Miten opetat koirasi näyttämään hampaita

Hampaiden näyttäminen oli Bonon vakiotemppu, josta otin miljoonia Erämaan kutsu- ja Hopeanuoli-henkisiä valokuvia. Aika harva koira osaa tätä temppua, joten silloin tällöin joku kysyi miten se on opetettu. Mitäpä sitä salailemaan, kerrotaan sitten. Opetin tempun koirilleni eri tavoilla, ja keksin myös muitakin tapoja, joten varmasti jokin toimii lukijan rekun kanssa.

Bonossa oli merkittävä osa saksanpaimenkoiraa. Sakemanneilla, belggareilla, holskuilla ja vastaavilla roduilla on tapana haukkuessaan helposti vilauttaa hammasta samalla. Bono oppi ensin haukkumaan käskystä, ja sitten annoin palkkaa vain kun hampaat olivat esillä ja varsinaista haukkua ei ollut ehtinyt vielä tulla. Ajoitus ja selkeys on tässä tärkeää. HETI kun sitä hammasta näkyy on selkeästi ilmoitettava joko uniikilla kehulla tai naksuttimella, että TÄMÄ on se asia, mitä odotan, ja koira saa HETI namia naamaan. En ole koskaan käyttänyt naksuttimia, siinä olisi liikaa mietittävää aivoilleni kun käsissä on liikaa tavaraa ja ajatellakin pitäisi samaan aikaan, mutta minulla se merkkisana on lyhyt ja innokas JES/YES, jota en käytä milloinkaan muuten arjessa.

Tällä tavoin erittelin haukkumisen ja hampaiden näyttämisen eri käskyiksi, mutta koska temppu oli opetettu haukkumisen kautta, monesti sitä haukkua silti lipsahti joukkoon. Jos vahinkohaukulta haluaa välttyä, kannattaa opettaa jollain muulla tapaa.

Karnollekin halusin opettaa tämän jalon taidon, mutta epäilin ettei se olisi mahdollista. Karno on hiljainen, se ei hauku juuri koskaan ja silloin harvoin kun tätä tapahtuu, on haukku yksittäinen terävä VÄH! Siinä ei hampaat ole näkyvillä ollenkaan. Karno on todella pehmeäluonteinen nössö, joten epäilin saisinko sitä koskaan tarjoamaan elettä, joka on uhkaavan näköinen. Eihän se minulle halua ryttyillä, mutta jotenkin siitä pitäisi kaivaa esiin halu näyttää minulle hampaita.

Yhtenä päivänä ajattelin harjoittaa itsehillintää ja ihmisten ruuan jättämistä rauhaan. Pidin juustoa, eli Karnon superhekkua, kädessäni ja suljin sen nyrkkiin aina kun Karno yritti kaapata juuston. Totta kai juuston katoaminen harmitti ja Karno tökki nyrkkiä kuonollaan. Silloin tuli ahaa-elämys, ja lähdinkin harjoittelemaan tätä hammastemppua. Pidin nyrkkiä kiinni ja seurasin millaisia eleitä koira tekee. Kuonolla tökkimistä, nyrkin nakerrusta ja nuolentaa, tuijottamista, ja sitten koira turhautuneena napsaisi ilmaa - JES! Leukojen napsautuksesta heti merkkisana ja juusto naamaan. Tämä ei ollut ihan se, mitä halusin, mutta selkeästi askel kohti haluttua asiaa. Jatkoin juuston pitämistä nyrkissä ja aina, kun Karno tarjosi leukojen napsautusta namia lapottiin välittömästi sen kitusiin. Mitä enemmän eleessä tuli hampaat esille, sitä enemmän kehua ja namia tuli. Jo seuraavana päivänä ele oli niin selkeä, että sen sai kännykameralla talteen kun otti kuvia sarjatulella. Jahans, tämä operaatio olikin paljon helpompi kuin luulin.

Millaisia muita keinoja voisi olla? Näitä en ole kokeillut, mutta ne voisivat olla kokeilun arvoisia, jos yllä mainitut eivät syystä tai toisesta toimi. Koiran herkkää kirsua ja viiksiä voi kutitella sormilla tai vaikka höyhenellä, ja heti kun tulee jonkinlaista irvistystä kehutaan ja lahjotaan. Koiran kanssa voi painia ja kädellä voi elehtiä ikään kuin se olisi pureva kita, tällä "kitakädellä" mukamas näykitään koiraa naamasta ja ihan naaman edessä käsi tekee ilmassa purevaa liikettä. Tämä ehkä voi provosoida koiran leikkiessä näyttämään hampaita. Olen molemmilla koirilla käyttänyt tällaista ilmaa purevaa kättä ja sanaa "murise" merkkinä siitä, mitä temppua nyt haluan, vaikka en sitä opetusvaiheessa käyttänytkään.

On myös mahdollista käyttää hyväksi koiran luontaista taipumusta puolustaa arvokasta omaisuuttaan, kuten lelua tai superhyvää ruokaa. Koiralle annetaan vaikka kuppi raakaa lihaa, sitten viereen tuodaan toinen koira tai kuppia härkitään kädellä (tai mieluummin jollain kättä pidemmällä), jolloin koira saattaa alkaa irvistellä. Halutusta irvistyksestä seuraa heti kiitosta ja palkkiota. Tämä on vähän epäeettisen puolelle kallistuva keino, sillä koira tuntee tässä aitoa stressiä, ja tämä voi myös pahentaa resurssiaggressiota arjessa. En siis todellakaan suosittele. Tämä keino on kuitenkin usein käytössä elokuvissa. Esimerkiksi eräässä lehtijutussa Jungle Exotics -yrityksen eläinkouluttaja Joe Camp kertoi saaneensa koirasudet irvistämään tällä tavoin Valkohammas 2 -elokuvaa varten.

Varmasti muitakin keinoja on olemassa. Olkaa luovia, kärsivällisiä ja muistakaa oikea ajoitus kehulle ja namille!

Kaikenkarvaisia kohtaamisia koiralenkeillä

Olen pohjimmiltani valitettavan laiska ihminen. Rakastan luontoa, rakastan luonnossa olemista, mutta jostain käsittämättömästä syystä en mene ulos ilman selkeää syytä. Ajatus lenkille lähdöstä yksin tuntuu suorastaan psykopaattiselta! Tarvitsen ulkoiluttajan. Se joku on tietenkin koira. Koira on avain luontoon tällaisellekin mukavuudenhaluiselle kaupunkilaistollosohvaperunalle. Onneksi näitä otuksia on olemassa. Ilman koiraa olisin jäänyt monesta kokemuksesta paitsi.

Avarassa luonnossa on ulkoiluttajan ja ihmisen lisäksi muitakin eläimiä, jotka ovat kuitenkin sen verran salamyhkäisiä, että niitä harvoin pääsee näkemään. Kun koiran kanssa käy lenkillä joka päivä monta kertaa päivässä, etenkin aikaisin aamulla tai keskellä yötä kun suurin osa ihmisistä on nukkumassa, pakostakin lopulta pääsee näkemään metsän asukkeja tai kiinnostavia luonnonilmiöitä.

Bonon kanssa asuimme ihan aluksi monta vuotta kerrostalossa. Silti niinkin urbaanilla alueella oli elämää, etenkin öisin. Ketut olivat melko yleisiä näkyjä. Asuimme vuosikausia tyhjänä ja hylättynä olleen Ristikarin koulun vieressä, jossa olin ehtinyt viettää ala-asteeni ennen kuin rakennus jätettiin luonnon ja vandaalien armoille.

Koulun tontilla oli yllättävän iso metsä, jossa oli joissain paikoin varsin tiheää pusikkoa. Kerran olimme keskellä päivää tällaisellä tiheämmin pusikoituneella alueella, kun huomasin ehkä kymmenen metrin päässä lyllertävän supikoira. Se ei huomannut meitä ollenkaan. Bono kyllä näki sen ja hetken tuijotti sitä hiljaa, kiihtymyksen kasvaessa ja uhatessa kihistä sen korvista ulos, kunnes se purkautui viimein suusta huutona. Näimme myös toisen supikoiran läheisellä pururadalla. Oli iltahämärä kun seurasimme yhtä harvemmin käytössä olevaa polkua, ja näin ehkä parin-kolmenkymmenen metrin päässä olevan polun vieressä kanto. Sen päällä istui supikoira meitä katsomassa. Se istui niin sievästi ja symmetrisesti, kuin olisi poseerannut kuvaajalle. Olisipa ollut kamera. Oikeastihan tilanne kesti vain pari sekuntia, jonka jälkeen se ampaisi karkuun. Ei siinä olisi kukaan ehtinyt ottaa kuvaa, mutta näky kannolla poseeraavasta supista ehti porautua mieleeni.

