Tarina: Dinosaurus ja nisäkäs

Pikainen kuvanmuokkaus luotu Pexels-sivuston ilmaiskuvilla.

Tämä tarina on erittäin henkilökohtainen, mutta halusin silti julkaista ja arkistoida sen, jotta voin palata sen pariin joskus myöhemmin. Tarinan konteksti on pakko kertoa ensin, jotta sen pointin voisi ymmärtää. Tapasin deittisivuston kautta miehen, jonka kanssa keskusteluista tuli nopeasti hyvin intensiivisiä ja uskalsin kertoa hänelle asioita, jotka olivat minulle todella arkoja, kamalia kokemuksia ja salaisimpia toiveitani. Hän ei kavahtanut tätä, ja oikeasti ymmärsi minua. Tämä nopeasti syntynyt voimakas yhteys oli minulle aivan huumaavaa, ja yhteydenpidon aikana minussa heräsi eloon puolia, joiden olemassaolosta en ollut edes tietoinen.

Orastavaa suhdetta varjosti koko ajan tieto meidän suuresta ikäerosta. Toivoin silti, että tällä kertaa onnistaisi. Minua ikäero ei haitannut, mutta tiedän, että toiselle se voi olla kova pala, ja meidän tulevaisuudenhaaveissa oli suuria eroja. Rakastan vanhempia miehiä, olen aina rakastanut, ja tämän takia rakkauselämäni on ollut hyvin yksinäistä ja tuhoon tuomittua. Yhä häpeän tätä osaa itsestäni, vaikka se onkin aika absurdia, kun olen jo 35-vuotias. Hyvin nuorena opitusta häpeästä on kuitenkin vaikeaa päästä eroon.

Mies nautti pitkistä keskusteluista ja ruokki luovuuttani. Puhuimme säännöllisesti 2-3 tunnin puheluita. Ennätyspuhelu oli lähes viiden tunnin pituinen. Ajankulua ei vain huomannut. Ikäeron takia kutsuin häntä leikillä dinosaurukseksi ja kaikenlainen ilkikurinen sanailu oli alati mukana. Voi miten hauskaa. Kun hän yhtenä iltana ilmoitti menevänsä nukkumaan, kirjoitin pilaillen tarinan ihan ensimmäisen lauseen. Tämä oli vain vitsi, mutta jäädessäni vielä valvomaan mielikuvitus lähti laukalle ja aloin kirjoittaa lyhyitä tarinanpätkiä, joita lähetin hänelle silloin tällöin "ukkelin iltasatuna". Välillä lähetin hänelle myös laulun sanoja. Olin hirvittävän onnellinen ja pitkään kuollut luovuuteni oli herännyt henkiin.

Tarinassa hän oli suuri dinosaurus ja minä jokin pieni tai keskikokoinen alkunisäkäs. Mitään tarkempia lajimäärityksiä en hahmoille antanut, enkä antanut niille nimiäkään. Mielikuvissani hän oli klassinen tyrannosauruksen kaltainen peto, ja minä jonkinlainen opossumin ja koiran välimuoto. Tarina oli päällisin puolin kirjoitettu naiivilla sävyllä, niin kuin iltasadun kuuluukin, mutta rivien välissä käsittelin siinä suhteen haasteita ja omia pelkojani ja toiveitani. Minulla on paljon traumataustaa, ja pelkään luottaa muihin ihmisiin, vaikka se tällä kertaa onnistuikin lähes heti. Ei tarvitse olla Einstein, jotta ymmärtää mistä tarinassa on oikeasti kyse.

Tarinan ja meidän suhteen edetessä mietin koko ajan miten tämä päättyy. Ja kun suhde päättyi omaan mahdottomuuteensa, mietin pitäisikö myös tarinalle keksiä jokin loppu. Millainen se olisi, surullinen vai toiveikas? Saisivatko tarinan hahmot olla onnellisia, vaikka oikeassa elämässä olisikin mennyt pieleen? Epävarmuuden, surun ja katkeruuden hetkinä suunnittelin, että kohtalokas meteori tulisi tappamaan kummatkin. Tai kenties luonnonhistoriaa mukaillen dinosaurus olisi kuollut, ehkä uhraten henkensä nisäkkään vuoksi, ja nisäkäs olisi jatkanut yksin tulevaisuutta kohti. Päätin nyt, että tarina saa jäädä kesken. Lukija voi itse päättää millainen lopetus olisi hänelle mieluinen. En ole mitenkään vihainen miestä kohtaan, joten mielessäni hahmot voivat jäädä keskeneräiseen onnen tilaan. Kaiken ei tarvitse loppua.

Julkaisen tarinan täysin samanlaisena, kuin sen hänelle lähetin. *-merkkien väliin on rajattu osuudet, jotka lähetin hänelle yhtäaikaa samana iltana. Mitä enemmän innostuin ja sain häneltä positiivista palautetta, sitä pidempiä pätkiä uskalsin hänelle lähettää.

*********************************************

Tanner tömähti ja kuului tukahtunut ähkäisy, kun vanha dinosaurus asettui levolle metsän suojiin... 

*********************************************

Dinosaurus raotti silmiään. Heinien seasta ilmestyi jokin pieni otus, jonka tarkka lajimääritelmä jäi toistaiseksi mysteeriksi. Otus painautui dinosaurusta vasten, jolloin esihistoriallinen peto yritti turhaan läpsäistä sen pois onnettoman lyhyillä käsillään. Tunkeilija tuhahti ja käänsi kylkeään. Dinosaurus mietti, että näin kitukasvuisesta kääpiöstä tuskin olisi uhkaa, ja ummisti silmänsä uudelleen. Kehojen läheisyys lämmitti niitä mukavasti.

*********************************************

Dinosaurus oli raatanut koko päivän, jäljestänyt saalista tuntikausia, viimein saartanut sen umpikujaan ja kaatanut sen. Ruokarauha ei kestänyt kauaa, kun tuttu hahmo ilmestyi pusikosta. Sama omituinen otus, joka yöllä oli väkisin pitänyt sille seuraa. Se oli myös raatanut koko päivän - noh, tavallaan, sillä se oli vain seurannut dinosaurusta varjojen suojissa.

Syötyään dinosaurus asettui levolle, eikä reagoinut, kun tunkeilija epäröiden hiipi saaliin rippeiden luo. Dinosaurus katseli hiljaa otusta, joka välillä säpsähti tuijotuksen voimasta, muttei silti lähtenyt karkuun. Se oli uudempaa sukupolvea, joita myös nisäkkäiksi kutsuttiin. Ne olivat pieniä, surkeita otuksia paljon suurempien hirmuliskojen maailmassa, mutta silti kovaan tahtiin yleistymässä. Dinosaurus oli yhä hiljaa kun otus lopetti ruokailun ja lähestyi uudestaan, ja kun se jälleen painautui vasten, ei dinosaurus tällä kertaa edes yrittänyt lätkäistä sitä pois.

*********************************************

Päiviä kului samaan tapaan. Pieni alkunisäkäs varjosti dinosaurusta ja öisin ryömi sen vierelle, eikä dinosaurus vastustanut asiaa. Silti otus aina tärisi ja säpsähteli ensin, ennen kuin rauhoittui isomman eläimen suojiin. Kuinka outoa, dinosaurus ajatteli, ja kunpa se olisi voinut kysyä asiasta, mutta ne olivat täysin eri lajia. Dinosaurus eli paljolti nykyisessä hetkessä. Joskus sekin oli ollut pieni ja varovaisesti liikkunut varjosta varjoon, muttei enää muistanut sellaista aikaa, ja epämääräisiä muistoja ilmestyi vain hetkittäin sen uniin. Nykyisyydessä se oli metsän kiistaton hallitsija, jonka ei tarvinnut väistää ketään.

