The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)

NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens

En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.

Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.

Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä. 

Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.

Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.

Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.

Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.

Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.

Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.

Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.

Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.

Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.

TÄHDET: **1/2

Susi ei kesyyntynyt kaatopaikalla

Inuiitti kaapattujen sudenpentujen kanssa, joita aiotaan ehkä käyttää rekikoirien jalostukseen. Kuva on otettu 50-luvulla ja löytyy kirjasta The Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959).

Jonkinasteinen koira on ollut ihmisen kumppanina kymmenien tuhansien vuosien ajan. Tarkkaa ajankohtaa kumppanuuden alulle ei ole saatu selville. Aivan ensimmäiset kesykoirat eivät tietenkään fyysisesti eronneet mitenkään susista ja ne myös säännöllisesti lisääntyivät uudelleen villisusien kanssa, joten tutkijoilla on suuria vaikeuksia erottaa minkä muinaisen suden jäänteet ovatkin peräisin ihmisen kanssa eläneestä eläimestä. Mutta tiedetään, että koira on ensimmäinen ihmisen kesyttämä eläinlaji ja ollut kanssamme jo ennen kuin opimme viljelemään kasveja. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kesyyntymisprosessi olisi alkanut Siperiassa jääkaudella.

Kesyyntymisen ajankohdan ja sijainnin lisäksi mysteeriksi on jäänyt MITEN kesyyntyminen oikeastaan tapahtui. Muinaisihmiset eivät valitettavasti jättäneet meille muistiinpanoja. Tutkijat ovat esittäneet lukuisia teoriota miten sudesta tuli koira. Yksi näistä on "kaatopaikkateoria", jonka esittivät ensimmäisinä Ray ja Lorna Coppinger. Teorian mukaan muinaisten ihmisten asutusten lähelle kerääntyi kaatopaikkoja, jotka houkuttelivat paikalle opportunistisia susia. Rohkeimmat sudet uskalsivat tulla ihmisten lähettyville ja palkintona tästä rohkeudesta oli helppoa ravintoa. Näistä kaatopaikkasusista tuli aina vaan rohkeampia ja sosiaalisempia, ja ihmiset ystävystyivät niiden kanssa. Sudet tavallaan kesyttivät itse itsensä. Onhan tässä teoriassa jotain järkeä, mutta en itse usko siihen.

Ihan ensimmäisenä teoria kaatuu siihen etten usko jääkauden ihmisillä olleen varsinaisia kaatopaikkoja. Ennen kasvien systemaattista viljelyä ihmisten piti liikkua riistan perässä. Kesällä oli ehkä mahdollista pysytellä tietyllä alueella, sillä osa ravinnosta koostui kasveista. Mutta talvella ainoa ravinnon lähde oli liha. Varmin tapa ruokkia koko perhe tai heimo oli kaataa jokin suuri kasvinsyöjä, kuten poro tai mammutti, joten ihmisten piti liikkua vaeltavien kasvinsyöjien perässä. Koska ihmiset vaelsivat, ei heillä voinut olla mitään vakituista kaatopaikkaa, joka olisi aina samassa paikassa ja johon kerääntyisi paljon ylijäämäravintoa.

Mitä siellä kaatopaikassa konkreettisesti olisi? Tuntuu absurdilta ajatella, että muinaisihmiseltä olisi jäänyt yltiömäärin jätettä. Tuskin jääkaudella nirsoiltiin mitä ruumiinosia popsittiin, nahasta tehtiin vaatteita ja väliaikaisia asumuksia, luut halkaistiin jotta ydin voitaisiin syödä, jänteitä käytettiin vaatteiden ompelemiseen ja työkalujen tekoon. Ylimääräistä lihaa käärittiin nahkapusseihin ja ripustettiin petojen ulottumattomiin, tai haudattiin maahan ja lumeen. Etenkin talvella liha säilyi pitkään, ja muutenkin muinaisihmiset tuskin olivat turhan tarkkoja parasta ennen -päiväyksistä. Miksi ihmeessä elämästä ja kuolemasta taistelevat ihmiset olisivat heittäneet arvokasta ravintoa pois? Vain moderni pumpulissa elävä ja jauhelihansa marketista metsästävä ihminen voi ajatella näin. Tämän päivän syrjässä elävien alkuperäiskansojen selviytymiskeinoista saamme viitteitä miten myös muinaisihmiset toimivat. Kaatopaikalla pitäisi olla paljon hyvää ravintoa, jotta susi päättäisi sen olevan riskin arvoinen, sillä myös ihminen oli vaarallinen peto. Tyhjiksi kaluttujen luiden nakertelu ei olisi motivoinut sutta vaarantamaan henkeään.

En myöskään usko, että kaatopaikalla notkuminen olisi tehnyt susista kesympiä. Lähimenneisyydestä tulee mieleen tapaus, joka osoittaa susien käytöksen muuttuvan pikemminkin normaalia aggressiivisemmaksi tällaisissa tilanteissa.

Tammikuun alussa 2005 Kanadan Saskatchewanissa sudet olivat jo pidemmän aikaa ruokailleet uraniumkaivoksen kaatopaikalla. Yksi susista hyökkäsi kävelyllä olleen 55-vuotiaan kaivostyöntekijän, Fred Desjarlaisin, kimppuun ja puri häntä monta kertaa. Miehen painiessa suden kanssa ohi ajava bussi pysähtyi ja susi pakeni apuun rynnänneitä ihmisiä. Susi jäljitettiin, ammuttiin ja sille tehtiin rabiestesti, joka oli negatiivinen. Saman vuoden marraskuussa susilauma tappoi ja osittain söi yksin kävelyllä olleen 22-vuotiaan Kenton Carnegien. Taistelun jälkiä tutkimalla selvisi, että Carnegie oli kamppailun aikana päässyt nousemaan ylös useita kertoja. Kumpikin miehistä oli ollut vahva ja hyvin taistelukykyinen. Silti sudet, jotka eivät olleet raivotautisia, olivat uskaltaneet käydä heidän kimppuunsa. Kaatopaikalla ruokailu oli totuttanut ne ihmisten läsnäoloon, ne olivat menettäneet pelon ja kunnioituksen ihmistä kohtaan. Mitään positiivista mielleyhtymää ihmistä kohtaan ei selvästi ollut syntynyt.

En usko, että kaatopaikalla ruokaileva susi osaisi olla kiitollinen ja luottavainen ihmistä kohtaan, koska ruoka tulisi liian epäsuorasti ihmiseltä. Vaikka kaatopaikka olisi ihmisten lähettyvillä, susi ei osaisi ajatella, että ruoka tulisi ihmisiltä hyväntahtoisena lahjoituksena. Pikemminkin susi voisi nähdä ihmiset kilpailijana ruoka-aarteesta. Kaatopaikkasusi tietäisi olevansa epätoivottu varas ja todennäköisesti se ajettiin pois aina kun se nähtiin. Tuskin muinaiset ihmiset olisivat riemastuneet nähdessään kuinka heidän lähellä pyöri vaarallisia petoja. Kaatopaikkateoria ei myöskään selitä miksi mikään muu petoeläin ei ole kesyyntynyt tällä tavalla, vaikka kaatopaikoilla vierailisi taatusti muitakin eläimiä.

