torstai 19. helmikuuta 2026

Tervetuloa kotiin, Karno

Sain viime viikon maanantaina 9.2. haettua uuden koiran kotiin, ja nyt kun koira on ollut täällä yli viikon, ajattelin kertoa millainen hurtta se on ja miten meillä on mennyt. Spoileri heti tähän alkuun: on mennyt tosi hyvin!

Olin ollut tietoinen, että tämä koira oli kasvattajallaan myynnissä, mutta en alunperin ollut siitä kiinnostunut. Siinä oli liikaa siperianhuskyä ja ulkonäkökään ei innostanut lähes mustilla silmillään ja vaalealla turkillaan. En myöskään halunnut mitään epäkäytännöllistä pitkäkarvarellukkaa, mutta onneksi Karnon turkki olikin vain puolipitkä. Etsin primitiivistä saksanpaimenkoiraa, jotain samantapaista millainen Bono oli ollut. Saksanpaimenkoiraa, johon olisi risteytetty joukkoon jotain pohjoista rotua vähentämään neuroottisuutta ja parantamaan paskaa terveyttä. Kasvattaja tiesi minulla olevan haku päällä, soitti minulle ja ensimmäisenä suositteli tätä koiraa. Hän kertoi sen olevan kiltti, rauhallinen ja iloinen, hän uskoi sen sopivan minulle. Tässä arviossaan hän saattoi olla oikeassa. En tuossa vaiheessa kuitenkaan ollut kiinnostunut, mutta sanoin jääväni miettimään asiaa.

Viime vuoden loppupuolella nettituttu kysyi olisinko kiinnostunut ottamaan tämän koiran veljen. Mietittyäni asiaa muutamia päiviä aloin innostua asiasta ja kovin kiinnyin ajatukseen. Veli kuitenkin lopulta meni tämän nettituttuni siskolle. Olin tästä todella pettynyt ja paljon tuli itkettyä, eikä auttanut, että juuri tätä ennen oli käyty hyvin samanlainen edestakaisin huopaaminen toista koiraa koskien. Olin myös ottanut muutamasta muusta koirasta yhteyttä ja nämäkin yritelmät olivat menneet pieleen, esimerkiksi koska koiraa ei luovutettu kissakotiin. Olin ollut heinäkuusta asti ilman koiraa ja henkisesti menossa koko ajan huonompaan suuntaan. Olin pisteessä, jossa henkinen ahdistus oli selvästi alkanut haitata töissä käymistä ja päässä viirasi pahemman kerran. Joten tässä heikossa hapessa annoin sitten periksi ja otin yhteyttä tästä koirasta.

Karno on matalaprosenttinen susikoira, Nordic Wolfdogsin kasvatti, viralliselta nimeltään Nordic Wolfdogs Darwin. Se oli syntynyt kennelin sijoitusnartun luo kerrostaloon, mutta luovutusikäisenä lähti kasvattajan ulkotarhaan odottamaan myymistä. Eipä tuota kukaan ollut ostanut vieläkään, vaikka oli jo vuoden ikäinen. En sinänsä ihmettele, melkoisia hintoja näille on lätkäisty ja Karnossa ei ole mitään erikoista, mikä kiinnittäisi kenenkään ostajan huomion. En minä alkuperäistä hintaa tästä maksanut, olen liian persaukinen sellaiseen luksukseen. Alennuslaarihinnan lisäksi kasvattaja suostui ajamaan pari tuntia minua vastaan juna-asemalle, sillä minulla ei ole autoa ja en olisi niin pitkälle matkalle saanut ketään kuskia. Kiitos siis hänelle tästä joustavuudesta.

Olin haaveillut susitaustaisista koirista jo ties kuinka monta vuotta, mutta aina kokenut, että en ole valmis ja omat resurssit eivät riitä. Olen jauhanut näistä jo monen vuoden ajan, ja halusin ainakin kerran elämässä kokea millaista olisi elää tällaisen kanssa. Enpä tiedä oliko vieläkään viisasta ottaa tällaista koiraa. Ei minulla ulkotarhaa ole ja asun rivariyksiössä kissojen kanssa. Karno oli tässä vaiheessa ollut suurimman osan elämästään ulkokoirana, joten oli suuri kysymysmerkki kuinka se sopeutuisi elämään pelkästään sisällä. Sen syntykodissa oli ollut kissoja, mutta tietääkseni se ei enää luovutusiän jälkeen ollut nähnyt niitä. Oli siis riski ettei se enää tulisi kissojen kanssa toimeen. Päätin kokeilla kuitenkin. Minusta ei kannata ottaa mallia oikeastaan mihinkään.

Tämän yksilön suhteen toivoa kuitenkin antoi se, että sen emo elää keskustassa kerrostalossa, ja pikkupentuina uusiin koteihin päässeet veljet vaikuttivat olevan reippaita kotikoiria. Olin pitänyt myös hyvänä merkkinä sitä, että Karnon isä oli SmartDog-testissä alkanut vieraassa paikassa ja vieraiden ihmisten ympäröimänä leikittää itse itseään pallolla ja uskalsi myös leikkiä vieraan ihmisen kanssa. Uskoin siis, että tästä yhdistelmästä voisi syntyä aloittelijalle sopivia koiria. Karnon suvussa oli useita kiinnostavia koiria, myös koiria, joiden jälkeläisen ottamista olin suunnitellut jo monta vuotta sitten - onneksi nämä suunnitelmat eivät toteutuneet, koska tuskin olisin vielä ollut valmis, jos en nytkään. Suvusta löytyy myös katukoiranarttu, jonka epäiltiin olleen Bonon sisko. Tämä fakta veti paljon tunnenuorista. Totta kai olisin halunnut palan Bonosta takaisin, edes jossain muodossa.

Mutta ihmetellään joskus tulevaisuudessa Karnon sukutaulua. Parantumattomana mega-autistinörttinä olen jäljittänyt sukua ainakin 90-luvulle asti. Tilasin myös pari päivää sitten Embark DNA-testin, joten kun sen tulokset tulevat, voidaan käydä läpi siinä esiintyviä rotuja ja geenejä. Tällä hetkellä Trump on kuitenkin asettanut jonkin rajoituksen ettei Suomesta voi lähettää paketteja Amerikkaan, joten en tiedä milloin pääsen lähettämään näytteen Embarkille.

Kun saavuin juna-asemalle ensivaikutelma koirasta oli hirveä. Kasvattaja myönsi ettei hän ollut juurikaan käyttänyt sitä ihmisten ilmoilla. Olihan hänellä tähän päteviä(kin) syitä. Koira oli levoton ja pelokas, ei ottanut minuun mitään kontaktia ja väisti kosketusta. Tunsin suurta sääliä ja jossain määrin inhoakin kun katsoin sitä - pelkuruus on ominaisuus, jota en ole ikinä sietänyt. Kaikenlaisia ajatuksia heräsi. Olin puhunut näiden susisekoitusten puolesta vuosikausia. Olinko ollut vain toivottoman naiivi? Olivatko nämä sittenkin vain yhteiskuntakelvottomia paskahousuja, joiden jalostaminen on suoraa eläinrääkkäystä? Koira sentään suostui syömään heittämiäni nappuloita, mutta koko sinä noin tunnin kestävänä aikana, jona odotimme junaa, se ei ottanut minuun mitään kontaktia. Harkitsin todella vakavasti, että olisin lähtenyt kotiin yksin. Kuitenkin junaliput ja osa koiran hinnasta oli jo maksettu. Mukaan tämä lähti, vaikka pelkäsin tehneeni elämäni virheen.

Kun kasvattaja lähti ja jäimme yksin koira käveli kyyryssä ja häntä tiukasti koipien välissä. Välillä se hakeutui johonkin lumipenkkaan ja yritti jäädä jumittamaan sinne. Välillä sitä oli pakko raahata perässä, koska junaan oli ehdittävä ajoissa. Kun junan ovet aukesivat se suureksi yllätyksekseni syöksyi sisään tuhannen kilometrin vauhdilla. Olin ajatellut, että se pitäisi väkisin nostaa sinne niskaperseotteella, joten tämä tuli niin yllätyksenä, että lensin perseelleni. Voi kuinka hävetti. Mitähän ihmettä muut ihmiset ajattelivat? Näytin pahimmanlaatuiselta koiranhakkaajalta kun setvin matkaa tämän kyyryselän kanssa. Junan sisällä se yritti syöksyä turvaan jokaiseen nurkkaan, penkkien alle tai vessaan. Matka kotiin kesti yli 8 tuntia, jonka aikana vaihdettiin junaa kerran ja välillä odoteltiin asemilla. Olin jatkuvasti itkun partaalla. Itketti koiran puolesta, ja myös itseni puolesta. En pystyisi elämään koiran kanssa, jos se olisi aina tällainen, sattui liikaa katsoa sitä.

Saavuimme kotiin keskiyöllä. Kotona koira nuuski heti ensimmäiseksi Napalmi-kissaani, joka oli keittiön pöydällä ja koiriin tottuneena ei turhia hötkyillyt. Näin heti koiran reaktiosta, että siitä tuskin oli uhkaa kissoille. Olin etukäteen ostanut XXL-kokoisen sisähäkin - jota olin vahvistanut nippusiteillä - jota aioin käyttää ainakin alussa silloin kun nukun tai olen monta tuntia poissa kotoa. Häkissä koira ei voisi yrittää syödä kissoja, tuhota koko kämppää tai kusta ympäriinsä. Tämä oli siis suunnitelma, käytännössä häkille tulikin jo heti alkuun hyvin vähän käyttöä. Koira suhtautui kissoihin uteliaasti, mutta kunnioitti niiden sähähdyksiä ja ei osoittanut mitään merkkiä näkevänsä niitä saaliina. Yksi huoli vähemmän. Alla videoita Napalmin ensikohtaamisesta ja parista muusta kissavuorovaikutuksesta.




