Weed (manga, hybridikarhusaaga)

 

NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2008 - 2009
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Heti ensimmäiseksi pahoittelen huonoja kuvia! Skannerini hajosi ja rahaa ei ihan heti irtoa uuden ostoon. Kuvien otto tabletilla osoittautui puhtaaksi kärsimykseksi.

Syyskuussa arvostelin hybridikarhusaagaa edeltäneen sotakoirasaagan. Sen innoittamana päätin lukea hybridikarhut uudelleen. Ensimmäisellä lukukerralla en saanut tästä saagasta paljoa irti, se oli mielestäni jo hyvin väsynyttä menoa ja kaikki hyvät ideat oli käytetty Weedin aikaisempiin seikkailuihin. Kenties toisella lukukerralla mielipiteeni muuttuisi. Hybridikarhusaaga sijoittuu pokkareihin 51 - 60 ja päättää Weed -sarjan.

Sotakoirien kukistamisen jälkeen Ouuta uhkaavat jää- ja ruskeakarhujen hybridit, joista viimeinen on jopa Akakabutoa suurempi. Karhuja jahtaavat Ouun soturien lisäksi metsästäjä Niimya koirineen, joihin kuuluu myös Weedin kadoksissa ollut veli Joe. Joe kantaa kaunaa isälleen Ginille, syistä joita Weed ei ymmärrä, mutta Ouun soturit ja metsästyskoirat ryhtyvät yhteistyöhön kaataakseen karhut. Ihan saagan alussa on myös lyhyt, irralliselta tuntuva seikkailu, jonka aikana Ouun soturit pelastavat koiria pentutehtailijalta. Vaikuttaisi, että tämä vähän turhalta tuntuva juonenpätkä on tehty jotta Takahashilla olisi aikaa suunnitella seuraavan saagan juonta.

Saagan suurin vetonaula on tietenkin Weedin veli, Joe. Sarjassa on moneen kertaan muistutettu, että lapsuudessaan Weedillä oli vielä kaksi sisarusta, joten on ihan loogista, että tämä viimeinen tultaisiin vielä tapaamaan. Kuitenkin juonenkäänne kadonneesta veljestä oli jo käytetty Yukimuran kanssa, joten tällä kertaa lukija tuskin yllättyy yhtään. Joe ei harmittavasti ole kovinkaan karismaattinen hahmo, eikä auta, että hän näyttää hyvin paljon Weediltä ja Giniltä. On hänessä toki joitain kiinnostavia puolia, kuten hänen kantamansa kauna isäänsä kohtaan, sekä kuinka ankara hän on omalle pennulleen. Kuitenkin hänestä ei saada luotua samalla tavalla magneettista hahmoa kuin aikaisemmasta Yukimurasta, jonka kuolema tapahtui mielestäni aivan liian varhain. Yukimura oli niin voimakastahtoinen ja usein Weedin vastakohta, joten hänestä olisi saatu vielä paljon kiinnostavaa draamaa aikaan. Sen sijaan Takahashi valitsi veljistä laimeamman Joen selviytymään sarjan loppuun - joskin hän heti Orion -sarjan alussa korjasi virheen kun ei ilmeisesti enää keksinyt tarvetta hahmolle.

Saagassa esiintyy myös joukko muita uusia koirahahmoja. Osa on Joen metsästystovereita, osa taas itsenäinen ryhmä, joka vannoo karhuille kostoa niiden tapettua heidän isäntänsä. Kaikki nämä koirat ovat harmittavasti hajutonta ja mautonta perussettiä, joiden kuolemat eivät kiinnosta lukijaa. Koiria haavoittuu ja viedään ihmisten hoidettaviksi jo koomiseen tahtiin. Joen isäntä ottaa vastaan kaikenkarvaiset kulkukoirat parannettaviksi ja välillä hänen omat koirat ovat karussa ja välillä taas kotona ja välillä taas on joku random kulkukoira nurkissa. Minua on kauan häirinnyt se kuinka Gingassa käytetään ihmisiä haavojen parannukseen aivan liian usein ja tässä saagassa se tuntui erityisen korostuneelta.

Viholliset ovat myös valitettavan persoonattomia. Niille ei ole edes vaivauduttu keksimään nimiä. Viimeisin ja suurin karhu on varmaankin se muistettavin, mutta sen pelottavuus laskee hyvin nopeasti saman taistelun jatkuessa ikuisuuksiin. Tätä viimeistä karhua ei tunnu millään saavan hengiltä ja se kuperkeikkailee rinteitä alas hyvin hölmösti, menettäen jälleen pelottavuuspisteitä. Tämä viimeinen hybridi on myös karhuista oudoimman näköinen ja suoraan sanottuna välillä huonosti piirretty. Kauhua on yritetty luoda halvasti tekemällä karhusta vielä Akakabutoa suurempi, mutta samalla on unohdettu, että Akakabuto oli järkyttävän pelottava jo normaalin kokoisena - lopputaistelun kasvuspurtti oli vain yllätysbonus. Enemmän pelkoa luovat taitavasti luotu tunnelma, hienot ja pelottavat piirrokset, ja ymmärrys pahiksen luonteesta. Nämä asiat enemmän tai vähemmän puuttuvat näiltä hybrideiltä.

Oman ulinansa ansaitsee Weedin erikoisisku, joka jälleen kerran epäonnistuu, tällä kertaa tiellä olleiden oksien takia. En ymmärrä miksi battougaa pitää edes käyttää niin usein, kun sen onnistumisprosentti näyttää olevan lähellä nollaa ja käytön jälkeen Weed on aina liian hengästynyt liikkumaan, jolloin hänen alaiset joutuvat pelastamaan hänet. Aina tuntuu löytyvän jokin tekosyy miksi battouga ei onnistu. Olisi rehellisempää, jos kertoja vaan sanoisi Weedin olevan heikompi kuin isänsä. Gin kuitenkin iski battougallaan Akakabuton pään irti. Satoi silloinkin lunta ja Gin oli jo taistellut pitkään. Silti lukijan pitäisi uskoa, että Weed on voimissaan isänsä veroinen?

Narttujen puolella saaga saa plussaa ja miinusta. Sotakoira Lydia on yhä menossa mukana ja useaan otteeseen todistaa olevansa kunnon taistelija. Oli hienoa nähdä hänet taistelemassa Jeromen kanssa karhua vastaan. Harmittavasti kuitenkin häntä kehotetaan pysymään taisteluista poissa, jotta heikot urokset eivät nolostuisi. Huoh. Weedin puoliso Koyuki tekee myös hahmon tähän asti noloimman tempauksen yrittäessään tehdä itsemurhaiskun karhua kohti, koska kokee itsensä niin hyödyttömäksi ettei hänestä pelkkänä narttuna ole suojelemaan edes pentuja. Onko tekijä koskaan nähnyt kuinka raivokkaasti nimenomaan nartut suojelevat pentujaan, tai kuinka raivokkaita kahden nartun tappelut voivat olla? Ihan käsittämätöntä kuinka alhainen itsetunto sarjan nartuilla on ja "sankarimme" ruokkivat jatkuvasti tälläistä ajatusmaailmaa käskien narttuja pois tieltä ja höpisemällä kuinka hölmöjä akat ovat. Valitettavasti Lydian tappelukykyjä lukuunottamatta taas mennään pahasti metsään narttujen kohtelun kanssa.

