WolfQuest: Anniversary Edition (peli)

NIMI: WolfQuest: Anniversary Edition
VUOSI: 2019
TEKIJÄ: Eduweb
KONSOLI: PC

Tämän arvostelun kuvat on napattu WolfQuestin viralliselta YouTube-kanavalta, sillä oma läppäri ei jaksa pyörittää peliä näteillä grafiikoilla.

WolfQuestillä on pitkä historia. Pelin ensimmäinen, hyvin alkeellinen versio julkaistiin vuonna 2007 ja sen sai ladata ilmaiseksi. Tarkoituksena oli opettaa susien paikasta elämän kiertokulussa ja tehdä se viihdyttävän, toiminnallisen pelin muodossa, joka olisi silti mahdollisimman realistinen. Pelin kehittäjinä toimivat Eduweb ja Minnesotan eläintarha, rahoitusta saatiin muun muassa National Science Foundationilta. Ensimmäisessä versiossa pelaaja ei päässyt kokemaan suden koko elinkaarta, mutta peli oli silti hyvin suosittu ja suosio säilyi tasaisena vuodesta toiseen.

Vuonna 2019 julkaistiin Early Access -versio Anniversary Editionista. Peli oli nyt luotu täysin uudelleen, sen grafiikat ovat hienompia ja itse pelikokemus monipuolisempaa. Pelin hinkkausta jatkettiin yhä, ja viimein vuonna 2024 julkaistiin Saga-päivitys, jonka ansiosta kaikki elinvaiheet ja vuodenajat rullaavat eteenpäin luonnollisesti ja loputtomasti. Pelin voisi katsoa olevan nyt ihan oikeasti valmis, mutta siihen luodaan yhä lisää sisältöä, kuten uusia karttoja ja eläinlajeja. Uusin merkittävä päivitys oli tämän vuoden tammikuussa, jolloin julkaistiin Tower Fall -kartta, jossa oli ensimmäistä kertaa ilveksiä. Tulevaisuudessa peliin on suunniteltu lisättävän ainakin amerikanlampaita.

Peli sijoittuu Yellowstonen kansallispuistoon. Pelattavissa on useita laajoja karttoja, jotka on mallinnettu puiston alueiden mukaan. Jokaisessa kartassa on mukavasti vaihtelua: niittyjä, jokia, metsiä, kivikkoja. Luonnon elementtejä kannattaa käyttää hyväksi. Esimerkiksi kallioiset alueet hidastavat saaliseläimiä, jolloin voit yrittää paimentaa peuroja sun muita kallioita kohti ja ampaista kimppuun kun ne pysähtyvät ihmettelemään umpikujaa. Alueet elävät vuodenaikojen myötä. Joet tulvivat keväällä, mikä vaikeuttaa liikkumista, kesän mittaan veden määrä vähenee ja talvella vesistöt jäätyvät, jolloin vaeltaminen on helpointa. Pelissä on vaihtelevia sääolosuhteita ja vuorokauden ajat rullaavat myös normaalisti. Oma reviiri muodostuu ajan myötä tutuksi ja turvalliseksi, vaikka mikään ei periaattessa estä elämästä levottoman kulkurin elämää. Olen kokeillut useita karttoja ja lopulta aina päädyn elämään mukavuusalueellani Slough Creekissä Saddle Meadowsin ja Sandy Slopesin akselilla.

Ihan alussa olet nuori eraussusi, jonka pitää löytää itselleen kumppani. Kumppaniehdokkaita paikannetaan ulvomalla ja heihin on tehtävä vaikutus lirkuttelevalla elekielellä ja onnistuneella metsästyksellä. Harkintavaiheessa kumppanin käytökseen kannattaa kiinnittää huomiota, sillä susilla on hieman erilaisia persoonia. Rohkeat sudet hyökkäävät saaliiden ja kilpailijoiden kimppuun enempiä empimättä, mutta tämän takia ovat myös melkoisia itsemurhakandidaatteja. Varovaiset sudet pysyvät hengissä, mutta pahimpien paskahousujen kanssa joudut tehdä kaikki vaikeat hommat yksin. Kultainen keskitie on tässäkin se ideaalein. Unelmaukkeli tai -akkeli auttaa tarpeeksi metsästyksessä ja kilpailijoiden turpiin vedossa, mutta ei turhaan tapata itseään. Olisi myös hyvä, että kumppani olisi mahdollisimman kaukaista sukua, jolloin olette oikein hedelmällisiä ja saatte paljon pentuja.

Kun oma poika- tai tyttökaveri on saatu pitää muodostaa reviiri kusemalla ja ulvomalla. Tätä reviiriä pitää säännöllisesti ylläpitää merkkailemalla uudelleen. Ihan alussa peli on armelias jättämällä kartalle paljon tyhjää tilaa vallattavaksi. Kartalla asuu kuitenkin muitakin laumoja, joiden kanssa ajan mittaan syntyy reviirikiistoja. Välillä tunkeilijat valtaavat maapläntin pelaajalta ja toisen reviirillä hengailu on aina vaarallista. Kun pelaajan pennut elävät vielä pesässä vieraat laumat saattavat tehdä hyökkäysretkiä, joiden aikana ne yrittävät saada pelaajan pentuja hengiltä. Pääasiassa susilaumat kunnioittavat toistensa rajoja ja kukin susi pyrkii säilyttämään oman henkensä ja terveytensä. Vieraiden susien kanssa kannattaa käyttäytyä harkiten. Monesti on järkevämpää antaa tunkeilijoiden vallata maapalsta itselleen, ja vallata se takaisin kun he ovat siirtyneet muualle. Hyökkääjät saa nopeiten perääntymään tappamalla vihollislauman nuorimman ja heikoimman jäsenen, mutta toisaalta koko lauma saattaa hajota käsiin jos tapat niiden johtajat. Johtajien tappaminen on vaikeampaa ja vaarallisempaa, mutta yhden lauman katoaminen voi tuoda helpotusta pitkäksi aikaa.

Susien käyttäytyminen on kiitettävän realistista ja sudet vaikuttavat elävän omaa elämäänsä vaikka pelaaja ei näkisi niitä. Välillä vieraita susia voi tavata esimerkiksi metsästämässä ja niiden touhuja voi rauhassa seurata turvallisen välimatkan päästä. Joka kerta kun kartan avaa näkee kuinka laumat ovat muuttaneet reviirirajojaan. Menusta löytyy myös lista kaikista pelaajan kohtaamista susista. Listaa seuraamalla voi nähdä mitä kullekin yksilölle kuuluu. Joku on lähtenyt omilleen, joku on nykyään johtaja, joku on kuollut. Listan avulla pelaaja voi myös etänä seurata omilleen lähteneiden jälkeläistensä elämää. Omista pennuista tai sisaruksista voi tulla katkeria kilpakumppaneita jos ne perustavat lähistölle oman lauman.

Kun oma reviiri on luotu ja sopiva pesä löydetty, on aika pullauttaa pennut ulos. Pariskunnan ensimmäinen pentue on haastavin kasvatettava, sillä ruokaa on vaikeaa hankkia vain yksin tai kaksin. Yleensä yksin, koska puoliso jää lastenvahdiksi. Tässä vaiheessa pelkästään itsensä ruokkiminen on haastavaa. Hyvin todennäköisesti ensimmäinen pentue on surullinen kokemus, ja pelaaja on hyvin onnekas mikäli edes yksi pentu selviää aikuiseksi. Nälän lisäksi pentuja uhkaavat muutkin uhat. Säännöllisen epäsäännöllisesti pesälle voi hyökätä vieras lauma, kojoottijoukko, kotka, karhu tai puuma. Joskus pentu sairastuu ja pelaaja ei voi juurikaan vaikuttaa sen selviytymismahdollisuuksiin. Pesää on myös vaihdettava vähintään kerran, koska kirppujen määrä käy sietämättömäksi. Kannattaa etukäteen katsoa mistä löytyisi lähin ja järkevin kakkospesä, sellainen, johon ei olisi hirveän pitkä matka ja pentujen ei tarvitsisi ylittää jokea. Mikäli edes yksi pennuista selviää on seuraavien pentueiden kasvattaminen koko ajan helpompaa. Mitä enemmän apukäsiä, sitä helpompaa metsästys on. Toisaalta suuressa laumassa on myös enemmän suita ruokittavana. Jotta lauma ei kasvaisi mahdottoman suureksi lähtee joku nuorista välillä omilleen. Tämä on heidän päätös, johon pelaaja ei voi vaikuttaa.