Ristikarin koulun vieressä tein myös tähän mennessä harvinaisimman eläinbongaukseni. Oli yö, ja taisi olla syksy, koska muistan olleen pimeää ja viileää. Katulampun valossa huomasin jonkin pienen-mutta-merkittävän-kokoisen lentävän ohitseni ja läpsähtävän (kuului läps) viereiseen puun runkoon. Liito-orava! Ensimmäinen tunnereaktioni oli kuvotus. Otus oli litteä kuin pannukakku ja sillä oli suuret, hyönteismäiset mulkosilmät. Muutamaa vuotta myöhemmin mainitsin havainnosta Facebookin paikallisryhmässä ja tämä olikin big deal, joku ilmeisesti liito-oravia tutkiva henkilö kirjasi havainnon ylös.

Koulun metsästä löytyi kerran todiste siitä, että vandaalit olivat purkaneet pahaa oloaan myös ainakin yhteen eläimeen. Siellä oli punaisella narulla hirtetty orava. Muurahaiset olivat jo syöneet sen silmät. Aikuista oravaa olisi vaikeaa saada kiinni, joten toivottavasti pahantekijät olivat vain löytäneet oravan kuolleena ja sitten hirttäneet sen.

Kerran helmikuussa Bono nuuski maata. Lumihiutaleet tippuivat hiljakseen, oli yö ja näin, että pimeydestä lähestyi jokin vaalea lintu. Luulin sitä ensin lokiksi. Se lensi matalalla meitä kohti, sitten muutaman metrin päässä nosti korkeutta ja liisi ylitsemme. Ei kuulunut mitään ääntä. Se oli kovin maaginen hetki. Kotona katselin Suomen pöllötarjontaa läpi ja päättelin, että se oli varmaan helmipöllö.

Kerran loppukesällä tai syksyllä, jälleen yöllä, olin Bonon kanssa lenkillä ja jostain ilmestyi ympärilleni pörräämään aivan käsittämättömän iso koppakuoriainen. Se oli valehtelematta puolikkaan nyrkkini kokoinen - tosin ottakaa huomioon, että minulla on pienet kädet. Olin aivan järkyttynyt ja yökötti. Bono oli riemuissaan! Vau mikä makupala leijui ilmassa! Mistä lie alimmasta helvetistä tullut öttiäinen katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyi. En ole koskaan tuota ennen tai tuon jälkeen nähnyt vastaavaa. Ei mitään hajua mikä se oli. Ehkä tänne eksynyt tamminkainen.

Bonon kanssa tuli vietettyä kymmenen vuotta. Siihen aikaan mahtui kaikenlaista, jopa lentäviä lautasia. Kun muutimme nykyiseen asuntoon vietimme monia öitä läheisillä pelloilla norkoillen. Bono oli suurimman osan elämästään, noh, haastavaluonteinen. Tämän vuoksi monesti päästin itseni helpolla ja painotin pisimmän lenkin yöhön, jolloin vastaantulijoita olisi mahdollisimman vähän. Bono oli mestarimyyrästäjä ja kaivoi antaumuksella pellon reunaa vaikka puoli tuntia putkeen, ja koska tiesin tämän olevan koiralle suuri henkireikä, annoin sen toteuttaa itseään. Pitihän senkin kestää se, että emäntä istuu joka päivä tuntikausia tietokoneella. Joten Bonon kaivaessa kulutin aikaa katselemalla tähtitaivasta. Joskus siellä näkyi jotain erikoista. Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisesta huuhaasta, mutta yritän silti ensimmäisenä löytää arkisimman, realistisimman ja tylsimmän vaihtoehdon outoihin havaintoihin.

27.-28.9.2021 välisenä yönä taivaalla leijaili hitaasti outo kelmeän valkoinen ja teräväkärkinen valo. Valo vaihteli hitaasti korkeutta ja sen kulku näytti päämäärättömältä. Outoa oli myös, että valo eteni haihtuva pää edellä. Katsoin sitä niin kauan kuin mahdollista, vaikka alkukantainen pelko uhkasi vallata minut. Valon verkkaisesta etenemisestä päättelin, että kyseessä oli todennäköisesti jokin luonnonilmiö eikä alienit, mutta pelko hiipi silti varmuuden vuoksi. Lopulta valo katosi talojen taakse, ja minunkin rohkeus oli pettämässä, joten kiiruhdin sisälle. Tein äkkiä havainnostani Paintilla kuvan, jonka julkaisin Facebookissa ja kyselin oliko kukaan muu nähnyt sitä. Nopeasti selvisi, että valo oli Kaliforniassa laukaistu Atlas 5 -raketti.

Mutta on siellä taivaalla ollut valoja, joita en ole kyennyt selittämään. Muistan erityisen hyvin yhden yön, jolloin Bono ahkeroi pellolla ja seurasin kauan yötaivaalla liikkuvaa valopistettä, joka näytti täysin samalta kuin tähdet, mutta liikkui satelliitille ja lentokoneelle mahdottomalla tavalla. Nopeuden vaihtelua, liian jyrkkiä käännöksiä. Joskus näitä valoja oli pieni ryhmä, kolmesta viiteen, ja ne hyörivät toistensa ympärillä, kulkivat yhdessä ja lähtivät erilleen. Näitä mysteerivaloja on näkynyt sen verran, että uskon muillakin olevan suuret mahdollisuudet päästä näkemään niitä, kunhan vaan jaksaa säännöllisesti katsella taivasta. Koira on tähänkin erinomainen motivaattori!

En ole pitänyt havainnoistani kirjaa, enkä ole kertonut niistä kuin ohimennen muutamalle ihmiselle. Ainoastaan tuosta Atlas 5:ksi paljastuneesta valosta kirjoitin heti Facebookiin, koska valo oli niin suuri, että muidenkin oli pakko nähdä se. Havaintojen jälkeen en myöskään erityisemmin ole jäänyt miettimään niitä. Ehkä vain hyväksyn avariksien olemassaolon niin luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana, ettei sitä tarvitse pohtia sen enempää. Avarikset edustavat kuitenkin suurta tuntematonta, joten samalla kun olen aiheesta hirvittävän kiinnostunut, pelkään myös paljon. Enhän minä voi tietää mitä he haluavat. Monesti näiden valojen seuraaminen oli pakko lopettaa kesken pelon kasvaessa liian suureksi, ja luikin häntä koipien välissä kotiin. Nuoruus vietettiin X-Files- ja Taken-sarjojen ja Fire in the Skyn kaltaisten leffojen parissa, joissa avarikset kaappasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaisia kidutuskokeita ja silpomisia ilman puudutusta. Minua ette kaappaa! Minulla on muutenkin hammaslääkäripelko, näissä sarjoissa/elokuvissa näytetyt kokemukset olisivat hammaslääkärihirvitystä potenssiin tuhat!

Karno ei ole ollut täällä edes puolta vuotta, mutta pikkuhiljaa senkin kanssa on ehditty nähdä kaikenlaista faunaa. Kerran oltiin tulossa töistä ja olimme ihan kohta kotona, kun tien viereisestä pensasmuurista tuli maantasolla esiin jokin haukka, jolla oli kynsissään harakka. Haukalle tuli tietenkin paniikki kun se huomasi meidän tulevan, joten se kiireesti lähti raahaamaan saalistaan pois. Se vähän koomisesti hyppeli muutamia askelia ylisuuren saaliinsa kanssa, kunnes pääsi lentoon. Tosin saalis oli niin painava, ettei haukka pystynyt kuin liitämään juuri ja juuri asfaltin yläpuolella, ja se syöksyi toiseen puskaan. Käveltiin sen ohi jotta se saisi syödä rauhassa.

