The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)

NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens

En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.

Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.

Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä. 

Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.

Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.

Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.

Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.

Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.

Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.

Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.

Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.

Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.

TÄHDET: **1/2

Suden veri alaskanmalamuutissa

Gripp of Yukon

Tämä teksti syntyi suuremman historiaprojektin sivutuotteena. Tuo toinen projekti valmistunee ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Tätä tekstiä lukiessa kannattaa pitää mielessä, että en missään vaiheessa väitä malamuuteissa olevan suden verta mitään huikeita määriä - tosin jos aiemmin on ollut vakuuttunut, ettei rodussa voisi olla sutta ollenkaan, voivat nämäkin väitteet olla tajunnanräjäyttäviä. En väitä malamuutin olevan koirasusi, enkä tiedä, onko rodussa tänä päivänä yhtään suden perimää jäljellä. Tekstin tarkoituksena on vain osoittaa rodun olevan historiallisesti susitaustainen. Tulen käyttämään paljon kuvia, joista osa ei ole ollut ennen laajassa levityksessä netissä, joten tästä postauksesta tulee hyvin pitkä.

Käytän myös havainnollistavia sukutauluja joihin olen laskenut teoreettiset susiprosentit, jotka tulevat niiltä kantakoirilta, joiden susiverestä on kerrottu. Näitä katsomalla voi konkreettisesti nähdä, miten suden geenit voivat säilyä rodussa sukupolvesta toiseen, vaikka puhdas susi jää koko ajan kauemmaksi sukutaulussa. Mutta pitää muistaa, että teoria on eri asia kuin käytäntö. Pentu perii aina puolet geeneistä isältään ja puolet emältään, mutta on arvoitus MITKÄ geeneistä se perii. On täysin mahdollista, että suden osuutta ei peritä lainkaan, tai sitten peritään kaikki mahdolliset susigeenit, jolloin pennussa onkin enemmän sutta kuin vanhemmissaan oli erikseen. Saman pentueen sisällä voi olla yllättävän suuria vaihteluja. Teoreettisessa laskukaavassa vanhempien susiprosentit lasketaan yhteen ja sitten jaetaan kahdella. Lopputulos on vain ja ainoastaan suuntaa antava todennäköisyys.

On myös mahdollista, että osassa muista kantakoirista on ollut myös sutta mukana. Alkuperäiskansat ja myöhemmin myös valkoiset uudisasukit risteyttivät rekikoiria susien kanssa, mutta jos tätä ei ole kantakoiran kohdalla koskaan erikseen mainittu tai tiedetty, en tietenkään ole voinut laskea sitä mukaan. Suden risteyttäminen rekikoiriin on vaikuttanut olleen melko yleistä, vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä löytyy hyvin paljon materiaalia tästä. Esimerkiksi kirjassa Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959) kerrotaan, kuinka vielä 50-luvulla kirjailija valokuvasi Unalakleetin inuiittikylässä puhtaan suden, jolla oli pentue rekikoiran kanssa, sekä pesästä varastettuja sudenpentuja, joita aiottiin käyttää jalostukseen. Samaten Disneylle luontodokumentteja kuvanneet Lois ja Herb Crisler kertoivat kirjassaan Arctic Wild (1958) ostaneensa Alaskan inuiiteilta Tootch-koiran, joka oli 25 % susi. Uskottavien lähteiden antamia esimerkkejä löytyy paljon.

Ja vielä viimeiseksi: on myös mahdollista, että kaikki puheet suden verestä ovat olleet paskapuhetta, tai määrää on liioiteltu. Kirjoitan vain mitä eri lähteet ovat koirista kertoneet. Kannattaa lukea juttu avoimin mielin loppuun asti, sillä sieltä voi tulla vastaan yllätyksiä. Luonnollisesti parhaat palat jätetään viimeisiksi.

Rowdy of Nome

Hypätään nyt ajassa taaksepäin, aikaan, jolloin alaskanmalamuutti ei vielä ollut Amerikan kennelklubin tunnistama rotu. Pitkin Kanadaa, Alaskaa ja Grönlantia eli alkuperäiskansojen omistamia jykeviä ja paksuturkkisia rekikoiria, joita kutsuttiin geneerisillä nimillä kuten husky tai eskimokoira, myös malamuutti oli yksi lukuisista nimityksistä. Näille sanoille oli lukuisia eri kirjoitusasuja.

Valkoisen miehen saavuttua nämä koirat olivat kuitenkin nopeasti alkaneet lisääntyä eurooppalaisten koirien kanssa, ja alkuperäinen tyyppi oli vaarassa kadota. Saskatchewanin yliopiston professori S. Hadwen vietti kaksi kesää ja yhden talven Alaskassa, Yhdysvaltojen valtion palkkaamana, tutkimassa Alaskan karibuja ja vetokoiria. 10.3.1928 hän julkaisi artikkelin Alaskan vetokoirista Saskatoon Daily Starissa, jossa kertoi: "Malamuutit, kuten niitä yleensä kutsutaan Alaskassa, ovat nyt harmittavasti sekarotuisia. Beringin salmen varrella kulkiessa ei ole helppoa löytää koiria, joissa ei olisi merkkejä ajokoirista tai muun rotuisista koirista, ja lähestyttäessä Yukonia tilanne vain pahenee tai paranee, riippuen omista mieltymyksistä. Siellä koirat ovat pääasiassa isompia ja risteytyksiin on käytetty selvästi suuria rotuja. Joissain paikoin Kanadaa husky on pysynyt joten kuten puhtaampana kuin Alaskassa, sillä siellä on alueita, joissa ei ole ollut kultaryntäyksiä tai muita valkoisten miesten tulvia."

Susiristeytykset olivat Hadwenin havaintojen mukaan niin yleisiä, että "susihusky" (wolf-huskie) oli artikkelissa mukana yhtenä kolmesta merkittävimmästä rekikoiratyypistä. Kaksi muuta olivat jykevä, alkuperäinen malamuutti/huskie/eskimokoira, sekä Siperiasta tuodut, uudet, pienet ja nopeat "siperiankoirat", joista myöhemmin muodostui siperianhusky. Alaskan reissunsa aikana Hadwen oli nähnyt Yukonissa lukuisia valjakkoja, joissa oli puolisusia tai matalaprosenttisia risteytyksiä. Artikkeli antaa ymmärtää susiristeytysten olleen yleisiä, ja kirjoittaja on erittäin luotettava. Artikkelia painettiin suuria määriä Kanadan ratsupoliisin käyttöön opetusmateriaaliksi.

Nyt kun suden veren yleisyys menneisyyden rekikoirissa on saatu pohjustettua, voidaan keskittyä yksittäisiin koiriin, jotka ovat nykyisen, rekisteröidyn alaskanmalamuutin esi-isiä. Ihan kaikkien malamuuttien suvusta löytyy mysteerinen koira nimeltä Gray (Grey) Cloud. Tästä koirasta harvoin puhutaan mitään, ja todennäköisesti moni rodun harrastaja ei ole koskaan kuullutkaan siitä. 

Laura Beatrice Berton, poika Pierre Berton ja Gray Cloud vuonna 1921.

Frank Berton, lapset Pierre ja Lucy, sekä Gray Cloud.

Gray Cloud oli Laura Beatrice Bertonin ja Frank Bertonin lemmikki. Opettajana työskentelevä ja silloin tällöin lehtiartikkeleita kirjoittava Laura oli muuttanut Torontosta Dawsoniin vuonna 1908, jossa hän meni naimisiin ranskaa opettavan Frankin kanssa vuonna 1912. Kaupungista syrjäseudun ankariin olosuhteisiin muuttanut Laura sopeutui hyvin, ja pariskunnasta tuli varsin kuuluisa. Laura kirjoitti elämästään kirjan I Married the Klondike, josta tehtiin tv-sarja. Heidän ensimmäinen lapsi, Pierre, syntyi vuonna 1920, ja näihin aikoihin heillä oli myös Cloud, joka oli vauvan paras ystävä. Pierrestä kasvoi Kanadan historiasta kirjoittava kirjailija.

