torstai 16. kesäkuuta 2022

Ginga-fanitarina: Tengu


Kirjoitin tämän fanitarinan alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehtiin, numeroihin 12 ja 13 vuonna 2020. Idea fanitarinaan tuli ihan tyhjästä ja kirjoitin sen alusta loppuun hyvin nopeassa ajassa. Saan silloin tällöin tälläisiä yllättäviä päähänpistoja, joiden parissa puuhaan intensiivisesti kunnes ne valmistuvat, ja sitten unohdan ne. Saatan jossain vaiheessa kirjoittaa tarinalle jatko-osan.

Tämä tarina sijoittuu Hopeanuoli-mangan susisaagan aikoihin, eli susisaaga on pakollinen luettava, jotta tässä tarinassa olisi mitään järkeä. Kaikista vaikeinta tarinan kirjoittamisessa olivat susisaagan yliluonnolliset elementit, jotka oli pakko ottaa mukaan.

Toivottavasti pidätte tarinasta!

********************************************

Noiduttu palatsi, sillä nimellä kutsuttiin susien suvun tukikohtaa Fuji-vuoren juurella, Aokigaharan metsässä. Palatsi itsessään oli suuri maanalainen luolasto, joka oli osittain luonnollisesti syntynyt, ja sudet olivat vuosikausien aikana laajentaneet sitä entisestään. Sisäänkäyntejä oli vain muutama, ja ne olivat lähes huomaamattomia koloja maassa tai kivikossa, joista juuri ja juuri mahtui aikuinen susi kulkemaan. Ympäröivä metsä oli sinetöity loitsuilla, joiden avulla suurin osa ohikulkevista eläimistä ei kiinnittäisi huomiota kaikkialla vallitsevaan suden hajuun. Mitä syvemmälle metsään astui, sitä enemmän kutsumattomat vieraat kokivat hämmentävää tarvetta kääntyä takaisin. Isäni Reima vakuutti minun olevan turvassa täällä.

"Tengu, tyttäreni, olet minulle tärkeintä maailmassa, ja siksi sinun on jäätävä tänne. Suojele palatsia sillä välin kun olemme poissa." Kuulin isäni viimeiset sanat yhä selkeästi mielessäni.

Palatsi oli tyhjillään. Vain minä olin jäljellä. Epätietoisuus isäni ja laumani kohtalosta vaivasi minua. Olin katsonut kalliolta, kun isäni ja uusi liittolaisemme, Ouun koirien ylipäällikkö Gin, johdattivat soturinsa pitkälle matkalle kohti Hokkaidon saarta. Kun kaksi yhdistynyttä laumaa viimein katosi horisonttiin palasin takaisin maan alle. Pystyin vain odottamaan heidän paluutaan. Olisi ehkä sittenkin pitänyt lähteä heidän mukaansa. Mutta minua oli pelottanut, pelottanut lähteä noidutun metsän turvasta ensimmäistä kertaa elämässäni, sekä pelottanut kohdata Imperiumin mustat sudet. Äitini tappajat. Isäni aisti pelkoni ja pyysi minua jäämään kotiin. Äitini kuoleman jälkeen hänestä oli tullut ylisuojelevainen minua kohtaan. Ilman taistelukokemusta minusta olisi tuskin ollut hyötyäkään. En osannut edes yksinkertaistakaan loitsua.

Äitini saapui Aokigaharan metsään noin neljä vuotta sitten. Sudet olivat seuranneet hämmästyneinä kuinka koira tunkeutui metsään reagoimatta mitenkään loitsuihin. Ja miten susimainen koira olikaan, paljon susimaisempi kuin lähistölle silloin tällöin eksyvät metsästyskoirat. Päivien kuluessa koira ei osoittanut merkkejä aikovansa lähteä metsästä, ja oli vain ajan kysymys milloin hän löytäisi palatsin suuaukot. Sudet päättivät, että olisi sääli tappaa noin alkukantainen koira, tai odottaa, että hän lopulta lähtisi pois. Laumamme oli asunut eristyksissä jo satojen vuosien ajan, ja sukumme oli turvautunut sisäsiitokseen säilyäkseen hengissä. Sukusiitos oli voimistanut loitsintakykyjämme, mutta myös muokannut ulkonäköjämme ja aiheuttanut lisääntymisvaikeuksia. Reima otti koiranartun puolisokseen, sillä risteytyminen koiran kanssa saattaisi edes vähän elvyttää laumaamme. Isälläni oli jo aikaisempi jälkeläinen, isoveljeni Hyouma, jonka äidistä isä ei koskaan suostunut puhumaan.

Äitini Taiga kertoi olevansa ulkomailta vetokoiraksi tuotu grönlanninkoira. Hän synnytti pentueen, jonka lähes kaikki pennut syntyivät kuolleina. Mutta äitinsä lailla punaruskea narttupentu oli elossa. Roolikseni laumassa jäi tavallinen metsästäjä, sillä Hyoumaa koulutettiin jo uudeksi Siriuksen koirasoturiksi ja isämme seuraajaksi. Ollessani puolivuotias äitini löydettiin kuolleena noidutun metsän laitamilta. Murhan ainoana todistajana oli Siriuksen koirasoturien kouluttaja Noroi, joka kertoi Imperiumin sotureiden olleen asialla.

Yli viikko kului odotellessani lauman palaavan. Söin säästeliäästi luolastoon varastoitua ruokaa, sekä välillä kävin metsästämässä jäniksiä ja fasaaneja, joiden uudella lihalla korvasin syömäni varastoidun ruoan. Päivistä oli vaikeaa pitää lukua ja pimeä luolasto vaikutti yhä aavemaisemmalta. Palatsi ei ollut koskaan ollut näin tyhjä. Ilman säännöllistä loitsintaa metsän rajoja ympäröivä magian harso alkoi hitaasti hälvetä. Aistin loitsuharson heikentymisen, mutta vaikka kuinka keskityin en kyennyt vahvistamaan sitä. Olimmeko hävinneet Imperiumille? Senkö vuoksi laumalla kesti niin kauan palata takaisin? Jos olimme hävinneet tulisivatko Imperiumin sudet Hokkaidolta asti tänne? Palatsin jokainen varjo alkoi muistuttaa mustaa sutta ja unissani pimeyden soturit hyökkäsivät vuoron perään isäni ja äitini kimppuun, enkä voinut tehdä muuta kuin katsoa sivusta.

Viimein koitti päivä, jolloin heräsin tuttuun ulvontaan. Isoveljeni ääni. Syöksyin heti äänen suuntaa kohti, kohti yhtä palatsin uloskäyntiä, jonka luona Hyouma odotti minua. En kyennyt peittelemään helpotustani ja hyppelin veljeni edessä kuin pikkupentu ja nojasin koko kropallani halaamaan häntä. Mutta samalla kun syleilin häntä näin hänen taakseen. Hyouman takana ei ollut ketään.

"Missä isä on? Missä kaikki ovat?" kysyin hämmentyneenä, jo peläten vastausta. Hyouma oli hetken hiljaa.
"Isä on kuollut. Lähes kaikki kuolivat. Vain minä, Retsuga ja kaksi rivisoturia olemme jäljellä. Mutta me voitimme. Imperiumin mustat sudet on päihitetty, ja heidän päämajansa tuhoutui tulivuorenpurkauksessa."
Isä... oli kuollut? Lähes koko lauma oli poissa, tuosta vain? Sillä välin kun minä olin ollut kotona odottelemassa tyhjän panttina? En kyennyt sanomaan mitään ja vain tuijotin isoveljeäni.
"Tengu, tiedän, että tämä tulee järkytyksenä, mutta sinun pitää tulla nyt mukaani. Menemme Ouun, Retsuga ja muut ovat siellä jo. Gin odottaa meitä."

Retsuga ja kaksi rivisoturia, veljekset Kurogane ja Hagane, olivat jo tutustuneet Ouun maihin.  He olivat ainoita sodasta selviytyneitä susia. Sodan päätyttyä he ja Hyouma olivat matkanneet Ginin lauman mukana Ouun Aokigaharan sijaan, ja Hyouma oli lähtenyt yksin hakemaan minua. Ilman Ouuta meillä ei olisi ollut enää kotia. Reiman haaveena oli ollut saada viimein vallattua Hokkaidon maanalainen luolasto takaisin Imperiumilta, minkä mustat sudet olivat alun perin anastaneet meidän suvultamme, mutta luolasto oli tuhoutunut tulivuorenpurkauksessa. Kukaan meistä selviytyneistä susista ei halunnut enää jäädä asumaan Aokigaharan metsään. Siellä oli liikaa muistoja, menehtyneiden hajuja ja jälkiä, jotka vain vainoaisivat meitä. Ja vaikka sitä ei ääneen sanottu, tuskin kukaan halusi enää palata pimeisiin luoliin saatuaan maistaa ulkomaailman vapautta.

