torstai 14. lokakuuta 2021

Kun susi kirnusi voita

Esimerkkikuva millainen jutussa mainittu laite on ollut.
 Seuraavasta tapauksesta raportoi sanomalehti Richford Gazette, 27. marraskuuta 1890. Juttu oli lainattu lehteen New York Sunilta, mutten löytänyt alkuperäistä julkaisua.

Richard Cunninghamin lammastila sijaitsi Pennsylvanian osavaltiossa ylhäällä Blue Mountain -vuoristossa. Kirjoitushetkestä vuosi sitten keväällä Cunningham oli ihmetellyt mihin hänen karitsojaan katosi miltei yhtä nopeasti kuin niitä syntyi. Hän epäili syylliseksi ilvestä. Karitsavarkaalle jätettiin ansa, johon eräänä aamuna miehen hämmästykseksi oli jäänyt kiinni naarassusi. Vaikka suden molemmat etujalat olivat ansassa kiinni se makasi kärsivällisesti imettäen yhtä pentua, kunnes huomasi miehen, jolloin se säpsähti pystyyn. 

Syynä hämmästykseen oli se, että susia oltiin hävitetty rankalla kädellä ja tiedettävästi viimeinen Pennsylvanian susi kuoli vuonna 1982. Cunningham ei ollut nähnyt tai kuullut susia vuosiin, vaikka ne olivat ennen olleet yleisiä vuorilla. Sudet eivät ole palanneet osavaltioon vielä tänäkään päivänä. Naaras ja pentu lukeutuivat sukunsa viimeisiin edustajiin.

Cunningham ampui naarassuden ja otti pennun itselleen, jonka arveli olevan noin kolmen viikon ikäinen. Pentu rääkyi tauotta kotimatkan ja hän harkitsi sen lopettamista, mutta kotona miehen vaimo otti pennun suojelukseensa. Pentu ei suostunut syömään mitään, kunnes rouva Cunningham keksi viedä sen karitsansa menettäneen lampaan utareelle. Todennäköisesti emosusi oli tappanut tämän lampaan karitsan ja nyt lammas suostui imettämään murhaajasuden pentua. Viikkojen ajan uteliaat vierailijat saivat tulla katsomaan tätä harvinaista näkyä ja sudenpentu kasvoi normaalisti maidon ansiosta, sekä sen ja lampaan välille syntyi vahva tunneside. Eläimet monesti nukkuivat vierekkäin, mutta muiden lampaiden joukkoon sutta ei päästetty.

Aikuisena susi oli suuri, musta uros, jolla oli pistävät silmät. Se eli ketjussa ulkona ja kasvaessaan sen luonne muuttui epäluuloiseksi ja antisosiaaliseksi. Vaikka rouva Cunningham oli halunnut säästää sen hengen, ei susi juurikaan tykännyt naisesta, mutta herra Cunninghamista se piti ja mies ruokki sitä kädestään.

Suden imettänyt lammas teki myös toista työtä maatilalla, nimittäin voin kirnuamista. Noihin aikoihin oli yleisesti käytössä koirien, lampaiden tai vuohien pyörittämiä juoksumattoja, jotka oli yhdistetty voita kirnuaviin laatikkoihin. Kun ovi kaatui lampaan päälle, tappaen sen, oli uusi juoksumaton käyttäjä keksittävä pian. Herra Cunninghamin ajatukset siirtyivät suteen, joka oli suuri ja vahva. Susi tuotiin juoksumatolle ja kuten arvata saattaa, se vastusteli ensin, mutta laitteen käynnistyessä se alkoi juosta moitteettomasti. Tästä lähtien susi toimi säännöllisesti tilan voinkirnuajana.

lauantai 2. lokakuuta 2021

Burly, kojoottien kasvatti

Burly, sekä ilmeisesti kouluttaja C.E. Faubel
Vanhoja sanomalehtiä selaamalla netissä olen törmännyt moneen kiinnostavaan artikkeliin, jotka ovat jääneet unohduksiin historian hämäriin. Villiintyneestä Burly -koirasta kerrottiin ainakin seuraavissa lehdissä; Spokane Chronicle 28.2.1941, Detroit Evening Times 11.5.1941, sekä Evening Star 15.2.1942. Apuna lehtien selaamisessa toimi Library of Congress/Chronicling America.