Cloudin isä oli puolisusi Gray Wolf, isoisän kerrottiin olevan susi ja täten Cloud olisi ollut 25 % susi. Se oli hopeanharmaa meripihkan värisillä sävytyksillä, sillä oli selän ylle kaartuva tuuhea häntä ja lempeä, mutta surumielinen ilme. Sillä oli rauhallinen filosofin sielu, se nautti hiljaisista kävelyistä ja muiden koirien tapellessa se käveli ohi pää pystyssä ja teeskenteli ettei nähnyt tappelua.

Gray Cloud on saattanut olla innoittaja Jack Hinesin The Blue Streak -fiktiokirjassa (1917) seikkailevalle saman nimiselle sankarikoiralle, joka oli puoliksi susi ja valjakon johtaja - tai kenties oikean elämän Gray Cloud oli nimetty tämän hahmon mukaan. Mikäli oikea Cloud toimi hahmon inspiraationa, ehkä Jack Hines erehtyi luulemaan Cloudia puolisudeksi koska sen isän nimi oli Gray Wolf. Kirjan tarinassa koira syntyi intiaaneille Nortoninlahdelle, oikean elämän Cloudin alkuperää en tiedä. 

Laura Beatrice Berton ja Gray Cloud

Toisaalla aviopari Eva "Short" Seeley ja Milton Seeley olivat innostuneet rekikoirista ja päässeet rekikoirapiireihin sisään chinook-koirista kuuluisan Arthur Waldenin kautta. Kun Walden lähti osan koiriensa kanssa Etelämantereen tutkimusretkelle vuonna 1928, hän jätti Seeleyt pitämään huolta suuresta Wonalancet-kennelistään. Myöhemmin Walden ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, myi kennelinsä Seeleyille, jotka antoivat sille uuden nimen Chinook Kennels. Kennelissä oli Waldenin jäljiltä paljon eri tyyppisiä koiria. Eva Seeley kirjoitti kirjassaan Chinook and His Family (1930): "On olemassa paljon erilaisia rekikoiria, ja nimi "husky" on yleisesti käytössä niille kaikille. Ne tunnetaan myös nimillä eskimo, malamuutti, alaskalainen, siperialainen tai koirasusi. Tällä hetkellä Chinook-kennelissä on näytteillä kaikkia näitä variaatioita." Kennelin kautta lähtikin muiden koirien ohella myös muutamia koirasusia kummallekin amiraali Richard E. Byrdin Etelämantereen tutkimusreissuille vuosina 1928 ja 1933.

Vaikka Seeleyt kasvattivat joitakin chinook-, siperianhusky- ja koirasusipentueita, Eva Seeleyn sydämen veivät malamuutit - tai ainakin hänen visio siitä, millainen tämän rodun kuuluisi olla. Arthur Waldenin koirien määrä ei riittänyt ensimmäistä Byrdin Etelämantereen tutkimusretkeä varten, joten vuonna 1927 koiria saapui junalla ja rekoilla kenneliin koulutettaviksi. Yksi näistä koirista oli Scotty Allanin Labradorista tuoma Rowdy, johon Eva Seeley ihastui täysillä. Tässä oli suuri, suden näköinen koira, joka oli kuin revitty suoraan Jack Londonin tai James Oliver Curwoodin tarinoista. Mutta ulkonäöstään huolimatta se oli lempeä. Tällaisia koiria Seeley halusi kasvattaa lisää.

Rowdystä tuli ensimmäinen rekisteröity alaskanmalamuutti ja yksi Seeleyn kuudesta kantakoirasta rodulle. Ironisesti yksikään näistä koirista ei tainnut olla Alaskasta kotoisin. Rowdy of Nome, Antarctica Taku's Milt ja Holly of Kotzebue olivat labradorinhuskyjä, Bessie oli grönlanninkoira, koirasusi Gray Cloudin poika Yukon Jad tuli Kanadasta, sekä Wandan alkuperä on epäselvä, mutta sen nimi kummittelee myös siperianhuskyjen sukupuissa. Huhujen mukaan Seeleyn kennelissä olisi risteytetty malamuutteja ja siperialaisia, ja pennut lajiteltu silmien värien perusteella - mutta nämä ovat todisteettomia huhupuheita. Kantakoirien oikean alkuperän hän oli alussa itse ilmoittanut kirjoissa ja lehdissä, mutta kun hän alkoi tarjota alaskanmalamuuttia viralliseksi roduksi Amerikan kennelklubille, nämä koirat muuttuivat maagisesti alaskanmalamuuteiksi. Tavallaan nykyistä malamuuttia voisi pitää designer-rekikoirana. Sivuhuomautuksena Labradorin inuiittien kerrotaan yhä tänä päivänä risteyttävän susia koiriinsa - ja ainakin puolet Seeleyn kantakoirista oli Labradorista kotoisin.

Yukon Jad

Yukon Jad

Jo aiemmin mainitun koirasusi Gray Cloudin poika, Yukon Jad, jätti rotuun todella suuren jäljen, etenkin poikansa Gripp of Yukonin kautta. Pahimmillaan tai parhaimmillaan Chinook Kennelsin malamuuttien sukutaulut oli sukurutsattu pelkkää Jadia ja Grippiä täyteen joka käänteessä. Yukon Jad tuli kenneliin Dawsonin kaupungista, Kanadasta, ja sen kasvattaja oli Frank Gough. Jadin isä oli Gray Cloud ja emo Pearl, josta en ole löytänyt lisätietoja. Kirjassa Chinook and His Family Eva Seeley sanoi emon nimen olevan "Pearl of Gray Cloud", mikä on hyvin hämmentävää. Ihan kuin nimi viittaisi Pearlin olleen Gray Cloudille sukua, kenties sen tytär - jolloin Jad olisi sukusiitoksen tulos ja se olisi perinyt sutta molemmilta vanhemmiltaan.

Jad sai pentueen grönlanninkoira Bessien kanssa, johon syntyi neljä pentua: Gripp, Tugg, Finn ja Kearsage of Yukon. Tämä oli ensimmäinen rekisteröity alaskanmalamuuttipentue. Mikäli tarina Gray Cloudin suvusta on todella totta, olisivat nämä pennut olleet F4-sukupolvea ja teoriassa niiden susiprosentti olisi ollut 6,25 % - olettaen siis, että Gray Cloud olisi ollut sukutaulun ainoa suden veren lähde ja Pearl ei ollut sille sukua. Pentue oli todella yhteneväinen ja merkki siitä, että malamuutin resepti oli löytynyt. Seeley alkoi kutsua koiriaan Kotzebue-linjaisiksi. Nyt koiria tuli vain monistaa lisää ja tuoda niitä yleisön näytille, jotta Amerikan kennelklubi hyväksyisi rodun viralliseksi. Tugg ja Kearsage katosivat Etelämantereen tutkimusmatkalla, eivätkä jättäneet jälkeläisiä rotuun. Myöskään Finn ei, ainakaan tietääkseni, osallistunut jalostukseen. Mutta Gripp oli jymymenestys.

Finn of Yukon ja Kearsage of Yukon

Gripp of Yukon

Grippistä tuli rodun ensimmäinen valio, se toimi rotumääritelmän mallina, ja se oli johtokoira olympialaisvaljakossa vuonna 1932 Lake Placidissa, New Yorkissa. Gripp jätti mittaamattoman jäljen rodun kehitykseen. Aika hyvä saavutus koiralta, joka olisi ollut nyky-Suomessa laiton!

Toinen mainitsemisen arvoinen matadoruros oli Toro of Bras Coupe, jonka sukupuu oli täynnä pelkkiä Seeleyn koiria. Tämä koira oli niin tiukasti linjattu Grippin ja Jadin varaan, että pakostakin alkaa "Sweet Home Alabama" soimaan korvissa sen sukupuuta katsoessa. Laitan sukupuun tähän koiran kuvan alle. Aivoni nyrjähtivät noita prosentteja laskiessa, toivon, että ne ovat oikein, mutta jokin aivopieru on saattanut tulla. Suden veri on laskettu tulevan vain ja ainoastaan Gray Cloudista, joten kuten huomaatte, Toro oli hyvin, hyvin sisäsiittoinen. Toro kuitenkin oli rodun kenties vaikutusvaltaisin uros. Torosta tuli valio vuonna 1953 ja sen pennuissa oli huimat 16 valiota.

