Suola Kuupielessä arvostelee koiraeläimistä kertovia sarjakuvia ja animaatioita. Vain myynnissä olleita julkaisuja arvostellaan. Jotkin teokset voivat olla ikärajoitettuja. Saatan joskus kertoa koiraeläinten historiasta, keräilystä, piirtämisestä ja sen sellaisesta. Listat artikkeleista ja arvosteluista löytyvät oikealla sivupalkista. Blogi on yli 10 vuotta vanha. Mitä kauemmaksi menneisyyteen mennään, sitä huonommin kirjoitettuja tekstit ovat. Sisällön kopioiminen muualle on kiellettyä.
torstai 16. heinäkuuta 2026
Karnon kanssa pyöräilyllä
Karno on hyvin erilainen kuin Bono. Ne ovat molemmat epävarmoja koiria, mutta reagoivat aivan päin vastoin uhkaaviin tilanteisiin. Bono halusi vetää koko maailmaa turpaan, hyökkäys oli ensimmäinen reaktio kaikkeen. Karno on herkkä vellihousu, joka välttää konflikteja ja pelottavissa tilanteissa lähtee karkuun tai litistyy maahan pannukakuksi. Karnon pelkuruus on turhauttavaa, mutta sen aggression puute tekee siitä myös helpon. Pyöräni oli ollut pitkän aikaa hajalla, ja olin tyytynyt kävelemään kaikkialle. Viimein uskalsin vinkata faijalle, että pyörän voisi korjata. Kun sain pyörän takaisin 29.6. houkutus kävi heti liian suureksi, ja päätin kokeilla pyöräilyä Karnon kanssa. Alla video ensimmäisestä kokeilusta.
Olin jälkikäteen miettinyt, että ehkä pyöräily oli ollut liian stressaavaa Bonolle myös siksi, että olin vaatinut siltä liikaa liian pian. Liian pitkiä matkoja, liian kovaa tahtia ja ei tarpeeksi lepotaukoja. Joten olen nyt aloittanut Karnon kanssa hyvin varovaisesti. Ensimmäisenä päivänä ensin vain talutin pyörää noin 10 minuutin verran, jotta Karno tottuisi pyörään, se ehtisi pissata edes jonkin verran, ja pääsisimme sopivalle tienpätkälle. Karno suhtautuu moniin uusiin asioihin vähintäänkin epäilevästi, mutta vierellä talutettava pyörä ei herättänyt mitään reaktiota.
Valitsemani pyörätie oli syrjäinen ja suora. Pyysin Karnon vierelle, annoin sille palan juustoa, nousin satulaan ja sanoin "mennään". Pyöräilin hidasta vauhtia, sen verran, että hihna ei olisi löysällä mutta ei myöskään kiskonut koiraa perässään. Hihna on joustavaa materiaalia, joten vahinkonykäisyt eivät ota kipeää koiran kaulaan, eivätkä myöskään kädelleni. Karno sai jutun juonesta nopeasti kiinni ja tykkäsi ravata vierellä. Pyöräilin suoraa tietä noin sadan metrin pätkissä, aina kun pysähdyin sanoin "noh noh pysähdytään", ja sen jälkeen talutin pyörää hetken ja koira sai rauhassa nuuskia ja pissailla. Kun oli aika taas pyöräillä, tein aina saman rituaalin, pyysin koiran ihan vierelle, annoin palan juustoa, "mennään". Halusin, että Karnolle tämä on hyvin ennalta-arvattavaa ja rutiinimaista toimintaa, jossa sen ei tarvitse arvailla mitä nyt tapahtuu. Pyöräilyn aikana se ei saisi jumittaa nuuskimassa ja pissaamassa, mutta taukoja olisi hyvin usein, jolloin tämä olisi sallittua. Tien päädyttyä käännyin takaisin ja palattiin kotiin. Yhteensä ensimmäinen pyöräily oli noin 3 km pituinen, josta yli puolet oli talutusta.
Koira määrää pyöräilyn vauhdin. Jos se haluaa laukata, sallin sen ja parhaani mukaan mätsään oman nopeuden sen tahtiin. Jos se jää jälkeen, hidastan tai pysähdyn kokonaan. Tarkoitus ei ole läkähdyttää sitä maitohapoille. Joka kerralla matkan alussa talutetaan ehkä 10 minuutin ajan, jotta koira ehtii pissata pahimmat kusihätänsä pois ja veri pääsee kiertämään jaloissa. Olen lisännyt matkojen pituutta hyvin maltillisesti, ja aina ainakin puolet matkasta vain talutetaan. Koira tarvitsee liikuntaa, mutta se tarvitsee myös rauhallista nuuskintaa. Tämän jälkimmäisen asian tärkeyttä ei monesti ymmärretä. Meidän ihmisten aistit ovat täysin rampautuneita koiriin verrattuna, emmekä voi käsittää millaista informaation virtaa ja mielihyvää koirat saavat haistelusta. Me ihmiset nautimme maiseman katselusta. Koirat ovat maiseman haistelijoita.
Pyöräilin ensimmäisinä päivinä vain tätä lyhyttä suoraa pätkää. Kun vastaan tuli ihmisiä tai jopa koiria, tarkkailin Karnon reaktioita. Ihmiset ohitettiin sujuvasti. Koirat ovat mielenkiintoisempia, mutta niidenkin ohitus on onnistunut pyörän selässä mikäli pyörä jää koirien väliin. Mutta jos vieras koira jää Karnon puolelle, olen silloin pelannut varman päälle ja taluttanut. Jos taluttaessa Karno on liian kiinnostunut toisesta koirasta tai vaikka kissasta, ja yrittää päästä sen luo, olen kevyesti kopauttanut sitä eturenkaalla. Se ei ota kipeää, mutta muistuttaa koiraa käyttäytymään kunnolla.
Kun homma oli selvästi turvallista ja sujuvaa, aloin laajentaa reviiriä sivistyksen pariin pyöräilemällä myös omakoti-/rivitaloalueilla myöhään illalla, jolloin liikennettä oli vähän. Aloin myös ottaa käännöksiä mukaan pyöräilyyn. Ennen käännöstä hidastan tahtia ja sanon "käännytään". Teen käännöksen niin hitaasti, että Karno varmasti pysyy mukana ja huomaa mihin suuntaan käännytään. En ole erotellut suuntia sanoilla - syy tähän on puhtaasti oma hidasjärkisyys. Alla video, jossa palaamme kotiin ja Karno ei säikähdä ruohotrimmerin ääntä.