Minut esiteltiin Ginille Reiman tyttärenä. Gin oli susiin verrattuna pieni akita ja hyvin nuorikin vielä. Silti hän oli Siriuksen koirasoturi ja niin oli usea muukin koirista. Gin oli paljastunut kaikista koirasotureista kyvykkäimmäksi. Olimme täysin aliarvoineet koirien potentiaalin. Asenteemme koiria kohtaan oli huomattavasti nöyrempi nyt verrattuna ensitapaamiseemme, jopa koiria erityisen paljon vähätellyt Hyouma vaikutti hiljaiselta ja sovittelevalta.

"Olen iloinen, että Reimalla on yhä kaksi jälkeläistä jäljellä. Olisi sääli, että niin mahtavan uroksen verilinja pääsisi katkeamaan. Olette kaikki tervetulleita jäämään Ouun." Gin sanoi vaikuttaen täysin vilpittömältä.

Mutta kaikki koirat eivät selvästikään luottaneet meihin. Koirat monesti supattivat selkiemme takana ja osa avoimemmin mulkoili tai luimisteli lähettyvillämme. Hagane ja Kurogane kertoivat minulle erityisesti Smithin sanoneen susivastaisia asioita aluksi. Erikoisiskumme ja loitsumme aiheuttivat epäluuloja, vaikka niistä oli Ouun koirille hyötyäkin. Hyouma, Retsuga, Hagane ja Kurogane olivat loitsuneet samanlaisen suojaavan verhon Ouun rajoille kuin meillä oli Aokigaharassa. Magian saralla täysin lahjattomana en kyennyt osallistumaan loitsuntaan, mutta osoitin kykyni metsästäjänä. Etenkin sodan jälkeen halusin suurella vimmalla näyttää hyödyllisyyteni, sekä muille että itselleni. 

 Myös ihmisten läheisyys hermostutti meitä. Ihmisten takia sukumme oli vuosisatoja sitten vetäytynyt elämään luolastoihin piiloon, ja ihmispelko kyti meissä yhä. Gin vakuutti etteivät ihmiset lähes koskaan tunkeutuneet koirien reviirille ja että suurin osa ihmisistä piti koirista, olivathan ne ihmissyöjä-Akakabuton kaatajia. Myös loitsumme todennäköisesti käännyttäisivät ihmiset palaamaan kyläänsä. Silti laakson pohjan kylästä toisinaan kulkeutuvat ihmisen hajut ja äänet saivat meidät valppaiksi, ja aina silloin tällöin metsästäjien aseenlaukaukset jossain kaukaisuudessa saivat meidät hätkähtämään. Oliko Ouu sittenkään meille sopiva asuinsija?

Ouun koirien joukossa oli eräs hyvin erikoinen pentu, jota kutsuttiin Chibiksi. Hän muistutti minua jostakin. Eräänä päivänä kun Chibi näytti leikkivän Akamen kanssa lähestyin heitä varovasti. Akame yritti leikillisesti läimäyttää pentua tassuillaan, mutta pentu väisteli iskuja taidokkaasti. Huomatessaan minut sivusilmällä Akame lopetti leikkimisen ja käänsi huomionsa minuun. Valkoinen koira oli vaikuttava ja suorastaan huokui rauhallista viisautta. Olin kuullut hänestä paljon muilta koirilta ja susilta. Hän oli yksi Siriuksen koirasotureista ja osasi paljon kiehtovia tekniikoita, joista susien keskuudessa ei ollut aavistustakaan. Miten olimmekaan aliarvoineet koirat! Tervehdimme toisiamme asiallisesti ja käännyin katsomaan pentua, joka ei vielä osannut puhua kunnolla.

"Harjoittelen Chibin kanssa, hänestä tulee vielä suuri soturi. Kuin isästään." Akame hymyili. Puhuessaan koiran runneltu, kärjestään kaksihaarainen kieli saattoi välillä vilahtaa. Taistelussa Gaiaa vastaan Akame oli uhrannut kielensä murtaakseen sudelta kulmahampaan.
Katsoin Chibin harjasta ja turkin mustan, ruskean ja harmaan sävyjä mietteliäänä.
"Hän muistuttaa minua kou... tai siis, minulle on kerrottu, että Imperiumin joukoissa oli aikoinaan myös harjallinen koira. Harjat taitavat olla melko harvinaisia koirien joukossa?" Chibi katseli minua uteliaana ja vaikutti keskittyvän sanoihini.
"Chibi on kouga-koira. Minun klaanini soti aikoinaan kougia vastaan. Mutta Chibi on viaton pentu ja hyvillä opeilla hänestä tulee varmasti oikeamielinen uros." Akame vaikutti uponneen ajatuksiinsa ja jatkoi: "Igojen ja kougien vihanpito oli loppujen lopuksi täysin turhaa. On parempi pitää yhtä, vaikka vanhoista kaunoista voi olla vaikeaa luopua."
Nyökkäsin. Ymmärsin täysin, mitä hän tarkoitti. Susiklaanien satojen vuosien mittainen vihanpito oli tuntunut minustakin mielettömältä. Etenkin, kun kumpikin klaani oli sukupuuton partaalla.
Akame oli todellakin viisas koira, jolla oli suuri sydän. Niin suuri, että hän oli pystynyt ottamaan entisen verivihollisensa pojan suojiinsa ja nyt kasvatti häntä kuin omanaan.

"Olen huomannut, ettet osallistu loitsuntaan muiden susien kanssa." Akame yhtäkkiä huomautti. Refleksinomaisesti katseeni kohdistui maahan, mutta pakotin itseni katsomaan koiraa uudestaan silmiin.
"En ole koskaan oppinut sukuni salattuja taitoja. Se varmaan johtuu siitä, että olen puoliksi koira. Tosin ei minulle ole koskaan yritetty opettaa mitään erityistä. Isoveli oli jo suvun toivo ja kahdeksan Siriuksen koirasoturin paikat oli varattu." Tämä oli minulle arka paikka, mutta jokin sisälläni kehotti minua luottamaan Akameen. Hän ei vaikuttanut koiralta, joka vähättelisi muita.
"Mitä jos minä opettaisin sinulle jonkin iga-koirien tekniikan? Ehkä et ole oppinut susien tekniikoita, mutta puolikoirana voisit sopia käyttämään minun sukuni taitoja." Valkoinen koira hymyili ystävällisesti. Lämmin tunne levisi sisälläni. Totta kai suostuin.

Akame halusi opettaa minulle igojen kolmoiskuvatekniikan. Hänen mielestään puhtaan voiman sijasta väistelyyn ja harhautukseen perustuva tekniikka sopisi hyvin minulle. Ensilumen laskeutuessa aloitimme harjoitukset syrjässä muista.
"En opettaisi tätä taitoa kenelle tahansa, vain sellaisille, joiden uskon pystyvän siihen. Katso nyt tarkkaan." Akame vaikutti hetkellisesti katoavan ja sitten hänen sivuilleen ilmestyi monta Akamea, jotka katosivat sekunneissa. Oikea Akame oli sillä välin siirtynyt alkuperäiseltä paikaltaan monta metriä. Mahtava tekniikka! Mutta miten ihmeessä minä voisin oppia sen?
"Tengu, haluan, että keskityt kuvittelemaan jakaantuvasi useaan osaan. Mielellä on suuri voima, kunhan vain uskot sen olevan mahdollista. Vaikka sinä olet puoliksi koira ja suvussasi on kauan uskottu, ettei koirilla ole erityisiä kykyjä, sinun pitää uskoa itseesi. Ouun soturit ovat jo todistaneet susien luulot koirista vääriksi."

Tuosta päivästä alkaen vietin säännöllisesti aikaa Akamen ja Chibin kanssa harjoitellen. En harjoitellut vain kolmoiskuvatekniikkaa, vaan Akame myös sparrasi kanssani, aluksi hyvin helposti kuin Chibin kanssa, mutta pikkuhiljaa lisäten haastetta. Välillä leikkitaistelin Chibin kanssa Akamen seuratessa vieressä. Pienet onnistumisen tunteet kohottivat itsetuntoani päivä päivältä.

Talven kiristäessä otettaan kuulimme kylästä kantautuvan vanhan Murata-kiväärin äänen. Se oli Ginin entisen omistajan kiväärin ääni. Gohee Takeda oli kuolemansairas, ja Gin tiesi laukauksen olevan hänelle tarkoitettu viesti. Oli aika hyvästellä Gohee. Ginin johdolla koirat suunnittelivat viimeisen kunnianosoituksen vanhalle metsästäjälle; ruumisauton lähtiessä liikkeelle koirat muodostaisivat tien varteen pitkän hautajaissaattueen. Sudet päättivät, että jäisivät tämän ajaksi Ouun. Pelkäsimme yhä ihmisiä liian paljon ja emme halunneet heidän saavan tietää olemassaolostamme. Gin kunnioitti päätöstämme. Kuitenkin viime hetkellä Giniä erityisen paljon kunnioittanut Retsuga liittyi saattueen joukkoon. Lähes sadan koiran saattueen joukossa yksi susi jäi ihmisiltä huomaamatta. 