Burly oli mysteerinen, noin 35 kiloa painanut koira(-eläin), joka eli kojoottien kanssa Coloradon preerioilla lähellä Denveriä. Kukaan ei tiennyt mistä uros oli ilmestynyt, mutta kasvettuaan aikuiseksi se johti kojoottilaumaa ja tappoi lukemattomia lampaita, kanoja, ja muita maatilojen eläimiä. Tarina kojootteja johtavasta koirasta levisi nopeasti ja lehdistö risti koiran Burlyksi.

Kallisarvoisia eläimiään menettävät maajussit eivät tietenkään olleet tästä iloisia ja kahdesti järjestettiin suuret ajojahdit, joihin osallistui 200 miestä ja 20 ajokoiraa, mutta kumpikin ajojahti epäonnistui.
26. helmikuuta 1941 Burly saatiin viimein kiinni. Autolla ajeleva metsästäjä äkkäsi Burlyn laumoineen ja ajoi niitä autolla takaa. Burly johdatti laumansa rotkoon, mutta jäi itse kiinni piikkilangan silmukkaan. Metsästäjä peitti koiran pään takilla, jotta pystyi kantamaan sen turvallisesti autoon.

Tämän jälkeen alkoi väittely koiran kohtalosta. Maatilan omistajat halusivat koiran kuolevan, mutta koiran edesottamuksista lukeneet "tavikset" halusivat säästää sen hengen. Eläintenkouluttaja C.E. Faubel halusi koiran itselleen ja lopulta tähän suostuttiin. Faubel halusi kouluttaa Burlystä temppukoiran, jota hän voisi esitellä lapsille elävänä esimerkkinä siitä, kuinka kuka vain voisi muuttua ystävällisyyden ansiosta, menneisyydestään huolimatta. Faubelin sanoin: "Ystävällisyys palkitsee, sitä minä yritän tuoda esille. Jos näytän ihmisille mitä voidaan saavuttaa "häijyn" koiran kanssa, niin kenties heillä on enemmän kärsivällisyyttä omien koiriensa kanssa."

Burly oli älykäs, mutta haastava kouluttaa. Se sai totuttautua uuteen kotiinsa rauhassa kahden viikon ajan kunnes koulutus alkoi. Ensimmäisenä sille opetettiin ettei se enää saanut tappaa muita eläimiä. Aluksi koira yritti hyökkiä kaikkien eläinten päälle ja vain Faubel pystyi käsittelemään sitä, muut saivat maistaa hammasta. Faubelilla oli kaksi bernhardinkoiraa, Lady ja Sandy, ja hän toivoi Burlyn voivan esiintyä niiden kanssa. Burly kuitenkin raivostui aina kun koirat tuotiin sen näkyville. Koirille rakennettiin ulkotarha, joka jaettiin kahtia verkolla. Bernhardilaiset asuivat toisella puolella ja Burly pystyi pikkuhiljaa tottumaan niihin. Tällä tavalla Burly totutettiin myös vuohiin, vaikka koira aluksi yritti suurella innolla hyökätä vuohien kimppuun verkon läpi. Totutuksen jälkeen Burly pystyi leikkimään vuohen kilien kanssa tuntikausia ja kili sai puskea Burlyä, eikä koira reagoinut siihen mitenkään.

Villin elämänsä jälkeen Burlyllä oli joitain outoja oikkuja. Lammasdieettiin tottunut koira ei suostunut syömään hevosenlihaa tai häränluita, eivätkä koirien tölkkiruoat tulleet kysymykseenkään. Ongelma ratkaistiin kaatamalla lammaslientä ruokien päälle. Burly ei myöskään aluksi halunnut juoda, mutta kun Faubel tarjosi sille vettä, jonka pinta oli jäätynyt, koira rikkoi jään ja alkoi juomaan. Ilman jäätä juomisesta ei tahtonut tulla mitään. Koira ei myöskään osannut haukkua, mutta se ulvoi suden tavoin. Haukku opetettiin sille erikseen.