Metsästys on toteutettu hyvin ja pelistä löytyy kiitettävä määrä eri eläinlajeja. Kaikkien saaliseläinten kanssa kannattaa käyttää jonkinlaista strategiaa, eikä vain hyökätä suin päin. Kasvinsyöjät potkivat kipeästi ja huonolla tuurilla susi saa pahan vamman, joka hidastaa sitä päiväkausien ajan, tai pahimmillaan sudelta lähtee henki. Kasvinsyöjälaumaa jahdatessa pitää myös varoa ettei jää paniikissa pakenevien elukoiden alle. Metsästysretkillä pelaajan on otettava huomioon itsensä lisäksi laumalaisten terveys. Suuret riskit eivät yleensä kannata. Peli ei sovi kärsimättömälle ja rämäpäiselle pelaajalle.

Täysikasvuisen hirven, biisonin tai uroswapitin kimppuun käyminen on puhdasta itsemurhaa. Yhdellä puraisulla kuoleva lumikenkäjänis on pelkkä onneton suupala. Muulipeura on sopivan kokoinen ateria muutamalle sudelle, mutta ne ovat nopeita ja nekin yllättävän hyviä tappelemaan. Hanka-antiloopit ovat niin nopeita, että niiden kiinniottaminen on melkein mahdotonta, ellei pelaaja käytä jyrkänteitä hyväkseen. Majavissa on yllättävän paljon syömistä jos ne onnistuu saamaan hengiltä ennen kuin ne pääsevät veden turvaan - ja nekin purevat ilkeästi. Biisonien vasikkoja voi yrittää tappaa, mutta aikuiset muodostavat niiden ympärille tehokkaan suojamuurin. Tärkein saaliseläin isolle laumalle on naaraswapiti, jotka elävät isoissa laumoissa ja vaeltavat vuodenaikojen mukaan pitkin karttaa. Wapitilauma kannattaa painostaa liikkeelle, jahdata laumaa jonkin aikaa ja seurata mitkä eläimet jäävät jälkeen. Nämä perässä roikkujat ovat todennäköisesti heikoimpia. Kun tarpeeksi kauan wapiteja juoksuttaa osa kompastuu ja menettää terveyspisteitä. Mitä kauemmin saaliita jaksaa juoksuttaa, sitä heikompia ja hengästyneempiä niistä tulee. Ja kun saalis on viimein saatu kaadettua ja siitä jäi vielä syömistä huomiseksi, ei raato pysy salassa kauaa. Korpit nakertavat raatoa pikkuhiljaa, ja pahimmassa tapauksessa karhu omii sen itselleen.

Pelissä voi milloin vain laittaa päälle hajuvision, jolloin ruutu on mustavalkoinen lukuun ottamatta eri väreillä merkittyjä hajupartikkeleita, jotka leijailevat tuulen mukana. Hajuja seuraamalla voidaan löytää saaliita, vihollisia ja Achievementtejä varten kerättäviä esineitä. Tämä hajuvisio on hyvin samankaltainen kuin Dog's Life -pelissä aikoinaan, mutta paljon parempi.

Pelistä saa hyvän käsityksen millä tavoin susi valitsee saaliseläimensä ja myös miten vuodenajat vaikuttavat susien elämään. Elo on helpointa kun saaliseläimet synnyttävät vasansa kesän alussa. Välillä tuntuu pahalta napsia avuttomia vasoja heinikosta tai purra selvästi kärsivää peuraa hengiltä, mutta tätä se elämä on. Kesä on runsauden aikaa, joka ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Syksyn lähestyessä vasat kasvavat ja niistä tulee koko ajan nopeampia ja voimakkaampia, samalla kun omien pentujen nälkä kasvaa. Vaikka kaikki pennut olisi saanut syksyyn asti pidettyä hengissä ne äärimmäisen todennäköisesti alkavat tippua tässä vaiheessa, sillä ruokaa ei yksinkertaisesti riitä. Pahan murtuman saaminen tässä vaiheessa peliä on äärimmäinen epäonni. Sydänsuruja riittää jos pikselisusiin kiintyy kovin helposti. Talvella nuorisolle pitää opettaa metsästystä ja seuraavana keväänä penturumba alkaa taas uudestaan.

Tätä loputonta kiertokulkua voi halutessa pelata ikuisuuksiin asti. Pelaajan suden kuollessa vanhuuteen peliä voi jatkaa pelaamalla sen pennulla. Myös ikääntyminen vaikuttaa pelattavuuteen. Iän myötä sudesta tulee hitaampi ja heikompi, mutta toisaalta ikä tuo viisautta, joka ilmenee esimerkiksi siten, että susi haistaa jälkien perusteella kuinka kaukana saalis on, ja pelkästään saalista tarpeeksi kauan katsomalla voi nähdä sen terveyspisteet. Peli seuraa luonnon susien elämää niin uskollisesti, että kieltämättä välillä saman kiertokulun uusiminen alkaa puuduttaa. Tylsistymistä voi viivästyttää keräämällä erilaisia Achievementtejä, jotka löytyvät listattuna Steamissä. Itselleni mielenkiintoisin haaste oli huolehtia pennuista täysin yksin, ensin antamalla biisonien talloa kumppani hengiltä ja sitten raadollisesti sitkutella yksinhuoltajana aina pentujen teini-ikään asti. 

Realistisimmillaan peli on Unforgiving-vaikeusasteella, mutta kannattaa silti aloittaa Easyllä ja pikkuhiljaa nostaa vaikeustasoa kun pelistä pääsee jyvälle. Erot vaikeustasojen väleillä ovat merkittäviä. Jos suoraan aloittaa vaikeammasta päästä voin taata, että turpaan tulee ja lujaa. Pelistä on myös moninpeliversio, mutta en ole kokeillut sitä koska olen antisosiaalinen. Sosiaalisemmille tapauksille moninpeli varmasti tuo mukaan ihan uusia ulottuvuuksia.

WolfQuest ei ole ulkoisesti mitenkään näyttävä peli, mutta sen grafiikat ajavat asiansa surkeimmillakin asetuksilla. Tärkeintä on sen sisältö. Peli onnistuu opetustehtävässään todella hyvin. Suosittelen kaikille luontoihmisille! Oikeastaan ainoa miinus on pelin toistuvuus, mutta tätä kiertokulkuahan suden elämä on. Realismin takia pelaaja ei myöskään saa kustomoida susiaan muuten kuin hyvin minimaalisesti. On vähän sääli ettei pelaaja saa pelata koirasusilla, kojoottisusilla, villiintyneillä koirilla tai hassun värisillä fantasiasusilla. Peliin on olemassa Lost River -kartta, joka sijoittuu fiktiiviseen hylättyyn kaupunkiin. Tämä oli minulle pettymys, sivilisaation raunioissa seikkaileminen ei ollutkaan niin viihdyttävää, kuin olisin kuvitellut. Kartassa on myös villikoiria, mutta niiden kanssa ei voi seurustella mitenkään. Realismi menee myös välillä asioiden kaunistelun puolelle. Kannibalismia pelissä ei esiinny lainkaan. Oikeassa elämässä kyllä.

TÄHDET: ****

Dog Sled Saga (peli)

NIMI: Dog Sled Saga
VUOSI: 2014
TEKIJÄ: Trichotomy
KONSOLI: PC

Törmäsin tähän peliin Steamissä, samalla kun olin etsinyt koira-aiheisia pelejä. Pakkohan se oli ostaa. Pelin pikseligrafiikka oli sympaattista ja ajatus valjakon ohjaamisesta kuulosti houkuttelevalta. Arvostelutkin olivat positiivisia. Mutta vaikka kuinka yritin antaa pelille mahdollisuuksia, se oli kuitenkin harmittavan yksipuolinen, eikä onnistunut koukuttamaan minua mitenkään.

Olet amatöörivaljakkoilija, jonka perhetuttu on pyytänyt musheriksi kenneliinsä Mount St. Something -vuorelle. Alussa saat valita kolme aloituskoiraa, joiden kanssa aloitat reenauksen ja kilpailun. Voittojen myötä asemasi nousee liigassa, saat ostaa koiria tiimiisi, voit palkata työntekijöitä ja saat sponsoreita. Koirilla on eri lahjakkuuksia, ja sinun pitää osata laittaa ne niille sopiviin työtehtäviin. Voit jopa jalostaa omia koiria.

