Elämä Karnon kanssa oli alussa vaikeaa. En pitkään halunnut avautua koiran haasteista julkisesti, koska tilanne vaikutti aika toivottomalta, en halunnut olla osana pahentamassa susikoirien huonoa mainetta, ja en myöskään halunnut sanoa mitään lopullista koirasta näin aikaisessa vaiheessa. Tiesin, että nuorille susikoirille on hyvin tyypillistä käydä läpi intensiivisempiä pelkokausia kuin tavan koirille, ja halusin toivoa sen aikuistuvan niistä ulos. Kerroin haasteista vain muutamille ihmisille yksityisesti.
Karno oli todella pelokas ja alussa pelkäsi kaikenlaista jonninjoutavaa ulko-ovesta alkaen. Vähän kaikki uusi jännitti ja etenkin lapset olivat ahdistavia. Asun alueella, jossa on lähellä monta koulua ja lastentarhaa, joten lasten huutoa kuuluu jostain säännöllisesti. Nämä lasten kirkumiset saivat Karnon aivan hysteeriseen paniikkiin, jolloin se alkoi hädissään kiskoa johonkin suuntaan, eikä rauhoittunut millään. Lasten äänet saattoivat kuulua jostain todella kaukaa, ja aluksi saattoi näyttää siltä, että Karno kestäisi kuunnella niitä pitkän matkan päästä. Jos välimatkaa oli tarpeeksi, se saattoi pystyä syömään namia hetken ja vaikutti rauhalliselta, mutta sitten yllättäen yritti taas singota karkuun. Tämä oli hirvittävän turhauttavaa ja sen rajoja oli vaikeaa arvioida. Alussa se ei juurikaan yrittänyt kommunikoida tunteitaan minulle, joten en voinut esimerkiksi seurata muutoksia sen elekielessä. Tai sitten eleet olivat todella pieniä.
Oppimisen konsepti oli sille täysin vieras. Se ei ymmärtänyt, että tekemällä asian x seurauksena on nakki. Kun yritin opettaa sille jotain, se ahdistui ja hämmentyi ja vältteli tilannetta. Jopa se, että annoin sille namia eri asennossa kuin ennen oli hyvin jännittävää. Ulkona ympäristön tarkkailu ja jatkuva lasten säikkyminen tekivät opetuksesta aikalailla mahdotonta. Keskittymiskyky oli hyvin alhainen. Päätin siis, että en varsinaisesti opeta sille mitään, vaan otan sitä vain arkeen mukaan kunnes se jossain vaiheessa on henkisesti valmis opiskelemaan. Pelkästään sopeutuminen urbaaniin elämään toi sille paljon uutta ajateltavaa. Ulkoilut rivari- ja omakotitaloalueella olivat ensimmäisinä kuukausina monesti turhauttavia, kun jostain kuitenkin kuului niitä kamalia lasten huutoja, jolloin rauhallinen lenkki meni heti pilalle. Osittain luovutin ja vietin paljon aikaa pelloilla, jotta lenkit olisivat miellyttäviä.
Iltaisin lasten ollessa poissa toin koiran koulujen ja tarhojen pihoille, joissa sitten hengailin ja leikin koiran kanssa, yritin näyttää paikkojen olevan kivoja, jotta ne pelottaisivat vähemmän silloin kun lapset ovat paikalla. Koulu- ja tarhapihoilla on paljon kaikenlaisia leikkitelineitä, joita käytin hyväksi. Laitoin Karnon kiipeilemään ja tasapainoilemaan niiden päällä namin perässä. Ensin Karno pälyili ympäriinsä epäluuloisesti ja saattoi kesken kiipeilytuokion yrittää taas singahtaa karkuun. Kesti muutamia päiviä ennen kuin se oikeasti rentoutui näillä pihoilla. Telineillä kiipeily nostatti sen itsevarmuutta ja kaikenlainen yhdessä touhuaminen - niin turhalta kuin se voisi vaikuttaa - paransi meidän suhdetta. Koulun pihalta löytyi myös koliseva metalliportaikko, jota pitkin Karno pelkäsi kävellä. Joten totta kai sitä pitkin kävelyä harjoiteltiin monta kertaa, kunnes se ei enää pelottanut. Aina kun huomasin Karnon pelkäävän jotain aloin harjoitella namin kanssa pelon voittamista.
