2 viikkoa koiran kanssa asuntolassa

Bono ei viihtynyt tarhassa, mutta tulipa kokeiltua

Blogi on viettänyt pientä hiljaiseloa opiskeluiden takia. Aloitin tänä vuonna opiskelun Kannuksen ammattiopistossa eläinhoitolinjalla, aikuisten puolella. Normaalisti paikan päällä järjestettävää opiskelua on noin viikko kuukaudessa, jolloin vain veivaan bussilla edestakaisin Pietarsaaresta Kannukseen saman päivän aikana. Näistä päivistä tulee melko pitkiä, mutta ne ovat yhä toteutettavissa. Nyt kuitenkin oli viikko normaalia teoriaopetusta, jota seurasi viikko harjoittelua heidän hoitolallaan. Työajat eivät millään sopineet bussiaikatauluihin, joten oli pakko majoittua Kannukseen ja ottaa koira mukaan. Kissat jäivät kotiin ja mummo kävi niitä vahtimassa. Koulun asunnot ovat kiven alla, mutta nyt oli onneksi pari vapaata paikkaa osan oppilaista valmistuessa.

Olin aluksi hirveän stressaantunut ajatuksesta ottaa Bono mukaan. Osa lukijoista saattaa tietää, että Bono on minulle 3-vuotiaana tullut entinen katukoira, joka olikin kivasta kuvauksestaan huolimatta hyvin reviiritietoinen ja pelkoaggre räyhääjä koiria ja ihmisiä kohtaan. Hirveän fiksu ja miellyttävä koira noin muuten, mutta ei tuota vieraiden epäilyä ole saatu kitkettyä useamman vuoden jälkeen ja tuskin koskaan saa. Myös automatkat stressaavat häntä hirveästi ja menomatkan menin opettajan kyydissä, jolloin Bono ripaloi auton takakonttiin. Paluumatkan tulin sedän ja faijan kyydillä jolloin tietenkään ei tapahtunut mitään noloa välikohtausta. Elo Kannuksessa sujui todella hyvin, vain pari kertaa tuo rakki pääsi räyhäämään muille ja eihän siitäkään nyt niin haittaa ollut, kun ei haukku haavaa tee.

Asuntola, jossa itse olin, oli koirallisille opiskelijoille tarkoitettu kolmen talon rykelmä, joissa kussakin oli kolme asuntoa. Asunnoissa oli yhteinen eteinen, keittiö, wc, sauna, pieni takapiha jossa 2 pienehköä koiran ulkohäkkiä, sekä 2 pientä lukittavaa huonetta, jotka olivat siis näitä varsinaisia omia asuinsijoja. Asunnot on suunniteltu koiria ajatellen, esimerkiksi heti eteisessä on pieni suihkutila, pistokkeet ja johdot ovat koirien ulottomattomissa, koiraportteja löytyy. Kämppikselläni oli kaksi koiraa, mikä ei ollut mikään ongelma, sillä koirat olivat joko ulkotarhassa tai omissa huoneissamme. Yhteentörmäyksiä ei tullut. Varmuudeksi käytin Bonolla aina kuonokoppaa yhteistiloissa ja ulkona asuntolan läheisyydessä. Koiria kuitenkin oli joka asunnossa vähintään yksi, eli pihalla saattoi tulla trafiikkia ja nurkan takaa voisi tulla yllättävä törmäys. Osalla oppilaista oli ihan pieniä pentuja, joten en voisi antaa itselleni anteeksi jos Bono pääsisi sellaista haukkaamaan, ja olisi hyvä jos olisin tulevaisuudessakin tervetullut asuntolaan. Kopan otin sitten pois jahka päästiin syrjemmälle seudulle, jolloin vaihdoin myös lyhyen hihnan fleksiin ja rakki pääsi paremmin irroittelemaan. Käytiin tuon kahden viikon aikana muun muassa tutkimassa autiotaloa, uimassa, ja Bono sai tehdä lempipuuhaansa eli metsästää kaikenmaailman myyriä. Uimisesta tuli vesihäntä, joka parani ketoriinin avulla noin viikon sisällä. Monta kivaa räpsyä sain kuvattua reissulta.

Muistini on niin surkea etten enää edes muista mitä tein ensimmäisellä teoriaviikolla. Ainakin jotain opetusta oli erilaisista metsätyypeistä ja käytiin autolla katselemassa millainen on kuiva metikkö ja millainen on lehto, ja niin edelleen.

Yhtenä päivänä piti rottien ja marsujen kanssa räpeltää jotain ja ihastuin rottiin aivan kympillä. En ole koskaan ollut jyrsijöiden kanssa tekemisissä ja en yksinkertaisesti ymmärrä niiden elekieltä, joten olen aina ollut varuillaan niiden kanssa pureeko ne vai eivätkö. Mutta nämä rotat olivat niin ylisosiaalisia, etten voinut lopettaa niiden lääppimistä. Aloin jo miettiä josko ottaisin rottia itsellekin, tilaa kyllä olisi ja sopiva huone rottalaksi, mutta katsoo nyt.

Mielenkiintoisin juttu oli kissojen ruumiinavaus, joka ilmeisesti oli vapaaehtoinen, mutta kyllä kaikki luokkalaiseni taisivat tulla siihen. Jokaiselle oli varattu kissan ruumis, jotka olivat ilmeisesti auton alle jääneitä tai löytöeläinkodeissa lopetettujen kattien ruumiita. Minä keräilen täytettyjä eläimiä, kalloja sun muita delanneita juttuja, joten olin aivan innoissani ajatuksesta saada mahdollisesti ilmaista tavaraa. Tein pakolliset sisäelimien irrotukset nopeasti ja sen jälkeen keskityin vain kissan nylkemiseen, sillä aluksi ajattelin epärealistisesti ottaa koko taljan itselleni. Tähän kuitenkin olisi kulunut aivan liikaa aikaa ja yksinkertaisesti en osaa, joten päädyin sitten irrottamaan toisen etujalan luut ja alaleuan itselleni. Nyt ne ovat pakkasessa ja odottavat lopullista siistintää. Pahin asia tässä oli oikeasti se haju, ihan hirveä mädän lemu. Todella mielenkiintonen kokemus ja ainakaan itse en saanut traumoja.