Kaikki yllä mainittu kuulostaa teoriassa mielenkiintoiselta, käytännössä pelaaminen on kuitenkin todella tylsää. Kilpailuissa ei ole mitään jännittävää. Reki kulkee tasaista vauhtia vain yhteen suuntaan, sinä et oikeasti ohjaa sitä. Välillä jokin koira uhkaa hidastaa vauhtia, jolloin sinun pitää tökkiä sitä kursorilla eteenpäin, jotta se ei sotkeudu liinoihin. Kun koirat väsyvät niille pitää heittää kaaressa koirankeksi, joita on rajallinen määrä. Välillä tiellä on este, jolloin koiria on komennettava hyppäämään oikeaan aikaan, jolloin reki liitää esteen yli epärealistisesti. Kilpailun aikana et näe monesko valjakko olet, sijoituksesi selviää vasta maalissa.

Minunkaltaiselle koiranörtille pelissä oli ihan liikaa asioiden yksinkertaistamista. Olisin halunnut oikean rekiseikkailun, jossa olisi maastossa suunnistamista, vauhdin hurmaa ja karuja olosuhteita, en näin rajallista ja turvallista kokemusta. Kilpailut ovat yllättävän vaikeita, vaikka niissä onkin vähän tehtävää. On vaikeaa ajoittaa keksien heitto juuri oikein ja välillä koirien tahdin hidastumista ei huomaa ajoissa. Pelissä on siis haastetta, mutta se ei silti jaksa pitää yllä mielenkiintoa, sillä haastavuus kallistuu enemmän turhautumisen puolelle eikä herätä kunnianhimoa edetä eteenpäin. Pelaajan hahmon, reen ja koirien kustomointi on myös todella minimaalista.

Söpö retrokuvitus on ehkä pelin vahvin alue, mutta sekin jäi pettymykseksi. Olisin toivonut yksityiskohtia olevan vähän enemmän. Silti yleisvaikutelma on sympaattinen. Näen kyllä miksi tämä on vedonnut moneen pelaajaan. Minä vaan toivoisin koirapeliltä enemmän. Tästä pelistä ei olekaan kovin paljoa sanottavaa, sillä se ei tarjoa tarpeeksi inspiroivaa sisältöä.

TÄHDET: **

Werewolf the Apocalypse: Purgatory (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Purgatory
VUOSI: 2024
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Playstation 4, Nintendo Switch

Purgatory on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestille. Aiempaa peliä ei tarvitse pelata, jotta pääsisi uudemmasta pelistä jyvälle, mutta HotF:sta tuttuja hahmoja ja paikkoja tavataan myös Purgatoryssa. Myös Purgatory on visuaalinen novelli ja hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta pelikokemuksena se on huomattava askel eteenpäin. Tarina on aiempaa pidempi ja pieniä parannuksia löytyy jokaiselta osa-alueelta.

Päähenkilö on vaihtunut ja olet nyt Samira, Afganistanissa syntynyt ihmissusi, joka pakenee pikkuveljensä kanssa Puolaan isoäitinsä luokse. Rajalla syntyy kuitenkin kärhämä, jonka aikana veli kuolee. Samiran pitää löytää paikkansa puolalaisten ihmissusien yhteisössä, samalla kun on vaarassa vaipua haranoon, eli ihmissusien versioon masennuksesta. Siinä missä edellisen osan pääteemana oli luonnonsuojelu, keskittyy Purgatory enemmän rasismiin, ja ottaa kantaa Puolassa par'aikaa meneillä olevaan pakolaiskriisiin.

Tarina imaisee heti mukaansa ja on jälleen hyvin kirjoitettua ja uskottavan tuntuista. Pelaaja pääsee valitsemaan hahmolleen heimon ja erilaisia erityiskykyjä, jotka oikeasti vaikuttavat pelaamiseen ja tulevat esille useaan otteeseen. Ensimmäisessä pelissä nämä tuntuivat hyvin päälle liimatuilta, mikä oli suuri harmi, sillä juuri näitä WtA:lle uniikkeja ominaisuuksia pitäisi pelissä korostaa. Parantamisen varaa olisi tässäkin yhä, mutta suunta on oikea. Viimeksi annoin kritiikkiä siitä, että pelaaja pääsee käyttämään eri ihmissusimuotoja harvoin, mutta toimintakohtauksia oli tällä kertaa enemmän.

Ylipäänsä kaikkea pelisisältöä on enemmän, sillä siinä missä pelasin edellisen pelin läpi alle kolmessa tunnissa, meni tämän pelin kanssa noin viisi tuntia. Ainakin muistaakseni. Tarkkaa aikaa en pysty tarkistamaan enää, sillä Steamin tuntilaskuri on sekaisin ja väittää minun pelanneeni peliä 56 tuntia. Huh, ei sentään! Uskoisin pelillä olevan myös enemmän uudelleenpelausarvoa kuin edeltäjällään, sillä hyvin varhaisessa vaiheessa tuli tarinahaara, jossa piti valita kumpaa suurta mysteeriä ryhtyy ratkomaan. Molempia ei voi valita, ja toisen pääsee selvittämään vain aloittamalla uuden pelin.

Uutena ominaisuutena on harano, joka on jonkinlainen ihmissusille ainutlaatuinen masennus. Ihmissusien tehtävä on suojella Gaiaa (Äiti Maata), mutta loppumattomat taistelut helposti herättävät toivottomuutta. Harano kyllä selitettiin pelissä, mutta en täysin ymmärtänyt taikka välittänyt ymmärtää. Samiralla on karu tausta ja totta kai pikkuveljen menetys painaa mieltä, joten masennusmekaniikka käy järkeen. Jotkin valinnat lisäävät haranoa, ja jos haranoa on paljon ei Samira pysty toteuttamaan joitain valintoja. Ideana tämä on hyvä, käytännössä kuitenkin harano on todella helppo pitää matalana tai jopa nollassa. Tästä huolimatta muut hahmot käyttäytyvät koko ajan kuin Samiralla olisi kova harano ja kohtelevat häntä kuin spitaalista. Hyvä lisä, mutta vaatii vielä hienosäätöä.

Pidin kovasti pelin taiteesta ja tyylillisesti se oli komeampaa kuin edellisessä pelissä. Erityiset kiitokset saa kuitenkin musiikki, joka oli huima parannus edeltäjään verrattuna. Eihän aiemmassa pelissä äänimaailma ollut missään nimessä huonoa, se tuki pelikokemusta hyvin, mutta se ei ollut mitenkään muistettavaa. Purgatoryssa sen sijaan on monia kiinnostavia taustamusiikkeja. Etenkin mieleen jäi hiiviskelykohtauksissa soiva salaperäinen ja jännittävä musiikki, jossa oli rytmikästä kuiskailua. Selkeä suosikki oli kuitenkin tarinan hitlermäisen pahiksen "tunnari", jossa oli oikein komea ja magneettinen sähkökitara. Vastaavaa ei ollut kuulunut missään muualla tässä taikka aiemmassa pelissä, joten tuo skeba tuli ihan puun takaa ja sitä piti jäädä kuuntelemaan pitkäksi aikaa. Harmi etten löytänyt soundtrackia netistä, koska olisin halunnut päästä kuuntelemaan sitä uudelleen.

Tarina saa kuitenkin miinusta putkinäköisen ideologiansa tuputtamisesta. Pakolaisia ja maahanmuuttajia käsitellään Purgatoryssä aivan liian yksipuolisesti. Aiheesta huolestuneet henkilöt esitetään lähes kirjaimellisesti natseina ja verenhimoisina kiihkoilijoina. Minkäänlaista ymmärrystä vastapuolta kohtaan ei ole, eikä ainakaan minun pelikerralla löytynyt kultaista keskitietä edustavaa hahmoa tai keskustelua. Tällainen lähestymistapa EI ole hedelmällistä. Maahanmuuton, varsinkin Purgatoryn kohdalla laittoman sellaisen, herättämiä huolia pitää käsitellä harkiten, eikä niitä saa vain lakaista maton alle samalla leimaten vastustajat natseiksi. Samira on elänyt Afganistanissa ihmissusiyhteisön keskellä, jossa hänen ei ole tarvinnut olla huolissaan naisten ja miesten eriarvoisuudesta. Tarinassa uskalletaan vain hieman sivuuttaa tätä painavaa aihetta mainitsemalla Samiran maassa olleen terrorismia ja hänen tavanneen naisia, jotka oli pakkonaitettu lapsina vanhoille miehille ja joita oli kaltoinkohdeltu, mutta sittemmin asia unohdettiin täysin. Ihanko oikeasti ei saisi olla yhtään huolissaan, että näin radikaalisti erilaisesta kulttuurista (tai oikeastaan ihan mistä tahansa päin maailmaa) tulvisi rajan yli tuhansittain tuntemattomia ja paperittomia ihmisiä?