Meidän lähellä on paljon peltoja, joita tietenkin ympäröivät myyräisät ojat. Lähellä asuu mustavalkoinen kissa, joka on monesti ojan reunoilla kyttäämässä myyriä. Se on sen verran kovanaama ettei väistä Karnoa yhtään. Karno haluaa aina suurella innolla mennä sen luo, mutta kissa ei väistä ja viime hetkillä Karnon rohkeus pettää ja se pysähtyy epävarmasti vinkumaan kissan eteen. Kerran kissa oli taas ojan äärellä ja Karno tuli sen viereen. Huomasin, että ojan veden pinnalla kelluu jotain, jota kissa tuijottaa. Eka arvaukseni oli, että se oli kelluva kakkapökäle. Se olikin iso myyrä. Erehdyttävästi pökäleen näköinen kuitenkin. Kissa ja koira molemmat tuijottivat sitä vierekkäin muutaman sekunnin ajan, kunnes se sukelsi.

Ojissa on muitakin asukkeja. Vaikka merelle on varmaan 5-6 kilometriä, enkä ole varma onko näistä ojista suoraa yhteyttä mereen, on täällä silti ainakin yksi saukko. Jo Bonon aikaan näin saukon leikkisästi pyörivän ympyrää ojan veden pinnalla ja sitten katoavan. Karnon kanssa saukkohavaintoja on nyt kaksi. Molemmat viime kuussa. Kävelimme läheistä hiekkatietä kotiin päin ja huomasin Karnon terästäytyvän, se tuijotti eteenpäin ja oli innostunut. Kahden hiekkatien risteyksessä näkyi olevan jonkun hylkäämä jumppamatto, joten oletin Karnon tuijottavan sitä. Mutta ei! Keskellä päivää ojasta tuli esille saukko, ja se huvittava makkaratuubia muistuttava olento lyllersi niin makkaramaisesti ja tuubimaisesti hiekkatien yli toiseen ojaan. Seuraava havainto taisi olla noin viikkoa myöhemmin myöhään illalla. Kävelimme ilmeisesti niin hiljaa ettei saukko huomannut meitä. Se nousi ojasta noin kymmenen metrin päässä ja ehkä viideksi sekunniksi jähmettyi tuijottamaan meitä. Näin sen selvästi ja sen iso koko yllätti. Koon takia luulin sitä ensin kissaksi. Tilanne oli niin huikea, että kuiskasin ei-kellekään ääneen "holy shit", ja vaikka se hetki kestikin vain sekunteja, aivot hidastavat tuon merkityksellisen ajan ja se tuntuu ikuisuudelta. Kirosin ettei mukana ollut puhelinta, olisin saattanut ehtiä ottaa videon. Toivuttuaan järkytyksestä saukko palasi takaisin sinne mistä oli tullut. Onkohan tuo täällä vakioasukas vai hetkellisesti eksynyt matkailija? Ei näissä ojissa kaloja voi olla. Ehkä se pystyy elämään myyrillä.

Varmasti olen unohtanut monia kohtaamisia, ja osasta ei yksinkertaisesti ole suurempaa sanottavaa. Nykyisellä kotialueella olen öisin monesti nähnyt kettuja. Kerran sellainen jopa juoksi ihan Bonon vierestä, mutta toiseen suuntaan katsova Bono oli jo vanha ja aistillisesti muumioitunut, joten se ei huomannut mitään. Kauriita näkyy säännöllisesti. Hirviä joskus jossain kaukaa. Kerran iltahämärässä näin kaukana kaksi isohkoa elukkaa, joiden uskon olleen mäyriä, mutta valaistus oli niin huonoa etten ole satavarma. Saattoivat olla supikoiriakin.

Kiitos koirille. Ilman heitä en olisi kokenut mitään näistä hetkistä.

The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)

NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens

En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.

Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.

Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä. 

Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.

Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.

Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.

Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.

Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.

Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.

Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.

Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.

Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.

TÄHDET: **1/2

Susi ei kesyyntynyt kaatopaikalla

Inuiitti kaapattujen sudenpentujen kanssa, joita aiotaan ehkä käyttää rekikoirien jalostukseen. Kuva on otettu 50-luvulla ja löytyy kirjasta The Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959).

Jonkinasteinen koira on ollut ihmisen kumppanina kymmenien tuhansien vuosien ajan. Tarkkaa ajankohtaa kumppanuuden alulle ei ole saatu selville. Aivan ensimmäiset kesykoirat eivät tietenkään fyysisesti eronneet mitenkään susista ja ne myös säännöllisesti lisääntyivät uudelleen villisusien kanssa, joten tutkijoilla on suuria vaikeuksia erottaa minkä muinaisen suden jäänteet ovatkin peräisin ihmisen kanssa eläneestä eläimestä. Mutta tiedetään, että koira on ensimmäinen ihmisen kesyttämä eläinlaji ja ollut kanssamme jo ennen kuin opimme viljelemään kasveja. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kesyyntymisprosessi olisi alkanut Siperiassa jääkaudella.

Kesyyntymisen ajankohdan ja sijainnin lisäksi mysteeriksi on jäänyt MITEN kesyyntyminen oikeastaan tapahtui. Muinaisihmiset eivät valitettavasti jättäneet meille muistiinpanoja. Tutkijat ovat esittäneet lukuisia teoriota miten sudesta tuli koira. Yksi näistä on "kaatopaikkateoria", jonka esittivät ensimmäisinä Ray ja Lorna Coppinger. Teorian mukaan muinaisten ihmisten asutusten lähelle kerääntyi kaatopaikkoja, jotka houkuttelivat paikalle opportunistisia susia. Rohkeimmat sudet uskalsivat tulla ihmisten lähettyville ja palkintona tästä rohkeudesta oli helppoa ravintoa. Näistä kaatopaikkasusista tuli aina vaan rohkeampia ja sosiaalisempia, ja ihmiset ystävystyivät niiden kanssa. Sudet tavallaan kesyttivät itse itsensä. Onhan tässä teoriassa jotain järkeä, mutta en itse usko siihen.

Ihan ensimmäisenä teoria kaatuu siihen etten usko jääkauden ihmisillä olleen varsinaisia kaatopaikkoja. Ennen kasvien systemaattista viljelyä ihmisten piti liikkua riistan perässä. Kesällä oli ehkä mahdollista pysytellä tietyllä alueella, sillä osa ravinnosta koostui kasveista. Mutta talvella ainoa ravinnon lähde oli liha. Varmin tapa ruokkia koko perhe tai heimo oli kaataa jokin suuri kasvinsyöjä, kuten poro tai mammutti, joten ihmisten piti liikkua vaeltavien kasvinsyöjien perässä. Koska ihmiset vaelsivat, ei heillä voinut olla mitään vakituista kaatopaikkaa, joka olisi aina samassa paikassa ja johon kerääntyisi paljon ylijäämäravintoa.

Mitä siellä kaatopaikassa konkreettisesti olisi? Tuntuu absurdilta ajatella, että muinaisihmiseltä olisi jäänyt yltiömäärin jätettä. Tuskin jääkaudella nirsoiltiin mitä ruumiinosia popsittiin, nahasta tehtiin vaatteita ja väliaikaisia asumuksia, luut halkaistiin jotta ydin voitaisiin syödä, jänteitä käytettiin vaatteiden ompelemiseen ja työkalujen tekoon. Ylimääräistä lihaa käärittiin nahkapusseihin ja ripustettiin petojen ulottumattomiin, tai haudattiin maahan ja lumeen. Etenkin talvella liha säilyi pitkään, ja muutenkin muinaisihmiset tuskin olivat turhan tarkkoja parasta ennen -päiväyksistä. Miksi ihmeessä elämästä ja kuolemasta taistelevat ihmiset olisivat heittäneet arvokasta ravintoa pois? Vain moderni pumpulissa elävä ja jauhelihansa marketista metsästävä ihminen voi ajatella näin. Tämän päivän syrjässä elävien alkuperäiskansojen selviytymiskeinoista saamme viitteitä miten myös muinaisihmiset toimivat. Kaatopaikalla pitäisi olla paljon hyvää ravintoa, jotta susi päättäisi sen olevan riskin arvoinen, sillä myös ihminen oli vaarallinen peto. Tyhjiksi kaluttujen luiden nakertelu ei olisi motivoinut sutta vaarantamaan henkeään.

En myöskään usko, että kaatopaikalla notkuminen olisi tehnyt susista kesympiä. Lähimenneisyydestä tulee mieleen tapaus, joka osoittaa susien käytöksen muuttuvan pikemminkin normaalia aggressiivisemmaksi tällaisissa tilanteissa.