Olimme kaikki olleet alakuloisia menetettyämme laumamme, mutta ennen niin ylpeä ja äkkipikainen Hyouma oli erityisen hiljainen. Kun Haganella ja Kuroganella oli jotain kysyttävää, hän käännytti heidät minun tai Retsugan puoleen. Miksi? Hyouma oli Reiman perillinen, hänen kuuluisi johtaa meitä ja pysyä lujana vaikeuksien edessä. Hän vietti yhä enemmän aikaa yksin. Osa minusta pelkäsi, että jonain aamuna herätessäni hän olisi yön aikana lähtenyt omille teilleen. Olin juuri menettänyt isäni, eikä minulla olisi varaa menettää myös isoveljeäni. Minun oli pakko puhua hänen kanssaan.

Hyouma huomasi minun lähestyvän häntä ja keskeytti tervehdykseni: "Akame näyttää ottaneen sinut oppitytökseen. Se on hieno juttu. Opit johtajalle sopivia taitoja."
"Johtajalle? Miten niin? Sinähän olet meidän johtaja. Tai oikeastaan ylipäällikkö Gin on." olin hämmentynyt, ja Hyouma vain käänsi katseensa pois jonnekin kaukaisuuteen.
"Et kai ole jättämässä meitä, isoveli?" kysyin hiljaa. Isoveli huokaisi. Hän kuulosti ja näytti väsyneeltä.
"En ole sinun veljesi. Hokkaidolla sain kuulla, että olen adoptoitu. En tiedä ketkä vanhempani olivat. Mutta tiedän heidän kuolleen Hokkaidolla, kuka ties tapoin heidät itse tietämättäni." Koetin lähestyä veljeäni lohduttaakseni häntä, mutta hän väläytti hampaitaan ja kavahdin pari askelta taaksepäin. Hyouma kätki hampaansa ja hymyili jälleen.
"Tengu, olet Reiman oikea perillinen. Se vähä, mitä monarkiasta on jäljellä, kuuluu sinulle."
Yritin syöksyä halaamaan Hyoumaa, mutta hän asetti etutassunsa rinnalleni.
"Isoveli...?"
"Minä olen vihollisten sukua. En mitenkään voi olla enää johtaja." Veljen sanat saivat silmäni vettymään ja pidättelin kyyneleitä.
"Olet väärässä! Sinä olet aina isoveljeni, tapahtui mitä tahansa, olit kenen pentu tahansa! Missä on se kipakka ja äkkipikainen veli, jonka tunsin? Sota on ohi, vihollisia ei enää ole. Tämä loputtomalta tuntuva sota loppui viimein, mutta viimehetkillä se vei isäni. En anna sen viedä minulta enää ketään." Lopulta en voinut pidätellä enää kyyneliäni ja ne valuivat valtoimenaan, tippuen yhä rinnallani nojaavan Hyouman etutassulle.
"Sitä paitsi miten minä voisin johtaa meitä, kun olen vain puolisusi, enkä osaa taistella tai loitsua? Olen täysin hyödytön sinuun verrattuna." Peruutin ja Hyouman etujalka vetäytyi. Hyouma katseli hetken kuinka itkin ja nikottelin katse maassa.
"Tengu, et sinä ole hyödytön. Kaukana siitä. Isä... Reima kohteli minua kuin ketä tahansa soturia. Olin lopulta vain väline sodassa muiden Siriuksen soturien rinnalla. Mutta sinut hän on aina halunnut pitää turvassa. Hän suojeli sinua ehkä liikaakin ja et päässyt kunnolla hankkimaan elämänkokemusta itsellesi. Vaikka sinua ei opetettu taistelemaan tai loitsumaan, Reima opetti sinulle sukumme historiaa ja metsästystä. Olet nyt itse alkanut opiskella Akamen alaisena. Se on erittäin hyvä. Minä väheksyin koiria suuresti, mutta sinua en ole koskaan väheksynyt, olet susi siinä missä muutkin. Ja olin täysin väärässä koirien suhteen. Gin on suurin soturi, jonka olen koskaan tavannut." Isoveljen äänensävy kuulosti sovittelevalta. Olin saanut itkuni kuriin.
Isoveli jatkoi: "Minusta ei ole enää johtajaksi, eikä sinunkaan tarvitse ottaa sitä roolia niin kauan kuin asumme Ouussa. Ylipäällikkö Gin on myös meidän johtajamme." Nyökkäsin ja hymyilin helpottuneena. Isoveli astui viimein eteenpäin ja hieroi päätään poskeani vasten.

Kevät oli saapumassa Ouun. Lumikinoksia löytyi vielä sieltä täältä. Me sudet olimme sopeutuneet hyvin koirien joukkoon, vaikka viihdyimme yhä lähinnä keskenämme tai vaeltaen yksin. Olin harjoitellut taistelemista ja igojen kolmoiskuvatekniikkaa Akamen ohjaamana usean kerran viikossa koko talven ajan. Ja ihme kyllä, tuloksia oli syntynyt. Suurella keskittymisellä kolmoiskuvatekniikka pystyi luomaan tekijästään heijastuksia, joiden avulla pystyi harhauttamaan vihollista hetkellisesti. En voi edes kuvailla, kuinka iloinen olin onnistuessani tässä ensimmäistä kertaa.

Akame ja minä istuimme kasvokkain. Myös Chibi oli kanssamme ja seurasi hiljaa toimitustamme. Silmäni olivat kiinni ja kuuntelin Akamen ohjeita.
"Keskity, Tengu, ja kuvittele jakavasi itsesi kolmeen osaan. Sinä itse jäät paikallesi kun kaksi irtautunutta osaa lähtevät eri suuntiin."
Tekniikka oli helpompi opetella silmät kiinni. Pimeässä tyhjiössä näin mielessäni, kuinka kehoni monistautui, ja kaksi häilyvää, osittain läpinäkyvää hahmoa erkani ruumiistani. Pystyin jopa tuntemaan niiden lähdön kyljissäni, kuin pienenä, etäisenä kutinana.
"Avaa silmäsi, Tengu."
Palasin pimeydestä takaisin ja uskalsin vilkaista vierelleni. Tässä vaiheessa kuvajaiset olivat ennen aina kadonneet, mutta nyt hämmästyksekseni vieressäni ilma väreili ja näin epämääräisen hahmon, joka etäisesti muistutti minua itseäni, kuin olisin katsonut väreilevään veteen. Ja sitten hahmo katosi.
"Loistavaa, Tengu! Tiesin, että pystyisit siihen." Akame onnitteli minua, ja helposti innostuva Chibi vinkui vieressä. Sitten tyypillinen rauhallinen, eleetön ilme palasi Akamen kasvoille.
"Kolmoiskuvatekniikka vaatii paljon keskittymiskykyä, jota sinulta löytyy jo. Mutta se vaatii myös taistelutahtoa, jotta voisit käyttää tekniikkaa tehokkaasti taistelun lomassa. Kamppailun aikana ei ole mahdollista silmät ummessa pysähtyä paikoilleen. Mutta kun löydät sisäisen taistelutahtosi, pystyt luomaan kuvajaiset luontevasti vaikka samaan aikaan juosten." Akame hiljeni hetkeksi ja vaikutti seuraavan pysyinkö hänen ajatustensa perässä.
"Olen treenannut sinua ja Chibiä jo monta kuukautta, mutta tämä on ollut kaukana oikeasta taistelusta. Vasta oikean kamppailun aikana taistelutahtosi pääsee heräämään. Tositilannetta ennen on mahdotonta sanoa tuleeko tekniikka koskaan toimimaan oikean taistelun aikana. Mutta enteet ovat hyvät. Olen hyvin ylpeä sinusta ja saat olla ylpeä itsestäsi."
Oikea taistelu... En ollut koskaan ollut oikeassa taistelussa. Ouussa vallitsi rauhan aika. Pääsisinkö koskaan kokeilemaan tekniikkaani tositoimissa ja todistamaan hyödyllisyyteni?