1963 kaapattu sudenpentu Attawapiskat-intiaanireservissä Ontariossa.

Pidän todennäköisimpänä, että susi kesytettiin kaappaamalla pentuja ihmisten kasvatettaviksi. Tätä ei ole välttämättä suunniteltu etukäteen. Ihmiset ovat ehkä löytäneet suden pesän, ja tilaisuuden tullen tappaneet aikuisen suden, olihan se ihmiselle uhka ja kilpailija. Kun pesässä huomattiin olevan pentuja on ihminen saattanut heltyä tai tulla uteliaaksi. Aikuinen peto on vaarallinen, mutta ihmiseltä on aina löytynyt empatiaa ja sympatiaa keskenkasvuisille otuksille. Pennun adoptointi olisi ollut pieni riski. Siitä ei olisi pitkään aikaan mitään uhkaa ihmisille. Mikäli se ei kasvaessaan sopeutuisi ihmisten tavoille, voisi sen aina tappaa. Pentu oppisi helpommin ihmisten tavat ja leimaantuisi ihmiseen helpommin kuin aikuinen susi. Tämä on yksinkertaisesti helpoin tapa kesyttää mikä tahansa eläin. Yhä tänä päivänä susia ja muitakin villieläimiä kesytetään suoraan nollapisteestä kaappaamalla ne keskenkasvuisina luonnosta. Jos näin tehdään tänään, miksi näin ei oltaisi tehty ennenkin?

Uskon, että kesytysprosessi on tapahtunut useita kertoja eri puolilla maailmaa, joten moni teoria voi pitää paikkansa. Ehkä jokin susi on kesyyntynyt kaatopaikkojen avulla. Epäilen, mutta en ollut paikalla näkemässä!

Lähteet:

*https://ora.ox.ac.uk/objects/uuid:e31cc7b2-7912-47ac-89f5-ebc883f31160

*https://www.researchgate.net/publication/328703263_Scavenging_hypothesis_Lack_of_evidence_for_dog_domestication_on_the_waste_dump

*https://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_Kenton_Joel_Carnegie

*https://en.wikipedia.org/wiki/Domestication_of_the_dog

Top 15 Gingan karmeimmat kuolemat

Tämä juttu on julkaistu alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 20. Lehdessä olin nurinkurisesti listannut kuolemat alkaen ykkösestä ja päättyen viiteentoista, joten korjaan virheen blogiversioon.

Ginga-sarja on harvinaisen väkivaltainen eläintarina, jossa ei säästellä tuskallisissa ja graafisissa kuolemissa. Kun kamalia kuolemia onkin niin paljon, on vaikeaa valita, mikä niistä olisi se kaikista hirvittävin kohtalo. Yritetään silti! Varmasti moni kauhea kuolema on jäänyt listasta, ja kannattaa muistaa, että listaus on vain oma henkilökohtainen mielipiteeni.

Arvioinnissa otetaan huomioon kuoleman kivuliaisuus, kitumisen kesto sekä se, tunteeko uhri paljon nöyryytystä ja pelkoa. Myös kuoleman näyttävyydellä on väliä, mutta huomattavasti vähemmän kuin edellä mainituilla asioilla.

Sulkuihin on merkitty pokkari, jossa kuolema tapahtuu!

15. Shuuga (Hopeanuoli 15)

Shuuga oli susi, joka seivästi vastustajansa bambupuihin ja jätti ruumiit mätänemään bambuun. Taistelussa Akamea vastaan Akame esitti tekevänsä Raikaken-iskun ylhäältäpäin muiden ninjakoirien kanssa, mutta muut koirat olivatkin ruumiita Shuugan kokoelmasta. Shuuga yritti iskeä Akameksi luulemaansa koiraa ilmassa, mutta Akame olikin käyttänyt raatoa kilpenään. Akame otti Shuugasta kiinni ja heilautti tämän terävästä bambusta läpi. Shuugan kuolema oli nopea, mutta oli makaaberia kuinka hän lopulta liittyi omaan kokoelmaansa.

14. Akakabuton poika (Hopeanuoli 2)

Täysikasvuinen Akakabuton pentu oli hyökännyt vuorimajaan ja tappanut kaksi miestä. Gin lähti muiden metsästäjien kanssa etsimään Akakabutoksi luultua karhua. Johnin harhauttaessa karhua Hidetoshi ampuu sitä kiväärillään, jolloin iskun voimasta karhu kaatuu useita metrejä mäkeä alas ja törmää puuhun. Karhu ei kuitenkaan kuollut, vaan yritti vielä hyökätä Hidetoshin kimppuun. Hidetoshi ehti ampua sitä päähän, jolloin karhun vasen puoli kallosta hajoaa ja veri suihkuaa dramaattisesti. Tunnekuohuissaan Hidetoshi ampuu ruumista vielä kahdesti.

13. Kurojaki (Hopeanuoli 7)

Kurojakin kuolema on yksi Hopeanuolen muistettavimmista kohtauksista. Akamen polttaessa Iga-kartanon Kurojaki juoksi palavaan taloon anastaakseen havittelemansa salaiset kääröt. Todennäköisesti Kurojaki ei edes uskonut voivansa pelastaa kääröjä, vaan halusi kuolla niiden mukana. Kurojaki huusi palaessaan kuoliaaksi, ja osa hänen alaisistaan seurasi johtajansa perässä. Tämä kuolema oli varmasti erittäin kivulias. Meille lukijoille/katsojille se on hyvin uniikki ja näyttävä kuolema, mutta sijoittuu näin alas listauksessa siksi, että Kurojaki heittäytyi vapaaehtoisesti tuleen ja kuoli täyttääkseen elämäntehtävänsä. Kyseessä on Kougien näkökulmasta ihailtava sankarikuolema.

12. Pentusotilaat (Hopeanuoli 18)

Mustien susien imperiumin valtiaalla, Gaialla, oli käytössään keskenkasvuisista susista koostettu taistelujoukko, joka oli valmis tekemään Gaian vuoksi mitä vain. Pentusotilaiden ainoa tehtävä oli vartioida laavakuopan vieressä ja uhrata omat henkensä tarttumalla vihollisesta kiinni samalla heittäytyen laavaan. Kaikki pentusotilaat kuolevat tällä tavoin, ja he onnistuivat viemään mukanaan Suigan ja muutaman muun Ouun soturin. Osa pentusotilaista tosin ei edes saanut vietyä vastustajaa mukanaan, vaan he tippuivat kuplivaan laavaan saavuttamatta mitään. Akame itki nuorukaisten kohtaloa, he kuolivat täysin turhaan, sokeasti totellen alhaista keisariaan. Kuolema oli onneksi nopea.