Mitä enemmän varmuutta tähän touhuun on tullut, sitä enemmän olen uskaltanut pyöräillä ihmisten parissa ja jopa keskustan liepeillä. Ihan keskustaan en ole vielä vienyt sitä, sillä keskustan lähettyvillä Karno alkaa empiä ja ahdistuneesti vinkua. Olen päättänyt etten pakota sitä mihinkään, joten olen sitten valinnut rauhallisemman reitin. Tällä tavoin vähän epäloogisia reittejä pitkin olemme alkaneet käydä pyöräilemässä erilaisissa mielenkiintoisissa paikoissa. Olemme tehneet matkoja koirapuistoon, meren rannalle, puutarhaan ja lehmiä katsomaan. Muistan, että kun lumet sulivat tein kävellen matkan koirapuistoon, ja silloin matka oli aivan kamala, kun koira pelkäsi hysteerisesti esimerkiksi leikkivien lasten ääniä ja paniikissa veti hihnassa, jolloin käsiin sattui ja pelkäsin koiran pääsevän irti. Ajatella, että nyt uskallan tehdä saman matkan pyörällä, eikä edes tunnu haasteelliselta! Aika ja arjen rutiinit ovat selvästi rauhoittaneet koiraa, mutta uskon, että itse pyörä tuo sille itsevarmuutta. Taluttaessa pyörä on kuin kilpi maailmaa vastaan, ja pyöräillessä pelottavien asioiden ohi pääsee nopeasti.
Mutta! Ei kaikki ole pilvillä tanssimista ja onhan tässä ollut muutamia riskihetkiä. Kerran olimme pyöräilemässä autotiellä ja edessä pientareella oli variksen poikanen, sen ikäinen, että osaisi todennäköisesti lentää. Oletin, että se lentäisi kun tultaisiin lähelle. Mutta varis ei lähtenyt lentoon, vaan hätäisesti pomppi tielle. Nykäisin Karnon hihnasta varoittavasti, mutta houkutus oli sille liian suuri, ja se rynnisti variksen perään. En ehtinyt reagoida ja eturengas törmäsi koiraan, joka lähti karkuun ja repi hihnan kädestäni. En sentään kaatunut. Karno pysähtyi kymmenen metrin päähän. Se oli hämillään ja kun lähestyin se ensin epävarmasti hyppäsi taaksepäin. Se ei varmaan tiennyt oliko kipu ollut minun aiheuttamaa ja olinko vihainen. Mutta epävarmuus kesti vain muutamia sekunteja, ja sain tulla sen luokse ottamaan siitä kiinni, ja heti perään jatkoin pyöräilyä normaalisti. En halua, että koiralle jää aikaa miettiä mitä negatiivista äsken tapahtui. Tämän jälkeen se ei ole syöksynyt lintujen perään pyöräillessä, mutta olen silti varovaisempi.
Pari päivää sitten olimme pyöräilemässä keskustan lähellä, ja olin juuri miettimässä miten rauhallisesti juoksu sujuu, vaikka lähellä on paljon hälinää. Silloin näin sivusilmällä kuinka tien toiselta puolelta syöksyi vähän Karnoa pienempi, käkkyräkarvainen, jonkinlainen vesikoira-/lagotto-/puudeli-/duudelityyppinen mustavalkoinen koira. Se juoksi täysillä Karnoa kohti räkyttäen ja muristen. Reaktioaikaa oli vain pari sekuntia. Jotenkin onnistuin pysäyttämään pyörän, vaikka vieras koira oli jäädä renkaan alle ja Karno veti karkuun. Pyörä kaatui, minä en. Vieras koira murisi, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään kun oli nokat vastakkain Karnon kanssa. Koiran omistaja ilmestyi ja hoki klassista mantraa "se on oikeasti kiltti". Hän ei tuntunut ymmärtävän tilanteen olleen vaarallinen, enkä myöskään hirveästi jaksanut alkaa saarnata hänelle. Mitään ei onneksi lopulta tapahtunut. Ketjusuoja lähti sijoiltaan, mutta sain sen helposti paikalleen. Jälleen hetken talutuksen jälkeen lähdin pyöräilemään, jotta Karno ei jäisi miettimään asiaa liikaa.
Nämä muutamat huonot hetket eivät onneksi ole vaikuttaneet Karnon suhtautumiseen pyöräilyä kohtaan. Se ei pälyile eturengasta tai ympäristöä. Tämä on ollut oikein mukavaa touhua, tehokasta liikuntaa ja Karno on huomattavasti rohkeammin kulkenut uusiin paikkoihin haastavien asutusalueiden läpi.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2026
Miten opetat koirasi näyttämään hampaita
Bonossa oli merkittävä osa saksanpaimenkoiraa. Sakemanneilla, belggareilla, holskuilla ja vastaavilla roduilla on tapana haukkuessaan helposti vilauttaa hammasta samalla. Bono oppi ensin haukkumaan käskystä, ja sitten annoin palkkaa vain kun hampaat olivat esillä ja varsinaista haukkua ei ollut ehtinyt vielä tulla. Ajoitus ja selkeys on tässä tärkeää. HETI kun sitä hammasta näkyy on selkeästi ilmoitettava joko uniikilla kehulla tai naksuttimella, että TÄMÄ on se asia, mitä odotan, ja koira saa HETI namia naamaan. En ole koskaan käyttänyt naksuttimia, siinä olisi liikaa mietittävää aivoilleni kun käsissä on liikaa tavaraa ja ajatellakin pitäisi samaan aikaan, mutta minulla se merkkisana on lyhyt ja innokas JES/YES, jota en käytä milloinkaan muuten arjessa.
Tällä tavoin erittelin haukkumisen ja hampaiden näyttämisen eri käskyiksi, mutta koska temppu oli opetettu haukkumisen kautta, monesti sitä haukkua silti lipsahti joukkoon. Jos vahinkohaukulta haluaa välttyä, kannattaa opettaa jollain muulla tapaa.
Karnollekin halusin opettaa tämän jalon taidon, mutta epäilin ettei se olisi mahdollista. Karno on hiljainen, se ei hauku juuri koskaan ja silloin harvoin kun tätä tapahtuu, on haukku yksittäinen terävä VÄH! Siinä ei hampaat ole näkyvillä ollenkaan. Karno on todella pehmeäluonteinen nössö, joten epäilin saisinko sitä koskaan tarjoamaan elettä, joka on uhkaavan näköinen. Eihän se minulle halua ryttyillä, mutta jotenkin siitä pitäisi kaivaa esiin halu näyttää minulle hampaita.
