Lauma villejä colliesusia

Yllä oleva kuva ei liity artikkelin päätarinaan, mutta siinä oleva eläin oli epäilty collien ja suden jälkeläinen. Kuvan otus tappoi peuroja puhtaalta sudelta näyttävän seuralaisensa kanssa vuonna 1917 Pohjois-Amerikan Yläjärven alueella. Se jäi kiinni riistanvartijan ansaan, ammuttiin ja täytettiin. Tämän eläimen turkki oli pidempää ja hienompaa kuin puhtaalla sudella. Eläin on täytetty kovin mahtipontiseen asentoon ja siitä on ilmeisesti vain yksi kuva olemassa, mutta kuvan perusteella sillä ei näyttäisi olleen yhtä jykevä kallo kuin sudella. Kenties myös tämän jutun mysteeriset koiraeläimet muistuttivat sitä.

Vuonna 1879 herra L. G. Austey oli opettelemassa lammastilan töitä Rush Creek Ranchillä, Coloradossa. Illan hämärtyessä hän oli ratsastanut maatilalta kohti leiriä, jossa laiduntavat lampaat ja muutama mies odottivat.

Matkalla hänen hevonen höristi korviaan ja alkoi hermostuneesti kävellä nopeammin. Mies vilkuili ympärilleen, ja näki suuren kellertävän koiran hiippailevan heidän perässään noin sadan metrin päässä. Austey ajatteli koiran olevan eksynyt ja vihelsi sille. Se pysähtyi, käänsi vinosti päätään ja tuijotti ratsukkoa, muttei tullut lähemmäksi. Vielä kahdesti Austey pysähtyi ja yritti kutsua koiraa tuloksetta. Hevonen ei lopettanut sen jännittämistä ja olisi juossut karkuun, mikäli Austey ei olisi estänyt. Istuessaan koira näytti todella paljon sudelta, ja olisikin mennyt läpi sudesta ellei se olisi ollut oudon värinen ja seurannut heitä tällä tavoin. Ratsukon jatkaessa matkaa se jatkoi heidän seuraamistaan, pysyen aina saman turvavälin päässä, ja katosi kun lammasleirin valot tulivat näkyviin.

Perillä leirissä herra Cray, vanha metsästäjä, osasi kertoa eläimen taustoista. Se ei ollut koira eikä susi, vaan näiden risteymä ja molempia pahempi. Sillä oli emonsa oveluus ja isänsä älykkyys. Sen susiemo oli tunnettu lampaantappaja, joka oli ollut vuosia maatilojen riesa Rush Creekin ja Republican Riverin välillä. Joka vuosi se synnytti lisää maanvaivoja. Meksikolaiset työmiehet kutsuivat sitä nimellä El Demonio (demoni), jenkeille se oli Devil-wolf (paholaissusi). Se ei päästänyt ketään ampumaetäisyydelle ja vältti kaikki ansat ja myrkyt. Kolme vuotta sitten kiima-aikaan susi oli houkutellut harvinaisen "sitruunan" värisen paimenkoiran mukaansa (guuglatkaa lemon beagle niin näette mitä väriä tällä todennäköisesti tarkoitettiin). Koira ei koskaan palannut ihmisten luo, eikä sitä enää nähty, mutta muutaman kuukauden kuluttua susi nähtiin leikkimässä seitsemän keltaisen pennun kanssa.

Näistä koirasusista kasvoi vielä äitiään pahempia lampaantappajia. Emo opetti niille kaikki temppunsa, ja collien älykkyydellä ne kehittivät emonsa oppeja. Toisin kuin normaalit nuoret sudet, aikuistuessaan ne eivät lähteneet erilleen perustamaan omia laumoja, vaan pysyivät yhdessä. Koirasusia nähtiin monesti erikseen, mutta niillä uskottiin olevan yhteinen kokoontumispaikka ja ne metsästivät yhdessä. Ne saattoivat kadota yhdestä paikasta kuukausiksi tai jopa vuodeksi kerrallaan, mutta niiden reviiri pysyi noin 160 kilometrisen neliön sisällä. Niiden ulvonta oli vain hieman erilaista kuin sudella, ja mukana oli koiramaista ulisevaa haukkua. Emo pysyi niiden mukana parin vuoden ajan, kunnes sekin katosi.