Tammikuun alussa 2005 Kanadan Saskatchewanissa sudet olivat jo pidemmän aikaa ruokailleet uraniumkaivoksen kaatopaikalla. Yksi susista hyökkäsi kävelyllä olleen 55-vuotiaan kaivostyöntekijän, Fred Desjarlaisin, kimppuun ja puri häntä monta kertaa. Miehen painiessa suden kanssa ohi ajava bussi pysähtyi ja susi pakeni apuun rynnänneitä ihmisiä. Susi jäljitettiin, ammuttiin ja sille tehtiin rabiestesti, joka oli negatiivinen. Saman vuoden marraskuussa susilauma tappoi ja osittain söi yksin kävelyllä olleen 22-vuotiaan Kenton Carnegien. Taistelun jälkiä tutkimalla selvisi, että Carnegie oli kamppailun aikana päässyt nousemaan ylös useita kertoja. Kumpikin miehistä oli ollut vahva ja hyvin taistelukykyinen. Silti sudet, jotka eivät olleet raivotautisia, olivat uskaltaneet käydä heidän kimppuunsa. Kaatopaikalla ruokailu oli totuttanut ne ihmisten läsnäoloon, ne olivat menettäneet pelon ja kunnioituksen ihmistä kohtaan. Mitään positiivista mielleyhtymää ihmistä kohtaan ei selvästi ollut syntynyt.

En usko, että kaatopaikalla ruokaileva susi osaisi olla kiitollinen ja luottavainen ihmistä kohtaan, koska ruoka tulisi liian epäsuorasti ihmiseltä. Vaikka kaatopaikka olisi ihmisten lähettyvillä, susi ei osaisi ajatella, että ruoka tulisi ihmisiltä hyväntahtoisena lahjoituksena. Pikemminkin susi voisi nähdä ihmiset kilpailijana ruoka-aarteesta. Kaatopaikkasusi tietäisi olevansa epätoivottu varas ja todennäköisesti se ajettiin pois aina kun se nähtiin. Tuskin muinaiset ihmiset olisivat riemastuneet nähdessään kuinka heidän lähellä pyöri vaarallisia petoja. Kaatopaikkateoria ei myöskään selitä miksi mikään muu petoeläin ei ole kesyyntynyt tällä tavalla, vaikka kaatopaikoilla vierailisi taatusti muitakin eläimiä.

1963 kaapattu sudenpentu Attawapiskat-intiaanireservissä Ontariossa.

Pidän todennäköisimpänä, että susi kesytettiin kaappaamalla pentuja ihmisten kasvatettaviksi. Tätä ei ole välttämättä suunniteltu etukäteen. Ihmiset ovat ehkä löytäneet suden pesän, ja tilaisuuden tullen tappaneet aikuisen suden, olihan se ihmiselle uhka ja kilpailija. Kun pesässä huomattiin olevan pentuja on ihminen saattanut heltyä tai tulla uteliaaksi. Aikuinen peto on vaarallinen, mutta ihmiseltä on aina löytynyt empatiaa ja sympatiaa keskenkasvuisille otuksille. Pennun adoptointi olisi ollut pieni riski. Siitä ei olisi pitkään aikaan mitään uhkaa ihmisille. Mikäli se ei kasvaessaan sopeutuisi ihmisten tavoille, voisi sen aina tappaa. Pentu oppisi helpommin ihmisten tavat ja leimaantuisi ihmiseen helpommin kuin aikuinen susi. Tämä on yksinkertaisesti helpoin tapa kesyttää mikä tahansa eläin. Yhä tänä päivänä susia ja muitakin villieläimiä kesytetään suoraan nollapisteestä kaappaamalla ne keskenkasvuisina luonnosta. Jos näin tehdään tänään, miksi näin ei oltaisi tehty ennenkin?

Uskon, että kesytysprosessi on tapahtunut useita kertoja eri puolilla maailmaa, joten moni teoria voi pitää paikkansa. Ehkä jokin susi on kesyyntynyt kaatopaikkojen avulla. Epäilen, mutta en ollut paikalla näkemässä!

Lähteet:

*https://ora.ox.ac.uk/objects/uuid:e31cc7b2-7912-47ac-89f5-ebc883f31160

*https://www.researchgate.net/publication/328703263_Scavenging_hypothesis_Lack_of_evidence_for_dog_domestication_on_the_waste_dump

*https://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_Kenton_Joel_Carnegie

*https://en.wikipedia.org/wiki/Domestication_of_the_dog

Top 15 Gingan karmeimmat kuolemat

Tämä juttu on julkaistu alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 20. Lehdessä olin nurinkurisesti listannut kuolemat alkaen ykkösestä ja päättyen viiteentoista, joten korjaan virheen blogiversioon.

Ginga-sarja on harvinaisen väkivaltainen eläintarina, jossa ei säästellä tuskallisissa ja graafisissa kuolemissa. Kun kamalia kuolemia onkin niin paljon, on vaikeaa valita, mikä niistä olisi se kaikista hirvittävin kohtalo. Yritetään silti! Varmasti moni kauhea kuolema on jäänyt listasta, ja kannattaa muistaa, että listaus on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Arvioinnissa otetaan huomioon kuoleman kivuliaisuus, kitumisen kesto sekä se, tunteeko uhri paljon nöyryytystä ja pelkoa. Myös kuoleman näyttävyydellä on väliä, mutta huomattavasti vähemmän kuin edellä mainituilla asioilla.

Sulkuihin on merkitty pokkari, jossa kuolema tapahtuu!

15. Shuuga (Hopeanuoli 15)

Shuuga oli susi, joka seivästi vastustajansa bambupuihin ja jätti ruumiit mätänemään bambuun. Taistelussa Akamea vastaan Akame esitti tekevänsä Raikaken-iskun ylhäältäpäin muiden ninjakoirien kanssa, mutta muut koirat olivatkin ruumiita Shuugan kokoelmasta. Shuuga yritti iskeä Akameksi luulemaansa koiraa ilmassa, mutta Akame olikin käyttänyt raatoa kilpenään. Akame otti Shuugasta kiinni ja heilautti tämän terävästä bambusta läpi. Shuugan kuolema oli nopea, mutta oli makaaberia kuinka hän lopulta liittyi omaan kokoelmaansa.

14. Akakabuton poika (Hopeanuoli 2)

Täysikasvuinen Akakabuton pentu oli hyökännyt vuorimajaan ja tappanut kaksi miestä. Gin lähti muiden metsästäjien kanssa etsimään Akakabutoksi luultua karhua. Johnin harhauttaessa karhua Hidetoshi ampuu sitä kiväärillään, jolloin iskun voimasta karhu kaatuu useita metrejä mäkeä alas ja törmää puuhun. Karhu ei kuitenkaan kuollut, vaan yritti vielä hyökätä Hidetoshin kimppuun. Hidetoshi ehti ampua sitä päähän, jolloin karhun vasen puoli kallosta hajoaa ja veri suihkuaa dramaattisesti. Tunnekuohuissaan Hidetoshi ampuu ruumista vielä kahdesti.

13. Kurojaki (Hopeanuoli 7)

Kurojakin kuolema on yksi Hopeanuolen muistettavimmista kohtauksista. Akamen polttaessa Iga-kartanon Kurojaki juoksi palavaan taloon anastaakseen havittelemansa salaiset kääröt. Todennäköisesti Kurojaki ei edes uskonut voivansa pelastaa kääröjä, vaan halusi kuolla niiden mukana. Kurojaki huusi palaessaan kuoliaaksi, ja osa hänen alaisistaan seurasi johtajansa perässä. Tämä kuolema oli varmasti erittäin kivulias. Meille lukijoille/katsojille se on hyvin uniikki ja näyttävä kuolema, mutta sijoittuu näin alas listauksessa siksi, että Kurojaki heittäytyi vapaaehtoisesti tuleen ja kuoli täyttääkseen elämäntehtävänsä. Kyseessä on Kougien näkökulmasta ihailtava sankarikuolema.