Plussaa annan kuitenkin siitä, että pääpahis oli vähemmistöön kuuluva. Nykyään erilaisia LGBT-hahmoja löytyy vaikka millä mitalla, ja hyvä niin, mutta heidät esitetään lähes aina olevan hyvän puolella. Tämä ei ole realistista ja tällä tavalla tarinasta tehdään ennalta-arvattavaa ja saarnaavaa. Purgatoryssä on useita johonkin vähemmistöön kuuluvia hahmoja, ja onneksi heitä löytyy moraalien kummaltakin puolelta. Vähemmistöön kuuluminen ei ole automaattinen tae hyvyydestä, eikä enemmistön edustaja ole automaattisesti paha.

Kokonaisuutena Purgatory oli yhä mielenkiintoinen. Toivottavasti tämän tyylisiä pelejä tulisi lisää, sillä nämä ovat oikein rentouttavia kokemuksia pimeneviin iltoihin.

Huomasin muuten nettikeskusteluissa olleen puhe pelin tallennustilojen bugittavan ainakin Playstationilla. En kohdannut tätä ongelmaa koska pelasin koko pelin läpi yhden päivän aikana sammuttamatta sitä missään vaiheessa. Tämä kantsii ehkä pitää mielessä.

TÄHDET: ***1/2

Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest (peli)

NIMI: Werewolf the Apocalypse: Heart of the Forest
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Different Tales
KONSOLI: PC, Nintendo Switch, Playstation 4, Xbox One

Olen aina ollut kiinnostut Werewolf the Apocalypsen maailmasta, jossa päähenkilöinä ovat erilaiset ihmissusiheimot, jotka suojelevat luontoa kaaoksen ja tuhon hengiltä. WtA:n brändi pyörii pääasiassa pöytäroolipelien parissa, enkä ole koskaan innostunut minkäänlaisesta ropettamisesta, ja käsittääkseni Suomessa ei sarjan pelaajakuntaa juuri olekaan. Sarjasta löytyy jonkun verran lyhyehköjä sarjakuvia, joiden laatu vaihtelee rankasti. Muutamia videopelejäkin on, joita päätin nyt kokeilla.

Heart of the Forest on visuaalinen novelli, joka nojautuu tekstin lukemiseen samalla, kun tunnelmallista musiikkia ja ääniefektejä soitetaan taustalla, ja ruudulla näkyy minimalistista kuvitusta tai animaatiota. Aina välillä tarinassa tulee monivalintakysymyksiä, jolloin valitset mitä hahmosi tekee. Kaikki valinnat vaikuttavat tarinankulkuun. Täten jokainen pelikerta voi olla erilainen. Pelaajan on pidettävä silmällä hahmonsa raivo-, tahto-, ja terveysmittareita, sekä pidettävä mielessä millainen suhde hänellä on muihin hahmoihin. Kokemus on hyvin samanlainen kuin lapsuuden valitse seikkailusi -tyylisissä kirjoissa, mutta huomattavasti monipuolisempi.

Päähenkilö on Maia, nuori opiskelijanainen Amerikasta, joka on saapunut Puolaan selvittämään hämärän peitossa olevia sukujuuriaan. Maia näkee toistuvia painajaisia Kuusta, susista ja metsästä. Hän uskoo Białowieżan ikivanhassa metsässä olevan avain hänen menneisyyteensä. Pelaajan on tutkittava lähialueita ja puhuttava paikallisten kanssa. Hyvin pian Maia huomaa pikkukylässä olevan suurta jännitettä metsänhakkaajien ja aktivistien välillä, ja että hänen sukunsa ei ole tervetullut kylään takaisin. Maian on löydettävä oma paikkansa ympäristössä, jossa jokainen suhtautuu häneen epäluuloisesti. Kehen kannattaa luottaa ja millaisia riskejä kannattaa ottaa?

Pidin kovasti tällaisesta rauhallisesta pelikokemuksesta, jossa valintoja sai miettiä ajan kanssa ja vaatimattomat grafiikat pyörivät millä vaan köyhistietokoneella. Itse teksti oli hyvin kirjoitettua, tarina tempasi mukaansa heti ja tuntui uskottavalta. Miljöö oli erinomainen. Białowieżan metsässä todellakin voisi kuvitella olevan ihmissusia, henkiä ja ties millaisia mysteerisiä hirviöitä. Ihmissudet ovat erityisesti eurooppalaista kansanperinnettä, joten sijainti sopi kuin nyrkki silmään, ja puolalaiset sanat ja kulttuuri toivat mukaan kivaa lisämaustetta.

Pidin pelin kuvituksesta, pääasiassa se pysyi rauhallisen tunnelmallisena ja unenomaisena, eikä kovinkaan yksityiskohtaisena, ja välillä toimintakohtauksissa tai painajaisissa kuvitus muuttui hyvin rohkeaksi ja kokeilevaksi. Myös äänimaailma on onnistunut tukemaan lukukokemusta, mutta mikään taustalla soiva kappale ei jäänyt mieleen tai kiinnittänyt erityisesti huomiota.

Maian suvun mysteerin ratkominen on kiehtovaa, vaikka lukija taatusti arvaa mitä sieltä tulee paljastumaan. Koko tarina on valitettavan ennalta-arvattava, ja pähkäiltäväksi jää lähinnä millä tavoin ja keitä ihmisiä myötäilemällä sinne vääjäämättömään lopputulokseen päästään. Pelitunteja olisi pitänyt olla enemmän. Peli on harmittavan lyhyt ja itsellä kesti alle kolme tuntia. Olisin halunnut tutustua hahmoihin syvemmin ja päästä harkitsemaan tärkeitä valintoja kauemmin, nyt pelaajan piti valita puolensa mielestäni aivan liian varhain, tietämättä kaikkia faktoja. Ensimmäinen taistelukohtaus tuli myös liian nopeasti, jolloin taistelimme vaikka emme edes ymmärrä miksi ja ketä vastaan. Toimintaa ja ihmissutena oloa on myös aivan liian vähän. Ihmissutena on mahdollista muuttaa muotoaan useaan eri muotoon, joilla pitäisi olla eri vahvuudet ja heikkoudet, mutta tilaisuuksia muodonmuutokselle on harvoin.

Kokonaisuutena miellyttävä peli, joka viihdyttää yhden illan ajan. Ehkä myöhemmin iskee himo pelata uudestaan ihan erilaisilla valinnoilla. Kokemus oli sen verran kiinnostava, että tartuin heti perään WtA: Purgatoryyn, joka on epäsuoraa jatkoa Heart of the Forestin tarinalle.

TÄHDET: ***

Forestia (peli)

NIMI: Forestia 
VUOSI: 1998
TEKIJÄ: Daddy Oak
KONSOLI: PC

Tämä peli ei juurikaan liity blogin aiheeseen, mutta oli ihan pakko kertoa siitä kumminkin. Älkää antako söpön ja hömelön ulkokuoren hämätä, tässä pelissä on suorastaan creepypasta-tason kamaluuksia! Olin pikkulapsena päässyt pelaamaan Forestiaa tasan kerran sukulaiseni luona. Se oli kummitellut mielessäni vuosikausia, ja pitkään aikaan en muistanut edes sen nimeä, joten oli vaikeaa löytää tietoa siitä. Muistin vain, että pelissä käveltiin metsässä ja otettiin kuvia eläimistä. Jo tämä luontoaihe olisi riittänyt kiinnostukseeni, mutta muistin myös hämärästi pelissä olleen jotain pelottavaakin.

Noh, sain vähän aikaa sitten viimein ladattua pelin netistä ihan suomidubilla, ja olihan se mielenkiintoinen kokemus. Forestia on hyvin yksinkertainen ala-asteikäisille lapsille suunnattu osoita-ja-klikkaa -peli. Alussa pelaaja kohtaa puhuvan jäniksen ja kasvoilla varustetun koivun ja tammen. Nämä hahmot antavat pelaajalle erilaisia tehtäviä, jotka leikin varjolla opettavat jotain luonnosta.

Erilaisia tehtäviä tai tarina-arkkeja on yhteensä yhdeksän, ja ne tulevat sattumanvaraisessa järjestyksessä. Tehtävien lomassa pitäisi myös koko ajan muistaa ottaa valokuvia eläimistä ja kerätä kasveja, joista sitten ilmestyy lyhyitä infopläjäyksiä muistikirjaan, jotka voi halutessa tulostaa. Eläinten valokuvaaminen oli miellyttävää, ja välillä haastavaakin, koska jotkin lajit näkyvät ruudulla vain hetken. Välillä kamera ei millään suostunut ottamaan kuvaa, ellei pelaaja ollut tarpeeksi lähellä juuri oikeassa ruudussa, vaikka eläin olisikin näkynyt kauempaakin. Metsässä ei ole mitään musiikkia, vain luonnollisia metsän ääniä. Tunnelma on rentouttava, välillä vähän aavemainen.

