Clarissa Wallendan sirkussudet

Sudet ovat ennen olleet yleisiä sirkuseläimiä, mutta paljon näyttävämmät ja eksoottisemmat eläimet veivät niiltä nopeasti valokeilan. Susi oli liian tavallinen ja muistutti liikaa tuttua koiraa. Ja kun sirkuksiin saatiin ihmissyöjinä markkinoituja tiikereitä ja leijonia, ei susi ollut enää tarpeeksi pelottava. Vanhoista sanomalehdistä löytyy usein sirkusnäytösten arvosteluja tai tulevien esitysten mainoksia, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti tiikerien ja leijonien touhuista, ja sitten susi saattaa löytyä sieltä puoliunohdettuna lyhyenä mainintana, tyyliin "ai niin, oli siellä susikin." Sudet päätyivät sirkusten julisteisiin asti hyvin harvoin.

Venäläisten susien kanssa esiintynyt Clarissa Wallenda oli osa tunnettua Wallendan sirkustaitelijoiden sukua, mutta jäi pahasti kuuluisampien sukulaistensa varjoon, olihan hän "vain" sudenkesyttäjä. Wallendan suvusta kertovissa teksteissä Clarissa esiintyy yleensä vain sivumainintana, jos ollenkaan. Jostain syystä hän ei uransa alkuaikojen jälkeen käyttänyt kuuluisaa sukunimeään esityksissään, vaan esiintyi vain nimellä Miss Clarissa (esiintymismaasta riippuen "neiti" on käännetty eri kielille), mikä myös tekee tietojen etsinnästä vaikeaa. Ihan alussa hän esiintyi nimellä Madame/Mademoiselle Wallenda. Hän vaikuttaisi olleen aktiivinen ainakin 1880-, 1890-, ja 1900-luvuilla.

Tsekkiläis-saksalaisen suvun kerrotaan aloittaneen sirkushommat jo 1780-luvulla. Wallendat kulkivat vaunulla kylästä kylään esitellen taitojaan, ja alussa esiintymisareenana saattoi toimia vain kylän torille levitettävä matto. Jokainen sukulainen osasi erilaisia taitoja, joiden ansiosta esitykset olivat monipuolisia vaikkei huikeita puitteita ollutkaan. Näissä alkuajan esityksissä saattoi olla muun muassa nuoralla kävelyä, miekan nielentää, jongleerausta, palavan renkaan läpi hyppäämistä, käsillään kävelyä, sekä myös nykyaikaiseen sirkukseen kuulumattomia viihdykkeitä, kuten balettia ja laulua. Vaatimaton sirkusryhmä pysyi jokaisessa vierailemassaan kylässä yhden tai kahden viikon ajan, ja saattoi esittää myös joka päivä pienissä osissa kerrallaan jatkuvan näytelmän. Nämä alkeelliset sirkukset toivat mukanaan myös uutisia ja juoruja muista kylistä, eli niistä oli huvin lisäksi muutakin hyötyä.

Vuosien kuluessa ja uusien viihdyttäjäsukupolvien syntyessä matto vaihtui pieneen areenaan, ja osa Wallendoista lähti erilleen itsenäisiksi artisteiksi. Mukaan alkoi tulla eläimiä. Elsie Wallendalla oli hyvin menestynyt hylje-show. Ensimmäisen maailmansodan aikana hylkeiden ruokinnasta tuli liian vaikeaa, joten Elsie matkasi 400 kilometriä junalla vapauttaakseen hylkeensä Pohjanmereen. Antonio Wallenda esiintyi tanskandoggien kanssa ja perusti Cirque Wallendan Belgiaan, joka menestyi hyvin Toiseen maailmansotaan asti. Marta Wallenda komensi kahtatoista leijonaa.

1889 Clarissa osana P. T. Barnumin sirkusta

Clarissa ilmeisesti sai sutensa isältään Karlilta (ensimmäinen Karl Wallenda). Karl tuli tunnetuksi enemmän akrobaattitempuistaan, mutta näemmä kokeili taitojaan myös eläinten kanssa. Vuonna 1888 Karl tarjosi brittiläisessä The Era -lehdessä susiesitystään erilaisille teattereille, sirkuksille ja muille viihdelaitoksille seuraavilla mainospuheilla: "Suurimpia ja parhaiten koulutettuja susia koko maailmassa. Nämä sudet ovat suurinta rotua, täysikasvuisia ja eivät pieniä nuoria susia. Nämä sudet ovat oikeasti villejä, ja niiden pitää olla tarkasti vartioituja esityksen aikana, sillä muuten ne repivät toisiaan, mitä nuoret sudet eivät yleensä tee. Niiden koulutus on parasta maailmassa. Sadan punnan palkinto niille, jotka pystyvät samaan esitykseen täysikasvuisten susien kanssa. Jokainen tietää millainen ero on nuorten ja täysikasvuisten eläinten välillä. On lasten leikkiä ohjata nuoria eläimiä ympäri häkkiä, eikä siihen tarvita mitään koulutusta, mutta minun suteni tekevät paljon enemmän kuin mitä esitteissäni kerrotaan." Voi myös olla, että Karl ei tehnyt mitään susien kanssa, vaan esitystä mainostettiin ensin hänen nimellään, jotta tytär pääsi jaloilleen show-bisneksessä.

Vuonna 1888 Madame Wallenda esiintyi Skotlannin Edinburghissa Theatre Royal Varieties -teatterissa kolmentoista akrobaattisen suden kanssa. Se oli suosituin esitys mitä teatterissa oli ikinä ollut. Hänen kerrottiin esiintyneen muun muassa Manchesterissa, Glasgow'ssa ja Newcastlessa osana E. Garcian sirkusta. Susien mainostettiin jälleen olevan täysikasvuisia, "eivät kissanpentuja", ja yksi susi olisi kooltaan yhtä suuri tai suurempi kuin mitkä tahansa kaksi Englannissa aiemmin esiintynyttä sutta yhteensä. Hänen esityksensä kerrottiin synnyttäneen paljon laaduttomia matkijoita. Halpoja imitaattoreita yllytettiin kokeilemaan onnea Wallendan susien kanssa: "Tulkoon kuka tahansa näistä niin kutsutuista sudenkesyttäjistä neiti Wallendan susien häkkiin, mukanaan vain lihaa ja kohtaamaan vain kolme näistä hurjista pedoista, ja he tulevat ymmärtämään millaisia sudet oikeasti ovat."

Britannian valloituksen aikana Clarissa esiintyi häkin sisällä, joka piti katsojat turvassa susilta. Häkki oli helposti koottava ja siirreltävä, ja sopi mihin tahansa teatterilavalle. Kooltaan se oli 18 jalkaa x 6 jalkaa, eli noin 5,5 m x 2 m. 

Myöhemmin vuonna 1888 hänet palkattiin Yhdysvaltoihin P. T. Barnumin jättisirkukseen 40 viikon ajaksi, huikealla sadan punnan viikkopalkalla. Olen löytänyt yhden julisteen tuolta kiertueelta, jossa puhutaan vain yhdestä sudesta: "Ensimmäinen ja ainut esiintyvä venäläinen susi, ja hänen peloton kouluttajarouva. Raivoisan lajinsa ainut alistettu ja opetettu yksilö. Ensimmäinen näytös laatuaan." Minkähän takia susilauman kanssa työskennellyt Clarissa otti vain yhden suden mukaan Amerikan reissulle? Luulisi, että näin tärkeään bisnessuhteeseen olisi satsattu. Tapahtuiko muille susille jotain matkalla, vai ryhtyivätkö ne lakkoon? Tai ehkä julisteen teksti oli virheellinen ja susia oli oikeasti monta.