On saagassa toki hyvääkin. GB:n kuolema oli oikeasti surullinen ja todella tervetullutta vaihtelua, että hän pelkäsi kuollessaan ja kaipasi ottopoikansa läheisyyttä. GB on sarjan aikana karaistunut paljon, mutta onneksi hänestä ei ehtinyt tulla täysin joukkoon sulautuvaa rivisotilasta, vaan hänen vanhaa persoonaansa oli vielä selkeästi jäljellä. Olisin tosin toivonut, että sarjan aikana oltaisiin näytetty enemmän Weedin ja GB:n lapsi-ottoisähetkiä, sillä sarjan ihan alkua lukuunottamatta tämä teema on jäänyt paljolti unohduksiin, etenkin sen jälkeen, kun Gin astui taas kuvioihin. Jos Weedin ja GB:n läheisyyttä olisi korostettu vuosien varrella vähän enemmän olisi myös tämä kuolema ollut vielä tehokkaampi.

Joen ja Ginin tapaaminen oli myös koskettava, samoin Ginin visiitti Daisuken kotona monen vuoden jälkeen. Olen jo kauan toivonut, että vanhuuden höppänä Gin menisi viimein Daisuken kotikoiraksi ja saisi kuolla kauniilla tavalla omistajansa ja ensimmäisen ystävänsä luona. Tämä vaan ei tunnu koskaan tapahtuvan, koska Ginga vaan jatkuu ja jatkuu. Jostain syystä Ginin on pakko olla mukana villikoirien touhuissa vaikka hän ei enää tee juuri mitään, ja vaikka villikoiria johtavat Weed ja myöhemmin Orion. Ginin eläköitymistä lupailtiin jo saagan alussa hänen miettiessä Daisukea ja sanoen, että vanhusten on aika viettää hiljaiseloa. Silti ikivanha koira on taas riehumassa seuraavissa sarjoissa, eikä eläke ole vieläkään näkyvissä. Tämä hahmo todellakin ansaitsisi kauniin, rauhallisen kuoleman rakkaimman henkilönsä luona, mutta saa nähdä tuleeko se koskaan tapahtumaan.

Piirrosjälki on välillä yllättävän hyvää, mutta tyylistä on tullut hyvin pelkistettyä. Rocket on suorastaan kamalan näköinen. Kauaksi on tultu alkuajan silkkiturkkisesta ja ylväästä koirasta. Nyt hahmo näyttää hevosen ja kalan risteymältä. Joissain paneeleissa koiran silmät näyttävät jopa pullistuvan ulos putken muotoisesta päästä. Samoin esimerkiksi Jouji ja Kyoushirou ovat rumentuneet rankasti alkuajoista, mikä etenkin Joujin kohdalla on hämmentävää, koska muistelisin, että hänen oli tarkoitus olla erityisen komea ja karismaattinen hahmo. Toisaalta muut koirat ovat kutsuneet myös Rocketia komeaksi. Ehkä Ouun soturien kannattaa kysyä ihmisiltä silmälaseja seuraavalla lääkärireissulla.

Huh, tulipa paljon haukuttua rakasta sarjaa. Älkää käsittäkö väärin, en minä tätä saagaa inhoa, ihan mukavaa tätä oli lukea. Mutta on tämä selkeästi vaisumpaa ja väkisinväännetyn oloista menoa aiempaan verrattuna. Uusia ideoita kaivattiin kipeästi. Tarina ei missään välissä pääse edes hetkeksi hyppäämään keskinkertaisuuden yli. Mielestäni tämä on koko Weed -sarjan huonointa antia, mutta todennäköisesti ei koko Ginga -sarjan huonointa.

TÄHDET: ***

Weed (manga, sotakoirasaaga)

 
NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2006 - 2008
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Oho, arvostelin Weedin ensimmäisen saagan vuonna 2014, tarkoituksena silloin oli käydä kaikki saagat läpi ajan kanssa. Tämä ei näköjään toteutunut. Todennäköisesti pokkarien uusintalukeminen tyssäsi silloin Hougen -saagaan, koska olen aina pitänyt sitä tylsänä ja liian pitkänä. Aloin nyt kuitenkin jostain syystä lukemaan Venäjän sotakoirista kertovaa saagaa uusiksi ja miksipä en kirjoittaisi siitä myös arvostelun, vaikka välistä jäävät Hougen- ja Yukimura -saagat. Ehkä palaan niidenkin pariin joskus, tai sitten en. Sotakoirat esiintyivät pokkareissa 37 - 51.

Saaga alkaa kun angstinen Jerome etsii jälleen paikkaa jossa kuolla. Hän kulkee laivalla Hokkaidolle, jossa tapaa vanhan Hakuroun lauman. Tuntematon vihollislauma on tappanut Hakuroun alaisia ja kulkiessaan Hokkaidolla Jerome löytää koirien ruumiita, sekä mysteerisen Lydia -nartun, joka houkuttelee Jeromen ansaan. Viholliset paljastuvat Venäjältä tulleiksi sotakoiriksi, joita ihmiset ovat pahoinpidelleet. Sotakoirat olivat uineet meren yli valloittaakseen Japanin, koska Venäjän kylmässä ja armottomassa luonnossa oli hyvin vaikeaa selvitä. Jerome jää sotakoirien panttivangiksi ja Hakuroun laumalaisia teurastetaan mielettömästi, mutta onneksi yksi Hakuroun pojista pääsee karkuun Ouun hakemaan apujoukkoja. Avunpyyntöön vastaa tietenkin Gin, mutta ylipäällikkö Weed vaikuttaa olevan kiinnostuneempi kirmaamaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Hokkaidolle lähteekin aluksi vain Gin vanhoine sotureineen ja pian he ovat sotakoirien armoilla.

Tämä saaga oli toisellakin lukukerralla kiinnostava ja yksi vahvimmista tarinaosuuksista pitkässä Weed- sarjassa ja Hopeanuolen jälkeisessä Gingassa ylipäätään. Sotakoirat ovat vihollisina todella kiinnostavia, sillä koulutuksensa ansiosta he käyttävät mielenkiintoisia strategioita ja ympäristön muotoja käytetään hyväksi useaan kertaan. He ovat vahvoja, nopeita, sitkeitä ja täysin omistautuneita tehtävälleen. Yhdestäkin rivisotilaasta on paljon vastusta Ouun konkareille. Tässähän joutui oikeasti jännittämään millä ihmeellä nämä voidaan voittaa!

Saagan tärkein hetki lienee vanhojen Ouun soturien ahdistaminen ahtaaseen solaan ansaan. Tämä muistutti paljon Hopeanuolen aikaisesta Mutsun kenraalien ansasta, mutta tällä kertaa kokemus on huomattavasti pidempi ja ahdistavampi. Lukijalle rakkaat soturit joutuvat viettämään päiväkausia solassa ilman vettä, ruokaa ja suojaa auringolta. Meno menee niin epätoivoiseksi, että osa koirista juo omaa pissaansa. Soturit voivat vain odottaa, että Ouun jäänyt Weed tulisi heidän avukseen.