11. Kamakiri (Weed 26)

Hougen-sodan loppupuolella Hougenin ja Ouun armeijat olivat jakautuneet ryhmiin, jotka taistelivat keskenään. Hiro oli päätynyt kasvokkain Kamakirin, Hiron isän murhaajan kanssa. Kamakiri hyökkäsi Hiron päälle ylhäältä, mutta Hiro heilautti päätään viime hetkellä, ja Kamakirin torahampaat katkesivat. Kuului tuskaisa huuto, ja kaksi verestävää palluraa lensi ilmassa, toinen lentäen GB:n suuhun. GB yökki pallon ulos ja kauhukseen tajusi sen olevan Kamakirin kives, jonka Hiro oli repinyt irti! Kamakiri voihki kivuissaan maassa. Hiro tiesi voittaneensa ja aikoi jo lähteä, mutta Kamakiri yritti vielä purra häntä niskaan. Ilman torahampaita Kamakirin ote vain lipesi, ja hän jäi avuttomana maahan itkemään katkeria kyyneleitä. Kuohittu ja nöyryytetty Kamakiri jätettiin kuolemaan yksin haaskalintujen kerääntyessä taivaalle.

10. Genba (Weed 20)

Tesshin oli tehnyt uhkarohkean hyökkäyksen Genban kimppuun. Hän tähtäsi Genban päähän, ja koirien liike synnytti lumivyöryn, joka nieli Genban alleen, ja Tesshin pääsi pakoon. Kun Hougenin soturit saivat kaivettua Genban esiin, hänen vammansa kävivät ilmi. Genban takajalat olivat halvaantuneet ja kallo oli murtunut, minkä seurauksena Genba oli menettänyt järkensä. Hyökättyään ensin voimattomasti omien soturiensa kimppuun Genba menetti tajunsa, ja hänet kannettiin Vuorilinnalle veljensä luo. Genba ei enää tunnista Hougenia. Hän virtsaa allensa ja hekottaen nuolee pissaansa, jolloin Hougen päättää päästää veljensä tuskistaan. Hougen repi Genban kallon auki. Genban kuoltua surun murtama Hougen syleili veljensä ruumista ja nuoli hänen vertaan suoraan avonaisesta kallosta, muiden koirien kauhistukseksi. Genban kuolema on paitsi verinen, myös karmiva siksi, ettei hän kallonsa murruttua ollut enää oma itsensä. Toisaalta tässä vaiheessa hän tuskin tunsi enää kipua.

9. Masashige (Orion 18)

Masashige oli pettänyt Kurohabakin armeijan, jolloin Kurokirimaru, Kousetsu ja Tsumuji kävivät hänen kimppuunsa. Masashige taisteli urhoollisesti kolmikkoa vastaan, mutta lopulta kaatui uupuneena, yltäpäältä veressä. Kousetsu aikoi viimeistellä tapon samalla tavalla, miten hän tappoi talviunta nukkuvia karhuja, vaikka eihän hän millään voisi mahtua Masashigen sisälle. Kousetsu alkoi repiä Masashigen mahaa auki, jolloin Masashige vielä jaksoi syöksähtää puremaan häntä niskaan. Kousetsun veljet repivät Masashigen irti, mutta hän oli onnistunut murtamaan Kousetsun niskanikamat. Veljien ihmetellessä Kousetsun tilaa Masashige makasi maassa ja näki harhanäyn Unsaista, joka antoi Masashigelle neuvoja oikeudesta. Viimeisillä voimillaan Masashige karjaisi ettei taipunut pahan edessä, yskäisi verta ja kuoli.

8. Hayato (Hopeanuoli 6)

Hayato oli nuori Iga-soturi, jota pelotti taistella Kougia vastaan. Aluksi hän yritti paeta taistelusta, mutta Kouga-koira saartoi hänet. Hayaton isoveli näytti pikkuveljelleen mallia, miten Iga-soturin kuuluu taistella, ja hukutti Kouga-koiran ja samalla itsensä Hayaton nähden. Tämän jälkeen järkyttynyt Hayato johdattaa Kougan ansakuoppaan, jonka pohjalla on piikkejä. Molemmat koirat seivästyvät hengiltä, ja juuri ennen kuolemaansa Hayato huutaa isoveljensä perään. Tämä kuolema on traaginen Hayaton tunteman intensiivisen pelon ja surun vuoksi sekä siksi, että hän tiesi kuolevansa. Lohdutuksena hän kuitenkin kuoli heti, ilman kitumista. 7. Akatora (Hopeanuoli 13)

Mangassa Akatoran kuolema on hieman raa'empi kuin animessa. Akakabuton henkivartijakarhu oli puhkaissut Akatoran silmän. Tästä huolimatta hornanhurtta jatkoi taistelua ja hyökkäsi itse Akakabutoa kohti suoraan edestä, eikä silmäpuolena osannut väistää karhun lähestyvää käpälää. Akakabuton kynnet lävistivät Akatoran rinnan, ja koira roikkui kynsistä avuttomasti, minkä jälkeen kynnet kiskaisivat Akatoran toisen etujalan kokonaan irti. Tästä huolimatta Akatora pääsi puremaan Akakabuton silmän puhki. Karhu läimäytti koiran maahan, ja Akatora kuoli pian verenhukkaan. Akatoran kuolema oli varsin graafinen, mutta lieventävänä tekijänä hänen ei tarvinnut kärsiä kauaa.

6. Masamune (Orion 29)

Kun Ouun ja Kurohabakin armeijat ottivat viimeistä kertaa yhteen, Masamune sai kimppuunsa yhtäaikaisesti usean Ouun valiosoturin. Hän jäi alakynteen, eikä enää kyennyt tekemään vastarintaa. Myös Orion iski häntä Battougalla takaraivoon. Weed kuitenkin halusi antaa Masamunelle armoa. Orionin ja Weedin kinastellessa Masamune oli yhä elossa ja koki tappiostaan niin suurta häpeää, että repi oman vatsansa auki ja kiskoi suolensa ulos. Masamune oli koko elämänsä elänyt kuin muinaiset samurait. Kunniansa menettäneet samurait olivat tehneet rituaalisen itsemurhan, eli seppukun, jossa maha viilletään auki. Kamala, mutta samalla kunniakas tapa lähteä.

5. John (Weed 9)

John oli paennut Hougenin piirittämästä vuorimajasta Leftyn, Tommyn, Rossin, Hiron ja Reikan kanssa. Hougenin alaiset lähtivät heidän perään, jolloin Reika ja Hiro jatkoivat pakoa ja muut jäivät hidastamaan takaa-ajajia. John tiesi kuolevansa kuitenkin, sillä hänen vatsassaan oli haava, josta suoli näkyi. John ja kolme liittolaistaan taistelivat sitkeästi ylivoimaa vastaan. Taistelun aikana osa Hougenin alaisista puri Johnin ulkona roikkuvaa suolta. Lefty, Tommy ja Rossi kuolivat, mutta John oli yhä hengissä, kun Hougen viimein saapui paikalle. John yritti haastaa Hougenia kaksintaisteluun, mutta Hougen vain istui katsomaan, kun alaisensa repivät Johnia, ja hän odotti, että John itkisi ja anelisi armoa. John pysyi lujana, ja viimein Hougen alkoi itse repiä Johnia. Hougen veti Johnin suolta, jolloin John puri oman suolensa poikki. Enää Johnilla ei ollut voimia vastustaa Hougenia, ja tanskandoggi riuhtoi hänen ruumistaan, kunnes kyllästyi ja jätti Johnin kuolemaan. Johnin kuolema oli pitkä ja brutaali, mutta hän säilytti arvokkuutensa loppuun asti. Juuri ennen kuolemaansa hän pääsi myös puhumaan Weedille, ja valkoisena valheena hänelle kerrottiin, että tuhatpäinen Ouun armeija olisi tulossa päihittämään Hougenin.