Toro of Bras Coupe

Sukutaulun voi (toivottavasti) klikata isommaksi

Vaikka Eva Seeleytä voidaan pitää rodun varsinaisena "luojana", oli kasvattajia onneksi muitakin. Amerikan kennelklubi virallisti rodun vuonna 1935 ja tuolloin malamuutin pystyi rekisteröimään mikäli sillä oli vähintään kahden sukupolven sukupuu. Arktisilta alueilta tuotiin koiria, jotka muistuttivat legendojen malamuuttia - tai ainakin omistajan omaa henkilökohtaista ihannetta. Mutta eihän inuiiteilla ollut omia kennelklubeja, eivätkä he kirjoitelleet sukutauluja, joten näiden koirien sukupuut olivat täysiä kysymysmerkkejä. Ne saattoivat olla malamuutteja, tai niissä saattoi olla eurooppalaista rotua seassa, tai sitä suttakin, kukaan ei oikeasti tiennyt varmasti. Hyvällä säkällä koiran vanhemmat ja ehkä jopa isovanhemmat saattoivat olla tiedossa, mutta vielä 40-luvun puolivälissä kaikkien malamuuttien sukupuissa kummitteli nimi "tuntematon" vain muutaman sukupolven päässä.

Seeleyn Kotzebue-linjan lisäksi oli kaksi muuta merkittävää verilinjaa: M'Loot ja Hinman-Irwin. M'Loot Kennels kuului Paul Voelkerille (Völker), joka oli hankkinut omat kantakoiransa Alaskasta (onko alaskanmalamuutissa sittenkin oikeasti alaskalaista verta!?), Montanasta, Minnesotasta ja Kanadasta. Nämä koirat olivat keskimäärin isompia kuin Kotzebue-linjaiset, ja niillä esiintyi paljon erilaisia värityksiä, siinä missä kaikki Kotzebue-koirat olivat harmaa-valkoisia. Aluksi kuitenkin vain Seeleyn Kotzebue-linjaisia koiria pystyttiin rekisteröimään Amerikan kennelklubiin, ja Seeley vastusti kynsin ja hampain muiden kasvattajien malamuuttien ottamista mukaan. Vain hänen koiransa olivat puhtaita malamuutteja! Paul Voelker ei itse rekisteröinyt koiriaan, mutta kun AKC avasi malamuuttien kantakirjat hetkellisesti, M'Loot- ja Hinman-Irwin -koiria ostaneet henkilöt saivat rekisteröidä koiransa. Onneksi näin kävi, sillä rotua olisi ollut mahdotonta ylläpitää vain Kotzebue-linjaan nojaten. En tiedä M'Loot-koirien taustoista juuri mitään, joten ne jäävät vain sivumaininnaksi. Sen sijaan susi tulee esille seuraavan kerran pienemmässä Hinman-Irwin -verilinjassa.

Dave Irwin (oikeassa reunassa) koirineen ja inuiittiperhe Sportsmen's Show -näyttelyssä vuonna 1942.

Aguna, Dave Irwin ja inuiitti Mayo Kok.

Vuonna 1932 karibunlihaa myyvä Lomen Company palkkasi Andrew Bahrin ajamaan karibulauman itäisen arktisen alueen läpi, jotta nälkää näkeville inuiiteille saataisiin ruokaa. Tutkimusmatkailija Dave Irwin liittyi mukaan. Irwin halusi etsiä arvokkaita mineraaleja ja jäännöksiä kapteeni John Franklinin kadonneesta retkikunnasta, sekä käydä magneettisella pohjoisnavalla - joka on eri asia, kuin Pohjoisnapa. Magneettisella pohjoisnavalla kompassi osoittaa suoraan alaspäin, ja navan sijainti siirtyy koko ajan. Matkan varrella tapahtui jonkinlaisia erimielisyyksiä aikataulun suhteen, ja lopulta Irwin lähti erilleen kuuden koiran kanssa. Irwinin sooloretki Kanadan arktisten alueiden läpi kesti yli kaksi vuotta, jonka aikana hän näki muita ihmisiä vain muutaman kerran. Kaksi koiraa kuoli ja Irwin ja loput koirista söivät ne. Retken loppupuolella hänen reki ja koirat tippuivat jään läpi, ja vain yksi koira selviytyi. Irwin ja Aguna-koira pelastuivat, kun he saapuivat nälkää näkevinä ja lumisokeina Baker Laken inuiittikylään, lähellä Hudsoninlahtea.

Dave Irwin oli ostanut Aguna-uroksen inuiiteilta yhdeksällä ketunnahalla Churchillistä, Kanadasta. Sen nimi tarkoitti reen jättämää jälkeä jollain inuiittikielellä. Nimi on välillä kirjoitettu muodossa Aguno tai Agoona. Kun Aguna saapui New Yorkin rautatieasemalle ensimmäistä kertaa kesäkuussa 1939, ihmismäärä sai sen suunniltaan, se kaatoi kumoon ainakin neljä naista ja lasta, ja ryntäsi apteekin ikkunan läpi. Jo viikon kuluttua se oli kuitenkin niin rauhallinen, että ryhtyi nukkumaan keskellä katua pysäyttäen liikenteen. Sivistys ei kuitenkaan koskaan poistanut siitä suurta intohimoa tappaa ja syödä kissoja. Kissojen tassut se irrotti varovaisesti, jotta ei saisi kynsistä haavoja. Se oli hyväkuntoinen vielä 14-vuotiaana ja piti järjestystä yllä Irwinin koirien seassa.

Agunan kerrottiin olevan 25 % susi. Irwin tuskin kertoi tätä brassaillakseen, sillä hänen mielipiteensä koirasusista oli nuiva: "Johtokoirallani Agunalla sanotaan olevan yksi neljäsosaa suden verta suonissaan, mutta minä en ole sen kasvattaja. Jos koirassa olisi ollut enemmän suden verta, se ei olisi koskaan palvellut minua yhtä uskollisesti." Yksi lehtiartikkeli väitti Agunan olevan puolisusi ja sen emon olleen susi, mutta tämä on todennäköisesti ollut toimittajan liioittelua. Ulkonäön puolesta Aguna ei selvästikään ollut puolisusi, mutta 25 % saattaisi vielä olla mahdollista. Koska Irwin suhtautui koirasusiin negatiivisesti, en usko väitteen olevan peräisin häneltä.

Aguna, tai "Agoona"

Aguna

Palattuaan sivistyksen pariin Dave Irwin osallistui koiriensa kanssa useaan näyttelyyn, joissa oli esillä aitoja  inuiittiperheitä, arktisten alueiden työ- ja metsästysvälineitä, sekä pohjoisia eläimiä kuten karhuja. Vuonna 1939 hän osallistui New Yorkin World Trade Fair -näyttelyyn, jossa esillä oli Agunan lisäksi muita koiria, joita hän oli tuonut arktisilta alueilta. Yksi näistä oli Kanadan Victorian saarelta peräisin oleva Guto, jonka kanssa Aguna sai pentuja. Irwin kasvatti jonkin verran rekikoiria, ja vuonna 1942 Sportsmen's Show -näyttelyssä järjestettiin leikkimielinen lasten lemmikki-show, jonka pääpalkintona oli Agunan pentu. Suurin osa näistä koirista ei - ainakaan tiedettävästi - osallistunut virallisen alaskanmalamuutin jalostukseen.