Ouussa Weed on kuitenkin löytänyt elämänsä rakkauden - täysin avuttoman lemmikkikoira Koyukin. Weed on liian kiireinen lirkutellessaan ja hyysätessään tytynsä kanssa, eikä häntä vaikuta kiinnostavan laumalaistensa kohtalo Hokkaidolla yhtään. Turhahan sinne on lähteä, kun isipappa meni jo. Tämän saagan aikana Weed on järkyttävän ajattelematon ja itsekäs, hänen alaisensa suorastaan rukoilevat häntä tuloksetta auttamaan Hokkaidon joukkoja, mihin onneksi edes muutama hänen alaisestaan reagoi asiaankuuluvalla ärtymyksellä. Harmittavasti tämä ärtymys ja luottamuksen rikkoutuminen kuitenkin silotellaan pois heti kun Weed viimein hilaa perseensä Hokkaidolle. Vaikka Weedin viivyttelyn takia usea soturi kuoli ja moni kärsi käsittämättömiä kauheuksia on kaikki yhtäkkiä anteeksiannettu kun hän viimein saapuu apuun. Olen aina pitänyt Weediä kauheana johtajana ja tämä on hänen ylipäällikön uransa pohjanoteeraus. Sinänsä Weedin välinpitämättömyys on todella kiinnostavaa juonellisesti ja hienoa, että päähenkilölläkin voi olla vakavia virheitä, mutta harmittaa hirmuisesti ettei Weedin johtajuutta kyseenalaisteta enää sodan loputtua. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Weed teki järjettömiä päätöksiä, mutta joka kerralla juoni on kirjoitettu niin, että kaikki kuitenkin järjestyy Weedin hyväksi eikä hän menetä alaistensa kunnioitusta.

Saagassa esitellään kourallinen uusia hahmoja. Hakuroun pojat ovat Suzakua lukuunottamatta paperinohutta tykinruokaa, mutta Suzaku yllättää positiivisesti. Suzaku on veljeskatraasta ainoa, joka selviää hengissä verilöylystä ja aluksi hän täysin ymmärrettävästi vannoo sotakoirille kostoa. Kuitenkin ajan myötä hän pystyy nielemään kiukkunsa ja antamaan anteeksi edes muutamalle sotakoiralle. Tämä muutos tapahtuu hiljalleen ja tuntuu luontevalta. Pääpahiksena toimiva Victor oli minulle pieni pettymys. Vaikka Victor on kiero, julma ja todella älykäs, on hän kuitenkin vähän mitäänsanomaton verrattuna esimerkiksi aikaisempiin pahiksiin Akakabutoon, Hougeniin, Kurojakiin ja niin edelleen. Pelkästään ulkonäön perusteella hän ei juurikaan erotu alaisistaan. Selkeästi uhkaavampi ilmestys on kuonoton Aram, joka on myös paljon monimutkaisempi ja kiinnostavampi hahmo kuin yksiulotteinen Victor.

Saagassa ensiesiintymisensä tekevät myös sisarukset Maxim ja Lydia, joista Lydia on se kiinnostavampi osapuoli. Lydia on Gingassa lähes mahdottomalta tuntuva hahmo - narttu, joka osaa tapella ja on tasaväkinen urosten kanssa! Tai ei oikeastaan tasaväkinen, vaan yhtenä sotakoirien luutnanteista Lydia on jopa korkeampiarvoisempi kuin moni laumansa uros. Lydiasta löytyy voimaa, karskiutta ja oveluutta, mutta näiden lisäksi myös armoa, jonka ansiosta hän lopulta liittyy Ouun puolelle. Valitettavasti puolenvaihdon jälkeen aletaan mennä metsään, sillä Ouun sotilaat puhuttelevat Lydiaa jatkuvasti narttuna ja hänen kykyjään vähätellään. Akame jopa iskee Lydian tajuttomaksi, jotta narttu ei olisi tiellä. Miten Lydia voisi olla vain tiellä, jos hän on kyvykkäitä sotilaita täynnä olevan armeijan luutnantti!? Saagan aikana Jeromen ja Lydian välille alkaa kasvaa ihastumisen siemen, joskin heidän suhteensa on minusta melko kipinätön. Aidomman tuntuista tunteiden kuohua on onnistuttu luomaan Weedin ja Koyukin välille. Jerome onkin Ouun sotureista läheisin Lydian kanssa, mutta silti myös Jeromelta kuullaan ihmeellisen sovinistisia kommentteja ohimennen. Esimerkiksi kun Maxim lähtee taistoon ilman siskoaan Lydia on tietenkin hädissään veljensä puolesta, mutta Jerome sanoo ettei ymmärrä "narttujen tunteita". Ihanko oikeasti Jerome olet niin pökkelö, ettet voi samaistua siihen, että sisko pelkää veljensä hengen puolesta? Onko tämä jokin todella narttumainen piirre huolehtia sukulaisistaan? Saagan loppupuolella osa sotakoirista palaa Venäjälle ja Lydiaa kehotetaan jäämään Japaniin, koska narttu ei välttämättä selviäisi meren yli uimisesta... vaikka Lydia ON JO UINUT MEREN YLI! Sarja tarvitsee todella kipeästi lisää kyvykkäitä narttuhahmoja, jotka eivät olisi koko ajan urosten pelastettavina ja kaitsettavina. Lydia oli aluksi tälläinen voimakas narttu, mutta Ouun soturit hyysäävät häntäkin, eikä Lydia ole oikein päässyt kyvyillään parrasvaloihin Ouun laumaan liityttyään. Todella harmi!

Lydian tapauksen lisäksi saagassa esiintyy muitakin Takahashin tarinankerronnalle tyypillisiä ongelmia. Kaikissa Ginga -tarinoissa ongelmana on ollut hahmojen liiallinen määrä, jonka vuoksi moni hahmo jää ilman kunnollista hahmonkehitystä. Sen sijaan, että Takahashi käyttäisi hyväkseen vanhoja hahmoja ja syventäisi niiden luonteita, on hänellä todella huono tapa luoda täysin uusia hahmoja uusia juonenkäänteitä varten. Nämä uudet hahmot sitten joko kuolevat nopeasti, katoavat tyhjyyteen, tai jäävät taustalle ihmettelemään kun heidän tehtävä tarinassa on täytetty.

Yhtenä esimerkkinä hahmojen huonosta käytöstä on Mossin kuolema. Moss on jo Hopeanuolesta tuttu veteraani ja legendaarinen soturi, joten hän todellakin on ansainnut näyttävän kuoleman. Ja näyttävä kuolema onkin, mutta enemmänkin raadollista tunnetta tästä olisi saatu irti. Lukijat tietävät, että Moss rakastaa pentuja ja on läheinen etenkin oman poikansa Jaguarin kanssa, sekä myös Tesshinin kanssa, jonka kasvatukseen Moss osallistui. Kumpikin hahmo on Mossin kanssa solassa Mossin viimeisen taistelun aikana. Kuitenkin Moss laitetaan suojelemaan nuorta Taabou -koiraa, joka on hajuton mauton taustahahmo, sen sijaan, että Moss kuolisi urhoollisesti oman lapsensa tai ottolapsensa vuoksi. Mielestäni on suorastaan käsittämätöntä miksei tästä kuolemasta revitty kaikkia itkupisteitä irti kun se olisi ollut niin helppoa. Kumpikin Mossin rakkaista koirista oli solassa hänen kanssaan ja silti hänet laitetaan kuolemaan täysin mitättömän hahmon takia, joka ei taida edes näkyä sarjassa enää Mossin urotyön jälkeen! Etenkin Jaguar on aina jäänyt vähälle huomiolle vaikka on Mossin poika, joten tässä olisi ollut hyvä sauma antaa hänelle lisää ruutuaikaa.