Jälleen yksi yö, ja nisäkäs empien tuli lähelle, epäilevästi pälyillen taakseen ja sivuilleen. Silloin dinosaurus viimein tiedosti ne - metsän muut pedot, surkuhupaisia surkimuksia siihen verrattuna, mutta jokainen niistä olisi hetkessä voinut popsia nisäkkään suuhunsa. Pimeydestä erottui kiiluvia silmäpareja, joihin se ei aikasemmin olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Näiden petojen olemassaololla ei ollut sille mitään merkitystä, niiden piipitys oli vain mitätöntä taustamelua. Se saattoi nukkua täysin suojatta keskellä aukiota tai röyhkeästi astella suoraan muiden petojen kaadoille, eikä kellään ollut asiaan vastaväitteitä. Mutta nisäkkäälle nämä uhat olivat aitoja.

Nisäkkään hengitys rauhoittui viimein, sen sydän hidasti tahtiaan ja sen keho rentoutui. Se oli nukahtanut. Dinosaurus katseli sitä ja alkeellisissa aivoissaan tunsi... jotain. Tämä pelokas otus oli luottanut siihen, ja valinnut sen. Tässä oli jotain merkittävää, ja vaikka dinosaurus ei tiennyt mitä se oli - olihan se vain typerä dinosaurus - se tunsi nyt halua suojella surkeaa pikkuotusta.

*********************************************

Epävarmuus oli alkanut nakertaa pikkunisäkästä sisältä. Joka päivä nisäkäs ymmärsi yhä selvemmin ettei siitä ollut dinosaurukselle mitään hyötyä. Dinosaurusta ei haitannut, vaikka pikkuotus kävi napsimassa paloja sen saaliista. Sillä ei ollut mitään konkreettista merkitystä. Jos nisäkäs olisi ruokaillut kaadolla salaa, ei dinosaurus olisi sitä edes huomannut.

Mutta myös nisäkäs halusi olla avuksi. Se pystyi elämään syömällä ötököitä ja mitä lie surkean pieniä olioita, mutta ne riittivät juuri ja juuri elättämään sen. Eikä nisäkäs myöskään pystynyt puolustamaan dinosaurusta. Joka yö se oli kipeän tietoinen ettei siitä olisi minkäänlaista hyötyä, mikäli jokin yössä tuijottavista silmäpareista tulisi uhittelemaan.

Myös dinosaurus oli huomannut jonkin painavan pikkuotuksen mieltä. Öiset pelokkaat säpsähdykset olivat laantuneet, mutta nyt otus vaikutti masentuneelta ja mietteliäältä. Dinosaurus mietti kaipasiko nisäkäs lajitoveriensa seuraa. Nehän ymmärtäisivät sitä parhaiten, ne voisivat puhua yhteistä kieltä, viettää normaalia elämää ja jopa lisääntyä. Eihän kahden eri lajin kuuluisi elää yhdessä. Ehkä oli vain ajan kysymys milloin nisäkäs lähtisi lajitoveriensa mukaan. Se ajatus harmitti dinosaurusta. Kunpa se olisi voinut puhua otuksen kanssa, mutta ne olivat kaikin tavoin liian erilaisia.

Dinosaurus mietiskeli ja jauhoi suussaan jonkin sarvipäisen kasvinsyöjän lihaa, kun se yhtäkkiä tunsi viiltävän kivun kitalaessaan. Se örisi ärtyneenä, hankasi naamaansa maata vasten, ja yritti kurottaa typerän pieniä käsiään kitaansa kohti - mutta onnettoman lyhyet kädet olivat yhä liian onnettomia ja lyhyitä.

Luun pätkä oli mennyt kitalaesta osittain läpi. Dinosaurus yritti liikuttaa luuta kielellään, mutta kieli ei ollut tarpeeksi taipuisa, ja luu uhkasi mennä vielä syvemmälle. Mitään ei ollut tehtävissä. Dinosauruksen piti vain odottaa, että suuhun iskisi tulehdus, ja mätä puskisi luun lopulta ulos. Se olisi pitkä prosessi, jonka aikana saalistuksesta ja syömisestä tulisi hankalaa.

Nisäkäs oli ensin säikähtänyt dinosauruksen yllättävää karjuntaa ja riehumista. Se katseli saniaisen suojista hirmuliskon teutarointia, kunnes ymmärsi, että dinosaurus ei ollut sille vihainen. Viimein dinosaurus näytti rauhoittuvan ja asettui makuulle. Nisäkäs kipitti lähemmäs. Ne katsoivat toisiaan hiljaa ja tutkiskellen.

Dinosaurus avasi kitansa raolleen, jolloin nisäkäs näki luun palan. Ahaa! Nisäkkäälle tämä ei olisi ollut ongelma, sillä oli hyvin näppärät kädet ja notkea keho. Se katseli suurta kumppaniaan myötätuntoisesti. Ja sitten tuli ymmärrys, niin, tällähän tapaa se voisi viimein olla dinosaurukselle hyödyllinen. Aivojensa hälytysäänistä huolimatta se kömpi varovaisesti suuren pedon kitaan, mahtuen sinne kokonaan, pysähtyen hetkeksi ihmettelemään tilanteen mielipuolisuutta, ja sitten hitaasti vetäen luun irti. Dinosaurus päästi helpottuneen huokauksen.

Nisäkäs astui pedon suusta ulos. Tämä oli ollut aivan hullua. Se oli toiminut vastoin kaikkia normaaleja vaistoja ja sen keho yhä värisi jännityksestä. Silti mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Suuri karhea kieli nuolaisi nisäkkään koko vartalon läpi. Valtava, käsittämätön onnellisuus valtasi pikkuotuksen. Hetki tuntui kestävän kuin ikuisuuden, aika hidastui ja nisäkäs pystyi tuntemaan vain kaikki aistit valtaavaa puhdasta onnea.

*********************************************

George Sangerin sirkussusihuijaus

 "Lordi" George Sanger oli yksi sirkusalan tunnetuimpia nimiä. Ei hän oikea lordi ollut, mutta monilla alan ammattilaisilla oli fiktiivinen aatelisarvo tai professorin titteli tuomassa esityksiin uskottavuutta. Sangerin isä oli ollut viihdyttäjä hänkin, ei läheskään yhtä menestynyt kuin poikansa, mutta ala oli selvästi heillä verissä. Myös veli John menestyi sirkusalalla. George Sanger aloitti sirkusuran 1840-luvulla ja eläköityi vuonna 1905. Hän ehti kirjoittaa urastaan muistelman Seventy Years a Showman, kätevästi vuotta ennen kuin entinen työntekijä murhasi hänet kirveellä vuonna 1911. Syytä murhaan ei saatu selville, ja murhaaja itse jättäytyi junan alle.

Vaikka Sangerin sirkus olikin suosittu, alkoi kiinnostus sitä kohtaan hiipumaan hänen uran loppupuolella. Jotenkin sirkus pitäisi saada kaikkien huulille uudestaan, mutta miten? Oli vuosi 1888, kun hän päätti lavastaa skandaalin, joka herättäisi mahdollisimman paljon huomiota.

Sangerilla oli Englannin Margatessa eläinpuisto, jossa oli 12 aikuista siperialaista sutta. Niiden vanhemmat olivat vanhuuteen ja vaivoihin kuolleita sirkussusia, ja ne olivat kaikki kesyjä kuin koirat. Silti ne olivat susia, jotka toimisivat vaistojen varassa. Hän mainosti susien esiintyvän Lontoon teatterissa, ja toi kahdeksan sutta odottamaan 30-paikkaiseen hevostalliin, jonka keskellä oli runsaasti tilaa tulevalle kohujutulle.