Kissat olivat siis täysin ok asia. Seuraava huoli oli sisäsiisteys. Olin täysin varma, että koska koira oli nyt elänyt suurimman osan elämästään ulkona, oli se oppinut kusemaan ja paskomaan just sillä sekunnilla kun hätä tulee. Koira ei ollut pitkän junamatkan aikana uskaltanut kusta ollenkaan. Ensimmäisenä yönä heräsin parin tunnin välein pissattamaan sitä, ja lopulta joskus aamuyöllä se päästi ulos minuutin kestävän kyykkylorotuksen. Kehuin hiljaa koko kyykkimisen ajan ja kun koira oli valmis heitin sille nameja maahan. Olen kehunut ihan jokaisesta toimituksesta mikä on tullut ulos, ja aion kehua hamaan tappiin asti, jotta Karnolle iskeytyy päähän, että ulos pissaaminen ja köntsääminen on haluttu asia. Tämä on mieleltään vielä pikkupoika, se ei vielä varsinaisesti merkkaile ja pääasiassa pissaa kaiken kerralla muutamia kertoja päivässä. Mutta nyt viime päivinä käytöksestä on muuttunut hieman miehekkäämpää. Pissa tulee yhä ulos yhteen putkeen, mutta yhä useammin Karno nostaa koipeaan tai harkitsee koiven nostamista. No, se siitä sivuraiteesta. Pääasia oli se sisäsiisteys, ja suureksi ihmetyksekseni Karno ei ole kertaakaan päästänyt vahinkoa sisälle! Ei ole missään vaiheessa edes näyttänyt harkitsevan sisälle kusemista.

Vaikka häkkiä ei olekaan varsinaisesti tarvittu, olen totuttanut sitä häkissä oloon 30min tai 1h kerrallaan. Nämä ajat se on ollut ihan rauhassa sellissään jonkin herkun kanssa, ja on myös nukkunut häkissä vaikka ovi on ollut kiinni. Koira ei ole toistaiseksi tuhonnut täällä mitään luvatonta, se kunnioittaa kissoja ja ei ole myöskään paskonut pitkin lattioita, joten olen antanut sen olla vapaana öiden ajan ja myös yksinoloharjoitusten aikana. Vielä ei ole tarvinnut katua. Parin ensimmäisen yön jälkeen se on antanut minun nukkua rauhassa koko yön putkeen, eikä aamulla ole tulipalokiire ulos. Avonainen häkki on myös Karnon mieleen ja se loikoilee siellä omasta tahdostaan. Häkkiä peittää osittain liina, joten se varmasti muistuttaa suojaisaa pesää. Se tykkää viedä sinne jotain herkkuja tai luvallisia revittäviä esineitä. Olen levitellyt pitkin lattioita puruluita, tyhjiä maitotölkkejä, paperipusseja ja leluja. Näitä se saa retuuttaa niin paljon kuin sielu sietää, ja sillä on kaikenlaisia jännittäviä vaihtoehtoja, joiden välillä vaihdella. Ärähdän silloin kun se meinaa hampailla jotain luvatonta esinettä, ja tähän mennessä se on uskonut jo yhdestä kiellosta ja jättänyt kyseisen esineen tai huonekalun rauhaan.

Karnon turkki oli tahmainen ja se haisi kun tuli tänne, joten se oli pestävä. Mietin kyllä viitsinkö järkyttää sen mieltä heti alkuun, mutta kamalan junamatkan jälkeen se rauhoittui todella nopeasti kotioloissa, joten jo seuraavana päivänä otin sen suihkuun. Eihän se varsinaisesti nauttinut asiasta, mutta alistui kohtaloonsa ja oli helppoa hieroa siihen shampoo ja sitten suihkutella ja kuivata pyyhkeellä. Lopuksi heitin lattialle nappuloita, jotka se söi. Jätin suihkun oven auki ja aloin pestä itseäni. Karno ei selvästi ollut kauhistunut pesua, koska se tuli ihan itse uudestaan suihkuun kurkkimaan mitä teen. Myöhemmin pystyin myös leikkaamaan sen kynsiä ilman suurempaa draamaa. Ihan alussa Karno väisti kosketustani, mutta luottamus ja rauha syntyi nopeasti. Koira oli jo seuraavana päivänä aivan erilainen, enkä olisi uskonut, että tässä oli sama koira, jonka olin tavannut edellisenä päivänä juna-asemalla.

Karno nukkuu karsinassa


Olin varautunut siihen, että yksinolo tuottaisi vaikeuksia. Senkin suhteen on mennyt hyvin. Onneksi saan ottaa koiran mukaan töihin, mutta tiedän, että suurimmassa osassa työpaikoista tämä ei ole mahdollista. Olen töissä tallilla ja Karno on suljettu karsinaan töiden ajaksi. Ensimmäisenä päivänä Karno vähän uikutti jäädessään karsinaan, ja uhkaavasti kuikuili ruokintaikkunasta. Pelkäsin, että se hyppäisi sitä kautta ulos, joten olen sitonut sen kiinni. Jo ensimmäisenä työpäivänä se osasi rauhoittua hyvin, ja on sittemmin ollut täysin hiljaa ja välillä olen nähnyt sen nukkuvan. Parina ensimmäisenä päivänä pomo itse ehdotti, että tekisin lyhyempää päivää ja korvaan sen takaisin myöhemmin. Ensimmäisinä päivinä Karno oli yhteensä karsinassa 4h. Nyt aikaa on pidennetty 6h ja mitään ongelmaa ei ole ollut. Puolivälissä käyn jaloittelemassa sitä parin minuutin ajan. Se on tarpeeksi rento, jotta voi syödä eväänsä karsinassa. Kun viimein haen sen karsinasta se venyttelee oikein raukeasti ja pitkään. Ei todellakaan ole ollut mitään hätää!

Yksinolo tallilla on kuitenkin eri asia kuin kotona. Vaikka olenkin tallilla välillä poissa kuuloetäisyydeltä, on tallissa kuitenkin aina edes jonkin verran melua. Muita ihmisiä, hevosia, trukin ääniä ja niin edelleen. Karno tietää ettei ole aidosti yksin, vaikkei kukaan ole sen luona. Yksinolo karsinassa on hyvää pehmeää harjoitusta aitoa yksinoloa varten. Tätä olen harjoitellut kotona erikseen. Olen käynyt yksin postilaatikolla tai viemässä roskia. Sitten nostanut vaikeustasoa käymällä yksin lähikaupassa 15 minuutin ajan. Kaikki nämä sujui hyvin ja koira odotti rauhallisena oven edessä. Kun olin ensimmäistä kertaa poissa 1h 30 min Karnolle oli selvästi tullut vähän hätä, kun keittiön kaksi tuolia oli nurin ja sängylle oli tippunut kaksi taulua. Mutta mitään ei oltu tuhottu ja oli hiljaista kun tulin kotiin. Eilen olin 2h poissa, ja edelleen kaikki meni hyvin. Koira vaan päästeli hyeenamaisia HNNNGH HYYH -ääniä, mutta sen suurempaa paniikkia ei ollut. Ajoitan yksinoloharjoitukset niin, että Karno on kusipaskonut korkeintaan tunti sitten, ja on ehtinyt rauhoittua kotona vähintään kymmenisen minuuttia viime ulkoilun jälkeen.

Karno ei vielä osaa oikeastaan yhtään mitään. Sillä ei ole harmainta hajuakaan mitä haluan siltä, kun yritän pyytää sitä istumaan. Sen on ensin ylipäänsä opittava oppimaan, jotta se voi oppia jotain. Pikkuhiljaa se on alkanut ymmärtää, että ihmisen kanssa voi tehdä asioita, ihmisen kanssa voi kommunikoida ja ihminen odottaa siltä jotain. En varsinaisesti opeta sille mitään näin varhaisessa vaiheessa. Se on tullut kaupunkiin suoraan ulkotarhasta, joten pelkästään arkirytmin oppiminen ja maailman näkeminen on sille iso asia. Se on vasta vuoden vanha, sillä on koko elämä aikaa oppia. Nyt haluan vain rakentaa sille itsevarmuutta. Eihän se pysty keskittymään ja oppimaan, jos se stressaa ympäristöään.

Pikkuhiljaa joillakin sanoilla alkaa kuitenkin olla merkitystä. Suurin ymmärrys on sanasta "tänne" tai "tule". En ole varsinaisesti treenannut luoksetuloa, mutta lenkeillä silloin tällöin tulee tilanteita jolloin joudun kutsumaan sen luokseni ja silloin palkitsen kehuilla ja nameilla. Tänään Bonon ajoilta tuttu paikallinen koirakouluttaja tuli koiransa kanssa käymään yhteislenkille, ja oikein hämmästyin miten Karno totteli tänne-käskyä vaikka paikalla oli uusi jännittävä koira ja ihminen. Tämä kouluttaja muuten piti Karnosta paljon, ja antoi ostokselleni siunauksensa.

En tiedä mikä Karnosta tulee isona. Nyt sen tehtävä on pitää minulle seuraa ja ulkoiluttaa minua. Suurimmalle osalle koirista nämä ovat ainoita tehtäviä. Aika näyttää onko Karnosta ainesta johonkin harrastukseen. Se saa olla mikä onkaan, eikä tässä jäniksen selässä olla.



Moni asia pelottaa sitä. Esimerkiksi pulkkamäessä riehuvat lapset, myymälän kaiuttimesta kuuluvat äänet, lipputangossa liehuvat liput ja niin edelleen ovat pelottavia. Kaikki on sille aivan uutta. Suurimman osan ihmisistä se ohittaa ongelmitta, mutta joskus joku ihminen on todella pelottava sen mielestä. Ensimmäisinä päivinä lyhyitä paniikkikohtauksia tuli silloin tällöin lenkeillä, ja pelätessään Karno joko alkaa sinkoilla hihnassa eri suuntiin, tai sitten alkaa päättäväisesti vetämään yhteen suuntaan, vaikkei tiedä minne on menossa. Nämä pelkotilat eivät ole olleet hallitsemattomia ja ne ovat menneet ohi melko nopeasti. Esimerkiksi kerran kun olimme kotimatkalla töistä meidän perässä seurasi pitkän aikaa koirakko. Karno alkoi ottaa tästä paineita, ja sitten vastaan tuli pelätty Salen aukio, jossa kaiuttimista kuuluvat luonnottomat höpinät aina jännittivät sitä. Nämä kaksi uhkaa saivat sen pienen mielen tilttaamaan, ja se alkoi sinkoilla eri suuntiin. Kyykistyin ja se tuli syliini tärisemään. Halasin ja rapsutin sitä niin kauan kunnes pelottava koira meni pois, ja sitten pystyttiin jatkaa matkaa. Huomaan, että tämä vastaa hyvin kosketukseen ja kannustukseen silloin, kun on liian jännittävää syödä namia. Kehun sitä todella paljon jos se hakee minusta turvaa tai vaikuttaa kysyvän mielipidettäni.