Vaikka Weedin ja Koyukin kuherruskausi osuu aivan väärälle hetkelle on minun myönnettävä, että heidän romanssi on oikeasti suloista ja saa kiitettävän paljon ruutuaikaa, jotta lukija oikeasti voi uskoa parin välille syntyvän tunteita. Tälläisiä tunne-elämän juttuja kaivattaisiin sarjaan lisää pelkän taistelun lisäksi ja onneksi tässä saagassa myös tunnepuolta päästiin kaivelemaan tämän pariskunnan, sekä myös Suzakun tunnekuohujen muodossa.

Saaga etenee hyvällä temmolla, joskin yhden pokkarin kohdalla (en enää muista mikä numero) tuntui, että koko pokkari oli saman toistamista. Taistelut ovat tässä saagassa jännittäviä ja arvaamattoman tuntuisia, Ouu on selkeästi alakynnessä ja vanhoja veteraaneja höykytetään kunnolla. Älynsä ja voimansa takia sotakoirat ovat todella virkistäviä vastustajia, sillä muissa saagoissa rivisotilaat ovat yleensä olleet suurilukuisia, mutta taidottomia. Sotakoirilla on pitkän aikaa yliote ja Ouun soturit joutuvat kärsimään hirveätä kohtelua etenkin solassa, jota Kyoushirou oikeutetusti kutsuu Helvetiksi. Solan tapahtumat ovat todella ahdistavia ja tämä hyvin pitkä selviytymistaistelu on jäänyt mieleeni yhtenä koko Ginga -sarjan parhaista taisteluista.

Saagan kuvitus on vielä ihan ookoota, joskin Takahashin tyyli on jo tähän mennessä pelkistynyt paljon. Eniten tyylin muutos näkyy Kyoushiroussa ja Rocketissa, hahmoparkoja ei meinaa tunnistaa kun heitä vertaa ensiesiintymisiinsä. Kyoushiroulla on kamalat toljottavat ötökänsilmät ja Rocket näyttää jo lähinnä hevoselta. Tyylin pelkistyminen näkyy myös muissa hahmoissa, joskin he eivät ole kärsineet yhtä paljon kuin edellämainitut. Hahmojen ilmeikkyys on kadonnut ja pallopäisillä koirilla on lähinnä sama perusilme olivat he sitten surullisia, iloisia, mietteliäitä taikka vihaisia. Toki erilaisia ilmeitä löytyy yhä, mutta hyvin usein hahmojen naamoista ei pysty tulkita heidän tunnetilaansa ilman puhekuplia ja tietämättä mitä tarinassa on meneillään.

Lukuisista risuista huolimatta pidän tästä saagasta paljon, se tuntui yhtä viivyttelevää pokkaria lukuunottamatta tiiviiltä paketilta ja jaksoi viihdyttää ja yllättää tasaisesti koko pituudensa verran. Kun mietin mitä materiaalia Takahashi on tehnyt sarjaan tämän jälkeen on pakko sanoa, että sotakoirasaaga on ehkä viimeinen "oikeasti hyvä" Ginga -tarina. Tämän jälkeen ollaan tasaisesti menty alamäkeen niin tarinallisesti kuin kuvituksellisesti, mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.

TÄHDET: ****

Isistä parhain, Saheiji

Tämä juttu julkaistiin alunperin Tähdenlento-lehdessä nro 11.

Ginga -saagassa isän asemaa korostetaan paljon, mutta oikeasti hyvät isähahmot ovat harvassa. Moni isä suhtautuu pentuihinsa kuin kehen tahansa muuhun lauman soturiin ja ei yhtään epäröi lähettää pentujaan sotimaan. Mukana on myös täysin epäonnistuneitä isiä. Kamakiri pahoinpiteli puolisoaan pentujensa nähden ja lopulta emo ja pennut lähtivät pakoon. Myös Terun isä oli pentuaan kohtaan julma ja väkivaltainen.

Gingan karhukoirasuvun urokset ovat kaikki ylistettyjä johtajia ja taistelijoita, mutta isän roolissa on kaikilla parantamisen varaa. Suurin osa, ehkä Weediä lukuun ottamatta, jää pennuilleen etäiseksi ja mysteeriseksi hahmoksi. Varsinaisen kasvatuksen suorittavat suvun ulkopuoliset henkilöt.

Monesti isä ja pennut ovat aluksi erossa toisistaan, esimerkiksi Riki ei muistiinmenetyksensä takia aluksi tunnistanut poikaansa (tästä häntä ei tosin voi syyttää), ja Weedin tapauksessa Gin oli kauan Hougenin vankina. Mutta jälleennäkemisen jälkeenkään välit eivät välttämättä paljoa lämpene. Ginillä ja Weedillä vaikuttaa olevan nyt hyvä luottamus keskenään, mutta läheisiä he eivät näytä vieläkään olevan, vaan heidän suhde perustuu enemmän toistensa kunnioittamiseen.

Hyvän isän kuvaa Ginistä ei antanut Weed -pokkari 30, jossa Weed pohti olisiko hänen veljiään vielä elossa, johon Gin totesi vain tämän olevan mahdollista, mutta ei vaikuttanut kovinkaan kiinnostuneelta tai lähtenyt etsintäretkelle mukaan. Tällä Weedin veljien etsintäretkellä löytyi kuitenkin viimein oikeasti esimerkillinen isähahmo, Saheiji.

Ginin puoliso, entinen kotikoira Sakura synnytti kolme pentua yksin Pohjois-Alpeilla. Gin oli tuohon aikaan kulkemassa ympäri Japania suorittaen ylipäällikön tehtäviään, ja pariskunnan onnesta kateellinen Lucy oli huijannut Sakuran taivaltamaan viimeisillään raskaana Pohjois-Alpeille. Sakura ei osannut metsästää ja hänen kuntonsa heikkeni. Alpeilla pientä laumaa johtanut villikoira Saheiji löysi Sakuran sattumalta. Sakura antoi vahvimmat pentunsa Saheijin hoiviin, mutta piti itsellään heikoimman pennun, Weedin. Saheiji kasvatti kaksi muuta pentua omina poikinaan ja risti ne Joeksi ja Yukimuraksi.

Saheiji oli lempeä ja oikeudenmukainen johtaja, mutta hänen reviirillään asui japaninmakakeja, jotka seurasivat uutta verenhimoista kenraaliansa. Makakien kenraali himoitsi etenkin koiranpentujen verta. Eräänä kohtalokkaana päivänä makakit hyökkäsivät koirien kimppuun ja Joe kaapattiin. Makakien lyödessä koiria kepeillä Saheiji suojeli Yukimuraa omalla kehollaan. Hyökkäyksessä Saheijin selkä murtui ja hänen takajalkansa halvaantuivat. Tästä lähtien Saheiji pystyi vain ryömimään eteenpäin ja lauman johtajuus siirtyi Yukimuralle, josta kasvoi vahva, mutta katkera uros.