Ennen koirasusien ilmestymistä Coloradon lammastilojen omistajat olivat säästyneet petoeläinten aiheuttamilta vahingoilta, olihan petojen lukumäärät hävitetty lähes olemattomiin. Vaikka ne väistivät vainoharhaisesti kaikki ansat, ne hyppäsivät pelottomasti lammasaitauksiin, ja yhden pitäessä vahtia teurastivat lampaita armotta. Kerran yksi koirasusi ilmestyi leikkisän oloisesti paimenen eteen, joka lähti seuraamaan sitä toivoen saavansa uuden seuralaisen, mutta uusi ystävä pomppi aina turvavälin päässä. Kun mies oli tarpeksi kaukana, eikä enää nähnyt lampaita, olivat muut koirasudet hyökänneet lampaiden kimppuun. Hetkessä ne olivat tappaneet tai pahasti vahingoittaneet noin 25 lammasta.

Ne olivat suden tapaan varovaisia, mutta niillä oli jonkinlainen koiralta peritty viehtymys ihmistä kohtaan. Ne seurasivat yksinäisiä matkaajia turvallisen välimatkan päässä. Joku niistä saattoi viettää koko päivän seuraamalla paimenen touhuja. Niihin liitettiin kaikenlaista taikauskoa. Eräs skandinaavinen mies, joka oli juuri aloittanut paimentyöt, katosi paimentaessaan lampaita. Kolme päivää myöhemmin hänet löydettiin sekavassa tilassa preerialta. Hän ei osannut kertoa harhailuistaan juuri mitään, paitsi, että hän oli yrittänyt ottaa kiinni keltaista koiraa, päätynyt eroon lampaistaan ja eksynyt. Eläin oli pitänyt hänelle seuraa ainakin ensimmäisen päivän ajan.

Eräällä maatilalla, joka sijaitsi noin 65 kilometriä Rush Creekin tilalta koilliseen, oli lapsenvahti lähtenyt preerialle kävelylle lastenrattaiden kanssa. Hän jätti tyttövauvan nukkumaan puun varjoon ja meni juttelemaan paimenen kanssa vähän matkan päähän. Yhtäkkiä hän muisti vauvan olemassaolon, ja kauhukseen huomasi kuuden kellertävän, susimaisen elukan ympäröivän rattaita ja nuuhkivan nukkuvaa lasta. Lastenvahti lähti juoksemaan niitä kohti, mutta koirasudet eivät heti lähteneet karkuun, vaan kiinnostuneesti tutkivat vauvaa. Naisen huutaessa ne nostivat päitään, katsoivat häntä hetken ja juoksivat pois. Lapselle ei käynyt kuinkaan.

Ne inhosivat koiria. Joskus paimenkoira innostui lähtemään niiden perään, ja kun ihmisasutus jäi turvallisen matkan päähän lauma repi koiran kappaleiksi. Niitä yritettiin metsästää ajokoirien kanssa. Kun metsästäjät olivat jääneet tarpeeksi jälkeen, ajokoirille kävi myös kalpaten. Mutta eivät ne seurustelleet susienkaan kanssa. Ne ajoivat sudet pois reviiriltään, eivätkä tiedettävästi koskaan lisääntyneet.

Austey näki koirasusia vielä kahdesti ensimmäisen kohtaamisensa jälkeen. Kerran kaksi ilmestyi jostain piilopaikastaan kun hän oli ratsastamassa, ja ne seurasivat häntä muutaman kilometrin verran. Kolmannen näköhavainnon kohdalla hän näki koko lauman juoksemassa preerialla, tai mitä laumasta oli siinä vaiheessa jäljellä. Niitä oli enää viisi, sillä yhden oli ampunut metsästäjä, joka oli myynyt koirasuden taljan turistille, ja yksi oli haavoittunut luodista ja raahasi itsensä metsästäjän ulottumattomiin, eikä ikinä löytynyt.