Uskoisin Karnon olevan perusluonteeltaan reipas, mutta ulkotarhassa se ei yksinkertaisesti ole päässyt näkemään maailmaa. Se on rohkaistunut täällä todella nopeasti. Uskon sillä olevan päässä palikat kohdillaan. Se tarvitsee vain aikaa ja lisää kokemuksia. Oli väärin arvioida sitä junamatkan perusteella, se oli yksinkertaisesti liian paljon kaikenlaista uutta sille yhdellä kerralla. Autoja, traktoreita, mopoja ja muita kulkuneuvoja se ei jostain syystä pelkää ollenkaan. Oikeastaan sen olisi hyvä pelätä niitä edes vähän, sillä se ei osaa varoa niitä ja iloisesti kävelisi suoraan niiden alle.


Vaikka jotkut koirat ovat pelottavia (jopa Karnoa kohti hyökkinyt kiinanpalatsikoira oli pelottava!), on Karno myös sosiaalinen ja haluaisi leikkiä koirien kanssa. Tallilla pyörii kaksi narttukoiraa, jotka välillä ovat vapaana ulkona silloin kun tulemme aamulla töihin tai lähdemme kotimatkalle. Karno on leikkinyt kummankin kanssa oikein fiksusti. Samaten äsken mainitsemani koirakouluttajan koiran kanssa meni ensitapaaminen oikein hyvin, vaikka molemmat ovat uroksia ja niillä oli aika merkittävä kokoero (tämä toinen oli cockerspanieli). Huomasin myös, että Karno ei pelännyt spanielin omistajaa ollenkaan, vaikka tapasi tämän ensimmäistä kertaa, siinä missä se on muiden ihmisten kohdalla ensin kyräillyt pitkän aikaa, ennen kuin on suostunut ujosti nuuskimaan. Todennäköisesti toisen koiran läsnäolo antoi sille suuren rohkeusboostauksen. Tätä havaintoa voi ehkä hyödyntää jotenkin tulevaisuudessa.

Tallilla luonnollisesti on hevosia, ja Karno murisi niille kun näki niitä ensimmäistä kertaa. Mutta nopeasti se tottui niihinkin, ja yhtenä päivänä eräs poni seurasi sitä aidan viertä pitkin ja oli selvästi utelias koirasta. Alla leikkimielisen epävarma vuorovaikutus kahden eri lajin välillä.


Jännitin Karnon hankintaa todella paljon, ja pelkäsin etten pärjäisi sen kanssa. Susikoirista on paljon kauhutarinoita ja moni päätyy kiertolaisiksi. Pelkäsin epäonnistumista niin paljon, että moneen päivään en uskaltanut kertoa uudesta koirasta netissä, enkä uskaltanut edes nimetä koiraa koska pelkäsin siihen kiintymistä. Puolittain olin varma, että pieleen tämä menee kuitenkin ja joutuisin luopumaan siitä. Kamala junamatka jätti minuun suuren jäljen, mutta pikkuhiljaa ymmärrän, että ensivaikutelma oli tässä tapauksessa harhaanjohtava. Meillä on mennyt hämmentävän hyvin. Tämä on ollut todella helppo koira (tähän mennessä). Ja siitä tulee varmasti koko ajan parempi. Kai tätä on pakko uskoa. Odotan yhä, että Karno paljastaisi jotain kamalaa käytösongelmaa ja kenties sen käytös tulee vielä muuttumaan kun se aidosti kotiutuu ja vielä miehistyy, mutta tässä vaiheessa olen varma, että koira jää tänne. Varmasti erilaisia haasteita tulee olemaan, mutta niinhän niitä oli Bononkin kanssa. Ei koiran tarvitse olla helppo - vaikka just tällä hetkellä on helppoa!

Joten tervetuloa kotiin! Ja monen päivän jälkeen Karno sai viimein nimenkin. Olin jo kauan sitten suunnitellut, että seuraavan koiran nimi olisi Karno, vaikka useita muita ehdokkeja oli myös. Karno on väännös sanasta karnivoori, eli lihansyöjä. Se on ehkä turhan raju äijänimi tälle herkälle pikkupojalle, mutta ehkä Karno äijääntyy vielä ajan kanssa.

lauantai 31. tammikuuta 2026

Suden veri alaskanmalamuutissa

Gripp of Yukon
Tämä teksti syntyi suuremman historiaprojektin sivutuotteena. Tuo toinen projekti valmistunee ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa. Tätä tekstiä lukiessa kannattaa pitää mielessä, että en missään vaiheessa väitä malamuuteissa olevan suden verta mitään huikeita määriä - tosin jos aiemmin on ollut vakuuttunut, ettei rodussa voisi olla sutta ollenkaan, voivat nämäkin väitteet olla tajunnanräjäyttäviä. En väitä malamuutin olevan koirasusi, enkä tiedä, onko rodussa tänä päivänä yhtään suden perimää jäljellä. Tekstin tarkoituksena on vain osoittaa rodun olevan historiallisesti susitaustainen. Tulen käyttämään paljon kuvia, joista osa ei ole ollut ennen laajassa levityksessä netissä, joten tästä postauksesta tulee hyvin pitkä.

Käytän myös havainnollistavia sukutauluja joihin olen laskenut teoreettiset susiprosentit, jotka tulevat niiltä kantakoirilta, joiden susiverestä on kerrottu. Näitä katsomalla voi konkreettisesti nähdä, miten suden geenit voivat säilyä rodussa sukupolvesta toiseen, vaikka puhdas susi jää koko ajan kauemmaksi sukutaulussa. Mutta pitää muistaa, että teoria on eri asia kuin käytäntö. Pentu perii aina puolet geeneistä isältään ja puolet emältään, mutta on arvoitus MITKÄ geeneistä se perii. On täysin mahdollista, että suden osuutta ei peritä lainkaan, tai sitten peritään kaikki mahdolliset susigeenit, jolloin pennussa onkin enemmän sutta kuin vanhemmissaan oli erikseen. Saman pentueen sisällä voi olla yllättävän suuria vaihteluja. Teoreettisessa laskukaavassa vanhempien susiprosentit lasketaan yhteen ja sitten jaetaan kahdella. Lopputulos on vain ja ainoastaan suuntaa antava todennäköisyys.

On myös mahdollista, että osassa muista kantakoirista on ollut myös sutta mukana. Alkuperäiskansat ja myöhemmin myös valkoiset uudisasukit risteyttivät rekikoiria susien kanssa, mutta jos tätä ei ole kantakoiran kohdalla koskaan erikseen mainittu tai tiedetty, en tietenkään ole voinut laskea sitä mukaan. Suden risteyttäminen rekikoiriin on vaikuttanut olleen melko yleistä, vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä löytyy hyvin paljon materiaalia tästä. Esimerkiksi kirjassa Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959) kerrotaan, kuinka vielä 50-luvulla kirjailija valokuvasi Unalakleetin inuiittikylässä puhtaan suden, jolla oli pentue rekikoiran kanssa, sekä pesästä varastettuja sudenpentuja, joita aiottiin käyttää jalostukseen. Samaten Disneylle luontodokumentteja kuvanneet Lois ja Herb Crisler kertoivat kirjassaan Arctic Wild (1958) ostaneensa Alaskan inuiiteilta Tootch-koiran, joka oli 25 % susi. Uskottavien lähteiden antamia esimerkkejä löytyy paljon.

Ja vielä viimeiseksi: on myös mahdollista, että kaikki puheet suden verestä ovat olleet paskapuhetta, tai määrää on liioiteltu. Kirjoitan vain mitä eri lähteet ovat koirista kertoneet. Kannattaa lukea juttu avoimin mielin loppuun asti, sillä sieltä voi tulla vastaan yllätyksiä. Luonnollisesti parhaat palat jätetään viimeisiksi.

Rowdy of Nome
Hypätään nyt ajassa taaksepäin, aikaan, jolloin alaskanmalamuutti ei vielä ollut Amerikan kennelklubin tunnistama rotu. Pitkin Kanadaa, Alaskaa ja Grönlantia eli alkuperäiskansojen omistamia jykeviä ja paksuturkkisia rekikoiria, joita kutsuttiin geneerisillä nimillä kuten husky tai eskimokoira, myös malamuutti oli yksi lukuisista nimityksistä. Näille sanoille oli lukuisia eri kirjoitusasuja.

Valkoisen miehen saavuttua nämä koirat olivat kuitenkin nopeasti alkaneet lisääntyä eurooppalaisten koirien kanssa, ja alkuperäinen tyyppi oli vaarassa kadota. Saskatchewanin yliopiston professori S. Hadwen vietti kaksi kesää ja yhden talven Alaskassa, Yhdysvaltojen valtion palkkaamana, tutkimassa Alaskan karibuja ja vetokoiria. 10.3.1928 hän julkaisi artikkelin Alaskan vetokoirista Saskatoon Daily Starissa, jossa kertoi: "Malamuutit, kuten niitä yleensä kutsutaan Alaskassa, ovat nyt harmittavasti sekarotuisia. Beringin salmen varrella kulkiessa ei ole helppoa löytää koiria, joissa ei olisi merkkejä ajokoirista tai muun rotuisista koirista, ja lähestyttäessä Yukonia tilanne vain pahenee tai paranee, riippuen omista mieltymyksistä. Siellä koirat ovat pääasiassa isompia ja risteytyksiin on käytetty selvästi suuria rotuja. Joissain paikoin Kanadaa husky on pysynyt joten kuten puhtaampana kuin Alaskassa, sillä siellä on alueita, joissa ei ole ollut kultaryntäyksiä tai muita valkoisten miesten tulvia."