Yhteistyö Barnumin kanssa jäi lyhytikäiseksi, ja Clarissa palasi Eurooppaan. Vuonna 1905 hän esiintyi Zürichissä, Sveitsissä. Mukana oli yhdeksän aikuista sutta, joista kaksi oli peräisin Kaukasus-vuorilta ja loput Venäjältä, sekä yksi saksanpaimenkoira. Osa näytti harmittomilta, mutta suurin osa jatkuvasti murisi, haukkui ja näytti hampaitaan. Ne tottelivat kouluttajaansa pitkin hampain. Rautaputki ja piiska saivat nurinan kuriin. Sudet olivat suuressa rautahäkissä, jossa Clarissa laittoi ne hyppäämään renkaiden läpi ja puomien yli. Esityksen loppuhuipennuksessa Clarissa soitti mandoliinia, samalla kun sudet laittoivat tassunsa hänen olilleen ja nainen piteli jalkaansa makaavan suden päällä.

Vuonna 1909 Clarissa saapui Saksan Frankfurtista Sveitsin Thurgauun. Esityksessä oli nyt mukana ruskeakarhu, "Siperian mestaripainija". Karhu paini venäläisen miehen kanssa käyttäen puolinelsonin ja olkapään vääntöjen kaltaisia liikkeitä, kunnes sai painettua miehen maahan takaapäin. Kolme naarassutta oli saanut pentuja. Kolme niistä oli puhtaita susia, kymmenen isä oli "susikoira" (wolfshund), eli todennäköisesti jo mainittu saksanpaimenkoira tai sitten aiempi sekoitus. Ehkä susien koulutettavuutta yritettiin parantaa saksanpaimenkoiralla, menettämättä samalla suden ulkonäköä. Toisaalta juuri tämä oli yksi sirkussusien ongelma: ne näyttivät liikaa koirilta, ja yleisö saattoi epäillä niitä koiriksi. Myös koirasudet koettiin huijauksena. Blogissa on aiemmin kerrottu Rudesindo Rochesta, joka mainoksissaan painotti hänen susien olevan aitoja, ilman koiran kippurahäntiä. Tämäkin oli tiikerien ja leijonien etu. Yleisö ei voinut epäillä, että niitä olisi laimennettu kotikissoilla.

Vuoden 1909 jälkeen en ole löytänyt enää raportteja Clarissasta. Jossain vaiheessa hänen esityksessään oli ollut myös sekaisin susia ja jonkin sortin hyenoja. Hän vaikutti tienaavan elantonsa ihan hyvin esityksillään, mutta suursuosiosta ei ole voinut puhua. Susien osaamista tempuista oli harvoin tarkempia mainintoja. Julisteista ainakin voi päätellä jotain mikäli ne olivat rehellistä mainontaa.

Lähteet:

* The Courier and Argus 2.2.1888

* The Era 7.1.1888, 4.2.1888, 30.6.1888

* Neue Zürcher Zeitung 3.3.1905

* The Newcastle Daily Chronicle 28.2.1888

* Thurgauer Zeitung 21.7.1909

* Wallenda: A Biography of Karl Wallenda (Ron Morris, 1976)

* https://www.circusesandsideshows.com/performers/wallenda.html

Laskuvarjoshiba

Vasemmalta oikealle William Daniels, Onie V. Hale, Buster, Herbert H. Rossiter ja Alfred Hanson.

Hetkellinen syrjähyppy ainaisista susisekuleista jonkin ihan muun pariin! Minulla ei sitten ole mitään hajua onko sotilasarvot ja muu militäärisanasto suomennettu oikein, koska kyseinen maailma on niin vierasta.

50-luvun alussa Japanissa, Misawan lentotukikohdan alueella, pyöri pieni katukoira. Lentotukikohdan jakoivat Japanin ja Yhdysvaltojen ilmavoimat, joten paikalla oli paljon amerikkalaista väkeä. Tukikohta houkutti pikkukoiraa, joka kaipasi ihmisen seuraa ja suojaa pakkaselta. Kulkukoiria oli kuitenkin niin paljon, että mikäli niillä ei ollut kaulapantaa tai muuta merkkiä omistajasta, ne sai hävittää. Ehkä tämän paineen vuoksi tekninen kersantti Onie V. Hale päätti adoptoida koiran ja antoi sille nimen Buster. Hale ja hänen vaimonsa kyselivät Busterin mahdollisen omistajan perään tuloksetta. Tukikohdan sotilaspoliisiupseeri virallisti adoptoinnin.

Busterin adoptoinnin aikoihin Hale oli ollut arvostettu aliupseeri 38. ilma-pelastuslaivueen ensihoitoryhmässä, osana Kaukoidässä toiminutta Third Air Rescue Groupia, joka oli Korean sodassa pelastanut lähes 10 000 ihmishenkeä. Halen ryhmä oli ollut vastuussa kaikista merellä ja kuivalla maalla tapahtuvista pelastusoperaatioista Pohjois-Honshussa, Hokkaidolla ja ympäröivissä Japanin vesistöissä. 

Buster ympyröity.

Buster osallistui Halen mukana muodostelmiin, harjoituksiin ja tarkastuksiin. Hale huomasi, että kun miehet komennettiin "asentoon", myös Buster seurasi mallia. Busterin sotilasuraa varten tehtiin samanlainen seurantataulukko kuin oikealle ihmiselle. 24.3.1953 siitä tuli virallisesti osa Halen ensiapuryhmää.

Busteria alettiin kouluttaa laskuvarjohyppyihin. Jokainen hyppy dokumentoitiin kirjaamalla ylös päivämäärä, paikka, lentokoneen malli, korkeus ja laskuvarjon tyyppi. Koulutus sujui ilmeisen hyvin, sillä kuvissa koira on kovin itsevarman näköinen. 27.4.1953 Buster oli suorittanut tarvitut viisi hyppyä saadakseen siivellisen kunniamerkin ja kolmannen luokan lentokoiran tittelin. 28.9.1953 koira sai ylennyksen kakkosluokan lentokoiraksi. Japanissa ollessaan Buster ehti suorittaa 13 hyppyä.

Vuonna 1954 Hale palasi Yhdysvaltoihin Buster mukanaan, jossa heidät liitettiin mukaan 48. ilmapelastuslaivueen ensiapuryhmään Maxwellin lentotukikohdassa, Alabamassa. Kesti jonkin aikaa, kunnes Buster pääsi hyppäämään myös Yhdysvaltojen puolella. Heinäkuussa 1955 Buster suoritti 15. hyppynsä ja ylennettiin ensimmäisen luokan lentokoiraksi. Muut ryhmän jäsenet seisoivat vieressä kun Hale sitoi uuden kunniamerkin Busteriin kiinni, jolloin Buster haukotteli ja venytteli.

Kunniallisen lentokoiran uransa aikana Buster nautti erityiskohtelusta. Sen palkkaan kuului ruoan ja tarvikkeiden lisäksi esimerkiksi kustomoitu makuupussi. Hypyistä se sai lisäpalkkiona tavallista enemmän koiranruokatölkkejä ja herkkuja, ja sen ei tarvinnut noudattaa ihmisten nukkumaanmenoaikoja. Koska sillä oli nuhteeton ansioluettelo ulkomailla työskentelyssä, sille annettiin vielä hyvän käytöksen mitali.

Hyppyjen aikana Buster tiputettiin lentokoneesta laskuvarjon kanssa, joka oli pikkukoiralle sopivan kokoinen. Yhden artikkelin mukaan Buster otti takajaloillaan koneesta vauhtia ennen tiputusta. Kun koira oli laskeutunut Halen piti kiirehtiä irrottamaan se laskuvarjosta, jotta tuulenpuuskat eivät raahaisi sitä pitkin maata.