4. Hirviö (Weed 6)

Taistelu Hirviön, Ouun soturien ja Jeromen iskuryhmän välillä vaikutti kestävän tunteja. Pitkän taistelun aikana Jerome ohjasi alaisiaan tähtäämään Hirviön ainoaan heikkoon kohtaan: paljaaseen rintaan, jota kautta he voisivat päästä käsiksi Hirviön valtimoon. Yksi kerrallaan iskuryhmän jäsenet kävivät kiinni Hirviön rintaan, kukin syventäen hieman haavaa, kunnes vain Jerome oli enää hengissä. Jerome sai koko kuononsa syvälle Hirviön rintaan, mutta siinä vaiheessa taistelua Jerome oli jo täysin uupunut. Vaikka Jerome saikin kiinni valtimosta ja sai vedettyä sen roikkumaan kehon ulkopuolelle, ei hänellä enää ollut voimaa katkaista sitä. Koirat saivat kuitenkin tiputettua Hirviön rotkoon, jossa hän seivästyi alla odottavaan terävään puun oksaan. 3. Nero (Weed 4)

Neron kuolema on paljon kamalampi mangassa. Nero oli hävinnyt nolosti Ginille, Akamelle ja Johnille ja raportoi tappiostaan Hougenille. Nero kertoi, että haluaisi katkoa kolmikon jalat ja kusta heidän päälleen. Hougen oli kyllästynyt Neron pelkuriluonteeseen ja sai tästä idean. Hän käski alaisensa repimään Neron kaikki raajat irti, ja koiraparan yhä hengittäessä Hougen nosti jalkaansa lorottaakseen suoraan Neron naamalle, kaikkien nähden. Tämä kuolema oli erittäin nöyryyttävä, ja todennäköisesti kesti kauan ennen kuin Nero viimein kuoli verenhukkaan.

2. Kurohabakin uhriksi jäänyt karhu (Orion 3)

Tämä nimettömäksi jäänyt karhu oli talviunilla, kun Kurohabakin klaaniin kuuluvat Kurokirimaru, Kousetsu ja Tsumuji kävivät sen kimppuun. Karhun yhä nukkuessa Kousetsu repi sen peräpään auki ja tunkeutui sitä kautta karhun sisälle. Karhu heräsi tähän, pystyi juoksemaan karkuun hetken, kunnes Kousetsu repi sen sisuskalut ja ilmestyi vatsan kautta ulos. Hyvin erikoinen ja varmasti kivulias kuolema! Voi vain kuvitella, mitä karhun päässä liikkui viimeisillä hetkillään, kun se tunsi vieraan olennon liikkuvan sisuksissaan. 1. Akakabuto (Hopeanuoli 13)

Akakabuton kuolema herättää harvassa sääliä, sillä karhu oli niin raaka ja pelottoman oloinen. Hirviömäisyytensä alla Akakabuto oli kuitenkin myös tunteva olento siinä missä muutkin eläimet. Suuri taistelu kesti kauan, todennäköisesti usean tunnin, jonka aikana Akakabutoa runneltiin pahasti, ja hänellä oli varmasti hirvittäviä kipuja. Taistelun aikana sadat koirat repivät Akakabutoa, Akatora puhkaisi hänen ainoan silmän, Riki ja Gin katkaisivat hänen selkälihakset, Gohee ampui häntä useaan kertaan, ja näidenkin jälkeen Akakabuto jaksoi vielä hyökätä viimeisen kerran, jolloin Gin iski hänen päänsä irti Zetsu Tenrou Battougalla. Tämä kuolema oli erittäin hidas, kivulias ja dramaattinen. Vain Akakabuton kaltainen hirviö pystyi selviämään tällaisessa retuutuksessa näin pitkään ja näyttämättä heikkouden merkkejä. Sopiva loppu Ginga-saagan pahimmalle pahikselle!

Suomenpystykorvan identiteettikriisejä ulkomailla

Oliver Baldwin ja hänen "suomalainen susi".

Minä en ole mitenkään kiinnostunut suomenpystykorvista, enkä tiedä niistä mitään. Mutta muista roduista lueskellessa tulee välillä sen verran kiinnostavia tiedonmuruja vastaan, että otan ne talteen ihan vaan varmuuden vuoksi. Tämänkertaiset muruset herättivät huvittuneita hymähdyksiä.

Meille suomalaisille pystykorvissa ei ole mitään eksotiikkaa. Tuttuja ja turvallisia oravan, linnun ja tyhjän räksyttäjiä, joista lähimenneisyydessä tehtiin karvalakkeja ja rukkasia. Mutta niin kuin kaikkien rotukoirien kanssa tuppaa käymään, kun näitä alettiin myydä ulkomaille olivat ne ulkomaalaisten ostajien silmissä varsin mystisiä tapauksia. Katsotaanpa mitä nuo hassut ulkomaalaiset ovat sanoneet meidän pikinokista.

Yllä oleva kuva on vuodelta 1923. Siinä Iso-Britannian pääministeri Stanley Baldwinin poika, Oliver Baldwin, esittelee lemmikkiään, jonka sanotaan olevan suomalainen susi. Ohhoh! Melkoisen pieniä nämä meidän sudet. En tiedä oliko Baldwin itse kutsunut koiraa sudeksi, vai oliko tämä toimittajan moka. Joka tapauksessa tämä oli hauska löytö, mutta en ole onnistunut löytämään koirasta mitään lisätietoa. En ole varma onko tämä koira varsinaisesti puhdas suomenpystykorva, vai kenties pohjanpystykorva, mutta selvästi jonkinlainen suomalainen pystärityyppi se on. Brittiläisen Finnish Spitz Societyn mukaan rotu saapui Britteihin 1920-luvulla, joten Baldwin olisi ollut ensimmäisten trendisetterien joukossa. Kuvan laatu on kehnoa, mutta koiralla näyttäisi olleen valkoinen merkki ja musta maski naamassa.

Sutta ymmärrettävämpi vertailukohde on kettu, onhan suomenpystykorva punainen ja kooltaan ja rakenteeltaan vähän kettumainen. Vuonna 1930 brittiläinen pitkän linjan koiraharrastaja majuri Harding Cox mietiskeli onko suomenpystykorva ketun ja koiran risteytys. Tiedemiehet yhä kiistelivät oliko koiran ja ketun risteytyminen mahdollista. Cox uskoi sen olevan. Hän oli toiminut Richmondissa näyttelyssä tuomarina ja arvioinut juuri maahantuotuja suomenpystykorvia. Hän oli lähes täysin varma, että kettujen veri virtasi näiden koirien suonissa. Ketun ja pystykorvan haukkua oli melkein mahdotonta erottaa toisistaan. Pystykorvan normaalisti kippura häntä liehui ketun tavoin suorana kun koira juoksi. Hän oli tullut tulokseen, että suomenpystykorva oli ketulle samanlainen vastine mitä saksanpaimenkoira oli sudelle. Tänä päivänä tiedämme, että koira ja kettu eivät pysty lisääntymään keskenään, mutta eivät nämä asiat aina olleet itsestäänselvyyksiä.