Mikään ei kestä ikuisesti ja myös paholaissuden penikat kohtasivat lopulta loppunsa. Koirasusilla oli kenties koiralta peritty suuri mieltymys maitoa kohtaan. Ne olivat lampaiden poikimisaikaan todella tuhoisia, sillä niiden väitettiin purevan lampaiden utareet rikki ja avaavan karitsojen mahat, jotta saisivat juoda maitoa. Tästä keksittiin juoni. Eräällä Republican Riverin varrella asuvalla miehellä oli lehmiä. Hän jätti vadin maitoa ulos, ja täytti sen joka päivä tuoreella maidolla viikkojen ajan. Kun hän huomasi vadin alkavan tyhjetä hän lisäsi siihen strykniiniä. Myrkyn lisäämisen jälkeen hänet kutsuttiin töihin muualle, ja kun hän parin päivän päästä palasi takaisin kaikki viisi koirasutta makasi kuolleina vadin ympärillä. Kolmen vuoden ajan ne olivat väistelleet ampujia ja kaikenlaisia ansoja, mutta lopulta maito sinetöi niiden kohtalon.

Kuumassa keskikesän auringossa koirasusien raadot olivat alkaneet mädäntyä, eikä niitä voinut enää täyttää tai nylkeä. Sääli ettei näistä erikoisista eläimistä jäänyt näkyviä todisteita jälkipolville - paitsi se yksi turistille myyty talja, jonka nykyistä olinpaikkaa on mahdotonta jäljittää.

Colliesusien tarinassa on ollut mukana varmasti kaikenlaista liioittelua. Mutta totuuden ei aina tarvitse pilata hyvää juttua.

Blogissa on myös aiemmin kerrottu legendaarisesta Old Three Toes -sudesta, joka sai pentuja collien kanssa. Näistä pennuista oli jopa kuvia.

Lähteet:

*The Book of Dogs: An Intimate Study of Mankind's Best Friend (National Geographic Society, 1919)
*The Sun 18.6.1899

Coloradon Vanha Kolmivarvas

Yksi Kolmivarpaan ja collien pennuista. Tämä narttu sai myöhemmin pentuja airedalenterrierin kanssa.

Tämä juttu keskittyy naarassuteen nimeltä Old Three Toes, joka tapettiin vuonna 1923 Coloradon Thatcherissä. Samoihin aikoihin lehdistö oli nimennyt samalla nimellä myös toisen suden, joka tappoi karjaa noin 50 000 dollarin edestä Etelä-Dakotassa, Pohjois-Dakotassa ja Montanassa. Tämä urossusi kuoli lopulta vuonna 1925. Etsin alunperin vanhoista sanomalehdistä lisää tietoa tästä uroksesta, mutta hämmennyin löytäessäni todella ristiriitaisia tekstejä. Lopulta tajusin kyseessä olevan kaksi eri eläintä, ja tämän nartun tapauksen olevan paljon kiinnostavampi. Harmittavasti nartusta kertovat kirjat ja lehtijutut sisältävät välillä myös ristiriitaisia väittämiä. Ristiriitojen kohdalla olen luottanut enemmän paikalla olleiden henkilöiden sanaan.

Vanha Kolmivarvas vaikutti olevan varsin yleinen nimi parjatuille pedoille, sillä nimikaimojen joukossa oli myös ainakin puuma, karhu ja kojootti. Nimen yleisyys kertoo kuinka yleistä oli, että pedot selvisivät jalkaraudoista hengissä, joskin muutamaa varvasta kevyempinä. Nämä yksilöt oli helppo tunnistaa jälkien perusteella. Coloradon Kolmivarpaan vasemmassa etujalassa oli vain kolme varvasta. Petoja oli muutenkin hävitetty niin suurella innolla, että harvat jäljelle jääneet yksilöt pystyttiin nimeämään ja tunnistamaan, ja monista ansoja ja pyssymiehiä väistävistä sitkeistä karjantappajista tuli paikallisia legendoja.