Jo seuraavana joulukuuna Burly oli valmis esiintymään lapsille vähävaraisten kaupunginosien peruskouluissa. Faubelin käskiessä Burly heilautti päänsä taakse ja ulvoi pelottavasti, jonka jälkeen näytettiin mitä "sivilisaatio oli saanut aikaan" ja Burly haukkui tavallisen koiran tavoin. Burly osasi myös muita temppuja, mutta näitä ei mainittu artikkeleissa. "Sen koulutus ei ollut helppoa, Burly oli niin villi, puoliksi susi... Burly havainnollistaa huonon seuran merkityksen tavalla, joka on lapsille helppo ymmärtää. Kerron heille Burlyn olevan se sama koira, joka vielä vähän aikaa sitten oli tappajien laumaa johtanut lainsuojaton, mutta nyt se on hyvässä seurassa. Kun he katsovat Burlyä he ymmärtävät. Tämä on paljon parempaa kuin jos vain antaisin heille pitkän luennon." Faubel kertoi.

Burlyn rodusta ei voida olla varmoja. Lehdissä sen kerrotaan muistuttaneen (saksan-)paimenkoiraa, mutta sitä kutsuttiin myös susikoiraksi tai kojoottikoiraksi, ja E.C. Faubel ilmeisesti luuli sen olleen puoliksi susi, ellei hän vain kuvaillut koiran luonnetta. On totta, että kojootit risteytyvät silloin tällöin koirien kanssa ja Burly on saattanut olla tälläisen risteymän tulos. Olen löytänyt koirasta vain yhden pääkuvan (yllä), joka on hyvin epäselvä, mutta sen perusteella koira muistutti paljon aikakautensa saksanpaimenkoiria. Burlyllä ei ollut mustaa kuonoa, mutta sen puute oli tuon ajan saksanpaimenkoirilla vielä melko yleistä. Tälläistä sudenvärisyyttä kutsutaan saksanpaimenkoirissa joskus nimillä "wolf mask" tai "reverse mask". Tälläisiä saksanpaimenkoiria oli esimerkiksi suositussa The Littlest Hobo -televisiosarjassa, ja vaikka Burlyn kuva on huonolaatuinen, uskaltaisin sen perusteella veikata Burlyn olleen saksanpaimenkoira tai sellaisen sekoitus.

Chuck Eisenmannin omistamat saksanpaimenkoirat tähdittivät The Littlest Hobo -sarjaa 60-, 70-, ja 80-luvuilla.
Burly on kiehtova esimerkki siitä kuinka sopeutuvainen koira on ja kuinka helposti koira voi villiintyä. Ei ole myöskään itsestäänselvää, että villi susi tai kojootti automaattisesti aina tappaisi koiran sellaisen tavatessaan. Menneisyys on täynnä tarinoita tälläisistä oikean elämän Valkohampaista ja Hopeanuolista, ja kerron mielelläni niistä aina kun saan koottua tarpeeksi materiaalia kasaan.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Wolvden (peli)

NIMI: Wolvden
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Lioden Ltd / Xylax
KONSOLI: PC

Wolvden on melko tuore nettipeli, jossa pelaaja pääsee hallitsemaan omaa susilaumaa. Pelin tekijä ja kuvittaja on Xylax, joka on aikaisemmin luonut hyvin samanlaisen nettipelin nimeltä Lioden. Ensivaikutelma antaa Wolvdenistä realistisen kuvan, sillä kuvitus on yksityiskohtaista ja valokuvamaista, ja tarinankerronta vaikuttaa kertovan oikeista eläimistä. Melko pian kuitenkin pelistä paljastuu yhä enemmän fantasiaelementtejä ja halutessaan pelaajalla voi olla vaikka siivekkäitä, kaksipäisiä ja hehkuvia susia.