Pakotuksesta se menee vain henkisesti enemmän solmuun. Vaikka olin kuinka turhautunut ja monesti sen pelkuruus ärsytti, tajusin nopeasti etten saanut pakottaa sitä. Ihan alussa tein pahoja virheitä tämän kanssa, jolloin suhteemme otti takapakkia.
Oikeastaan heti kun Karno oli tullut tänne olin aloittanut "tänne"-käskyn opettamista. Tämä oli Karnolle henkisesti helppoa, koska en ollut siinä painostavasti koko ajan lähietäisyydellä. Opetan luoksetuloa nakkileikin avulla. Nakki lentää, koira juoksee sen perään, kutsun koiraa luokse ja seuraava nakki lentää kun koira on käynyt luonani. Tämä on paljon hauskempaa kuin jos nami tulisi vain tylsästi suoraan kädestä. Mutta alussa muiden käskyjen opettaminen oli hyvin vaikeaa, koska Karno tunsi painetta jos katsoin sitä liian tiiviisti ja jos selkeästi odotin siltä jotain. Liikaa suorituspaineita. Ensimmäinen varsinainen temppu, jonka se oppi oli peruuttaminen. Tämä tuli siltä luonnostaan, koska se vaistomaisesti perääntyi kun astuin sitä kohti. Siihen oli helppo vain liittää sana. Koska se oli niin henkisesti jumissa ja en halunnut liikaa ahdistella sitä, kesti valehtelematta kolmisen viikkoa, ennen kuin istumisen opettaminen oli mahdollista. Jos vain odotin nakki kädessä Karnon tarjoavan itse jotain käytöstä, se ahdistui ja poistui. Jos yritin painaa sen peräpäätä maahan, se väisti kosketusta, ahdistui ja poistui. Tässä auttoi vain aika. Piti odottaa, jotta sen henkinen lukko aukeaisi.
Kuukausien kuluessa pikkuhiljaa muutosta tapahtui. Oli hienoa nähdä kuinka Karno alkoi nauttia koulutussessioista. Kun se ymmärsi mitä siltä odotetaan, miten se voi kommunikoida ihmisen kanssa ja miten se voi omalla käytöksellään vaikuttaa lopputulokseen, se alkoi selvästi puhjeta kukkaan. Karno tarjoaa nyt oma-aloitteisesti erilaisia käytöksiä namin toivossa. Se haluaa ottaa kontaktia ja ehkä voisi puhua jopa miellyttämishalusta. Lenkeillä se monesti hakeutuu poseeraamaan kannoille ja muille nyppylöille, koska tietää omistajan tykkäävän siitä. Ympäristön pälyily loppui, rentous ja rohkeus lisääntyivät. Ihmisiä pystyttiin ohittaa normaalisti kadulla. Ja ne lapsetkin saavat huutaa jossain kaukana. Tänä päivänä pieni ryhmä lapsia ei aiheuta paniikkia, mutta Karno yhä vetää kovaa vauhtia tarhan/koulun ohi jos se on täynnä huutavia lapsia. Kauhukakaroiden ohituksen jälkeen se kuitenkin rauhoittuu nopeasti. Lenkkeily Karnon kanssa on nyt miellyttävää ja olemme hivuttautuneet yhä lähemmäs keskustaa.
Vaikka olin heittänyt kaikki odotukseni romukoppaan ja olin vain päättänyt elää paineetonta arkea koiran kanssa, havahduin viime viikolla siihen ajatukseen, että Karno osaa jo paljon kaikenlaista. Avasin pitkästä aikaa DMWYD:n sivun ja katselin mitä vaatimuksia ensimmäisellä tempputittelillä oli. Pitkästä listasta sai itse valita ja videoida 15 temppua. Määrä voi kuulostaa suurelta, mutta nämä ensimmäisen tason temput ovat todella helppoja ja asioita, joita moni kotikoira osaa jo normiarjestaan. Joitakin temppuja jouduin videoimaan arviointia varten, mutta suurimmasta osasta minulla oli jo valmiiksi videoita. Karno osasi jo paljon enemmän, kuin mitä ensimmäinen taso vaati. Jännitin silti läpäisivätkö videot arviointia. Läpi päästiin ja Karno on nyt virallisesti Novice Trick Dog. Olin todella ylpeä. Voi olisinpa talvella ja keväällä nähnyt kristallipallosta miten paljon koira tulisi kehittymään! Eikä olla oltu vielä edes vuotta yhdessä! Tästä on hyvä jatkaa.
Laitan alle joitakin näistä videoista. Pahoittelen järkyttävää lässytystäni niissä!