Roy Spangler ja Kolmivarvas

Coloradon Kolmivarpaan uskottiin olleen toisen pahamaineisen suden, Vanhan Valkoisen (Old Whitey), kumppani. Vanha Valkoinen tappoi karjaa Coloradon Thatcherissä 15 vuoden ajan. Uroksen erikoisuus oli tapa purra vasikkojen häntiä poikki, ilmeisesti puhtaasti huvin vuoksi. Uros jäi ansaan ja tapettiin vuonna 1921. Tämän jälkeen Kolmivarvas jäi täysin yksin, sillä sen uskottiin olevan alueen viimeinen susi. Ilman puolison apua houkutus tappaa helposti saatavilla olevaa karjaa nousi entisestään.

Kiima-aika tuli ja Kolmivarvas etsi turhaan uutta puolisoa. Joulukuun aikoihin narttu alkoi lirkutella mukaansa maatilan collieta (The Last of the Loners -kirjan mukaan koiran nimi oli Shep, mutta sanomalehdet kutsuivat koiraa nimellä Rex). Narttu ulvoi koiralle turvallisen matkan päästä ja vaikka koira oli ollut pidetty ja tunnollinen työkoira, vastasi se silti nartun kutsuun katoamalla ensin yöksi kerrallaan ja myöhemmin useaksi päiväksi. Collie suljettiin vanhaan kanojen verkkoaitaukseen. Yöllä Kolmivarvas tuli kaivamaan kumppaninsa ulos aitauksesta ja seuraavien noin kolmen viikon ajan collie juoksi vapaana suden vierellä, ja palasi kotiinsa vain tappaakseen karjaa puolisonsa kanssa. Uusi avio-onni päättyi kun collie söi myrkkysyötin. Kolmivarvas osasi välttää ihmisten ansoja ja syöttejä, mutta koira ei näitä ymmärtänyt.

Maaliskuussa 1923 valtion metsästäjä Roy Spangler raportoi petoeläintutkija Stanley P. Youngille maanviljelijän löytäneen Kolmivarpaan pesän, jossa oli pentuja. Mies oli lähtenyt hakemaan lapiota, jotta olisi voinut avata pesän, mutta Kolmivarvas oli sillä välin siirtänyt pentunsa muualle, eikä uutta pesää löydetty.

Eräänä päivänä Spangler, joka oli omistanut kaiken aikansa Kolmivarpaan metsästykseen, löysi nartun jälkiä ja seurasi niitä hevosen selästä. Hän löysi suden leikkimässä pentujensa kanssa. Spangler ei ehtinyt saada kivääriään esille kun susi oli jo karannut läheisen mäen päälle, kiväärin ulottomattomiin, josta se ulvoi kuin ivatakseen metsästäjälle ja kiinnittääkseen huomion pois pennuista. Kun kaikki pennut olivat mäellä turvassa narttu katosi niiden kanssa.

Mutta viimein kesäkuun 11. päivänä Kolmivarvas jäi kiinni Spanglerin jättämään jalkarautaan. Kaksi sen pennuista oli aiemmin jäänyt ansoihin kiinni ja ne oli johdatettu läheiselle maatilalle, jotta emo voisi seurata niiden jälkiä. Jäljille laitettiin lukuisia ansoja, joihin narttu lankesi pentuja etsiessään. Susi raahasi ansaa perässään pitkän matkaa, ylittäen Apishapa-joen, ja Spangler seurasi suden jättämiä jälkiä koko yön läpi. Hän löysi uupuneen suden pusikosta. Ihmisen nähtyään Kolmivarvas jaksoi vielä hetken poukkoilla, mutta se oli turhaa, ja se tuntui alistuvan kohtaloonsa. Spangler sitoi sen kuonon kiinni. Hän kyykisteli nartun selän päällä ja tunnusteli sen nisiä, saadakseen tietää imettikö se vielä pentujaan. Yllättäen susi vielä ponkaisi ylös ja sen kuono pamahti miehen kurkkua vasten, mutta kuono sidottuna se ei pystynyt puremaan. Säikähdyksen jälkeen Spangler sitoi suden jalat yhteen, nosti sen hevosen selkään ja toi sen näytille Monroen ja Hendersonin maatilalle, josta collie oli kotoisin. En tiedä missä vaiheessa susi viimein ammuttiin, mutta maatilalle tullessa se näyttäisi yhä olleen elossa - miksi muuten sen suuta pidettiin sidottuna? Kun ottaa aikakauden asenteet huomioon, on valitettavasti todennäköistä, että sudesta otettiin kaikki hupi irti ennen kuin se tapettiin.