Mahduin minäkin

Koulun kiiltäväisiä ammuja

Kattia kanssa

Koululla on oma oppilaiden ja parin palkallisen pyörittämä hoitola, jossa hoidetaan koiria ja joskus kissojakin. Jokainen sai 2-3 hoitokoiraa, joita piti ulkoiluttaa kutakin 4 kertaa päivässä. Ja piti sitä omaakin koiraa ulkoiluttaa. Sanomattakin selvää, että jalat olivat tuon viikon aikana aivan paskana. Ulkoilutuksen lisäksi koirat piti ruokkia, niiden häkkejä piti puhdistaa, koko hoitola imuroitiin ja kuurattiin joka päivä. Siisteydessä oltiin hyvin tarkkoja, jotta mahdolliset sairaudet eivät pääsisi leviämään koirien keskuudessa. Tuon viikon aikana hoidin pääasiassa todella mukavaa vanhempaa saksanseisojaa ja energistä cavalierin pentua. Kumpikin oli omalla tavallaan tosi mukava koira. Seisojan ainut huono puoli oli, että hän veti koko lenkin ajan kuin veturi. Pentu taas poukkoili hihnassa joka suuntaan ja oli vähän väliä sotkeentunut remmiin. Koiria piti ruokkia täsmälleen omistajien ohjeiden mukaan ja kyllähän siellä oli joukossa myös sellaisia vanhan kansan ohjeita. Esimerkiksi kauhistelin, kuinka yksi koira söi aamulla puuroa, jossa oli vain muutama hassu lihanpala joukossa, ja illalla söi leivänsiivuja. Kyllähän koiralle tuo menee hätätilassa yhtenä hassuna päivänä, mutta että koko elämän söisi noin...

Palasin kotiin eilen. Maisemanvaihdos oli ollut virkistävää, mutta nyt on mukavaa olla kotona ja relata vähän. Ihan onnistunut reissu jälkikäteen katsottuna. Tähän blogiin aion lähiaikoina kirjoittaa ainakin Mustanaamion susiaiheisista seikkailuista ja jonkinlaista pohdintaa uniikkien hahmojen luomisesta. Minulla on myös melko uusi toinen blogi, Katkera Kuu, johon kirjoitan synkistä kauhu-, fantasia- ja tieteiselokuvista. Liittykää lukijoiksi, jos tälläinen kiinnostaa! Ainakin Jurassic Parkista on tulossa juttua tuonne lähiaikoina. Myös Suomen Hopeanuoli-fanit ry:ssä olen jotain saanut aikaan, olen etsinyt jäsenlehdelle uutta taittajaa ja nyt on tainnut löytyä pätevä ja innostunut tekijä.

Myyrien maistelija

Roar, eli miten ei käsitellä isoja kissaeläimiä

Tämä postaus ei liity koiraeläimiin ei sitten mitenkään, mutta tämä elokuva sai minut niin ällistyneeksi, että ihan pakkohan tästä on kirjoittaa.

Katson paljon luonto-/eläinelokuvia ja olen etenkin kiinnostunut kauhuleffoista, joissa elukat käyvät ihmisten kimppuun. Tälläisiä elokuvia etsiessäni Amazonissa törmäsin Roariin. Luulin sitä aluksi kauhuelokuvaksi, sillä sen kansi ja julisteet antavat siitä karmivan vaikutelman. Kyseessä on kuitenkin viaton ja naiivi seikkailuelokuva, joka on suunnattu hyvin nuorelle yleisölle. Elokuva oli suuri floppi ja jäi vuosikausiksi unholaan, kunnes sitä alettiin mainostaa uudelleen DVD-julkaisua varten. Pelottavat, veriset julisteet onkin tehty nykyaikana, sillä vaikka elokuva itsessään olikin koko perheelle suunnattu se sisältää paljon hyvin häkellyttävää ja väkivaltaista materiaalia. Elokuvan markkinoijat tietävät minkä vuoksi nykyiset ostajat ovat siitä kiinnostuneita, joten markkinoinnin teema vaihtui kivasta seikkailusta kauhuksi ja draamaksi, vaikka elokuvan sisältö säilyi samana.

Elokuvan ilmestyessä vuonna 1981 suurin osa postereista oli hyvin viattomia, niissä esiintyi kissoja halaavia ihmisiä ja yhdessäkin julisteessa sitä mainostetaan jännittävänä seikkailuna koko perheelle. Uusissa julisteissa puheet seikkailuista vaihtuivat mainostamaan elokuvaa vaarallisimpana elokuvana ikinä tekijöilleen. Alin japanilainen posteri on kaikista hölmöin, mutta uskokaa pois, itse elokuva on ihan yhtä absurdi.

Millaisia olivat sitten uudistetut julisteet DVD-julkaisua varten? Näet ne alla. Julisteissa pääosaan on otettu verisiä ihmisiä ja raivokkaita kissoja. Pöh, pahempaa näkee muissa kauhuelokuvien julisteissa. Mikä tästä tekee niin erikoista? Kuvat eivät olleet alunperin tarkoitettu julistemateriaaliksi, eivätkä ne ole maskeerauksia. Kuvien haavat ovat kissapetojen oikeasti tekemiä kuvauksien aikana.

Roar on oikeasti yksi vaarallisimmista elokuvista mitä on ikinä tehty. Elokuvan historia on aivan käsittämätön. Yhteensä elokuvan tekoon kului 11 vuotta ja sen aikana noin 70 ihmistä haavoittui. Kuvaajana toiminut Jan de Bont (esiintyy julisteessa) päätyi skalpeeratuksi takaraivostaan. Melanie Griffith, yksi päätähdistä, sai 50 tikkiä kasvoihinsa ja oli menettää silmänsä. Näyttelijä Tippi Hedgreniä purtiin kurkkuun ja hän sai 38 tikkiä, sekä sekalaisia haavoja päähänsä. Hän myös mursi jalkansa tiputtuaan norsun selästä. Ohjaajana ja näyttelijänä toiminut Noel Marshall sai lukemattomia haavereita ja jopa kuolion käteensä. Eläinten aiheuttamia tapaturmia on ollut lukematon määrä ja elokuvan tekoa vaikeuttivat myös luonnonvoimat, kuten tulva ja metsäpalo, jotka pitkittivät kuvausaikaa ja aiheuttivat tekijöille suuria rahavaikeuksia.

Vieläkin hullumpaa on, että moni näistä tapaturmista on päätynyt kameralle ja esiintyy elokuvassa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa Noel Marshall yrittää tyhmän rohkeasti puuttua kahden urosleijonan tappeluun, jolloin yksi leijona lävistää kynnellä hänen kätensä. Mies kuitenkin näyttelee tapahtuman läpi ikään kuin hyökkäys olisi ollut käsikirjoituksessa. Arvaamattomien eläinten vuoksi elokuva lähtee jatkuvasti sivuraiteille, sillä eläimet keskeyttävät kohtaukset tappelemalla keskenään, pomppimalla näyttelijöiden päälle tai aiheuttamalla muunlaista kaaosta. Näyttelijät tekevät parhaansa improvisoimalla kaaoksen keskellä. Kuvauksissa on kirjaimellisesti käytetty 100-150 isoa kissapetoa yhtä aikaa, joten niiden hallinta on ollut mahdotonta. Kissoja ei myöskään koulutettu mitenkään, niiden ainoat "kouluttajat" olivat Marshallin perhe, eivätkä he todellakaan tienneet eläinten käyttäytymisestä ja hallinnasta mitään, vaikka he kuinka rakastivat eläimiään. Juonellisesti elokuva on lapsellinen, köyhä ja typerä, suurin osa ajasta kuluu täysin improvisoituun, päämäärättömään sekoiluun eläinten kanssa.