12. Pentusotilaat (Hopeanuoli 18)

Mustien susien imperiumin valtiaalla, Gaialla, oli käytössään keskenkasvuisista susista koostettu taistelujoukko, joka oli valmis tekemään Gaian vuoksi mitä vain. Pentusotilaiden ainoa tehtävä oli vartioida laavakuopan vieressä ja uhrata omat henkensä tarttumalla vihollisesta kiinni samalla heittäytyen laavaan. Kaikki pentusotilaat kuolevat tällä tavoin, ja he onnistuivat viemään mukanaan Suigan ja muutaman muun Ouun soturin. Osa pentusotilaista tosin ei edes saanut vietyä vastustajaa mukanaan, vaan he tippuivat kuplivaan laavaan saavuttamatta mitään. Akame itki nuorukaisten kohtaloa, he kuolivat täysin turhaan, sokeasti totellen alhaista keisariaan. Kuolema oli onneksi nopea.

11. Kamakiri (Weed 26)

Hougen-sodan loppupuolella Hougenin ja Ouun armeijat olivat jakautuneet ryhmiin, jotka taistelivat keskenään. Hiro oli päätynyt kasvokkain Kamakirin, Hiron isän murhaajan kanssa. Kamakiri hyökkäsi Hiron päälle ylhäältä, mutta Hiro heilautti päätään viime hetkellä, ja Kamakirin torahampaat katkesivat. Kuului tuskaisa huuto, ja kaksi verestävää palluraa lensi ilmassa, toinen lentäen GB:n suuhun. GB yökki pallon ulos ja kauhukseen tajusi sen olevan Kamakirin kives, jonka Hiro oli repinyt irti! Kamakiri voihki kivuissaan maassa. Hiro tiesi voittaneensa ja aikoi jo lähteä, mutta Kamakiri yritti vielä purra häntä niskaan. Ilman torahampaita Kamakirin ote vain lipesi, ja hän jäi avuttomana maahan itkemään katkeria kyyneleitä. Kuohittu ja nöyryytetty Kamakiri jätettiin kuolemaan yksin haaskalintujen kerääntyessä taivaalle.

10. Genba (Weed 20)

Tesshin oli tehnyt uhkarohkean hyökkäyksen Genban kimppuun. Hän tähtäsi Genban päähän, ja koirien liike synnytti lumivyöryn, joka nieli Genban alleen, ja Tesshin pääsi pakoon. Kun Hougenin soturit saivat kaivettua Genban esiin, hänen vammansa kävivät ilmi. Genban takajalat olivat halvaantuneet ja kallo oli murtunut, minkä seurauksena Genba oli menettänyt järkensä. Hyökättyään ensin voimattomasti omien soturiensa kimppuun Genba menetti tajunsa, ja hänet kannettiin Vuorilinnalle veljensä luo. Genba ei enää tunnista Hougenia. Hän virtsaa allensa ja hekottaen nuolee pissaansa, jolloin Hougen päättää päästää veljensä tuskistaan. Hougen repi Genban kallon auki. Genban kuoltua surun murtama Hougen syleili veljensä ruumista ja nuoli hänen vertaan suoraan avonaisesta kallosta, muiden koirien kauhistukseksi. Genban kuolema on paitsi verinen, myös karmiva siksi, ettei hän kallonsa murruttua ollut enää oma itsensä. Toisaalta tässä vaiheessa hän tuskin tunsi enää kipua.

9. Masashige (Orion 18)

Masashige oli pettänyt Kurohabakin armeijan, jolloin Kurokirimaru, Kousetsu ja Tsumuji kävivät hänen kimppuunsa. Masashige taisteli urhoollisesti kolmikkoa vastaan, mutta lopulta kaatui uupuneena, yltäpäältä veressä. Kousetsu aikoi viimeistellä tapon samalla tavalla, miten hän tappoi talviunta nukkuvia karhuja, vaikka eihän hän millään voisi mahtua Masashigen sisälle. Kousetsu alkoi repiä Masashigen mahaa auki, jolloin Masashige vielä jaksoi syöksähtää puremaan häntä niskaan. Kousetsun veljet repivät Masashigen irti, mutta hän oli onnistunut murtamaan Kousetsun niskanikamat. Veljien ihmetellessä Kousetsun tilaa Masashige makasi maassa ja näki harhanäyn Unsaista, joka antoi Masashigelle neuvoja oikeudesta. Viimeisillä voimillaan Masashige karjaisi ettei taipunut pahan edessä, yskäisi verta ja kuoli.

8. Hayato (Hopeanuoli 6)

Hayato oli nuori Iga-soturi, jota pelotti taistella Kougia vastaan. Aluksi hän yritti paeta taistelusta, mutta Kouga-koira saartoi hänet. Hayaton isoveli näytti pikkuveljelleen mallia, miten Iga-soturin kuuluu taistella, ja hukutti Kouga-koiran ja samalla itsensä Hayaton nähden. Tämän jälkeen järkyttynyt Hayato johdattaa Kougan ansakuoppaan, jonka pohjalla on piikkejä. Molemmat koirat seivästyvät hengiltä, ja juuri ennen kuolemaansa Hayato huutaa isoveljensä perään. Tämä kuolema on traaginen Hayaton tunteman intensiivisen pelon ja surun vuoksi sekä siksi, että hän tiesi kuolevansa. Lohdutuksena hän kuitenkin kuoli heti, ilman kitumista. 7. Akatora (Hopeanuoli 13)

Mangassa Akatoran kuolema on hieman raa'empi kuin animessa. Akakabuton henkivartijakarhu oli puhkaissut Akatoran silmän. Tästä huolimatta hornanhurtta jatkoi taistelua ja hyökkäsi itse Akakabutoa kohti suoraan edestä, eikä silmäpuolena osannut väistää karhun lähestyvää käpälää. Akakabuton kynnet lävistivät Akatoran rinnan, ja koira roikkui kynsistä avuttomasti, minkä jälkeen kynnet kiskaisivat Akatoran toisen etujalan kokonaan irti. Tästä huolimatta Akatora pääsi puremaan Akakabuton silmän puhki. Karhu läimäytti koiran maahan, ja Akatora kuoli pian verenhukkaan. Akatoran kuolema oli varsin graafinen, mutta lieventävänä tekijänä hänen ei tarvinnut kärsiä kauaa.

6. Masamune (Orion 29)

Kun Ouun ja Kurohabakin armeijat ottivat viimeistä kertaa yhteen, Masamune sai kimppuunsa yhtäaikaisesti usean Ouun valiosoturin. Hän jäi alakynteen, eikä enää kyennyt tekemään vastarintaa. Myös Orion iski häntä Battougalla takaraivoon. Weed kuitenkin halusi antaa Masamunelle armoa. Orionin ja Weedin kinastellessa Masamune oli yhä elossa ja koki tappiostaan niin suurta häpeää, että repi oman vatsansa auki ja kiskoi suolensa ulos. Masamune oli koko elämänsä elänyt kuin muinaiset samurait. Kunniansa menettäneet samurait olivat tehneet rituaalisen itsemurhan, eli seppukun, jossa maha viilletään auki. Kamala, mutta samalla kunniakas tapa lähteä.

5. John (Weed 9)

John oli paennut Hougenin piirittämästä vuorimajasta Leftyn, Tommyn, Rossin, Hiron ja Reikan kanssa. Hougenin alaiset lähtivät heidän perään, jolloin Reika ja Hiro jatkoivat pakoa ja muut jäivät hidastamaan takaa-ajajia. John tiesi kuolevansa kuitenkin, sillä hänen vatsassaan oli haava, josta suoli näkyi. John ja kolme liittolaistaan taistelivat sitkeästi ylivoimaa vastaan. Taistelun aikana osa Hougenin alaisista puri Johnin ulkona roikkuvaa suolta. Lefty, Tommy ja Rossi kuolivat, mutta John oli yhä hengissä, kun Hougen viimein saapui paikalle. John yritti haastaa Hougenia kaksintaisteluun, mutta Hougen vain istui katsomaan, kun alaisensa repivät Johnia, ja hän odotti, että John itkisi ja anelisi armoa. John pysyi lujana, ja viimein Hougen alkoi itse repiä Johnia. Hougen veti Johnin suolta, jolloin John puri oman suolensa poikki. Enää Johnilla ei ollut voimia vastustaa Hougenia, ja tanskandoggi riuhtoi hänen ruumistaan, kunnes kyllästyi ja jätti Johnin kuolemaan. Johnin kuolema oli pitkä ja brutaali, mutta hän säilytti arvokkuutensa loppuun asti. Juuri ennen kuolemaansa hän pääsi myös puhumaan Weedille, ja valkoisena valheena hänelle kerrottiin, että tuhatpäinen Ouun armeija olisi tulossa päihittämään Hougenin.