Susilauman tärkein jäsen on johtaja, jolla pelaaja voi Explore -minipelissä tutkia reviiriään ja lähimaastoja, kohdaten välillä vihollisia, saaliseläimiä, tai löytäen hyödyllisiä tavaroita. Välillä vastaan tulee myös vieraita susia, joita voi halutessaan yrittää houkutella liittymään laumaan. Tämä kaikki toimii vain hiiren klikkailulla. Vuoropohjaiset taistelut muodustuvat pian tylsiksi ja vaikuttavat perustuvan hyvin paljon tuuriin, sillä välillä jopa heikkotasoiset viholliset pistävät paljon vastaan vaikka pelihahmon pitäisi olla monta tasoa vahvempi.

Muita laumalaisia voi jakaa metsästäjiin, herbalisteihin, tiedustelijoihin ja pennunvahteihin. Metsästäjät jaetaan ryhmiin, joissa osa susista vaanii, osa ajaa, ja osa puree saaliin hengiltä. Susien pistetilastot vaikuttavat siihen mihin rooliin kukakin soveltuu parhaiten, ja susien persoonat vaikuttavat siihen tulevatko saman ryhmän sudet toistensa kanssa toimeen. Näiden perusteella sitten peli arpoo onnistuuko 30 minuutin pituinen metsästysretki. Ihan mielenkiintoista, mutta tämäkin hoituu vain muutamalla klikkauksella, eikä pelaaja pääse kokemaan metsästystä.



Herbalistin tehtävänä on kerätä yrttejä, tehdä niistä lääkkeitä ja hoitaa sairastuneet sudet kuntoon. Tässä roolissa voi olla vain yksi susi kerralla. Sudet sairastuvat sattumanvaraisesti silloin tällöin eri sairauksiin, ja ilman hoitoa ne levittävät sairautta muihin susiin ja lopulta voivat kuolla.

Tiedustelijoita voi olla kaksi, ja ne lähetetään kartoittamaan tuntemattomia reviireitä. Mitä useammin tuntematonta maastoa käydään tutkimassa, sitä selvemmin se alkaa näkyä kartassa ja lopulta myös johtajasusi pääsee kävelemään sinne taistelemaan uusia vihollisia vastaan ja etsimään alueelle tyypillisiä yrttejä ja saaliseläimiä. Joka alueella on omat taustakuvansa, vihollisensa, saaliinsa ja yrttinsä, joten pelkästään omalla reviirillä ei kannata pyöriä. Uusille reviireille voi myös muuttaa. Reviirit vaihtelevat sademetsästä preeriaan, jäätiköstä lehtimetsään. Tämä tuo toivottua vaihtelua, vaikka onkin epärealistista, että johtajasusi voi sekunneissa poukkoilla ääripäätä edustavista alueista toiseen.

Pennunvahdit eivät muuta teekään kuin vahdi pentuja, jos sellaisia on laumassa. Ilman vahteja pentujen selviytymismahdollisuudet putoavat ja ne saattavat sattumanvaraisesti kuolla. Pentujen selviytymiseen vaikuttaa myös emon kunto, eli jos emoa ei ruoki ja sillä on huono mieli voi joku pennuista kuolla yön aikana. Tämä tuo peliin hyvää realismia ja haastetta.

Sudet pitää päivittäin ruokkia ja pitää niiden mieliala korkealla. Metsästysryhmät voivat saada saalista, mutta myös johtaja voi löytää ruokaa tutkimusretkillään, tai kalastusminipelistä. Ruoka alkaa mädäntyä varastossa viikon jälkeen, ja koin ruoan löytämisen niin helpoksi, että 15-20 suden laumani ei ollut missään vaihessa lähelläkään nälänhätää, vaan ruokaa alkoi pilaantua paljouden takia. Ilmeisesti talvella metsästyksestä tulee vaikeampaa. Susien mielialaa kohotetaan leikkimällä niiden kanssa jollain lelulla. Nämä lelut ovat sattumanvaraisesti löydettyjä sulkia, kalloja, kynsiä, ja muita luonnollisia esineitä. Näitäkin löytyy sen verran tasaiseen tahtiin, ettei susien joukkomasennuksesta ollut aitoa vaaraa. Jälleen kaikki tämä hoituu hiiren klikkailulla ja mitä suurempi lauma pelaajalla on, sitä puuduttavampi ja pidempi prosessi tämä on joka päivä.