Ja vielä hullummaksi menee. Ketkä ovat sitten tämän neronleimauksen takana? Ohjaaja, käsikirjoittaja ja elokuvan pääosaa näyttelevä Noel Marshall oli aikaisemmin ollut klassikkofilmi Manaajan tuottaja.  Manaajaa ennen hän oli tuottanut kaksi muuta pienelle huomiolle jäänyttä draamaelokuvaa. Manaajan jälkeen hän vaikutti lupaavalta nousevalta lahjakkuudelta ja hänellä oli varaa toteuttaa tämä kunnianhimoinen hanke. Elokuvassa näyttelevä Tippi Hedgren oli Marshallin puoliso ja Melanie Griffith Hedgrenin tytär. Elokuvassa esiintyy myös kaksi Marshallin poikaa aiemmasta avioliitosta. Marshall ja Hedgren olivat käyneet yhdessä Afrikassa ja saivat kauniin, mutta naiivin idean tehdä elokuva, joka kertoisi isoista kissoista, saisi massayleisön rakastamaan niitä ja suojelemaan jäljellä olevia villejä kissoja. Toteuttaakseen tämän idean he ostivat maatilan Kaliforniasta, sekä yli sata kissapetoa, mukaan lukien leijonia, tiikereitä, puumia, gepardeja ja leopardeja. Leijonat ja tiikerit ovat muuttuneet pitkän jalostuksen jälkeen melko leppoisiksi lässyköiksi sirkus- ja elokuvaihmisten toimesta ja ne viihtyvät laumoissa. Sen sijaan nämä muut kissat ovat yksin eläjiä ja niitä ei ole samaan tapaan jalostettu helpommin käsiteltäviksi, joten yhteiselo on niille ollut varmasti stressaavaa. Elokuvan aikana puumat ja leopardit notkuvatkin turvassa kattoparruissa poissa muiden hälinästä.

Hollywood -perhe eli ainakin yli kymmenen vuotta näiden kissojen kanssa. Teoriassa heidän ideansa oli hyvin kaunis, mutta toteutus ontui pahasti ja heillä oli onnea ettei kukaan päässyt hengestään kuvauksien aikana. Pystyn vielä ymmärtämään kuinka hippipariskunta olisi voinut keskenään telmiä arvaamattomien kissojen kanssa, mutta oli täysin vastuutonta ja anteeksiantamatonta kuinka he vaaransivat lapsiensa turvallisuuden vuodesta toiseen. Ongelma ei ole se, että kissat olisivat olleet aggressiivisia, mutta jo pelkällä leikillä ne saavat pahaa jälkeä aikaan kynsillään ja hampaillaan. Ihmiset myös tekevät useita typeriä päätöksiä niiden seurassa, kuten menevät keskeyttämään tappeluita ja hengaavat ruokailevien kissojen vieressä, jolloin kissoilla voi helposti tunteet kuohahtaa.

Norsu päättää pistää veneen paskaksi? Ei haittaa, jatkakaa kuvausta!

Onnistuiko elokuva sitten päämäärässään valistaa massoja kissoista? Ehkä. Elokuvan kissapedot eivät elä luonnollisissa oloissa ja eivät täten käyttäydy kuin villit kissat, joten se ei pysty opettamaan yleisölle mitään kunnollista eläimistään. Elokuva floppasi rankasti, sen tekoon kului 17 miljoonaa dollaria (tuohon aikaan iso raha), mutta se tienasi takaisin vain säälittävät kaksi miljoonaa ja vaipui pitkäksi aikaa unholaan. Keskustelupalstoilla moni on kertonut muistavansa elokuvaa lämpimästi, vaikka tuntuvat tiedostavan sen olevan laadullisesti huono. Se sisältää kuitenkin paljon harvinaislaatuista materiaalia suurista määristä yhdessä eläviä kissoja, sekä joitakin jännittäviä kohtauksia, joita nykyaikana ei varmasti tehtäisi ilman tietokone-efektejä. Esimerkiksi kohtaus, jossa ajetaan (hyvin taidokkaasti!) moottoripyörällä kissojen keskellä on hyvin typerä ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea aito.  Kuvausten viimein loppuessa Tippi Hedgren perusti kissoilleen yhä tänä päivänä toimivan Shambalan suojelualueen Kaliforniaan, jonne kaikki elokuvassa esiintyneet kissat ja norsut muuttivat. Vaikka perhe olikin hyvin idioottimainen, on sydäntälämmittävää nähdä ettei raha ollut heille tärkeintä ja että he oikeasti välittivät kissoistaan, eikä niitä esimerkiksi lopetettu elokuvan jälkeen.

Jed, koira Valkohampaan takana

Vuoden 1991 Valkohammas (White Fang) oli lapsuuteni suuri suosikki, vaikka pääsin näkemään sen kokonaisuudessaan vasta hyvin myöhään. Vanhempani tallensivat elokuvan videolle kun se esitettiin televisiossa, mutta kasetista loppui tila kesken, joten tallenteesta puuttui noin 20 minuuttia elokuvan loppupuolelta. Silti katsoin tämän puutteellisen tallennuksen monen monta kertaa ja myöhemmin aikuisena olen katsonut elokuvan DVD:llä useita kertoja. Elokuva on kestänyt hyvin monia katselukertoja ja oman aikuistumiseni. Vaikka se onkin Disneyn tuottama se on välttynyt Disneylle tyypillisiltä lapsellisuuksilta ja terävien reunojen pehmennyksiltä, onnistuen olemaan yhtä kiehtova lapsille kuin aikuisillekin, ja maisemien kuvauksen, musiikin, ja eläinten näyttelytyön eteen on selkeästi nähty hitosti vaivaa. Siksi siis halusin kirjoittaa artikkelin elokuvasta ja etenkin sen päätähdestä, koirasusi Jedistä.