Poikkeus oli Agunan ja Guton poika Irwin's Gemo, jonka nimi on kirjoitettu välillä muodossa (Erwin's) Chimo tai Gimo. Gemo oli rotunsa paras Westminsterin näyttelyssä vuosina 1941 ja 1942, ja voitti monia muitakin palkintoja. Gemo saattoi olla ensimmäinen malamuutti, joka voitti rotunsa parhaan Westminsterissä. Gemo vaihtoi omistajaa muutaman kerran kunnes päätyi Vermontiin Dick Hinmanille, joka käytti sitä jalostukseen M'Loot -linjan koirien kanssa. 

40-luvulla Robert Zoller kiinnostui malamuuttien kasvatuksesta, mutta näki suuria heikkouksia kummassakin päälinjassa (Kotzebue ja M'Loot). Zoller löysi unelmiensa koirat Great Barringtonista, Massachusettsista. Sisarukset Apache Chief of Husky-Pak ja Arctic Storm of Husky-Pak olivat Spawn's Alaskan pentuja, jonka isoisä oli ollut Gemo. Zoller pääsi näkemään Gemon livenä ja oli ollut erittäin tyytyväinen näkemäänsä. Zoller alkoi kutsua Irwinin ja Hinmanin koiria kolmanneksi verilinjaksi, vaikka kyse oli vain muutamista yksittäisistä koirista. Zollerin Husky-Pak -kennelin koirat olivat M'Loot-linjaa Hinman-Irwin -koirien verellä höystettynä, ja etenkin hänen kennelinsä kautta Agunan/Gemon geenit pääsivät leviämään rotuun. Myöhemmin hän sai käsiinsä puhtaan Kotzebue-linjaisen, jo mainitun Toro of Bras Coupen, jonka risteytti linjaansa.

Irwin's Gemo

Irwin's Gemo

Spawn's Alaska

Muiden kasvattajien ahertaessa omien malamuuttilinjojensa parissa Eva Seeley yritti yhä säilyttää kontrollin rodusta, jonka hän koki omakseen. Hän ei sallinut pentujensa ostajien käyttää koiria jalostukseen, ja hän halusi saada ensin hyväksyä muiden tekemät yhdistelmät. Hän väitti muiden koiria pelkiksi eskimokoiriksi, ja yritti saada Amerikan kennelklubia poistamaan ne rekisteristään, mihin AKC ei kuitenkaan suostunut. Ehkä hämmentävin tällainen yritys tapahtui Toro of Bras Coupen kohdalla, joka oli puhdas Kotzebue-linjan koira, mutta ei Seeleyn kasvatti. 1940-luvun lopulla Eva Seeley ilmeisesti sairastui, ja joutui myymään koiriaan Dick Moultonille, joka teetti niillä pentuja, joihin Toro lukeutui. Toro menestyi erittäin hyvin näyttelyissä, mutta Seeley oli jostain käsittämättömästä syystä hurjistunut, hänen mielestään pentue oli ollut suuri virhe ja hän tuloksetta vaati AKC:ta peruttamaan niiden rekisteröinnin. Myöhemmin kuitenkin Seeley halusi käyttää Toroa jalostukseen.

Erityisen pahaksi kiistat riistäytyivät Robert Zollerin kanssa. Vuonna 1955 Amerikan kennelklubi lähetti Zollerille kirjeen, jossa kerrottiin, että Seeley väitti Zollerin tietoisesti kasvattavan sekarotuisia koiria ja esittävän niitä puhtaina malamuutteina. Jos Zoller haluaisi kumota väitteet, hänen pitäisi osallistua oikeudenkäyntiin AKC:n päämajassa New Yorkissa. Oikeudenkäynnissä Zoller kertoi, että rodun alussa kaikki koirat, mukaan lukien Seeleyn koirat, olivat vain muutaman sukupolven päässä "tuntemattomasta". Kaikki malamuutit olivat olleet "eskimokoiria", ennen kuin AKC oli tehnyt rodusta virallisen. Hän otti esille Gripp of Yukonin ja Yukon Jadin, joiden Eva Seeley oli itse kirjassaan kertonut polveutuvan koirasusi Gray Cloudista. Millä logiikalla Seeleyn kantakoirat olivat puhdasrotuisia, mutta muiden kasvattajien koirat eivät olleet? Zoller voitti oikeudenkäynnin.

Seeleyn kennelissä oli myös ollut yksi kuuma peruna, jota en vielä ole maininnut. Nimittäin 1940-luvulla hänellä oli puhdas urossusi, Wagush! Susi oli ostettu neljän kuukauden ikäisenä ontariolaiselta ansastajalta ja Seeley itse kertoi sanomalehdessä haluavansa käyttää sitä jalostukseen. Siitä kasvoi 54-kiloinen kiltti lemmikki, joka ilahdutti kennelin vierailijoita.

Seeley väitti, että Wagush olisi kuollut penikkatautiin ennen kuin sillä ehdittiin tehdä pentuja, mutta uskokoon ken haluaa. 3.5.1940 ilmestyneessä Illustrated Sporting and Dramatic News -lehdessä kirjoitettiin: "Tämä susi on kesytetty ja sitä käytetään jalostustarkoituksiin (is used for breeding purposes). Se on kotonaan huskyjen, malamuuttien, siperialaisten, eskimojen ja chinookien kanssa, jotka elävät kennelissä." Huomatkaa aikamuoto, joka viittaisi siihen, että sutta oli jo pennutettu. Seeley oli jo peitellyt kantakoiriensa alkuperiä, ja alkanut mustamaalata muita kasvattajia. En pidä häntä luotettavana henkilönä, enkä siis myöskään luota hänen sanaansa Wagushin suhteen. Tässä vaiheessa AKC oli virallistanut alaskanmalamuutin, joten jos Seeley olisi halunnut lisätä suden verta malamuutteihin, se olisi pitänyt tehdä salaa.

Eva Seeley ja Wagush-susi vuonna 1942.

Wagush vuonna 1940.

Mitä sitten alaskanmalamuuttien DNA-tulokset sanovat? Nyt kerron teille jotain niin jännittävää, että se saattaa räjäyttää tajunnan lisäksi muitakin ruumiin osia. Facebookin koirasusiryhmissä on pyörinyt äänite, joka on äänitetty surullisen kuuluisaa Lopen kenneliä koskevassa oikeudenkäynnissä. Tiedostonimen perusteella päivämäärä on ollut 28.3.2022 ja äänitteessä mainitaan asian tunnisteeksi R21/675. Ehkä näillä tiedoilla pystytte pyytämään viranomaisilta oikeudenkäynnin äänitettyä tai kirjallista versiota, eiköhän nämä ihan julkista tavaraa ole. Tai voin myös oikeasti asiasta kiinnostuneille lähettää tiedoston jotain kautta. Mutta varoitan, että se on tunnin pituinen.

Oikeudenkäyntiin oli pyydetty asiantuntijaksi Jenni Harmoinen, joka esitteli itsensä näin (tiivistän jonkin verran): "Minä olen Oulun yliopistossa opiskellut biologiaa ja sitten Jouni Aspin tutkimusryhmässä oon tehnyt väitöskirjan, ja se väitöskirja koskee just koirasusiristeymien geneettistä tunnistamista... Minä olen siirtynyt nykyään työskentelemään Luonnonvarakeskuksessa suurpetojen erikoistutkijana. Tämän vuoden maaliskuusta asti olen työskennellyt Luonnonvarakeskuksessa. Ja tota oon julkaissu kaksi tieteellistä vertaisarvioitua artikkelia koirasusiristeymien genetiikasta."

Harmoinen oli ollut pääkehittäjänä koirasusien tunnistamiseen erikoistuvan NEWHYBRIDS-analyysiohjelman luomisessa, johon viitattiin oikeudenkäynnissä ja jota oltiin käytetty apuna Lopen kennelin tapauksessa. "Hannes Lohen tutkimusryhmältä sain todella kattavan koira-aineiston, 274 koiraa 55 eri rodusta. Ja tosiaan toi susiaineisto kattoi Euroopassa tosi monia maita: Puola, Ukraina, Venäjä, Latvia, Kreikka, Suomi, Kroatia, Bulgaria, Valko-Venäjä. Ja sitten toinen aineisto kattoi amerikkalaiset sudet: Idaho, Minnesota, Montana, Wyoming, Brittiläinen Kolumbia ja Alaska."