Siirrytään Saksaan. Vuonna 1920 Hallen yliopiston tutkija H. von Bockelmann oli vertaillut susien ja koirien silmäkulmien, noh, kulmauksia. Susilla nämä mitat olivat matalia, 41 tai 42 astetta, siinä missä tanskandogin samanpituisessa kallossa kulmaus oli 56 astetta. Vertailuaineistoon kuului myös yksi suomalaisen "cajanahundin" kallo, jossa mitat olivat vain 45 astetta. Se oli aineistossa olleiden koirankallojen matalin tulos, ja tämän suomalaisen koiran mietiskeltiin olevan susiristeytys.

Cajanahund/kajanahund oli mukana saksalaisissa tutkimuksissa jo 1880-luvulla, kun professori Kühn-Halle risteytti suomalaiseksi lintukoiraksi kuvaillun kajanahundin intialaisen kultasakaalin kanssa. Kolmessa pentueessa syntyi yhteensä yhdeksän urosta ja kolme narttua. Nämä sekasikiöt näyttivät enemmän sakaaleilta ja olivat hyvin arkoja ja aggressiivisia. Kokeilun tarkoitus oli selvittää olivatko hybridit hedelmällisiä. Nämä pennut pystyivät lisääntymään onnistuneesti puhtaiden koirien ja sakaalien kanssa, sekä sisäsiittoisesti keskenään.

Tämä mystinen cajanahund on todennäköisesti ollut suomenpystykorva ennen rodun virallistamista. Nimi tulee ehkä Kajaanista? Kajaaninkoira? Kenties tutkimusten koirat oli hankittu sieltä.

Lähteet:

*Daily Mirror 16.4.1930

*Deutsche Tierärztliche Wochenschrift (1898)

*Genetica Nederlansch Tijdschrift voor Erfelijkheids- en Afstammingsleer (1922)

*Mid-Week Pictorial 13.12.1923

*New Britain Herald 6.12.1923

WolfQuest: Anniversary Edition (peli)

NIMI: WolfQuest: Anniversary Edition
VUOSI: 2019
TEKIJÄ: Eduweb
KONSOLI: PC

Tämän arvostelun kuvat on napattu WolfQuestin viralliselta YouTube-kanavalta, sillä oma läppäri ei jaksa pyörittää peliä näteillä grafiikoilla.

WolfQuestillä on pitkä historia. Pelin ensimmäinen, hyvin alkeellinen versio julkaistiin vuonna 2007 ja sen sai ladata ilmaiseksi. Tarkoituksena oli opettaa susien paikasta elämän kiertokulussa ja tehdä se viihdyttävän, toiminnallisen pelin muodossa, joka olisi silti mahdollisimman realistinen. Pelin kehittäjinä toimivat Eduweb ja Minnesotan eläintarha, rahoitusta saatiin muun muassa National Science Foundationilta. Ensimmäisessä versiossa pelaaja ei päässyt kokemaan suden koko elinkaarta, mutta peli oli silti hyvin suosittu ja suosio säilyi tasaisena vuodesta toiseen.

Vuonna 2019 julkaistiin Early Access -versio Anniversary Editionista. Peli oli nyt luotu täysin uudelleen, sen grafiikat ovat hienompia ja itse pelikokemus monipuolisempaa. Pelin hinkkausta jatkettiin yhä, ja viimein vuonna 2024 julkaistiin Saga-päivitys, jonka ansiosta kaikki elinvaiheet ja vuodenajat rullaavat eteenpäin luonnollisesti ja loputtomasti. Pelin voisi katsoa olevan nyt ihan oikeasti valmis, mutta siihen luodaan yhä lisää sisältöä, kuten uusia karttoja ja eläinlajeja. Uusin merkittävä päivitys oli tämän vuoden tammikuussa, jolloin julkaistiin Tower Fall -kartta, jossa oli ensimmäistä kertaa ilveksiä. Tulevaisuudessa peliin on suunniteltu lisättävän ainakin amerikanlampaita.

Peli sijoittuu Yellowstonen kansallispuistoon. Pelattavissa on useita laajoja karttoja, jotka on mallinnettu puiston alueiden mukaan. Jokaisessa kartassa on mukavasti vaihtelua: niittyjä, jokia, metsiä, kivikkoja. Luonnon elementtejä kannattaa käyttää hyväksi. Esimerkiksi kallioiset alueet hidastavat saaliseläimiä, jolloin voit yrittää paimentaa peuroja sun muita kallioita kohti ja ampaista kimppuun kun ne pysähtyvät ihmettelemään umpikujaa. Alueet elävät vuodenaikojen myötä. Joet tulvivat keväällä, mikä vaikeuttaa liikkumista, kesän mittaan veden määrä vähenee ja talvella vesistöt jäätyvät, jolloin vaeltaminen on helpointa. Pelissä on vaihtelevia sääolosuhteita ja vuorokauden ajat rullaavat myös normaalisti. Oma reviiri muodostuu ajan myötä tutuksi ja turvalliseksi, vaikka mikään ei periaattessa estä elämästä levottoman kulkurin elämää. Olen kokeillut useita karttoja ja lopulta aina päädyn elämään mukavuusalueellani Slough Creekissä Saddle Meadowsin ja Sandy Slopesin akselilla.

Ihan alussa olet nuori eraussusi, jonka pitää löytää itselleen kumppani. Kumppaniehdokkaita paikannetaan ulvomalla ja heihin on tehtävä vaikutus lirkuttelevalla elekielellä ja onnistuneella metsästyksellä. Harkintavaiheessa kumppanin käytökseen kannattaa kiinnittää huomiota, sillä susilla on hieman erilaisia persoonia. Rohkeat sudet hyökkäävät saaliiden ja kilpailijoiden kimppuun enempiä empimättä, mutta tämän takia ovat myös melkoisia itsemurhakandidaatteja. Varovaiset sudet pysyvät hengissä, mutta pahimpien paskahousujen kanssa joudut tehdä kaikki vaikeat hommat yksin. Kultainen keskitie on tässäkin se ideaalein. Unelmaukkeli tai -akkeli auttaa tarpeeksi metsästyksessä ja kilpailijoiden turpiin vedossa, mutta ei turhaan tapata itseään. Olisi myös hyvä, että kumppani olisi mahdollisimman kaukaista sukua, jolloin olette oikein hedelmällisiä ja saatte paljon pentuja.

