, ja oikeasti ymmärsi minua. Tämä nopeasti syntynyt voimakas yhteys oli minulle aivan huumaavaa, ja yhteydenpidon aikana minussa heräsi eloon puolia, joiden olemassaolosta en ollut edes tietoinen.

Orastavaa suhdetta varjosti koko ajan tieto meidän suuresta ikäerosta. Toivoin silti, että tällä kertaa onnistaisi. Minua ikäero ei haitannut, mutta tiedän, että toiselle se voi olla kova pala, ja meidän tulevaisuudenhaaveissa oli suuria eroja. Rakastan vanhempia miehiä, olen aina rakastanut, ja tämän takia rakkauselämäni on ollut hyvin yksinäistä ja tuhoon tuomittua. Yhä häpeän tätä osaa itsestäni, vaikka se onkin aika absurdia, kun olen jo 35-vuotias. Hyvin nuorena opitusta häpeästä on kuitenkin vaikeaa päästä eroon.

Mies nautti pitkistä keskusteluista ja ruokki luovuuttani. Puhuimme säännöllisesti 2-3 tunnin puheluita. Ennätyspuhelu oli lähes viiden tunnin pituinen. Ajankulua ei vain huomannut. Ikäeron takia kutsuin häntä leikillä dinosaurukseksi ja kaikenlainen ilkikurinen sanailu oli alati mukana. Voi miten hauskaa. Kun hän yhtenä iltana ilmoitti menevänsä nukkumaan, kirjoitin pilaillen tarinan ihan ensimmäisen lauseen. Tämä oli vain vitsi, mutta jäädessäni vielä valvomaan mielikuvitus lähti laukalle ja aloin kirjoittaa lyhyitä tarinanpätkiä, joita lähetin hänelle silloin tällöin "ukkelin iltasatuna". Välillä lähetin hänelle myös laulun sanoja. Olin hirvittävän onnellinen ja pitkään kuollut luovuuteni oli herännyt henkiin.

Tarinassa hän oli suuri dinosaurus ja minä jokin pieni tai keskikokoinen alkunisäkäs. Mitään tarkempia lajimäärityksiä en hahmoille antanut, enkä antanut niille nimiäkään. Mielikuvissani hän oli klassinen tyrannosauruksen kaltainen peto, ja minä jonkinlainen opossumin ja koiran välimuoto. Tarina oli päällisin puolin kirjoitettu naiivilla sävyllä, niin kuin iltasadun kuuluukin, mutta rivien välissä käsittelin siinä suhteen haasteita ja omia pelkojani ja toiveitani. Minulla on paljon traumataustaa, ja pelkään luottaa muihin ihmisiin, vaikka se tällä kertaa onnistuikin lähes heti. Ei tarvitse olla Einstein, jotta ymmärtää mistä tarinassa on oikeasti kyse.

Tarinan ja meidän romanssin edetessä mietin koko ajan miten tämä päättyy. Ja kun suhde päättyi omaan mahdottomuuteensa, mietin pitäisikö myös tarinalle keksiä jokin loppu. Millainen se olisi, surullinen vai toiveikas? Saisivatko tarinan hahmot olla onnellisia, vaikka oikeassa elämässä olisikin mennyt pieleen? Epävarmuuden, surun ja katkeruuden hetkinä suunnittelin, että kohtalokas meteori tulisi tappamaan kummatkin. Tai kenties luonnonhistoriaa mukaillen dinosaurus olisi kuollut, ehkä uhraten henkensä nisäkkään vuoksi, ja nisäkäs olisi jatkanut yksin tulevaisuutta kohti. Päätin nyt, että tarina saa jäädä kesken. Lukija voi itse päättää millainen lopetus olisi hänelle mieluinen. En ole mitenkään vihainen miestä kohtaan, joten mielessäni hahmot voivat jäädä keskeneräiseen onnen tilaan. Kaiken ei tarvitse loppua.

Julkaisen tarinan täysin samanlaisena, kuin sen hänelle lähetin. *-merkkien väliin on rajattu osuudet, jotka lähetin hänelle yhtäaikaa samana iltana. Mitä enemmän innostuin ja sain häneltä positiivista palautetta, sitä pidempiä pätkiä uskalsin hänelle lähettää.

*********************************************

Tanner tömähti ja kuului tukahtunut ähkäisy, kun vanha dinosaurus asettui levolle metsän suojiin... 