Elokuvassa aikuista Valkohammasta esittää useampi koirasusi. Pystyin itse tunnistamaan ainakin kolme eri koiranäyttelijää roolissa, mutta muita koiria ei ole nimetty lopputeksteissä. Suurimman osan aikaa ruudulla esiintyy Jed, joka on helppo erottaa muista sen ollessa koiramaisin. Jedillä on paksu, hyvin tumma turkki ja malamuuttimainen rakenne, sekä tummat silmät. Ainakin kahdessa muussa Valkohampaan näyttelijässä on selkeästi enemmän suden verta, ne ovat rakenteiltaan luihumpia, vaaleampia, lyhytkarvaisempia ja niiden silmät ovat kalpeamman väriset. Elokuvan kuvausvaiheessa Jed oli jo iäkäs, joten se ei jaksanut tehdä kaikkia stuntteja, ja osa tehtävistä oli sellaisia joihin se ei olisi soveltunut. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Doug Seusin kouluttama Bart -karhu (toinen suosikkieläinnäyttelijäni!) ottaa yhteen Valkohampaan kanssa oli paljon helpompi käyttää koirasutta, joka oli jo karhulle tuttu. Kohtauksissa, joissa Valkohampaan piti näyttää arastelevan ihmisiä oli helppoa käyttää itsevarman Jedin sijaan arempaa koirasutta, jolle arka elekieli tuli luonnostaan vieraiden ihmisten läsnäollessa. Vaikuttaisi myös, että kaikki kohtaukset, joissa Valkohampaan piti näyttää raivokkaalta on tehnyt toinen koirasusi.

EDIT: Pitkän kaivelun jälkeen sain selville, että elokuvassa toinen Valkohammasta esittänyt koirasusi olisi ollut keskiprosenttinen Chilkoot.

Kuvat näennäisesti samasta kohtauksesta, jossa "luihu koirasusi" aluksi karttaa ihmistä, ja kohtauksen lopussa Jed antaa ihmisen koskea itseään. Koirien vaihtumisen ohella eri kuvausajasta kertoo taustan veden valaistuksen vaihtuminen.

"Luihu koirasusi", yksi muista Valkohampaan näyttelijöistä

Kuuluisuudestaan huolimatta Jedin taustoista ei tiedetä hirveän paljon, ainakaan varmana tietona. Kaikki tässä artikkelissa olevat väittämät on kerätty netin keskustelupalstoilta, muista artikkeleista ja koirasusi-ihmisten kertomina. En siis mitenkään voi väittää minkään olevan varmaa tietoa.

Jed syntyi vuonna 1977 ja kuoli 18-vuotiaana vuonna 1995. Primitiivisille koirille tämä ei ole mahdoton ikä, vaikka harvinainen saavutus se onkin. Mikäli tämä ikä on totta Jed olisi ollut Valkohampaan aikaan 13-vuotias, olettaen, että kuvaukset olisi tehty noin vuotta ennen elokuvan julkaisua. Jedin omisti elokuvaeläimiä kouluttava Clint Rowe. En ole saanut selvää oliko hän myös koiran kasvattaja.

Jediä on vähän väliä väitetty puhtaaksi sudeksi tai puolisudeksi, kumpikin näistä väitteistä on selvää palturia. Jed oli matalaprosenttinen koirasusi. Tarkka rotucoctail on epäselvä, mutta monen mukaan koira olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, 25% belgianpaimenkoira (muunnos ei tiedossa, todennäköisesti tervueren tai groenendael) ja 25% susi. Häntä on myös väitetty 25% sudeksi lopun ollessa pelkkää malamuuttia. Jedin ulkonäön suhteen nämä rotusekoitukset kävisivät järkeen. Valkohampaassa Jed näytti normaalia sudekkaammalta, sillä koiran selkeärajaiset väritykset oli tasoitettu maskeerauksen avulla. Sen sijaan Jedin ensimmäisessä elokuvassa, The Thingissä, jossa Jed esittää tavallista rekikoiraa Jedin turkki vaikuttaisi koskemattomalta.

Jedin todellinen väritys näkyy vain The Thing -elokuvassa.

Jed näytteli varmuudella kolmessa elokuvassa: The Thing - "se" jostakin (1982), The Journey of Natty Gann - Natty Gann kulkurityttö ja villikoira (1985), sekä White Fang - Valkohammas (1991). Monen sivuston mukaan Jed olisi ollut myös Valkohampaan jatko-osassa Valkohammas 2 - Valkean suden tarussa, mutta en ole varma jaksanko uskoa tähän, sillä Jed olisi tuohon aikaan ollut jo aivan ikäloppu, eikä elokuvan lopputeksteissä mainita Jediä tai tämän kouluttajaa Clint Rowea. Jatko-osassa Valkohampaan näyttelijöitä on paljon, joten vaikea sanoa voisiko yksi niistä olla Jed. Elokuva on myös niin huono, etten ole viitsinyt katsoa sitä uudelleen alusta loppuun. Harmittavasti yleensä luotettava IMDB näyttää neljässä ensimmäisessä kuvassaan Jedin profiilissa juurikin kuvia Valkohammas 2:sesta, jossa koira on selkeästi eri. Tämä koira on Jediä massiivisempi, leveäpäisempi ja huulekkaampi, ja saattaa olla puhdas malamuutti. Pikakelauksella elokuvassa kuitenkin saattaa olla kohtaus, jossa Jed esiintyy hetken. Mene ja tiedä.

Epäilyttävästi Jedin näköinen koira Valkohammas 2:ssa.

Valkohammas -elokuvan suosion myötä Amerikassa tuli yleiseksi mainoskikaksi väittää myytävien koirasusipentujen olevan sukua Jedille. Jed on varmasti saanut ainakin pari pentuetta, mutta silkan suuren määrän vuoksi kaikkien myyjien väittämät eivät ole yksinkertaisesti voineet olla totta.

Ikoninen kuvakieli, eli Hannibal vs. Stranger Things

Pahoittelen kuinka blogi on ollut hiljainen parin kuukauden ajan. Tämäkään postaus ei varsinaisesti liity koiraeläinsarjakuviin tai -animaatioihin, mutta sitä voi toki soveltaa niihin. Ehkä joskus jaksaisin tehdä arvostelublogin kauhu-, fantasia-, ja scifi-leffoille, mutta se veisi taas lisää energiaa jota voisin käyttää tämän blogin kirjoitukseen. ((KLIK! Tein tälläisen viimein!)

Katsoin viime vuoden puolella paljon kehutun Stranger Things -sarjan ekan kauden nettikaverini kanssa, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kuin hullu puurosta. Tarina nappasi mukaan heti, kerronta oli koko kauden läpi tasalaatuista ja lopetus oli tyydyttävä. MUTTA. Jo ensimmäisten neljän episodin jälkeen huomasin, ettei sarjassa ollut juuri mitään täysin omaa ja unohtumatonta visuaalista kuvakieltä. Tarina rullasi eteenpäin kiinnostavasti, mutta visuaalisesti sarja ei tarjonnut mitään mitä en olisi jo nähnyt ennen jossain muualla.