Kevään saapuessa saapui myös vieras, kolmijalkainen Hakurou Hokkaidosta. Talvella syvässä lumessa tarpominen olisi ollut hänelle liian raskasta, puhumattakaan jääkylmästä Hokkaidon ja Honshun välisestä merestä. Hän oli odottanut lumen katoamista, jotta voisi vielä ainakin kerran tulla viettämään aikaa vanhojen taistelutoverien kanssa ja nähdä, että Ouussa oli kaikki kunnossa. Gin otti taistelutoverinsa vastaan ilolla. Vaikka Imperiumin mustat sudet olivat vieneet Hakuroulta toisen etujalan, ei husky näyttänyt kantavan susille kaunaa. Pikemminkin hän oli hämmentävän rento ja ilkikurinen. Hakuroun kaoottinen energia oli positiivista vaihtelua.

Vaikka sudet ja koirat viettivät paljon aikaa erillään, nukuimme lähes aina öisin Vuorilinnassa yhdessä. Karhujen raadot oli raahattu linnaan sisälle, jotta linnut eivät nokkisi niitä. Karhujen liha oli jo aikoja sitten syöty ja jäljellä oli enää sekalaisia puhtaaksi kaluttuja luita, jotka muistuttivat sotureita heidän sankariteoistaan. Jokainen Ouun soturien tekoja epäilevä hiljentyisi viimeistään nähdessään Akakabuton massiivisen kallon kunniapaikalla, kivipylvään päällä, minkä ympärille koirat kiertyivät nukkumaan. Gin ja hänen isänsä olivat tuoneet yhteen monta sataa koiraa ympäri Japania mahdottomalta tuntuvaa tehtävää varten. Meillä keskenään sotivilla susilla oli paljon opittavaa koirien yhteishengestä. Iltaisin kun asetuimme Vuorilinnaan nukkumaan ja hetkeksi raportoimaan muille päivän tapahtumista, tuntui välillä kuin olisimme yhä kotona noidutussa palatsissa. Tunne ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pieni nalkuttava ääni takaraivossani hoki, että olimme vain kuokkavieraita täällä.

Kaikki olivat Vuorilinnassa kuuntelemassa Hakuroun tarinoita. Johtajansa kolmijalkaisuudesta huolimatta Hakuroun lauma hallitsi koko saarta ja tämän ansiosta elo saarella oli rauhaisaa, ja Hakurou pystyi liikkumaan koko saaren alueella reviireistä murehtimatta. Kertomuksiensa aikana Hakurou yllättäen käänsi katseensa meihin susiin.
"Ette te hukat muuten ole sukupuuttoon kuolleita. Minä näin pari sutta ihmisten häkissä. Ihmisillä on eläintarhoja, joissa he pitävät villieläimiä vankeina ja he käyvät isoissa laumoissa pällistelemässä niitä."
"Miten se on mahdollista? Ei meidän lisäksi Japanissa pitäisi olla enää susia." Retsuga kysyi.
"Niin, eivät ne japaninsusia ole. Venäjältä ne oli tuotu. Vaihdoin muutaman sanasen verkon läpi ennen kuin vartija tuli häätämään. Venäjällä kuulemma on paljonkin susia ja asuttamatonta erämaata vaikka muille jakaa."
Uskomatonta... Japanissa oli yhä susia ja lisää löytyisi meren toiselta puolelta. Ja paljon erämaata, johon asettua asumaan, ilman ihmisiä... Kunpa emme olisi hukanneet elämäämme luolissa piileskelyyn ja keskenään tappeluun, vastaus ahdinkoomme olisi voinut olla meren takana. Muiden viimein hiljentyessä nukkumaan en pystynyt saamaan vangittuja susia mielestäni.

Metsästin paljon yksin, ja seuraavana päivänä lähdin taas omille teilleni. Hakuroun tarinan jälkeen halusin ajatella rauhassa. Vangitut sudet kummittelivat yhä mielessäni. Jolkottelin Kaksoissolaa ylöspäin etsien jonkin saaliin hajua, kun tuuli puhalsi voimakkaan vieraan hajun minua kohti. Tuulen mukana kantautui vieras haju... suden haju? Ei epäilystäkään, suden hajua se oli, mutta miten se voisi olla mahdollista? Niskakarvani nousivat pystyyn ja lähdin hiipien hajua kohti. Haju voimistui mitä korkeammalle kävelin.

Ja sitten kuulin jotain kivenlohkareiden takaa. Pysähdyin ja hiivin lohkareen taakse. Joku liikkui lohkareiden toisella puolella, välillä puhisten kuin hengästyneenä. Tuuli puhalsi minua päin, joten minua ei oltu vielä havaittu. Hetken kuluttua uskalsin kurottautua vilkuilemaan lohkareen yli. Musta susi seisoi tarkkailemassa jyrkänteeltä alas, selkä minuun päin. Kuka ihme tuo voisi olla? Sitten tajusin. Ouun soturit ja sodassa mukana olleet sudet olivat käyneet läpi kamppailun käänteet monta kertaa. Taistelumuistelmat olivat aina suosittuja aiheita kun iltaisin kokoonnuimme Vuorilinnalle lepäämään. Mugen. Tietysti. Mugen oli johtanut Alamaailman kymmenen taistelijaa palatsiimme, ja jäädessään alakynteen hän oli paennut hyläten alaisensa. Häntä ei oltu enää nähty Hokkaidollakaan.

Loikkasin lohkareen yli. Kiukku ja inho oli vallannut minut.
"Mugen! Mitä teet täällä!?" huusin ja musta susi kääntyi säpsähtäen. Susi katseli minua epävarmasti hetken, kunnes pirullinen virne levisi sen naamalle.
"Kas... Punainen turkki. Olet Reiman tyttö, etkö olekin? Missä piileksit kun hyökkäsin palatsiin?" Mugen lipoi huuliaan ja jatkoi virnuiluaan.
"Missä itse olet piileskellyt? Pelkuri, kuulin kaiken surkeasta hyökkäysyrityksestäsi. Juoksit häntä koipien välissä karkuun. Nämä ovat Ouun villikoirien maita. Sinua ei kaivata täällä."
Mugen hykerteli kuin olisin sanonut parhaimmankin vitsin, ja lähti hitaasti kiertämään minua.
"Tiedän ettei minua ole rohkeudella pilattu, ja keisari Gaia ei siedä pelkureita, mutta hän varmasti antaa minulle anteeksi kun tuon hänelle Ginin pään... Mutta nyt olen löytänyt jotain vielä parempaa. Keisari tulee riemastumaan, kun revin Reiman tyttären pään irti!"
"Ääliö! Rakas keisarisi on kuollut ja niin on koko hänen armeijansakin!" väläytin hampaitani varoituksena. Mugen jatkoi kiertelyään siitä välittämättä.
"Valetta. Keisari on puolijumala, puhdas pahuus ei koskaan kuole. Olen kuunnellut sinua tarpeeksi!" Mugen syöksyi minua kohti. Olin ennakoinut hyökkäystä ja hyppäsin iskun tieltä.

Kehomme viistäessä toisiaan tajusin kuinka suuri uros Mugen oli. Pelkuruudestaan huolimatta hänellä olisi yliote puhtaassa voimassa. En olisi saanut antaa vihalleni valtaa, hyökkäys Mugenia vastaan yksin oli silkkaa hulluutta. Ulvoin, vaikka se oli tässä vaiheessa myöhäistä.
"Hah, itketkö rakkeja apuun? Siinä vaiheessa kun he ovat kiivenneet tänne olet jo päätön ruumis, ja minä olen matkalla Hokkaidolle." Mugen syöksähti uudestaan, ja jälleen väistelin hänen iskujaan. Akamen koulutuksesta oli ollut apua. Akame... niin tietenkin. Mugenin jakaessa iskuja peruutin jyrkännettä kohti. Kolmoiskuvatekniikan oli onnistuttava! Hyppäsin taaksepäin saadakseni hetken rauhaa Mugenin iskuilta, ja suljin silmäni sekunniksi. Avatessani ne olin jo loikannut Mugenin oikealle puolelle. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna, vaikka kyse oli sekunneista. Mugen katsoi eteensä näyttäen hämmästyneeltä. Kuvajaisten harhautus oli onnistunut, ja pureuduin Mugenin niskaan ja työnsin kaikella voimallani meidät jyrkänteeltä alas. Sivusilmällä näin vielä kolmoiskuvatekniikan heijastukset. Niistä viimeinen oli erilainen. Se näytti isältä. Mutta kuvajaiset katosivat ja tipuimme jyrkännettä alas. Mugenin niska hampaissani, kummankin tippuessa yhtä aikaa ikuisuuden ja silmänräpäytyksen kestävän ajan, tähtäsin Mugenin jäävän alapuolelleni ja iskeytyvän suoraan terävään kivikkoon. Kuului iljettävä rusahdus ja pysähdyksen voimasta lensin kierien sivuun.