*********************************************

Dinosaurus raotti silmiään. Heinien seasta ilmestyi jokin pieni otus, jonka tarkka lajimääritelmä jäi toistaiseksi mysteeriksi. Otus painautui dinosaurusta vasten, jolloin esihistoriallinen peto yritti turhaan läpsäistä sen pois onnettoman lyhyillä käsillään. Tunkeilija tuhahti ja käänsi kylkeään. Dinosaurus mietti, että näin kitukasvuisesta kääpiöstä tuskin olisi uhkaa, ja ummisti silmänsä uudelleen. Kehojen läheisyys lämmitti niitä mukavasti.

*********************************************

Dinosaurus oli raatanut koko päivän, jäljestänyt saalista tuntikausia, viimein saartanut sen umpikujaan ja kaatanut sen. Ruokarauha ei kestänyt kauaa, kun tuttu hahmo ilmestyi pusikosta. Sama omituinen otus, joka yöllä oli väkisin pitänyt sille seuraa. Se oli myös raatanut koko päivän - noh, tavallaan, sillä se oli vain seurannut dinosaurusta varjojen suojissa.

Syötyään dinosaurus asettui levolle, eikä reagoinut, kun tunkeilija epäröiden hiipi saaliin rippeiden luo. Dinosaurus katseli hiljaa otusta, joka välillä säpsähti tuijotuksen voimasta, muttei silti lähtenyt karkuun. Se oli uudempaa sukupolvea, joita myös nisäkkäiksi kutsuttiin. Ne olivat pieniä, surkeita otuksia paljon suurempien hirmuliskojen maailmassa, mutta silti kovaan tahtiin yleistymässä. Dinosaurus oli yhä hiljaa kun otus lopetti ruokailun ja lähestyi uudestaan, ja kun se jälleen painautui vasten, ei dinosaurus tällä kertaa edes yrittänyt lätkäistä sitä pois.

*********************************************

Päiviä kului samaan tapaan. Pieni alkunisäkäs varjosti dinosaurusta ja öisin ryömi sen vierelle, eikä dinosaurus vastustanut asiaa. Silti otus aina tärisi ja säpsähteli ensin, ennen kuin rauhoittui isomman eläimen suojiin. Kuinka outoa, dinosaurus ajatteli, ja kunpa se olisi voinut kysyä asiasta, mutta ne olivat täysin eri lajia. Dinosaurus eli paljolti nykyisessä hetkessä. Joskus sekin oli ollut pieni ja varovaisesti liikkunut varjosta varjoon, muttei enää muistanut sellaista aikaa, ja epämääräisiä muistoja ilmestyi vain hetkittäin sen uniin. Nykyisyydessä se oli metsän kiistaton hallitsija, jonka ei tarvinnut väistää ketään.

Jälleen yksi yö, ja nisäkäs empien tuli lähelle, epäilevästi pälyillen taakseen ja sivuilleen. Silloin dinosaurus viimein tiedosti ne - metsän muut pedot, surkuhupaisia surkimuksia siihen verrattuna, mutta jokainen niistä olisi hetkessä voinut popsia nisäkkään suuhunsa. Pimeydestä erottui kiiluvia silmäpareja, joihin se ei aikasemmin olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Näiden petojen olemassaololla ei ollut sille mitään merkitystä, niiden piipitys oli vain mitätöntä taustamelua. Se saattoi nukkua täysin suojatta keskellä aukiota tai röyhkeästi astella suoraan muiden petojen kaadoille, eikä kellään ollut asiaan vastaväitteitä. Mutta nisäkkäälle nämä uhat olivat aitoja.

Nisäkkään hengitys rauhoittui viimein, sen sydän hidasti tahtiaan ja sen keho rentoutui. Se oli nukahtanut. Dinosaurus katseli sitä ja alkeellisissa aivoissaan tunsi... jotain. Tämä pelokas otus oli luottanut siihen, ja valinnut sen. Tässä oli jotain merkittävää, ja vaikka dinosaurus ei tiennyt mitä se oli - olihan se vain typerä dinosaurus - se tunsi nyt halua suojella surkeaa pikkuotusta.