Metsästäjien, tiedustelijoiden ja herbalistien tehtävät kestävät myös aina tietyn ajan, vaihdellen 30 minuutista useaan tuntiin, jonka aikana pelaaja ei voi vaikuttaa tehtävän onnistumiseen mitenkään. Wolvden ärsyttävästi ikäänkuin vaatii pelaajaa palaamaan sen pariin monta kertaa päivässä, jotta tehtävät voi klikata tehdyiksi ja laittaa taas uudestaan aluilleen. Itse mieluummin pelaan pelejä intensiivisesti muutaman tunnin ajan, kuin muutamia minuutteja monta kertaa pitkin päivää. Wolvdenissa kuitenkin ei yksinkertaisesti ole tekemistä tunneiksi kerrallaan, koska paljon aikaa kuluisi vain odotteluun.

Kalastusminipelissä taustakuvan valaistus vaihtuu välillä pelaajan silmien edessä.


Erilaisia ruokia

Yrttejä

Susien kasvatus ja lisäännyttäminen onkin pelin tärkein vetonaula. Susilla on perusvärien lisäksi hyvin harvinaisia ja  epäluonnollisia värejä, kuten merleä, albiinoutta, ja jopa mitä ihmeellisempiä sinisiä, vihreitä, hehkuvia, kaksipäisiä tai moniraajaisia susia voi kasvattaa (tosin pennut, joilla on ylimääräisiä ruumiinosia kuolevat ennen aikuisuutta). Jos tämäkään ei riitä, niin susia voi ehostaa vielä ostamalla kaupasta niille uuden värisiä turkkeja, silmiä, neniä ja muita värityksiä, tai vaihtoehtoisia taustoja ja kaikenlaisia koristeita taustoihin. Kaikista harvinaisimpia värityksiä ei voi ostaa kaupasta, vaan ne saa vain jalostuksen kautta. Silti koin susien muokkaamisen liian helpoksi. Erilaisia koristeita saa myös suunnitella itse, kunhan ne sopivat pelin tyyliin. Hyvin pian huomasin, että suuri osa pelaajista haluaa mahdollisimman monimutkaisia fantasiasusia ja korkeapisteisimpiä susia näyttävästä Leaderboardista ei luonnollisen näköistä sutta löytynyt melkeinpä yhtään. Keräsin alle muutaman esimerkin tällä hetkellä johtavista susista, jotta saatte hyvän kuvan siitä millaisia susia pelissä voi luoda.

Myönnän, että tälläinen erikoisuudenhavittelu ei oikein iskenyt minuun, ja en tykännyt siitä kuinka pitkälle fantasiaelementit viedään. Toki halutessaan pelaaja voi kasvattaa vain luonnollisen värisiä susia, mutta kukaan muu ei vaikuta olevan näistä kiinnostunut. Susien jalostuksessa ei tarvitse olla oikein mitään taitoa ja mietintää, koska susia pystyy jälkikäteen muokata mielensä mukaan, kunhan vain rahaa riittää.

Esimerkkejä Leaderboardissa olleista korkeapisteisistä susista.