Mitä tarkoitan tällä? Jos mietitään hyviä esimerkkejä koiratarinoiden puolelta Hopeanuolessa itse Ginin otsa-arvet ovat erittäin ikonisen näköisiä. Arvet ovat hahmon erityispiirre, josta hänet tunnistaa helposti, ja samanlaisia arpia ei ole kelläkään muulla hahmolla GNG -sarjan aikana. Tämä uniikkius mentiin sitten pilaamaan myöhemmin jatko-osissa kun kuvaan astuivat Joe ja Yukimura. Muita mieleenpainuvia ja hienoja kuvia sarjasta ovat Gin hyppäämässä kuuta vasten, Riki kalliolla, Akakabuto uhkaavan näköisenä talon takana, Akakabuto ja uhrinsa Shiro ja Riki... En puhu siis varsinaisesti mieleenpainuvista kohtauksista, vaan yksittäisistä kuvista, jotka tiivistävät jonkin tärkeän hetken tai ehkä jopa koko sarjan hengen, kuvia, joita voi helposti käyttää sarjan markkinoimisessa julisteista ja paidoista kansikoteloihin, ja jotka jäävät helposti ihmisten mieleen kummittelemaan.

Leijonakuningas on täynnä omaa ikonista kuvakieltään. Elokuva alkaa Rafikin pidellessä Simbaa ylhäällä kaikkien ihailtavana, tämä kohtaus on parodioitu lukemattomia kertoja. Unohtaa ei voi myöskään itse Jylhäkallioita, jolla Rafiki seisoo. Omalaatuisen muotoinen kallio suorastaan huokuu luonnetta ja on kuin oma hahmonsa (sama muuten Hopeanuolen Kaksoissolan kanssa!).

Tällä hetkellä suurin televisiorakkauteni on Hannibal. Sarjalla oli erittäin suuri taakka muodostaa oma suuntansa Anthony Hopkinsin ikimuistoisen näyttelysuorituksen, sekä aikaisempien elokuvien vaihtelevan menestyksen jälkeen. Hannibal Lecter on jokaiselle erittäin tuttu hahmo, josta on tehty jo monia elokuvia ja kirjoja, sekä lukemattomia epävirallisia parodioita ja vinkkauksia muissa sarjoissa. Sarjaa näkemättä olisi helppo tuomita se pelkäksi rahastukseksi, ja ettei siinä enää mitenkään voisi olla mitään omaperäistä. Hahmo on niin loppuun kaluttu. Näin ajattelin itsekin aluksi, mutta hitto, sarja on uniikein tekele mitä olen ikinä nähnyt. Sarja käsittelee psykopaatteja, ja heidän tavoin sarjan ajatuksenjuoksu on erittäin monimutkaista, ollen vuorotellen kaunista ja rumaa ja monesti kumpaakin yhtäaikaa.

Jokainen kohtaus suorastaan pursuaa symboliikkaa, josta osa aukeaa vasta paljon myöhemmin kunhan näkemäänsä on ensin ehtinyt sulatella. Koska Stranger Thingsistä (johon palaan pian) on ilmestynyt tähän mennessä vain yksi kausi otan esimerkkini reiluuden nimissä vain Hannibalin ensimmäiseltä kaudelta. Ensimmäinen kausi oli vähiten riskaabeli, sillä sarja yritti vielä kosiskella mahdollisimman suurta yleisömäärää, etsien samalla sitä ihan omaa ääntään. Silti jo ensimmäisellä kaudella Hannibal on täynnä omaperäisiä näkyjä. Peuroja, peuran sarvia, ja pelottavia peuramiehiä käytetään hallusinaatioissa symbolisoimaan hahmojen välisiä suhteita ja päähenkilön luonteen vähittäisiä muutoksia. Peura on päähenkilön oma voimaeläin, mutta symboloi myös hänen luonteen synkkenemistä (eläimellistymistä?), sekä peuransarvia käytetään paljon luomaan klaustrofobisia hetkiä. Peura symbolisoi myös päähenkilön vihollista, mikä voi aluksi olla hämmentävää, mutta lopulta ei olekaan. Ensimmäinen kausi on vielä hyvin kaavamaisesti toteutettu, joka jaksossa ollen eri "viikon murhaaja", mutta murhat ovat joka kerralla täysin erilaisia ja uniikin näköisiä makaabereita taideteoksia, vaihdellen viuluksi muutetusta miehestä kukkivaan puuhun upotettuun uhriin.

Ja sitten se Stranger Things. Vaikka tarinankuljetus sarjassa oli moitteetonta aloin jossain välissä miettimään mitä ihmettä sarjan virallisiin oheistuotteisiin on voitu laittaa kuvituksiksi. Kukaan hahmoista ei ole erityisen uniikin näköinen, ja ensimmäisen kauden aikana ainut täysin omaperäiseltä vaikuttava konsepti oli jouluvalot, joiden avulla pystyttiin kommunikoida toisessa ulottuvuudessa olevalle pojalle. Tämä toinen ulottuvuus, jota sarjassa kutsutaan nimellä Upside Down, ei ole mitenkään uusi idea. Sarjaa katsoessa etenkin Silent Hill muistui mieleen jatkuvasti. Stranger Things selkeästi tavoittelee kasaritieteiselokuvien, etenkin E.T.:n, fiiliksiä. Tämä tulee esille jo kieltämättä todella upeasta synkkatunnarista.

Sarja onnistuu loistavasti luomaan tavoittelemansa kasarifiiliksen, mutta ironisesti ei muistakaan luoda juuri mitään omantakeista. Tämä tulee selkeästi ilmi nopealla googlettelulla. Haulla "Stranger Things shirt" ei löydy kuin tekstipaitoja (joissa ei ole edes sarjasta tuttuja sitaatteja!) tai parodiapaitoja, joissa hahmot on piirretty jonkin muun klassikkoteoksen puitteisiin. Posterihaulla tilanne ei ole juuri sen parempi. Suurin osa postereista sisältää vain läjän sarjan hahmoja sattumanvaraisesti aseteltuina. Ja sitten on taas miljoona parodiaposteria, joissa apinoidaan vuoroin E.T.:tä, The Thingiä, Jurassic Parkia, tai jotain muuta nostalgista klassikkoa.

Odotan toista kautta innolla, vaikka saatankin kuulostaa hyvin pessimistiseltä. Toivon vain sarjan löytävän ihan oman äänensä myös visuaalisella puolella.

Eläinallergia

Kaverini kysyi minulta eläinallergiasta muutama viikko sitten. Olin tuolloin aivan umpikännissä ja parhaani mukaan mongersin kokemuksistani. Olen itse pahasti eläimille allerginen ja minulla on myös paha astma, nämä sitten tekevät yhteistyötä ja jälki on todella rumaa pahimmillaan. Joskus olen ollut niin pahassa jamassa etten ole saanut ollenkaan henkeä ja olen vain voinut maata lattialla. Ensiapuun olen mennyt monta kertaa huonon hengityksen takia. Omistan kuitenkin kaksi kissaa ja koiran, sekä asuessani äidin luona altistuin hänen kahdelle kissalleen monen vuoden ajan. Kuinka tämä yhtälö käy järkeen?