Suurin osa tehtävistä on yksinkertaisia, ja tunnelmaltaan ja sisällöltään juuri sellaisia, mitä voisi odottaakin. Yhdessä pitää pelata näsäviisaan oravan kanssa lautapeliä, jossa vastataan luontokysymyksiin, ja toisessa pitää maalata taulu puhuvan tammen synttärilahjaksi.

Osa tehtävistä on kuitenkin oudompia, mutta yhä harmittoman tuntuisia. Esimerkiksi pelaaja kutsutaan ilmalaivaan, jota ohjaa sukupuoltaan sekunneissa vaihtava pöllö. Pelaaja kutistuu ötökän kokoiseksi, ja hänen pitää liikkua muurahaiskeossa ja vaihtaa äkkiä valeasuja sen mukaan, tuleeko vastaan muurahainen vai koppakuoriainen. Pelissä kerrotaan oikein sydäntäsärkevä takauma perheestä, joka oli talvella nääntyä nälkään ja joutui muuttamaan muualle, mutta isän pojalleen tarkoittama keskeneräinen keinuhevonen jäi mökille. Kun pelaaja saa keinuhevosen valmiiksi, sen "henki" irtautuu lelusta ja juoksee perhettä esittävään tauluun, johon se ilmestyy pojan syliin. Hetkinen... oliko perhe siis kuollut, ja nyt keinuhepan henki oli päässyt omistajansa luo...?

Sienistä se johtui!

Yllä mainitut tehtävät ovat lähinnä hämmentäviä, mutta kaksi tehtävistä on suorastaan pelottavia, etenkin kun ajatellaan kohderyhmänä olevan 7-12-vuotiaat. Yhdessä tehtävässä ilman mitään varoitusta kaikki eläimet ovat taju kankaalla, spiraalit vain pyörivät niiden silmissä, ja usvan valtaamassa metsässä kaikuu aavemainen laulu. Laulaja on karusti animoitu ja pelkkää siansaksaa söpertävä seireeni - niin, tässä pelissähän on näköjään myös tarueläimiä. Seireeni on lumonnut koko metsän ja päästää eläimet laulunsa pauloista jos pelaaja auttaa häntä.

Seireenin minipelissä on täysin erilainen ohjaus ja visuaalinen ilme kuin muussa pelissä, ja tämä grafiikan tason raju vaihtelu on läsnä pitkin peliä. 3D- ja 2D-mallien välinen laatuero on erittäin suuri, ja kämäisesti piirretyt 2D-hahmot sattuvat aina silmään huomattavasti realistisempia 3D-hahmoja ja -taustoja vasten. Moni elementti ja juonikuvio tuntuu täysin irralliselta, ja koko pelissä on tilkkutäkkimäinen vaikutelma, ikään kuin studio olisi nakannut muista projekteista kaikenlaista ylijäämää tähän peliin.

Ei ihme kun on silmät sikkuralla, näillähän on kannabikset käsissä!

Mutta se pelin suurin mindfuck-hetki on vielä kertomatta! Pelin tunnetuin ja muistettavin tehtävä on kaiken viattoman metsässä samoilun jälkeen suuri shokki. Koko ruutu muuttuu verenpunaiseksi, eläimiä löytyy joko kahlittuina tai kuolleina (sielun voi nähdä leijuvan ruumiista!), ja pelaaja törmää hehkuvasilmäiseen, höyryä puhisevaan lohikäärmeeseen, joka kertoo "viime hetken koittaneen". Jostain ilmestynyt paha velho on herättänyt tulivuoren, ja jos pelaaja ei laita maagisia kristalleja oikeaan järjestykseen metsä hukkuu tulimyrskyyn. Velhon linnasta löytyy vieläpä - hitto soikoon - REALISTINEN IHMISEN LUURANKO! Tämänhän piti olla hassunhauska höpöpeli pikkulapsille, mutta tässä on jo nightmare fuelia aikuisillekin. Ja muistutan, että tehtävät tulevat randomissa järjestyksessä, joten tämä tehtävä voi tulla heti alkuun, jonka jälkeen pitää vain palata harmittomien luontovisojen pariin ja teeskennellä ettei äsken olisi ollut maailmanlopun meininkiä.

Forestia on hyvin epätasainen ja omituinen kokemus. Enkä millään tasolla voi kutsua sitä hyväksi peliksi. Mutta kaikessa outoudessaan se on mielenkiintoinen, ja varmasti lapsena se olisi ollut vielä jännempi. Jäin oikeasti kaipaamaan peliä, jossa leikittäisiin luonnontieteilijää, ja kaikessa rauhassa kuvattaisiin elukoita ja kerättäisiin rehuja, ilman mitään omituisuuksia tai paineita. Forestiassa valitettavasti kaikenlainen sekoilu tuli oppimisen tielle.

TÄHDET: **

Tier list: Ōkamin jumalaiset sivellintekniikat

Sitten vaihteeksi jotain ihan turhaa hömppää tänne. Viimeksi tein tier listin Hopeanuoli-hahmoista vuonna 2023, silloin ajattelin tekeväni tällaistä kevyempää sisältöä useamminkin kun on ideoista puutetta. Ajatuksen tasolle näköjään jäi tuokin. Mutta jatketaan nyt viimeaikaista intoani kirjoittaa Ōkamista, eli "Oksusta", kuten sitä kaikella rakkaudella kutsun.

Tällä kertaa arvioidaan Oksun omaperäisin pelimekaniikka, eli sivellintekniikat, joiden avulla pelaaja piirtää ruudulle jonkin maagisen symbolin ja jotain erikoista tapahtuu. Tekniikat eivät ole luokan sisällä missään paremmuusjärjestyksessä. Otan tekniikan kaikki vapaaehtoiset päivitykset mukaan arvosteluun. Listan voi tehdä täällä.

S-LUOKKA

Aloitetaan jälleen parhaimmasta mahdollisesta. Bloomissa kiteytyy koko pelin ydin! Tällä tekniikalla voidaan saada kuihtuneet kasvit ja kirotut alueet jälleen terveiksi. Tämän käytöstä tulee joka kerralla hyvä mieli, varsinkin kun on viimein saanut kaikki puut kukkimaan ja kokonaisen alueen jälleen kauniiksi. Tuntuu palkitsevalta nähdä työnsä tulokset näin konkreettisella tavalla. Tekniikalla voi myös luoda tyhjästä puita ja kukkia, mutta nämä katoavat hetkessä. Tällä toissijaisella toiminnolla ei ole juurikaan virkaa. Oletteko muuten huomanneet, että käyttämällä Bloomia Oina-heimon henkilöihin heidät saa muuttumaan edestakaisin ihmis- ja susimuotojen välillä? Tavallisiin ihmisiin käytettäessä Bloom tuo kohteelle niin hyvän mielen, että hän syöksyy halaamaan Amaterasua. Onpas mukavaa.

S-luokasta löytyy myös Veil of Mist, jonka avulla hidastetaan aikaa hetkeksi. Tämä on todella hyödyllinen tekniikka taisteluissa, varsinkin joukkotappeluissa tai vihollisten kanssa, joita pitää iskeä tiettyyn kohtaan. Onnea vaan jos aikoo suorittaa Devil Gate Trialit ilman tämän spämmäämistä. Tekniikasta on hyötyä myös taisteluiden ulkopuolella. Päivitys Mist Warp on myös hyödyllinen, sillä sen avulla voi teleportata ilmaiseksi latauspisteiden välillä, joskin Mist Warpin piirtäminen on lähes aina suuren tuskan takana. Miten pelkän X:n piirtäminen voi olla muka näin vaikeaa??

A-LUOKKA

Täältä löytyvät Crescent ja Sunrise yhdessä. Näillä tekniikoilla voidaan vaihtaa vuorokaudenaikaa tai pitkittää vuorokaudenajan kestoa. Oikein näyttävä tekniikka, tämä jos mikä on osoitus jumalallisista voimista! Pelin tarina vaatii monesti olevan yö tai päivä, jotta jokin asia voi tapahtua. Nämä on oikein näppärästi saatu kirjoitettua mukaan, ilman, että tuntuu väkinäiseltä tai tapahtuu liian usein.

Galestorm on lyhyt tuulenpuuskaus, jolle löytyy yllättävän paljon käyttöä. Taisteluissa spämmään paljon Whirlwind-päivitystä, joka luo Amaterasun ympärille suojaavan hirmumyrskyn, joka sekä vahingoittaa vastustajia että pitää heidät etäällä.