Harmoinen kuitenkin myönsi, että NEWHYBRIDS pystyi tunnistamaan eri asteisia risteymiä vain rajallisesti. "Siihen NEWHYBRIDS-analyysiin ei voi laittaa kuin tiettyjä risteymäluokkia, eli siltä ei voi tavallaan kysyä mitä vaan mut sinne - minä voin tästä kaaviosta näyttää - minä oon laittanut sinne vertailuaineistosta ensinnäkin puhtaat sudet ja koirat, eli se voi tunnistaa mitkä on puhtaita susia ja koiria. Sitten se voi tunnistaa mitkä on ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven takaisinristeymiä suteen, tai ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven takaisinristeymiä koiraan, tai sitten sellaisia F2-risteymiä joissa F1 risteytyy toisen F1-risteymän kanssa. Siihen pitää laittaa sellaiset tietyt selkeät kategoriat ja sitten se vertaa niihin kategorioihin. Elikkä se, jos se yksilö on jotain aivan muuta niin, niin tuota, kuin joku näistä, niin sitten se voi antaa väärän tuloksen, mutta siitä saa kuitenkin sellaisen arvion, että mitä se näistä vastaa eniten."

Oikeudenkäynnissä tutkimustulokset herättivät ihmetystä ja loputtomalta tuntuvaa jankkaamista, sillä niiden perusteella joissakin tavallisissa koiraroduissa oli merkittäviä määriä sutta. Tutkimuksen Excel-kaaviot tulostettiin. Miehen ääni kysyi: "Jos sit katotaan tosta... Seitsemäs pystyrivi vasemmalta, missä lukee NEWHYBRIDS for all wolves, hybrids, jackals, foxes and dogs, esimerkiksi tämä rivi... nyt kun te ootte laittanut tähän NEWHYBRIDS-ohjelmaan tämän aineiston... Niin eikö tämä ole nyt sitä miten se on luokitellut, tässä on esimerkiksi toinen koira, ja se koira, alaskanmalamuutti, niin eikö se oo luokittunut F2:seksi tässä? Miten se on mahdollista?"

Harmoinen vastasi: "No tähän on kaksi eri selitystä... Yksi on että tämä NEWHYBRIDS-analyysi ei tosiaan toimi, kun se on tosiaan kehitetty viimeaikaisten risteymien tunnistamiseen missä se toimii parhaiten. Ja alaskanmalamuutti on kauan sitten susi ja koira risteytynyt, joten se ei niinku täysin sovellu NEWHYBRIDS-analyysi tämmöisille roduille, joissa risteymiä on tapahtunu kauan sitten... Sitten toinen syy on se, että me ei ees tiedetä alaskanmalamuutin ja näiden muiden rotujen taustaa täysin niinku, että onko ne semmosia rotuja jotka varmasti täyttää tuon vieraslajilainsäädännön määritelmän, että ne on neljä kertaa risteytetty puhtaaseen koiraan... Että onko niillä edes semmoinen tausta, onko niissä voitu käyttää välillä vaikka F2:sta, niitten historiassa."

Malamuutit NEWHYBRIDS-analyysissä.

Miehen ääni: "Eli tämä on sinänsä kesykoiraluettelo, mutta täällä on laittomia eläimiä?"

Harmoinen: "No ne on määritelty laillisiksi Kennelliitossa mutta ne ei täysin täytä välttämättä sitä vieraslajisäädännön määritelmää... Tiedetään, että alaskanmalamuutti ja siperianhusky niin niissä on jäljellä suden genomia enemmän kuin muissa roduissa, se on ihan muissakin tutkimuksissa tutkittu asia, koska niissä on haluttu säilyttää suden - mutta niissä on enemmän suden - kuin muissa roduissa. Mutta niissä ei oo välttämättä käytetty puhdasta koiraa neljää kertaa peräkkäin."

NEWHYBRIDS-analyysissä viidestä alaskanmalamuutista kolme luokittui F2-luokan koirasudeksi, eli toisen polven susiristeymäksi ja peräti niin, että molemmat vanhemmat olisivat F1-koirasusia, ja kaksi muuta luokittui ensimmäisen polven takaisinristeymäksi koiraan ja toisen polven takaisinristeymäksi koiraan - toisin sanoen kaikissa testatuissa malamuuteissa oli sutta. F2-luokituksen sai myös kaksi viidestä tsekkoslovakiansusikoirasta, yksi viidestä saarloosinsusikoirasta ja neljä viidestä siperianhuskystä. Sutta havaittiin myös joko ensimmäisen tai toisen polven takaisinristeymänä koiraan lopuissa tsekkoslovakian- ja saarloosinsusikoirissa, itä- ja länsisiperianlaikoissa, venäläis-eurooppalaisissa laikoissa, karjalankarhukoirissa, salukeissa, samojedeissa, ja erikoisuutena yhden italianvinttikoiran näytteessä.

On selvää, kuten Harmoinen myöntääkin, että NEWHYBRIDS ei sovellu kuin muutaman ensimmäisen risteymäsukupolven analysointiin. Mikäli risteymiä on paritettu toisten risteymien kanssa lukuisten sukupolvien ajan, ovat tulokset analyysissä harhaanjohtavia ja jopa vaarallisia, sillä niiden perusteella laillinen koira voikin olla laiton. Suomessa nykylain mukaan F1-F4 sukupolvet ovat laittomia, ja tämä analyysi merkitsi monta rotukoiraa laittomaksi. F5 on lain silmissä koira, ihan sama kuinka paljon susiprosentteja siinä on. Kuten esimerkiksi yllä olevasta Toron sukutaulusta voi nähdä, susiprosentteja tulee vähän sieltä täältä pitkin sukutaulua (ja hyvin todennäköisesti suden verta on malamuutteihin tullut myös lähteistä, joista emme ole tietoisia), ja tällaisen koiran susiperimän selkeä kategorisointi on Harmoisen analyysille mahdotonta. Hänen sanoin: "Ei semmosia, että risteymä kertaa risteymä risteytyy monta sukupolvea, ei saada selville sitä montako sukupolvea se on risteytynyt... F2:t voidaan vielä selvittää, mut sit se menee liian monimutkaiseksi sille ohjelmalle. Koska siinä tulee semmoista mosaiikkia, geneettistä mosaiikkia."

Pidän kuitenkin NEWHYBRIDS-tuloksia selkeänä viitteenä siitä, että alaskanmalamuutissa on havaittavissa suden perimää, vaikka analyysi heittääkin tuloksia pahasti yläkanttiin. Eihän analyysi havainnut sutta suurimmassa osassa muista koirista, malamuuteissa selvästi oli jotain niistä poikkeavaa.

Lähteet:

* The Boston Globe 29.11.1931

* Chinook and His Family (Eva Seeley & Martha Lane, 1930)

* The Complete Alaskan Malamute (Maxwell Riddle & Eva Seeley, 1976)

* Daily News 14.2.1952

* Illustrated Sporting and Dramatic News 3.5.1940

* I Married the Klondike (Laura Beatrice Berton, 1961)
* The National Geographic Magazine 1941 joulukuu

* The Philadelphia Inquirer 10.3.1940

* The Pittsburgh Press 14.4.1941

* The Pittsburgh Press 5.2.1942

* The Pittsburgh Press 6.2.1942

* Portland Press 8.2.1940

* Rochester Democrat and Chronicle 19.5.1937

* Saskatoon Daily Star 10.3.1928

* This is the Alaskan Malamute (Joan McDonald Brearley, 1975)

* The Times Herald 17.3.1942

* The Vancouver Sun 5.11.1954

* Reliable Wolf-Dog Hybrid Detection in Europe Using a Reduced SNP Panel Developed for Non-Invasively Collected Samples (Jenni Harmoinen, 2020)

* http://www.alimicmals.com/index.php/malamute-info/the-critical-years-by-robert-j-zoller

* https://www.mtearchronicles.com/single-post/2017/07/05/short-seeley-of-chinook

Johdossa grönlanninkoira Bessie, pyöräkoirana Yukon Jad, sekä näiden pentuja.