Teininä olin itsepäinen juntti ja suureksi osaksi minut piti raahata lääkäriin. Lääkkeitä vastustin viimeiseen asti, en käyttänyt edes Buranaa jos oli päänsärky. Ajattelin moisen olevan heikkojen hommaa ja keho karaistuisi jos sitä tarpeeksi kauan kituuttaisi. Astmaiskujen aikana lähinnä kärsin salaa omissa oloissani kunnes isku meni viimein ohi. Tähän saattoi kestää monta tuntia tai vaikka koko yö, tai sitten se ei mennyt ohi ollenkaan ja piti mennä ensiapuun. Välillä käytin astmalääkkeitä ja sinä aikana vointini oli selkeästi parempi, mutta lääkkeiden loputtua olin taas liian itsepäinen ja saamaton uusiakseni reseptiä. Olen varmasti itse pahentanut terveyttäni tällä tavoin.

Äitini luona asuessani minulla oli yläkerta varattu itselleni, jonne äidin kissoilla ei ollut pääsyä. Tämä varmaan auttoi jonkin verran. Muutettuani omilleni hankin kuitenkin lähes heti kaksi kissaa (tai yhden, toinen tuli vähän yllätyksenä ja en sitä etukäteen suunnitellut). Elämä olisi mielestäni hirveän tylsää ilman eläimiä ja mieluummin kärsin hieman kuin olisin ilman niitä. Napalmi tuli vuonna 2013 ja Rusakko samana vuonna hieman myöhemmin, eli minulla on muutaman vuoden kokemus allergian aiheuttajaan siedättymisestä. Tänä päivänä en edes muista milloin viimeksi minulla olisi ollut astmaisku tai omista eläimistä aiheutunutta nuhaa. Viime kesällä hankkiessani koirani Bonon olin hieman huolissani josko allergiaoireet tulisivat takaisin, koirille en ollut altistunut hyvin pitkään aikaan. Mutta huoli oli turha, en ole huomannut mitään eroa ja en saanut pienintäkään nuhaniiskutusta koirasta.

Pelastajani ovat olleet ne kammoamani lääkkeet. Allergiaan käytän joka päivä ihan tavallista Heinixiä, jota saan reseptillä halvemmalla. Astmaan käytän joka päivä Montelukast -pilleriä ja tarvittaessa inhalaattoreita avaamaan raskasta hengitystä. Hengitykseni saattaa paskentua muistakin asioista kuin eläimistä, kuten kovasta pakkasesta tai fyysisestä rasituksesta. Kämppäni on myös hometta täynnä. Avainasiana on ottaa lääkkeitä säännöllisesti, eikä vain silloin kun sattuu muistamaan. Olen hirveä lahopää ja vähän väliä tuppasin unohtaa ottaa lääkkeet, tai sitten vajosin taas samaan "kyllä mä karaistun" ajatteluun. EI, EI JA EI. Pilleriä naamaan, joka päivä, sen verran mitä suosituksessa sanotaan. Pääsee niin paljon helpommalla kun lopettaa olemasta itsepäinen aasi. Olen pari-kolme vuotta oikeasti ottanut lääkkeeni kiltisti ja tuloksen kyllä huomaa. Allergiaoireita ei ole, kestän fyysistä rasistusta paljon paremmin ja lääkärin tarkistuksissa keuhkokapasiteettini on parantunut selkeästi. Eivätkä ne ole edes kalliita.

Mikäli sinä, kämppiksesi tai puolisosi on allerginen ja haluat silti koiran tai kissan lääkkeet ovat siis se tärkein juttu. Eikä kannata heti luovuttaa mikäli lääkkeet eivät tunnu tehoavan, itse kävin läpi useamman lääkkeen kunnes nykyiset toimivat löytyivät. Nykyään monia rotuja markkinoidaan hypoallergeenisina, mutta nämä ovat suureksi osaksi höpönlöpöä mainospuhetta ja ei kannata rajoittaa valintaa vain näihin tiettyihin rotuihin, sillä eiväthän ne välttämättä muutoin sovi elämäntyyliisi. Jokainen eläin tulee olemaan yksilö johon pitää totuttautua erikseen. Omat eläimeni eivät aiheuta minulle mitään allergisia reaktiota (kunhan olen lääkkeissä), ihan sama vaikka imuroin ehkä kerran tai kaksi vuodessa, kissakoirankarvoja jaksan pyyhkiä huonekaluista vain jos vieraita on tulossa, nuuskuttelen elukkoja joka päivä ja ne jopa nukkuvat kaikki sängyssäni. Kuitenkin muita eläimiä tavatessani saan lähes aina tunnin pari kestävän nuhakohtauksen, joka lopulta menee ohi. Totutteluvaiheessa lääkkeiden ohella olisi hyvä olla siivompi ihminen kuin minä ja muistaa imuroida ja tuulettaa säännöllisesti. Elukoita ei välttämättä tarvitse päästää makuuhuoneeseen ollenkaan. Yöllä mielen ohella myös keho nukkuu ja on silloin herkempi antamaan allergialle periksi, joten ehkä kaikkien ei kannata nukkua elukka kainalossa. Ainakaan aluksi.

Monesti ärsyttää kuinka eläimiä annetaan pois niin nopeasti kun perheessä ilmaantuu allergiaa. Moni ei edes vaivaudu kokeilemaan lääkkeitä. Muistan jonkun vastanneen minulle ettei olisi terveydelle hyväksi pidemmällä aikavälillä olla lääkkeissä ja allergisoivan asian kanssa tekemisissä. Tämäkin tuntuu minusta vaan tekosyyltä, oma terveyteni on parempi kuin koskaan ja todistettavasti paranee koko ajan. Vai kärsiikö kehoni silti salaa kun olen joka päivä läheisissä tekemisissä allergisoivien asioiden kanssa? Höpö höpö. Monesti tuntuu kuin eläimiä annettaisiin allergian varjolla pois, oikeasti omistajien ollessa vain helpottuneita kun pääsevät viimein Fifistä eroon "yhtäkkiä" puhjenneen allergian avulla. Se on sosiaalisesti hyväksyttävä syy, toisin kuin kyllästyminen, vittuuntuminen tai osaamisen puute. Tietenkin on eri asia jos oikeasti on yritetty lääkitä allergiaa ja eläminen elukan kanssa ei millään luonnistu. Ihan turhaa sitten kiduttaa itseään, kyllä se eläin tottuu uuteen perheeseen ja voi itsekin varmaan paremmin kun ei aiheuta omistajalleen stressiä.