Yhtenä päivänä ajattelin harjoittaa itsehillintää ja ihmisten ruuan jättämistä rauhaan. Pidin juustoa, eli Karnon superherkkua, kädessäni ja suljin sen nyrkkiin aina kun Karno yritti kaapata juuston. Totta kai juuston katoaminen harmitti ja Karno tökki nyrkkiä kuonollaan. Silloin tuli ahaa-elämys, ja lähdinkin harjoittelemaan tätä hammastemppua. Pidin nyrkkiä kiinni ja seurasin millaisia eleitä koira tekee. Kuonolla tökkimistä, nyrkin nakerrusta ja nuolentaa, tuijottamista, ja sitten koira turhautuneena napsaisi ilmaa - JES! Leukojen napsautuksesta heti merkkisana ja juusto naamaan. Tämä ei ollut ihan se, mitä halusin, mutta selkeästi askel kohti haluttua asiaa. Jatkoin juuston pitämistä nyrkissä ja aina, kun Karno tarjosi leukojen napsautusta namia lapottiin välittömästi sen kitusiin. Mitä enemmän eleessä tuli hampaat esille, sitä enemmän kehua ja namia tuli. Jo seuraavana päivänä ele oli niin selkeä, että sen sai kännykameralla talteen kun otti kuvia sarjatulella. Jahans, tämä operaatio olikin paljon helpompi kuin luulin.
Millaisia muita keinoja voisi olla? Näitä en ole kokeillut, mutta ne voisivat olla kokeilun arvoisia, jos yllä mainitut eivät syystä tai toisesta toimi. Koiran herkkää kirsua ja viiksiä voi kutitella sormilla tai vaikka höyhenellä, ja heti kun tulee jonkinlaista irvistystä kehutaan ja lahjotaan. Koiran kanssa voi painia ja kädellä voi elehtiä ikään kuin se olisi pureva kita, tällä "kitakädellä" mukamas näykitään koiraa naamasta ja ihan naaman edessä käsi tekee ilmassa purevaa liikettä. Tämä ehkä voi provosoida koiran leikkiessä näyttämään hampaita. Olen molemmilla koirilla käyttänyt tällaista ilmaa purevaa kättä ja sanaa "murise" merkkinä siitä, mitä temppua nyt haluan, vaikka en sitä opetusvaiheessa käyttänytkään.
On myös mahdollista käyttää hyväksi koiran luontaista taipumusta puolustaa arvokasta omaisuuttaan, kuten lelua tai superhyvää ruokaa. Koiralle annetaan vaikka kuppi raakaa lihaa, sitten viereen tuodaan toinen koira tai kuppia härkitään kädellä (tai mieluummin jollain kättä pidemmällä), jolloin koira saattaa alkaa irvistellä. Halutusta irvistyksestä seuraa heti kiitosta ja palkkiota. Tämä on vähän epäeettisen puolelle kallistuva keino, sillä koira tuntee tässä aitoa stressiä, ja tämä voi myös pahentaa resurssiaggressiota arjessa. En siis todellakaan suosittele. Tämä keino on kuitenkin usein käytössä elokuvissa. Esimerkiksi eräässä lehtijutussa Jungle Exotics -yrityksen eläinkouluttaja Joe Camp kertoi saaneensa koirasudet irvistämään tällä tavoin Valkohammas 2 -elokuvaa varten.
Varmasti muitakin keinoja on olemassa. Olkaa luovia, kärsivällisiä ja muistakaa oikea ajoitus kehulle ja namille!
perjantai 12. kesäkuuta 2026
Kaikenkarvaisia kohtaamisia koiralenkeillä
Avarassa luonnossa on ulkoiluttajan ja ihmisen lisäksi muitakin eläimiä, jotka ovat kuitenkin sen verran salamyhkäisiä, että niitä harvoin pääsee näkemään. Kun koiran kanssa käy lenkillä joka päivä monta kertaa päivässä, etenkin aikaisin aamulla tai keskellä yötä kun suurin osa ihmisistä on nukkumassa, pakostakin lopulta pääsee näkemään metsän asukkeja tai kiinnostavia luonnonilmiöitä.
Bonon kanssa asuimme ihan aluksi monta vuotta kerrostalossa. Silti niinkin urbaanilla alueella oli elämää, etenkin öisin. Ketut olivat melko yleisiä näkyjä. Asuimme vuosikausia tyhjänä ja hylättynä olleen Ristikarin koulun vieressä, jossa olin ehtinyt viettää ala-asteeni ennen kuin rakennus jätettiin luonnon ja vandaalien armoille.
Koulun tontilla oli yllättävän iso metsä, jossa oli joissain paikoin varsin tiheää pusikkoa. Kerran olimme keskellä päivää tällaisellä tiheämmin pusikoituneella alueella, kun huomasin ehkä kymmenen metrin päässä lyllertävän supikoira. Se ei huomannut meitä ollenkaan. Bono kyllä näki sen ja hetken tuijotti sitä hiljaa, kiihtymyksen kasvaessa ja uhatessa kihistä sen korvista ulos, kunnes se purkautui viimein suusta huutona. Näimme myös toisen supikoiran läheisellä pururadalla. Oli iltahämärä kun seurasimme yhtä harvemmin käytössä olevaa polkua, ja näin ehkä parin-kolmenkymmenen metrin päässä olevan polun vieressä kanto. Sen päällä istui supikoira meitä katsomassa. Se istui niin sievästi ja symmetrisesti, kuin olisi poseerannut kuvaajalle. Olisipa ollut kamera. Oikeastihan tilanne kesti vain pari sekuntia, jonka jälkeen se ampaisi karkuun. Ei siinä olisi kukaan ehtinyt ottaa kuvaa, mutta näky kannolla poseeraavasta supista ehti porautua mieleeni.
Ristikarin koulun vieressä tein myös tähän mennessä harvinaisimman eläinbongaukseni. Oli yö, ja taisi olla syksy, koska muistan olleen pimeää ja viileää. Katulampun valossa huomasin jonkin pienen-mutta-merkittävän-kokoisen lentävän ohitseni ja läpsähtävän (kuului läps) viereiseen puun runkoon. Liito-orava! Ensimmäinen tunnereaktioni oli kuvotus. Otus oli litteä kuin pannukakku ja sillä oli suuret, hyönteismäiset mulkosilmät. Muutamaa vuotta myöhemmin mainitsin havainnosta Facebookin paikallisryhmässä ja tämä olikin big deal, joku ilmeisesti liito-oravia tutkiva henkilö kirjasi havainnon ylös.
Koulun metsästä löytyi kerran todiste siitä, että vandaalit olivat purkaneet pahaa oloaan myös ainakin yhteen eläimeen. Siellä oli punaisella narulla hirtetty orava. Muurahaiset olivat jo syöneet sen silmät. Aikuista oravaa olisi vaikeaa saada kiinni, joten toivottavasti pahantekijät olivat vain löytäneet oravan kuolleena ja sitten hirttäneet sen.
Kerran helmikuussa Bono nuuski maata. Lumihiutaleet tippuivat hiljakseen, oli yö ja näin, että pimeydestä lähestyi jokin vaalea lintu. Luulin sitä ensin lokiksi. Se lensi matalalla meitä kohti, sitten muutaman metrin päässä nosti korkeutta ja liisi ylitsemme. Ei kuulunut mitään ääntä. Se oli kovin maaginen hetki. Kotona katselin Suomen pöllötarjontaa läpi ja päättelin, että se oli varmaan helmipöllö.