Dog Sled Saga (peli)

NIMI: Dog Sled Saga
VUOSI: 2014
TEKIJÄ: Trichotomy
KONSOLI: PC

Törmäsin tähän peliin Steamissä, samalla kun olin etsinyt koira-aiheisia pelejä. Pakkohan se oli ostaa. Pelin pikseligrafiikka oli sympaattista ja ajatus valjakon ohjaamisesta kuulosti houkuttelevalta. Arvostelutkin olivat positiivisia. Mutta vaikka kuinka yritin antaa pelille mahdollisuuksia, se oli kuitenkin harmittavan yksipuolinen, eikä onnistunut koukuttamaan minua mitenkään.

Olet amatöörivaljakkoilija, jonka perhetuttu on pyytänyt musheriksi kenneliinsä Mount St. Something -vuorelle. Alussa saat valita kolme aloituskoiraa, joiden kanssa aloitat reenauksen ja kilpailun. Voittojen myötä asemasi nousee liigassa, saat ostaa koiria tiimiisi, voit palkata työntekijöitä ja saat sponsoreita. Koirilla on eri lahjakkuuksia, ja sinun pitää osata laittaa ne niille sopiviin työtehtäviin. Voit jopa jalostaa omia koiria.

Kaikki yllä mainittu kuulostaa teoriassa mielenkiintoiselta, käytännössä pelaaminen on kuitenkin todella tylsää. Kilpailuissa ei ole mitään jännittävää. Reki kulkee tasaista vauhtia vain yhteen suuntaan, sinä et oikeasti ohjaa sitä. Välillä jokin koira uhkaa hidastaa vauhtia, jolloin sinun pitää tökkiä sitä kursorilla eteenpäin, jotta se ei sotkeudu liinoihin. Kun koirat väsyvät niille pitää heittää kaaressa koirankeksi, joita on rajallinen määrä. Välillä tiellä on este, jolloin koiria on komennettava hyppäämään oikeaan aikaan, jolloin reki liitää esteen yli epärealistisesti. Kilpailun aikana et näe monesko valjakko olet, sijoituksesi selviää vasta maalissa.

Minunkaltaiselle koiranörtille pelissä oli ihan liikaa asioiden yksinkertaistamista. Olisin halunnut oikean rekiseikkailun, jossa olisi maastossa suunnistamista, vauhdin hurmaa ja karuja olosuhteita, en näin rajallista ja turvallista kokemusta. Kilpailut ovat yllättävän vaikeita, vaikka niissä onkin vähän tehtävää. On vaikeaa ajoittaa keksien heitto juuri oikein ja välillä koirien tahdin hidastumista ei huomaa ajoissa. Pelissä on siis haastetta, mutta se ei silti jaksa pitää yllä mielenkiintoa, sillä haastavuus kallistuu enemmän turhautumisen puolelle eikä herätä kunnianhimoa edetä eteenpäin. Pelaajan hahmon, reen ja koirien kustomointi on myös todella minimaalista.

Söpö retrokuvitus on ehkä pelin vahvin alue, mutta sekin jäi pettymykseksi. Olisin toivonut yksityiskohtia olevan vähän enemmän. Silti yleisvaikutelma on sympaattinen. Näen kyllä miksi tämä on vedonnut moneen pelaajaan. Minä vaan toivoisin koirapeliltä enemmän. Tästä pelistä ei olekaan kovin paljoa sanottavaa, sillä se ei tarjoa tarpeeksi inspiroivaa sisältöä.

TÄHDET: **

Valkohammas (animaatio, 2018)

NIMI: Valkohammas (Croc-Blanc)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Alexandre Espigares
KÄSIKIRJOITUS: Philippe Lioret, Serge Frydman, Dominique Monféry, perustuen Jack Londonin kirjaan

En kiljaissut riemusta kun tämä leffa viimein julkaistiin. Ranskalainen Valkohammas oli ollut jumissa tuotantohelvetissä jo vuodesta 2007 alkaen. Aluksi Alphanim-studio oli suunnitellut siitä perinteistä 2D-animaatiota ja vuonna 2009 julkaisi nätin trailerin. 2D-animaation ystävät odottivat leffaa innolla ja ujosti toivottiin, että leffa voisi saattaa perinteisen animaation uuteen nousuun. Toiveet lässähtivät kun Alphanim lopetti toimintansa. Projektin otti haltuunsa Superprod, joka poisti vanhan trailerin netistä (se oli pitkän aikaa täysin kadoksissa), sekä valitettavasti hylkäsi jo valmiin materiaalin ja muutti elokuvan tietokoneanimaatioksi. Superprod lupaili saavansa elokuvan valmiiksi vuoteen 2014 mennessä, mutta elokuva valmistuikin vasta vuonna 2018, ja pienen teatterikiertueen jälkeen päätyi Netflixiin. Vuosia kestäneen odotuksen jälkeen tämä oli suuri pettymys. Minulla ei ollut mikään kiire päästä katsomaan leffaa, mutta nyt katkeruuteni oli laantunut ja tylsällä hetkellä muistin tämänkin leffan olemassaolon. Päätin viimein antaa sille mahdollisuuden.

Jack Londonin Valkohammas (tai suomeksi välillä Susikoira) on taatusti kaikille tuttu, eikä sitä tarvitse tarkemmin esitellä. Intiaaneilta karannut koirasusi Kiche on synnyttänyt pennun luontoon, mutta loukkaantuessaan ja nälänhädän uhatessa se päättää palata pentunsa kanssa intiaanien luo. Valkohampaaksi ristittyä pentua aletaan koulia rekikoiraksi. Valkohammas lähtee isäntänsä mukaan myymään turkiksia valkoisten miesten kaupunkiin, ja koirataisteluita harrastava mies huomaa koirasuden kyvyt heti. Hän onnistuu huijaamaan intiaanin myymään Valkohampaan, jolloin sen elämä muuttuu pelkäksi taisteluksi, ja se oppii vihaamaan ja pelkäämään ihmisiä. 

Tämä animaatio on aika hampaaton versio karusta tarinasta. Verettömien taisteluiden ja eläinrääkkäyksen aikana kamera katsoo jonnekin muualle ja kohtaukset ovat ohi nopeasti. Uusi, hyväsydäminen ihminen voittaa Valkohampaan traumat helposti. Turhauttavasta harmittomuudestaan huolimatta on leffassa hyvääkin. Eläimet käyttäytyvät melko luonnollisesti ja eivät puhu ollenkaan, edes kertojaa ei ole selventämässä niiden ajatuksia. Tämä on todella hyvä valinta. Etenkin alkupuolella oli mukavaa seurata Valkohampaan ja Kichen (jolla on suurempi rooli kuin yleensä) elämää luonnossa, ilman jatkuvaa höpötystä ja kohellusta. Luontoa kuvataan parhaimmillaan oikein tunnelmallisesti ja rauhallisesti, mikä oli odottamatonta etenkin nykyajan lapsille suunnatussa elokuvassa. Eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä, mutta eleet ja ilmeet eivät ole ihmismäisiä.

Koska tarinan varjopuoliin on suhtauduttu pehmentävästi ja piilottelevasti, jää Valkohammas itsekin vaisuksi persoonaksi. Yksi lempielokuvistani ikinä on vuoden 1991 live action Valkohammas, joka on mielestäni lähes täydellinen adaptaatio kirjasta (toki joitain juonikuvioita oli muutettu). Vaikka elokuva olikin Disneyn tuotos, se vangitsi kirjan tunnelman, erämaan armottomuuden, eläinten mysteerisyyden ja Valkohampaan kärsimyksen täydellisesti, ilman katsojiensa aliarviointia ja silti pysyen yhä lapsille sopivana katselukokemuksena. Itse Valkohammas oli siinä vaikuttava, etäisen arvokas ilmestys, joka kaltoinkohtelun jälkeen muuttuu raivoisaksi pedoksi, ja jonka luottamuksen ansaitsemiseen käytetään paljon vaivaa. Animaation Valkohammas ei käy läpi dramaattisia tunnekaaria, toipuu nopeasti traumoistaan ja pystyy liian pian rakastamaan uusia omistajiaan. Sillä ei ole selkeää, vahvaa persoonaa, ei kunnioitusta herättävää auraa.