Cherry Bombit ovat pommeja, joilla voi paukutella vastustajia tai raivata kulkureittejä. Nämä eivät ole taisteluissa kovinkaan vahvoja, mutta ovat kuitenkin käteviä pysäyttämään vihollisia hetkeksi. Kun molemmat päivitykset on saatu Amaterasu voi luoda kolme pommia yhtäaikaa. Aika paljon tulee näitäkin käytettyä.

Power Slash on ehkä pelin maallisimmalta tuntuva tekniikka. Sen avulla vain viilletään asioita miekan lailla. Päivitykset vain lisäävät viillon voimaa. Tämä ei ole mitenkään omaperäinen tai kiinnostava voima, mutta tuleehan sitäkin käytettyä paljon pelin aikana. Kaikenlaista kannattaa ainakin kokeilla viiltää ja katsoa mitä tapahtuu.

A-luokkaan kuuluu vielä Inferno, jolla voi johdattaa tulta paikasta A paikkaan B. Tätä varten pitää kuitenkin olla jo olemassa tulen lähde, kuten nuotio, lyhty tai Amaterasun palava varuste. Tämän takia Infernoa tulee käytettyä hyvin harvoin, mutta Fireburst-päivityksen ansiosta Amaterasu voi luoda tyhjästä hetken raivoavan liekkimeren. Tällä onkin heti enemmän käyttöä, ainakin tappeluissa. Tosin käytän tätä liberaalisti vähän kaikkialla, heti kun astun uuteen huoneeseen pistän koko kämpän roihuamaan, jotta kaikki piilossa olevat hyödykkeet pulpahtavat esille. Ja onhan tämä oikein näyttävä tekniikka!

B-LUOKKA

Täältä löytyy Rejuvenation. Tämä on hyvin turhauttava tapaus, sillä tekniikassa ei ole mitään vikaa ja idean tasolla se on oikein hyvä, mutta pelissä on vähän käyttöä sille. Tällä tekniikalla voi korjata rikkoontuneita esineitä. Toisin kuin muilla tekniikoilla, Rejuvenationilla ei pysty leikittelemään vapaasti, koska korjattavia esineitä löytyy todella harvoin.

B-luokassa on myös Vine. Yhdistämällä Amaterasun liaanikukkaan voi pelaaja heilauttaa itsensä paikkoihin, joihin olisi muuten mahdotonta päästä. Tätäkin tekniikkaa voi käyttää vain niissä paikoissa, joissa näitä kukkia löytyy. Pelissä on pakollinen kohta, jossa ajelehditaan kovaa vauhtia tukilla joessa, ja on nopeasti sidottava tukki liaaneilla aloilleen. On tämäkin kirottu työmaa! Takuulla menee pieleen, kun ei ole vain omista reaktioista kiinni, vaan peli ei aina rekisteröi onnistuneen näköisiä kiinnityksiä.

C-LUOKKA

Catwalk on myös rajoittunut vain niihin paikkoihin, joissa on kissapatsaita. Vetämällä viivan kissapatsaasta pitkin seinää Amaterasu tekee seinään tarttumapinnan, jota pitkin hän voi hyppiä. Eteneminen tätä pintaa pitkin on vaivalloista ja monesti Amaterasu ei onnistu hyppyjen välillä tarttumaan seinästä ajoissa, jolloin tippuu alas ja sama urakka pitää aloittaa alusta. Pelissä on pakollinen tarinaosuus, jossa pitää kiivetä hirvittävän korkea torni. Tornissa on onneksi tasaisin väliajoin "turvakaiteita", joten Amaterasun ei tarvitse tippuessaan aloittaa aivan alusta, mutta tämä osuus on silti puuduttavaa x-nappulan paukuttamista.

Water Lilyn avulla Amaterasu luo veden pinnalle lumpeenlehden. Amaterasu menettää terveyttä ja kuolee mikäli hän joutuu uimaan pitkän aikaa. Lumpeiden avulla hän pystyy joten kuten kulkemaan vedessä, mutta näidenkin luominen on aika vaivalloista. Edetäkseen on joko piirrettävä jatkuvasti uusia lumpeita, tai sitten luoda tuulenpuuskia kuljettamaan lumpeenlehteä eteenpäin. Kumpikin on hidasta touhua ja pidemmällä matkalla muste loppuu jatkuvasti kesken, ja pitää odotella mustepullojen täyttymistä. Tekniikasta tulee täysin tarpeeton jahka pelaaja pääsee ostamaan Water Tabletin, jonka avulla hän voi kävellä vetten päällä.

Blizzard toimii samalla lailla kuin Inferno, mutta tulen sijaan johdattaa jäätä. Jos lähellä on jään lähde Amaterasu voi hetkeksi jäädyttää vihollisia. Tämä tekniikka saadaan niin myöhäisessä vaiheessa, että harvoin edes muistan käyttää tätä, ja jäätä on saatavilla harvoin. Päivitetty versio luo ruudulle hetkellisen jäämyrskyn, mutta jälleen unohdan aina tämän olemassaolon ja käytän Fireburstia tai Whirlwindiä. 

Eihän Watersprout huono tekniikka ole, mutta ei mitenkään vaikuttavakaan. Tämän avulla Amaterasu voi johdattaa vettä, tai tietyllä tavalla kuplivia kohtia vedestä voi nostattaa Amaterasua kannatteleviksi vesipylväiksi. Veden lähteitä on hyvin paljon, joten kyllähän tätä voisi halutessaan käyttää paljonkin. Mutta ei tule käytettyä. Fountain-päivityksen avulla Amaterasu voi teleportata ilmaiseksi merenneitojen lähteillä. Mermaid Coinit ovat kuitenkin halpoja, joten tällä ei ole niin väliä. Deluge-päivityksen avulla voidaan luoda sadetta. Tätä voi käyttää tappeluissa hyväkseen, sillä se yleensä hidastaa viholliset paikoilleen. Mieluummin kuitenkin hidastan aikaa.

D-LUOKKA

Surkeimmassa D-luokassa on Thunderstorm, jolla voi johdattaa sähköä. Jälleen tälle on tiettyjen tarinaosuuksien ulkopuolella hyvin vähän käyttöä, koska sähkönlähteitä on vähän. Päivitys Thunderbolt luo salaman tyhjästä, mutta voi hemmetti kun tätä on vaikeaa käyttää! Juuri oikeanlainen salamasymboli on vaikeaa saada aikaan, ja kun peli onnistuneesti rekisteröi sen iskee salama kuitenkin ihan väärään paikkaan. Koen tämän taidon lähes hyödyttömäksi koska pieleen menee kuitenkin.

Mielestäni pelissä olevat tekniikat ovat juuri tarpeeksi yliluonnollisia, jotta Amaterasun voi todella ajatella olevan jumala, mutta hän ei ole liian ylivoipa, jolloin pelaajalla ei olisi mitään haasteita. Tasapaino tässä on saavutettu hyvin.

Ōkami Official Complete Works (taidekirja)

 
NIMI: Ōkami Official Complete Works (大神絵草子 絆 -大神設定画集-)
VUOSI: 2006 (Japaniksi), 2008 (Englanniksi)
KUVITTAJAT: Clover Studio

Hyvää uutta vuotta lukijoille! Ollaanpas nyt ahkeria ja aloitetaan blogittamalla heti vuoden ekana päivänä.

En tiedä minkä takia kesti monta vuotta, että aloin käsittelemään Ōkamia täällä, mutta viimeaikaisten pelailujeni innostamana luin myös taidekirjan uudestaan ajatuksella läpi. Muistelisin, että kun monta vuotta sitten sain tämän kirjan ystävältäni lahjana en vielä silloin ollut erityisemmin vaikuttunut siitä. Tämä todennäköisesti johtui siitä, että peli oli tuossa vaiheessa minulle vielä aika uusi juttu, enkä ollut ehtinyt rakastua siihen. Nyt kun palasin kirjan pariin olin kuitenkin lukemassa täysin eri asenteella. Huh huh, näin vaivalla laadittua, paksua ja laadukasta taidekirjaa harvoin näkee. Kirja on todella näyttävä, SUURI ja siinä on 288 sivua. Jo kannet tekevät vaikutuksen, niissä on oikein tyylikäs värimaailma ja Amaterasun ääriviivat hohtavat kultaisina. Kirja yksinkertaisesti huokuu arvokkuutta.