Kerran loppukesällä tai syksyllä, jälleen yöllä, olin Bonon kanssa lenkillä ja jostain ilmestyi ympärilleni pörräämään aivan käsittämättömän iso koppakuoriainen. Se oli valehtelematta puolikkaan nyrkkini kokoinen - tosin ottakaa huomioon, että minulla on pienet kädet. Olin aivan järkyttynyt ja yökötti. Bono oli riemuissaan! Vau mikä makupala leijui ilmassa! Mistä lie alimmasta helvetistä tullut öttiäinen katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyi. En ole koskaan tuota ennen tai tuon jälkeen nähnyt vastaavaa. Ei mitään hajua mikä se oli. Ehkä tänne eksynyt tamminkainen.
Bonon kanssa tuli vietettyä kymmenen vuotta. Siihen aikaan mahtui kaikenlaista, jopa lentäviä lautasia. Kun muutimme nykyiseen asuntoon vietimme monia öitä läheisillä pelloilla norkoillen. Bono oli suurimman osan elämästään, noh, haastavaluonteinen. Tämän vuoksi monesti päästin itseni helpolla ja painotin pisimmän lenkin yöhön, jolloin vastaantulijoita olisi mahdollisimman vähän. Bono oli mestarimyyrästäjä ja kaivoi antaumuksella pellon reunaa vaikka puoli tuntia putkeen, ja koska tiesin tämän olevan koiralle suuri henkireikä, annoin sen toteuttaa itseään. Pitihän senkin kestää se, että emäntä istuu joka päivä tuntikausia tietokoneella. Joten Bonon kaivaessa kulutin aikaa katselemalla tähtitaivasta. Joskus siellä näkyi jotain erikoista. Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisesta huuhaasta, mutta yritän silti ensimmäisenä löytää arkisimman, realistisimman ja tylsimmän vaihtoehdon outoihin havaintoihin.
27.-28.9.2021 välisenä yönä taivaalla leijaili hitaasti outo kelmeän valkoinen ja teräväkärkinen valo. Valo vaihteli hitaasti korkeutta ja sen kulku näytti päämäärättömältä. Outoa oli myös, että valo eteni haihtuva pää edellä. Katsoin sitä niin kauan kuin mahdollista, vaikka alkukantainen pelko uhkasi vallata minut. Valon verkkaisesta etenemisestä päättelin, että kyseessä oli todennäköisesti jokin luonnonilmiö eikä alienit, mutta pelko hiipi silti varmuuden vuoksi. Lopulta valo katosi talojen taakse, ja minunkin rohkeus oli pettämässä, joten kiiruhdin sisälle. Tein äkkiä havainnostani Paintilla kuvan, jonka julkaisin Facebookissa ja kyselin oliko kukaan muu nähnyt sitä. Nopeasti selvisi, että valo oli Kaliforniassa laukaistu Atlas 5 -raketti.
Mutta on siellä taivaalla ollut valoja, joita en ole kyennyt selittämään. Muistan erityisen hyvin yhden yön, jolloin Bono ahkeroi pellolla ja seurasin kauan yötaivaalla liikkuvaa valopistettä, joka näytti täysin samalta kuin tähdet, mutta liikkui satelliitille ja lentokoneelle mahdottomalla tavalla. Nopeuden vaihtelua, liian jyrkkiä käännöksiä. Joskus näitä valoja oli pieni ryhmä, kolmesta viiteen, ja ne hyörivät toistensa ympärillä, kulkivat yhdessä ja lähtivät erilleen. Näitä mysteerivaloja on näkynyt sen verran, että uskon muillakin olevan suuret mahdollisuudet päästä näkemään niitä, kunhan vaan jaksaa säännöllisesti katsella taivasta. Koira on tähänkin erinomainen motivaattori!
En ole pitänyt havainnoistani kirjaa, enkä ole kertonut niistä kuin ohimennen muutamalle ihmiselle. Ainoastaan tuosta Atlas 5:ksi paljastuneesta valosta kirjoitin heti Facebookiin, koska valo oli niin suuri, että muidenkin oli pakko nähdä se. Havaintojen jälkeen en myöskään erityisemmin ole jäänyt miettimään niitä. Ehkä vain hyväksyn avariksien olemassaolon niin luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana, ettei sitä tarvitse pohtia sen enempää. Avarikset edustavat kuitenkin suurta tuntematonta, joten samalla kun olen aiheesta hirvittävän kiinnostunut, pelkään myös paljon. Enhän minä voi tietää mitä he haluavat. Monesti näiden valojen seuraaminen oli pakko lopettaa kesken pelon kasvaessa liian suureksi, ja luikin häntä koipien välissä kotiin. Nuoruus vietettiin X-Files- ja Taken-sarjojen ja Fire in the Skyn kaltaisten leffojen parissa, joissa avarikset kaappasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaisia kidutuskokeita ja silpomisia ilman puudutusta. Minua ette kaappaa! Minulla on muutenkin hammaslääkäripelko, näissä sarjoissa/elokuvissa näytetyt kokemukset olisivat hammaslääkärihirvitystä potenssiin tuhat!
Meidän lähellä on paljon peltoja, joita tietenkin ympäröivät myyräisät ojat. Lähellä asuu mustavalkoinen kissa, joka on monesti ojan reunoilla kyttäämässä myyriä. Se on sen verran kovanaama ettei väistä Karnoa yhtään. Karno haluaa aina suurella innolla mennä sen luo, mutta kissa ei väistä ja viime hetkillä Karnon rohkeus pettää ja se pysähtyy epävarmasti vinkumaan kissan eteen. Kerran kissa oli taas ojan äärellä ja Karno tuli sen viereen. Huomasin, että ojan veden pinnalla kelluu jotain, jota kissa tuijottaa. Eka arvaukseni oli, että se oli kelluva kakkapökäle. Se olikin iso myyrä. Erehdyttävästi pökäleen näköinen kuitenkin. Kissa ja koira molemmat tuijottivat sitä vierekkäin muutaman sekunnin ajan, kunnes se sukelsi.