En usko Busterin olleen varsinainen oikea työkoira, vaan ryhmänsä maskotti, ilmapiirin rentouttaja, koti-ikävän lieventäjä ja tukikohdan monotonisen rutiinin rikkoja. Eläinmaskotteja on ollut armeijalla käytössä iät ja ajat, sillä niillä on paljon positiivisia vaikutuksia sotilaiden motivaation ylläpitämisessä. Armeijan maskotteina on ollut esimerkiksi koiria, kissoja, kettuja ja jopa karhuja.

Busterilla oli varmasti ollut ennen omistaja, sillä se suhtautui ihmisiin niin ystävällisesti ja luottavaisesti. Sen ikä ja rotu olivat tuntemattomia. Kuvien perusteella se oli lähes taatusti shiba, vaikkei välttämättä ihan puhdasrotuinen.

Lähteet:

* Austin American-Statesman 8.7.1955

* Lubbock Avalance-Journal 9.7.1955

* Pensacola News Journal 3.3.1955

* Toledo Blade 8.9.1954

* The Victoria Advocate 10.7.1955

* Misawa Air Base (Facebook)

Josef Repechekin susikärry

Venäjällä tapahtuneista historia-aiheista on vaikeaa löytää tietoa, sillä paha kielimuuri tulee vastaan, ja vielä suurempaa haastetta aiheuttavat kyrilliset kirjaimet. Tämän takia en todennäköisesti tule koskaan puhumaan esimerkiksi laikojen ja susien risteytyksistä, vaikka tiedän, että kaikenlaista kiinnostavaa materiaalia varmasti löytyisi, jos vaan osaisin etsiä. Tällä kertaa törmäsin sattumalta yksittäiseen kuvaan, josta löytyi jonkin verran tietoa helposti käännettävistä blogipostauksista.

Tsekkiläistaustainen Josef Repechek (Иосиф Репечек, en tiedä onko nimi kirjoitettu oikein) oli Venäjän Tšitasta kotoisin ollut käsityöläinen, joka muun muassa korjasi ämpäreitä ja samovaareja (venäläinen teenkeitin). Hän kierteli kylästä kylään, ja vuonna 1904 yhden tällaisen reissun jälkeen sudet olivat hyökänneet Repechekin hevosen kimppuun. Hevonen revittiin kappaleiksi, mutta mies sai ajettua sudet pakosalle. Myöhemmin hän löysi niiden pesän, tappoi naarassuden ja otti itselleen kaksi pentua. Kotona koira imetti niitä. Koska mies oli menettänyt hevosensa hän päätti opettaa sudet vetämään kärryä. Hän osallistui susikärrynsä kanssa kaikenlaisiin sirkuksiin, festivaaleihin ja markkinoihin.

Vuoden 1909 keväällä hän sai päähänpiston ajaa susillaan Pietariin asti. Matkaa hänen kotikaupungistaan pääkaupunkiin olisi ollut huimat lähes 7000 kilometriä. Matkalla hän pysähtyi jokaisessa kylässä ja antoi lapsille kärrykyytejä pikkurahaa vastaan. Elannosta ei tarvinnut kantaa huolta pitkällä matkalla, sillä susikärry inspiroi ihmisiä aina höllentämään kukkaron nyörejä. 1910 kesällä hän saapui Tjumeniin. Vähän yli vuodessa oli siis hyvin rennolla tahdilla jolkoteltu noin 4000 kilometriä. Tjumenissa Luka Radionov otti valokuvan erikoisesta ilmestyksestä. Tämän uskotaan olevan viimeinen valokuva kokoonpanosta, joskin en ole löytänyt heistä mitään muuta kuvaa.

Repechek oli juuri lähtenyt Tjumenista, kun hän yllättäen sairastui ja kuoli Uspenkan kylässä. Tarkka kuolinsyy jäi minulle mysteeriksi. En tiedä miehen ikää, mutta kuvan perusteella voisi veikata, että ukkelille on voinut tulla sydänkohtaus. Ryshkov-niminen kyläläinen otti hänen sudet omikseen, mutta susien kerrottiin ikävöineen isäntäänsä niin paljon, että kuolivat pian suruun.

Repechekin susia varten kustomoitu kärrysysteemi on kovin epämukavan näköinen. Susilla on joidenkin kärryhevosten tavoin laput silmillä. Olikohan tästä oikeasti hyötyä ja sudet eivät ottaneet yhtä paljon häiriötä ympäristöstä? Ohjat näyttävät olevan kiinni suoraan susien naamoissa, mutta kuvan laatu on niin huonoa etten saa selvää mihin ohjien paine osuu tarkalleen. Ei kai susilla sentään kuolaimia ollut? Miehellä näyttäisi olevan käsissään torvi. Ehkä hän on antanut sillä susille käskyjä? 

Kiinnostava tapaus, josta en ollut aiemmin kuullut mitään! Mikäli tarina on totta, Repechek pystyi taittamaan kunnioitettavan pituisen matkan susiensa kanssa, ennen kuin heitti lusikan nurkkaan. Ken tietää kuolivatko sudet oikeasti suruun, vai oliko tämä vain asioiden kaunistelua. Sudet ovat kovin herkkiä eläimiä, joten voin kuvitella, että omistajan katoaminen ja uuteen kotiin sopeutuminen on ollut niille järkyttävää. Mutta voin ihan yhtä hyvin kuvitella, että laupias samarialainen on havahtunut siihen kuinka vaikeita lemmikkejä sudet ovat, ja pannut ne mullan alle.

Kuulostiko tarina tutulta? Blogissa on aiemmin kerrottu James Damrelin susikärrystä.

Lähteet:
* https://esperanto-ondo.ru/Ondo/209-lode.htm
* https://familio.media/about-genealogy/iz-pepla-istorii-kak-identificzirovat-person-na-foto/
* https://guriny.livejournal.com/858055.html

Fruits Basket (anime, 2001)

NIMI: Fruits Basket (フルーツバスケット)
VUOSI: 2001
KÄSIKIRJOITUS: Rika Nakase, Mamiko Ikeda, Aki Itami, perustuen Natsuki Takayan mangaan
OHJAAJA: Akitaro Daichi

Tämä sarja ei varsinaisesti liity blogin aiheeseen, mutta eläimet ovat siinä melko oleellisessa roolissa, ja yksi hahmo on jopa silloin tällöin koiraksi muuttuva ihminen. Tämän hataran aasin sillan ansiosta otin vapaudekseni kirjoittaa arvostelun.

Lapsuudessani kaverini esitteli Fruits Basket -animen minulle, ja hän oli siihen oikein hulluna. Minäkin pidin siitä paljon, hankin suomalaiset DVD:t itselleni ja ostin myös alkuperäistä mangaa jonkin verran. En kuitenkaan ole lukenut mangan kaikkia osia, ja tiedän, että tämä ensimmäinen animeversio oli hyvin typistetty versio koko tarinasta. Kun anime julkaistiin vuonna 2001 manga ei ollut vielä valmis. Manga valmistui vasta vuonna 2006, joten koko tarinaa oli täysin mahdotonta mahduttaa animeen. Muistan, että jo lapsena ihmettelin kuinka tarina tuntui yhtäkkiä lähtevän rynnimään loppua kohden ja finaali tuntui liian äkilliseltä ja omituiselta. Päätin nyt lähes 20 vuoden jälkeen tarttua sarjaan uudelleen, ja tsekata tykkäisinkö siitä yhä.

Sarjasta on kaksi animeversiota. Tämä arvostelu koskee vain vuoden 2001 versiota, jota julkaistiin 26 episodin verran. Tämän version teki Studio Deen, jonka ainakin Hopeanuoli-fanit tunnistavat hirvittävän huonon Weed-animen studiona. Deenin Fruits Basket on kuitenkin varsin miellyttävää katseltavaa, ainakin Weediin verrattuna, mutta siltikin laadultaan vaatimatonta. Uutta animeversiota julkaistiin kolme tuotantokautta vuosina 2019-2021, ja moninkertaisen pituutensa ansiosta se on varmasti alkuperäistarinalle paljon uskollisempi, mutta todennäköisesti en innostu katsomaan sitä. Aika on rajallista! Mangan saatan kuitenkin lukaista jossain vaiheessa, koska hyllystä löytyy jo valmiiksi puolet sarjasta.