Mugenin hengitys korisi. Kivikko ja pudotus oli murtanut lukemattomia luita, ja suden turkki oli tahriintunut vereen. Olin itse säästynyt mustelmilla, Mugenin ruumis oli suojannut minua. Lähestyin Mugenia hiljaa ja hän kohotti päänsä.
"Khhh... Odota... Odota. Älä tapa minua... Lupaan lähteä pois, etkä ikinä tule näkemään minua enää. Muistatko Noroin? Äitisi surmaajan, hän oli meidän vakoojamme... Minä revin hänen etujalkansa irti. Noroi varmasti kuoli verenhukkaan, mateli johonkin koloon ja kuoli sinne... Tein sinulle palveluksen, nyt sinä olet minulle palveluksen velkaa." Mugen puhui vaivalloisesti ja koristen. Hänen ruumiinsa värisi kuin hän olisi paleltumassa. Mietin hänen sanojaan. Tuossa kunnossa hän tuskin pääsisi edes liikkumaan.
"Jos puhut totta, olen sinulle kiitollisuudenvelassa, enkä voi tappaa sinua. Mutta tiedän erään, joka varmasti haluaa tavata sinut. Hän päättäköön kohtalosi." Käänsin katseeni pois Mugenista, kohti lähestyviä Ouun sotureita, jotka olivat kuulleet avunhuutoni. Gin, Retsuga ja Hyouma ehtivät ensimmäisinä paikalle. Heidän ilmeensä muuttuivat hetkessä huolestuneista raivokkaiksi Mugenin nähdessään.
"Odottakaa. Missä Hakurou on?" Kutsuin kolmijalkaisen huskyn luokseni. Muut väistivät hänen tieltään, ja Mugenin nähdessään Hakurou alkoi nauraa.
"Haa! Tuohan on se paskiainen, joka vei jalkani! Muistan ruman pärstäsi!"
"Olen pahoillani, a-anna armoa..." Mugen aneli.
"Armoa? Annoitko sinä Billille ja Bemulle armoa? Päästän sinut tuskistasi, siinä on minun armoni." Hakurou lähestyi paniikissa anelevaa Mugenia, mutta pysähtyi hetkeksi katsomaan Giniä kuin äänettömästi kysyen jotain. Ginin nyökätessä Hakurou virnisti ja syöksyi Mugenin kimppuun.

Sudet ja koirat kokoontuivat ympärilleni hurraten ja onnitellen minua. Tiesin nyt mitä tehdä. Oli aika aloittaa alusta.
Käännyin Ginin puoleen. "Kiitos kaikesta, mitä Ouun soturit ovat tehneet hyväksemme. Ilman teitä tämän sodan voitto ei olisi ollut mahdollista. Viimeinen musta susi on kuollut, ja on aika jättää pelon ja verenvuodatuksen aikakausi taaksemme. Mutta nyt on aika myös jättää Ouu." Gin näytti epävarmalta ja katsoin susia, joilla oli myös kysyvät ilmeet kasvoillaan.
"Aion mennä Hokkaidolle tapaamaan niitä vangittuja susia, joista Hakurou kertoi. Sen jälkeen aion uida Venäjälle. Kenties Japanissa ei ole tilaa susille, mutta meren toisella puolella alkaa täysin uusi maa, jossa on yhä koskematonta erämaata." Katsoin susia ja osoitin puheeni erityisesti heille.
"Isoveli, Retsuga, Hagane, Kurogane. Voitte halutessanne tulla mukaani. Meidän susien kuuluu pitää yhtä, muuten emme selviä. Mutta en kanna kaunaa, jos haluatte jäädä tänne." Hymyilin isoveljelleni, joka hymyili takaisin. Sudet vilkuilivat toisiaan ja nyökkäsivät.
"Tulemme mukaasi." He sanoivat lähes yhtäaikaa. Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Hakurou kröhäisi kurkkuaan kiinnittääkseen huomiomme.
"Vierailuni sai odottamattoman loppuhuipennuksen, kun sain listiä tuon kapisen mustan suden, kiitos siitä. Voitte matkata mukanani, kun lähden takaisin Hokkaidolle." Sen sanottuaan Hakurou pomppasi päälleni ja ällistyneenä kaaduin maahan.
"Hah! Hokkaidolainen tervehdys!" Hakurou nauroi päälläni.
"En ymmärrä..." Ihmettelin, mutta naurahdin silti.
"En minäkään ymmärrä." Gin hymyili Hakuroun noustessa päältäni.
Lähdimme seuraavana aamuna, pitkien ja katkeransuloisten hyvästien jälkeen, toiveikkaina uudesta tulevaisuudestamme.

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Bono konekarhutestissä

Petotestit-yritys järjestää ympäri Suomea kaikenrotuisille ja kaikenikäisille koirille avoimia petotestejä, joissa katsotaan miten koira voisi reagoida tavatessaan pedon luonnossa. Testin avulla voi saada myös uutta tietoa koiran luonteesta, sekä onnistunut pedon karkotus voi antaa koiralle lisää itsevarmuutta. Lisätietoa toiminnasta voi lukea Petotestien nettisivuilta. Vaihtoehtoisesti samanlaisia palveluita tarjoaa myös yritys Konekarhu Jokke.

Olin jo kauan sitten käynyt tykkäämässä Petotestien Facebook-sivuja. Tämän ansiosta huomasin, että he olivat tehneet tapahtumasivun Pietarsaaren testipäivälle, joka tapahtuisi 22.5. Tapahtumaa ei sen enempää mainosteltu, enkä olisi huomannut sitä jos en olisi joskus kauan sitten tykännyt heidän sivustaan. Petotestin teko oli kiinnostanut kauan, mutta auton puute oli aina esteenä. Testejä järjestettiin aina jossain kaukana. Bonoa ahdistaa autoilu ja olin aina mietiskellyt, että vaikka saisin kyydin olisi epäreilua viedä autosta jo valmiiksi ahdistunut, mahdollisesti oksenteleva ja ripuloiva koira testiin. Mutta nyt he olivat tulossa minun kaupunkiin ja vieläpä 10 minuutin kävelymatkan päähän!

Sijainti oli siis erinomainen, mutta nyt taas ongelmana oli persaukisuus. Mietin edes taas olisiko minulla varaa pistää 60€ testiin, jota rehellisesti en tarvitse mihinkään, kyse olisi vain uteliaisuuden tyydyttämisestä. Ja valitettavasti piti myöntää itselleni, ettei nyt voi ja kannata hassata niin paljon rahaa. Harmitti paljon, etenkin, kun testejä harvoin järjestettiin kotikulmilla, ja koirakin alkaa olla ikäloppu.

Mutta koska olin merkinnyt olevani kiinnostunut tästä Facebookin tapahtumasivusta osallistuin automaattisesti ilmaisen testin arvontaan. Sain edellisenä iltana tietää voittaneeni sen! Ihan käsittämätön tsäkä! Tässä kaikki tähdet asettui riviin justiinsa oikein, jotta pääsin testiin. Sovittiin aamun ensimmäinen aika, jotta Bono ei ottaisi häiriötä vieraista koirista ja ihmisistä. Paikalla ei valitettavasti ollut Petotestien omaa valokuvaajaa (olin monesti kadehtinut kuinka testeistä julkaistiin hienoja kuvia), mutta sain onneksi erään tutun videoimaan testiä.

Petotesteillä on käytössä neljä kauko-ohjattavaa konepetoa: karhu, susi, ilves ja villisika. Eläimet ovat täytettyjä ja ne on hajustettu aidolla eläimen hajulla, sekä ihan testin alussa koira pääsee nuuskimaan kyseisen eläinlajin paskaa. Valitsin karhun, koska onhan se Suomen pedoista vaikuttavin ja todennäköisesti aiheuttaisi voimakkaimman reaktion. Mitään kettua ja supikoiraa isompaa petoa emme ole tavanneet luonnossa. Isoin tapaamamme elukka on hirvi, ja Bono ei niitä kohtaan osoita mitään pelkoa, haluaisi vaan mennä jahtaamaan.

Bloggerin tiedostokokorajoitusten vuoksi jouduin pätkimään videoita, mutta pidemmät videot ja testin järjestäjän arviot voi katsoa Facebookistani. Postauksen pitäisi olla julkinen.

Ennen testiä järjestäjä jutteli meille ja kyseli koiran taustoista, luonteesta ja mitä toivon testiltä. Testin tarkoitus ei ole missään nimessä pelotella koiraa, vaan jos koira on ahdistunut, niin konekarhu sitten pakenee helpommin, ja jos koirassa on enemmän ruutia niin karhu paineistaa enemmän. Konekarhu käyttäytyy joka koiran kohdalla yksilöllisesti ja testi kestää juuri sen verran mitä sen on järkevä kestää, oli kyse sitten parista sekunnista tai kymmenistä minuuteista. Oman kokemukseni pohjalta sain kuvan, että joka koirayksilö huomioidaan ja järjestäjä olisi aidosti kiinnostunut joka koirasta. Järjestäjä kertoi myös paljon itsestään ja työstään, hänellä ei ollut mikään kiire mihinkään ja hän oli oikein helposti lähestyttävä.




