Fruits Basket (anime, 2001)

NIMI: Fruits Basket (フルーツバスケット)
VUOSI: 2001
KÄSIKIRJOITUS: Rika Nakase, Mamiko Ikeda, Aki Itami, perustuen Natsuki Takayan mangaan
OHJAAJA: Akitaro Daichi

Tämä sarja ei varsinaisesti liity blogin aiheeseen, mutta eläimet ovat siinä melko oleellisessa roolissa, ja yksi hahmo on jopa silloin tällöin koiraksi muuttuva ihminen. Tämän hataran aasin sillan ansiosta otin vapaudekseni kirjoittaa arvostelun.

Lapsuudessani kaverini esitteli Fruits Basket -animen minulle, ja hän oli siihen oikein hulluna. Minäkin pidin siitä paljon, hankin suomalaiset DVD:t itselleni ja ostin myös alkuperäistä mangaa jonkin verran. En kuitenkaan ole lukenut mangan kaikkia osia, ja tiedän, että tämä ensimmäinen animeversio oli hyvin typistetty versio koko tarinasta. Kun anime julkaistiin vuonna 2001 manga ei ollut vielä valmis. Manga valmistui vasta vuonna 2006, joten koko tarinaa oli täysin mahdotonta mahduttaa animeen. Muistan, että jo lapsena ihmettelin kuinka tarina tuntui yhtäkkiä lähtevän rynnimään loppua kohden ja finaali tuntui liian äkilliseltä ja omituiselta. Päätin nyt lähes 20 vuoden jälkeen tarttua sarjaan uudelleen, ja tsekata tykkäisinkö siitä yhä.

Sarjasta on kaksi animeversiota. Tämä arvostelu koskee vain vuoden 2001 versiota, jota julkaistiin 26 episodin verran. Tämän version teki Studio Deen, jonka ainakin Hopeanuoli-fanit tunnistavat hirvittävän huonon Weed-animen studiona. Deenin Fruits Basket on kuitenkin varsin miellyttävää katseltavaa, ainakin Weediin verrattuna, mutta siltikin laadultaan vaatimatonta. Uutta animeversiota julkaistiin kolme tuotantokautta vuosina 2019-2021, ja moninkertaisen pituutensa ansiosta se on varmasti alkuperäistarinalle paljon uskollisempi, mutta todennäköisesti en innostu katsomaan sitä. Aika on rajallista! Mangan saatan kuitenkin lukaista jossain vaiheessa, koska hyllystä löytyy jo valmiiksi puolet sarjasta.

Tohru on orvoksi jäänyt nuori tyttö, joka on päättänyt selviytyä omillaan ilman nyrpeiden sukulaistensa apua. Hän opiskelee lukiossa ja tekee siivousduunia, eikä kellään ole hajuakaan, että aina positiiviselta vaikuttava tyttö elää teltassa metsässä. Erityisen paljon Tohru ikävöi äitiään, jolle hän oli luvannut suorittavansa lukion loppuun vaikka olisi miten vaikeaa.

Metsässä kulkiessaan Tohru huomaa talon, jonka syrjäisyys ihmetyttää häntä. Talo on kuitenkin asuttu, ja kuistilla on vastamaalattuja kiviä, joissa on kiinalaisen horoskoopin eläinhahmoja. Käy ilmi, että talossa asuu Tohrun ikäiset pojat Yuki ja Kyo, sekä heidän rennon huoltajan virassa toimiva Shigure. He ovat kaikki Sohma-klaanin jäseniä, mutta suku on niin laaja, että Sohmien tarkka sukulaisuus jää aina vähän mystiseksi. Vaikka osa suvun jäsenistä käykin töissä tai koulussa ulkomaailmassa, elävät Sohmat paljolti keskenään eristyksissä. Osaa suvun jäsenistä vaivaa kiinalaisen eläinhoroskoopin kirous. Kirotut henkilöt muuttuvat hetkeksi horoskoopin eläimeksi kun vastakkaisen sukupuolen edustaja halaa heitä. Luonnollisesti tämä tekee rakkauselämästä vaikeaa, ja salailu aiheuttaa ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunnetta. Edes kaikki klaanin jäsenet eivät tiedä kirouksesta. Koko klaania johtaa mysteerinen Akito, joka omistushaluisesti haluaa pitää muut Sohmat lähellään ja palvelemassa häntä, sekä suhtautuu ulkopuolisiin vihamielisesti.