Ojissa on muitakin asukkeja. Vaikka merelle on varmaan 5-6 kilometriä, enkä ole varma onko näistä ojista suoraa yhteyttä mereen, on täällä silti ainakin yksi saukko. Jo Bonon aikaan näin saukon leikkisästi pyörivän ympyrää ojan veden pinnalla ja sitten katoavan. Karnon kanssa saukkohavaintoja on nyt kaksi. Molemmat viime kuussa. Kävelimme läheistä hiekkatietä kotiin päin ja huomasin Karnon terästäytyvän, se tuijotti eteenpäin ja oli innostunut. Kahden hiekkatien risteyksessä näkyi olevan jonkun hylkäämä jumppamatto, joten oletin Karnon tuijottavan sitä. Mutta ei! Keskellä päivää ojasta tuli esille saukko, ja se huvittava makkaratuubia muistuttava olento lyllersi niin makkaramaisesti ja tuubimaisesti hiekkatien yli toiseen ojaan. Seuraava havainto taisi olla noin viikkoa myöhemmin myöhään illalla. Kävelimme ilmeisesti niin hiljaa ettei saukko huomannut meitä. Se nousi ojasta noin kymmenen metrin päässä ja ehkä viideksi sekunniksi jähmettyi tuijottamaan meitä. Näin sen selvästi ja sen iso koko yllätti. Koon takia luulin sitä ensin kissaksi. Tilanne oli niin huikea, että kuiskasin ei-kellekään ääneen "holy shit", ja vaikka se hetki kestikin vain sekunteja, aivot hidastavat tuon merkityksellisen ajan ja se tuntuu ikuisuudelta. Kirosin ettei mukana ollut puhelinta, olisin saattanut ehtiä ottaa videon. Toivuttuaan järkytyksestä saukko palasi takaisin sinne mistä oli tullut. Onkohan tuo täällä vakioasukas vai hetkellisesti eksynyt matkailija? Ei näissä ojissa kaloja voi olla. Ehkä se pystyy elämään myyrillä.
Varmasti olen unohtanut monia kohtaamisia, ja osasta ei yksinkertaisesti ole suurempaa sanottavaa. Nykyisellä kotialueella olen öisin monesti nähnyt kettuja. Kerran sellainen jopa juoksi ihan Bonon vierestä, mutta toiseen suuntaan katsova Bono oli jo vanha ja aistillisesti muumioitunut, joten se ei huomannut mitään. Kauriita näkyy säännöllisesti. Hirviä joskus jossain kaukaa. Kerran iltahämärässä näin kaukana kaksi isohkoa elukkaa, joiden uskon olleen mäyriä, mutta valaistus oli niin huonoa etten ole satavarma. Saattoivat olla supikoiriakin.
Kiitos koirille. Ilman heitä en olisi kokenut mitään näistä hetkistä.
tiistai 12. toukokuuta 2026
The Call of the Wild (tietokoneanimaatio, 2020)
NIMI: The Call of the Wild (Erämaan kutsu)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Chris Sanders
KÄSIKIRJOITUS: Michael Green, perustuen Jack Londonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Terry Notary, Harrison Ford, Omar Sy, Cara Gee, Dan Stevens
En ollut erityisen innostunut katsomaan tätä versiota Erämaan kutsusta. Olin näemmä viivytellyt jo lähes kuuden vuoden ajan. Tulipa viimein katsottua, eikä kokemus ollutkaan niin kamala kuin odotin ja välillä olin oikeasti viihdyttynyt. Valitettavasti huonoa palautetta löytyy silti hyvää enemmän.
Jack Londonin Erämaan kutsusta (kuin myös Valkohampaasta) on tehty lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Välillä turhauttaa kuinka näistä samoista tarinoista tehdään uusia versioita, kun kiinnostavia klassisia eläintarinoita olisi niin paljon muitakin, joista moni ei ole koskaan saanut minkäänlaista filmattua versiota. Tarina on todennäköisesti kaikille lukijoille tuttu, mutta kerrataan silti. Alaskan kultaryntäysbuumin aikaan tarvittiin vahvoja rekikoiria. Buck on suuri, hemmoteltu lemmikki Kaliforniassa, jonka omistaa rikas perhe. Koira kaapataan myytäväksi Alaskaan. Buck kokee kulttuurishokin. Sitä ei ole koskaan ennen piesty, se ei ole ennen nähnyt lunta taikka joutunut tehdä työtä. Villit vaistot alkavat ottaa siitä vallan sen joutuessa paiskimaan rankkaa duunia karuissa maisemissa, vielä karumpien ihmisten ja koirien kanssa.
Elokuva alkaa todella pahaenteisesti ADHD-kohelluksella Buckin temmeltäessä koomisesti pitkin ensimmäisen kotinsa kartanoa, aiheuttaen kaaosta ja tuhoa. Tämä oli kuin suoraan Beethoven-elokuvista ja pelkäsin koko elokuvan olevan tällaista mukahauskaa sekoilua. Lapsekas hassuilu ei oikein sovi Jack Londonin erämaatarinoihin, eikä tämä yliystävällinen ja kömpelö Buck sovi mielikuvaani hahmosta. Onneksi meno rauhoittuu tämän jälkeen, mutta alkuperäisen tarinan raadollisuuteen ei päästä.
Moderni versio on tehnyt juonesta niin hampaattoman, että se varmasti sopii kaikista pienimmillekin taaperoille ilman vanhempien kauhistelua. Tarinaa pehmitellään joka käänteessä, ja tämän takia Buckin muodonmuutos hemmotellusta lemmikistä suden vaistojen ohjaamaksi villieläimeksi ei tunnu yhtä vääjäämättömältä kuin alkuperäisessä kirjassa tai muissa versioissa. Kun Buck kaapataan sitä lyödään kartulla tasan yhden kerran (lyönti näkyy varjona), ja alistuu kohtaloonsa heti tämän jälkeen. Buck on niin hyväsydäminen ettei edes tapa jahtaamaansa jänistä, vaan jahtihuvin jälkeen tökkää sitä hellästi kuonollaan, kehottaen sitä jatkamaan matkaa. Buckin katkera taistelu elämästä ja kuolemasta rekikoirien tyrannimaista johtajaa Spitziä vastaan vesittyy Buckin antaessa Spitzin kävellä pois verettömän taistelun jälkeen. Kun Buck päätyy taitamattomien tunarien omistukseen sen kaltoinkohtelua ja nälkää ei myöskään uskalleta näyttää, muutamaa ruoskan ääntä lukuun ottamatta. Kun vihjataan, että Buckin entiset työkaverikoirat olisivat hukkuneet jäiseen jokeen luulin leffalla olevan edes jonkinlaista selkärankaa vihjata kuolemasta, mutta pian paljastuu, että koirat olivat vain karanneet.
Elokuvasta on puhuttu live action -termillä, mutta älkää antako sen huijata. Tietokoneanimaatiota tämä on lähes täysin. Ihmiset sentään ovat yhä aitoja näyttelijöitä, mutta kaikki eläimet ja suurin osa taustoista on tietokoneella tehtyjä. Taustat sentään ovat pääasiassa aidon näköisiä ja ihmiset sulautuvat niihin hyvin, ainakin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Koska taustat on luotu tietokoneella elokuva näyttää monesti liiankin täydelliseltä ja keinotekoiselta ikuisesti ihanteellisen valaistuksensa kanssa. Paikoitellen maisemat ja valaistukset ovat kuitenkin hyvin kauniita.