Susiristeytykset olivat Hadwenin havaintojen mukaan niin yleisiä, että "susihusky" (wolf-huskie) oli artikkelissa mukana yhtenä kolmesta merkittävimmästä rekikoiratyypistä. Kaksi muuta olivat jykevä, alkuperäinen malamuutti/huskie/eskimokoira, sekä Siperiasta tuodut, uudet, pienet ja nopeat "siperiankoirat", joista myöhemmin muodostui siperianhusky. Alaskan reissunsa aikana Hadwen oli nähnyt Yukonissa lukuisia valjakkoja, joissa oli puolisusia tai matalaprosenttisia risteytyksiä. Artikkeli antaa ymmärtää susiristeytysten olleen yleisiä, ja kirjoittaja on erittäin luotettava. Artikkelia painettiin suuria määriä Kanadan ratsupoliisin käyttöön opetusmateriaaliksi.

Nyt kun suden veren yleisyys menneisyyden rekikoirissa on saatu pohjustettua, voidaan keskittyä yksittäisiin koiriin, jotka ovat nykyisen, rekisteröidyn alaskanmalamuutin esi-isiä. Ihan kaikkien malamuuttien suvusta löytyy mysteerinen koira nimeltä Gray (Grey) Cloud. Tästä koirasta harvoin puhutaan mitään, ja todennäköisesti moni rodun harrastaja ei ole koskaan kuullutkaan siitä. 

Laura Beatrice Berton, poika Pierre Berton ja Gray Cloud vuonna 1921.

Frank Berton, lapset Pierre ja Lucy, sekä Gray Cloud.
Gray Cloud oli Laura Beatrice Bertonin ja Frank Bertonin lemmikki. Opettajana työskentelevä ja silloin tällöin lehtiartikkeleita kirjoittava Laura oli muuttanut Torontosta Dawsoniin vuonna 1908, jossa hän meni naimisiin ranskaa opettavan Frankin kanssa vuonna 1912. Kaupungista syrjäseudun ankariin olosuhteisiin muuttanut Laura sopeutui hyvin, ja pariskunnasta tuli varsin kuuluisa. Laura kirjoitti elämästään kirjan I Married the Klondike, josta tehtiin tv-sarja. Heidän ensimmäinen lapsi, Pierre, syntyi vuonna 1920, ja näihin aikoihin heillä oli myös Cloud, joka oli vauvan paras ystävä. Pierrestä kasvoi Kanadan historiasta kirjoittava kirjailija.

Cloudin isä oli puolisusi Gray Wolf, isoisän kerrottiin olevan susi ja täten Cloud olisi ollut 25 % susi. Se oli hopeanharmaa meripihkan värisillä sävytyksillä, sillä oli selän ylle kaartuva tuuhea häntä ja lempeä, mutta surumielinen ilme. Sillä oli rauhallinen filosofin sielu, se nautti hiljaisista kävelyistä ja muiden koirien tapellessa se käveli ohi pää pystyssä ja teeskenteli ettei nähnyt tappelua.

Gray Cloud on saattanut olla innoittaja Jack Hinesin The Blue Streak -fiktiokirjassa (1917) seikkailevalle saman nimiselle sankarikoiralle, joka oli puoliksi susi ja valjakon johtaja - tai kenties oikean elämän Gray Cloud oli nimetty tämän hahmon mukaan. Mikäli oikea Cloud toimi hahmon inspiraationa, ehkä Jack Hines erehtyi luulemaan Cloudia puolisudeksi koska sen isän nimi oli Gray Wolf. Kirjan tarinassa koira syntyi intiaaneille Nortoninlahdelle, oikean elämän Cloudin alkuperää en tiedä. 

Laura Beatrice Berton ja Gray Cloud
Toisaalla aviopari Eva "Short" Seeley ja Milton Seeley olivat innostuneet rekikoirista ja päässeet rekikoirapiireihin sisään chinook-koirista kuuluisan Arthur Waldenin kautta. Kun Walden lähti osan koiriensa kanssa Etelämantereen tutkimusretkelle vuonna 1928, hän jätti Seeleyt pitämään huolta suuresta Wonalancet-kennelistään. Myöhemmin Walden ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, myi kennelinsä Seeleyille, jotka antoivat sille uuden nimen Chinook Kennels. Kennelissä oli Waldenin jäljiltä paljon eri tyyppisiä koiria. Eva Seeley kirjoitti kirjassaan Chinook and His Family (1930): "On olemassa paljon erilaisia rekikoiria, ja nimi "husky" on yleisesti käytössä niille kaikille. Ne tunnetaan myös nimillä eskimo, malamuutti, alaskalainen, siperialainen tai koirasusi. Tällä hetkellä Chinook-kennelissä on näytteillä kaikkia näitä variaatioita." Kennelin kautta lähtikin muiden koirien ohella myös muutamia koirasusia kummallekin amiraali Richard E. Byrdin Etelämantereen tutkimusreissuille vuosina 1928 ja 1933.

Vaikka Seeleyt kasvattivat joitakin chinook-, siperianhusky- ja koirasusipentueita, Eva Seeleyn sydämen veivät malamuutit - tai ainakin hänen visio siitä, millainen tämän rodun kuuluisi olla. Arthur Waldenin koirien määrä ei riittänyt ensimmäistä Byrdin Etelämantereen tutkimusretkeä varten, joten vuonna 1927 koiria saapui junalla ja rekoilla kenneliin koulutettaviksi. Yksi näistä koirista oli Scotty Allanin Labradorista tuoma Rowdy, johon Eva Seeley ihastui täysillä. Tässä oli suuri, suden näköinen koira, joka oli kuin revitty suoraan Jack Londonin tai James Oliver Curwoodin tarinoista. Mutta ulkonäöstään huolimatta se oli lempeä. Tällaisia koiria Seeley halusi kasvattaa lisää.

Rowdystä tuli ensimmäinen rekisteröity alaskanmalamuutti ja yksi Seeleyn kuudesta kantakoirasta rodulle. Ironisesti yksikään näistä koirista ei tainnut olla Alaskasta kotoisin. Rowdy of Nome, Antarctica Taku's Milt ja Holly of Kotzebue olivat labradorinhuskyjä, Bessie oli grönlanninkoira, koirasusi Gray Cloudin poika Yukon Jad tuli Kanadasta, sekä Wandan alkuperä on epäselvä, mutta sen nimi kummittelee myös siperianhuskyjen sukupuissa. Huhujen mukaan Seeleyn kennelissä olisi risteytetty malamuutteja ja siperialaisia, ja pennut lajiteltu silmien värien perusteella - mutta nämä ovat todisteettomia huhupuheita. Kantakoirien oikean alkuperän hän oli alussa itse ilmoittanut kirjoissa ja lehdissä, mutta kun hän alkoi tarjota alaskanmalamuuttia viralliseksi roduksi Amerikan kennelklubille, nämä koirat muuttuivat maagisesti alaskanmalamuuteiksi. Tavallaan nykyistä malamuuttia voisi pitää designer-rekikoirana. Sivuhuomautuksena Labradorin inuiittien kerrotaan yhä tänä päivänä risteyttävän susia koiriinsa - ja ainakin puolet Seeleyn kantakoirista oli Labradorista kotoisin.

Yukon Jad
Yukon Jad

Jo aiemmin mainitun koirasusi Gray Cloudin poika, Yukon Jad, jätti rotuun todella suuren jäljen, etenkin poikansa Gripp of Yukonin kautta. Pahimmillaan tai parhaimmillaan Chinook Kennelsin malamuuttien sukutaulut oli sukurutsattu pelkkää Jadia ja Grippiä täyteen joka käänteessä. Yukon Jad tuli kenneliin Dawsonin kaupungista, Kanadasta, ja sen kasvattaja oli Frank Gough. Jadin isä oli Gray Cloud ja emo Pearl, josta en ole löytänyt lisätietoja. Kirjassa Chinook and His Family Eva Seeley sanoi emon nimen olevan "Pearl of Gray Cloud", mikä on hyvin hämmentävää. Ihan kuin nimi viittaisi Pearlin olleen Gray Cloudille sukua, kenties sen tytär - jolloin Jad olisi sukusiitoksen tulos ja se olisi perinyt sutta molemmilta vanhemmiltaan.

Jad sai pentueen grönlanninkoira Bessien kanssa, johon syntyi neljä pentua: Gripp, Tugg, Finn ja Kearsage of Yukon. Tämä oli ensimmäinen rekisteröity alaskanmalamuuttipentue. Mikäli tarina Gray Cloudin suvusta on todella totta, olisivat nämä pennut olleet F4-sukupolvea ja teoriassa niiden susiprosentti olisi ollut 6,25 % - olettaen siis, että Gray Cloud olisi ollut sukutaulun ainoa suden veren lähde ja Pearl ei ollut sille sukua. Pentue oli todella yhteneväinen ja merkki siitä, että malamuutin resepti oli löytynyt. Seeley alkoi kutsua koiriaan Kotzebue-linjaisiksi. Nyt koiria tuli vain monistaa lisää ja tuoda niitä yleisön näytille, jotta Amerikan kennelklubi hyväksyisi rodun viralliseksi. Tugg ja Kearsage katosivat Etelämantereen tutkimusmatkalla, eivätkä jättäneet jälkeläisiä rotuun. Myöskään Finn ei, ainakaan tietääkseni, osallistunut jalostukseen. Mutta Gripp oli jymymenestys.

Finn of Yukon ja Kearsage of Yukon

Gripp of Yukon

Grippistä tuli rodun ensimmäinen valio, se toimi rotumääritelmän mallina, ja se oli johtokoira olympialaisvaljakossa vuonna 1932 Lake Placidissa, New Yorkissa. Gripp jätti mittaamattoman jäljen rodun kehitykseen. Aika hyvä saavutus koiralta, joka olisi ollut nyky-Suomessa laiton!