4. Hirviö (Weed 6)

Taistelu Hirviön, Ouun soturien ja Jeromen iskuryhmän välillä vaikutti kestävän tunteja. Pitkän taistelun aikana Jerome ohjasi alaisiaan tähtäämään Hirviön ainoaan heikkoon kohtaan: paljaaseen rintaan, jota kautta he voisivat päästä käsiksi Hirviön valtimoon. Yksi kerrallaan iskuryhmän jäsenet kävivät kiinni Hirviön rintaan, kukin syventäen hieman haavaa, kunnes vain Jerome oli enää hengissä. Jerome sai koko kuononsa syvälle Hirviön rintaan, mutta siinä vaiheessa taistelua Jerome oli jo täysin uupunut. Vaikka Jerome saikin kiinni valtimosta ja sai vedettyä sen roikkumaan kehon ulkopuolelle, ei hänellä enää ollut voimaa katkaista sitä. Koirat saivat kuitenkin tiputettua Hirviön rotkoon, jossa hän seivästyi alla odottavaan terävään puun oksaan. 3. Nero (Weed 4)

Neron kuolema on paljon kamalampi mangassa. Nero oli hävinnyt nolosti Ginille, Akamelle ja Johnille ja raportoi tappiostaan Hougenille. Nero kertoi, että haluaisi katkoa kolmikon jalat ja kusta heidän päälleen. Hougen oli kyllästynyt Neron pelkuriluonteeseen ja sai tästä idean. Hän käski alaisensa repimään Neron kaikki raajat irti, ja koiraparan yhä hengittäessä Hougen nosti jalkaansa lorottaakseen suoraan Neron naamalle, kaikkien nähden. Tämä kuolema oli erittäin nöyryyttävä, ja todennäköisesti kesti kauan ennen kuin Nero viimein kuoli verenhukkaan.

2. Kurohabakin uhriksi jäänyt karhu (Orion 3)

Tämä nimettömäksi jäänyt karhu oli talviunilla, kun Kurohabakin klaaniin kuuluvat Kurokirimaru, Kousetsu ja Tsumuji kävivät sen kimppuun. Karhun yhä nukkuessa Kousetsu repi sen peräpään auki ja tunkeutui sitä kautta karhun sisälle. Karhu heräsi tähän, pystyi juoksemaan karkuun hetken, kunnes Kousetsu repi sen sisuskalut ja ilmestyi vatsan kautta ulos. Hyvin erikoinen ja varmasti kivulias kuolema! Voi vain kuvitella, mitä karhun päässä liikkui viimeisillä hetkillään, kun se tunsi vieraan olennon liikkuvan sisuksissaan. 1. Akakabuto (Hopeanuoli 13)

Akakabuton kuolema herättää harvassa sääliä, sillä karhu oli niin raaka ja pelottoman oloinen. Hirviömäisyytensä alla Akakabuto oli kuitenkin myös tunteva olento siinä missä muutkin eläimet. Suuri taistelu kesti kauan, todennäköisesti usean tunnin, jonka aikana Akakabutoa runneltiin pahasti, ja hänellä oli varmasti hirvittäviä kipuja. Taistelun aikana sadat koirat repivät Akakabutoa, Akatora puhkaisi hänen ainoan silmän, Riki ja Gin katkaisivat hänen selkälihakset, Gohee ampui häntä useaan kertaan, ja näidenkin jälkeen Akakabuto jaksoi vielä hyökätä viimeisen kerran, jolloin Gin iski hänen päänsä irti Zetsu Tenrou Battougalla. Tämä kuolema oli erittäin hidas, kivulias ja dramaattinen. Vain Akakabuton kaltainen hirviö pystyi selviämään tällaisessa retuutuksessa näin pitkään ja näyttämättä heikkouden merkkejä. Sopiva loppu Ginga-saagan pahimmalle pahikselle!

Suomenpystykorvan identiteettikriisejä ulkomailla

Oliver Baldwin ja hänen "suomalainen susi".

Minä en ole mitenkään kiinnostunut suomenpystykorvista, enkä tiedä niistä mitään. Mutta muista roduista lueskellessa tulee välillä sen verran kiinnostavia tiedonmuruja vastaan, että otan ne talteen ihan vaan varmuuden vuoksi. Tämänkertaiset muruset herättivät huvittuneita hymähdyksiä.

Meille suomalaisille pystykorvissa ei ole mitään eksotiikkaa. Tuttuja ja turvallisia oravan, linnun ja tyhjän räksyttäjiä, joista lähimenneisyydessä tehtiin karvalakkeja ja rukkasia. Mutta niin kuin kaikkien rotukoirien kanssa tuppaa käymään, kun näitä alettiin myydä ulkomaille olivat ne ulkomaalaisten ostajien silmissä varsin mystisiä tapauksia. Katsotaanpa mitä nuo hassut ulkomaalaiset ovat sanoneet meidän pikinokista.

Yllä oleva kuva on vuodelta 1923. Siinä Iso-Britannian pääministeri Stanley Baldwinin poika, Oliver Baldwin, esittelee lemmikkiään, jonka sanotaan olevan suomalainen susi. Ohhoh! Melkoisen pieniä nämä meidän sudet. En tiedä oliko Baldwin itse kutsunut koiraa sudeksi, vai oliko tämä toimittajan moka. Joka tapauksessa tämä oli hauska löytö, mutta en ole onnistunut löytämään koirasta mitään lisätietoa. En ole varma onko tämä koira varsinaisesti puhdas suomenpystykorva, vai kenties pohjanpystykorva, mutta selvästi jonkinlainen suomalainen pystärityyppi se on. Brittiläisen Finnish Spitz Societyn mukaan rotu saapui Britteihin 1920-luvulla, joten Baldwin olisi ollut ensimmäisten trendisetterien joukossa. Kuvan laatu on kehnoa, mutta koiralla näyttäisi olleen valkoinen merkki ja musta maski naamassa.

Sutta ymmärrettävämpi vertailukohde on kettu, onhan suomenpystykorva punainen ja kooltaan ja rakenteeltaan vähän kettumainen. Vuonna 1930 brittiläinen pitkän linjan koiraharrastaja majuri Harding Cox mietiskeli onko suomenpystykorva ketun ja koiran risteytys. Tiedemiehet yhä kiistelivät oliko koiran ja ketun risteytyminen mahdollista. Cox uskoi sen olevan. Hän oli toiminut Richmondissa näyttelyssä tuomarina ja arvioinut juuri maahantuotuja suomenpystykorvia. Hän oli lähes täysin varma, että kettujen veri virtasi näiden koirien suonissa. Ketun ja pystykorvan haukkua oli melkein mahdotonta erottaa toisistaan. Pystykorvan normaalisti kippura häntä liehui ketun tavoin suorana kun koira juoksi. Hän oli tullut tulokseen, että suomenpystykorva oli ketulle samanlainen vastine mitä saksanpaimenkoira oli sudelle. Tänä päivänä tiedämme, että koira ja kettu eivät pysty lisääntymään keskenään, mutta eivät nämä asiat aina olleet itsestäänselvyyksiä.

Siirrytään Saksaan. Vuonna 1920 Hallen yliopiston tutkija H. von Bockelmann oli vertaillut susien ja koirien silmäkulmien, noh, kulmauksia. Susilla nämä mitat olivat matalia, 41 tai 42 astetta, siinä missä tanskandogin samanpituisessa kallossa kulmaus oli 56 astetta. Vertailuaineistoon kuului myös yksi suomalaisen "cajanahundin" kallo, jossa mitat olivat vain 45 astetta. Se oli aineistossa olleiden koirankallojen matalin tulos, ja tämän suomalaisen koiran mietiskeltiin olevan susiristeytys.