Off-topic: Haikeus ja sen vaikeus

Laitan tämän tekstin jump breakin alle, jotta se ei hirveästi häiritse niitä lukijoita, joita aihe ei kiinnosta. Tämä teksti ei käsittele ollenkaan blogin normiaiheita, mutta koen tarvetta kirjoittaa tästä eikä minulla ole toista blogia, johon voisin tämän tunkea. Teksti on hyvin hajanainen ja hyppii puolelta toiselle, sillä kirjoitan sitä lähinnä terapiamielessä enkä suunnitellut mitään etukäteen.

Viimeinkin oma koira

Kuten tämän blogin aiheesta varmasti voi päätellä koirat ovat aina olleet äärimmäisen lähellä sydäntäni, harmittavasti vain en ole ennen pystynyt sellaista omistamaan. Olen pikkuhiljaa päässyt elämässä sellaiseen pisteeseen, että uskaltaisin koiran hankkia. Olin jo vuoden ajan salavihkaa kyttäillyt kodinvaihtajien ilmoituksia, pitäen silmällä millaisia koiria markkinoilla oli tarjolla ja kirjoittaen ylös kiinnostavien koirien tiedot. Yritin ensin ottaa yhteyttä kotia vaihtavasta irlanninsetteristä, jonka ilmoituksen näin Apulassa. Yritin soittaa, lähettää tekstaria ja sähköpostia tyypille useaan kertaan parin viikon ajan, saamatta mitään vastausta. Olin hetken aikaa vähän sydän sykkyrällä, kun olin toki jo etukäteen alkanut kuvitella kuinka kiva tämä koira tulisi olemaan ja monesti lannistun epäonnistumisen jälkeen täysin.

Halusin nimenomaan aikuisen koiran ensimmäiseksi koiraksi. Minulla ei ollut itseluottamusta ottaa pentua koulutettavakseni ja loppujen lopuksi pidän aikuisista enemmän, oli kyseessä koira, kissa tai ihminen. Aikuisesta koirasta näkee selkeämmin minkä luonteinen ja kuinka energinen yksilö on kyseessä, mikäli siis sitä mainostavat ihmiset ovat rehellisiä. Löysin Bonon Venäjän Katukoirat ry:n kautta, hänen ilmoituksensa kuulosti suorastaan minulle luodulta. Koira tuli toimeen kissojen kanssa (joita täältä löytyy kaksi), sopi kerrostaloon, energiatasoltaan oli keskitasoa/korkeaa keskitasoa ja oli hyvin kiltti luonteeltaan. Sijaiskodissa koira oli oppinut normaalin arjen rutiinit ja oli sisäsiisti. Kaiken hyvän lisäksi koiran ulkomuotokin miellytti hirveästi, sillä olen aivan hulluna punaiseen diluutioväriin. Roturesepti on tuntematon, mutta selkeästi saksanpaimenkoiraa on joukossa varmasti puolet. Loppu on sitten pelkkää arvailua, itse veikkaan muiden aineksien olevan dobermanni ja labradorinnoutaja.

Kaverin ikivanhan koiran kanssa.

Hain koiran kaverin kanssa Vaalimaalta 22.7. Ajomatka kesti yli kuusi tuntia yhteen suuntaan. Koiran oli ilmoitettu olleen auton kyydissä ennen vain kolme kertaa ja pelkäsi autoja, paluumatka sujui silti hyvin, vaikka se kestikin jo lähemmäs 8 tuntia koska jouduimme torkkumaan välillä. Matkan aikana koira oli selkeästi vähän stressaantunut, mutta oli kuitenkin hiljaa ja makasi takapenkillä kiltisti. Kaveri (joka ajoi) sai tosin ihan kotikulmilla ylinopeussakon, mutta muuten matka oli onnistunut ja jännä.

Olen siis elellyt tämän rötkyn kanssa vähän yli kuukauden nyt ja en todellakaan kadu. Bono on todella fiksu, vaikka sen käytöksessä on muutamia pieniä miinuksia. Nämä kuitenkin varmasti paranevat ajan mittaan. Vaikka meillä onkin kielimuuri ja en ole ollenkaan käyttänyt venäjänkielisiä termejä Bono osaa todella hyvin monia käskyjä. Hän on todella kohtelias ja ei varasta muiden ruokia, hyppää sängylle tai sohvalle vasta luvan saatuaan, ei tuhoa tavaroita (vaikka pidän houkuttelevia täytettyjä eläimiä lattialla) ja vapaana ollessaan pysyy lähistöllä. Miinuksina kuitenkin koiralla on eroahdistusta, mutta tämä on parantunut lyhyessä ajassa dramaattisesti koiran huomatessa minun tulevan aina takaisin. Koiran pystyy hyvin jättää odottamaan 5-10 minuutiksi pihalle käydessäni Siwassa/Postissa/Ärrällä/jne. Olen välillä jättänyt hänet pieniksi ajoiksi yksin asuntoon, jos olen vaikka vienyt roskia tai hakenut postilähetyksen rappukäytävän alaovelta. Ihan aluksi koira ulvoi ja huusi yksin jäädessään, nyt hän on joko hiljaa tai haukahtaa pari kertaa. Toinen miinus on koiran tungettelevuus toisia koiria kohtaan. Kaikkia olisi niin kiva päästä väkisin nuuhkimaan ja tätä koetan työstää yksin ollessani ja koirakoulussa. Tämäkin on parantunut jo paljon, ekalla viikolla Bono yritti hypätä vastaan tulevia koiria päin, nyt reaktio on joko olematon "ei kiinnosta" tai sitten pieni vetäminen.

Itse olen erittäin laiska liikkumaan ja punkero, mutta koira on innoittanut hirveästi liikkumaan. Olen tottunut näkemään netissä hyvin lihaksikkaita ja atleettisia koiria ja koetan pikkuhiljaa saada Bonon lihasmassaa timmimmäksi. Ihan perushyvähän se nyt on, mutta ei yhtään haittaa vaikka se voisi olla parempikin. Ja toivottavasti laihdun tässä itsekin salavihkaa. Olen yrittänyt tarjota koiralle erilaista tekemistä, vaikka vaihtoehdot ovatkin vähän vähissä kun asun kolmannessa kerroksessa (eli ei ole omaa pihaa) ja ei ole omaa autoa jolla viedä syrjäisemmille paikoille. Bono juoksee todella hyvin pyörän kanssa, joten sitä tehdään oikeastaan joka päivä vaihtelevin määrin, mitä tahansa 3-5 kilometristä jopa 20 km/päivä. Eihän hän siis täysillä juokse koko matkaa, suurin osa menee hitaalla jolkotuksella ja välissä on paljon taukoja. Vähän mietityttää millä korvaan tämän liikuntamuodon kun talvi tulee, en varmana uskalla pyöräillä koiran kanssa lumijääsössössä. Suunnitelmissa olisi aloittaa vielä joskus agility ja/tai toko, jahka peruskoulutus saadaan siihen sopivalle tasolle.