Toinen mainitsemisen arvoinen matadoruros oli Toro of Bras Coupe, jonka sukupuu oli täynnä pelkkiä Seeleyn koiria. Tämä koira oli niin tiukasti linjattu Grippin ja Jadin varaan, että pakostakin alkaa "Sweet Home Alabama" soimaan korvissa sen sukupuuta katsoessa. Laitan sukupuun tähän koiran kuvan alle. Aivoni nyrjähtivät noita prosentteja laskiessa, toivon, että ne ovat oikein, mutta jokin aivopieru on saattanut tulla. Suden veri on laskettu tulevan vain ja ainoastaan Gray Coudista, joten kuten huomaatte, Toro oli hyvin, hyvin sisäsiittoinen. Toro kuitenkin oli rodun kenties vaikutusvaltaisin uros. Torosta tuli valio vuonna 1953 ja sen pennuissa oli huimat 16 valiota.

Toro of Bras Coupe

Sukutaulun voi (toivottavasti) klikata isommaksi
Vaikka Eva Seeleytä voidaan pitää rodun varsinaisena "luojana", oli kasvattajia onneksi muitakin. Amerikan kennelklubi virallisti rodun vuonna 1935 ja tuolloin malamuutin pystyi rekisteröimään mikäli sillä oli vähintään kahden sukupolven sukupuu. Arktisilta alueilta tuotiin koiria, jotka muistuttivat legendojen malamuuttia - tai ainakin omistajan omaa henkilökohtaista ihannetta. Mutta eihän inuiiteilla ollut omia kennelklubeja, eivätkä he kirjoitelleet sukutauluja, joten näiden koirien sukupuut olivat täysiä kysymysmerkkejä. Ne saattoivat olla malamuutteja, tai niissä saattoi olla eurooppalaista rotua seassa, tai sitä suttakin, kukaan ei oikeasti tiennyt varmasti. Hyvällä säkällä koiran vanhemmat ja ehkä jopa isovanhemmat saattoivat olla tiedossa, mutta vielä 40-luvun puolivälissä kaikkien malamuuttien sukupuissa kummitteli nimi "tuntematon" vain muutaman sukupolven päässä.

Seeleyn Kotzebue-linjan lisäksi oli kaksi muuta merkittävää verilinjaa: M'Loot ja Hinman-Irwin. M'Loot Kennels kuului Paul Voelkerille (Völker), joka oli hankkinut omat kantakoiransa Alaskasta (onko alaskanmalamuutissa sittenkin oikeasti alaskalaista verta!?), Montanasta, Minnesotasta ja Kanadasta. Nämä koirat olivat keskimäärin isompia kuin Kotzebue-linjaiset, ja niillä esiintyi paljon erilaisia värityksiä, siinä missä kaikki Kotzebue-koirat olivat harmaa-valkoisia. Aluksi kuitenkin vain Seeleyn Kotzebue-linjaisia koiria pystyttiin rekisteröimään Amerikan kennelklubiin, ja Seeley vastusti kynsin ja hampain muiden kasvattajien malamuuttien ottamista mukaan. Vain hänen koiransa olivat puhtaita malamuutteja! Paul Voelker ei itse rekisteröinyt koiriaan, mutta kun AKC avasi malamuuttien kantakirjat hetkellisesti, M'Loot- ja Hinman-Irwin -koiria ostaneet henkilöt saivat rekisteröidä koiransa. Onneksi näin kävi, sillä rotua olisi ollut mahdotonta ylläpitää vain Kotzebue-linjaan nojaten. En tiedä M'Loot-koirien taustoista juuri mitään, joten ne jäävät vain sivumaininnaksi. Sen sijaan susi tulee esille seuraavan kerran pienemmässä Hinman-Irwin -verilinjassa.

Dave Irwin (oikeassa reunassa) koirineen ja inuiittiperhe Sportsmen's Show -näyttelyssä vuonna 1942.

Aguna, Dave Irwin ja inuiitti Mayo Kok.
Vuonna 1932 karibunlihaa myyvä Lomen Company palkkasi Andrew Bahrin ajamaan karibulauman itäisen arktisen alueen läpi, jotta nälkää näkeville inuiiteille saataisiin ruokaa. Tutkimusmatkailija Dave Irwin liittyi mukaan. Irwin halusi etsiä arvokkaita mineraaleja ja jäännöksiä kapteeni John Franklinin kadonneesta retkikunnasta, sekä käydä magneettisella pohjoisnavalla - joka on eri asia, kuin Pohjoisnapa. Magneettisella pohjoisnavalla kompassi osoittaa suoraan alaspäin, ja navan sijainti siirtyy koko ajan. Matkan varrella tapahtui jonkinlaisia erimielisyyksiä aikataulun suhteen, ja lopulta Irwin lähti erilleen kuuden koiran kanssa. Irwinin sooloretki Kanadan arktisten alueiden läpi kesti yli kaksi vuotta, jonka aikana hän näki muita ihmisiä vain muutaman kerran. Kaksi koiraa kuoli ja Irwin ja loput koirista söivät ne. Retken loppupuolella hänen reki ja koirat tippuivat jään läpi, ja vain yksi koira selviytyi. Irwin ja Aguna-koira pelastuivat, kun he saapuivat nälkää näkevinä ja lumisokeina Baker Laken inuiittikylään, lähellä Hudsoninlahtea.

Dave Irwin oli ostanut Aguna-uroksen inuiiteilta yhdeksällä ketunnahalla Churchillistä, Kanadasta. Sen nimi tarkoitti reen jättämää jälkeä jollain inuiittikielellä. Nimi on välillä kirjoitettu muodossa Aguno tai Agoona. Kun Aguna saapui New Yorkin rautatieasemalle ensimmäistä kertaa kesäkuussa 1939, ihmismäärä sai sen suunniltaan, se kaatoi kumoon ainakin neljä naista ja lasta, ja ryntäsi apteekin ikkunan läpi. Jo viikon kuluttua se oli kuitenkin niin rauhallinen, että ryhtyi nukkumaan keskellä katua pysäyttäen liikenteen. Sivistys ei kuitenkaan koskaan poistanut siitä suurta intohimoa tappaa ja syödä kissoja. Kissojen tassut se irrotti varovaisesti, jotta ei saisi kynsistä haavoja. Se oli hyväkuntoinen vielä 14-vuotiaana ja piti järjestystä yllä Irwinin koirien seassa.

Agunan kerrottiin olevan 25 % susi. Irwin tuskin kertoi tätä brassaillakseen, sillä hänen mielipiteensä koirasusista oli nuiva: "Johtokoirallani Agunalla sanotaan olevan yksi neljäsosaa suden verta suonissaan, mutta minä en ole sen kasvattaja. Jos koirassa olisi ollut enemmän suden verta, se ei olisi koskaan palvellut minua yhtä uskollisesti." Yksi lehtiartikkeli väitti Agunan olevan puolisusi ja sen emon olleen susi, mutta tämä on todennäköisesti ollut toimittajan liioittelua. Ulkonäön puolesta Aguna ei selvästikään ollut puolisusi, mutta 25 % saattaisi vielä olla mahdollista. Koska Irwin suhtautui koirasusiin negatiivisesti, en usko väitteen olevan peräisin häneltä.

Aguna, tai "Agoona"

Aguna
Palattuaan sivistyksen pariin Dave Irwin osallistui koiriensa kanssa useaan näyttelyyn, joissa oli esillä aitoja  inuiittiperheitä, arktisten alueiden työ- ja metsästysvälineitä, sekä pohjoisia eläimiä kuten karhuja. Vuonna 1939 hän osallistui New Yorkin World Trade Fair -näyttelyyn, jossa esillä oli Agunan lisäksi muita koiria, joita hän oli tuonut arktisilta alueilta. Yksi näistä oli Kanadan Victorian saarelta peräisin oleva Guto, jonka kanssa Aguna sai pentuja. Irwin kasvatti jonkin verran rekikoiria, ja vuonna 1942 Sportsmen's Show -näyttelyssä järjestettiin leikkimielinen lasten lemmikki-show, jonka pääpalkintona oli Agunan pentu. Suurin osa näistä koirista ei - ainakaan tiedettävästi - osallistunut virallisen alaskanmalamuutin jalostukseen.

Poikkeus oli Agunan ja Guton poika Irwin's Gemo, jonka nimi on kirjoitettu välillä muodossa (Erwin's) Chimo tai Gimo. Gemo oli rotunsa paras Westminsterin näyttelyssä vuosina 1941 ja 1942, ja voitti monia muitakin palkintoja. Gemo saattoi olla ensimmäinen malamuutti, joka voitti rotunsa parhaan Westminsterissä. Gemo vaihtoi omistajaa muutaman kerran kunnes päätyi Vermontiin Dick Hinmanille, joka käytti sitä jalostukseen M'Loot -linjan koirien kanssa. 

40-luvulla Robert Zoller kiinnostui malamuuttien kasvatuksesta, mutta näki suuria heikkouksia kummassakin päälinjassa (Kotzebue ja M'Loot). Zoller löysi unelmiensa koirat Great Barringtonista, Massachusettsista. Sisarukset Apache Chief of Husky-Pak ja Arctic Storm of Husky-Pak olivat Spawn's Alaskan pentuja, jonka isoisä oli ollut Gemo. Zoller pääsi näkemään Gemon livenä ja oli ollut erittäin tyytyväinen näkemäänsä. Zoller alkoi kutsua Irwinin ja Hinmanin koiria kolmanneksi verilinjaksi, vaikka kyse oli vain muutamista yksittäisistä koirista. Zollerin Husky-Pak -kennelin koirat olivat M'Loot-linjaa Hinman-Irwin -koirien verellä höystettynä, ja etenkin hänen kennelinsä kautta Agunan/Gemon geenit pääsivät leviämään rotuun. Myöhemmin hän sai käsiinsä puhtaan Kotzebue-linjaisen, jo mainitun Toro of Bras Coupen, jonka risteytti linjaansa.