Tohru on orvoksi jäänyt nuori tyttö, joka on päättänyt selviytyä omillaan ilman nyrpeiden sukulaistensa apua. Hän opiskelee lukiossa ja tekee siivousduunia, eikä kellään ole hajuakaan, että aina positiiviselta vaikuttava tyttö elää teltassa metsässä. Erityisen paljon Tohru ikävöi äitiään, jolle hän oli luvannut suorittavansa lukion loppuun vaikka olisi miten vaikeaa.

Metsässä kulkiessaan Tohru huomaa talon, jonka syrjäisyys ihmetyttää häntä. Talo on kuitenkin asuttu, ja kuistilla on vastamaalattuja kiviä, joissa on kiinalaisen horoskoopin eläinhahmoja. Käy ilmi, että talossa asuu Tohrun ikäiset pojat Yuki ja Kyo, sekä heidän rennon huoltajan virassa toimiva Shigure. He ovat kaikki Sohma-klaanin jäseniä, mutta suku on niin laaja, että Sohmien tarkka sukulaisuus jää aina vähän mystiseksi. Vaikka osa suvun jäsenistä käykin töissä tai koulussa ulkomaailmassa, elävät Sohmat paljolti keskenään eristyksissä. Osaa suvun jäsenistä vaivaa kiinalaisen eläinhoroskoopin kirous. Kirotut henkilöt muuttuvat hetkeksi horoskoopin eläimeksi kun vastakkaisen sukupuolen edustaja halaa heitä. Luonnollisesti tämä tekee rakkauselämästä vaikeaa, ja salailu aiheuttaa ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunnetta. Edes kaikki klaanin jäsenet eivät tiedä kirouksesta. Koko klaania johtaa mysteerinen Akito, joka omistushaluisesti haluaa pitää muut Sohmat lähellään ja palvelemassa häntä, sekä suhtautuu ulkopuolisiin vihamielisesti.

Tohru saa poikien salaisuuden selville hyvin pian, mutta hyvin avarakatseisena ei reagoi siihen mitenkään negatiivisesti. Tohru muuttaa poikamiesten taloon, ja totta kai romanssin poikasta alkaa syntyä sekä Yukin että Kyon kanssa. Pikkuhiljaa Tohru tapaa lisää suvun jäseniä ja saa selville enemmän heidän salaisuuksistaan, sekä ikuisesti positiivisena tyllerönä tekee parhaansa parantaakseen heidän henkisiä haavojaan. Mutta kauanko ihana yhteiselo saa kestää? Salliiko suvun mystinen johtaja Tohrun elää heidän kanssaan?

Kukin kirouksen uhri on tietyn eläinhoroskoopin eläimen vallassa, ja eläimen piirteet tulevat ilmi hahmojen luonteessa. Suureksi teemaksi muodostuu etenkin kissan ulkopuolisuus. Vanhassa tarussa jumala kutsui eläimet koolle suureen juhlaan, mutta ovela rotta kertoi kissalle väärän päivämäärän. Kissa ei siis oikeasti kuulu eläinhoroskooppiin, mutta Kyo on silti kissan kiroama, ja luonnollisesti vihaa syvästi rotan kiroamaa Yukia. Kirous on aiheuttanut kaikille kirotuille Sohmille elämään haasteita, mutta joillakin hahmoilla menneisyys on ollut erityisen raskasta. Kyon versio kirouksesta on erityisen vakava, mutta vasta ihan viimeisissä jaksoissa selviää mistä oikein on pahimmillaan kyse. Tätä loppuhuipennusta lukuun ottamatta suvun kirous vaikuttaa ulkopuolisen silmiin kovin harmittomalta. Onko oikeasti niin vakavaa, että muuttuu hetkeksi eläimeksi kun joku vastakkaisen sukupuolen henkilö halaa? Onhan tämä varmasti henkilölle itselleen turhauttavaa, mutta mitä kamaluutta oikeasti seuraisi, jos tämä olisi julkista tietoa? Eläimeksi muuttumista näytetään ja käytetään tarinassa myös yllättävän vähän.

Sarja on pääasiassa hyväntuulista hömppää, jonka päätarina etenee turhauttavan hitaasti ja kaaottista huumoria viljellään ihan liikaa. Sarjassa olisi todella paljon kiehtovia mysteerejä ja monimutkaisia ihmissuhdekuvioita, mutta näitä mehukkaimpia paloja säästellään kitsaasti ja katsojalle on tarjolla aivan liikaa jonninjoutavia arkisia kouluseikkailuja. Moni jakso tuli katsottua sivusilmällä, koska jatkuva kohellus ei kiinnostanut. Sarjassa on paljon toistuvaa kehän kiertoa, etenkin Yukin ja Kyon ikuiset mukahauskat kärhämät eivät naurata.

Parhaimmillaan sarja on silloin kun se uskaltaa näyttää vakavaa puoltaan. Jotkin kohtaukset ovat onnistuneen surullisia, melankolisia, ahdistavia tai jopa pelottavia. Etenkin tummanpuhuva Akito on oikeasti uhkaavan ja arvaamattoman tuntuinen, ja häntä näytetään sopivan harvoin. Nämä vakavat hetket ovat kuitenkin liian harvassa, ja valitettavasti lähes aina ne pilataan heti perään vitsailulla. Mateleva tempo on silti ihan mukavaa ja tuttavallista, ja tuntui juuri sopivalta kokemukselta teekupin kanssa pimeinä syysiltoina. Fruits Basket on kuin turvallinen syli, jonka kanssa voi rauhallisesti fiilistellä, mutta jonka lämpö tuntuu kuitenkin välillä tukahduttavalta ja tylsältä.

Sarjassa on paljon hahmoja, ja moni heistä ei saa tarpeeksi ruutuaikaa. Anime lönkyttelee kiireettömästi alkupuolella, mutta jaksomäärän vähetessä tuntuu viimein havahtuvan siihen, että hitto, tämä juoni pitäisi jotenkin viedä loppuun asti. Loppupuolella siis uupuvia eläinhoroskoopin jäseniä ilmestyy sarjaan vain lyhyeksi hetkeksi. He vaikuttavat kiinnostavilta tapauksilta, etenkin Kyoon ja Yukiin verrattuna, joista katsoja on jo saanut yliannostuksen. Kunpa esimerkiksi stoalainen Hatori ja herkkä Kisa olisivat saaneet enemmän huomiota! Lempihahmoni on tietenkin koiran kiroama Shigure, joka on koiramaisen huumorintajuinen ja pikkuperverssi. Vaikka hän on alusta asti mukana, ei hänelle silti anneta sitä syvyyttä johon hänellä olisi potentiaalia. Koiran lailla hän on uskollinen julmalle Akitolle, ja tämä asetelma olisi mahdollisesti todella mielenkiintoinen, jos vaan sarja viitsisi siirtää fokustaan teinien toilailuista. Osa mangassa esiintyneistä hahmoista, jopa kirotuista henkilöistä, ei ehdi esiintyä ollenkaan animessa. Muutama viimeinen jakso on tunnelmaltaan todella, TODELLA erilainen kuin 90 % sarjasta. Lopputuloksena on hyvin epätasainen kokemus, jossa katsoja on suurimman osan ajasta odottanut koska oikeasti tapahtuu jotain, ja viime hetkinä asioita tapahtuu pikakelauksella.