Tohru saa poikien salaisuuden selville hyvin pian, mutta hyvin avarakatseisena ei reagoi siihen mitenkään negatiivisesti. Tohru muuttaa poikamiesten taloon, ja totta kai romanssin poikasta alkaa syntyä sekä Yukin että Kyon kanssa. Pikkuhiljaa Tohru tapaa lisää suvun jäseniä ja saa selville enemmän heidän salaisuuksistaan, sekä ikuisesti positiivisena tyllerönä tekee parhaansa parantaakseen heidän henkisiä haavojaan. Mutta kauanko ihana yhteiselo saa kestää? Salliiko suvun mystinen johtaja Tohrun elää heidän kanssaan?

Kukin kirouksen uhri on tietyn eläinhoroskoopin eläimen vallassa, ja eläimen piirteet tulevat ilmi hahmojen luonteessa. Suureksi teemaksi muodostuu etenkin kissan ulkopuolisuus. Vanhassa tarussa jumala kutsui eläimet koolle suureen juhlaan, mutta ovela rotta kertoi kissalle väärän päivämäärän. Kissa ei siis oikeasti kuulu eläinhoroskooppiin, mutta Kyo on silti kissan kiroama, ja luonnollisesti vihaa syvästi rotan kiroamaa Yukia. Kirous on aiheuttanut kaikille kirotuille Sohmille elämään haasteita, mutta joillakin hahmoilla menneisyys on ollut erityisen raskasta. Kyon versio kirouksesta on erityisen vakava, mutta vasta ihan viimeisissä jaksoissa selviää mistä oikein on pahimmillaan kyse. Tätä loppuhuipennusta lukuun ottamatta suvun kirous vaikuttaa ulkopuolisen silmiin kovin harmittomalta. Onko oikeasti niin vakavaa, että muuttuu hetkeksi eläimeksi kun joku vastakkaisen sukupuolen henkilö halaa? Onhan tämä varmasti henkilölle itselleen turhauttavaa, mutta mitä kamaluutta oikeasti seuraisi, jos tämä olisi julkista tietoa? Eläimeksi muuttumista näytetään ja käytetään tarinassa myös yllättävän vähän.

Sarja on pääasiassa hyväntuulista hömppää, jonka päätarina etenee turhauttavan hitaasti ja kaaottista huumoria viljellään ihan liikaa. Sarjassa olisi todella paljon kiehtovia mysteerejä ja monimutkaisia ihmissuhdekuvioita, mutta näitä mehukkaimpia paloja säästellään kitsaasti ja katsojalle on tarjolla aivan liikaa jonninjoutavia arkisia kouluseikkailuja. Moni jakso tuli katsottua sivusilmällä, koska jatkuva kohellus ei kiinnostanut. Sarjassa on paljon toistuvaa kehän kiertoa, etenkin Yukin ja Kyon ikuiset mukahauskat kärhämät eivät naurata.

Parhaimmillaan sarja on silloin kun se uskaltaa näyttää vakavaa puoltaan. Jotkin kohtaukset ovat onnistuneen surullisia, melankolisia, ahdistavia tai jopa pelottavia. Etenkin tummanpuhuva Akito on oikeasti uhkaavan ja arvaamattoman tuntuinen, ja häntä näytetään sopivan harvoin. Nämä vakavat hetket ovat kuitenkin liian harvassa, ja valitettavasti lähes aina ne pilataan heti perään vitsailulla. Mateleva tempo on silti ihan mukavaa ja tuttavallista, ja tuntui juuri sopivalta kokemukselta teekupin kanssa pimeinä syysiltoina. Fruits Basket on kuin turvallinen syli, jonka kanssa voi rauhallisesti fiilistellä, mutta jonka lämpö tuntuu kuitenkin välillä tukahduttavalta ja tylsältä.