Kun oma poika- tai tyttökaveri on saatu pitää muodostaa reviiri kusemalla ja ulvomalla. Tätä reviiriä pitää säännöllisesti ylläpitää merkkailemalla uudelleen. Ihan alussa peli on armelias jättämällä kartalle paljon tyhjää tilaa vallattavaksi. Kartalla asuu kuitenkin muitakin laumoja, joiden kanssa ajan mittaan syntyy reviirikiistoja. Välillä tunkeilijat valtaavat maapläntin pelaajalta ja toisen reviirillä hengailu on aina vaarallista. Kun pelaajan pennut elävät vielä pesässä vieraat laumat saattavat tehdä hyökkäysretkiä, joiden aikana ne yrittävät saada pelaajan pentuja hengiltä. Pääasiassa susilaumat kunnioittavat toistensa rajoja ja kukin susi pyrkii säilyttämään oman henkensä ja terveytensä. Vieraiden susien kanssa kannattaa käyttäytyä harkiten. Monesti on järkevämpää antaa tunkeilijoiden vallata maapalsta itselleen, ja vallata se takaisin kun he ovat siirtyneet muualle. Hyökkääjät saa nopeiten perääntymään tappamalla vihollislauman nuorimman ja heikoimman jäsenen, mutta toisaalta koko lauma saattaa hajota käsiin jos tapat niiden johtajat. Johtajien tappaminen on vaikeampaa ja vaarallisempaa, mutta yhden lauman katoaminen voi tuoda helpotusta pitkäksi aikaa.

Susien käyttäytyminen on kiitettävän realistista ja sudet vaikuttavat elävän omaa elämäänsä vaikka pelaaja ei näkisi niitä. Välillä vieraita susia voi tavata esimerkiksi metsästämässä ja niiden touhuja voi rauhassa seurata turvallisen välimatkan päästä. Joka kerta kun kartan avaa näkee kuinka laumat ovat muuttaneet reviirirajojaan. Menusta löytyy myös lista kaikista pelaajan kohtaamista susista. Listaa seuraamalla voi nähdä mitä kullekin yksilölle kuuluu. Joku on lähtenyt omilleen, joku on nykyään johtaja, joku on kuollut. Listan avulla pelaaja voi myös etänä seurata omilleen lähteneiden jälkeläistensä elämää. Omista pennuista tai sisaruksista voi tulla katkeria kilpakumppaneita jos ne perustavat lähistölle oman lauman.

Kun oma reviiri on luotu ja sopiva pesä löydetty, on aika pullauttaa pennut ulos. Pariskunnan ensimmäinen pentue on haastavin kasvatettava, sillä ruokaa on vaikeaa hankkia vain yksin tai kaksin. Yleensä yksin, koska puoliso jää lastenvahdiksi. Tässä vaiheessa pelkästään itsensä ruokkiminen on haastavaa. Hyvin todennäköisesti ensimmäinen pentue on surullinen kokemus, ja pelaaja on hyvin onnekas mikäli edes yksi pentu selviää aikuiseksi. Nälän lisäksi pentuja uhkaavat muutkin uhat. Säännöllisen epäsäännöllisesti pesälle voi hyökätä vieras lauma, kojoottijoukko, kotka, karhu tai puuma. Joskus pentu sairastuu ja pelaaja ei voi juurikaan vaikuttaa sen selviytymismahdollisuuksiin. Pesää on myös vaihdettava vähintään kerran, koska kirppujen määrä käy sietämättömäksi. Kannattaa etukäteen katsoa mistä löytyisi lähin ja järkevin kakkospesä, sellainen, johon ei olisi hirveän pitkä matka ja pentujen ei tarvitsisi ylittää jokea. Mikäli edes yksi pennuista selviää on seuraavien pentueiden kasvattaminen koko ajan helpompaa. Mitä enemmän apukäsiä, sitä helpompaa metsästys on. Toisaalta suuressa laumassa on myös enemmän suita ruokittavana. Jotta lauma ei kasvaisi mahdottoman suureksi lähtee joku nuorista välillä omilleen. Tämä on heidän päätös, johon pelaaja ei voi vaikuttaa.

Metsästys on toteutettu hyvin ja pelistä löytyy kiitettävä määrä eri eläinlajeja. Kaikkien saaliseläinten kanssa kannattaa käyttää jonkinlaista strategiaa, eikä vain hyökätä suin päin. Kasvinsyöjät potkivat kipeästi ja huonolla tuurilla susi saa pahan vamman, joka hidastaa sitä päiväkausien ajan, tai pahimmillaan sudelta lähtee henki. Kasvinsyöjälaumaa jahdatessa pitää myös varoa ettei jää paniikissa pakenevien elukoiden alle. Metsästysretkillä pelaajan on otettava huomioon itsensä lisäksi laumalaisten terveys. Suuret riskit eivät yleensä kannata. Peli ei sovi kärsimättömälle ja rämäpäiselle pelaajalle.

Täysikasvuisen hirven, biisonin tai uroswapitin kimppuun käyminen on puhdasta itsemurhaa. Yhdellä puraisulla kuoleva lumikenkäjänis on pelkkä onneton suupala. Muulipeura on sopivan kokoinen ateria muutamalle sudelle, mutta ne ovat nopeita ja nekin yllättävän hyviä tappelemaan. Hanka-antiloopit ovat niin nopeita, että niiden kiinniottaminen on melkein mahdotonta, ellei pelaaja käytä jyrkänteitä hyväkseen. Majavissa on yllättävän paljon syömistä jos ne onnistuu saamaan hengiltä ennen kuin ne pääsevät veden turvaan - ja nekin purevat ilkeästi. Biisonien vasikkoja voi yrittää tappaa, mutta aikuiset muodostavat niiden ympärille tehokkaan suojamuurin. Tärkein saaliseläin isolle laumalle on naaraswapiti, jotka elävät isoissa laumoissa ja vaeltavat vuodenaikojen mukaan pitkin karttaa. Wapitilauma kannattaa painostaa liikkeelle, jahdata laumaa jonkin aikaa ja seurata mitkä eläimet jäävät jälkeen. Nämä perässä roikkujat ovat todennäköisesti heikoimpia. Kun tarpeeksi kauan wapiteja juoksuttaa osa kompastuu ja menettää terveyspisteitä. Mitä kauemmin saaliita jaksaa juoksuttaa, sitä heikompia ja hengästyneempiä niistä tulee. Ja kun saalis on viimein saatu kaadettua ja siitä jäi vielä syömistä huomiseksi, ei raato pysy salassa kauaa. Korpit nakertavat raatoa pikkuhiljaa, ja pahimmassa tapauksessa karhu omii sen itselleen.

Pelissä voi milloin vain laittaa päälle hajuvision, jolloin ruutu on mustavalkoinen lukuun ottamatta eri väreillä merkittyjä hajupartikkeleita, jotka leijailevat tuulen mukana. Hajuja seuraamalla voidaan löytää saaliita, vihollisia ja Achievementtejä varten kerättäviä esineitä. Tämä hajuvisio on hyvin samankaltainen kuin Dog's Life -pelissä aikoinaan, mutta paljon parempi.