Animaation taso on ihan perushyvää. Muistan lapsena olleeni siitä hyvin vaikuttunut, koska en sitä ennen ollut nähnyt digitaalisesti tehtyä animea, jossa on kalvoanimaatiolle mahdottomia efektejä. Sarjassa käytetään paljon still-kuvia ja minimaalista animointia, mutta tämä on toteutettu tavalla, joka tuntuu luonnolliselta ja ei anna halpaa vaikutelmaa. Weedin kaltaista fiaskoa ei ole siis luvassa. Parhaimmillaan sarjassa on oikein tunnelmallisia valaistuksia ja värityksiä, jotka toimivat erinomaisesti rauhallisen musiikin kanssa. Eläinhahmojen toteutus harmitti. Lähes kaikki eläimet on tehty äärimmäisen pelkistetyllä chibi-tyylillä. Selittämätön poikkeus tähän on yllättävän realistinen ja komea tiikeri, sekä loppuhuipennuksen hirviö.

Ei tämä todellakaan ollut yhtä hyvä kuin lapsena katsottaessa. Silti sarjan lopussa jäin kaipaamaan lisää jaksoja. Tässä olisi ollut paljon aineksia enempään. Kenties pitäisi tarttua siihen mangaan, ja katsoa sieltä miten sarja OIKEASTI loppuu.

TÄHDET: **1/2

Tähdenlento 25

Kannen on tehnyt Dipa.

Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti saapui postilootaan ja teemana on Japani ja japanilaisuus. Sopivan merkittävä teema jo 25. numerolle, ja juhlavalle välietapille sopivasti numero on myös tavallista paksumpi 52 sivullaan. Sivumäärä tosin oli vahinko, koska mukana oli niin pitkiä artikkeleita, mutta lukijoita tämä tuskin harmittaa. Numerossa on paljon mielenkiintoisia juttuja, joiden julkaisusta olen kiitollinen ja ylpeä. Samalla kuitenkin numero kärsii ehkä liiallisesta asiapitoisuudesta ja raskaudesta, vaikka onneksi joitain lyhyempiäkin juttuja oli mukana. Kokonaisuudessa onnistunut numero, joka ei kuitenkaan pääse suosikkeihini.

Huomion kiinnittää heti Dipan piirtämä upea kansi, josta Japani-teema huokuu selkeästi. Värit ovat kauniit ja asetelma toimii. Yhdistys teetti samasta kuvasta myös A5-kortteja yllätyslahjana kaikille pitkäaikaisille jäsenille, jotka olivat olleet jäseninä vähintään kolme vuotta putkeen.

Mitä itse kirjoitin? Muun muassa sukupuuttoon kuolleiden japaninsusien rooleista Takahashin teoksissa. Tämä aihe tuli päähänpistona, kun huomasin deadlinen lähestyessä, että sekä teemaan että Gingaan liittyviä juttuja tarvittiin yhä. Monesti on vähän vaikeaa tasapainoitella sen kanssa, että sekä pakolliset Ginga-jutut ja teema toteutuisivat. Tämäkin teema oli yllättävän vaikea toteutettava, sillä juttujen piti oleellisesti liittyä nimenomaan Japaniin, eikä siihen oikein riittänyt, että sarja vain sijoittuu Japaniin tai hahmo on japanilainen. Kirjoitin myös Japanissa julkaistusta Akita Inu Shimpo -sanomalehdestä, jossa oli kerran Ginga-aiheinen teemanumero. En omista tätä lehteä, mutta sen sisältö on julkaistu netissä ja jopa käännetty englanniksi, joten siitä kirjoittaminen oli lopulta helppoa. Olen näemmä ottanut tehtäväkseni kirjoittaa Shiroi Senshi Yamatosta tasaisin väliajoin, joten tässä numerossa kävin läpi kaikki mahdolliset Yamaton osaamat tekniikat.

Katsoin Robbie Williamsin elämästä kertoneen hyvin taiteellisen Better Man -elokuvan vuonna 2024, pidin siitä paljon ja kirjoitin siitä melko pitkän artikkelin, josta en ollut varma missä julkaisisin sen. Elokuvassa päähenkilöä esittää tietokoneella luotu simpanssi, joten hyvin, hyvin löyhän eläinaiheen perusteella juttu päätyi lopulta Tähdenlentoon. Joku voi kritisoida tätä päätöstä. Lehden taiton aikana lehdessä oli kolme tyhjää sivua, joille oli pakko keksiä jotain täytettä. Juttu sopi tähän hyvin, eikä siis vienyt tilaa miltään Ginga-jutulta tai muultakaan artikkelilta. Olen myös vuosikausien ajan tehnyt töitä Tähdenlennon eteen, joten koin oikeudekseni saada pikkupalkinnon tämän jutun julkaisun muodossa.

Kosiskelin mukaan monta kirjoittajaa. Emmi S. oli kirjoittanut aiemmin monia erittäin laadukkaita juttuja lehteen, ja suostui nytkin kirjoittamaan todella seikkaperäisen artikkelin, jossa oli matkustusvinkkejä Japaniin matkaaville. Todella hyvä lisä lehteen! Viime numerossa alkanut Susanna K.:n kertomus kuinka hän tapasi Takahashin ja sai myöhemmin suuren lahjapaketin Japanista päättyi tässä numerossa. Artikkeli oli todella pitkä, enkä halunnut tiivistää sitä. Päädyin jakamaan sen kahteen numeroon, mutta pätkäisin artikkelin kahtia ehkä väärästä kohtaa, jolloin tämä jälkimmäinen osa oli peräti kahdeksan sivua pitkä. Huh. Silti, olen hyvilläni kuinka näin henkilökohtainen kokemus saatiin mukaan!

Pyysin myös shikokunkoirakasvattajaa kirjoittamaan rotuesittelyn. Lehdessä on tähän mennessä esitelty siis shikoku, kishu, akita ja kai. Vielä on muutama virallinen nihon ken -rotu esittelemättä. Susineito kertoi kohtaamisestaan karhun kanssa yhdistyksen Discordissa, ja haistoin heti tässä olevan juttuaiheutta, joten pyysin häntä kirjoittamaan tapahtumasta kunnollisen artikkelin. Hän suostui ja lopputuloksena oli mukavan kevyt ja jännittävä juttu, joka sopi oikein hyvin Hopeanuoli-lehteen. Olen myös yrittänyt tuoda erilaisia faniprojekteja esille, joten tätä numeroa varten pyysin Punasilmää kertomaan tekeillä olevasta fanitarinastaan. Toivottavasti tällaiset esittelyt voisivat innostaa muitakin faneja luomaan omia projekteja, olivat ne sitten fanitarinoita, roolipelejä, sarjiksia tai mitä vain. Nykyään tällaiset faniprojektit ovat todella harvinaisia, mikä on suuri sääli.

Mitäs muut kirjoittivat ihan omasta halustaan ja lahjomatta? Oheistuote-ekspertti Vivy kirjoitti Hopeanuoli-pahvimagneeteista. Vivy tietää oheistuotteista paljon ja osaa kertoa pienistäkin tuotteista kaiken mahdollisen. Kiva, että nämä vähälle huomiolle jäävät tuotteet saavat myös valokeilaa joskus. Yksi lehden tärkeimmistä jutuista oli Nawulfin pitkä kooste Takahashin kotiseuduista. Artikkelissa käsiteltiin muun muassa Yokote Masuda Manga Museumia, jossa Takahashin töitä on ollut paljon esillä. Tämä artikkeli oli mielestäni todella laadukas ja kiinnostava, ja sen pystyi kirjoittamaan oikeastaan vain henkilö, joka on päässyt käymään paikan päällä. Nemi kirjoitti samurai-hahmoista popkulttuurissa. Tämä aihe oli kiinnostava, mutta artikkeli oli harmittavan pintapuolinen. Olisin halunnut tietää lisää tai saada syvempää analyysiä. Toisaalta jokainen artikkeli ei voi olla Raamatun pituinen. Annakonda yllätti kysymällä saisiko kirjoittaa Japanin taidehistoriasta. Kannustin siihen, vaikka mietin olisiko aihe liian kuiva lukijoille. Lopullinen teksti olikin todella kiinnostava ja hän oli saanut Hopeanuolen mukaan riemastuttavilla kuvituksilla, joissa kuuluisiin japanilaisiin taideteoksiin oli piirretty Hopeanuoli-hahmoja.