Erityisesti huvitti kuinka uudessa kodissaan Valkohammas tappoi kanoja, jolloin uusi omistaja lukitsi sen kanalaan, ja yksinkertaisesti pyysi ettei se tappaisi niitä. Eikä tappanutkaan. Tämä on aivan liian naiivia jopa lasten leffaan! Vielä naiiviutta enemmän ärsytti kuinka helpoksi Valkohampaan vaistojen ja luottamuksen voittaminen oli tehty, se ei vaatinut mitään muuta kuin vähän silitystä ja puhetta, jota koira ei voi ymmärtää.

Ulkoisesti animaatio ei ollut mieleeni. Tietokoneanimaation laatu oli suoraan sanottuna kehnoa, ja budjetin rajallisuus oli selvää. En odota eurooppalaisilta studioilta samaa laatua kuin mitä jenkit ja japskit saavat aikaan, mutta silti, oli vähän masentavaa nähdä mikä oli vuosikausien odotuksen loppuhuipentuma. Tuntui kuin olisin katsonut Playstation 2 -aikakauden ylipitkää cut sceneä. Eläimet olivat ihan kelvollisen näköisiä, ja plussaa leffa saa siitä, että sudet tosiaan näyttivät susilta. Taustat olivat kauniita ja leffassa oli monesti oikein tunnelmallisia valaistuksia. Mutta ihmiset olivat selkein heikko kohta. Ihmisten iho on vahamaista, yksityiskohtia on vähän, ja ihmisten ilmeet ovat todennäköisesti tarkoituksella vähäeleisiä. Mitään ikimuistoista designiä ei ole eläinten taikka ihmisten parissa. Monesti kiinnitin huomiota kuinka hahmojen liikkeissä oli kömpelyyttä ja hitautta.

Mitään erityisen muistettavaa näkyä ei löydy. Perspektiivit ja leikkaukset ovat turvallisia ja tavanomaisia. Ainoastaan koirataistelumontaasista löytyy hieman rohkeampaa tyylittelyä, kamera liikkuu siinä kiinnostavasti ja värit ovat epäluonnollisia. Tämä on kuitenkin nopeasti ohi. Musiikkikin on täysin mitäänsanomatonta.

Elokuva ei ollut lähellekään niin huono kuin odotin, itse asiassa se oli ihan mukava tapa viettää yksi ilta. Se on kuitenkin täysin riskitön, ei herätä minkäänlaista pohdintaa, ja tuskin innostaa uusintakatseluun. Katsokaa 1991 versio mieluummin.

TÄHDET: **1/2

James Damrelin susikärry

Moni on voinut nähdä yllä olevan kuvan, mutta ei välttämättä tiedä oikeaa kontekstia sille. Kuvaa on välillä jaettu todisteena siitä, että susien käyttö vetoeläimenä olisi ollut joskus tavallista. Välillä kuvan ympärille on keksitty mielikuvituksellisia höpöhöpötarinoita orvoista sudenpennuista. Eikä kuva myöskään ole Alaskasta. James A. Damrel kyllä valjasti joukon susia kärryjen eteen, mutta kyseessä oli poikkeuksellinen ja lyhytikäinen mainoskampanja, eikä arkipäiväinen asia.

Oli vuosi 1912, kun Wisconsinin Mellenissä asuva sekatavarakaupan omistaja James A. Damrel palkattiin vaimonsa kanssa mainostamaan Minneapolis Cereal Companyn (myöhemmin General Mills) Cream of Rye -aamupalatuotetta. En tiedä kenen idea tämä alunperin oli, mutta Damrel päätyi mainostamaan muroja hyvin erikoisella tavalla: hän aikoi ajaa susien vetämän kärryn Seattlesta, Pohjois-Amerikan länsirannikolta itärannikolle New Yorkiin. Reissu veisi hänet kirjaimellisesti Amerikan läpi. Matkan aikana hän saisi lisätuloja myymällä postikortteja kulkupelistään, ja osallistumalla susiensa kanssa teatterinäytöksiin. Sanomalehdissä häntä kutsuttiin professoriksi, joskin en tiedä millä ansioilla.

Reissu ei kuitenkaan sujunut odotetusti. Tarinassa on hämmentäviä ristiriitoja ja huijauksen makua. Ensinnäkin Damrel ei tainnut aloittaakaan matkaa Seattlesta, eikä ilmeisesti koskaan päässyt New Yorkiin. Hänestä on olemassa runsaasti sanomalehtijuttuja ja postikortteja, mutta kaikki löytämäni ovat Wisconsinista, Illinoisista, Michiganista ja Indianasta. Suurin osa hänen mainostamastaan matkasta on siis vailla dokumentointia, vaikka reissun tarkoitus nimenomaan oli herättää mahdollisimman paljon huomiota.

Damrelin mainostama rannikolta rannikolle -reitti vs alue, jonka sisälle hänen
seikkailunsa todellisuudessa rajoittuivat.

Medford, Wisconsin

Medford, Wisconsin

Damrel omisti kaksi sutta, jotka oli lainannut Irvine Park -eläintarhaan Wisconsinissa. 15.2.1912 Damrel kävi hakemassa nämä sudet ja vei ne kotiinsa Melleniin, jossa häntä odotti jo kolme muuta sutta. Kaksi sutta Damrel oli itse kaapannut alle kolmen viikon ikäisinä luonnosta Cayugasta, kotinsa läheltä, ja ne olivat nyt noin nelivuotiaita. Pentuina niitä oli pulloruokittu. Kolme muuta sutta oli syntynyt vankeudessa ja olivat 11 kuukauden ikäisiä. Ne olivat lempeitä omistajilleen, mutta eivät pitäneet vieraiden ihmisten lähentelyistä.

Damrel ei puheistaan huolimatta aloittanut matkaa Seattlesta, vaan 15.5.1912 hän lähti matkaan Mellenistä kohti itää, ja tämä päivämäärä ja aloituskaupunki on mainittu sanomalehdissä. Myöhemmin Damrel alkoi kuitenkin puhua lähteneensä 1.5. Seattlesta. 1.6. Damrel esitti susiaan Wisconsinin Stevens Pointin oopperatalolla. Mainoksessa väitettiin hänen matkaavan rannikolta rannikolle, ja että hänellä olisi ensimmäinen pelkästään susista koostuva vetotiimi. Niitä ajettiin ilman ohjaksia, vain äänen ja piiskan avulla.

Mikäli hän olisi lähtenyt Mellenistä 15.5., olisi hänellä kestänyt 17 päivää kulkea noin 267 kilometrin matka, jotta olisi ehtinyt oopperatalon esitykseen. Vetokoirille tämä olisi erittäin hidas suoritus. Mikäli hän todella olisi lähtenyt Seattlesta 1.5., olisi hänen pitänyt kulkea yli 3000 kilometriä kuukaudessa. Kumpi kuulostaa uskottavammalta vaihtoehdolta kouluttamattomien susien vetämälle ja sekatavarakaupan omistajan ohjaamalle kärrylle?

8.6. Damrelin raportoitiin ajaneen Grand Rapidsin (Wisconsin) läpi. 19.6. sudet olivat näytillä Lyric Theatressa Dodge Countyssä (Wisconsin). Seuraavana päivänä he olivat Waupunissa (Wisconsin), jossa he esiintyivät 200 ihmiselle. Waupunissa susia oli enää neljä. Syytä yhden suden mystiselle katoamiselle ei kerrottu.