Ihan testin alussa Bono nuuhki karhunpaskalla siveltyä tiiltä. Tosin olin jo aiemmin vahingossa päästänyt sen nuuskimaan sitä, koska luulin ettei siihen oltu vielä laitettu paskaa. Anyway, Bonoa ei tämä haju erityisemmin kiinnostanut. Kyllähän se sitä nuuhki, mutta luopui heti hajusta kun jatkoin kävelyä, eikä väkisin yrittänyt jäädä nuuskimaan tai mitenkään muuten reagoinut eri lailla kuin tavalliseen koiranpaskaan. Arviointiin oli ruksattu "Reaktio hajujälkeen: voimakas & lähtee jäljelle", mistä olen eri mieltä, sillä koira vain seurasi minua, suunta nyt vain sattui olemaan karhua kohti. Verkon takaa, monen metrin päästä arvioija ei ehkä nähnyt tarpeeksi hyvin tässä kohtaa. Heti kun pysähdyin koira myös automaatisesti pysähtyi, eikä jatkanut jäljestystä. Pysähtyessä näytin koiralle ettei kädessäni ollut mitään namia. 

Karhun ilmestyessä Bono oli hetken hämillään, sitten terästäytyi ja alkoi haukkumaan. Koko testin ajan Bono käyttäytyi oikein fiksusti. Piti tarpeeksi älämölöä, jotta karhu saataisiin karkotettua, mutta ei turhaan lähtenyt tapattamaan itseään menemällä liian lähelle. Huomasin myös muutamassa kohdassa, että karhun paetessa Bono kääntyi takaisin tulemaan minua päin, eli luuli homman olevan ohi, mutta kun karhu tulikin takaisin niin sitten rähinä jatkui. Bono oli paljon sivuttain, jotta olisi yhtä helppoa lähteä karhua kohti tai karhusta poispäin. Mielestäni koiran toimintakyky oli koko ajan hyvä, vaikka tilanne oli uusi ja jännittävä. Ehkä enemmän ruutia olisi ollut nuorempana, versus nytten kun koira on kohta 10v. Summa summarum, tällä näytöllä koira voisi selvitä oikeasta karhukohtaamisesta.


Ihan lopussa Bonolla selkeästi alkoi epävarmuus nostaa päätään ja se kävi hetken minun takana, mutta kun karhu pakeni niin se lähti sen perään nuuskimaan karhun persusta. Karhun tehdessä näyttävän käännöksen Bono teki nopean väistöliikkeen, mutta jatkoi karhun painostusta. Missään vaiheessa se ei osoittanut merkkejä, että olisi lähtemässä karkuun, vaikka välillä oli epävarmoja hetkiä. Järjestäjä näki nämä epävarmuuden merkit ja juuri oikeilla hetkillä osasi ohjata karhun perääntymään.


Heti testin loputtua Bono oli täysin rento, se ei jäänyt pälyilemään ympäristöä tai muuta vastaavaa. Uhka oli lähtenyt karkuun ja sillä sipuli. Testistä ei jäänyt mitään huonoa vaikutusta, koira oli täysin normaali kun käveltiin kotiin, suhtautui ulkona liikkuviin olentoihin ihan samalla lailla kuin ennenkin, nukkuessa ei ole ollut painajaisia... Uskon, että vähän epävarmalle koiralle voi olla todella positiivinen juttu, jos se omalla toiminnallaan pääsee ratkaisemaan jännittävän tilanteen. Tälläinen jää varmasti koiran mieleen.

Petotesteistä voi olla monta mieltä, monen mielestä ne ovat täyttä humpuukia. Kyllähän koira erottaa pöljän täytetyn elukan oikeasta! Varmaankin erottaa. Mutta miettikää omalle kohdalle jos sinua lähestyisi oudosti liikkuva ruumis. Kyllähän ihmisetkin pelkäävät kauhuelokuvien nukkeja ja kaikille tulisi lirut housuun jos Terminaattori seuraisi perässä. Tälläinen robotti voi olla koiralle oikeaa eläintäkin jännempi asia, koska koiralle voi olla vielä vaikeampaa ymmärtää mistä on kyse.

Todella mielenkiintoinen kokemus!


lauantai 7. toukokuuta 2022

Tähdenlento 16

Kannen tekijä Zerwolf
 
Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ilmestyi eilen postilaatikkoon. Teemana oli tällä kertaa pelit, sisältäen kaikenlaiset pelit videopeleistä roolipeleihin.

En ole itse mikään himopelaaja, joten teema ei ole minulle erityisen läheinen ja minulla oli hieman vaikeuksia keksiä aiheita, joista voisin itse kirjoittaa. Tämän numeron teko sujui kuitenkin kivuttomasti ja muut kirjoittajat saivat kirjoitettua paljon hyvää materiaalia, eikä mitään jäänyt roikkumaan viimetinkaan. Pari juttua jäi saapumatta (kuten aina), mutta tämä ei ollut maailmanloppu. Yllätyin kuinka kiva numero aiheesta saatiin aikaan! Tämä numero pongahti suoraan suosikkieni kärkeen, saattaa olla, että se on ehkä paras Tähdenlento tähän mennessä.

Kansi on aivan ihana, todella värikäs ja yksityiskohtainen. Ehdottomasti suosikkikanteni. Mukana oli myös pitkästä aikaa juliste, sekin mukavan yksityiskohtainen ja sopivan eeppinen juhlavuodelle (yhdistys täytti tänä vuonna 10 vuotta).

Tässä numerossa oli mielestäni hyvä tasapaino Ginga-juttujen ja peliteeman välillä. Todella monipuolisia ja laadukkaita artikkeleita.

En tosiaan ole mikään gamer, vuodesta toiseen pelaan samoja Pleikkari ykkösen ja kakkosen pelejä. Mitään ajankohtaisia juttuja en pystyisi peleistä kirjoittamaan, mutta onneksi A.vulgaris kirjoitti melko tuoreesta Night in the Woods -pelistä, Suetic kirjoitti vain Japanissa julkaistusta Jumputi Heroes -mobiilipelistä, jossa on mukana Ginga-hahmoja, NightWolf-_- osasi kertoa Nintendon historiasta, sekä Supatsup kertoi pelien striimauksesta. Myös roolipeleistä ja larppauksesta oli juttua, eli kyllähän näillä eväillä pärjäsi hyvin ja osa pelijutuista oli samalla Ginga-aiheisia!

Itse kirjoitin Dino Crisis -pelistä, joka on vanha ja vähän unholaan jäänyt PS1:n peli, jota aikoinaan pelasin paljon. Tarkoituksenani oli myös kirjoittaa Digimon World -pelistä, PS1:lle sekin, joka on kaikkien aikojen lempipelini. Jälkimmäisestä olisi kuitenkin tullut liian suuri kirjoitusoperaatio, kun on niin rakas peli kyseessä en kuitenkaan olisi osannut pitää tekstiä lyhyenä, ja ei ehkä olisi ollut järkeä tunkea kahta retropeliä samaan lehteen. Ehkä joskus myöhemmin kerron tästäkin pelistä. 



Muihin kirjoittamiini juttuihin lukeutui historiallinen artikkeli tiikerien asemasta Japanin kulttuurissa. Tämä aihe oli ihan outo päähänpisto, joka valtasi mieleni ja oli vain pakko toteuttaa. Ihanaa, kun on lehti johon voin tunkea sekalaisia päähänpinttymiä, kunhan ne edes jotenkin voisivat kiinnostaa lukijakuntaa. Vähän pelkäsin onko juttu aivan liian pitkä, mutta yllätyksekseni se kuvien kanssa vei "vain" neljä sivua.

Muiden kirjoittamista artikkeleista suosikkeihini lukeutuivat ainakin A.vulgariksen muistelma Hopeanuoli-liveroolipelistä, josta olen jo kauan halunnut raporttia lehteen, olihan kyseessä varsin merkittävä ja erikoinen tapahtuma Suomen Ginga-skenessä. Myös Vivyn mittavan Ginga-kokoelman esittely ja keräilystä puhuminen ylipäänsä oli kiinnostavaa. Keräilijöiden kokoelmia voisi varmaan esitellä useammin. 


Taitto on tosi kivan näköistä ja näyttää yhä enemmän "ihan oikealta lehdeltä". Jotain pientä viilausta yhä on, mutta ihan mahdottomia ei kuitenkaan kannata vaatia kun kyseessä on kuitenkin yhdistyslehti. Monilla muilla yhdistyksillä on huomattavasti kämäisempiä lehtiä, joillakin ei edes minkäänlaista lehteä. Kuvien asettelu toimii ja olin ilahtunut monista hienoista taustoista. Etenkin tiikeriartikkelini oli mielestäni todella hieno, oikeastaan juuri sellainen mitä olin toivonut, samoin Dino Crisis -juttu sopivan tummanpuhuva. Pöytäroolipelistä kertovassa jutussa on kivasti aseteltu kuvat ja raikas tausta loi mukavan kesäisen tunnelman.