Sarjassa on paljon hahmoja, ja moni heistä ei saa tarpeeksi ruutuaikaa. Anime lönkyttelee kiireettömästi alkupuolella, mutta jaksomäärän vähetessä tuntuu viimein havahtuvan siihen, että hitto, tämä juoni pitäisi jotenkin viedä loppuun asti. Loppupuolella siis uupuvia eläinhoroskoopin jäseniä ilmestyy sarjaan vain lyhyeksi hetkeksi. He vaikuttavat kiinnostavilta tapauksilta, etenkin Kyoon ja Yukiin verrattuna, joista katsoja on jo saanut yliannostuksen. Kunpa esimerkiksi stoalainen Hatori ja herkkä Kisa olisivat saaneet enemmän huomiota! Lempihahmoni on tietenkin koiran kiroama Shigure, joka on koiramaisen huumorintajuinen ja pikkuperverssi. Vaikka hän on alusta asti mukana, ei hänelle silti anneta sitä syvyyttä johon hänellä olisi potentiaalia. Koiran lailla hän on uskollinen julmalle Akitolle, ja tämä asetelma olisi mahdollisesti todella mielenkiintoinen, jos vaan sarja viitsisi siirtää fokustaan teinien toilailuista. Osa mangassa esiintyneistä hahmoista, jopa kirotuista henkilöistä, ei ehdi esiintyä ollenkaan animessa. Muutama viimeinen jakso on tunnelmaltaan todella, TODELLA erilainen kuin 90 % sarjasta. Lopputuloksena on hyvin epätasainen kokemus, jossa katsoja on suurimman osan ajasta odottanut koska oikeasti tapahtuu jotain, ja viime hetkinä asioita tapahtuu pikakelauksella.

Animaation taso on ihan perushyvää. Muistan lapsena olleeni siitä hyvin vaikuttunut, koska en sitä ennen ollut nähnyt digitaalisesti tehtyä animea, jossa on kalvoanimaatiolle mahdottomia efektejä. Sarjassa käytetään paljon still-kuvia ja minimaalista animointia, mutta tämä on toteutettu tavalla, joka tuntuu luonnolliselta ja ei anna halpaa vaikutelmaa. Weedin kaltaista fiaskoa ei ole siis luvassa. Parhaimmillaan sarjassa on oikein tunnelmallisia valaistuksia ja värityksiä, jotka toimivat erinomaisesti rauhallisen musiikin kanssa. Eläinhahmojen toteutus harmitti. Lähes kaikki eläimet on tehty äärimmäisen pelkistetyllä chibi-tyylillä. Selittämätön poikkeus tähän on yllättävän realistinen ja komea tiikeri, sekä loppuhuipennuksen hirviö.

Ei tämä todellakaan ollut yhtä hyvä kuin lapsena katsottaessa. Silti sarjan lopussa jäin kaipaamaan lisää jaksoja. Tässä olisi ollut paljon aineksia enempään. Kenties pitäisi tarttua siihen mangaan, ja katsoa sieltä miten sarja OIKEASTI loppuu.