Cajanahund/kajanahund oli mukana saksalaisissa tutkimuksissa jo 1880-luvulla, kun professori Kühn-Halle risteytti suomalaiseksi lintukoiraksi kuvaillun kajanahundin intialaisen kultasakaalin kanssa. Kolmessa pentueessa syntyi yhteensä yhdeksän urosta ja kolme narttua. Nämä sekasikiöt näyttivät enemmän sakaaleilta ja olivat hyvin arkoja ja aggressiivisia. Kokeilun tarkoitus oli selvittää olivatko hybridit hedelmällisiä. Nämä pennut pystyivät lisääntymään onnistuneesti puhtaiden koirien ja sakaalien kanssa, sekä sisäsiittoisesti keskenään.

Tämä mystinen cajanahund on todennäköisesti ollut suomenpystykorva ennen rodun virallistamista. Nimi tulee ehkä Kajaanista? Kajaaninkoira? Kenties tutkimusten koirat oli hankittu sieltä.

Lähteet:

*Daily Mirror 16.4.1930

*Deutsche Tierärztliche Wochenschrift (1898)

*Genetica Nederlansch Tijdschrift voor Erfelijkheids- en Afstammingsleer (1922)

*Mid-Week Pictorial 13.12.1923

*New Britain Herald 6.12.1923

WolfQuest: Anniversary Edition (peli)

NIMI: WolfQuest: Anniversary Edition
VUOSI: 2019
TEKIJÄ: Eduweb
KONSOLI: PC

Tämän arvostelun kuvat on napattu WolfQuestin viralliselta YouTube-kanavalta, sillä oma läppäri ei jaksa pyörittää peliä näteillä grafiikoilla.

WolfQuestillä on pitkä historia. Pelin ensimmäinen, hyvin alkeellinen versio julkaistiin vuonna 2007 ja sen sai ladata ilmaiseksi. Tarkoituksena oli opettaa susien paikasta elämän kiertokulussa ja tehdä se viihdyttävän, toiminnallisen pelin muodossa, joka olisi silti mahdollisimman realistinen. Pelin kehittäjinä toimivat Eduweb ja Minnesotan eläintarha, rahoitusta saatiin muun muassa National Science Foundationilta. Ensimmäisessä versiossa pelaaja ei päässyt kokemaan suden koko elinkaarta, mutta peli oli silti hyvin suosittu ja suosio säilyi tasaisena vuodesta toiseen.

Vuonna 2019 julkaistiin Early Access -versio Anniversary Editionista. Peli oli nyt luotu täysin uudelleen, sen grafiikat ovat hienompia ja itse pelikokemus monipuolisempaa. Pelin hinkkausta jatkettiin yhä, ja viimein vuonna 2024 julkaistiin Saga-päivitys, jonka ansiosta kaikki elinvaiheet ja vuodenajat rullaavat eteenpäin luonnollisesti ja loputtomasti. Pelin voisi katsoa olevan nyt ihan oikeasti valmis, mutta siihen luodaan yhä lisää sisältöä, kuten uusia karttoja ja eläinlajeja. Uusin merkittävä päivitys oli tämän vuoden tammikuussa, jolloin julkaistiin Tower Fall -kartta, jossa oli ensimmäistä kertaa ilveksiä. Tulevaisuudessa peliin on suunniteltu lisättävän ainakin amerikanlampaita.

Peli sijoittuu Yellowstonen kansallispuistoon. Pelattavissa on useita laajoja karttoja, jotka on mallinnettu puiston alueiden mukaan. Jokaisessa kartassa on mukavasti vaihtelua: niittyjä, jokia, metsiä, kivikkoja. Luonnon elementtejä kannattaa käyttää hyväksi. Esimerkiksi kallioiset alueet hidastavat saaliseläimiä, jolloin voit yrittää paimentaa peuroja sun muita kallioita kohti ja ampaista kimppuun kun ne pysähtyvät ihmettelemään umpikujaa. Alueet elävät vuodenaikojen myötä. Joet tulvivat keväällä, mikä vaikeuttaa liikkumista, kesän mittaan veden määrä vähenee ja talvella vesistöt jäätyvät, jolloin vaeltaminen on helpointa. Pelissä on vaihtelevia sääolosuhteita ja vuorokauden ajat rullaavat myös normaalisti. Oma reviiri muodostuu ajan myötä tutuksi ja turvalliseksi, vaikka mikään ei periaattessa estä elämästä levottoman kulkurin elämää. Olen kokeillut useita karttoja ja lopulta aina päädyn elämään mukavuusalueellani Slough Creekissä Saddle Meadowsin ja Sandy Slopesin akselilla.

Ihan alussa olet nuori eraussusi, jonka pitää löytää itselleen kumppani. Kumppaniehdokkaita paikannetaan ulvomalla ja heihin on tehtävä vaikutus lirkuttelevalla elekielellä ja onnistuneella metsästyksellä. Harkintavaiheessa kumppanin käytökseen kannattaa kiinnittää huomiota, sillä susilla on hieman erilaisia persoonia. Rohkeat sudet hyökkäävät saaliiden ja kilpailijoiden kimppuun enempiä empimättä, mutta tämän takia ovat myös melkoisia itsemurhakandidaatteja. Varovaiset sudet pysyvät hengissä, mutta pahimpien paskahousujen kanssa joudut tehdä kaikki vaikeat hommat yksin. Kultainen keskitie on tässäkin se ideaalein. Unelmaukkeli tai -akkeli auttaa tarpeeksi metsästyksessä ja kilpailijoiden turpiin vedossa, mutta ei turhaan tapata itseään. Olisi myös hyvä, että kumppani olisi mahdollisimman kaukaista sukua, jolloin olette oikein hedelmällisiä ja saatte paljon pentuja.

Kun oma poika- tai tyttökaveri on saatu pitää muodostaa reviiri kusemalla ja ulvomalla. Tätä reviiriä pitää säännöllisesti ylläpitää merkkailemalla uudelleen. Ihan alussa peli on armelias jättämällä kartalle paljon tyhjää tilaa vallattavaksi. Kartalla asuu kuitenkin muitakin laumoja, joiden kanssa ajan mittaan syntyy reviirikiistoja. Välillä tunkeilijat valtaavat maapläntin pelaajalta ja toisen reviirillä hengailu on aina vaarallista. Kun pelaajan pennut elävät vielä pesässä vieraat laumat saattavat tehdä hyökkäysretkiä, joiden aikana ne yrittävät saada pelaajan pentuja hengiltä. Pääasiassa susilaumat kunnioittavat toistensa rajoja ja kukin susi pyrkii säilyttämään oman henkensä ja terveytensä. Vieraiden susien kanssa kannattaa käyttäytyä harkiten. Monesti on järkevämpää antaa tunkeilijoiden vallata maapalsta itselleen, ja vallata se takaisin kun he ovat siirtyneet muualle. Hyökkääjät saa nopeiten perääntymään tappamalla vihollislauman nuorimman ja heikoimman jäsenen, mutta toisaalta koko lauma saattaa hajota käsiin jos tapat niiden johtajat. Johtajien tappaminen on vaikeampaa ja vaarallisempaa, mutta yhden lauman katoaminen voi tuoda helpotusta pitkäksi aikaa.

Susien käyttäytyminen on kiitettävän realistista ja sudet vaikuttavat elävän omaa elämäänsä vaikka pelaaja ei näkisi niitä. Välillä vieraita susia voi tavata esimerkiksi metsästämässä ja niiden touhuja voi rauhassa seurata turvallisen välimatkan päästä. Joka kerta kun kartan avaa näkee kuinka laumat ovat muuttaneet reviirirajojaan. Menusta löytyy myös lista kaikista pelaajan kohtaamista susista. Listaa seuraamalla voi nähdä mitä kullekin yksilölle kuuluu. Joku on lähtenyt omilleen, joku on nykyään johtaja, joku on kuollut. Listan avulla pelaaja voi myös etänä seurata omilleen lähteneiden jälkeläistensä elämää. Omista pennuista tai sisaruksista voi tulla katkeria kilpakumppaneita jos ne perustavat lähistölle oman lauman.