En huomannut mitään liian tummaa kuvaa, mutta pari vähän pikselistä kuvaa bongasin. Nämä olivat kuitenkin ilmeisesti kännykällä kuvattuja muistoja tapahtumista, joten on ihan ymmärrettävää ettei niiden laatu ole täydellistä. Kun kyseessä on todistekuva tapahtumasta, on kuvan historiallisella arvolla enemmän merkitystä kuin teknisellä laadulla.

Siinäpä se. Todella kiva numero! Tälläistä lisää. 


Mukana tuli pitkästä aikaa juliste. Tekijänä SHL.

lauantai 2. huhtikuuta 2022

Nara piertelee, osa 28: Hakurou

 Piirsin tämän kuvan viime vuonna fanien kuvittamaan Hopeanuoli-värityskirjaan, josta tein myös oman postauksen. Olin tätä kuvaa ennen piirtänyt yhden kuvan projektia varten, joka oli mielestäni epäonnistunut, mutta tätä kuvaa aloittaessani pahimmat ruosteet olivat jo poissa. Tämä Hakuroun kuva oli mielestäni onnistunein värityskirjaan tekemistäni kuvista.

Piirrän silloin tällöin ikivanhoja kuviani uusiksi. Tämä vähän nopeuttaa piirtämistä, sillä vanha kuva toimii luonnoksena, jonka epäkohdat on helppo korjata nykyisin silmin. Tällä kertaa pohjana oli kuulakärkikynällä tehty epämuodostunut tuherrus vuodelta 2014, jonka olin piirtänyt ollessani työkkärin uravalmennuskurssilla ja joka sattui tulemaan Facebookin muistoissa vastaan.




Tein vanhan kuvan perusteella uuden luonnoksen, jota aloin sitten läpipiirtämään valopöydän avulla.



Apuri auttaa
Hirveästi en osaa kertoa tästä kuvasta, sen teko oli todella suoraviivaista ja eri vaiheita oli vain kolme: ikivanha kuva, luonnos ja valmis kuva. Monesti vaiheita voi olla enemmän, joskus luonnoksia tulee useampi ja joskus koko kuva lentää roskiin koska se epäonnistuu viimeistään väritysvaiheessa. Tällä kertaa kuvaa ei tarvinnut tietenkään värittää, mutta saatan värittää sen joskus myöhemmin.

Alla valmis kuva ilman hahmon väritysten ääriviivoja (ne näkyvät yllä olevassa kuvassa kissan kanssa). Värityskirjassa kaikkien hahmojen väritykset oli merkitty ääriviivoilla, jotta värityksestä tulisi helpompaa, mutta tein itselleni myös version, josta olin tietokoneella poistanut nuo viivat. Tämä sen takia koska en yleensä piirrä värityksille ääriviivoja ja kun joskus tulevaisuudessa väritän tämän kuvan voin tulostaa tämän muokatun version väritettäväksi.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

My Dog Tulip

NIMI: My Dog Tulip
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Paul Fierlinger
KÄSIKIRJOITUS: Paul Fierlinger, J. R. Ackerley

Tämä leffa on ollut katselulistallani jo vuosia, aina välillä unohtunut ja eilen taas muistui mieleen. My Dog Tulip perustuu J. R. Ackerleyn omasta koirasta kertovaan kirjaan Koirani Tulip, joka on suomennettu, mutta jota en ole lukenut saati siihen törmännyt missään. En siis osaa sanoa kuinka uskollisesti animaatio seuraa kirjan tapahtumia.

Elokuvassa seurataan vanhan yksinäisen miehen ja hänen saksanpaimenkoiransa arkista elämää. Tulip on alunperin saatu huonosta kodista ja se on yhä arka kaiken räyhääjä, jonka jatkuva raivokas haukkuminen tekee siitä naapuruston kauhun. Ackerley ei valitettavasti (ainakaan filmiversion perusteella) ollut kovinkaan vastuullinen omistaja, eikä nähnyt koskaan koiransa tekemisissä mitään pahaa, vika oli aina kaikissa muissa. Rakkaus tekee sokeaksi. Yksinäiselle miehelle muodostui pakkomielteeksi etsiä koiralleen puoliso, jotta se saisi kokea äitiyden ihanuuden - joskin miehellä ei ollut hajuakaan mitä pennuilla sitten tekisi.




Mitään elämää suurempia seikkailuja on turha odottaa. Tulip on rauhallinen ja humoristinen vilkaisu ihmisen ja koiran suhteeseen. Elokuvasta käy hyvin ilmi kuinka hölmöjä, neuroottisia ja pakkomielteisiä juttuja omistajilla on lemmikkiensä kanssa. Vain toinen koiraihminen voi ymmärtää miksi ripulit, kuset ja oksennukset ovat niin paljon arjessa läsnä. Yksinäiselle ihmiselle lemmikki on erityisen tärkeä, jonka kautta myös eletään iloja ja suruja, minkä vuoksi tälle omistajalle muodostuikin niin suureksi tavoitteeksi etsiä Tulipille kumppani, jollaista hänellä itsellään ei ollut. Ackerley teki Tulipin kanssa todella paljon virheitä, mutta kaikessa hölmöydessään ja ajattelemattomuudessaan hän on samaistuttava hahmo. Hänen hahmonsa juontaa koko tarinan viihdyttävällä ja monesti oivaltavalla vanhan ukon höpinällään.

Leffan animaatio jakaa varmasti mielipiteitä. Tyylillisesti se on abstraktia, yksinkertaista ja monesti suoraan sanottuna rumaa. Välillä piirrosjäljen taso tippuu entisestään ja näyttää viisivuotiaan tuherruksilta. Mutta minimalistisessa animoinnissa on paljon kekseliäitä ja yllättäviä kohtauksia, hahmot saattavat puhua suoraan katsojalle ja koirat välillä muuttuvat ihmismäisiksi.

Animoinnin tyylivalinnan ymmärtää kuitenkin kun tutustuu elokuvan tekijöihin. Animoinnista ovat vastanneet vain kaksi henkilöä ja he saivat elokuvan valmiiksi kolmen vuoden sisällä. Ohjaaja Paul Fierlinger on animoinut hahmot ja hänen vaimonsa Sandra Fierlinger on tehnyt taustat ja värittänyt hahmot. Tässä on ollut todella suuri urakka vain kahdelle ihmiselle, joten ei ihme, että he ovat valinneet, köh köh, "taiteellisemman" tyylin. Koko elokuva on piirretty tabletilla TVPaint Animation -ohjelmalla.


Tulip ei ole lasten leffa. En tiedä kiinnostaisiko se edes teinejä. Viimeistään sen rujo ulkokuori karkoittaa nuoremmat katsojat pois. Mutta aikuiset osaavat arvostaa sen arkisia, mutta silti yllättävän syvällisiä mietteitä.

TÄHDET: ***½



maanantai 21. maaliskuuta 2022

Koirasusi vs mustakarhu, susi vs myskihärkä

"Wolf, punahampainen ja vahvasydäminen, villi lainsuojaton pohjoisten koirien joukossa - Alaskan erämaiden super-raakalainen."
 
Vanhoja sanomalehtiä selaillessani olen löytänyt monia hurjia kertomuksia koirista ja susista, jotka ovat taistelleet niin toisia koiria kuin kaikenlaisia villipetoja vastaan. Jotkin niistä kuulostavat suorastaan mahdottomilta ja niiden todenperäisyyttä on mahdotonta enää todistaa. Tässä postauksessa kerron kahdesta epätodennäköiseltä kuulostavasta voitosta, joista ensimmäisen todenperäisyys jää hämärän peittoon, mutta toinen on peräisin hyvin luotettavasta lähteestä.

18.1.1917 sanomalehti The Daily Book kirjoitti hyvin mahtipontisesti Wolf -nimisestä koirasudesta, jonka omisti Paul Buckley Alaskan Seward -kaupungissa. Wolf oli jo pentuajoistaan asti ollut tunnettu tappelupukari, jonka hammasta olivat maistaneet niin eläimet kuin ihmisetkin. Sen keho oli täynnä arpia ja toinen korva oli revitty irti. Tämän ansiosta sille oli annettu lempinimi Timber Devil. Wolfin emo oli husky (tällä ei tarkoiteta siperianhuskyä, vaan todennäköisesti lähes mitä vain vetokoiraa) ja isä susi. Tai näin ainakin väitettiin, tässähän on saattanut olla omistajan tai toimittajan mielikuvituslisää joukossa, jotta koira kuulostaisi mahdollisimman siistiltä. Yhden huonon kuvan perusteella ei voi päätellä oliko Wolfissa oikeasti sutta.