27.6. Baraboon (Wisconsin) sanomalehdessä Damrel väitti kahta sutta olleen käytetty metsästykseen, ja että ne palasivat aina takaisin kun ne päästettiin vapaiksi. Vielä hurjempi väite oli, että Erämaan kutsusta tunnettu Jack London olisi tarjonnut 2000 dollaria susitiimistä, mutta Damrel oli kieltäytynyt. Epäilen tätä väitettä koska Damrel oli tässä vaiheessa ollut matkalla niin vähän aikaa.

Medford, Wisconsin

Waupun, Wisconsin. Susia on enää neljä.

30.7. Damrel oli vieläkin Wisconsinissa, Racinen kaupungissa, jossa he esiintyivät Bijou-teatterissa. Nyt väitettiin, että tiimi olisi tullut Minnesotan Minneapoliksesta, mutta lähtöpäiväksi kerrottiin 15.5., mikä täsmäisi lähtöpäivään Damrelin Mellen-kotikaupungista.

6.9. Damrel oli viimein päässyt pois Wisconsinista ja oli nyt Illinoisin Bureaun piirikunnassa, jossa he esiintyivät kahden päivän ajan Royal Theatressa. Paikalla oli myös professori Leonard, joka luennoi inuiittien elämästä. Matkan alkuperäiseksi lähtöpäiväksi ja -paikaksi ilmoitettiin taas ristiriitaisesti 1.5. Seattle. Nyt kahden suden ilmoitettiin kuolleen matkalla ja valjakkoon oli ilmestynyt kaksi mysteerieläintä, joista toinen oli musta collieta muistuttava koira. Mitään konkreettista syytä kuolemiin ei kerrottu, mutta susien kerrottiin olleen vanhoja. Eihän tämä pidä paikkaansa, vanhimpien susienhan piti olla vain noin nelivuotiaita? Miksi kaksi parhaassa iässä olevaa sutta olisi kuollut eri aikaan? Kuolemien eri ajoitus pienentää esimerkiksi liikenneonnettomuuden todennäköisyyttä. Jotain mätää tässä oli.

Homer, Illinois. Pyöräkoiran paikalla oli collie(?).

20.9. Damrelin ilmoitettiin olevan Rock Islandilla (Illinois). 15.10. Damrel oli parin päivän ajan Paw Paw'ssa (Michigan), ja jälleen hän väitti tulleensa Seattlesta, ja että sudet kulkivat noin 80 kilometriä päivässä. 20.10. hän oli Decaturissa (Illinois), jossa kertoi tiimissä olevan kolme siperialaista sutta, yksi harmaasusi ja yksi alaskalainen husky (tuo collien näköinen?). Hän uskoi saapuvansa New Yorkiin joulukuuhun mennessä, ja mikäli onnistuisi tässä hän aikoi hyväksyä työtarjouksen mennä näytille kahdeksi vuodeksi Panama-California Exposition -maailmannäyttelyyn. 23.10. hän saapui Champaigniin (Illinois), jossa kertoi susitiimistä olevan suunnitteilla elokuva. Hänen vaimonsa oli kyllästynyt kärryssä matkustamiseen ja oli saapunut junalla. 27.10. Damrel oli Homerissa (Illinois), ja kertoi olevansa matkalla Indianaan. 

7.11. Damrel saapui Argosiin, Indianaan. Damrelin vaimo oli ottanut jälleen junan huonon sään vuoksi. Valjakossa kerrottiin olevan neljä sutta, yksi koira, sekä irtijuokseva pieni koira kulki kärryn edellä kuunnellen isännän ohjeita ja ohjasi susia. En tiedä mikähän mysteerikoira tämä oli, sillä siitä ei ole muita mainintoja. Tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa kärryn kyydissä on kyllä unelias valkoinen koira, mutta se ei näytä kovinkaan pieneltä. Maalitauluna oli yhä päästä New Yorkiin joulukuuhun mennessä.

New Yorkiin ei kuitenkaan ilmeisesti päästy, sillä en ole löytänyt mitään uutista tästä. Susien saapuminen pääkaupunkiin eeppisen taivalluksen jälkeen olisi ollut todella iso juttu, mutta 1912 reissun kaikki uutiset päättyvät Indianaan saapumisen jälkeen. On täysin mahdollista, että en vain ole löytänyt juuri oikeita lehtiä, mutta pidän tätä epätodennäköisenä ottaen huomioon kuinka paljon uutisia löytyi Wisconsin-Illinois-Michigan-Indiana-akselilta.  Seuraavan kerran Damrelin sudet olivat uutisissa vasta vuonna 1915.

2.3.1915 The Niles Daily Star -lehdessä kerrottiin, että Damrel olisi tammikuussa saapunut Pohjois-Michiganista kolmen suden ja yhden koiran kanssa Dowagiaciin (Michigan). Seurue oli jäänyt oleskelemaan biljardihallin ja tupakkakaupan kellariin, koska yksi susi oli synnyttämässä. 21.2. syntyi kuusi sudenpentua. Kaksi muuta sutta pidettiin ketjuilla kytkettyinä erossa emosta. Damrel aikoi kouluttaa pennuista lisää vetosusia. Hänen kerrottiin kouluttaneen ja myyneen useita susitiimejä.

Tämän jälkeen oli vuosia kestävä pitkä radiohiljaisuus, kunnes viimein Ironwood Daily Globe -lehti kertoi Damrelin tulleen vierailulle kotikaupunkiinsa Melleniin vuonna 1937. Damrelin kerrotaan 25 vuotta sitten (eli vuonna 1912) kulkeneen siksakkia pitkin poikin maata, kunnes hän oli saapunut Kaliforniaan, jossa tienasi rahaa esittelemällä susiaan ja myymällä postikortteja. Hän oli myynyt tiiminsä Hollywoodissa kapteeni Smithille, vanhalle valjakkoajajalle, joka työskenteli elokuvien parissa. Susien sanottiin työskennelleen vuosia elokuvissa, mutta Damrelin oli pitänyt jäädä niiden ohjaajaksi, sillä ne eivät totelleet ketään muuta. Kalifornian jälkeen Damrel oli muuttanut vaimonsa kanssa Michiganin Plainwelliin asumaan.

En usko, että Damrel olisi suorittanut edes puoltakaan mainostamastaan matkasta, vaan hän oli kulkenut ristiin rastiin lähimmissä osavaltioissa. Hän ilmeisesti luotti siihen, että aikana ennen internetiä ihmiset vain uskoivat hänen sanaansa kun hän kertoi tulleensa Seattlesta asti. En usko hänen koskaan saapuneen New Yorkiin. Tätä saavutusta ei edes mainita vuosia myöhemmin julkaistuissa lehdissä. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että matkan aikana hän oli saanut työtarjouksia Kaliforniasta maailmannäyttelyä ja elokuvia koskien. Murojen mainostaminen ei enää tainnut kiinnostaa, ja paljon mielenkiintoisempaahan tämä elämä oli kauppiaan töihin verrattuna.

Yhden tai kaksi sutta hän todennäköisesti joutui lopettamaan matkan varrella. On outoa ettei kuolinsyytä kerrottu (ellei syy ollut sellainen, mikä olisi pahoittanut muroja popsivien lasten mielen), mutta susi nimenomaan oli kuollut, eikä esimerkiksi karannut. Epäilen syyksi suden kapinointia.

Lähteet:

* The Argos Reflector 7.11.1912

* Baraboo Republic 27.6.1912

* Bureau County Tribune 6.9.1912

* The Champaign Daily Gazette 23.10.1912

* Danville Press-Democrat 27.10.1912

* Dodge County Citizen 20.6.1912

* El Paso Herald 8.6.1912

* Ironwood Daily Globe 5.10.1937

* Jacksonville Daily Journal 20.10.1912

* The Journal Times 30.7.1912

* The Niles Daily Star 2.3.1915

* Leader-Telegram 16.2.1912

*Rock Island Argus 20.9.1912

* Stevens Point Journal 1.6.1912

* The True Northerner 15.10.1912

* Waupun Historical Society (Facebook)