Kirjassa on ilahduttava määrä projektin alkupuolen luonnoksia, uutiskirjeissä ja lehdissä julkaistuja promokuvia ja muuta sekalaista mainosmateriaalia, kaikki pelissä esiintyneet pysäytyskuvat, kartta, storyboardeja... Ihan jokainen paikka, vihollinen ja mitätön sivuhahmo esitellään runsaiden kuvitusten ja edes lyhyen taustakertomuksen kera. Ihan mielenkiintoisena lisänä pitkin kirjaa on merkitty mitä virallisen soundtrackin kappaletta kannattaa kuunnella sivua lukiessa. Minulla ei tätä levyä ole, mutta tämäkin on sellainen täysin ylimääräinen vaivannäkö, jonka lisäämistä arvostan.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kaikki pelistä pois jääneet materiaalit, kuten alueet ja hahmot, joita ei deadlinejen tai budjetin takia voitu lisätä. On todella mielenkiintoista lukea taiteilijoiden kertomuksia mistä he ovat saaneet inspiraationsa ja mitä he oikein havittelivat tietyllä designillä. Taisteluiden aikana vihollisia ei ehdi ihastelemaan, mutta kirjassa heidät näkee selkeästi. On myös kiinnostavaa nähdä luonnoksia, joissa pelin lopullinen tyylisuunta on vielä hakusessa. Kaikki eivät tätä ehkä tiedä, mutta peliähän oli alkuvaiheessa suunniteltu tehtävän fotorealistisella tyylillä!

Fanillehan ei koskaan mikään riitä. Vaikka kirja onkin täynnä tekijöiden kommentteja ja kaikenlaista nippelitietoa, olisin toivonut jotain pidempää haastattelua tai esseetä. Joko itse projektin luomiseen liittyen, tai vaikka essee pelissä esiintyneistä japanilaisista taruista. Minä kun olen tällainen länsimaalainen tollo, en välttämättä tiedä mikä tarinaosuus on ollut täysin hatusta vedettyä ja mikä pohjautuu johonkin ikivanhaan kertomukseen. Ihan lopussa oli onneksi ohjaajan ja Clover Studion toimitusjohtajan mietteitä.

Kirja on onneksi säilytetty mahdollisimman alkuperäisessä muodossa, sitä ei ole esimerkiksi peilattu. Kääntäjänä on toiminut näemmä eri henkilö(t) kuin pelissä, sillä joitain nimiä on käännetty hieman eri tavalla, mutta lukija kyllä ymmärtää mistä on kyse. Itseäni vähän harmitti, että taitelijoiden nimiä ei oltu kirjoitettu länsimaalaisittain kuvatekstien alle, vaan joka tekstin kohdalla näkyi vain allekirjoituksena taiteilijan leima, jossa nimi oli japanilaisilla kirjaimilla. Kirjasta löytyy onneksi sivu, jossa selvennetään kuka kirjoittaa milläkin leimalla, mutta on vähän tympeää joutua toistuvasti palaamaan tuolle sivulle tarkistamaan.

Iso suositus pelin faneille! Kirja oli jossain vaiheessa loppuunmyyty ja hinnat kipusivat pilviin, mutta kovakantinen uusintapainos on teetetty pari vuotta sitten - oikeastaan jo tuo oli vihje tulevasta pelistä. Itselläni on pehmeäkantinen versio ja näin paksuun kirjaan pehmeäkantisuus ei oikein toimi, omasta kirjastani liimaus on alkanut pettämään.

TÄHDET: *****

Ōkami saa jatko-osan!

Ōkamin arvostelun löydät täältä.

Ihmeiden aika ei ole ohi! En olisi koskaan uskonut näin käyvän, mutta Ōkami-peli saa viimein jatkoa lähes 20 vuoden odotuksen jälkeen. Tulevasta pelistä, josta käytetään vielä vain työnimeä Ōkami Sequel, julkaistiin teaseri The Game Awardsissa. Pelin tuotanto aloitetaan piakkoin. Tsekkaa teaseri tästä alta:

Olen tästä todella innoissani! Mikä sattuma, että olen juuri nyt pelaamassa peliä uudestaan ja peli on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Aion myös lähiaikoina tehdä tänne arvostelun virallisesta taidekirjasta. Minulta löytyy myös vain Nintendo DS:lle julkaistu Ōkamiden, joka tavallaan on kyllä Ōkamin jatko-osa, mutta suurin osa faneista oli pettyneitä siihen, ja alkuperäiselle pelille on jo kauan ruinattu "kunnollista" jatkoa. En itsekään ole koskaan jaksanut pelata Ōkamideniä loppuun asti, enkä edes muista sen pelaamisesta mitään. Se ei vaan tuntunut yhtään miltään Ōkamiin verrattuna.

Uuden jatko-osan kohdalla kiinnostaa paljon miten pelin uniikkia visuaalista ilmettä aiotaan päivittää. Teaserissa näkyi jo jonkin verran uudempaa graafista ilmettä, mutta kun kyseessä on vain teaseri tähän saattaa tulla vielä paljon muutoksia. Teaseri oli kyllä kaunis, mutta toivon etteivät grafiikat jää ihan noin karheiksi ja epäselviksi. Alkuperäisen pelin ohjaaja Hideki Kamiya on palannut ohjaamaan myös uutta peliä ja perustanut uuden Clovers-tiimin sitä varten. Uskoisin siis, että peli on hyvissä käsissä. Alkuperäisen pelin juoni päättyi tavalla, joka tuntui sopivan lopulliselta. Toivottavasti Orochi ei palaa, sillä sain hänestä jo yliannostuksen! Japanissa on vaikka kuinka paljon kiinnostavia demoneita ja kryptidejä, joten odotan innolla millaisia mielikuvituksellisia otuksia keksitään tällä kertaa.

Mielenkiintoista myös tuleeko uusi peli ottamaan Ōkamideniä huomioon. Olisihan se hauskaa, jos Amaterasulla olisi jatkiksessa söpö pentu. Mutta jostain luin, että Hideki Kamiya oli ollut katkera kun ei ollut saanut tehdä Ōkamille suunnittelemaansa jatkoa, vaan Capcom valitsi toisen ohjaajan huomattavasti vähemmän kunnianhimoiselle Ōkamidenille. Voi hyvin olla, että uusi peli ei ota sen tapahtumia ja hahmoja mitenkään huomioon. Tämä ei olisi suuri menetys.

Ōkami (peli)

NIMI: Ōkami
VUOSI: Alkuperäinen versio 2006
TEKIJÄ: Clover Studio
KONSOLI: Alkuperäinen versio Playstation 2, Wii.
HD-versio Playstation 3 & 4, Xbox One, Nintendo Switch, Windows

Playstation 2:lle julkaistu Ōkami menestyi alunperin huonosti, sillä se julkaistiin juuri kun Playstation 3- ja Xbox 360 -konsolit ilmestyivät ja PS2 oli tiensä päässä. Pelin julkaissut Clover Studio purettiin hyvin pian pelin julkaisun jälkeen. Surkeasta ajoituksesta huolimatta peli on myöhemmin kerännyt suurta arvostusta osakseen, ja moni listaa sen yhdeksi Playstation 2:n parhaaksi peliksi, sekä ylipäänsä ottaa sen mukaan kaikkien aikojen parhaimpiin peleihin konsolista, vuosiluvusta tai genrestä riippumatta. Ōkami on erinomainen esimerkki siitä miten myös videopelit voivat olla suurta taidetta.

Tarina sijoittuu fantasiaversioon muinaisesta Japanista. Muinoin Japania terrorisoinut kahdeksanpäinen lohikäärme Orochi on palannut ja kaikenkarvaisten demonikätyreidensä kanssa uhkaa jälleen syöstä maan pimeyteen. Edellisellä kerralla Orochin päihitti valkoinen susi, joka taistelun jälkeen muuttui patsaaksi Kamiki-kylään. Orochin palattua kylän suojelushenki Sakuya loitsii patsaan jälleen henkiin. Pelaaja on Amaterasu, auringon jumalatar, joka valkoisen suden muodossa taistelee Orochia ja monia muita vihollisia vastaan, saadakseen nousevan auringon maan jälleen valoisaksi ja kukoistavaksi. Päähenkilön ulkomuoto johtuu sanaleikistä: kanjien kirjoitusasusta riippuen Ōkami voi tarkoittaa suurta jumalaa tai sutta, kumpikin lausutaan samalla tavalla.