Buckley ja Wolf olivat metsästämässä Valdez -puron lähellä kun mustikkapensaista ponkaisi esille naarasmustakarhu kahden pennun kanssa. Karhu suojeli pentujaan ja Wolf suojeli puuhun kiivennyttä omistajaansa. Eläimet kiertelivät toisiaan ja louskuttivat leukojaan. Omistaja yritti kutsua koiraansa takaisin. Wolf koitti pari kertaa juosta takaisin, mutta karhu esti sen paluun. Eläinten taistelu jäi vaille todistajaa niiden kadotessa Buckleyn näköpiiristä. Buckley odotti koiransa paluuta parin tunnin ajan. Jossain vaiheessa hän laskeutui puusta, ampui emonsa unohtamat karhunpennut ja pystytti väliaikaisen leirin.

Monta tuntia myöhemmin pahasti raadeltu Wolf ilmestyi Buckleyn vakituiselle leiripaikalle, kuuden mailin päähän paikasta, jossa taistelu karhua vastaan oli alkanut. Suurella vaivalla Wolf kömpi isäntänsä petiin, jossa se ulvoi surullisesti. Ehkä koira oli taistelun aikana mennyt sekaisin olinpaikastaan ja palannut kotiin, vaikka isäntä ei ollutkaan siellä. Seuraavana päivänä kullankaivajat löysivät kuolleen karhun, jolta oli kurkku revitty auki.

Artikkelissa mainittiin myös, että Wolf oli myöhemmin varastettu. Jostain syystä tästä aiheesta ei kerrottu mitään lisätietoja.

Wolfin ja emokarhun kuolemantaistelu voi kuulostaa puhtaalta fantasialta. Miten koira voisi tappaa karhun? En pidä tätä mitenkään mahdottomana, vaikka se onkin todella suuri ja epätodennäköinen saavutus. Mustakarhu ei ole erityisen kookas laji. Aikuinen naaras saattaa olla vain 40-kiloinen, jolloin Wolf ja emokarhu ovat voineet olla samaa kokoluokkaa. Wolf oli selkeästi omistajansa ylpeys ja sen takia voidaan olettaa, että se oli elämänsä kunnossa - nuori, iso, lihaksikas koira, joka oli saanut tarpeeksi ruokaa ja lepoa. Karhulla taas ei välttämättä ollut asiat yhtä hyvin. Ainakin sillä oli kaksi pentua, joista huolehtiminen oli jo suuri vaiva. Oliko se saanut tarpeeksi ruokaa ja lepoa? Oliko sillä parasiittejä, jokin sairaus, tai oliko se ollut jo aiemmin jossain kahinassa toisen eläimen kanssa?

Netin ihmeellisessä maailmassa on Carnivoran foorumi, jossa aikuiset ihmiset viettävät tuntikausia väitellen kumpi voittaisi, jos tämä ja tuo eläin tappelisivat. Foorumilta löytyy mitä ihmeellisimpiä matsiehdotuksia, mutta kaikissa niissä oletetaan, että kumpikin eläin olisi huippukunnossa ja lajinsa vaikuttavimpia edustajia. Aloituksissa unohdetaan aina myös yksi tärkeä seikka: sattuma. Kenties sattuman ansiosta Wolf oli saanut puraistua karhun hengiltä, vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt hävitä.

Yksinäinen susi, joka tappoi myskihärän.

Wolfin uroteko saattaa olla höpöhöpöä. Tapahtumaa ei voi jälkikäteen todistaa mitenkään. Kuitenkin historiasta löytyy ainakin yksi vastaavanlainen vaikuttava kamppailu, jonka on todistanut luotettava lähde. Arctic Institute of North American julkaisemassa lyhyessä tutkimuksessa kuvaillaan kuinka 28.5.1968 yksinäinen urossusi onnistui tappamaan aikuisen urosmyskihärän. Tutkija David R. Gray seurasi lähes tunnin kestävää kamppailua. Taistelun aikana eläimet pyörivät kehässä toistensa ympärillä, välillä pysähtyen tuijottamaan toisiaan. Susi osoitti kaikki puremansa härän päähän ja irrottautui ennen kuin härkä ehti tehdä sille vahinkoa. Susi pyrki olemaan suoraan härän edessä, jotta härkä ei pystyisi iskemään sitä sivuttain sarvillaan. Urossusi sai kuin saikin myskihärän hengiltä, vaikka siihen kului hyvin paljon aikaa. Se ei itse vahingoittunut taistelussa.

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Hopeanuoli-värityskirja (Suomen Hopeanuoli-fanit ry)

Kannen tekijöinä Juhomoro, Zif, & SHL
 Osallistuin viime vuonna Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n värityskirjaprojektiin ja kirjat saapuivat painosta tämän vuoden tammikuussa. Koska tein kirjaan 4 kuvaa ja suunnittelin miten hahmot ja aiheet jakautuisivat kirjassa, en voi puolueellisuuteni vuoksi antaa kirjasta arvosanaa. Tosin tämä on aika typerä sääntö itselläni, koska kirjoitan kuitenkin ihan samanlaisen arvostelun kuin muistakin teoksista.

Kirjan teemana on Akakabuto-saaga, koska sen ajateltiin uppoavan mahdollisimman moneen faniin ja tulevaisuudessa olisi helppo jatkaa siitä eteenpäin. Kuvia on 52, sisältäen monipuolisesti tärkeimpiä koira-, karhu- ja ihmishahmoja, taustoilla ja ilman taustoja. Piirtäjinä toimivat A.vulgaris, Harlequinsy, Hopeakuu, Jalle, Juhomoro, Kurome, Lucifer, Nara, SaQe, SHL, Suetic, Taru Laaksonen, Tino Jansson, Zerwolf, sekä Zif.



Olen tyytyväinen kirjaan, se on sopivan paksu ja maltillinen A5-koko helpottaa värittämistä, joskin itse en aio värittää kuvia, vaan pidän kirjan keräilykappaleena. Kirjan taittajana toiminut Juhomoro teki hyvää työtä. Painojälki on pääsääntöisesti hyvää ja tarkkaa, mutta parin kuvan kohdalla ääriviivat olisivat voineet olla paksumpia ja paksuuksissa enemmän vaihtelua. Tämä ongelma on kuitenkin itse piirroksissa, ei painossa. Huomasin myös yhden omista kuvistani olevan vähän haalea, mikä todennäköisesti on ihan oma mokani.

Jokaisen hahmon nimi ja kuvan piirtäjä on mainittu, joskin näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että parempi ratkaisu olisi ollut merkitä kirjaan sivunumerot ja lopussa pyhittää yksi sivu käymällä läpi mitä sivuja kukin on piirtänyt. Nyt nimet lukevat monesti päällekkäin kuvan kanssa, mikä ei onneksi ole hirveän häiritsevää, mutta olisi ollut parempi ettei kuvassa olisi ollut mitään ylimääräistä.



Tekemistäni neljästä kuvasta olen kahteen yhä hyvin tyytyväinen. Nämä olivat Hakurou ja yhteiskuva Ginistä ja Sniperista. Kaksi muuta olivat vähemmän onnistuneita. Kuva Benistä ja Crossista perustui ikivanhaan luonnokseeni, koska kirjaan piti loppumetreillä saada nopeasti täytettä. Tämä kuva on ihan ok, mutta vähän kiireellä tehty ja siinä on joitain juttuja, joista en pidä. Pohjanoteeraukseni oli kuitenkin kuva Rikistä, joka oli vieläpä ensimmäinen kuva mitä tein värityskirjaa varten ja Riki on lempihahmoni! Silti kuvasta tuli törkeän ruma, tylsä ja jäykkä. Onneksi sain mukaan parempia kuvia, joten tuo epäonnistunut ei jäänyt ainoaksi työnäytteekseni.

Kirjassa on todella paljon hienoja kuvia. Mahdollisimman moni hahmo pääsee esille ja piirtäjien eri tyylit tekevät kirjasta monipuolisen. Tämä oli hieno saavutus yhdistykseltä ja varmasti yhdistys tekee tulevaisuudessa toisenkin värityskirjan, sillä tämä otettiin niin hyvin vastaan.

Värityskirjan pystyi ennakkotilaamaan viime vuonna. Yhdistys tilasi myös pienen määrän ylimääräisiä kirjoja, jotka aiotaan myydä tapahtumissa ja Hopeapuodissa. Kannattaa pitää yhdistyksen sosiaalista mediaa silmällä milloin ylimääräiset kirjat tulevat myyntiin.