Weedin löytäessä Yukimuran koirien ja makakien välillä oli jo meneillään täysi sota. Veljesten erimielisyyksistä huolimatta Saheiji käski ottopoikaansa auttamaan veljeään, sekä myönsi viimein Yukimuralle ettei ole hänen biologinen isä, joskin Yukimura ei halunnut kuulla tätä.

Makakien kenraalin kuollessa myös Yukimura oli haavoittunut kuolettavasti. Yukimuran oikea isä, Gin, saapui viimein myös paikalle ja kyynelsilmäinen Saheiji pyysi häntä menemään hyvästelemään kuoleva poikansa. Gin kuitenkin tiesi ettei hän ollut Yukimuralle isähahmo ja raahasi Saheijin hänen luokseen.

"Sinä olet se isä, jota Yukimura tarvitsee. Isän rakkaus merkitsee sille sinun rakkauttasi. Sinä olet ainoa uros, jonka kehuja Yukimura kaipaa." -Gin

Weedin valmistautuessa kantamaan Yukimuran ruumiin Ouun maille haudattavaksi Gin pysäytti poikansa. Yukimuran viimeinen leposija kuuluisi olla Saheijin luona.

Vaikka Saheiji ei ollutkaan Yukimuran ja Joen biologinen isä, hän kohteli pentuja kuin ominaan ja lukemattomia kertoja vaaransi henkensä heidän vuoksi. Kun Yukimuran katkeruus makakeja kohtaan alkoi kasvattaa häntä kieroon ei Saheiji koskaan lakannut rakastamasta ja tukemasta häntä. Vielä rampanakin hän pyrki olemaan parhain mahdollinen isä pennulleen.

Saheiji kuuluu omiin lempihahmoihini ja hänen suhteensa ottopoikaansa muodosti makakisaagan ytimen. Saheijin tuska Yukimuran kuollessa on yksi harvoista kohdista uudemmasta, Akakabuto -saagan jälkeisessä Gingasta, joka saa minut kyynelehtimään. Sarja kaipaa kipeästi muutakin kuin vain taistelua taistelun perään ja Saheiji toi ainakin hetkellisesti aidon tuntuista tunnepuolta mukaan. Olinkin hyvin ilahtunut, kun Saheiji esiintyy uudestaan upouudessa Ginga Densetsu Noah -sarjassa! Jää nähtäväksi millainen rooli hänellä Noahissa on. 

Gingan kadonneet äidit

Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä nro 8. Juttuun on tehty pieniä muutoksia.

Ginga-sarja korostaa isien merkitystä paljon, esimerkiksi isän kuoleman kostaminen on useammankin kerran tärkeä elementti tarinassa. Isä on yleensä erittäin vahva ja karismaattinen roolimalli, joka kuitenkin jää mysteerisen etäiseksi. Etäisen isän ihannointi tuntuu kulkevan karhukoirien suvussa. Riki näki kuinka Akakabuto tappoi hänen isänsä Shiron, ja myöhemmin Gin näki miten samainen karhu (näennäisesti) tappoi Rikin. Nämä tapahtumat antavat hahmoille motivaation kostaa karhulle. Miksei äidin kuolema voisi olla tarpeeksi vahva motivaattori sankarille? Miksi jälkikasvu saa kuulla inspiroivia puheita isältään, muttei juuri koskaan emoltaan?

Emot jäävät erittäin vähälle huomiolle ja heidän vaikutus pentujensa kasvussa on omituisen vähäistä, vaikka he olisivatkin viettäneet pentujen kanssa enemmän aikaa kuin isä. Etenkin pennun ensimmäisinä kuukausina emo on sille elintärkeä, ja emo ja pentu ovat erottamattomia. Emo tarjoaa pennuilleen lämpöä ja imettää niitä. Kaiken järjen mukaan emon ja pennun suhteen pitäisi olla yleensä läheisempi kuin isän ja pennun.

Karhukoirien suvussa hahmojen äidit ovat sentään vähintäänkin näytetty, mutta monen hahmon äidin ulkonäöstä ja rodusta ei ole mitään hajua, vaikka isät olisivat tiedossa. Esimerkiksi Kisaragilla oli GNG:n aikaan kaksi pentua, jotka jäivät karhujen uhreiksi. Näiden emoa ei koskaan näytetty, vaikka pennut olivat vielä hyvin nuoria ja eivät kovin itsenäisiä. Myöhemmin GDW:n aikaan Kisaragilla on huimat 19 aikuista poikaa. Uusimman tietokirjan, Densetsu Hozon no Sho: Ginga Yondain mukaan osa pennuista on Kisaragin veljen/veljien poikia, mutta äitejä ei vieläkään ole paljastettu. Tietokirjan väite on myös kyseenalainen, sillä kirja sisältää paljon virheitä ja vaikuttaa ettei Takahashi ole ollut mukana sen teossa. Mikäli kaikki pojat ovat Kisaragin toivoa sopii ettei saman nartun ole tarvinnut synnyttää koko katrasta. GDW:ssä esiintyneitä poikia kutsutaan monesti malamuuteiksi, vaikka Kisaragi on husky, joten tästä voisi olettaa äidin olleen malamuutti.

Chuutoralla ja Kurotoralla on myös kummallakin useampi poika, mutta jälleen kerran emoja ei ole näytetty. Chuutoran puolisosta voidaan päätellä vain hänen olleen luppakorvainen, koska kahdella heidän pojallaan, Dodolla ja Burulla, on luppakorvat.

Tuntuu välillä kuin pentuja vain ilmestyisi tyhjästä. Nartut vaikuttavat olevan muutenkin superharvinaisia Gingan maailmassa, joten on suorastaan ihme, että urokset edes löytävät itselleen puolisoja. Pennuilla on monesti kova into puolustaa isäänsä ja kerskua olevansa isänsä poikia, mutta emoja ei muisteta millään tavalla. Emojen saavutuksilla ei ylpeillä. Mikäli pentujen emo on kuollut, on surullista ettei emoa muistella ja ettei emon kuolema ole jättänyt hahmoihin arpia. Mikäli emo on jossain elossa, on myös surullista etteivät pennut käy hänen luonaan vierailemassa.

Itse Ginin emo Fuji on GNG:n loputtua tipahtanut epämääräiseen limboon. On surullista, mutta sarjalle tyypillistä ettei Gin enää muistele häntä, mutta on hämmentävää ettei sarjassa säännöllisesti esiintyvä Daisuke Fujiwara muistele perheensä koiraa. Fujista ei edes tiedetä onko hän elossa, myyty pois tai missä vaiheessa kuollut. Fujiwaran perheen kotia on kyllä silloin tällöin näytetty Ginga-sarjassa, mutta Fuji ei siellä enää GNG:n jälkeen ole ollut.

Weed on kuitenkin yksi yllättävä poikkeus, vaikka hänenkin tapauksessaan emo kuoli tarinan alussa ja täten sai vain hyvin vähän ruutuaikaa. Äidin lempeys on selkeästi jättänyt pysyvän jäljen Weedin luonteeseen ja Weed muistelee äitiään monesti. Äidin muisto antaa hänelle monesti voimaa jatkaa eteenpäin. Sakura esiintyy myös säännöllisesti yksittäisissä värikuvissa.