Lehti on kokonaisuudessaan onnistunut ja ammattimaisen näköinen. Erityisen kauniita taustoja oli laitettu esimerkiksi pääkirjoitukseen ja japaninsusiin. Jotain pientä kritiikin aihetta löytyy, jos sellaista on pakko antaa. Liian moni sivu on tylsän valkoinen tai valkovoittoinen, jolloin artikkelien vaihtumista ei erota selkeästi. Sivulla 16 kuvateksti on jostain syystä mössöytynyt lukukelvottomaksi. En ole varma tuliko teema tarpeeksi hyvin esille. Käsittelemme Japania monesti muutenkin. Erosiko tämä numero tarpeeksi normisisällöstä?

Lehteä myydään yhdistyspöydillä eri tapahtumissa ja se lisätään myös jossain välissä myyntiin Hopeapuotiin. Ensi vuoden teemoina ovat Lelut ja Luonto.

Poliisin kouluttama susi

Nytpä osui kohdalle mielenkiintoinen löytö, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Poldi oli itävaltalaisen poliisikersantin kouluttama susi, joka monen vuoden ajan esitti temppuja yleisölle ja väitetysti jopa läpäisi poliisikoiratestin. Ensimmäinen siitä löytämäni artikkeli oli amerikkalaisessa lehdessä, jossa oli kuvituksina tuikitavallisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Epäilin silloin koko tarinan olevan huijausta, enkä edes tallentanut artikkelia koneelleni. Myöhemmin täysin sattumalta törmäsin kesytettyyn Poldi-suteen uudestaan, ja nimi tuntui hirveän tutulta... Hitto, tässähän se "poliisisusi" olikin! Se oli sittenkin olemassa! Syöksyin kaivelemaan saksalaisia ja itävaltalaisia lehtiarkistoja, ja niistä löytyi kasapäin kiinnostavaa materiaalia.

Poldin omistaja oli Wienin poliisien riveissä työskennellyt Rudolf Knapp, jolla oli 1910-luvulla saksanpaimenkoirat Fix Harras von Askanien ja Lotte von Maning, joista etenkin Fix Harras oli kuuluisa. Fixin sankariteoista kirjoitettiin itävaltalaisiin lehtiin harva se päivä. Tuohon aikaan poliisikoirien käyttö oli vielä uutta, ja poliisikoirat saivat lehdissä paljon ihailua aikaan nykysilmin katsottuna vähäpätöisillä uroteoilla, kuten sipulivarkaiden kiinniotolla. Mutta pikkunäpistyksien lisäksi Knappin koirat ratkaisivat myös raiskauksia ja murhia. Yhteensä Fix Harras ratkaisi ainakin 68 rikosta. Knapp koulutti koiransa itse ja järjesti ensimmäisen poliisikoiranäytöksen Wienissä vuonna 1914. Fix Harras ja Lotte olivat näytöksessä vain vuoden vanhoja, mutta tekivät silti yleisöön vaikutuksen erilaisilla tottelevaisuustehtävillä ja piilossa olevien ihmisten jäljittämisellä. Ennen Poldia Knapp oli kouluttanut poliisikoiria yli 20 vuoden ajan.

Amerikkalaisessa artikkelissa "Poldin" kuvina oli selvästi tavallisia saksanpaimenkoiria. Voi hyvin olla, että nämä kuvat esittivätkin omistajan aiempia koiria.

Knapp oli Ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut jalkaväen sotilaana Bosnia-Hertsegovinassa. Siellä hän oli ensimmäisen kerran tavannut villejä susia, poliisikoiriensa sukulaisia. Hän tunsi niitä kohtaan suurta ihailua. Hän haaveili suden kouluttamisesta koiran lailla, sillä hän tiesi sudella olevan paljon parempi hajuaisti. Hänen mielessään susi oli vahvempi, urheampi, älykkäämpi ja tarkka-aistisempi kuin mikään muu peto, mutta mikään muu peto ei myöskään vihannut ihmiskuntaa yhtä paljon. Hänet valtasi pakkomielle valjastaa suden kyvyt ihmisen palvelukseen. Eläinkouluttajien varoitukset eivät hidastaneet häntä. Jopa kuuluisa eksoottisten eläinten välittäjä Carl Hagenbeck sanoi suden koulutuksen olevan mahdotonta. Suden voisi saada suhtautumaan ihmiseen passiivisen ystävällisesti, mutta se ei koskaan tottelisi käskyjä.

Knapp jäi eläkkeelle sotavammojensa takia, ja hänellä oli kaikki aika maailmassa aloittaa kunnianhimoinen sudenkesytysprojekti. St. Veit an der Glanissa oli Max Weberitschin yksityinen eläintarha, ja siellä Knapp sai yrittää kouluttaa aikuisia susia. Urokset olivat täysin mahdottomia, narttujen kanssa oli hieman enemmän onnea. Silti monen viikon päästä mainittavia tuloksia ei syntynyt, ja myös uusi satsi aikuisia susia suhtautui häneen vihamielisesti. 

Silti Knapp ei luovuttanut. Oli vuosi 1927. Knapp tunsi metsänhoitajan Bosniassa, joka etsi sudenpesän Banja Lukan metsästä. Kolean harmaana toukokuisena aamuna miehet kyykkivät pesän lähettyvillä. Kun emo lähti pesästä, Knapp ampui sen (tosin joidenkin lehtien mukaan ampuja oli metsänvartija). Pesässä oli viisi pentua, joiden arvioitiin olevan neljän tai viiden viikon ikäisiä. Ne olivat sokeita ja nukkuivat rauhassa, tietämättöminä verilöylystä. 

 

Pentueessa oli neljä urosta ja yksi narttu. Knapp uskoi naarassusien olevan uroksia luottavaisempia ja helpompia kouluttaa, uros ei ikinä tottelisi häntä. Ainut naaras sai nimekseen Leopoldine, eli ytimekkäästi Poldi. Vaikka pentuja kohdeltiin hyvin, ne alkoivat silti näyttää epäluuloisuuden merkkejä parin viikon jälkeen, jolloin Poldi päätettiin eristää lajitovereistaan. Loput pennuista olisivat hyödyttömiä. Muut pennut annettiin eläintarhoihin, ja Poldi eli Knappin lasten kanssa, jotta se leimaantuisi ihmisiin. He ruokkivat sitä tuttipullolla joka päivä. Lasten kautta se tottui myös aikuisiin.

Poldi rakasti lapsia, se tottui heidän railakkaaseen leikkiin, ja lasten lähtiessä kouluun se makasi heidän sänkyjen alla odottaen heitä. Se voitiin sitoa ulos puuhun, jolloin se tyytyväisesti makasi mahallaan ja lapset leikkivät sen kimpussa. Poldin "poliisikoirakoulutus" aloitettiin laittamalla se etsimään piiloutuneita lapsia. Tätä leikkiä se rakasti. Vuosien 1928 ja 1929 välisenä talvena se seurasi lapsia pulkkamäkeen vapaana ilman ketjua, ja veti pulkkaa ylämäessä. Jopa vieraat lapset saivat vapaasti pörröttää sen turkkia, vetää korvista ja käpälistä, mitä villimpiä lapset olivat sitä enemmän Poldi tuntui nauttivan ja antautuvan. Se ja perheen kissa tulivat myös hyvin toimeen. Poldi oli loputtoman suvaitsevainen itseään heikompien olentojen kanssa.