Koirien animointi on melko hyvää, mutta missään välissä aivoni eivät unohtaneet niiden olevan feikkejä. Tämä esti minua heittäytymästä aidosti tarinan mukaan. Koirien liikkeissä on epäluonnollisuutta, jota on vaikeaa selittää, mutta jonka silmä tunnistaa heti. Aika käsittämätön veto on ollut palkata ihminen kulkemaan nelinkontin ja animoida motion capture -tekniikalla Buck tämän päälle, tämä on varmasti ollut merkittävä osasyy miksi koiran liike on luonnottoman tuntuista. Kohtauksissa, joissa ihmiset koskevat koiriin on selvää etteivät hahmot ole oikeasti vierekkäin.
Animaattorit ovat tehneet hyvää työtä, mutta silti jatkuvasti mietin miten paljon uskottavampi ja kiinnostavampi elokuva olisi jos siinä olisi oikeita eläimiä. Ymmärrän, että vaativimpiin taistelu- ja toimintakohtauksiin on monesti eettisempää ja helpompaa käyttää nukkeja tai animaatiota, mutta on suuri vääryys kuinka oikeat koiranäyttelijät korvataan ihan jokaiseen kohtaukseen. Lopputulos kärsii tästä valtavasti, kuten myös budjetti. Ihan taatusti olisi ollut paljon halvempaa käyttää oikeaa koiraa kohtauksiin, joissa koiran tarvitsee vain istua, katsoa suuntaan X, tai kävellä paikasta A paikkaan B, eikä kukaan voisi vinkua tämän olleen epäeettistä.
Koirista on tehty liian ihmismäisiä. Buck reagoi ilmeillään ihmisten puheisiin, vaikuttaa ymmärtävän kaiken ja tietää liikaa ihmisten maailmasta. Fotorealistisiksi tarkoitettujen koirien elehdintä ja ilmehdintä on liian sarjakuvamaista ja suurieleistä, jolloin syntyy kuuluisa uncanny valley -efekti. Silloin tällöin mukana on kuitenkin onnistuneita ilmeitä ja eleitä. Buckin arkkivihollinen Spitz oli onnistuneesti toteutettu, huskyn dramaattiset mustavalkoiset merkit ja kalpeat silmät luonnollisesti korostivat koiran ilmeitä.
Leffaan on lipsahtanut useita pieniä virheitä, jotka tuskin haittaavat normikatsojia. Mutta nörttiyteni pisti merkille, että sudet metsästivät fasaaneja ja villisikoja, joita ei elä Alaskassa. Buckin vetokoiratiimiin kuuluu turhan erityyppisiä koiria, vaikka toki on totta, että suurimman kultaryntäysbuumin aikaan melkein mikä vain koira kelpasi vetojuhdaksi. Silti häiritsi nähdä kuinka samassa valjakossa oli muun muassa kultainennoutaja, jonkinlainen labradoodlen kaltainen kiharakäkkyräkarva, ja jopa arktisiin oloihin täysin sopimaton napolinmastiffi. Koirista olisi saanut selkeästi toisistaan erottuvia yksilöitä ilman näin suurta ylilyöntiä.
Kaiken valituksen jälkeen pitää mainita joitain hyviä puolia. Vaikka Buckin muodonmuutos ei tuntunutkaan ihan niin vakuuttavalta kuin olisin toivonut, oli leffassa välillä vaikuttavia kohtauksia Buckin nähdessä jonkinlaisia hallusinaatioita tämän sisäisestä susitoteemista. Kun tämä mystinen susihenki ilmestyi ensimmäistä kertaa sain melkein kylmiä väreitä.
Pidin myös Harrison Fordin esittämästä John Thorntonista, joka on Buckin viimeinen omistaja. Hahmolle oli annettu yksinkertaisen liikuttava taustatarina ja hänen tarinakaari toimi. Kokeneen karismaattinen Ford oli paljon vetovoimaisempi kuin itse Buck. Hänen rouhea ääni sopi kuin nyrkki silmään kertojan rooliin. Ford oli täysin uskottava, vaikka joutuikin näytellä tietokonekoiran kanssa, ja leffa onkin parhaimmillaan viettäessään aikaa tämän kaksikon parissa. Uskottavuutta ei kuitenkaan löytynyt Hal-pahista esittäneeltä Dan Stevensiltä, joka veti hahmonsa kihisevän raivon ja itsekkyyden koomisuuden puolelle. Tämä tosin ei välttämättä ole ollut näyttelijän vika, voin hyvin kuvitella, että ohjaaja halusi tällaisen suorituksen.
Tämä versio oli loppujen lopuksi ihan ok. Se ei ole suuri kehu, mutta toisin kuin odotin en halunnutkaan repiä silmämunia päästäni. Kaipa tämä versio viihdyttää nuorimpia katsojia. Erämaan kutsu ei kuitenkaan ole varsinaisesti lasten tarina, eläinaiheestaan huolimatta. Sen takia tarinan pehmentäminen turhauttaa.
TÄHDET: **1/2
maanantai 20. huhtikuuta 2026
Susi ei kesyyntynyt kaatopaikalla
![]() |
| Inuiitti kaapattujen sudenpentujen kanssa, joita aiotaan ehkä käyttää rekikoirien jalostukseen. Kuva on otettu 50-luvulla ja löytyy kirjasta The Wild Voice of the North (Sally Carrighar, 1959). |
Kesyyntymisen ajankohdan ja sijainnin lisäksi mysteeriksi on jäänyt MITEN kesyyntyminen oikeastaan tapahtui. Muinaisihmiset eivät valitettavasti jättäneet meille muistiinpanoja. Tutkijat ovat esittäneet lukuisia teoriota miten sudesta tuli koira. Yksi näistä on "kaatopaikkateoria", jonka esittivät ensimmäisinä Ray ja Lorna Coppinger. Teorian mukaan muinaisten ihmisten asutusten lähelle kerääntyi kaatopaikkoja, jotka houkuttelivat paikalle opportunistisia susia. Rohkeimmat sudet uskalsivat tulla ihmisten lähettyville ja palkintona tästä rohkeudesta oli helppoa ravintoa. Näistä kaatopaikkasusista tuli aina vaan rohkeampia ja sosiaalisempia, ja ihmiset ystävystyivät niiden kanssa. Sudet tavallaan kesyttivät itse itsensä. Onhan tässä teoriassa jotain järkeä, mutta en itse usko siihen.
Ihan ensimmäisenä teoria kaatuu siihen etten usko jääkauden ihmisillä olleen varsinaisia kaatopaikkoja. Ennen kasvien systemaattista viljelyä ihmisten piti liikkua riistan perässä. Kesällä oli ehkä mahdollista pysytellä tietyllä alueella, sillä osa ravinnosta koostui kasveista. Mutta talvella ainoa ravinnon lähde oli liha. Varmin tapa ruokkia koko perhe tai heimo oli kaataa jokin suuri kasvinsyöjä, kuten poro tai mammutti, joten ihmisten piti liikkua vaeltavien kasvinsyöjien perässä. Koska ihmiset vaelsivat, ei heillä voinut olla mitään vakituista kaatopaikkaa, joka olisi aina samassa paikassa ja johon kerääntyisi paljon ylijäämäravintoa.