*********************************************

Epävarmuus oli alkanut nakertaa pikkunisäkästä sisältä. Joka päivä nisäkäs ymmärsi yhä selvemmin ettei siitä ollut dinosaurukselle mitään hyötyä. Dinosaurusta ei haitannut, vaikka pikkuotus kävi napsimassa paloja sen saaliista. Sillä ei ollut mitään konkreettista merkitystä. Jos nisäkäs olisi ruokaillut kaadolla salaa, ei dinosaurus olisi sitä edes huomannut.

Mutta myös nisäkäs halusi olla avuksi. Se pystyi elämään syömällä ötököitä ja mitä lie surkean pieniä olioita, mutta ne riittivät juuri ja juuri elättämään sen. Eikä nisäkäs myöskään pystynyt puolustamaan dinosaurusta. Joka yö se oli kipeän tietoinen ettei siitä olisi minkäänlaista hyötyä, mikäli jokin yössä tuijottavista silmäpareista tulisi uhittelemaan.

Myös dinosaurus oli huomannut jonkin painavan pikkuotuksen mieltä. Öiset pelokkaat säpsähdykset olivat laantuneet, mutta nyt otus vaikutti masentuneelta ja mietteliäältä. Dinosaurus mietti kaipasiko nisäkäs lajitoveriensa seuraa. Nehän ymmärtäisivät sitä parhaiten, ne voisivat puhua yhteistä kieltä, viettää normaalia elämää ja jopa lisääntyä. Eihän kahden eri lajin kuuluisi elää yhdessä. Ehkä oli vain ajan kysymys milloin nisäkäs lähtisi lajitoveriensa mukaan. Se ajatus harmitti dinosaurusta. Kunpa se olisi voinut puhua otuksen kanssa, mutta ne olivat kaikin tavoin liian erilaisia.

Dinosaurus mietiskeli ja jauhoi suussaan jonkin sarvipäisen kasvinsyöjän lihaa, kun se yhtäkkiä tunsi viiltävän kivun kitalaessaan. Se örisi ärtyneenä, hankasi naamaansa maata vasten, ja yritti kurottaa typerän pieniä käsiään kitaansa kohti - mutta onnettoman lyhyet kädet olivat yhä liian onnettomia ja lyhyitä.

Luun pätkä oli mennyt kitalaesta osittain läpi. Dinosaurus yritti liikuttaa luuta kielellään, mutta kieli ei ollut tarpeeksi taipuisa, ja luu uhkasi mennä vielä syvemmälle. Mitään ei ollut tehtävissä. Dinosauruksen piti vain odottaa, että suuhun iskisi tulehdus, ja mätä puskisi luun lopulta ulos. Se olisi pitkä prosessi, jonka aikana saalistuksesta ja syömisestä tulisi hankalaa.

Nisäkäs oli ensin säikähtänyt dinosauruksen yllättävää karjuntaa ja riehumista. Se katseli saniaisen suojista hirmuliskon teutarointia, kunnes ymmärsi, että dinosaurus ei ollut sille vihainen. Viimein dinosaurus näytti rauhoittuvan ja asettui makuulle. Nisäkäs kipitti lähemmäs. Ne katsoivat toisiaan hiljaa ja tutkiskellen.

Dinosaurus avasi kitansa raolleen, jolloin nisäkäs näki luun palan. Ahaa! Nisäkkäälle tämä ei olisi ollut ongelma, sillä oli hyvin näppärät kädet ja notkea keho. Se katseli suurta kumppaniaan myötätuntoisesti. Ja sitten tuli ymmärrys, niin, tällähän tapaa se voisi viimein olla dinosaurukselle hyödyllinen. Aivojensa hälytysäänistä huolimatta se kömpi varovaisesti suuren pedon kitaan, mahtuen sinne kokonaan, pysähtyen hetkeksi ihmettelemään tilanteen mielipuolisuutta, ja sitten hitaasti vetäen luun irti. Dinosaurus päästi helpottuneen huokauksen.

Nisäkäs astui pedon suusta ulos. Tämä oli ollut aivan hullua. Se oli toiminut vastoin kaikkia normaaleja vaistoja ja sen keho yhä värisi jännityksestä. Silti mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Suuri karhea kieli nuolaisi nisäkkään koko vartalon läpi. Valtava, käsittämätön onnellisuus valtasi pikkuotuksen. Hetki tuntui kestävän kuin ikuisuuden, aika hidastui ja nisäkäs pystyi tuntemaan vain kaikki aistit valtaavaa puhdasta onnea.

*********************************************