Muutaman kerran viikossa vingun jonkun kaverin viemään meitä johonkin syrjään missä hurtta voi uida ja juoksennella vapaana ja pahana ihmisenä päästän häntä juoksemaan vapaana tyhjien tarhojen pihoille myöhään illalla/yöllä. Peruskävelyilläkin yritän innostaa häntä kiipeilemään kallioilla, kaivamaan koloja ja juoksemaan ja hyppimään kepin perään. Ehkä vielä joskus on varaa muuttaa omakoti- tai rivitaloon, olisi helvetin upeaa jos olisi oma piha. Ja mieluusti ei naapureita, koska olen antisosiaalinen. Bonolla on vasta yksi koirakaveri täällä, sekin on ylipainoinen ja ikivanha vanhus, jota ei kiinnosta leikkiä Bonon kanssa. Mutta sentään Bono saa edes jotain seuraa toisesta lajitoverista.

Ihan hemmetin tyytyväinen olen tähän elukkaan. Tämä blogi on valitettavasti jäänyt vähän takavasemmalle kun oma elämä on ollut niin kiireinen yrityksen ja nyt hurtan kanssa. Pahoitteluni. Mikäli kiinnostaa nähdä lisää kuvia tästä elukasta, niin voi tsekata Instagramini jota käytän nimimerkillä KingbitchNara.

Miltä Nara näyttäisi oikeassa elämässä?

Olen uteliaisuuttani halunnut nähdä millaisia tuloksia kuvanmuokkaajat saisivat Narasta. Hahmohan on siis sama, joka hilluu päähenkilönä fanitarinassani. Pitbullterriereistä on hankalaa löytää vapaasti käytettäviä valokuvia, tosin niin on kaikista muistakin ei-susimaisista roduista. Vielä hankalampaa on löytää kuvanmuokkaajia, jotka tekevät muitakin kuin ainaisia susia ja hevosia. Onneksi Nara on melko yksinkertainen hahmo, jos nyt luonnottomia hiuksia ja nököhampaita ei oteta lukuun ja ei rodustaan riippumatta pitäisi aiheuttaa hirveätä päänvaivaa.

Tässä tuloksia:

Nara piertelee, osa 2 - Angst

Pahoittelen postauksien vähentymistä. Olen viime aikoina keskittynyt yritysasioihin, setvinyt masentavaa ihmissuhdedraamaa ja keskittynyt lähinnä ilahduttamaan itseäni piirtämisellä. En muista milloin olisin ollut viimeksi näin motivoitunut piirtämisen suhteen. Nyt pää pursuaa ideoita ja suunnittelen teoksia, jotka ennen olisin ohittanut täysin liian suuren vaivan vuoksi. En kuitenkaan halua laiminlyödä blogianikaan. Ehkä joitakin lukijoita kiinnostaa nämä piirtelyjututkin.

Tämän kuvan aloitin ilmeisesti marraskuun 10. tai 11. päivä ja sain valmiiksi 4. joulukuuta. Ottakaa huomioon, että pidin välillä usean päivän taukoja kuvasta ja piirsin jotain muuta. Otin onneksi paljon kuvia työn edistymisestä, vaikken suunnitellut etukäteen tekeväni blogipostausta aiheesta. Tämän vuoksi kuvien rajaukset vaihtelevat paljon.

Kuva alkoi vaatimattomasti, tyypillisenä angstiluonnoksena vihkooni. Tykkään hirveästi piirtää koirien lihaksia, vaikka ne eivät varmastikaan ole 100% korrekteja. Aloin myös katsella reffikuvia koirien luurangoista (tästä huolimatta anatomiassa on virheitä, otan omia vapauksia enkä halua seurata mallikuvaa orjallisesti) ja lopullinen kuva alkoi muodostua mieleeni. Halusin jotain samanaikaisesti karseaa ja kauniin surumielistä. Naran ilme on tässä kuvassa vielä todella hoopo, jotain hymyilyn ja ulvonnan väliltä. Luonnostelen yleensä sinisellä puuvärillä, jota harvoin siistin kokonaan/ollenkaan pois.

Vaihdoin ilmeen järkevämmäksi ja alan piirtää viivoja puhtaiksi,

Jaha sinne ilmestyi kuu. Tässä on jotain tyrkytettyä symbolismia kuinka kärsimyksestä syntyy uutta, öööh, elämää. Tai jotain.

Vaikka ääriviivat eivät ole vielä valmiita alan jo värittämään yksityskohtia. Miksi? Koska en jaksa keskittyä samaan asiaan kauan aikaa ja olen idiootti. Tässä vaiheessa yhä mietin mitä ihmettä teen taustalle ja mitä nuo Naran pään lähellä olevat luonnosviivat voisivat olla. Suunnitelmissa oli ketjuja, tähtirivistöjä, sädekehä.....

Tässä vaiheessa tuli pieni kriisi kun huomasin skannerin skannaavan siniset ääriviivat kamalan näköisesti kun muut osat on väritetty. Joudun tekemään päälle mustat ääriviivat uudestaan.

Huh, heti skannijälki parani! Hahmon väritykseen on muuten käytetty puuvärejä ja Copic -tusseja sekaisin, samalla tavalla kuin aikaisemmassakin postauksessa. Musta ääriviiva on Stabiloa. Päädyn tekemään pään lähettyville ketjua ikuisuussymbolin muotoon.

Skannasin kuvan jälleen ketjun valmistuttua, seuraavaksi vuorossa olisi se pelottava tausta. Jos tausta epäonnistuisi, minulla olisi silti tallessa tämä skanni, joka taustattomuudesta huolimatta on melko valmiin oloinen ja kehtaisin ladata sen netin gallerioihin häpeämättä.

Blogia varten vähän rajattu versio, kokonaisena ja isompana DeviantArtissa ja FurAffinityssä.

Lopullinen versio, en valitettavasti ottanut kuvia taustan edistymisestä. Tausta on pelkkää Copiccia, lukuun ottamatta geelikynällä tehtyjä tähtiä. Lisäsin valkoista geelikynää myös hahmoon, sekä viime hetken päähänpistona selkeästi erottuvaa verta punaisella tussilla. En tykkää ollenkaan tuosta kuun loistosta, mutta muuten kuva on mielestäni hyvin onnistunut ja näin sen eteen paljon vaivaa. Tämä oli ensimmäinen kerta jolloin olen yrittänyt värittää avaruutta ja harjoittelin vähän erillisille papereille ennen varsinaisen kuvan mahdollista pilaamista. Ja ei, ei todellakaan ole suositeltavaa värittää taustaa hahmon jälkeen. Useamman kerran korjasin hahmon väritystä sinisen värin livahtaessa hahmon päälle.

Avaruusharjoittelua.