Jalostus ei myöskään perustu oikean maailman geeneihin, toisin kuin esimerkiksi todella hyvin toteutettu jalostus Furry Pawsissa. Wolvdenin geenit periytyvät hyvin arvaamattomasti ja turhauduin niiden kanssa nopeasti. Esimerkiksi pelissä puhutaan väistyvistä, eli resessiivisistä geeneistä, ja tiedän miten tälläiset periytyvät oikeassa elämässä. Jotta eläin on ulkoisesti väistyvän geenin värinen, on sillä oltava kaksi kopiota geenistä, eli niiden on tultava molemmilta vanhemmilta. Jos eläimellä on vain yksi kopio, se on vain värin kantaja eikä ulkoisesti näytä kyseiseltä väriltä. Albinismi on pelissä väistyvä geeni, ja päätin alkaa kasvattamaan albiinoja haasteen vuoksi. Hämmästyksekseni tämän värin jalostaminen osoittautui järjettömän vaikeaksi. Tein useita pentueita, joissa albiinoja tai vähintään geenin kantajia olisi pitänyt syntyä monta. Ensimmäinen tälläinen pentue oli albinismin kantajan ja suden, jolla ei ollut geenistä yhtään kopiota, välillä. Odotin saavani ehkä yhden kantajan. Pentuja syntyi kolme, ei yhtään kantajaa. Ihan realistista vielä, paska tuuri vain. Seuraava pentue oli albiino + ei kantaja = 2 pentua, kumpikaan ei ollut geenin kantaja. Kummankin olisi pitänyt olla kantaja. Kolmas pentue oli albiino + kantaja = 5 pentua, joista yksi albiino ja 4 ei kantajaa. Mitä ihmettä!? Kolmannessa pentueessa kaikkien olisi pitänyt olla joko albiinoja tai vähintään kantajia. Tässä vaiheessa aloin googlaamaan miten Wolvdenin albinismi periytyy ja hämmästys oli melkoinen. Jos risteyttää kaksi albiinoa pelissä, olisi pennuista 10% geenin kantajia, 20% albiinoja, ja huima 70% ei kantajia. Mitä pienempi pentue, sitä todennäköisemmin sieltä tulee vain sekundaa. Ymmärrän, että tällä on yritetty pitää harvinaiset ominaisuudet todellakin harvinaisina, mutta aika hulluahan tuo on ja on pelaajalle hyvin harmittavaa, jos "varmasta nakista" ei synny mitään toivottua. Varsinkin, kun narttu on synnytyksen jälkeen 20 päivää jäähyllä astutuksista. Ja tämä tarkoittaa nimenomaan aktiivisia pelipäiviä, eli peliä ei voi jättää vain kesken 20 päivän ajaksi ja tulla takaisin kun nartun jäähy on ohi.

Turhauttavien geenien lisäksi Wolvdenin jalostuksessa ärsyttivät myös kaksi muuta asiaa. Aluksi vain yksi uros voi olla jalostusuroksena ja vain se pystyy astua lauman narttuja. Jalostusuroksen voi vaihtaa vasta kun se kuolee, tai pelaajan pitää maksaa oikeaa rahaa jos haluaa vaihtaa sen ennen sen luonnollista kuolemaa. Peli pyytää hyvin pian alussa pelaajaa valitsemaan jalostusuroksen, joten todennäköisesti pelaaja valitsee vain jonkun uroksen, mikä nyt sattuu olemaan laumassa vaikka se olisi huonolaatuinen. Pelaajan pitää pelata 30 päivän ajan (tarkoitan tällä jälleen aktiivisia pelipäiviä, eli ei riitä, että vaan odottaa 30 päivän kuluvan oikeassa elämässä), jotta viimein "Pair Bonding" on mahdollista. Tämän avulla kaksi sutta voidaan tehdä pariskunnaksi, jolloin muutkin lauman urokset voivat lisääntyä. Mutta tällöinkin nämä urokset voivat lisääntyä vain yhden nartun kanssa. Onneksi pelaaja voi lähettää jalostuspyyntöjä muiden pelaajien uroksille, jotta jalostus ei olisi alussa vain yhden uroksen varassa. Nämä pyynnöt kuitenkin maksavat rahaa ja voi vain toivoa, että toinen pelaaja suostuu auttamaan aloittelijaa. Koin näin rajoitetun jalostamisen hyvin ärsyttäväksi, varsinkin kun muutoin jalostuksessa oli mahdollista kasvattaa ties mitä mutanttisusia.