Nara piertelee, osa 23: Kaibutsu

Piirsin tämän kuvan viime vuoden keväällä tai kesällä Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n pian julkaistavaa uutta keräilykorttisarjaa varten. Tämä Kaibutsu tulee pakkausten kuvitukseksi. Piirsin sarjaa varten myös 4 muuta kuvitusta, jotka julkaisen netissä sitten kun kortit ovat virallisesti myynnissä. Koska korttien piirtämisestä on jo noin kauan olen hieman tyytymätön osaan piirroksistani. Tähän kuvaan olen kuitenkin yhä ihan tyytyväinen.

Olen piirtänyt paljon kuvia säännöllisesti, mutta blogiin en ole niistä juurikaan kirjoittanut. En tiedä kuinka paljon nämä postaukset kiinnostavat ketään ja loppujen lopuksi en osaa kuvailla piirtoprosessiani mitenkään syvällisesti ja päädyn toistamaan itseäni. Osasyynä on myös puhdas laiskuus.

Luonnos ja möllinaama. Tässä vaiheessa piirrän vain kuvan idean itselleni muistiin.

Puhtaaksi piirretty hahmo ja taustan alkua. Näin jälkiviisaana hahmon takajalat näyttävät turhan pieniltä ja muitakin anatomiapieruja löytyy. Rinnan ja etujalan kiinnitys ei toimi.

Suureksi yllätykseksi olen viimeaikoina alkanut jopa nauttia taustojen tekemisestä. Tässä yksinkertaiset pohjavärit on tehty puuväreillä.

Vesiväriä lisätty. Väritän nykyään paljon sekalaisesti puu- ja vesiväreillä kerroksittain. Ensin puuväriä, sitten vesiväriä, sitten taas puuväriä ja niin edelleen, kunnes kuva vaikuttaa valmiilta. Tällä hetkellä nämä välineet tuntuvat luontevimmilta, mutta sekin saattaa joskus muuttua. Muutama vuosi sitten väritin kaiken Copiceilla ja se tuntui silloin parhaimmalta.

Lisää vesiväriä ja varjostuksia. Valitettavasti seuraavasta vaiheesta, jossa lisäsin kaikkeen uudestaan puuväriä ja valkoisella geelikynällä hohtavia kohtia, sekä vahvistin ääriviivat uudelleen, ei ole enää tallessa kuvia.

Valmis kuva. Olen jo teettänyt omiin myynteihin printtejä tästä kuvasta ja olen ollut todella tyytyväinen printtien laatuun. Nyt vielä odottelen innolla miltä kuva näyttää keräilykorttien pakkauksissa.

Nara piertelee, osa 22: Weed ja Sakura

Luonnos ja valmis kuva.

 Ja taas jotain Ginga -piirtelyä. Olin joskus vuonna 2013 tai 2014 tienoilla aloittanut kuvan Sakurasta ja Weedistä, joka aina välillä kummitteli mielessäni ja päätin viimein piirtää sen loppuun. Olen muutenkin tarvinnut jotain myytävää kuvitusta tuleviin coneihin ja uskoisin tämän olevan ihan perushyvä aihe.

Vasemmalla siis wanha versio, jonka halusin tuolloin piirtää sarjakuvamaisella tyylillä. Anatomia on aika kauheaa, mutta tykkäsin kuitenkin kuvan ideasta. Ostin viimein kunnollisen valopöydän, joka näkyykin toiminnassa oikeanpuolisessa kuvassa. On kyllä helpottanut piirtoprosessia aivan hemmetisti kun ei enää tarvitse yrittää puhtaaksipiirtää luonnoksia läppärin huonolla valolla. Vuosia sitten käytin lasipöytää, jonka alle laitoin pöytälampun. Tämä toimi ihan ookoosti, mutta valoitus oli epätasaista ja lasi kuumentui pitkästä käytöstä.

Yllä jotain prosessikuvia. Tätä väritystyyliä olen näyttänyt aikaisemminkin, joten en keksi siitä sen ihmeempää sanottavaa. Viivat ja ensimmäinen sävytyskerros on tehty puuväreillä ja päälle on lisätty vesivärikerros.

Valmis kuva, jee. Vesivärikerroksen jälkeen olen vielä lisännyt vähän puuväriä sinne tänne ja käyttänyt valkoista geelikynää. Teetin tästä muutamia A4 kokoisia printtejä ja olin hyvin tyytyväinen niiden laatuun. Tulen myymään niitä ja muuta kamaa parissa conissa vuoden loppupuolella, mikäli vaan pääsen kyseisille taidekujille.

Calling All Soldiers Fanzine

NIMI: Calling All Soldiers Fanzine
VUOSI: 2018
TEKIJÄT: Useita

Tämä uusi Yoshihiro Takahashin töihin keskittyvä fanilehti sisältää 31 fanin piirroksia mangapiirtäjän eri sarjoihin liittyen. Projektin takana on yhdysvaltalainen Silver Fang Network, jonka tarkoituksena on lisätä sarjojen tunnettavuutta rapakon takana. Lehdessä on kuitenkin mukana faneja ympäri maailmaa, ainakin yksi piirtäjä, Hohtis, on suomalainen. Kaikki tuotot ovat menneet pelastuskoirien hyväksi.

Monen piirtäjän yhteistyöllä tehty kansi on tosi kiva ja mukana on paljon todella lahjakkaita piirtäjiä. Kantta ja koko lehteä kuitenkin vaivaa tekijöiden nimien pois jättäminen. Nimet on kyllä listattu lehden lopussa, mutta itse kuvia katsomalla on vaikea tai täysin mahdotonta sanoa kuka kuvan tekijä on ollut. Kaipaisin myös jotain tekstiä mukaan, esimerkiksi tekijöiden lyhyitä esittelyitä ja heidän mietteitään kuvistaan. Kuvat eivät myöskään ole selkeässä järjestyksessä. Kuvia löytyy Hopeanuolen, Weedin, Gamun, Ginga Densetsu Akamen ja Shiroi Senshi Yamaton hahmoista ja nämä sarjat on laitettu sikin sokin pitkin lehteä. Plussaa kuitenkin siitä, että näin monia sarjoja on ollut edustettuna. Erityisesti Yamatosta oli kiva nähdä harvinaista fanitaidetta.

Painolaatu on hyvää, myös tummista kuvista saa hyvin selvää. Kannen materiaali on jotenkin omituista, oudolla tavalla... tahmeaa? En pidä siitä, mutta se vaikuttaa kestävältä. Lehden vaakatasossa oleva muoto on myös omituinen valinta.

Fyysistä lehteä ei enää voi ostaa, mutta lehden digitaalisia kopioita on yhä myynnissä. Tämä oli ihan jees fanmade tuote, hieman lisää vaivaa olisi voitu tähän laittaa esimerkiksi tekstien lisäämisellä. Toivottavasti Silver Fang Network pysyy aktiivisena ja tekee vastaavia projekteja tulevaisuudessakin.

TÄHDET: **1/2

Nara piertelee, osa 19: Lyytikki

Haa, arvasin etten kirjoittaisi mitään järkevää tässä kuussa, mutta joka kuukausi yritän päivittää blogia, joten ottakaa turha täytepostaus.