Sanger maksoi tutulle teurastajalle punnan siitä, että mies odottaisi illan esityksen päättyvän ja katsojien kadottua hiipisi talliin tappamaan vanhan kerman värisen hevosen, joka oli sidottu susien häkin vierelle. Mikäli mies ei kertoisi tapauksesta kenellekään kuuteen kuukauteen, antaisi Sanger hänelle vielä 10 puntaa lisää. Teurastaja kävi nopeasti lopettamassa hevosen ja jätti sen tallin lattialle.

Juonesta tiesivät Sangerin ja teurastajan lisäksi vain Sangerin agentti, vaimo ja vävypoika. Teatterin suljettua ovensa vartija, palotarkastaja, talonmies ja tusina apureita alkoivat juoda drinkkejä, jolloin Sanger livahti huomaamatta talliin. Tallissa oli neljä ovea, joista hän sulki kolme. Sudet olivat olleet ilman ruokaa kaksi päivää, joten päästessään vapaaksi ne olivat heti kiinnostuneita hevosen raadosta. Sanger jätti kaksi lamppua talliin palamaan ja palasi teatteriin, jossa alkoi patistaa työntekijöitä lukitsemaan paikat ja lähtemään koteihinsa. Ulkona hän teeskenteli yllättynyttä ja osoitti tallia, jossa valot paloivat. Miehet kurkkivat ikkunoista ja järkyttyivät näkemästään. Voi ei, sudet olivat karanneet ja tappaneet hevosen! Paikalle haettiin poliisi, joka lähti oitis hakemaan lisäapua poliisiasemalta, josta saapuikin parikymmentä kyttää partioimaan tallin ulkopuolelle.

Myös George Sangerin veljellä, John Sangerilla, oli oma sirkus. Kuvassa juovahyeena ja susi.

Samaan aikaan Sanger alkoi kysellä erään työntekijänsä perään. "Alpine Charlie", oikealta nimeltään Frank Taylor, oli todellinen karu karpaasi, ja juuri hänelle Sanger halusi antaa pelastavan sankarin roolin, vaikkei Taylorilla ollut juonesta hajuakaan. Taylor oli häippäissyt johonkin pubiin, ja iso joukko hajaantui etsimään häntä kaikista lähistön pubeista ja majataloista, samalla levittäen sanaa hirveästä onnettomuudesta. Totta kai ajatus verenhimoisista susista kiinnosti jännitystä kaipaavia kaupunkilaisia, joten ei kestänyt kauaa, että teatterin ja tallin ympärille kerääntyi lukemattomia katsojia. Tirkistelijöitä oli Sangerin mukaan tuhansia, mikä lienee liioittelua, mutta heitä oli tarpeeksi paljon jotta hevoskärryt eivät enää päässeet kulkemaan kadulla. Myös toimittajat saapuivat innoissaan paikalle kirjoittamaan skuuppia seuraavan päivän lehtiin.

Taylor löydettiin ja hänet nakitettiin pelastamaan tallissa yhä olevat hevoset. Lehdissä tapauksesta kirjoitettiin hyvin dramaattisesti. The Daily Telegraphin mukaan Taylor olisi urheasti ja kylmänrauhallisesti vienyt 16 hevosta turvaan, samalla kun sudet olivat raadon kimpussa ja hyökkivät Tayloria päin. Tallin pääovelle asetettiin rautaportti, ja päätettiin, että sudet saisivat syödä yön yli rauhassa, sillä niitä ei kannattaisi häiritä nyt kun ne olivat päässeet veren makuun. Poliisi kävi tallirakennuksen läpi ja päätteli, että sudet tuskin pääsisivät sieltä karkuun. Kaksi sirkuksen eläinhoitajaa jätettiin pitämään susia silmällä ja odottamaan, että ne rauhoittuisivat.

Oikeasti susista ei ollut mainittavaa vaaraa. Jossain välissä yleisön kadottua paikalta Taylor oli saanut ne helposti takaisin häkkiin huutamalla ja heiluttamalla rottinkikeppiä. Sanger tunsi huijauksestaan lievää syyllisyyden tunnetta, mutta juoni oli toiminut. Tapauksesta kirjoitettiin lukemattomiin lehtiin ulkomaita myöten, ja jopa pääministeriltä kysyttiin mitä mieltä hän oli tapahtuneesta. Tulevalla viikolla sudet esiintyivät täydelle yleisölle. Kaikki halusivat nähdä vaaralliset pedot ja niiden urhean kesyttäjän!

Piditkö lukemastasi? Blogissa on aiemmin kirjoitettu samankaltaisista aiheista:
Rudesindo Rochen sirkussudet
Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat
Teddy R, koulutettu "susi"

Lähteet:

*The Daily Telegraph 13.2.1888

*Evening Observer 2.4.1888

*Seventy Years a Showman (Lord George Sanger, 1910)

Karnon kanssa pyöräilyllä

Edesmennyt Bono ei ollut pyöräilyyn sopiva koira. Yritin totuttaa sitä pyöräilyyn useaan otteeseen, ja välillä oli päiviä, jolloin se sujuikin todella hyvin. Mutta Bono oli hyvin reaktiivinen ihmisiä ja koiria kohtaan. Pyörämatkan aikana se saattoi nähdä ohimeneviä ihmisiä ja koiria, ja vaikka niiden ohi päästäisiinkin, stressi kerääntyi sen sisällä, kunnes se pahimmillaan lopulta räjähti ja alkoi rynnimään hallitsemattomasti tai jopa hyökkäsi eturenkaan kimppuun. Pyöräillessä oli melkoinen piteleminen jos lähellä oli toinen räyhäävä koira. Viimeinen niitti oli, kun ajoimme haravoivan naisen ohi, ja naisen kohdalla Bono yritti purra häntä, siinä onneksi onnistumatta. Niin kauan kuin maailmassa oli muita asukkeja, pyöräily sen kanssa oli liian vaarallista. Tilanteet tulivat pyöräillessä liian äkkiä, ja pyörän selässä minulla oli heikompi kontrolli koiraan. Oli vain ajan kysymys milloin jotain peruuttamatonta tapahtuisi. Luovuttaminen tässä tietenkin harmitti, sillä pyöräily on koiralle loistavaa liikuntaa.

Karno on hyvin erilainen kuin Bono. Ne ovat molemmat epävarmoja koiria, mutta reagoivat aivan päin vastoin uhkaaviin tilanteisiin. Bono halusi vetää koko maailmaa turpaan, hyökkäys oli ensimmäinen reaktio kaikkeen. Karno on herkkä vellihousu, joka välttää konflikteja ja pelottavissa tilanteissa lähtee karkuun tai litistyy maahan pannukakuksi. Karnon pelkuruus on turhauttavaa, mutta sen aggression puute tekee siitä myös helpon. Pyöräni oli ollut pitkän aikaa hajalla, ja olin tyytynyt kävelemään kaikkialle. Viimein uskalsin vinkata faijalle, että pyörän voisi korjata. Kun sain pyörän takaisin 29.6. houkutus kävi heti liian suureksi, ja päätin kokeilla pyöräilyä Karnon kanssa. Alla video ensimmäisestä kokeilusta.

Olin jälkikäteen miettinyt, että ehkä pyöräily oli ollut liian stressaavaa Bonolle myös siksi, että olin vaatinut siltä liikaa liian pian. Liian pitkiä matkoja, liian kovaa tahtia ja ei tarpeeksi lepotaukoja. Joten olen nyt aloittanut Karnon kanssa hyvin varovaisesti. Ensimmäisenä päivänä ensin vain talutin pyörää noin 10 minuutin verran, jotta Karno tottuisi pyörään, se ehtisi pissata edes jonkin verran, ja pääsisimme sopivalle tienpätkälle. Karno suhtautuu moniin uusiin asioihin vähintäänkin epäilevästi, mutta vierellä talutettava pyörä ei herättänyt mitään reaktiota.