TÄHDET: **1/2

Weed (anime)

NIMI: Ginga Densetsu Weed
VUOSI: 2005
OHJAAJA: Toshiyuki Kato

Kun Weed viimein rantautui Suomeen hypetys oli kova. Raivohullut fanit olivat odottaneet Hopeanuolelle jatkoa kuin kuuta nousevaa ja netissä nähtävillä olleet muutamat kuvat sarjasta näyttivät ihan lupaavilta. Kun DVD:t sitten viimein saatiin omaan telkkariin pyörimään pettymys oli hyvin karvas. Anime osoittautui fanien näkökulmasta täydelliseksi flopiksi, vaikka on ilmeisesti menestynyt melko hyvin rahallisesti. Erityisesti kakkosjakso on surullisen kuuluisa surkeasta animoinnistaan.

Tarina kertoo Hopeanuolen pojasta Weedistä jonka äiti kuolee sarjan alussa ja itse Hopeanuoli on ties missä sompailemassa yrittäessään pitää Oun koirien paratiisia pystyssä. Alueelle tunkeutuu geenimanipuloitu koira Kaibutsu joka tappaa ihmisiä saaden ihmisten mielipiteen kääntymään villikoiria vastaan. Hirviö saadaan hengiltä, mutta ihmiset ovat jo aloittaneet koirajahdin. Kaibutsun kuoltua Oun alueelle saapuu myös sekopäinen tanskandoggi Hougen armeijansa kanssa. Weedin on pienen sissijoukkonsa kanssa puolustettava Outa ja myös löydettävä isänsä.

Animessa on samat ongelmat kuin mangassakin. Hopeanuolessa koirat taivalsivat ympäri Japanin tavaten mitä erilaisempia koirapersoonia, matkalla nähtiin hienoja maisemia vuoristoista merenrantaan ja taisteltiin ninjakoiria, jättiläiskarhuja ja koulutettuja taistelukoiria vastaan. Hopeanuolen valtti oli tarinan yhtäaikainen kaavamaisuus sekä vaihtelevuus. Ensikertaa sarjaa katsova tiesi että seuraavassakin jaksossa olisi tappeluita, mutta ketä vastaan ja missä? Hopeanuolessa oli myös onnistuttu kuvaamaan Oun metsä kauniisti, katsoja tiesi että siellä on rotkoja, vuoria ja jokia, se ei ollut vain kasvoton perusmetsä. Kun koirat palaavat sinne Japanin kiertueeltaan katsoja tunnistaa tutut paikat. Weedissä en saanut samanlaista tunnetta, paikat vaan sekoittuvat toisiinsa.

Yliampuvat tappelut olivat Hopeanuolen suola, Weedissäkin verenlentoa riittää mutta taas meno on edeltäjäänsä yksitoikkoisempaa. Weedissä vastustajana on Kaibutsun jälkeen vain Hougen, Hougen ja Hougen.  Yhdessä tai kahdessa jaksossa vilahtaa koiria syöviä villisikoja, mutta näistä päästään nopeasti eroon. Villikoiria metsästävät ihmiset ovat myös uhka ja mukavan realistinen sellainen, mutta heitä vastaan ei taistella. Weed käy Hougenin armeijaa vastaan loputtomalta tuntuvaa sissisotaa ja jossain vaiheessa pistohyökkäyksien yritelmät eivät vaan jaksa enää kiinnostaa, etenkin kun ne eivät tuota juuri mitään tuloksia. Hahmoja kuolee aina sieltä täältä, mutta sillä ei ole mitään väliä kun heihin ei ole kiintynyt. Hahmokaarti on valtava eikä heihin vaivauduta tutustua kunnolla. Välillä tarinaan tupsahtaa joukko hahmoja tyylillä "jou, olemme sen kuuluisan koiran poikia ja autetaan nyt teitä".