Irwin's Gemo

Irwin's Gemo
Spawn's Alaska





Muiden kasvattajien ahertaessa omien malamuuttilinjojensa parissa Eva Seeley yritti yhä säilyttää kontrollin rodusta, jonka hän koki omakseen. Hän ei sallinut pentujensa ostajien käyttää koiria jalostukseen, ja hän halusi saada ensin hyväksyä muiden tekemät yhdistelmät. Hän väitti muiden koiria pelkiksi eskimokoiriksi, ja yritti saada Amerikan kennelklubia poistamaan ne rekisteristään, mihin AKC ei kuitenkaan suostunut. Ehkä hämmentävin tällainen yritys tapahtui Toro of Bras Coupen kohdalla, joka oli puhdas Kotzebue-linjan koira, mutta ei Seeleyn kasvatti. 1940-luvun lopulla Eva Seeley ilmeisesti sairastui, ja joutui myymään koiriaan Dick Moultonille, joka teetti niillä pentuja, joihin Toro lukeutui. Toro menestyi erittäin hyvin näyttelyissä, mutta Seeley oli jostain käsittämättömästä syystä hurjistunut, hänen mielestään pentue oli ollut suuri virhe ja hän tuloksetta vaati AKC:ta peruttamaan niiden rekisteröinnin. Myöhemmin kuitenkin Seeley halusi käyttää Toroa jalostukseen.

Erityisen pahaksi kiistat riistäytyivät Robert Zollerin kanssa. Vuonna 1955 Amerikan kennelklubi lähetti Zollerille kirjeen, jossa kerrottiin, että Seeley väitti Zollerin tietoisesti kasvattavan sekarotuisia koiria ja esittävän niitä puhtaina malamuutteina. Jos Zoller haluaisi kumota väitteet, hänen pitäisi osallistua oikeudenkäyntiin AKC:n päämajassa New Yorkissa. Oikeudenkäynnissä Zoller kertoi, että rodun alussa kaikki koirat, mukaan lukien Seeleyn koirat, olivat vain muutaman sukupolven päässä "tuntemattomasta". Kaikki malamuutit olivat olleet "eskimokoiria", ennen kuin AKC oli tehnyt rodusta virallisen. Hän otti esille Gripp of Yukonin ja Yukon Jadin, joiden Eva Seeley oli itse kirjassaan kertonut polveutuvan koirasusi Gray Cloudista. Millä logiikalla Seeleyn kantakoirat olivat puhdasrotuisia, mutta muiden kasvattajien koirat eivät olleet? Zoller voitti oikeudenkäynnin.

Seeleyn kennelissä oli myös ollut yksi kuuma peruna, jota en vielä ole maininnut. Nimittäin 1940-luvulla hänellä oli puhdas urossusi, Wagush! Susi oli ostettu neljän kuukauden ikäisenä ontariolaiselta ansastajalta ja Seeley itse kertoi sanomalehdessä haluavansa käyttää sitä jalostukseen. Siitä kasvoi 54-kiloinen kiltti lemmikki, joka ilahdutti kennelin vierailijoita.

Seeley väitti, että Wagush olisi kuollut penikkatautiin ennen kuin sillä ehdittiin tehdä pentuja, mutta uskokoon ken haluaa. 3.5.1940 ilmestyneessä Illustrated Sporting and Dramatic News -lehdessä kirjoitettiin: "Tämä susi on kesytetty ja sitä käytetään jalostustarkoituksiin (is used for breeding purposes). Se on kotonaan huskyjen, malamuuttien, siperialaisten, eskimojen ja chinookien kanssa, jotka elävät kennelissä." Huomatkaa aikamuoto, joka viittaisi siihen, että sutta oli jo pennutettu. Seeley oli jo peitellyt kantakoiriensa alkuperiä, ja alkanut mustamaalata muita kasvattajia. En pidä häntä luotettavana henkilönä, enkä siis myöskään luota hänen sanaansa Wagushin suhteen. Tässä vaiheessa AKC oli virallistanut alaskanmalamuutin, joten jos Seeley olisi halunnut lisätä suden verta malamuutteihin, se olisi pitänyt tehdä salaa.

Eva Seeley ja Wagush-susi vuonna 1942.

Wagush vuonna 1940.
Mitä sitten alaskanmalamuuttien DNA-tulokset sanovat? Nyt kerron teille jotain niin jännittävää, että se saattaa räjäyttää tajunnan lisäksi muitakin ruumiin osia. Facebookin koirasusiryhmissä on pyörinyt äänite, joka on äänitetty surullisen kuuluisaa Lopen kenneliä koskevassa oikeudenkäynnissä. Tiedostonimen perusteella päivämäärä on ollut 28.3.2022 ja äänitteessä mainitaan asian tunnisteeksi R21/675. Ehkä näillä tiedoilla pystytte pyytämään viranomaisilta oikeudenkäynnin äänitettyä tai kirjallista versiota, eiköhän nämä ihan julkista tavaraa ole. Tai voin myös oikeasti asiasta kiinnostuneille lähettää tiedoston jotain kautta. Mutta varoitan, että se on tunnin pituinen.

Oikeudenkäyntiin oli pyydetty asiantuntijaksi Jenni Harmoinen, joka esitteli itsensä näin (tiivistän jonkin verran): "Minä olen Oulun yliopistossa opiskellut biologiaa ja sitten Jouni Aspin tutkimusryhmässä oon tehnyt väitöskirjan, ja se väitöskirja koskee just koirasusiristeymien geneettistä tunnistamista... Minä olen siirtynyt nykyään työskentelemään Luonnonvarakeskuksessa suurpetojen erikoistutkijana. Tämän vuoden maaliskuusta asti olen työskennellyt Luonnonvarakeskuksessa. Ja tota oon julkaissu kaksi tieteellistä vertaisarvioitua artikkelia koirasusiristeymien genetiikasta."

Harmoinen oli ollut pääkehittäjänä koirasusien tunnistamiseen erikoistuvan NEWHYBRIDS-analyysiohjelman luomisessa, johon viitattiin oikeudenkäynnissä ja jota oltiin käytetty apuna Lopen kennelin tapauksessa. "Hannes Lohen tutkimusryhmältä sain todella kattavan koira-aineiston, 274 koiraa 55 eri rodusta. Ja tosiaan toi susiaineisto kattoi Euroopassa tosi monia maita: Puola, Ukraina, Venäjä, Latvia, Kreikka, Suomi, Kroatia, Bulgaria, Valko-Venäjä. Ja sitten toinen aineisto kattoi amerikkalaiset sudet: Idaho, Minnesota, Montana, Wyoming, Brittiläinen Kolumbia ja Alaska."

Harmoinen kuitenkin myönsi, että NEWHYBRIDS pystyi tunnistamaan eri asteisia risteymiä vain rajallisesti. "Siihen NEWHYBRIDS-analyysiin ei voi laittaa kuin tiettyjä risteymäluokkia, eli siltä ei voi tavallaan kysyä mitä vaan mut sinne - minä voin tästä kaaviosta näyttää - minä oon laittanut sinne vertailuaineistosta ensinnäkin puhtaat sudet ja koirat, eli se voi tunnistaa mitkä on puhtaita susia ja koiria. Sitten se voi tunnistaa mitkä on ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven takaisinristeymiä suteen, tai ensimmäisen, toisen ja kolmannen polven takaisinristeymiä koiraan, tai sitten sellaisia F2-risteymiä joissa F1 risteytyy toisen F1-risteymän kanssa. Siihen pitää laittaa sellaiset tietyt selkeät kategoriat ja sitten se vertaa niihin kategorioihin. Elikkä se, jos se yksilö on jotain aivan muuta niin, niin tuota, kuin joku näistä, niin sitten se voi antaa väärän tuloksen, mutta siitä saa kuitenkin sellaisen arvion, että mitä se näistä vastaa eniten."

Oikeudenkäynnissä tutkimustulokset herättivät ihmetystä ja loputtomalta tuntuvaa jankkaamista, sillä niiden perusteella joissakin tavallisissa koiraroduissa oli merkittäviä määriä sutta. Tutkimuksen Excel-kaaviot tulostettiin. Miehen ääni kysyi: "Jos sit katotaan tosta... Seitsemäs pystyrivi vasemmalta, missä lukee NEWHYBRIDS for all wolves, hybrids, jackals, foxes and dogs, esimerkiksi tämä rivi... nyt kun te ootte laittanut tähän NEWHYBRIDS-ohjelmaan tämän aineiston... Niin eikö tämä ole nyt sitä miten se on luokitellut, tässä on esimerkiksi toinen koira, ja se koira, alaskanmalamuutti, niin eikö se oo luokittunut F2:seksi tässä? Miten se on mahdollista?"

Harmoinen vastasi: "No tähän on kaksi eri selitystä... Yksi on että tämä NEWHYBRIDS-analyysi ei tosiaan toimi, kun se on tosiaan kehitetty viimeaikaisten risteymien tunnistamiseen missä se toimii parhaiten. Ja alaskanmalamuutti on kauan sitten susi ja koira risteytynyt, joten se ei niinku täysin sovellu NEWHYBRIDS-analyysi tämmöisille roduille, joissa risteymiä on tapahtunu kauan sitten... Sitten toinen syy on se, että me ei ees tiedetä alaskanmalamuutin ja näiden muiden rotujen taustaa täysin niinku, että onko ne semmosia rotuja jotka varmasti täyttää tuon vieraslajilainsäädännön määritelmän, että ne on neljä kertaa risteytetty puhtaaseen koiraan... Että onko niillä edes semmoinen tausta, onko niissä voitu käyttää välillä vaikka F2:sta, niitten historiassa."

Malamuutit NEWHYBRIDS-analyysissä.

Miehen ääni: "Eli tämä on sinänsä kesykoiraluettelo, mutta täällä on laittomia eläimiä?"
Harmoinen: "No ne on määritelty laillisiksi Kennelliitossa mutta ne ei täysin täytä välttämättä sitä vieraslajisäädännön määritelmää... Tiedetään, että alaskanmalamuutti ja siperianhusky niin niissä on jäljellä suden genomia enemmän kuin muissa roduissa, se on ihan muissakin tutkimuksissa tutkittu asia, koska niissä on haluttu säilyttää suden - mutta niissä on enemmän suden - kuin muissa roduissa. Mutta niissä ei oo välttämättä käytetty puhdasta koiraa neljää kertaa peräkkäin."