Arki Poldin kanssa oli aluksi vaikeaa. Se repi verhot, huonekalut, takit ja matot. Sen koulutus oli hyvin haastavaa. Monesti Knapp toivoi suden jääneen Bosniaan. Uhkailu, huutaminen ja väkivalta eivät olisi toimineet, ja Knapp kertoi lyöneensä Poldia tasan kerran. Aiempien susien kanssa hän oli ymmärtänyt, että pakottaminen ei tulisi toimimaan pelokkaiden, herkkien ja ylpeiden otusten kanssa. Jos suden halusi ystäväkseen, ei saisi edes ajatella ruoskaa. Sen sijaan, että hän olisi huutanut tai lyönyt Poldia, hän "rankaisi" sitä käskemällä suden ryömimään, joka oli opetettu temppu ja fyysisesti raskasta. Tarvittiin loppumatonta kärsivällisyyttä, jotta Poldi oppi kolmessa vuodessa samat asiat, jotka poliisikoira oppi muutamassa kuukaudessa.

Aikuisiin ihmisiin Poldi suhtautui kohteliaan etäisesti. Jos aikuinen puhui sille ystävällisesti, myös Poldi oli ystävällinen. Jos vieras tuli kotiin se vain nukkui rauhassa. Mutta jos aikuinen ihminen oli aggressiivinen, silloin Poldi vastasi samalla lailla. Lapsia Poldi ei ikinä purrut, mutta Knappille oli vuosien saatossa tullut lukuisia arpia erimielisyyksistä. Tästä huolimatta hän ei lyönyt Poldia takaisin. Poldi tarvitsi rauhallisen, itsevarman johtajan, joka antoi selkeitä sääntöjä ja vastasi suden kapinointiin isällisellä kärsivällisyydellä. Poldi rakasti isäntäänsä ja ulvoi onnesta hänen saapuessa kotiin, ja jos isäntä oli parikin päivää poissa Poldi menetti ruokahalunsa ja muuttui äreäksi känkkäränkäksi. Knappin vaimo inhosi Poldia. Susi oli tuhonnut vaikka kuinka paljon tavaraa, sen ruokkiminen maksoi maltaita (kolme paunaa lihaa päivässä), ja ehkä ennen kaikkea vaimo oli mustasukkainen. Jossain välissä vaimo haki avioeroa. Tämäkään ei saanut ukkoa järkiinsä, sillä Poldi oli hänen elämänsä rakkaus ja suurin ilo. Vaimo oli oikeassa, Poldi meni kaiken edelle.

Bulgarian entinen kuningas Ferdinand (vasemmalla) kävi tapaamassa Poldia.

Kaupungilla Poldia oli pakko pitää ketjussa, jo järjestyslaki vaati sen, ja se seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti olevan syvällä ajatuksissaan. Metsissä ja niityillä vapaudenkaipuu valtasi sen. Se oli monesti päässyt irti ja valtavan riemuissaan juoksi pitkin niittyä, kunnes viimein uupui ja sitten antoi isäntänsä ottaa sen jälleen kiinni. Juoksuhepulin jälkeen se oli jälleen jonkin aikaa tyytyväinen ja kuuliainen. Kerran Berliinissä vilkkaalla kadulla ohi menevä bussi säikäytti Poldin, se pääsi vapaaksi ja loikkasi tielle. Auto lähestyi hurjaa vauhtia, mutta pelastava ihme tapahtui: perässä raahaava ketju jäi jumiin viemärin ritilään, ja Poldi lennähti bumerangina taaksepäin viime sekunnilla, väistäen auton renkaat.

Poldi oppi hitaasti, mutta oppi kuitenkin. Se osasi muun muassa seurata isännän vierellä, tulla luokse, istua, nousta, noutaa esineitä, etsiä kadonneita esineitä ja jäljittää ihmisiä lyhyitä matkoja, pysyä paikallaan, hypätä renkaan läpi, vetää kärryä, "tanssia", näyttää hampaitaan, ottaa isännän hattu pois päästä, kiivetä nelimetrisen esteen yli, kiivetä tikkaita, kantaa maitokannuja, pitää rikolliset aloillaan... Sitä sai kantaa olallaan kuin kettupuuhkaa, ja kun Knapp piteli lihanpalaa suussaan Poldi otti sen hyvin varovaisesti. Se ei pelännyt aseiden pauketta. Sille viskottiin kovalla vauhdilla nakkeja joka suunnasta, ja se sai ne kaikki kiinni ja nieli pureksimatta.

Knapp ja Poldi aloittivat yleisöille esiintymisen joskus 1930-luvun alussa. Ihan ensimmäinen esitys oli Berliinissä sotakoirien kouluttajille, jonka jälkeen he esiintyivät Nurembergin teattereissa neljän viikon ajan. Kaksikko otettiin innolla vastaan ja heille sateli kaikenlaisia kunnianosoituksia. He esiintyivät lukuisissa kouluissa, jonka ansiosta sadat lapset lähettivät Poldille fanikirjeitä, joita Knapp säilytti suuressa kansiossa. Eräs berliiniläinen pikkutyttö oli hihkunut opettajalleen luennon olleen paljon parempi kuin vapaa välitunti. Poldi kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja kissanristiäisiin. Opetusministeriö Berliinissä kuunteli kiinnostuneena Knappin kertomuksia suden koulutuksesta.

Vuonna 1932 Poldi tuotiin Müncheniin siitä kertovan lyhytelokuvan ensi-iltaan. Elokuvan oli kuvannut saksalainen UFA-studio, ja se oli äänetön, mutta ilmeisesti siinä oli tekstitys mukana. Leffan katsojat saivat kuulla tarinoita Poldin elämästä suoraan Knappilta, ja saivat silittää sutta ja jopa laittaa käden sen suuhun. Olen löytänyt Poldista vain yhden videon, enkä usko sen olevan tämä varsinainen "elokuva", sillä se on niin lyhyt ja sisältö ei vastaa lehdissä olleita kuvailuja. Teattereissa näytetty filmi oli sisältänyt kertomuksia Poldin koulutuksesta ja näyttänyt sen kykyjä, siinä oli myös kohtaus, jossa Poldi ulvoi, eikä näitä esiinny löytämässäni klipissä. Knapp myös suunnitteli tekevänsä Poldin kanssa Punahilkka-teemaisen elokuvan, en tiedä toteutuiko se.

Luennoillaan Knapp tietenkin esitteli Poldin osaamia temppuja, sekä kertoi sen koulutuksesta ja elämästä, mutta hän myös kertoi susista ylipäänsä. Hänen vitsailtiin osaavan kertoa susista tietokirjoja enemmän, ja hän halusi lasten ymmärtävän miten tärkeää eläinrakkaus on. 

Vuoden 1932 loppupuolella kirjoitettiin, että Poldi oli läpäissyt poliisikoirakokeen korkein arvosanoin. Susi oli tuolloin 5-vuotias. En tiedä mitä kaikkea kokeessa vaadittiin, mutta tämä oli hieno suoritus ja herätti paljon kohua poliisien parissa, sillä oltiin ajateltu ettei sutta voisi kouluttaa niin korkealle tasolle. Lukuisat poliisikoiraseurat kutsuivat Knappin luennoimaan heille, ja myöhemmin poliisit antoivat Poldille kaksi kultamitallia, joskin en tiedä mistä syystä tarkalleen. Poldista tarjottiin jopa 20 000 markkaa, mutta Knapp ei halunnut myydä sitä. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Poldi olisi soveltunut oikeaan työhön, eikä se toiminutkaan virkakoirana. Todennäköisesti kokeessa vaadittavia tehtäviä oli sitkeästi harjoiteltu vuosien ajan, kunnes ne olivat turvallista rutiinia ja susi ei enää pelännyt esimerkiksi hyökätä maalimiehen kimppuun. Poldin kerrotaan äänettömästi hypänneen hyökkäävän tai karkaavan ihmisen päälle, ja isännän vihellyksestä päästäneen otteen irti. Mutta tositilanteessa, oikean rikollisen kanssa sen villi itsesuojeluvaisto olisi varmasti laittanut sen pötkimään pakoon heti kun hämärämies olisi pannut vastaan.