Kaikki mainitsemani ongelmat ovat esiintyneet myös alkuperäisessä mangassa. Anime lisää omat syntinsä soppaan. Pahin niistä on karsea animaatio. Studio Deenin animaattorit eivät selvästi ole ennen piirtäneet koiria, tai sitten päätettiin olla laiskoja ja vain pieraista kuinka huono anime tahansa pihalle jolla voisi rahastaa. Mitään osaamista, ammattiylpeyttä ja intohimoa en tässä animaatiossa näe. En tajua miksi Studio Deen on ylipäänsä halunnut animoida Weedin kun heillä ei selvästi ole osaamista eläinten animoinnissa. Parhaimmatkin palat Weedin animoinnissa ovat mielestäni melko huonoja. Hopeanuolen teki Toei Animation ja siihen verrattuna Weed on paljon, paljon modernimpi. Animaatiossa käytetään kaikki nykyajan animen muotikikkailut, nopeat leikkaukset, pakotetut lähikuvat ja perspektiivit, randomisti nopeutetut ja hidastetut liikkeet. Ja minä niin inhoan tälläistä modernia animupaskaa!

Koirien liikehdintä on aivan kamalaa. Puhuessaan koiran suu on joko auki ja ei liiku ollenkaan, tai sitten pää hytkyy epämääräisesti ja näyttää että koira on saanut jonkinlaisen kohtauksen. Juokseminen sujuu jänismäisesti pomppien, maagisesti liitäen ilmassa samalla kun itse keho ei liiku tai sitten jalat taipuvat sivuille tai muuten epäluonnollisesti. Toki myös Hopeanuoli oli anatomiavirheitä täynnä, esimerkiksi välillä koirilla oli ylisuuret kivesleuat ja juostessa jalat taipuivat kuin hevosilla. Nämä virheet kuitenkin eivät häirinneet katselua, Weedissä virheet ovat niin suuria ja jatkuvasti esillä ettei sarjaa voi katsoa vakavalla naamalla. Hopeanuolen anatomiapierut olivat ihan ymmärrettäviä, teen itsekin välillä vahingossa jostain ruumiin osasta liian suuren tai pienen. Kaikki eivät edes tiedä hevosten ja koirien jalkojen taipuvan eri tavoin ja koirien juostessa tähän ei edes ehtinyt kiinnittää suurta huomiota. Mutta ymmärrykseni loppuu kun koiran ruumis on kuin viivottimella tehty ja laatikkomainen tai se ei edes muistuta enää koiraa vaan jonkinlaista kissaa tai ankkaa. Weed vajoaa tälle tasolle.

Tuntuu siltä ettei Studio Deenillä olisi ollut minkäänlaista laaduntarkastusta, vaan kaikki puolella perseellä piirretty matsku on päässyt lopulliseen animeen. Osa animaattoreista on selvästi osannut asiansa, mutta laatu vaihtelee liian rankasti animaattorien välillä ja pilaa kokonaisuuden.

Toinen osaa, toinen ei.

Mikä Weedissä sitten on hyvää? Vihollinen on realistisempi kuin demoninen jättiläiskarhu ja hänen ajatuksistaan päästään paremmin jyvälle koska koirana hän pystyy puhumaan muiden koirien kanssa. On kivaa nähdä Hopeanuoli aikuisena ja uljaana ylipäällikkönä, tavallaan on vertauskuvallista että olen katsonut Hopeanuolen pentuvuosia itsekin pentuna ja nyt aikuisena saan nähdä hänet myös aikuisena. Weedin vahvin ja kenties ainoa valtti onkin olla jatko-osa nostalgiselle Hopeanuolelle. Sitä palvovat fanit olivat iloisia saadessaan rakkaalle sarjalleen viimein jatko-osan, oli se miten perseestä tahansa. Weed on hahmona ärsyttävä kitisevä hippijeesustelija, mutta hänen puheissaan on pointtikin. Sarjan koirilla on tapana aina ratkaista erimielisyydet väkivallalla ja Weed toimii järjen äänenä vaikka onkin hyvin naiivi.

Weed-manga on jo aikoja sitten saanut jatkoa Weedin pojan Orionin muodossa ja mikäli Orion jonain päivänä saa oman animensa voimme lohduttautua sillä ettei se voi mitenkään olla tätä paskempi.

TÄHDET: *1/2