Hopsuyhdistyksen tulevaan jäsenlehden numeroon tarvittiin yhtäkkiä Lydiasta piirros hahmoesittelyä varten. No pieraisin sitten semmoisen nopeasti. Työtä nopeuttaakseni "fuskasin" käyttämällä mallikuvaa omasta rakistani. Läpipiirsin tärkeimmät ääriviivat, jonka jälkeen muutin joitain asioita. Mallikuvien käytössä ei muuten ole mitään pahaa, etenkin, jos kuvaa ei seuraa orjallisesti ja vielä parempi jos valokuva on sinun itse ottamasi. Sataprosenttisia kopioita toisten kuvista ei saisi kuitenkaan tehdä, paitsi ehkä harjoitusmielessä.

Pidin taas luonnoksesta enemmän kuin lopullisista viivoista, mutta se on voi voi. Kokeilut värillisten ääriviivojen kanssa jatkuvat. Lydia on muuten omituisesta väristään huolimatta saksanpaimenkoira, minkä vuoksi piirroksessa sillä on noin isot korvat.

Väritysvaiheesta ei valitettavasti ole vaihekuvia, mutta tässä on ensin käytetty puuvärejä ja päälle on laitettu vesiväriä. Siinäpä se, yksinkertainen pieni kuvituskuva nopeasti suhautettuna.

Voisivatko Hopeanuolen villikoirat selviytyä oikeassa elämässä?

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä numero 4 vuonna 2016 ja se julkaistaan heidän luvallaan. Tämä blogiversio on jonkin verran muokattu. Lehti on yhä myynnissä Hopeapuodissa ja siinä on toki monia muitakin juttuja.

Hopeanuolessa ja sen jatko-osissa esiintyy useita hyvin suuria koiralaumoja, monesti jopa usean sadan koiran suuruisia. Fiktiossahan kaikki on mahdollista, mutta huvin vuoksi analysoin onko tämä realistista.

Lauman selviytymismahdollisuuksiin vaikuttavat monet asiat, kuten ruokittavien suiden määrä, riistan määrä ja reviirin koko. Yksilötasolla selviytymiseen vaikuttavat koiran metsästystaidot, pakkasensietokyky ja ruumiinrakenne. Ohun lauma on ollut parhaimmillaan 1200 koiran kokoinen juuri ennen taistelua Akakabutoa vastaan ja on selkeästi tarinoiden laumoista kookkain. Jaetulle toiselle sijalle tulevat Hougenin ja Hakuroun armeijat kumpikin 700 sotilaallaan. Hougen ylläpiti usean sadan koiran laumaa kuukausitolkulla melko lailla samalla alueella pyörien. Sen sijaan Ohun 1200 sotilasta koostuivat vain taistelun ajaksi yhdistyneistä suurista koirajoukoista, jotka olivat vaeltaneet suurissa määrissä paikalle Japanin eri kolkista pysähtymättä matkan varrella minnekään pitkäksi aikaa. Taistelun päätyttyä suurin osa koirista palasi alkuperäisille kotimailleen. Tämän ansiosta Ohun ylipäälliköillä on käytössään suuri määrä sotilaita, mutta itse Ohu ei ole vaarassa liikakansoittua.

Ginga -saagassa on myös paikallisia laumoja, jotka ovat pysyneet omilla reviireillään useita vuosia. Esimerkiksi Billin laumassa Shikokussa oli noin 200 koiraa, Mutsun Kisaragilla noin 360, Kyushun Daimonilla 50, sekä Kasumi -vuoren Mossilla 30 koiraa. Koska koirat voivat tietenkin käydä reviirinsä ulkopuolella on helpointa analysoida Hakuroun laumaa. Hakuroun reviiriin kuuluu koko Hokkaido, jossa hänellä on 700 alaista. Saarella lauma on eristyksissä ja mikäli Hokkaidossa koittaisi nälänhätä olisi koirien uitava Honshuun. Muut laumat kykenevät hakemaan ruokaa normaalin reviirin ulkopuoleltakin, mutta hokkaidolaisille tämä olisi mahdottomuus.

Mangassa suuri osa ajasta kuluu taisteluihin, mutta silloin tällöin saamme nähdä metsästystäkin. Mangassa saaliina on nähty monenlaista riistaa, kuten fasaaneja, villisikoja ja jäniksiä. Shin Gaidenissa näytettiin kuinka tiikeriveljekset pyydystivät rapuja ja heinäsirkkoja pentuina. Sasuke on tunnettu muiden mielestä ällöjen käärmeiden ja sammakoiden pyynnistä. Yukimuran lauma metsästi japaninmakakeja. Sarjassa myös kalastetaan usein. Japani on varsin hedelmällinen maa, jolla olisi tarjottavana paljon erilaista riistaa. Suuria, usean suun ruokkivia eläimiä ovat japaninpeura, makaki, villisika ja japaninserovi. 70-luvun jälkeen japanilaisten metsästäjien määrä on pudonnut jopa puolella, jonka seurauksena etenkin villisikojen ja peurojen kannat kukoistavat jopa liiaksi asti. Nirsoilemattomille ja vähäruokaisille yksineläjille riittävät toki pienemmätkin saaliit, mutta mikäli laumassa on kymmeniä, jopa satoja suita on metsästysseurueen turha haaskata aikaa pienien eläinten kanssa.

Oikeassa elämässä Japanissa ei ole enää susia. Mangassa jäljelle jääneet taidettiin lahdata lähes täysin sukupuuttoon muutamaa yksilöä lukuun ottamatta. Ainoat suuremmat petoeläimet ovat sepelkarhu ja vain Hokkaidolla elävä ruskeakarhu. Karhut syövät paljon kasviperäistä ravintoa, joten kilpailu ruuasta näiden lajien kanssa ei ole kovaa. Villikoirat voisivat hyvin omia muinaisen suden paikan ekosysteemissä. Karhut ovat myös silloin tällöin päätyneet koirien aterioiksi, mutta niiden säännöllinen metsästys pelkäksi ravinnoksi olisi liian riskialtista koirille. Muutaman päivän ateria ei ole haavoittumisen tai jopa kuolemisen arvoista. Japanissa on myös kettuja, näätiä ja supikoiria, jotka tuovat mukaan vain lievää ravintokilpailua ja nekin voivat päätyä koiran suuhun.

Tähän mennessä mahdollisuudet näyttävät lupaavilta. Suurta kilpailua muiden petojen kanssa ei ole, ekosysteemissä on susien jättämä aukko ja metsästäjien määrä on tippunut rajusti. Ginga -saagassa myös ihmiset tuntuvat suhtautuvan villikoiriin osana luontoa tuhoeläinten sijaan. Oikeassa elämässähän näin suuret määrät villikoiria hävitettäisiin, sillä ne eivät kuulu Japanin alkuperäislajistoon, ne ovat vaaraksi alkuperäislajien kannoille ja voivat olla uhka ihmisillekin.

Ainoana epärealistisena asiana pidänkin koirien määriä. Suurimmat tavatut susilaumat ovat olleet Gingan laumoihin verrattuna hyvin vaatimattomia. Yksi suurimmista tavatuista susilaumoista oli Yellowstonen Druid -lauma, joka vuoteen 2001 mennessä oli kasvanut 37 kuonon suuruiseksi. Määrä kuitenkin romahti nopeasti tämän huipun saavutettuaan, sillä susien keskuudessa levisi kapi ja lauman sisällä alkoi syntyä riitoja. Taudit leviävät nopeasti ja voivat kukistaa sisältäpäin voimakkaimmankin lauman. Näin suurelle laumalle tuskin löytyy ravintoakaan samalta alueelta pitkäksi aikaa. Guinness World Records on tunnustanut suurimmaksi susilaumaksi noin 400 suden lauman, joka vuosien 2010-2011 talvena riehui venäläisen Verkhoyanskin pikkukaupungin lähistöllä. Nämä sudet tappoivat yli 30 hevosta neljässä päivässä. Tälläinen lauma on jo Gingan kokoluokkaa, mutta se ei todellakaan ollut yhtenäinen tai pysyvä lauma. Tälläisen susimäärän syitä voi vain arvailla. Kenties syynä olivat tavallista ankarampi talvi, jolloin susien normaalit saaliseläimet olivat kuolleet, sekä metsästäjät, jotka olivat ampuneet laumojen vanhimmat jättäen nuoret ja epävarmat sudet hakemaan turvaa toisistaan.