Valitsemani pyörätie oli syrjäinen ja suora. Pyysin Karnon vierelle, annoin sille palan juustoa, nousin satulaan ja sanoin "mennään". Pyöräilin hidasta vauhtia, sen verran, että hihna ei olisi löysällä mutta ei myöskään kiskonut koiraa perässään. Hihna on joustavaa materiaalia, joten vahinkonykäisyt eivät ota kipeää koiran kaulaan, eivätkä myöskään kädelleni. Karno sai jutun juonesta nopeasti kiinni ja tykkäsi ravata vierellä. Pyöräilin suoraa tietä noin sadan metrin pätkissä, aina kun pysähdyin sanoin "noh noh pysähdytään", ja sen jälkeen talutin pyörää hetken ja koira sai rauhassa nuuskia ja pissailla. Kun oli aika taas pyöräillä, tein aina saman rituaalin, pyysin koiran ihan vierelle, annoin palan juustoa, "mennään". Halusin, että Karnolle tämä on hyvin ennalta-arvattavaa ja rutiinimaista toimintaa, jossa sen ei tarvitse arvailla mitä nyt tapahtuu. Pyöräilyn aikana se ei saisi jumittaa nuuskimassa ja pissaamassa, mutta taukoja olisi hyvin usein, jolloin tämä olisi sallittua. Tien päädyttyä käännyin takaisin ja palattiin kotiin. Yhteensä ensimmäinen pyöräily oli noin 3 km pituinen, josta yli puolet oli talutusta.

Koira määrää pyöräilyn vauhdin. Jos se haluaa laukata, sallin sen ja parhaani mukaan mätsään oman nopeuden sen tahtiin. Jos se jää jälkeen, hidastan tai pysähdyn kokonaan. Tarkoitus ei ole läkähdyttää sitä maitohapoille. Joka kerralla matkan alussa talutetaan ehkä 10 minuutin ajan, jotta koira ehtii pissata pahimmat kusihätänsä pois ja veri pääsee kiertämään jaloissa. Olen lisännyt matkojen pituutta hyvin maltillisesti, ja aina ainakin puolet matkasta vain talutetaan. Koira tarvitsee liikuntaa, mutta se tarvitsee myös rauhallista nuuskintaa. Tämän jälkimmäisen asian tärkeyttä ei monesti ymmärretä. Meidän ihmisten aistit ovat täysin rampautuneita koiriin verrattuna, emmekä voi käsittää millaista informaation virtaa ja mielihyvää koirat saavat haistelusta. Me ihmiset nautimme maiseman katselusta. Koirat ovat maiseman haistelijoita.

Pyöräilin ensimmäisinä päivinä vain tätä lyhyttä suoraa pätkää. Kun vastaan tuli ihmisiä tai jopa koiria, tarkkailin Karnon reaktioita. Ihmiset ohitettiin sujuvasti. Koirat ovat mielenkiintoisempia, mutta niidenkin ohitus on onnistunut pyörän selässä mikäli pyörä jää koirien väliin. Mutta jos vieras koira jää Karnon puolelle, olen silloin pelannut varman päälle ja taluttanut. Jos taluttaessa Karno on liian kiinnostunut toisesta koirasta tai vaikka kissasta, ja yrittää päästä sen luo, olen kevyesti kopauttanut sitä eturenkaalla. Se ei ota kipeää, mutta muistuttaa koiraa käyttäytymään kunnolla.

Kun homma oli selvästi turvallista ja sujuvaa, aloin laajentaa reviiriä sivistyksen pariin pyöräilemällä myös omakoti-/rivitaloalueilla myöhään illalla, jolloin liikennettä oli vähän. Aloin myös ottaa käännöksiä mukaan pyöräilyyn. Ennen käännöstä hidastan tahtia ja sanon "käännytään". Teen käännöksen niin hitaasti, että Karno varmasti pysyy mukana ja huomaa mihin suuntaan käännytään. En ole erotellut suuntia sanoilla - syy tähän on puhtaasti oma hidasjärkisyys. Alla video, jossa palaamme kotiin ja Karno ei säikähdä ruohotrimmerin ääntä.

Mitä enemmän varmuutta tähän touhuun on tullut, sitä enemmän olen uskaltanut pyöräillä ihmisten parissa ja jopa keskustan liepeillä. Ihan keskustaan en ole vielä vienyt sitä, sillä keskustan lähettyvillä Karno alkaa empiä ja ahdistuneesti vinkua. Olen päättänyt etten pakota sitä mihinkään, joten olen sitten valinnut rauhallisemman reitin. Tällä tavoin vähän epäloogisia reittejä pitkin olemme alkaneet käydä pyöräilemässä erilaisissa mielenkiintoisissa paikoissa. Olemme tehneet matkoja koirapuistoon, meren rannalle, puutarhaan ja lehmiä katsomaan. Muistan, että kun lumet sulivat tein kävellen matkan koirapuistoon, ja silloin matka oli aivan kamala, kun koira pelkäsi hysteerisesti esimerkiksi leikkivien lasten ääniä ja paniikissa veti hihnassa, jolloin käsiin sattui ja pelkäsin koiran pääsevän irti. Ajatella, että nyt uskallan tehdä saman matkan pyörällä, eikä edes tunnu haasteelliselta! Aika ja arjen rutiinit ovat selvästi rauhoittaneet koiraa, mutta uskon, että itse pyörä tuo sille itsevarmuutta. Taluttaessa pyörä on kuin kilpi maailmaa vastaan, ja pyöräillessä pelottavien asioiden ohi pääsee nopeasti.

Mutta! Ei kaikki ole pilvillä tanssimista ja onhan tässä ollut muutamia riskihetkiä. Kerran olimme pyöräilemässä autotiellä ja edessä pientareella oli variksen poikanen, sen ikäinen, että osaisi todennäköisesti lentää. Oletin, että se lentäisi kun tultaisiin lähelle. Mutta varis ei lähtenyt lentoon, vaan hätäisesti pomppi tielle. Nykäisin Karnon hihnasta varoittavasti, mutta houkutus oli sille liian suuri, ja se rynnisti variksen perään. En ehtinyt reagoida ja eturengas törmäsi koiraan, joka lähti karkuun ja repi hihnan kädestäni. En sentään kaatunut. Karno pysähtyi kymmenen metrin päähän. Se oli hämillään ja kun lähestyin se ensin epävarmasti hyppäsi taaksepäin. Se ei varmaan tiennyt oliko kipu ollut minun aiheuttamaa ja olinko vihainen. Mutta epävarmuus kesti vain muutamia sekunteja, ja sain tulla sen luokse ottamaan siitä kiinni, ja heti perään jatkoin pyöräilyä normaalisti. En halua, että koiralle jää aikaa miettiä mitä negatiivista äsken tapahtui. Tämän jälkeen se ei ole syöksynyt lintujen perään pyöräillessä, mutta olen silti varovaisempi.