Kun oma reviiri on luotu ja sopiva pesä löydetty, on aika pullauttaa pennut ulos. Pariskunnan ensimmäinen pentue on haastavin kasvatettava, sillä ruokaa on vaikeaa hankkia vain yksin tai kaksin. Yleensä yksin, koska puoliso jää lastenvahdiksi. Tässä vaiheessa pelkästään itsensä ruokkiminen on haastavaa. Hyvin todennäköisesti ensimmäinen pentue on surullinen kokemus, ja pelaaja on hyvin onnekas mikäli edes yksi pentu selviää aikuiseksi. Nälän lisäksi pentuja uhkaavat muutkin uhat. Säännöllisen epäsäännöllisesti pesälle voi hyökätä vieras lauma, kojoottijoukko, kotka, karhu tai puuma. Joskus pentu sairastuu ja pelaaja ei voi juurikaan vaikuttaa sen selviytymismahdollisuuksiin. Pesää on myös vaihdettava vähintään kerran, koska kirppujen määrä käy sietämättömäksi. Kannattaa etukäteen katsoa mistä löytyisi lähin ja järkevin kakkospesä, sellainen, johon ei olisi hirveän pitkä matka ja pentujen ei tarvitsisi ylittää jokea. Mikäli edes yksi pennuista selviää on seuraavien pentueiden kasvattaminen koko ajan helpompaa. Mitä enemmän apukäsiä, sitä helpompaa metsästys on. Toisaalta suuressa laumassa on myös enemmän suita ruokittavana. Jotta lauma ei kasvaisi mahdottoman suureksi lähtee joku nuorista välillä omilleen. Tämä on heidän päätös, johon pelaaja ei voi vaikuttaa.

Metsästys on toteutettu hyvin ja pelistä löytyy kiitettävä määrä eri eläinlajeja. Kaikkien saaliseläinten kanssa kannattaa käyttää jonkinlaista strategiaa, eikä vain hyökätä suin päin. Kasvinsyöjät potkivat kipeästi ja huonolla tuurilla susi saa pahan vamman, joka hidastaa sitä päiväkausien ajan, tai pahimmillaan sudelta lähtee henki. Kasvinsyöjälaumaa jahdatessa pitää myös varoa ettei jää paniikissa pakenevien elukoiden alle. Metsästysretkillä pelaajan on otettava huomioon itsensä lisäksi laumalaisten terveys. Suuret riskit eivät yleensä kannata. Peli ei sovi kärsimättömälle ja rämäpäiselle pelaajalle.

Täysikasvuisen hirven, biisonin tai uroswapitin kimppuun käyminen on puhdasta itsemurhaa. Yhdellä puraisulla kuoleva lumikenkäjänis on pelkkä onneton suupala. Muulipeura on sopivan kokoinen ateria muutamalle sudelle, mutta ne ovat nopeita ja nekin yllättävän hyviä tappelemaan. Hanka-antiloopit ovat niin nopeita, että niiden kiinniottaminen on melkein mahdotonta, ellei pelaaja käytä jyrkänteitä hyväkseen. Majavissa on yllättävän paljon syömistä jos ne onnistuu saamaan hengiltä ennen kuin ne pääsevät veden turvaan - ja nekin purevat ilkeästi. Biisonien vasikkoja voi yrittää tappaa, mutta aikuiset muodostavat niiden ympärille tehokkaan suojamuurin. Tärkein saaliseläin isolle laumalle on naaraswapiti, jotka elävät isoissa laumoissa ja vaeltavat vuodenaikojen mukaan pitkin karttaa. Wapitilauma kannattaa painostaa liikkeelle, jahdata laumaa jonkin aikaa ja seurata mitkä eläimet jäävät jälkeen. Nämä perässä roikkujat ovat todennäköisesti heikoimpia. Kun tarpeeksi kauan wapiteja juoksuttaa osa kompastuu ja menettää terveyspisteitä. Mitä kauemmin saaliita jaksaa juoksuttaa, sitä heikompia ja hengästyneempiä niistä tulee. Ja kun saalis on viimein saatu kaadettua ja siitä jäi vielä syömistä huomiseksi, ei raato pysy salassa kauaa. Korpit nakertavat raatoa pikkuhiljaa, ja pahimmassa tapauksessa karhu omii sen itselleen.

Pelissä voi milloin vain laittaa päälle hajuvision, jolloin ruutu on mustavalkoinen lukuun ottamatta eri väreillä merkittyjä hajupartikkeleita, jotka leijailevat tuulen mukana. Hajuja seuraamalla voidaan löytää saaliita, vihollisia ja Achievementtejä varten kerättäviä esineitä. Tämä hajuvisio on hyvin samankaltainen kuin Dog's Life -pelissä aikoinaan, mutta paljon parempi.

Pelistä saa hyvän käsityksen millä tavoin susi valitsee saaliseläimensä ja myös miten vuodenajat vaikuttavat susien elämään. Elo on helpointa kun saaliseläimet synnyttävät vasansa kesän alussa. Välillä tuntuu pahalta napsia avuttomia vasoja heinikosta tai purra selvästi kärsivää peuraa hengiltä, mutta tätä se elämä on. Kesä on runsauden aikaa, joka ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Syksyn lähestyessä vasat kasvavat ja niistä tulee koko ajan nopeampia ja voimakkaampia, samalla kun omien pentujen nälkä kasvaa. Vaikka kaikki pennut olisi saanut syksyyn asti pidettyä hengissä ne äärimmäisen todennäköisesti alkavat tippua tässä vaiheessa, sillä ruokaa ei yksinkertaisesti riitä. Pahan murtuman saaminen tässä vaiheessa peliä on äärimmäinen epäonni. Sydänsuruja riittää jos pikselisusiin kiintyy kovin helposti. Talvella nuorisolle pitää opettaa metsästystä ja seuraavana keväänä penturumba alkaa taas uudestaan.

Tätä loputonta kiertokulkua voi halutessa pelata ikuisuuksiin asti. Pelaajan suden kuollessa vanhuuteen peliä voi jatkaa pelaamalla sen pennulla. Myös ikääntyminen vaikuttaa pelattavuuteen. Iän myötä sudesta tulee hitaampi ja heikompi, mutta toisaalta ikä tuo viisautta, joka ilmenee esimerkiksi siten, että susi haistaa jälkien perusteella kuinka kaukana saalis on, ja pelkästään saalista tarpeeksi kauan katsomalla voi nähdä sen terveyspisteet. Peli seuraa luonnon susien elämää niin uskollisesti, että kieltämättä välillä saman kiertokulun uusiminen alkaa puuduttaa. Tylsistymistä voi viivästyttää keräämällä erilaisia Achievementtejä, jotka löytyvät listattuna Steamissä. Itselleni mielenkiintoisin haaste oli huolehtia pennuista täysin yksin, ensin antamalla biisonien talloa kumppani hengiltä ja sitten raadollisesti sitkutella yksinhuoltajana aina pentujen teini-ikään asti. 

Realistisimmillaan peli on Unforgiving-vaikeusasteella, mutta kannattaa silti aloittaa Easyllä ja pikkuhiljaa nostaa vaikeustasoa kun pelistä pääsee jyvälle. Erot vaikeustasojen väleillä ovat merkittäviä. Jos suoraan aloittaa vaikeammasta päästä voin taata, että turpaan tulee ja lujaa. Pelistä on myös moninpeliversio, mutta en ole kokeillut sitä koska olen antisosiaalinen. Sosiaalisemmille tapauksille moninpeli varmasti tuo mukaan ihan uusia ulottuvuuksia.

WolfQuest ei ole ulkoisesti mitenkään näyttävä peli, mutta sen grafiikat ajavat asiansa surkeimmillakin asetuksilla. Tärkeintä on sen sisältö. Peli onnistuu opetustehtävässään todella hyvin. Suosittelen kaikille luontoihmisille! Oikeastaan ainoa miinus on pelin toistuvuus, mutta tätä kiertokulkuahan suden elämä on. Realismin takia pelaaja ei myöskään saa kustomoida susiaan muuten kuin hyvin minimaalisesti. On vähän sääli ettei pelaaja saa pelata koirasusilla, kojoottisusilla, villiintyneillä koirilla tai hassun värisillä fantasiasusilla. Peliin on olemassa Lost River -kartta, joka sijoittuu fiktiiviseen hylättyyn kaupunkiin. Tämä oli minulle pettymys, sivilisaation raunioissa seikkaileminen ei ollutkaan niin viihdyttävää, kuin olisin kuvitellut. Kartassa on myös villikoiria, mutta niiden kanssa ei voi seurustella mitenkään. Realismi menee myös välillä asioiden kaunistelun puolelle. Kannibalismia pelissä ei esiinny lainkaan. Oikeassa elämässä kyllä.

TÄHDET: ****