Koirat ovat hyvin sopeutuvaisia ja monipuolisia eläimiä. Vähitellen hemmotellut yksilöt voivat hyvinkin villiintyä uudestaan. Tästä löytyy esimerkkejä ympäri maailmaa. Tunnetuin villiintynyt koira on tietenkin australialainen dingo, joka itse asiassa on polveutunut alunperin aasialaisista, akitamaisista koirista, jotka olivat tulleet Australiaan merenkulkijoiden mukana noin 4000 vuotta sitten. Muita esimerkkejä villiintyneistä koirista ovat uudenguineanlaulavakoira, kaanaankoira, carolinankoira ja cimarron uruguayo. Näistä etenkin viimeisin on kiinnostava esimerkki, sillä muista villikoirista poiketen cimarron uruguayo on mastiffityyppinen. Nämä koirat ovat sukua erilaisille espanjalaisperäisille karjakoirille, joista osa villiintyi joko karkaamisen tai tahallisen hylkäämisen vuoksi. Koirat kuitenkin sopeutuivat hyvin elämään Uruguayssa ja niitä alettiin hävittämään karjantappajina. Nykyään näitä koiria ei taida olla enää luonnossa ja kaikki yksilöt ovat lemmikkejä tai työkoiria. Ne muistuttavat paljon sukulaisrotujaan alano espanolia, sao miguelinfilaa ja presa canariota.

Vanha väittämä on, että villikoirat muuttuisivat aina ennen pitkää dingomaisiksi, eli keskikokoisiksi, hiekanvärisiksi ja pystykorvaisiksi, hyvin vaatimattoman näköisiksi eläimiksi, mutta (mielestäni) näin käy vain jos näitä geenejä löytyy jo valmiiksi villiintyvästä populaatiosta. Olen siis tämän väittämän suhteen hyvin skeptinen, sillä mielestäni moni muukin koiratyyppi voisi olla menestyvä siinä missä tämä geneerinen pystykorvadesignkin. Eihän Pohjois-Amerikan susikaan mikään dingo ole. Dingot, kaanaan- ja carolinankoirat olivat jo valmiiksi pystykorvatyyppisiä ENNEN villiintymistään. Cimarron uruguayolla ei ollut tälläisiä geenejä, mutta sen erityyppinen rakenne oli silti villielämään soveltuva. Rodun tapaus tekee ei-pystykorvatyyppisten hahmojen (Moss, Musashi, Hougen...) selviytymisestä uskottavampaa. Japanissa tosin on kylmä talvi, toisin kuin Uruguayssa. Mangassa näytetään useaan otteeseen kuinka koirat painautuvat toisiaan vasteen nukkuessaan, jolloin lämpö ei pääse karkaamaan. Laumoissa elävät lyhytkarvaiset koirat voisivat siis ehkä selviytyä talvista, yksinään lyhytkarvainen olisi tuomittu.

Tavallinen pystykorvatyyppinen villikoira ja cimarron uruguayo.

Koiran vertaamisella suteen on paljon poliittista taakkaa kouluttajien keskuudessa. Sukulaissuhdetta suteen käytetään puolusteena vanhanaikaisille rankaisuun perustuville koulutusmenetelmille. On kuitenkin fakta, että koira on kesytetty tai kesyyntynyt susi. Nykytieteen mukaan koira ei olisi polveutunut tämän päivän harmaasudesta, vaan (näennäisesti) sukupuuttoon kuolleesta susilajista. Susi kuin susi, villieläin kuitenkin, tarkastelemalla muiden susien elintapoja voimme päätellä miten tämä susilaji olisi voinut käyttäytyä, eli kyseessä oli hyvin todennäköisesti laumassa elävä ja metsästävä eläin. Koirissa on sitä paitsi myös harmaasuden geenejä ja jopa harmaasudessa koiran geenejä! Käsittelin syvemmin tätä genetiikka-aihetta artikkelissa Sekarotuinen susi Tähdenlennon numerossa 5. Julkaisen sen täälläkin vielä joskus todennäköisesti ensi vuoden puolella. Moni tuntuu myös kiukuttelevan sitä vastaan että koira olisi laumaeläin. Todisteena tästä osoitetaan villiintyneitä katukoiria ympäri maailmaa, jotka eivät elä organisoiduissa laumoissa ja syövät lähinnä ihmisten jätteitä. Mutta jätteet ovatkin syy mikseivät nämä koirat muodosta laumoja. Laumoja tarvitaan suurten saaliseläinten kaatoon ja reviirin puolustukseen. Kyse ei siis ole välttämättä siitä, että koira tarvitsisi laumaa sosiaalisuuden vuoksi (joskin uskon katukoirilla olevan varsin rikas sosiaalinen elämä). Kun ruokaa on tarpeeksi helposti tarjolla ei sen etsimiseen tarvita yhteistyötä, eikä reviireistäkään välitetä. Reviiri on arvokas vain jos se tarjoaa ainutlaatuisia ruokailumahdollisuuksia. Kesykoira on jo todistetusti villiintynyt ja alkanut metsästää laumoissa (kyseessä on tietenkin dingo.), joten kiukuttelu tätä ideaa vastaan on naurettavaa. Pidän siis varsin realistisena sitä, että Gingan hylätyt ja karanneet koirat voisivat muodostaa laumoja ja reviirejä asuessaan niin kaukana ihmisasutuksesta, eli helposta ruokalähteestä.

Joidenkin koirien ruumiinrakenteen raskaus olisi ongelmallista metsästyksessä, mutta mikäli laumassa olisi myös nopeampia jäseniä voisivat kevyemmät yksilöt ottaa saaliin kiinni ja raskaammat koirat tulisivat perässä antamaan saaliille kuoliniskun. Amerikkalaisessa villisian metsästyksessä tälläinen järjestely on yleistä. Koiran suuri koko ei varsinaisesti ole ongelma, kunhan se on kestävä, eli jaksaa kävellä ja juosta pitkiä matkoja, sekä kestää kylmyyttä ja kuumuutta. Liian lyhyet kuonot tulevat olemaan suuri ongelma etenkin kesän kuumuudessa ja vaikeuttavat myös saaliin nappaamista sekä itsepuolustusta. Pieni määrä löysää nahkaa ei ole haitallista ja voi jopa auttaa taisteluissa, liiallinen määrä nahkaa on kuitenkin kutsu kaikenlaisille ihotulehduksille joita kukaan ihminen ei olisi hoitamassa. Karu luonto karsisi joukostaan myös nopeasti allergioista, epilepsiasta ja muista hankalista sairauksista kärsivät koirat.