En myöskään usko, että kaatopaikalla notkuminen olisi tehnyt susista kesympiä. Lähimenneisyydestä tulee mieleen tapaus, joka osoittaa susien käytöksen muuttuvan pikemminkin normaalia aggressiivisemmaksi tällaisissa tilanteissa.
![]() |
| 1963 kaapattu sudenpentu Attawapiskat-intiaanireservissä Ontariossa. |
sunnuntai 12. huhtikuuta 2026
Top 15 Gingan karmeimmat kuolemat
Masashige oli pettänyt Kurohabakin armeijan, jolloin Kurokirimaru, Kousetsu ja Tsumuji kävivät hänen kimppuunsa. Masashige taisteli urhoollisesti kolmikkoa vastaan, mutta lopulta kaatui uupuneena, yltäpäältä veressä. Kousetsu aikoi viimeistellä tapon samalla tavalla, miten hän tappoi talviunta nukkuvia karhuja, vaikka eihän hän millään voisi mahtua Masashigen sisälle. Kousetsu alkoi repiä Masashigen mahaa auki, jolloin Masashige vielä jaksoi syöksähtää puremaan häntä niskaan. Kousetsun veljet repivät Masashigen irti, mutta hän oli onnistunut murtamaan Kousetsun niskanikamat. Veljien ihmetellessä Kousetsun tilaa Masashige makasi maassa ja näki harhanäyn Unsaista, joka antoi Masashigelle neuvoja oikeudesta. Viimeisillä voimillaan Masashige karjaisi ettei taipunut pahan edessä, yskäisi verta ja kuoli.
8. Hayato (Hopeanuoli 6)
Hayato oli nuori Iga-soturi, jota pelotti taistella Kougia vastaan. Aluksi hän yritti paeta taistelusta, mutta Kouga-koira saartoi hänet. Hayaton isoveli näytti pikkuveljelleen mallia, miten Iga-soturin kuuluu taistella, ja hukutti Kouga-koiran ja samalla itsensä Hayaton nähden. Tämän jälkeen järkyttynyt Hayato johdattaa Kougan ansakuoppaan, jonka pohjalla on piikkejä. Molemmat koirat seivästyvät hengiltä, ja juuri ennen kuolemaansa Hayato huutaa isoveljensä perään. Tämä kuolema on traaginen Hayaton tunteman intensiivisen pelon ja surun vuoksi sekä siksi, että hän tiesi kuolevansa. Lohdutuksena hän kuitenkin kuoli heti, ilman kitumista. 7. Akatora (Hopeanuoli 13)
Mangassa Akatoran kuolema on hieman raa'empi kuin animessa. Akakabuton henkivartijakarhu oli puhkaissut Akatoran silmän. Tästä huolimatta hornanhurtta jatkoi taistelua ja hyökkäsi itse Akakabutoa kohti suoraan edestä, eikä silmäpuolena osannut väistää karhun lähestyvää käpälää. Akakabuton kynnet lävistivät Akatoran rinnan, ja koira roikkui kynsistä avuttomasti, minkä jälkeen kynnet kiskaisivat Akatoran toisen etujalan kokonaan irti. Tästä huolimatta Akatora pääsi puremaan Akakabuton silmän puhki. Karhu läimäytti koiran maahan, ja Akatora kuoli pian verenhukkaan. Akatoran kuolema oli varsin graafinen, mutta lieventävänä tekijänä hänen ei tarvinnut kärsiä kauaa.
6. Masamune (Orion 29)
Kun Ouun ja Kurohabakin armeijat ottivat viimeistä kertaa yhteen, Masamune sai kimppuunsa yhtäaikaisesti usean Ouun valiosoturin. Hän jäi alakynteen, eikä enää kyennyt tekemään vastarintaa. Myös Orion iski häntä Battougalla takaraivoon. Weed kuitenkin halusi antaa Masamunelle armoa. Orionin ja Weedin kinastellessa Masamune oli yhä elossa ja koki tappiostaan niin suurta häpeää, että repi oman vatsansa auki ja kiskoi suolensa ulos. Masamune oli koko elämänsä elänyt kuin muinaiset samurait. Kunniansa menettäneet samurait olivat tehneet rituaalisen itsemurhan, eli seppukun, jossa maha viilletään auki. Kamala, mutta samalla kunniakas tapa lähteä.
5. John (Weed 9)
John oli paennut Hougenin piirittämästä vuorimajasta Leftyn, Tommyn, Rossin, Hiron ja Reikan kanssa. Hougenin alaiset lähtivät heidän perään, jolloin Reika ja Hiro jatkoivat pakoa ja muut jäivät hidastamaan takaa-ajajia. John tiesi kuolevansa kuitenkin, sillä hänen vatsassaan oli haava, josta suoli näkyi. John ja kolme liittolaistaan taistelivat sitkeästi ylivoimaa vastaan. Taistelun aikana osa Hougenin alaisista puri Johnin ulkona roikkuvaa suolta. Lefty, Tommy ja Rossi kuolivat, mutta John oli yhä hengissä, kun Hougen viimein saapui paikalle. John yritti haastaa Hougenia kaksintaisteluun, mutta Hougen vain istui katsomaan, kun alaisensa repivät Johnia, ja hän odotti, että John itkisi ja anelisi armoa. John pysyi lujana, ja viimein Hougen alkoi itse repiä Johnia. Hougen veti Johnin suolta, jolloin John puri oman suolensa poikki. Enää Johnilla ei ollut voimia vastustaa Hougenia, ja tanskandoggi riuhtoi hänen ruumistaan, kunnes kyllästyi ja jätti Johnin kuolemaan. Johnin kuolema oli pitkä ja brutaali, mutta hän säilytti arvokkuutensa loppuun asti. Juuri ennen kuolemaansa hän pääsi myös puhumaan Weedille, ja valkoisena valheena hänelle kerrottiin, että tuhatpäinen Ouun armeija olisi tulossa päihittämään Hougenin.