NEWHYBRIDS-analyysissä viidestä alaskanmalamuutista kolme luokittui F2-luokan koirasudeksi, eli toisen polven susiristeymäksi ja peräti niin, että molemmat vanhemmat olisivat F1-koirasusia, ja kaksi muuta luokittui ensimmäisen polven takaisinristeymäksi koiraan ja toisen polven takaisinristeymäksi koiraan - toisin sanoen kaikissa testatuissa malamuuteissa oli sutta. F2-luokituksen sai myös kaksi viidestä tsekkoslovakiansusikoirasta, yksi viidestä saarloosinsusikoirasta ja neljä viidestä siperianhuskystä. Sutta havaittiin myös joko ensimmäisen tai toisen polven takaisinristeymänä koiraan lopuissa tsekkoslovakian- ja saarloosinsusikoirissa, itä- ja länsisiperianlaikoissa, venäläis-eurooppalaisissa laikoissa, karjalankarhukoirissa, salukeissa, samojedeissa, ja erikoisuutena yhden italianvinttikoiran näytteessä.

On selvää, kuten Harmoinen myöntääkin, että NEWHYBRIDS ei sovellu kuin muutaman ensimmäisen risteymäsukupolven analysointiin. Mikäli risteymiä on paritettu toisten risteymien kanssa lukuisten sukupolvien ajan, ovat tulokset analyysissä harhaanjohtavia ja jopa vaarallisia, sillä niiden perusteella laillinen koira voikin olla laiton. Suomessa nykylain mukaan F1-F4 sukupolvet ovat laittomia, ja tämä analyysi merkitsi monta rotukoiraa laittomaksi. F5 on lain silmissä koira, ihan sama kuinka paljon susiprosentteja siinä on. Kuten esimerkiksi yllä olevasta Toron sukutaulusta voi nähdä, susiprosentteja tulee vähän sieltä täältä pitkin sukutaulua (ja hyvin todennäköisesti suden verta on malamuutteihin tullut myös lähteistä, joista emme ole tietoisia), ja tällaisen koiran susiperimän selkeä kategorisointi on Harmoisen analyysille mahdotonta. Hänen sanoin: "Ei semmosia, että risteymä kertaa risteymä risteytyy monta sukupolvea, ei saada selville sitä montako sukupolvea se on risteytynyt... F2:t voidaan vielä selvittää, mut sit se menee liian monimutkaiseksi sille ohjelmalle. Koska siinä tulee semmoista mosaiikkia, geneettistä mosaiikkia."

Pidän kuitenkin NEWHYBRIDS-tuloksia selkeänä viitteenä siitä, että alaskanmalamuutissa on havaittavissa suden perimää, vaikka analyysi heittääkin tuloksia pahasti yläkanttiin. Eihän analyysi havainnut sutta suurimmassa osassa muista koirista, malamuuteissa selvästi oli jotain niistä poikkeavaa.

Lähteet:
* The Boston Globe 29.11.1931
* Chinook and His Family (Eva Seeley & Martha Lane, 1930)
* The Complete Alaskan Malamute (Maxwell Riddle & Eva Seeley, 1976)
* Daily News 14.2.1952
* Illustrated Sporting and Dramatic News 3.5.1940
* I Married the Klondike (Laura Beatrice Berton, 1961)
* The National Geographic Magazine 1941 joulukuu
* The Philadelphia Inquirer 10.3.1940
* The Pittsburgh Press 14.4.1941
* The Pittsburgh Press 5.2.1942
* The Pittsburgh Press 6.2.1942
* Portland Press 8.2.1940
* Rochester Democrat and Chronicle 19.5.1937
* Saskatoon Daily Star 10.3.1928
* This is the Alaskan Malamute (Joan McDonald Brearley, 1975)
* The Times Herald 17.3.1942
* The Vancouver Sun 5.11.1954
* Reliable Wolf-Dog Hybrid Detection in Europe Using a Reduced SNP Panel Developed for Non-Invasively Collected Samples (Jenni Harmoinen, 2020)
* http://www.alimicmals.com/index.php/malamute-info/the-critical-years-by-robert-j-zoller
* https://www.mtearchronicles.com/single-post/2017/07/05/short-seeley-of-chinook

Johdossa grönlanninkoira Bessie, pyöräkoirana Yukon Jad, sekä näiden pentuja.

torstai 15. tammikuuta 2026

Bonon arkinen järki

Bono oli maailman komein ja kiinnostavin koira, mutta ei antanut sen nousta päähänsä.
Sekalaiset Bonon muistelut jatkuvat. Kaikenlaisia isompia ja vähäpätöisempiä muistoja on lukemattomia, ja niille toki pitää keksiä jokin punainen lanka. Tällä kertaa langaksi päätyi koiran älykkyyden näkyminen täysin tavallisessa arjessa. Tiedostin aina Bonon olevan toinen elävä, hengittävä ja ajatteleva olento, siinä missä minäkin. Me ajattelimme eri asioita, mutta ajattelimme kuitenkin. Ja sillä oli selvästi myös rikas tunnemaailma, kaikki samat tunneskaalat, mitä ihmiselläkin on.

Vietin tuntikausia vain seuraamalla koiran touhuja vierestä. Mentiin jonnekin hevonkuuseen, istuin mättäälle ja katselin, kuinka Bono etsi ja kaivoi myyriä esille. Näin kuinka se kuuli tai haistoi myyrän maan sisällä, ja hetken kaivettuaan alkoi systemaattisesti taputtelemaan maata hieman eri kohdista, samalla katsellen lähtisikö myyrä liikkeelle. Se selvästi tiesi mitä teki. Elämänsä aikana se söi lukemattomia myyriä ja päästäisiä, kunnes iän myötä kuulo- ja hajuaisti heikentyivät eikä se enää löytänyt niitä.

Näin Bonon synnynnäisen älykkyyden esiintyvän täysin arkisissa ja muiden mielestä varmasti mitättömissä asioissa. Bonoa oli ilo kouluttaa ja se oppi kaikenlaista, mutta siinä oli jo tehdasasetuksena valmiina omaa itsenäistä järjen käyttöä. Esimerkiksi se osasi väistää puita ja tolppia, jotta hihna ei jäisi kiinni niihin. Vaikka näytti, että hihna tulisi sotkeentumaan, en kävellessä väistänyt estettä. Jos Bono ei väistänytkään ajoissa itse, sanoin "kierrä" ja niinpä Bono kääntyi takaisin ja kiersi. Syrjäseuduilla käytin pääasiassa 10 metrin pituista Flexiä, joten kohta, josta hihna oli jäänyt kiinni saattoi olla jo kaukana, mutta Bono osasi seurata hihnaa katseellaan. En koskaan opettanut tätä Bonolle mitenkään, se oli itse tajunnut tämän.




En koskaan saanut opetettua Bonolle oikeasti luotettavaa ja takuulla toimivaa noutoa. Se osasi miljoona turhaa temppua, mutta joko tämä ei sitä kiinnostanut, tai minä en vaan osannut. Bono ei ollut kovinkaan leikkisä, joten ehkä tämä oli sen tosikolle sielulle liian typerää toimintaa. Joskus se saattoi innostua noutamaan muutaman kerran peräkkäin, mutta suurimmaksi osaksi se vaan flegmaattisesti katsoi noudettavaa esinettä ja ilmoitti, että pidä akka tunkkisi. Mutta vedestä nouto toimi poikkeuksetta aina. En tiedä miksi. Veteen heitettävä keppi oli pakko noutaa joka kerta, vaikka sata kertaa putkeen.

Alla pari vuotta sitten kuvattu video, jossa olin heittänyt ison kepukan jokeen. Bono oli tässä jo vanha mies, sillä oli kaikenlaisia vaivoja ja ei enää juurikaan energiaa. Sen takajaloissa ei enää ollut voimaa. Mutta keppi oli heitetty veteen, joten se piti hakea. Asiaa piti kuitenkin miettiä ensin. Joku voisi katsoa videota ja nähdä laiskan tai epävarman koiran. Minä taas näen Bonon vanhuuden takia hitaana ja varovaisena. Virtaus ja jalkasijan menettäminen syvässä vedessä mietityttivät sitä. Se ei välttämättä saisi keppiä kiinni, jos lähtisi suoraan uimaan sitä kohti. Videossa se pitää koko ajan kepukkaa silmällä, mutta päättää kävellä matalassa vedessä tarpeeksi sen edelle, jotta voi uida sen kiinni.


En juurikaan mainitse kissoistani mitään, mutta Bono eli aina kissojen kanssa. Se ei ollut juurikaan niistä kiinnostunut, vaikka ulkona kaikki vieraat kissat olivat kovin houkuttavia saaliita. Monesti kerrotaan, että kissat pomottaisivat saman talouden koiria. No, ei meillä ainakaan. Bono oli selvästi toteemipaalun numero kakkonen ja kissat olivat jaloissa pyöriviä tyhjäntoimittajia, joiden olemassaoloa pääasiassa ei huomioitu, paitsi silloin, kun Bonon teki mieli hetken kiusata kissaa tökkimällä sitä kuonollaan. Edesmennyt Rusakko sentään toimi Bonon tyynynä, ja Bono pitikin tästä kissasta paljon enemmän kuin Napalmista.

Aina kun Napalmi ja Rusakko painivat Bono piti niitä huolestuneena silmällä, ja lopulta meni erottamaan ne. Huomasin, että joka kerralla Bono "syytti" Napalmia. Se meni kissojen väliin ja aina eristi nimenomaan Napalmin ja mulkoili sitä. Se teki tämän hellästi, mutta päättäväisesti. Alla olevassa videossa yksi tällainen tilanne. Bono laittaa Napalmin häpeänurkkaan, ja vähän hätkähtää kun Napalmi sähisee sille, jonka jälkeen hellästi painostaa kissan matalaksi.