Vielä se viimeinen jalostuksessa ärsyttänyt asia. Vaikka peli ei millään tavalla rankaise pelaajia sisäsiitoksesta, on pelissä syntynyt lähes vainoharhainen kulttuuri pelaajien välille pienenkin sisäsiitoksen välttelystä. Jos sama nimi toistuu suden sukupuussa edes kerran, tai jos sillä on suosittuja susia sukupuussa, on sutta vaikeaa saada myytyä. Arvokkaimpina susina pidetään niitä, joiden sukupuu on mahdollisimman lyhyt, jolloin on helppo pitää lukua kuka on sukua kenellekin. Toisin sanoen, jos olet jalostanut susiasi kauan, tehnyt harkittuja parituksia usean sukupolven ajan ja niillä on pitkät sukupuut, niiden arvo tippuu muiden silmissä koska pitkien sukupuiden takia on vaikeampaa nähdä onko tämä ja tuo susi etäistä sukua toisilleen. Pitkän linjan jalostustyötä ei siis Wolvdenissä arvosteta, toisin kuin esimerkiksi Furry Pawsissa. Miksi siis edes yrittää kasvattaa jotain, jos pitkät sukutaulut ovat muiden pelaajien mielestä ongelmallisia ja susia voi muutenkin muokata kaupan ostoksilla?

Toki susien hyvin vapaalla kustomoinnolla on hyviäkin puolia. Vaikka itse en tälläisistä fantasiasusista innostunut, voisi Wolvdenin susia käyttää esimerkiksi roolipelien hahmoina. Pelistä löytyy jopa minipeli, jossa voi kustomoida furry-sutta/ihmissutta. Vaikka tällä ei pysty itse pelissä pelaamaan, voi luomusta käyttää oman hahmo mallikuvana tilaustöitä tai roolipelejä varten. Arvostan siis tietyllä tapaa Wolvdenissa olevaa luovuutta kannustavaa ilmapiiriä, vaikka kaikenlaiset erikoisuudet menevät mielestäni välillä liian pitkälle ja ovat ristiriidassa muutoin realistisuutta tavoittelevan kerronnan kanssa.

Pelin taide on todella hienoa ja käsittääkseni kokonaan pelin luojan, Xylaxin käsialaa. Erilaista kuvitusta on PALJON ja nostan hattua hänelle siitä, että hän on jaksanut tehdä niin monipuolista ja eläväistä kuvitusta peliään varten. Yksityiskohtia on paljon. Jopa taustoissa tapahtuu vaihtelua vuodenajan ja sään mukaan - välillä taustoilla näkyy sadetta, sumua tai lunta. Nämä eivät juurikaan vaikuta itse pelaamiseen, mutta tuovat pientä realismin tunnetta mukaan. Pelissä on myös kalastusminipeli, jonka taustan valaistus saattaa välillä vaihtua ihan pelaajan silmien edessä. Tämä oli aika vaikuttavaa tämän tyyliselle nettipelille. Kaikenlaiset yrtit ja saaliit ovat mielenkiintoisia ja ilahduttavan monipuolisia.

Ulkoisesti peli tarjoaakin silmille paljon nannaa, mutta pelattavuudessa on vielä paljon puutteita. Jalostukseen liittyvät asiat ovat todella vaikeata tuuripeliä, mutta jokapäiväisestä selviytymisestä on tehty liian helppoa. Pelissä ei ole paljoa pelattavaa 10-15 minuuttia pidemmäksi aikaa kerralla. Peli on kuitenkin uusi ja ehkä siihen päivitetään tulevaisuudessa lisää kiinnostavia ominaisuuksia. En itse saanut pelistä juuri mitään irti ja monesti vain mietin vanhaa kunnon Furry Pawsia kaiholla. Voi FP... Aina sitä pelatessani uppouduin täysillä sen maailmaan moneksi kuukaudeksi ja lehtiöni olivat täynnä muistiinpanoja koirien geeneistä ja sukupuista. Mitään sellaista intoa en kokenut Wolvdenin kanssa. Harmi.

TÄHDET: **