Amaterasulla on monia kykyjä, mutta hän on alussa hyvin heikko. Saadakseen jumalaiset voimansa takaisin on pelaajan löydettävä lukuisia horrostavia pikkujumalia, jotka voivat palauttaa Amaterasulle hänen unohtamansa tekniikat. Pelin kiinnostavin ja omaperäisin mekaniikka on Amaterasun jumalallinen sivellin. Pelaaja pystyy milloin vain pysäyttämään pelin ja kirjaimellisesti piirtämään kanvaasiksi muuttuneelle ruudulle jonkin yksinkertaisen merkin, jolla Amaterasu voi esimerkiksi viiltää vihollista, saada kuihtuneen puun kukkimaan, luoda sadetta, salaman, tulta tai tuulenpuuskan, tai vaihtaa vuorokaudenaikaa. Siveltimellä on lukuisia käyttötarkoituksia niin taisteluissa kuin maailman tutkiskelussa, ja onhan taikoja hauskaa käyttää pelkkään huvitteluunkin.

Siveltimen lisäksi Amaterasu voi taistella myös fyysisellä voimalla. Pelissä on kolme aseluokkaa, kussakin luokassa useita aseita, ja Amaterasu voi pitää kahta asetta yhtäaikaa aktiivisena, sekä yhdistellä näistä juuri pelaajalle sopivan kombon. Itse suosin rosary-aseita, joilla voin pysytellä kaukana vihollisista ja iskeä heitä nopeasti monta kertaa putkeen, joskin niiden iskuvoima on heikkoa. Taistelut vaativat monesti strategiaa, jossa yhdistellään sivellintaikoja ja raakaa voimaa. Pelissä on paljon erilaisia vihollisia, eikä pelkällä aivottomalla mäiskinnällä voi voittaa.

Vaikka taistelut ovatkin välillä uuvuttavia, on niissä paljon vaihtelua ja ketterää Amaterasua on ilo ohjata. Amaterasu reagoi hyvin herkästi kontrolleihin, ja myös siveltimen käyttö on yleensä sujuvaa. Minulla on kuitenkin kokemusta vain alkuperäisestä PS2-versiosta. Kuitenkin joissain kohdin peli vaatii liikaa tarkkuutta siveltimen kanssa (etenkin blockhead-viholliset ovat tuottaneet monelle päänvaivaa) ja tässä pelaajan ainoat vaihtoehdot ovat joko yrittää yhä uudelleen, tai sitten toivoa, että pelissä voi edetä jollain muulla tavalla. Joissain kohdin hämmennystä voi aiheuttaa se, että kanvaasille maalattavat merkit on maalattava "japanilaisittain", eli piirtäminen pitää aloittaa eri suunnasta kuin länsimaalainen ihminen on ehkä tottunut. Suurimmaksi osaksi sivellintä on kuitenkin helppo käyttää.

Mutta suurimmalle osalle pelaajista pelin tärkeintä antia ovat taatusti sen ainutlaatuinen tarina ja tunnelma. Peli on todella pitkä. Pelkästään tarina Orochin päihittämiseen asti olisi riittänyt yhdeksi peliksi, mutta mitä ihmettä, pelihän jatkuu vaikka kuinka pitkään tämänkin jälkeen ja luvassa on hyvin monta kiinnostavaa tarina-arkkia! Amaterasu pääsee seikkailemaan ympäri Japania. Pikkuhiljaa maailma avautuu ja Amaterasu kulkee Kamikin pikkukylästä vehreisiin metsiin, ahtaisiin luolastoihin, aavalle merelle, vilkkaaseen pääkaupunkiin, ja jopa lumiselle Hokkaidolle asti.  Pääsemme muun muassa tutkimaan kummituksia täynnä olevaa laivaa, auttamaan meren pohjan vedenväkeä, etsimään prinsessan kadonneita henkivartijakoiria, aikamatkustamme menneisyyteen, ja kutistumme jotta mahdumme kulkemaan keisarin sisuskaluissa. Tämä ja paljon, paljon muuta!

Amaterasu ei auta Japania vain vetämällä pahiksia turpaan, vaan hän myös elvyttää kuihtuneet alueet uuteen uskoon, sekä auttaa hädässä olevia ihmisiä ja eläimiä. Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä, kun saa auttaa muita ja saa konkreettisesti nähdä työnsä tulokset. Kun olet auttanut jotakuta tämä antaa Amaterasulle ylistystä (praise). Praisea voi käyttää Amaterasun kykyjen ja aseiden voimistamiseen.  Pääjuonen lisäksi pelissä on paljon vapaaehtoisia minipelejä. Voit esimerkiksi ruokkia nälkäisiä eläimiä tai kerätä aarteita. Samalle alueelle kannattaa tulla monta kertaa uudestaan, sillä Amaterasun oppiessa uusia kykyjä hän voi päästä aiemmin ulottumattomissa olleisiin paikkoihin tai tehdä jotain, mikä ei ollut aiemmin mahdollista. On myös mukavaa vain kiireettömästi tutkia maailmaa ja puhua jokaisen mahdollisen ihmisen kanssa, täysin randomeilla tyypeillä on monesti selkeästi erottuvia persoonia ja jotain mielenkiintoista sanottavaa.

Tietenkin myös itse Amaterasu on ihastuttava päähenkilö. Hänessä yhdistyy saumattomasti jumalattaren arvokkuus ja veikeä koiramaisuus. Amaterasu on aina hiljaa ja tavalliset ihmiset näkevät hänet pelkkänä koirana (jotkut sentään tunnistavat sudeksi). Ympäristön parantamisen lisäksi on mukavaa seurata kuinka Amaterasu voimistuu, ja kuinka samalla ihmisten asenteet muuttuvat toiveikkaammiksi. Mukana on monta vakiokasvoa, jotka ovat kaikki suuria persoonia.

Ōkami on suorastaan ylistys japanilaiselle kulttuurille ja mytologialle. Aiheesta ei tarvitse tietää mitään etukäteen, mutta japanilaisen kulttuurin fanittajat varmasti bongaavat pelistä paljon tuttuja aiheita. Suurin osa pelin juonikuvioista pohjautuu Japanin mytologiaan, joskin suuria vapauksia on otettu. Juonen lisäksi myös pelin ulkoasu on erittäin japanilainen. Grafiikka matkii perinteisiä japanilaisia maalauksia, ja vaikka tämä vaatii aluksi totuttelua, on peli paikoitellen suorastaan hengästyttävän kaunis ja ennen kaikkea uniikki. Myös äänimaailma ihastuttaa. Hauskana ideana pelin hahmot eivät puhu, vaan mutisevat täyttä siansaksaa. Tällä tavoin peliä ei ole tarvittu kääntää uudelleen eri kielille muuta kuin tekstimuodossa. Tähänkin tottuu ja ajan kanssa tämäkin tuntuu hurmaavalta. Pelissä on tehty paljon erikoisia valintoja, jotka yksinkertaisesti toimivat outoudestaan huolimatta.

Mutta eihän mikään voi olla täydellistä. Heti alussa Ōkamin kompastuskivenä on sen liian pitkä ja tylsä tutoriaalijakso, jonka aikana pelin maailma on minimalistinen, Amaterasu ei osaa mitään ja pelaajalle opetetaan kädestä pidellen siveltimen käyttö. Tämä jakso antaa pelistä hyvin yksitoikkoisen vaikutelman. Toivottavasti jaksatte pelata tämän vaiheen läpi! Pelin pituutta on lisätty välillä vähän kyseenalaisin keinoin, sillä Orochia vastaan joudutaan taistelemaan peräti kolme kertaa - ei sentään perätysten, vaan nämä taistelut on siroteltu pitkin tarinaa. Muutamassa kohdassa tarinaa Amaterasu jää myös "lukkojen taakse", eikä enää voi palata tutkimaan maailmaa ennen kuin on saanut tietyn osan tarinaa käsiteltyä loppuun. Tämä ei sinänsä haittaa vielä keskellä tarinaa, mutta näin käy myös ihan lopussa kun pelaaja pääsee Yamato-laivaan. Pelaajan täytyy olla täysin varma, että on suorittanut kaikki haluamansa sivutehtävät ja tutkimukset ennen kuin astuu Yamaton sisälle, sillä paluuta ei tämän jälkeen ole ja peli päättyy Yamaton jälkeen.

Pelin laajuuden ja sen ihanan tunnelman vuoksi sen pariin on kivaa palata uudelleen. On ihailtavaa kuinka taiteellinen visio pelissä on, ja kuinka jumalaisen siveltimen avulla myös pelaaja saadaan osallistumaan sen taiteeseen - edes jossain määrin. Näin ainutlaatuista peliä tapaa harvoin. Sen viat ovat vain pikkuvikoja ja ne annettakoon anteeksi. Pelistä on myöhemmin julkaistu HD-versio uudemmille konsoleille, sekä vähemmän kunnianhimoinen, Amaterasun pennusta kertova jatko-osa Okamiden julkaistiin Nintendo DS:lle. Omistan myös tämän, mutta en koskaan ole jaksanut pelata sitä loppuun.

TÄHDET: *****