Pari päivää sitten olimme pyöräilemässä keskustan lähellä, ja olin juuri miettimässä miten rauhallisesti juoksu sujuu, vaikka lähellä on paljon hälinää. Silloin näin sivusilmällä kuinka tien toiselta puolelta syöksyi vähän Karnoa pienempi, käkkyräkarvainen, jonkinlainen vesikoira-/lagotto-/puudeli-/duudelityyppinen mustavalkoinen koira. Se juoksi täysillä Karnoa kohti räkyttäen ja muristen. Reaktioaikaa oli vain pari sekuntia. Jotenkin onnistuin pysäyttämään pyörän, vaikka vieras koira oli jäädä renkaan alle ja Karno veti karkuun. Pyörä kaatui, minä en. Vieras koira murisi, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään kun oli nokat vastakkain Karnon kanssa. Koiran omistaja ilmestyi ja hoki klassista mantraa "se on oikeasti kiltti". Hän ei tuntunut ymmärtävän tilanteen olleen vaarallinen, enkä myöskään hirveästi jaksanut alkaa saarnata hänelle. Mitään ei onneksi lopulta tapahtunut. Ketjusuoja lähti sijoiltaan, mutta sain sen helposti paikalleen. Jälleen hetken talutuksen jälkeen lähdin pyöräilemään, jotta Karno ei jäisi miettimään asiaa liikaa.

Nämä muutamat huonot hetket eivät onneksi ole vaikuttaneet Karnon suhtautumiseen pyöräilyä kohtaan. Se ei pälyile eturengasta tai ympäristöä. Tämä on ollut oikein mukavaa touhua, tehokasta liikuntaa ja Karno on huomattavasti rohkeammin kulkenut uusiin paikkoihin haastavien asutusalueiden läpi.

Miten opetat koirasi näyttämään hampaita

Hampaiden näyttäminen oli Bonon vakiotemppu, josta otin miljoonia Erämaan kutsu- ja Hopeanuoli-henkisiä valokuvia. Aika harva koira osaa tätä temppua, joten silloin tällöin joku kysyi miten se on opetettu. Mitäpä sitä salailemaan, kerrotaan sitten. Opetin tempun koirilleni eri tavoilla, ja keksin myös muitakin tapoja, joten varmasti jokin toimii lukijan rekun kanssa.

Bonossa oli merkittävä osa saksanpaimenkoiraa. Sakemanneilla, belggareilla, holskuilla ja vastaavilla roduilla on tapana haukkuessaan helposti vilauttaa hammasta samalla. Bono oppi ensin haukkumaan käskystä, ja sitten annoin palkkaa vain kun hampaat olivat esillä ja varsinaista haukkua ei ollut ehtinyt vielä tulla. Ajoitus ja selkeys on tässä tärkeää. HETI kun sitä hammasta näkyy on selkeästi ilmoitettava joko uniikilla kehulla tai naksuttimella, että TÄMÄ on se asia, mitä odotan, ja koira saa HETI namia naamaan. En ole koskaan käyttänyt naksuttimia, siinä olisi liikaa mietittävää aivoilleni kun käsissä on liikaa tavaraa ja ajatellakin pitäisi samaan aikaan, mutta minulla se merkkisana on lyhyt ja innokas JES/YES, jota en käytä milloinkaan muuten arjessa.

Tällä tavoin erittelin haukkumisen ja hampaiden näyttämisen eri käskyiksi, mutta koska temppu oli opetettu haukkumisen kautta, monesti sitä haukkua silti lipsahti joukkoon. Jos vahinkohaukulta haluaa välttyä, kannattaa opettaa jollain muulla tapaa.

Karnollekin halusin opettaa tämän jalon taidon, mutta epäilin ettei se olisi mahdollista. Karno on hiljainen, se ei hauku juuri koskaan ja silloin harvoin kun tätä tapahtuu, on haukku yksittäinen terävä VÄH! Siinä ei hampaat ole näkyvillä ollenkaan. Karno on todella pehmeäluonteinen nössö, joten epäilin saisinko sitä koskaan tarjoamaan elettä, joka on uhkaavan näköinen. Eihän se minulle halua ryttyillä, mutta jotenkin siitä pitäisi kaivaa esiin halu näyttää minulle hampaita.

Yhtenä päivänä ajattelin harjoittaa itsehillintää ja ihmisten ruuan jättämistä rauhaan. Pidin juustoa, eli Karnon superherkkua, kädessäni ja suljin sen nyrkkiin aina kun Karno yritti kaapata juuston. Totta kai juuston katoaminen harmitti ja Karno tökki nyrkkiä kuonollaan. Silloin tuli ahaa-elämys, ja lähdinkin harjoittelemaan tätä hammastemppua. Pidin nyrkkiä kiinni ja seurasin millaisia eleitä koira tekee. Kuonolla tökkimistä, nyrkin nakerrusta ja nuolentaa, tuijottamista, ja sitten koira turhautuneena napsaisi ilmaa - JES! Leukojen napsautuksesta heti merkkisana ja juusto naamaan. Tämä ei ollut ihan se, mitä halusin, mutta selkeästi askel kohti haluttua asiaa. Jatkoin juuston pitämistä nyrkissä ja aina, kun Karno tarjosi leukojen napsautusta namia lapottiin välittömästi sen kitusiin. Mitä enemmän eleessä tuli hampaat esille, sitä enemmän kehua ja namia tuli. Jo seuraavana päivänä ele oli niin selkeä, että sen sai kännykameralla talteen kun otti kuvia sarjatulella. Jahans, tämä operaatio olikin paljon helpompi kuin luulin.

Millaisia muita keinoja voisi olla? Näitä en ole kokeillut, mutta ne voisivat olla kokeilun arvoisia, jos yllä mainitut eivät syystä tai toisesta toimi. Koiran herkkää kirsua ja viiksiä voi kutitella sormilla tai vaikka höyhenellä, ja heti kun tulee jonkinlaista irvistystä kehutaan ja lahjotaan. Koiran kanssa voi painia ja kädellä voi elehtiä ikään kuin se olisi pureva kita, tällä "kitakädellä" mukamas näykitään koiraa naamasta ja ihan naaman edessä käsi tekee ilmassa purevaa liikettä. Tämä ehkä voi provosoida koiran leikkiessä näyttämään hampaita. Olen molemmilla koirilla käyttänyt tällaista ilmaa purevaa kättä ja sanaa "murise" merkkinä siitä, mitä temppua nyt haluan, vaikka en sitä opetusvaiheessa käyttänytkään.

On myös mahdollista käyttää hyväksi koiran luontaista taipumusta puolustaa arvokasta omaisuuttaan, kuten lelua tai superhyvää ruokaa. Koiralle annetaan vaikka kuppi raakaa lihaa, sitten viereen tuodaan toinen koira tai kuppia härkitään kädellä (tai mieluummin jollain kättä pidemmällä), jolloin koira saattaa alkaa irvistellä. Halutusta irvistyksestä seuraa heti kiitosta ja palkkiota. Tämä on vähän epäeettisen puolelle kallistuva keino, sillä koira tuntee tässä aitoa stressiä, ja tämä voi myös pahentaa resurssiaggressiota arjessa. En siis todellakaan suosittele. Tämä keino on kuitenkin usein käytössä elokuvissa. Esimerkiksi eräässä lehtijutussa Jungle Exotics -yrityksen eläinkouluttaja Joe Camp kertoi saaneensa koirasudet irvistämään tällä tavoin Valkohammas 2 -elokuvaa varten.

Varmasti muitakin keinoja on olemassa. Olkaa luovia, kärsivällisiä ja muistakaa oikea ajoitus kehulle ja namille!

Kaikenkarvaisia kohtaamisia koiralenkeillä

Olen pohjimmiltani valitettavan laiska ihminen. Rakastan luontoa, rakastan luonnossa olemista, mutta jostain käsittämättömästä syystä en mene ulos ilman selkeää syytä. Ajatus lenkille lähdöstä yksin tuntuu suorastaan psykopaattiselta! Tarvitsen ulkoiluttajan. Se joku on tietenkin koira. Koira on avain luontoon tällaisellekin mukavuudenhaluiselle kaupunkilaistollosohvaperunalle. Onneksi näitä otuksia on olemassa. Ilman koiraa olisin jäänyt monesta kokemuksesta paitsi.