Hauskana muistona tuli myös mieleen kuinka olimme olleet muutaman kuukauden koulun asuntolassa ja tulleet takaisin kotiin. Kotimatkalla olimme ottaneet hoidossa olleet kissat mukaan. Kotona avasin kissojen kantokopan ja roikotin toista kissaa Bonon edessä. Vaikka se ei ollut nähnyt perheenjäseniään kuukausiin, ei sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Höpötin "Kuka se on? Katso, kuka tuli kotiin?" Bono säntäsi saman tien ikkunalle katsomaan onko joku tulossa.

Minua monesti harmitti etten koskaan vienyt Bonoa mihinkään älykkyystestiin. Pääsin kerran videoimaan toisen koiran SmartDOG-testausta, ja tämä olisi ollut hirvittävän kiinnostavaa tehdä Bonon kanssa. Mutta olihan se kallista lystiä, minä olin tuolloin työtön, ja en edes tiennyt, että testaaja oli tullut kaupunkiini, ennen kuin minua pyydettiin videoimaan. Koulussa luokkakaverien koirille tehtiin myös jotain sekalaisia älykkyystestejä, ja ai että kun harmitti, etten ollut ottanut Bonoa mukaan. Seurasin muiden koirien touhuja ja pänni, kun olin täysin varma, että Bono olisi tajunnut testin jujun nopeasti! Seuraavan koiran kanssa joku tällainen testi on ehdottomasti toivelistalla. Toki voi olla, että seuraava koira onkin täysi nuija.

keskiviikko 14. tammikuuta 2026

Ikuisuusprojekti Wolf

Blogissa esiteltiin vähän aikaa sitten Freeborn, pääasiassa amatöörivoimin työstetty ihmissusielokuva, joka ei ikinä valmistunut. Jatketaan nyt samalla linjalla. Esittelen nyt vastaavan ikuisuusprojektin, jossa saattaa vielä pihistä sitkeitä elonmerkkejä. Wolf on Silver Sky Studion animaatioprojekti, jota on työstetty hyvin hitaasti ainakin jo vuodesta 2002 alkaen.

Wolfin toiminta on hidastunut vuosien varrella lähes olemattomiin ja päivityksiä tulee enää erittäin harvoin. Wolfin YouTube-kanava on päivittynyt viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Virallinen nettisivu ei vaikuta saaneen päivityksiä myöskään vuosiin, eikä siellä ole enää mitään Uutiset-osiossa. Jostain syystä myös aiemmin näkyvillä olleet konseptitaiteet on poistettu. Sen sijaan studion Facebook-sivulle on tehty useita päivityksiä vuosina 2024 ja 2023, joissa kerrotaan projektin olevan yhä hengissä.

Elokuvan parissa on toiminut suuri joukko vapaaehtoisia, joista kukaan ei ole saanut palkkaa, eikä missään ole selkeästi eritelty kuka on tehnyt mitä. Wolfin työnhaku on ollut aina auki ja he ovat monesti julkaisseet etsintäkuulutuksia uusien animaattorien, puhtaaksipiirtäjien ja taustojen kuvittajien perään. Työntekijöille ei asetettu mitään deadlineja, kaikki työskentelivät siihen tahtiin mihin pystyivät oman elämänsä ohessa.

Olen yrittänyt poimia tiedonmuruja pitkin Wolfin sosiaalisia medioita, ja Wayback Machinen avulla pystyn näkemään joitain netistä poistettuja asioita, kuten nettisivun vanhoja versioita, poistettujen konseptitaiteiden esikatselukuvia ja tekijöiden vanhaa tuotantopäiväkirjaa. Projektin varsinaisena luojana näyttää toimineen Audrey Walker, jonka vanha Yerf-galleria on yhä näkyvillä. Tarinan hahmot ja suurpiirteinen juoni ovat Walkerin keksimiä, mutta ainakin alussa elokuvan käsikirjoitusta on työstänyt myös Joshua Barney.

Nettisivun ensimmäisessä versiossa mainitaan, että leffaa tehdään yhteistyössä Arctic Wind Animationin kanssa. Tästä "studiosta" ei löytänyt mitään tietoa. Todennäköisesti se oli samalla lailla amatöörivoimin pystyssä oleva pulju, kuten Silver Sky Studio, joka ei myöskään, ihan aikuisten oikeasti, ole mikään oikea studio. Tekijät ovat olleet hyvin nuoria ja ovat saattaneet kutsua itseään studioksi, vaikka tekisivät animaatioitaan täysin yksin.

Nettisivu vuosina 2002, 2005 ja 2015.
Projektin tavoite on ollut hyvä. Tekijät ovat halunneet auttaa sukupuuttoon kuolemassa olevaa perinteisen animaation genreä. Wolf olisi käsin piirretty täyspitkä animaatio, joka väritettiin tietokoneella. Siinä olisi puhuvia ja ihmismäisesti elehtiviä eläimiä, jotka kuitenkin olisivat tarpeeksi luonnollisia. Vertailuna käytettiin Balton ja Leijonakuninkaan kaltaisia klassikkoja. Toisena tavoitteena oli näyttää sudet tavallista positiivisemmassa valossa. Koska teatterilevitykseen pääseminen oli epätodennäköistä, eikä leffaa olisi varaa lähettää ikäraja-arvioitavaksi, tulisi se vain myytäväksi DVD:llä. Jostain löysin maininnan, että myynnistä saatavat tulot lahjoitettaisiin susien suojeluun.

Mistä Wolf sitten kertoisi? Pääosassa olisi vanhan Janus-suden johtama lauma, joka elää osittain fiktiivisessä 1920-luvun Wyomingissa. Metsästäjien ja karjatilojen omistajien harjoittama susivaino oli tuolloin pahimmillaan, ja sudet oli hävitetty sukupuuton partaalle ympäri Yhdysvaltoja. Pentuna Janus oli jäänyt orvoksi ihmisten tapettua hänen vanhempansa, ja mysteerinen susien jumalatar Luna oli kasvattanut hänet. Janus pelkää ihmisiä, mutta tarinassa ilmeisesti tulee käänne, jossa hänen pitää päättää voiko sittenkin luottaa ihmisiin. Hahmojen joukosta löytyy kolme ihmistä, joista yksi on nuori ja idealistinen kala- ja villieläinviraston työntekijä, Brett. Vanhoissa konseptitaiteissa (esim tämä kuva) Brett nähdään muun muassa silittämässä Janusta. Varmaankin elokuvan loppupuolella, kaiken kokemansa vainon jälkeen, Janus huomaa, että osa ihmisistä haluaakin suojella susia. Koko leffan tunnuslauseeksi on valittu "mikään ei ole koskaan vain mustavalkoista".


Juoni kuulostaa ihan ookoolta, ei mitenkään erityisen omaperäiseltä. Januksen yhteys Luna-jumalattareen vaikuttaa olleen projektin alkuhetkillä ilmestyneen Balto 2:n inspiroima. Kaipaan kovasti 2D-animaatioita, ja isoa plussaa tietenkin olisi jos ne olisivat koira-aiheisia, joten totta kai tämä projekti on kiinnostanut.

Projekti edistyi tasaiseen tahtiin alkuvuosinaan. Tekijät kävivät monena vuonna Anthrocon-turritapahtumassa levittämässä tietoutta elokuvasta. Vuonna 2005 Anthroconissa näytettiin ensimmäinen "traileri", joka oli oikeasti vain luonnosteltu storyboard minimaalisella animoinnilla. Seuraavana vuonna samaisessa tapahtumassa näytettiin päivitetty versio tästä kohtauksesta. Ja sitten, viimein vuoden 2008 lopulla näkyville ilmestyi kohtauksen valmis versio.


Valmiin kohtauksen lataaminen nettiin oli suuri askel eteenpäin. On todella harmi, että video on ladattu hirvittävän huonolaatuisena nettiin. Latauksesta on kulunut jo 17 vuotta, ja parempaa versiota ei ole vieläkään laitettu näkyville. Eihän se veisi paljoa aikaa ja luulisi, että tämä saavutus olisi studion suurin ylpeyden aihe! Itse animointi tässä pätkässä on kovin hapuilevaa, mikä nyt on odotettavissa nuorilta aloittelijoilta. YouTube-kanavalta löytyy lisää lyhyitä pätkiä, joissa uudemmissa jälki on selvästi parantunut. On mahdotonta arvioida, paljonko animaatiota on oikeasti saatu valmiiksi, koska eihän kaikkia kohtauksia voi paljastaa - muutenhan kukaan ei ostaisi DVD:tä ja juoni spoilaantuisi.

YouTube-kanavalta löytyy muutamia videoita, joista näkee animaation prosessivaiheet. Animaationörteille nämä voivat olla oikein mielenkiintoisia.


Ja ihan kuin ikuisuusprojektin kanssa ei olisi kulunut jo tarpeeksi aikaa, vaikuttaa siltä, että kaikki jo tehty materiaali aiotaan nyt animoida uudestaan. Vuonna 2023 studion Facebook-tilillä ilmoitettiin, että projekti on aloitettu alusta. Projekti oli alkanut yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja animointiin käytetty teknologia oli edistynyt huikeasti alkuaikojen jälkeen. Nykyisillä taidoillaan ja resursseillaan tekijät tiesivät voivansa saada parempaa jälkeä aikaan. Itse tarinaan haluttiin tehdä muutoksia, jotta sudet voitaisiin esittää realistisemmin. Koko elokuva oli ääninäytelty valmiiksi, mutta myös äänet haluttiin tehdä uudelleen, ja Facebookissa huhuiltiin vanhojen ääninäyttelijöiden perään.

Hahmojen designejä aiottiin myös muuttaa helpommin animoitaviksi. Etenkin Silverin väritys oli aiheuttanut paljon päänvaivaa värittäjille, sillä sen turkissa oli useita harmaan sävyjä ja niiden kuviot olivat vaikeita muistaa. Uusi design julkaistiin myös Shadow-hahmosta, mutta sen jälkeen päivitykset ovat jälleen kuivuneet kasaan.


Olisihan se hienoa, jos tämä elokuva vielä jonain päivänä valmistuisi. En kuitenkaan pidätä henkeä. Ainakin se on antanut lukuisille taiteilijoille hyvää kokemusta animointiprosessista ja sen on voinut lisätä CV:n täytteeksi.