Pelistä saa hyvän käsityksen millä tavoin susi valitsee saaliseläimensä ja myös miten vuodenajat vaikuttavat susien elämään. Elo on helpointa kun saaliseläimet synnyttävät vasansa kesän alussa. Välillä tuntuu pahalta napsia avuttomia vasoja heinikosta tai purra selvästi kärsivää peuraa hengiltä, mutta tätä se elämä on. Kesä on runsauden aikaa, joka ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Syksyn lähestyessä vasat kasvavat ja niistä tulee koko ajan nopeampia ja voimakkaampia, samalla kun omien pentujen nälkä kasvaa. Vaikka kaikki pennut olisi saanut syksyyn asti pidettyä hengissä ne äärimmäisen todennäköisesti alkavat tippua tässä vaiheessa, sillä ruokaa ei yksinkertaisesti riitä. Pahan murtuman saaminen tässä vaiheessa peliä on äärimmäinen epäonni. Sydänsuruja riittää jos pikselisusiin kiintyy kovin helposti. Talvella nuorisolle pitää opettaa metsästystä ja seuraavana keväänä penturumba alkaa taas uudestaan.

Tätä loputonta kiertokulkua voi halutessa pelata ikuisuuksiin asti. Pelaajan suden kuollessa vanhuuteen peliä voi jatkaa pelaamalla sen pennulla. Myös ikääntyminen vaikuttaa pelattavuuteen. Iän myötä sudesta tulee hitaampi ja heikompi, mutta toisaalta ikä tuo viisautta, joka ilmenee esimerkiksi siten, että susi haistaa jälkien perusteella kuinka kaukana saalis on, ja pelkästään saalista tarpeeksi kauan katsomalla voi nähdä sen terveyspisteet. Peli seuraa luonnon susien elämää niin uskollisesti, että kieltämättä välillä saman kiertokulun uusiminen alkaa puuduttaa. Tylsistymistä voi viivästyttää keräämällä erilaisia Achievementtejä, jotka löytyvät listattuna Steamissä. Itselleni mielenkiintoisin haaste oli huolehtia pennuista täysin yksin, ensin antamalla biisonien talloa kumppani hengiltä ja sitten raadollisesti sitkutella yksinhuoltajana aina pentujen teini-ikään asti. 

Realistisimmillaan peli on Unforgiving-vaikeusasteella, mutta kannattaa silti aloittaa Easyllä ja pikkuhiljaa nostaa vaikeustasoa kun pelistä pääsee jyvälle. Erot vaikeustasojen väleillä ovat merkittäviä. Jos suoraan aloittaa vaikeammasta päästä voin taata, että turpaan tulee ja lujaa. Pelistä on myös moninpeliversio, mutta en ole kokeillut sitä koska olen antisosiaalinen. Sosiaalisemmille tapauksille moninpeli varmasti tuo mukaan ihan uusia ulottuvuuksia.

WolfQuest ei ole ulkoisesti mitenkään näyttävä peli, mutta sen grafiikat ajavat asiansa surkeimmillakin asetuksilla. Tärkeintä on sen sisältö. Peli onnistuu opetustehtävässään todella hyvin. Suosittelen kaikille luontoihmisille! Oikeastaan ainoa miinus on pelin toistuvuus, mutta tätä kiertokulkuahan suden elämä on. Realismin takia pelaaja ei myöskään saa kustomoida susiaan muuten kuin hyvin minimaalisesti. On vähän sääli ettei pelaaja saa pelata koirasusilla, kojoottisusilla, villiintyneillä koirilla tai hassun värisillä fantasiasusilla. Peliin on olemassa Lost River -kartta, joka sijoittuu fiktiiviseen hylättyyn kaupunkiin. Tämä oli minulle pettymys, sivilisaation raunioissa seikkaileminen ei ollutkaan niin viihdyttävää, kuin olisin kuvitellut. Kartassa on myös villikoiria, mutta niiden kanssa ei voi seurustella mitenkään. Realismi menee myös välillä asioiden kaunistelun puolelle. Kannibalismia pelissä ei esiinny lainkaan. Oikeassa elämässä kyllä.

TÄHDET: ****

Tähdenlento 24

Kannen tekijä BanaaniTassu

Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ilmestyi postilootaan eilen. Teemana oli conit ja tapahtumat, mikä ei etukäteen ollut minulle kiinnostava teema ja minulla oli vaikeuksia keksiä siihen aiheita. Enhän minä juuri missään käy! Mutta kun jäsenet nämä teemat äänestävät niin ne on pakko toteuttaa. Ihan hyvä lehti tästä tuli ja teemakin pääsi kiitettävästi esille. Ei tämä numero omiin suosikkeihin yllä, mutta mukana oli kuitenkin artikkeleita, jotka erottuivat edukseen.

Itse kirjoitin tähän numeroon ennätyksellisen vähän! Vain kuusi artikkelia - kyllä, se on "vain", koska tyypillisesti kirjoitan noin puolet lehtien sisällöstä. Tosi hyvä kun tällä kertaa oli äänessä enemmän ääniä. Toki osa uusista kirjoittajista oli yhä minun rektytoimia, mutta viis siitä. Teemaan liittyen sain tekosyyn kirjoittaa Dramacon-mangasarjasta, jossa ei ole eläinhahmoja, mutta otin sen mukaan koska se on erittäin viihdyttävä conien ympärillä pyörivä sarja. Viime vuonna julkaistusta Banken John -sarjasta tein lyhyen esittelyn. Sarja on koominen Gingaan liittyvä spin-off, jonka tekijä on Takahashin assistentti Tsuji Tsukasa. Hahmoesittelyyn päätyi vaihtelun nimissä karhu Madara. Karhujen parissa jatkettiin vielä "Punaselkäiset karhut" -artikkelissa, jossa mietin mitä lajia Akakabuton suku edustaa.

Kutsuin Zeralexin kirjoittamaan Hopeanuolen maailmaan sijoittuvasta Uusi Legenda -roolipelistä, joka on ollut aktiivinen jo yli 15 vuoden ajan. Tämä on huikea suoritus. Ihanaa, että yhä on olemassa edes muutamia aktiivisia faniprojekteja. Tästä roolipelistä oli yhden sivun esittely vuonna 2017, mutta koska tuosta oli kulunut jo monta vuotta ajattelin, että aihe olisi tervetullut lehteen uudestaan. Tämä uusi artikkeli on paljon syvällisempi, pidempi ja sisältää paljon kirjoittajan omia kokemuksia.

Jostain Facebookin Hopsu-ryhmästä bongasin Susanna K:n kirjoittaman kokemuksen, ja se oli mielestäni niin ainutlaatuinen, että halusin hänen kirjoittavan siitä Tähdenlentoon. Hän on näkövammainen nainen, joka oli Animecon Worldissa antanut Takahashille lahjan, jonka jälkeen hänen kuva oli julkaistu japanilaisessa pokkarissa ja hän sai Japanista ison lahjapaketin. Tekstistä tuli niin pitkä, että päätettiin jakaa se kahtia. Kakkososa ilmestyy loppuvuoden lehdessä. Tällaisia henkilökohtaisia fanikokemuksia haluaisin ehdottomasti lisää mukaan - mistä löytyikin sopiva aasin silta, sillä pyysin myös SnowPawia kirjoittamaan hänen kokemuksista yhdistyspöydän pidosta. Toivon, että tämä oikein positiivinen artikkeli houkuttaisi mukaan lisää vapaaehtoisia.