Avarassa luonnossa on ulkoiluttajan ja ihmisen lisäksi muitakin eläimiä, jotka ovat kuitenkin sen verran salamyhkäisiä, että niitä harvoin pääsee näkemään. Kun koiran kanssa käy lenkillä joka päivä monta kertaa päivässä, etenkin aikaisin aamulla tai keskellä yötä kun suurin osa ihmisistä on nukkumassa, pakostakin lopulta pääsee näkemään metsän asukkeja tai kiinnostavia luonnonilmiöitä.

Bonon kanssa asuimme ihan aluksi monta vuotta kerrostalossa. Silti niinkin urbaanilla alueella oli elämää, etenkin öisin. Ketut olivat melko yleisiä näkyjä. Asuimme vuosikausia tyhjänä ja hylättynä olleen Ristikarin koulun vieressä, jossa olin ehtinyt viettää ala-asteeni ennen kuin rakennus jätettiin luonnon ja vandaalien armoille.

Koulun tontilla oli yllättävän iso metsä, jossa oli joissain paikoin varsin tiheää pusikkoa. Kerran olimme keskellä päivää tällaisellä tiheämmin pusikoituneella alueella, kun huomasin ehkä kymmenen metrin päässä lyllertävän supikoira. Se ei huomannut meitä ollenkaan. Bono kyllä näki sen ja hetken tuijotti sitä hiljaa, kiihtymyksen kasvaessa ja uhatessa kihistä sen korvista ulos, kunnes se purkautui viimein suusta huutona. Näimme myös toisen supikoiran läheisellä pururadalla. Oli iltahämärä kun seurasimme yhtä harvemmin käytössä olevaa polkua, ja näin ehkä parin-kolmenkymmenen metrin päässä olevan polun vieressä kanto. Sen päällä istui supikoira meitä katsomassa. Se istui niin sievästi ja symmetrisesti, kuin olisi poseerannut kuvaajalle. Olisipa ollut kamera. Oikeastihan tilanne kesti vain pari sekuntia, jonka jälkeen se ampaisi karkuun. Ei siinä olisi kukaan ehtinyt ottaa kuvaa, mutta näky kannolla poseeraavasta supista ehti porautua mieleeni.

Ristikarin koulun vieressä tein myös tähän mennessä harvinaisimman eläinbongaukseni. Oli yö, ja taisi olla syksy, koska muistan olleen pimeää ja viileää. Katulampun valossa huomasin jonkin pienen-mutta-merkittävän-kokoisen lentävän ohitseni ja läpsähtävän (kuului läps) viereiseen puun runkoon. Liito-orava! Ensimmäinen tunnereaktioni oli kuvotus. Otus oli litteä kuin pannukakku ja sillä oli suuret, hyönteismäiset mulkosilmät. Muutamaa vuotta myöhemmin mainitsin havainnosta Facebookin paikallisryhmässä ja tämä olikin big deal, joku ilmeisesti liito-oravia tutkiva henkilö kirjasi havainnon ylös.

Koulun metsästä löytyi kerran todiste siitä, että vandaalit olivat purkaneet pahaa oloaan myös ainakin yhteen eläimeen. Siellä oli punaisella narulla hirtetty orava. Muurahaiset olivat jo syöneet sen silmät. Aikuista oravaa olisi vaikeaa saada kiinni, joten toivottavasti pahantekijät olivat vain löytäneet oravan kuolleena ja sitten hirttäneet sen.

Kerran helmikuussa Bono nuuski maata. Lumihiutaleet tippuivat hiljakseen, oli yö ja näin, että pimeydestä lähestyi jokin vaalea lintu. Luulin sitä ensin lokiksi. Se lensi matalalla meitä kohti, sitten muutaman metrin päässä nosti korkeutta ja liisi ylitsemme. Ei kuulunut mitään ääntä. Se oli kovin maaginen hetki. Kotona katselin Suomen pöllötarjontaa läpi ja päättelin, että se oli varmaan helmipöllö.

Kerran loppukesällä tai syksyllä, jälleen yöllä, olin Bonon kanssa lenkillä ja jostain ilmestyi ympärilleni pörräämään aivan käsittämättömän iso koppakuoriainen. Se oli valehtelematta puolikkaan nyrkkini kokoinen - tosin ottakaa huomioon, että minulla on pienet kädet. Olin aivan järkyttynyt ja yökötti. Bono oli riemuissaan! Vau mikä makupala leijui ilmassa! Mistä lie alimmasta helvetistä tullut öttiäinen katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyi. En ole koskaan tuota ennen tai tuon jälkeen nähnyt vastaavaa. Ei mitään hajua mikä se oli. Ehkä tänne eksynyt tamminkainen.

Bonon kanssa tuli vietettyä kymmenen vuotta. Siihen aikaan mahtui kaikenlaista, jopa lentäviä lautasia. Kun muutimme nykyiseen asuntoon vietimme monia öitä läheisillä pelloilla norkoillen. Bono oli suurimman osan elämästään, noh, haastavaluonteinen. Tämän vuoksi monesti päästin itseni helpolla ja painotin pisimmän lenkin yöhön, jolloin vastaantulijoita olisi mahdollisimman vähän. Bono oli mestarimyyrästäjä ja kaivoi antaumuksella pellon reunaa vaikka puoli tuntia putkeen, ja koska tiesin tämän olevan koiralle suuri henkireikä, annoin sen toteuttaa itseään. Pitihän senkin kestää se, että emäntä istuu joka päivä tuntikausia tietokoneella. Joten Bonon kaivaessa kulutin aikaa katselemalla tähtitaivasta. Joskus siellä näkyi jotain erikoista. Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisesta huuhaasta, mutta yritän silti ensimmäisenä löytää arkisimman, realistisimman ja tylsimmän vaihtoehdon outoihin havaintoihin.

27.-28.9.2021 välisenä yönä taivaalla leijaili hitaasti outo kelmeän valkoinen ja teräväkärkinen valo. Valo vaihteli hitaasti korkeutta ja sen kulku näytti päämäärättömältä. Outoa oli myös, että valo eteni haihtuva pää edellä. Katsoin sitä niin kauan kuin mahdollista, vaikka alkukantainen pelko uhkasi vallata minut. Valon verkkaisesta etenemisestä päättelin, että kyseessä oli todennäköisesti jokin luonnonilmiö eikä alienit, mutta pelko hiipi silti varmuuden vuoksi. Lopulta valo katosi talojen taakse, ja minunkin rohkeus oli pettämässä, joten kiiruhdin sisälle. Tein äkkiä havainnostani Paintilla kuvan, jonka julkaisin Facebookissa ja kyselin oliko kukaan muu nähnyt sitä. Nopeasti selvisi, että valo oli Kaliforniassa laukaistu Atlas 5 -raketti.

Mutta on siellä taivaalla ollut valoja, joita en ole kyennyt selittämään. Muistan erityisen hyvin yhden yön, jolloin Bono ahkeroi pellolla ja seurasin kauan yötaivaalla liikkuvaa valopistettä, joka näytti täysin samalta kuin tähdet, mutta liikkui satelliitille ja lentokoneelle mahdottomalla tavalla. Nopeuden vaihtelua, liian jyrkkiä käännöksiä. Joskus näitä valoja oli pieni ryhmä, kolmesta viiteen, ja ne hyörivät toistensa ympärillä, kulkivat yhdessä ja lähtivät erilleen. Näitä mysteerivaloja on näkynyt sen verran, että uskon muillakin olevan suuret mahdollisuudet päästä näkemään niitä, kunhan vaan jaksaa säännöllisesti katsella taivasta. Koira on tähänkin erinomainen motivaattori!