4. Hirviö (Weed 6)
Taistelu Hirviön, Ouun soturien ja Jeromen iskuryhmän välillä vaikutti kestävän tunteja. Pitkän taistelun aikana Jerome ohjasi alaisiaan tähtäämään Hirviön ainoaan heikkoon kohtaan: paljaaseen rintaan, jota kautta he voisivat päästä käsiksi Hirviön valtimoon. Yksi kerrallaan iskuryhmän jäsenet kävivät kiinni Hirviön rintaan, kukin syventäen hieman haavaa, kunnes vain Jerome oli enää hengissä. Jerome sai koko kuononsa syvälle Hirviön rintaan, mutta siinä vaiheessa taistelua Jerome oli jo täysin uupunut. Vaikka Jerome saikin kiinni valtimosta ja sai vedettyä sen roikkumaan kehon ulkopuolelle, ei hänellä enää ollut voimaa katkaista sitä. Koirat saivat kuitenkin tiputettua Hirviön rotkoon, jossa hän seivästyi alla odottavaan terävään puun oksaan. 3. Nero (Weed 4)Neron kuolema on paljon kamalampi mangassa. Nero oli hävinnyt nolosti Ginille, Akamelle ja Johnille ja raportoi tappiostaan Hougenille. Nero kertoi, että haluaisi katkoa kolmikon jalat ja kusta heidän päälleen. Hougen oli kyllästynyt Neron pelkuriluonteeseen ja sai tästä idean. Hän käski alaisensa repimään Neron kaikki raajat irti, ja koiraparan yhä hengittäessä Hougen nosti jalkaansa lorottaakseen suoraan Neron naamalle, kaikkien nähden. Tämä kuolema oli erittäin nöyryyttävä, ja todennäköisesti kesti kauan ennen kuin Nero viimein kuoli verenhukkaan. 2. Kurohabakin uhriksi jäänyt karhu (Orion 3)
Tämä nimettömäksi jäänyt karhu oli talviunilla, kun Kurohabakin klaaniin kuuluvat Kurokirimaru, Kousetsu ja Tsumuji kävivät sen kimppuun. Karhun yhä nukkuessa Kousetsu repi sen peräpään auki ja tunkeutui sitä kautta karhun sisälle. Karhu heräsi tähän, pystyi juoksemaan karkuun hetken, kunnes Kousetsu repi sen sisuskalut ja ilmestyi vatsan kautta ulos. Hyvin erikoinen ja varmasti kivulias kuolema! Voi vain kuvitella, mitä karhun päässä liikkui viimeisillä hetkillään, kun se tunsi vieraan olennon liikkuvan sisuksissaan. 1. Akakabuto (Hopeanuoli 13)
Akakabuton kuolema herättää harvassa sääliä, sillä karhu oli niin raaka ja pelottoman oloinen. Hirviömäisyytensä alla Akakabuto oli kuitenkin myös tunteva olento siinä missä muutkin eläimet. Suuri taistelu kesti kauan, todennäköisesti usean tunnin, jonka aikana Akakabutoa runneltiin pahasti, ja hänellä oli varmasti hirvittäviä kipuja. Taistelun aikana sadat koirat repivät Akakabutoa, Akatora puhkaisi hänen ainoan silmän, Riki ja Gin katkaisivat hänen selkälihakset, Gohee ampui häntä useaan kertaan, ja näidenkin jälkeen Akakabuto jaksoi vielä hyökätä viimeisen kerran, jolloin Gin iski hänen päänsä irti Zetsu Tenrou Battougalla. Tämä kuolema oli erittäin hidas, kivulias ja dramaattinen. Vain Akakabuton kaltainen hirviö pystyi selviämään tällaisessa retuutuksessa näin pitkään ja näyttämättä heikkouden merkkejä. Sopiva loppu Ginga-saagan pahimmalle pahikselle!
maanantai 6. huhtikuuta 2026
Suomenpystykorvan identiteettikriisejä ulkomailla
![]() |
| Oliver Baldwin ja hänen "suomalainen susi". |
Meille suomalaisille pystykorvissa ei ole mitään eksotiikkaa. Tuttuja ja turvallisia oravan, linnun ja tyhjän räksyttäjiä, joista lähimenneisyydessä tehtiin karvalakkeja ja rukkasia. Mutta niin kuin kaikkien rotukoirien kanssa tuppaa käymään, kun näitä alettiin myydä ulkomaille olivat ne ulkomaalaisten ostajien silmissä varsin mystisiä tapauksia. Katsotaanpa mitä nuo hassut ulkomaalaiset ovat sanoneet meidän pikinokista.
Yllä oleva kuva on vuodelta 1923. Siinä Iso-Britannian pääministeri Stanley Baldwinin poika, Oliver Baldwin, esittelee lemmikkiään, jonka sanotaan olevan suomalainen susi. Ohhoh! Melkoisen pieniä nämä meidän sudet. En tiedä oliko Baldwin itse kutsunut koiraa sudeksi, vai oliko tämä toimittajan moka. Joka tapauksessa tämä oli hauska löytö, mutta en ole onnistunut löytämään koirasta mitään lisätietoa. En ole varma onko tämä koira varsinaisesti puhdas suomenpystykorva, vai kenties pohjanpystykorva, mutta selvästi jonkinlainen suomalainen pystärityyppi se on. Brittiläisen Finnish Spitz Societyn mukaan rotu saapui Britteihin 1920-luvulla, joten Baldwin olisi ollut ensimmäisten trendisetterien joukossa. Kuvan laatu on kehnoa, mutta koiralla näyttäisi olleen valkoinen merkki ja musta maski naamassa.
Sutta ymmärrettävämpi vertailukohde on kettu, onhan suomenpystykorva punainen ja kooltaan ja rakenteeltaan vähän kettumainen. Vuonna 1930 brittiläinen pitkän linjan koiraharrastaja majuri Harding Cox mietiskeli onko suomenpystykorva ketun ja koiran risteytys. Tiedemiehet yhä kiistelivät oliko koiran ja ketun risteytyminen mahdollista. Cox uskoi sen olevan. Hän oli toiminut Richmondissa näyttelyssä tuomarina ja arvioinut juuri maahantuotuja suomenpystykorvia. Hän oli lähes täysin varma, että kettujen veri virtasi näiden koirien suonissa. Ketun ja pystykorvan haukkua oli melkein mahdotonta erottaa toisistaan. Pystykorvan normaalisti kippura häntä liehui ketun tavoin suorana kun koira juoksi. Hän oli tullut tulokseen, että suomenpystykorva oli ketulle samanlainen vastine mitä saksanpaimenkoira oli sudelle. Tänä päivänä tiedämme, että koira ja kettu eivät pysty lisääntymään keskenään, mutta eivät nämä asiat aina olleet itsestäänselvyyksiä.
Cajanahund/kajanahund oli mukana saksalaisissa tutkimuksissa jo 1880-luvulla, kun professori Kühn-Halle risteytti suomalaiseksi lintukoiraksi kuvaillun kajanahundin intialaisen kultasakaalin kanssa. Kolmessa pentueessa syntyi yhteensä yhdeksän urosta ja kolme narttua. Nämä sekasikiöt näyttivät enemmän sakaaleilta ja olivat hyvin arkoja ja aggressiivisia. Kokeilun tarkoitus oli selvittää olivatko hybridit hedelmällisiä. Nämä pennut pystyivät lisääntymään onnistuneesti puhtaiden koirien ja sakaalien kanssa, sekä sisäsiittoisesti keskenään.
Lähteet:









pieni.jpg)
