Koko lehden merkittävin artikkeli oli vanhassa Hopeanuoli-suomidubissa ääninäyttelijänä toimineen Erkki Murron haastattelu. Juhomoro oli jollain ilveellä saanut Murtoon yhteyden ja sai hänet puhelinhaastatteluun. Hän myös organisoi faniprojektin, jossa yhdistyksen jäsenet saivat lähettää Murrolle kirjeitä ja piirroksia. Tämä oli todella hieno saavutus yhdistykselle ja se oli täysin Juhomoron ansiota! Haastattelu oli oikein mielenkiintoinen. Voi olla, että saamme vielä tulevaisuudessa haastatella erästä toistakin ääninäyttelijää, mutta en vielä uskalla luvata mitään konkreettista.

Teemaan liittyen lehdessä oli tiivistelmä vuoden 2024 Gingaconin nimenomaan Gingaan liittyvistä ohjelmista ja erikseen artikkeli siellä järjestetystä AMV-kilpailusta. Yhdistyksen blogissa on aiemmin julkaistu artikkeli jossa käsiteltiin Gingaconin historiaa, joten tätä aihetta ei sitten käytetty lehdessä. Lehdessä esiteltiin myös turriväen Finfur Animus -tapahtuma ja My Little Pony -fanien Poniconi. Lyhyt muistelu löytyi myös yhdistyksen tasan kerran järjestämästä Hopeatähti-tapahtumasta.

Mukana oli myös viime hetken lisäyksenä Nemin kirjoittama artikkeli WolfQuest-pelistä, jota olen myös pelannut viime aikoina paljon ja aion kirjoittaa siitä jossain vaiheessa blogiin. 

Lehti näyttää jälleen oikein hyvältä. BanaaniTassun kansi on oikein söpö ja hänen tyyli on uniikki, mutta harmittavasti kuva oli piirretty turhan pienenä. Tämän takia kannessa on pikselisyyttä, mutta tämä ei onneksi näy heti ensivilkaisulla. Kiva, että kansissa on täysin erilaisia tyylejä, lehti on faniensa näköinen. Lehden sivuilla kuvien asettelu on välillä vähän kömpelöä, silmään ottivat tyhjät alueet Dramacon- ja magneettiartikkelissa, sekä epäsymmetrisesti asetellut vaakakuvat WolfQuest-jutussa. Toinen kuvista leijuu ylempänä ja toinen on kiinni sivun alareunassa. Mutta nämä ovat hyvin mitättömiä pikkuvikoja. Taittaja oli jälleen nopea ja teki hyvää työtä. Todella miellyttäviä taustoja oli WolfQuest- ja Uusi Legenda -artikkeleissa. Jäsenlehdeksi Tähdenlento on harvinaisen laadukas ja tämäkin numero oli oikein hyvä, vaikkei yllä omiin suosikkeihini.

Samalla postituksella tuli myös pienempi Jäsenposti, Tukiekstra (jos on tukijäsen) ja kaikki jäsenet saivat yllätyslahjana magneetin, jossa oli Gingaconin maskotti Routa. Loppuvuodesta ilmestyy numero, jonka teemana on Japani ja japanilaisuus.

Shiron värin mysteeri

Tämä juttu on alunperin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tukiekstrassa nro 1/2021.

Ennen Ginga Densetsu Rikin ilmestymistä Rikin isästä ja Ginin isoisästä Shirosta tiedettiin hyvin vähän. GDR:n myötä Shiro sai hieman lisää huomiota osakseen, mutta pysyi yhä karhukoirasuvun yhtenä mysteerisimpänä hahmona. Niinkin olennainen asia kuin hahmon väri on jäänyt hämärän peittoon.

Hopeanuoli-mangassa Shiro esiintyi heti ensimmäisessä luvussa takaumassa, jossa Akakabuto ja Shiro putosivat jyrkänteeltä alas. Alun perin Weekly Shōnen Jumpissa ilmestyessään luvun ensimmäiset sivut ovat olleet vesivärein maalattuina kokoväreissä, sekä loput sivuista punaisen sävyissä. Shiro pääsi esiintymään vasta näillä punasävyisillä sivuilla. Koska ihan kaikki hahmot ovat olleet punaisella sävytettyjä, ei tähän värimaailmaan voi suhtautua kirjaimellisesti, mutta jotain kertoo kuitenkin se kuinka Shiron selkämys on sävytetty punaisella. Mustavalkoisessa pokkarissa tämä näyttää tietenkin harmaalta. Heti seuraavassa luvussa Shiro esiintyy muistona taivaalla ja onkin jo täysin eri näköinen - urokselle on piirretty musta kuono. Vaikuttaisi ettei Takahashi tässä vaiheessa uskonut Shiron olevan hahmo, jonka pariin hän tulisi vielä palaamaan.

Seuraavan kerran Shiro esiintyykin Hopeanuoli-animessa. Takaumakohtaus on toteutettu voimakkaissa vihreän sävyissä, joten koiran todellista väriä ei voi varmuudella sanoa. Anime kuitenkin näyttää myöhemmin Shirosta kaksi still-kuvaa, joissa koira on valkoharmaa ilman valkoisia otsapilkkuja.

Myöhemmin Ginga Densetsu Riki hämmensi kolmannen japanijulkaisun takakannen kuvalla, jossa Shiro oli vitivalkoinen. Itse mangassa hahmo oli kuitenkin sävytetty tummemmaksi selkäpuoleltaan. Nimi Shiro tarkoittaa valkoista, joten valkoinen väri toki sopisi hahmolle. Muita vitivalkoisia hahmoja, kuten Akamea, ei kuitenkaan ole koskaan sävytetty samalla tavalla. Lisäksi Shiron puoliso Yamabuki oli valkoinen eikä kaksi valkoista koiraa voisi saada muun värisiä pentuja, tosin Gingan koirien värit eivät monessa muussakaan tapauksessa ole olleet oikean maailman genetiikan lakien mukaan mahdollisia.

Mikäli Shiro on harmaa, onko hän sitten Ginin tapaan hopeinen brindle (tiikeriraita)? Puhdasta harmaata ilman raidoitusta ei esiinny oikean maailman akita inulla. Fiktiomaailmassa kaikki on tietenkin mahdollista. Hopeanuoli-animessa Ginillä oli selviä raitoja vain pentuna, aikuisiällä ne hävisivät (todennäköisesti animoinnin kustannussyistä). Silti hänestä puhuttiin tiikeriraitana. Tällä logiikalla kenties Shirokin voisi olla brindle? Mangassa kuitenkin Shiron kehossa ei ole samaa tiheää viivoitusta kuin Ginillä, Weedillä ja muilla brindleillä karhukoirasuvun jäsenillä. Tämä viivoitus on Takahashin pelkistetty tyyli piirtää brindle akitoilleen.

Shiron väritys verrattuna Giniin, Weediin, Siriukseen ja Joeen.

Karhukoirasuvun ensimmäisen tiedossa olevan jäsenen väritys jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Anime-versio vaikuttaa olevan ylivoimaisesti suosituin fanien keskuudessa. Ulkomaisilla foorumeilla Shiron värin selvittämiseksi on vertailtu mangan rasterisävyjä eri hahmojen kesken ja osa on sitä mieltä, että rasterien perusteella Shiro voisi olla jopa kultainen.