En ole pitänyt havainnoistani kirjaa, enkä ole kertonut niistä kuin ohimennen muutamalle ihmiselle. Ainoastaan tuosta Atlas 5:ksi paljastuneesta valosta kirjoitin heti Facebookiin, koska valo oli niin suuri, että muidenkin oli pakko nähdä se. Havaintojen jälkeen en myöskään erityisemmin ole jäänyt miettimään niitä. Ehkä vain hyväksyn avariksien olemassaolon niin luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana, ettei sitä tarvitse pohtia sen enempää. Avarikset edustavat kuitenkin suurta tuntematonta, joten samalla kun olen aiheesta hirvittävän kiinnostunut, pelkään myös paljon. Enhän minä voi tietää mitä he haluavat. Monesti näiden valojen seuraaminen oli pakko lopettaa kesken pelon kasvaessa liian suureksi, ja luikin häntä koipien välissä kotiin. Nuoruus vietettiin X-Files- ja Taken-sarjojen ja Fire in the Skyn kaltaisten leffojen parissa, joissa avarikset kaappasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaisia kidutuskokeita ja silpomisia ilman puudutusta. Minua ette kaappaa! Minulla on muutenkin hammaslääkäripelko, näissä sarjoissa/elokuvissa näytetyt kokemukset olisivat hammaslääkärihirvitystä potenssiin tuhat!

Karno ei ole ollut täällä edes puolta vuotta, mutta pikkuhiljaa senkin kanssa on ehditty nähdä kaikenlaista faunaa. Kerran oltiin tulossa töistä ja olimme ihan kohta kotona, kun tien viereisestä pensasmuurista tuli maantasolla esiin jokin haukka, jolla oli kynsissään harakka. Haukalle tuli tietenkin paniikki kun se huomasi meidän tulevan, joten se kiireesti lähti raahaamaan saalistaan pois. Se vähän koomisesti hyppeli muutamia askelia ylisuuren saaliinsa kanssa, kunnes pääsi lentoon. Tosin saalis oli niin painava, ettei haukka pystynyt kuin liitämään juuri ja juuri asfaltin yläpuolella, ja se syöksyi toiseen puskaan. Käveltiin sen ohi jotta se saisi syödä rauhassa.

Meidän lähellä on paljon peltoja, joita tietenkin ympäröivät myyräisät ojat. Lähellä asuu mustavalkoinen kissa, joka on monesti ojan reunoilla kyttäämässä myyriä. Se on sen verran kovanaama ettei väistä Karnoa yhtään. Karno haluaa aina suurella innolla mennä sen luo, mutta kissa ei väistä ja viime hetkillä Karnon rohkeus pettää ja se pysähtyy epävarmasti vinkumaan kissan eteen. Kerran kissa oli taas ojan äärellä ja Karno tuli sen viereen. Huomasin, että ojan veden pinnalla kelluu jotain, jota kissa tuijottaa. Eka arvaukseni oli, että se oli kelluva kakkapökäle. Se olikin iso myyrä. Erehdyttävästi pökäleen näköinen kuitenkin. Kissa ja koira molemmat tuijottivat sitä vierekkäin muutaman sekunnin ajan, kunnes se sukelsi.

Ojissa on muitakin asukkeja. Vaikka merelle on varmaan 5-6 kilometriä, enkä ole varma onko näistä ojista suoraa yhteyttä mereen, on täällä silti ainakin yksi saukko. Jo Bonon aikaan näin saukon leikkisästi pyörivän ympyrää ojan veden pinnalla ja sitten katoavan. Karnon kanssa saukkohavaintoja on nyt kaksi. Molemmat viime kuussa. Kävelimme läheistä hiekkatietä kotiin päin ja huomasin Karnon terästäytyvän, se tuijotti eteenpäin ja oli innostunut. Kahden hiekkatien risteyksessä näkyi olevan jonkun hylkäämä jumppamatto, joten oletin Karnon tuijottavan sitä. Mutta ei! Keskellä päivää ojasta tuli esille saukko, ja se huvittava makkaratuubia muistuttava olento lyllersi niin makkaramaisesti ja tuubimaisesti hiekkatien yli toiseen ojaan. Seuraava havainto taisi olla noin viikkoa myöhemmin myöhään illalla. Kävelimme ilmeisesti niin hiljaa ettei saukko huomannut meitä. Se nousi ojasta noin kymmenen metrin päässä ja ehkä viideksi sekunniksi jähmettyi tuijottamaan meitä. Näin sen selvästi ja sen iso koko yllätti. Koon takia luulin sitä ensin kissaksi. Tilanne oli niin huikea, että kuiskasin ei-kellekään ääneen "holy shit", ja vaikka se hetki kestikin vain sekunteja, aivot hidastavat tuon merkityksellisen ajan ja se tuntuu ikuisuudelta. Kirosin ettei mukana ollut puhelinta, olisin saattanut ehtiä ottaa videon. Toivuttuaan järkytyksestä saukko palasi takaisin sinne mistä oli tullut. Onkohan tuo täällä vakioasukas vai hetkellisesti eksynyt matkailija? Ei näissä ojissa kaloja voi olla. Ehkä se pystyy elämään myyrillä.

Varmasti olen unohtanut monia kohtaamisia, ja osasta ei yksinkertaisesti ole suurempaa sanottavaa. Nykyisellä kotialueella olen öisin monesti nähnyt kettuja. Kerran sellainen jopa juoksi ihan Bonon vierestä, mutta toiseen suuntaan katsova Bono oli jo vanha ja aistillisesti muumioitunut, joten se ei huomannut mitään. Kauriita näkyy säännöllisesti. Hirviä joskus jossain kaukaa. Kerran iltahämärässä näin kaukana kaksi isohkoa elukkaa, joiden uskon olleen mäyriä, mutta valaistus oli niin huonoa etten ole satavarma. Saattoivat olla supikoiriakin.

Kiitos koirille. Ilman heitä en olisi kokenut mitään näistä hetkistä.

The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)

NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens

En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.

Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.

Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä. 

Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.

Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.

Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.

Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.

Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.

Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.

Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.

Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.

Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.

TÄHDET: **1/2

Susi ei kesyyntynyt kaatopaikalla

Inuiitti kaapattujen sudenpentujen kanssa, joita aiotaan ehkä käyttää rekikoirien jalostukseen. Kuva on otettu 50-luvulla ja löytyy kirjasta The Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959).

Jonkinasteinen koira on ollut ihmisen kumppanina kymmenien tuhansien vuosien ajan. Tarkkaa ajankohtaa kumppanuuden alulle ei ole saatu selville. Aivan ensimmäiset kesykoirat eivät tietenkään fyysisesti eronneet mitenkään susista ja ne myös säännöllisesti lisääntyivät uudelleen villisusien kanssa, joten tutkijoilla on suuria vaikeuksia erottaa minkä muinaisen suden jäänteet ovatkin peräisin ihmisen kanssa eläneestä eläimestä. Mutta tiedetään, että koira on ensimmäinen ihmisen kesyttämä eläinlaji ja ollut kanssamme jo ennen kuin opimme viljelemään kasveja. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kesyyntymisprosessi olisi alkanut Siperiassa jääkaudella.