Suden luontaisen varovaisuuden lisäksi poliisiuraa esti Poldin iän myötä kasvava vihamielisyys koiria kohtaan. Joidenkin koirien kanssa se tuli toimeen ja leikki nätisti, mutta kaksi tai kolme koiraa se oli repinyt palasiksi ja isäntä oli joutunut maksaa niistä korvauksia. Kaduilla tai raitiovaunuissa koirat yleensä pelkäsivät sitä, ne vapisivat ja yrittivät karkuun heti kun näkivät sen. Tosin Poldilla saattoi olla ymmärrettävä syy sukulaistensa vihaamiseen: sen kimppuun oli kerran Berliinissä usutettu iso vihainen koira "tieteellisenä kokeena". Koira oli alkanut vapista ja ei tehnyt vastarintaa, susi hyökkäsi oitis sen kurkkuun ja ilmeisesti puri sen hengiltä.

Vuonna 1933 Knapp arvioi, että oli pitänyt Poldin kanssa yli 8000 luentoa Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. En mitenkään pysty uskomaan tätä väitettä, kun tässä vaiheessa he olivat esiintyneet vasta kolmisen vuoden ajan, vuodessa on vain rajallinen määrä päiviä ja tuskin he joka päivä olivat työn touhussa. Ehkä hän tarkoitti, että he olivat esiintyneet noin monelle ihmiselle? Poldista oli tullut hyvin kuuluisa. Bulgarian entinen kuningas Ferdinand oli osallistunut lukuisiin susijahteihin ja tutkinut näitä eläimiä paljon, joten hänkin halusi tavata ihmesuden. Tapaaminen onnistui Coburgissa.

Poldin kanssa sattui hauskoja, tai ainakin kiinnostavia kömmähdyksiä. Kerran berliiniläisessä ravintolassa viereisessä pöydässä istunut mies etsi sanomalehteä, jolloin susi söi makkarat hänen lautaseltaan. Isäntä tilasi miehelle uuden annoksen. Kerran Poldi pääsi kanalaan ja loikkasi kahden metrin korkeuteen napatakseen kanan, ja kanasta ei jäänyt höyhentäkään todisteeksi. Kun Knapp oli kutsuttu karpaattilaiseen hienoon kylpylähotelliin lounaalle, hän telkesi Poldin huolellisesti hotellihuoneeseen. Ruokailun jälkeen osa hotellin vieraista alkoi kirkua "susi, susi!" Tosiaan, ulkona ravintolaa kohti juoksi kovaa vauhtia harmaa peto, ja ihmisten panikoidessa pöydät kaatuivat ja laseja meni rikki. Vain Knapp jäi pöydän ääreen istumaan ja Poldi riensi nuolemaan hänen naamaa. Ihmiset rauhoittuivat kun huomasivat pedon olevan ystävällinen, ja ympäröivät ruuan tähteet katosivat nopeasti Poldin suuhun. Kun Knapp ja Poldi kävelivät metsäpolulla maalaisemännän perässä, Poldi oli hirvittävän kiinnostunut naisen kantamasta paketista, ja lopulta syöksyi anastamaan sen ja kiroiluista huolimatta pakeni sen kanssa. Paketissa oli ollut lampaan lihaa, ja jälleen Knapp joutui maksamaan korvauksia.

Poldi (oikealla) ja sen pentuja, joiden isä oli bokseri.

Poldi ilmeisesti sai pentuja vain kerran. Julkkissusi eli niin kiireistä elämää ettei pennuille oikein ollut aikaa. Välillä sille suunniteltiin sulhasta eläintarhan sudesta, mutta tämä ei toteutunut. Vuonna 1936 Poldi sai viimein pentueen seniori-iässä, 9-vuotiaana. Terveelle ja alkukantaiselle eläimelle näinkään korkea ikä ei ole ongelma. Isäksi oli valittu bokseri. Ehkä oudon kuuloinen valinta, sillä bokseri ei todellakaan ole ulkonäöltään susimainen, mutta tähän aikaan boksereita käytettiin yhä poliisikoirina, joten kenties tässä oltiin yritetty parantaa jälkikasvun käyttöominaisuuksia. Lehdissä esiteltiin kaksi pentua, jotka jo vuosikkaina näyttivät steroideja saaneilta dingoilta. Isältä oli peritty lyhyt turkki, leveä kuono ja otsarypyt. Kuonon normaali pituus tuli äidiltä. Knapp kutsui pentuja susiboksereiksi (wolfsboxer) ja niistä haluttiin kehittää uutta rotua. En ole löytänyt tietoa mitä pennuille tapahtui.

Poldi esiintyi yleisölle monen vuoden ajan. Sen esityksistä löytyy raportteja vielä vuodelta 1938, jolloin susi oli 11-vuotias. Kaikki loppuu kuitenkin joskus, ja Poldin kerrotaan karanneen 14-vuotiaana ja joku oli ampunut sen. En näe tätä surullisena tapahtumana. Poldi sai elää pitkän elämän ja kuoli "saappaat jalassa". Vaikka sen kohtaloa vankeudessa voi pitää vääryytenä, ainakin sitä kohdeltiin hyvin, paljon paremmin kuin monia tavallisia koiria. Se oli hyvin poikkeuksellinen susi, joka pystyi sietämään kaupungin vilskettä ja tekemään tiivistä yhteistyötä ihmisen kanssa. Juuri tällaisista yksilöistä luolamiehetkin osasivat kouluttaa koiria, vaikkei heillä ollut koirankasvatusoppaita! Olisi ollut kiva tietää asuiko Poldi sisällä vielä aikuisena, oliko se sisäsiisti ja muuttuiko sen käytös kiima-aikana. On todella ihmeellistä kuinka Poldin tapaus on jäänyt täysin unohduksiin.

Lähteet:

*Arbeiter Zeitung 18.10.1933

*Bludenzer Anzeiger 13.8.1932

*Das Interessante Blatt 9.2.1928

*Das Kleine Volksblatt 3.6.1934, 4.7.1934

*Der Tag 17.5.1934

*Evening Star 3.7.1939

*Grazer Volksblatt 7.4.1937

*Illustrierte Kronen Zeitung 29.3.1933

*Innsbrucker Nachrichten 3.5.1935, 11.12.1953

*Innviertier Volkszeitung 10.9.1936

*Klagenfurter Zeitung 23.3.1929

*Kleine Volks-Zeitung 1.4.1933, 30.5.1937

*Kärntner Landbote 27.6.1914

*Lavanttaler Bote 8.4.1933

*Maalaisnuoriso 1.1.1937

*Münchner Neueste Nachrichten 14.4.1932

*Neues Wiener Tagblatt 20.7.1937

*Revalsche Zeitung 23.2.1938

*Salzburger Chronik für Stadt und Land 3.1.1933

*San Antonio Light 26.8.1934

*Scherl's Magazin tammikuu 1930

*Suomen Kuvalehti 28.5.1938

*Tages-Post 26.11.1934

*Weißeritz Zeitung 1.2.1938

*Weiser Zeitung 26.3.1937

*Wiener Bilder 4.12.1932

*Wiener Neustädter 27.5.1933