Kolmivarpaan pentuja

Roy Spangler ja ansa, johon Kolmivarvas jäi kiinni.

Mitä sitten tapahtui Kolmivarpaan pennuille? Toinen ansaan jääneistä pennuista oli susimaisempi ja se ammuttiin ja täytettiin. Spangler otti enemmän collieta muistuttavan nartun huostaansa. Se oli collien tavoin punertava, mutta siinä oli myös susimaista harmaata sävyä. Luonteeltaan se oli hyvin arka. Elokuuhun mennessä Spangler oli saanut yhden pennun lassolla kiinni ja kaksi jäi ansoihin. Ne kaikki tapettiin, paitsi yksi uros, joka hetken ajaksi lähetettiin Denveriin Stanley Youngille. Uros oli kuitenkin niin aggressiivinen, että Young lopetti sen. Täten koko pentueen uskottiin olleen poistettu luonnosta.

Myöhemmin eläinlääkäri E. J. Foreman Coloradon Trinidadista pyysi saada Spanglerin hoidossa olevan narttupennun itselleen jalostuskokeita varten. Foremanin huostassa narttu astutettiin kahdesti koirien kanssa. Narttu kuoli vesikauhuun samana päivänä kun sen olisi ollut aika synnyttää toinen pentueensa. Heti nartun kuoleman jälkeen Foreman avasi sen mahan ja otti sen kuusi pentua hoiviinsa, mutta ne kaikki kuolivat neljän päivän sisällä.

Ensimmäinen pentue oli tehty airedalenterrierin kanssa ja Foreman piti yhden pennun itsellään kaksivuotiaaksi asti, jonka jälkeen hän myi sen eteenpäin. Se oli voimakas uros, jolla oli karkea, harmaa turkki ja pystykorvat. Se oli ystävällinen, mutta epäluuloinen ja vaikeasti lähestyttävä. Roy Spangler otti koirasuden avukseen metsästykseen, mutta se oli hyödytön ja ei suostunut ottamaan yhteen kojoottien kanssa. Koirasusi karkasi häneltä, juoksi autotielle, josta ohi ajava maanviljelijä lassosi sen. Koira palautettiin Foremanille ja hän teki sillä pentueen saksanpaimenkoiran kanssa. Pentuja oli kuusi, ja ne kaikki olivat kilttejä ja komeita eläimiä. Foreman piti itsellään nartun, jolla hän kertoi olevan susimaiset pää, turkki ja raajat, suden ravi ja tarkat aistit. Harmittavasti en ole löytänyt kuvia näistä erikoisista risteytyksistä.

Kolmivarpaan taru päättyi varsin surkeasti. Sen ensimmäinen puoliso, Vanha Valkoinen, päätyi täytettynä Stanley Youngin hyllylle, ja Kolmivarpaan kallo päätyi myös Youngin kokoelmaan. Kaikki sen pennut kuolivat, mutta kenties jotkin Foremanin teettämistä koirasusista saivat vielä omia jälkeläisiään. Mitä Coloradon susiin tulee, Kolmivarvasta kutsuttiin aikanaan osavaltion viimeiseksi sudeksi, mutta virallisesti viimeisen suden tappoi riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen työntekijä vuonna 1945. Jotta Kolmivarpaan tarinalla olisi edes jonkinlainen onnellinen loppu, voin ilokseni todeta, että Coloradoon on tänä vuonna tuotu kymmenen sutta Oregonista, ja ainakin viisi lisää aiotaan tuoda ensi vuonna. Onnea ja menestystä näille hukille!

Täytetty Kolmivarpaan urospentu

Lähteet:
*Accounts of Famous North American Wolves (P. S. Gipson, W. B. Ballard, 1998)
*The Buffalo Times 26.8.1923
*The Great Divide 10.3.1926
*The Herald Democrat 21.8.1923
*The Indicator 21.7.1923
*The Last of the Loners (S. P. Young, 1970)
*The Wolves of North America, Vol. 1 (S. P. Young, E. A. Goldman, 1944)
*Richford Gazette 10.8.1923