Kesyyntymisen ajankohdan ja sijainnin lisäksi mysteeriksi on jäänyt MITEN kesyyntyminen oikeastaan tapahtui. Muinaisihmiset eivät valitettavasti jättäneet meille muistiinpanoja. Tutkijat ovat esittäneet lukuisia teoriota miten sudesta tuli koira. Yksi näistä on "kaatopaikkateoria", jonka esittivät ensimmäisinä Ray ja Lorna Coppinger. Teorian mukaan muinaisten ihmisten asutusten lähelle kerääntyi kaatopaikkoja, jotka houkuttelivat paikalle opportunistisia susia. Rohkeimmat sudet uskalsivat tulla ihmisten lähettyville ja palkintona tästä rohkeudesta oli helppoa ravintoa. Näistä kaatopaikkasusista tuli aina vaan rohkeampia ja sosiaalisempia, ja ihmiset ystävystyivät niiden kanssa. Sudet tavallaan kesyttivät itse itsensä. Onhan tässä teoriassa jotain järkeä, mutta en itse usko siihen.

Ihan ensimmäisenä teoria kaatuu siihen etten usko jääkauden ihmisillä olleen varsinaisia kaatopaikkoja. Ennen kasvien systemaattista viljelyä ihmisten piti liikkua riistan perässä. Kesällä oli ehkä mahdollista pysytellä tietyllä alueella, sillä osa ravinnosta koostui kasveista. Mutta talvella ainoa ravinnon lähde oli liha. Varmin tapa ruokkia koko perhe tai heimo oli kaataa jokin suuri kasvinsyöjä, kuten poro tai mammutti, joten ihmisten piti liikkua vaeltavien kasvinsyöjien perässä. Koska ihmiset vaelsivat, ei heillä voinut olla mitään vakituista kaatopaikkaa, joka olisi aina samassa paikassa ja johon kerääntyisi paljon ylijäämäravintoa.

Mitä siellä kaatopaikassa konkreettisesti olisi? Tuntuu absurdilta ajatella, että muinaisihmiseltä olisi jäänyt yltiömäärin jätettä. Tuskin jääkaudella nirsoiltiin mitä ruumiinosia popsittiin, nahasta tehtiin vaatteita ja väliaikaisia asumuksia, luut halkaistiin jotta ydin voitaisiin syödä, jänteitä käytettiin vaatteiden ompelemiseen ja työkalujen tekoon. Ylimääräistä lihaa käärittiin nahkapusseihin ja ripustettiin petojen ulottumattomiin, tai haudattiin maahan ja lumeen. Etenkin talvella liha säilyi pitkään, ja muutenkin muinaisihmiset tuskin olivat turhan tarkkoja parasta ennen -päiväyksistä. Miksi ihmeessä elämästä ja kuolemasta taistelevat ihmiset olisivat heittäneet arvokasta ravintoa pois? Vain moderni pumpulissa elävä ja jauhelihansa marketista metsästävä ihminen voi ajatella näin. Tämän päivän syrjässä elävien alkuperäiskansojen selviytymiskeinoista saamme viitteitä miten myös muinaisihmiset toimivat. Kaatopaikalla pitäisi olla paljon hyvää ravintoa, jotta susi päättäisi sen olevan riskin arvoinen, sillä myös ihminen oli vaarallinen peto. Tyhjiksi kaluttujen luiden nakertelu ei olisi motivoinut sutta vaarantamaan henkeään.

En myöskään usko, että kaatopaikalla notkuminen olisi tehnyt susista kesympiä. Lähimenneisyydestä tulee mieleen tapaus, joka osoittaa susien käytöksen muuttuvan pikemminkin normaalia aggressiivisemmaksi tällaisissa tilanteissa.

Tammikuun alussa 2005 Kanadan Saskatchewanissa sudet olivat jo pidemmän aikaa ruokailleet uraniumkaivoksen kaatopaikalla. Yksi susista hyökkäsi kävelyllä olleen 55-vuotiaan kaivostyöntekijän, Fred Desjarlaisin, kimppuun ja puri häntä monta kertaa. Miehen painiessa suden kanssa ohi ajava bussi pysähtyi ja susi pakeni apuun rynnänneitä ihmisiä. Susi jäljitettiin, ammuttiin ja sille tehtiin rabiestesti, joka oli negatiivinen. Saman vuoden marraskuussa susilauma tappoi ja osittain söi yksin kävelyllä olleen 22-vuotiaan Kenton Carnegien. Taistelun jälkiä tutkimalla selvisi, että Carnegie oli kamppailun aikana päässyt nousemaan ylös useita kertoja. Kumpikin miehistä oli ollut vahva ja hyvin taistelukykyinen. Silti sudet, jotka eivät olleet raivotautisia, olivat uskaltaneet käydä heidän kimppuunsa. Kaatopaikalla ruokailu oli totuttanut ne ihmisten läsnäoloon, ne olivat menettäneet pelon ja kunnioituksen ihmistä kohtaan. Mitään positiivista mielleyhtymää ihmistä kohtaan ei selvästi ollut syntynyt.

En usko, että kaatopaikalla ruokaileva susi osaisi olla kiitollinen ja luottavainen ihmistä kohtaan, koska ruoka tulisi liian epäsuorasti ihmiseltä. Vaikka kaatopaikka olisi ihmisten lähettyvillä, susi ei osaisi ajatella, että ruoka tulisi ihmisiltä hyväntahtoisena lahjoituksena. Pikemminkin susi voisi nähdä ihmiset kilpailijana ruoka-aarteesta. Kaatopaikkasusi tietäisi olevansa epätoivottu varas ja todennäköisesti se ajettiin pois aina kun se nähtiin. Tuskin muinaiset ihmiset olisivat riemastuneet nähdessään kuinka heidän lähellä pyöri vaarallisia petoja. Kaatopaikkateoria ei myöskään selitä miksi mikään muu petoeläin ei ole kesyyntynyt tällä tavalla, vaikka kaatopaikoilla vierailisi taatusti muitakin eläimiä.

1963 kaapattu sudenpentu Attawapiskat-intiaanireservissä Ontariossa.

Pidän todennäköisimpänä, että susi kesytettiin kaappaamalla pentuja ihmisten kasvatettaviksi. Tätä ei ole välttämättä suunniteltu etukäteen. Ihmiset ovat ehkä löytäneet suden pesän, ja tilaisuuden tullen tappaneet aikuisen suden, olihan se ihmiselle uhka ja kilpailija. Kun pesässä huomattiin olevan pentuja on ihminen saattanut heltyä tai tulla uteliaaksi. Aikuinen peto on vaarallinen, mutta ihmiseltä on aina löytynyt empatiaa ja sympatiaa keskenkasvuisille otuksille. Pennun adoptointi olisi ollut pieni riski. Siitä ei olisi pitkään aikaan mitään uhkaa ihmisille. Mikäli se ei kasvaessaan sopeutuisi ihmisten tavoille, voisi sen aina tappaa. Pentu oppisi helpommin ihmisten tavat ja leimaantuisi ihmiseen helpommin kuin aikuinen susi. Tämä on yksinkertaisesti helpoin tapa kesyttää mikä tahansa eläin. Yhä tänä päivänä susia ja muitakin villieläimiä kesytetään suoraan nollapisteestä kaappaamalla ne keskenkasvuisina luonnosta. Jos näin tehdään tänään, miksi näin ei oltaisi tehty ennenkin?

Uskon, että kesytysprosessi on tapahtunut useita kertoja eri puolilla maailmaa, joten moni teoria voi pitää paikkansa. Ehkä jokin susi on kesyyntynyt kaatopaikkojen avulla. Epäilen, mutta en ollut paikalla näkemässä!

Lähteet:

*https://ora.ox.ac.uk/objects/uuid:e31cc7b2-7912-47ac-89f5-ebc883f31160

*https://www.researchgate.net/publication/328703263_Scavenging_hypothesis_Lack_of_evidence_for_dog_domestication_on_the_waste_dump

*https://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_Kenton_Joel_Carnegie

*https://en.wikipedia.org/wiki/Domestication_of_the_dog