Arthur Beauvaisin rekikoirat ja kojootit

Mountien kasvokuva, keskenkasvuinen kojootti ja Arthur Beauvaisin poika.

Jälleeen on vuorossa jotain lähes täysin unohdettua materiaalia vanhojen sanomalehtien sivuilta. Arthur Beauvais oli kanadalainen valjakkoajaja, jonka valjakkoa johtava Mountie-koira päätyi lehtien sivuille useaan kertaan 1920- ja 1930-luvulla. Hän myös kokeili käyttää kojootteja tähän työhön, huonoin tuloksin. Hän oli alkuperältään caughnawaga-intiaani.

Mountie oli syntynyt intiaanien kylässä Manitobassa, Lac Brochet -järven alueella. Siinä sanottiin olevan hieman suden verta. Ratsupoliisien kersantti Greenan osti koiran palvelukseensa ja toi sen The Pas -kaupunkiin. Mountien nimi onkin lempinimi Kanadan ratsupoliiseille (mounted police). Mountie annettiin menestyneelle valjakkoilijalle, William "Shorty" Russickille treenattavaksi. Koulutuksen jälkeen Mountiesta tuli kersantti Greenanin valjakon johtaja. Mountie pelasti hänen henkensä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla valjakko oli ylittämässä jokea, jonka jää alkoi olla heikkoa. Valjakko ei ollut edes puolessa välissä jokea kun jää alkoi upota. Greenan yritti kääntää valjakkoa takaisin, mutta Mountie päättikin pinkoa joen yli niin nopeasti kuin mahdollista ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Toisella kerralla valjakko ylitti jokea lumimyrskyssä. Myrskyn takia Greenanilla oli vaikeuksia nähdä edes koiriaan, eikä hän huomannut suoraan edessä jäässä olevaa aukkoa, mutta onneksi Mountie väisti juuri ajoissa sivulle. Greenan antoi sen valita turvallisimman reitin ylittää joki.

Mountien pentuja.

Ratsupoliisin palveluksessa Mountie veti rekeä yhteensä 8000 mailin edestä viiden vuoden ajan. Uransa aikana Mountie ei ollut kertaakaan jäänyt pois partiokierrokselta. Jostain syystä koira kuitenkin lähetettiin Quebeciin Arthur Beauvaisille joulukuussa 1923. Beauvais oli valittu Château Frontenac -hotellin valjakon ajajaksi ja hänen työkuvaan kuului kuljettaa hotellin asiakkaita pitkin kaupunkia. Hotelli sponsorinaan Beauvais osallistui myös Quebecissa järjestettyyn 120 mailin Eastern International Dog Derby -kilpailuun useaan kertaan.

Beauvais vaikutti olevan oikein tyytyväinen Mountieen. Koiran saapumisesta julkaistiin lehtijuttu heti seuraavana päivänä, jossa Beauvais ylisti koiraa seuraavanlaisesti: "Mountie on ilman epäilyksen häivää hienoin husky, jonka olen koskaan nähnyt. Tätä ennen paras näkemäni oli John, takametsien husky, mutta sillä ei ollut Mountien kokoa, painoa, korvia tai silmiä." Mountieta näyteltiin ympäri Windsorin juna-asemaa ja myöhemmin ihastelijoita oli vielä enemmän kun Beauvais vei koiran kävelylle St. Catherinen kadulle, jossa ohikulkijat piirittivät kaksikon päästäkseen ihailemaan harmaata jättiläistä. Mountie suhtautui huomioon kohteliaan tylsistyneesti. Myöhemmin koiran kuori kuitenkin murtui ja se vietti loppupäivän surullisesti ulvoen entisen omistajansa ja rekitoveriensa perään.

Kesäisin koirien palvelusta ei tarvittu ja ne vietiin caughnawaga-intiaanien kylään, jossa ne saivat juosta vapaana. Jo seuraavana vuonna Mountien saapumisesta sille syntyi pentue Wabska-nimisen nartun kanssa.

Mountie työskenteli hotellin palveluksessa pitkälle seniori-ikään. Vielä 11-vuotiaana Mountie oli johtokoira, vaikka sen parhaimmat päivät olivat selkeästi takana. Mountie ei silti halunnut jäädä valjakosta pois, eikä suostunut luovuttamaan johtokoiran paikkaa, vaan taistelu syntyi heti jos toista koiraa yritettiin vaihtaa johtoon. Viimein 14-vuotiaana Mountie jätettiin intiaanikylään myös talven ajaksi, seuranaan sen pentu ja intiaanilapset. Beauvais sanoi: "Mountie tiesi, että oli aika lähteä Quebeciin, ja kun hän näki minun valmistelevan muita koiria hän loukkaantui verisesti. Jos Mountie ei olisi saanut johtaa tiimiä hänen sydän olisi särkynyt, joten minun oli pakko jättää hänet."

Vuoden 1926 kesällä Beauvais pyydysti kolme kojootin pentua Ontariossa, Yläjärven pohjoispuolella. Sanomalehdissä näistä eläimistä puhutaan sanalla wolf tai timber wolf, mutta minun silmääni nämä ovat keskenkasvuisia kojootteja. Beauvais on voinut hyvinkin kutsua eläimiä sanalla wolf, mutta tarkoittanut silti kojoottia, koska kojootin vaihtoehtoisia nimiä ovat ainakin brush wolf ja prairie wolf. Kyseessä voi olla myös toimittajan virhe. Beauvais aikoi kouluttaa pennut rekikoiriksi. Tähän aikaan Mountie oli noin kymmenvuotias, joten kenties sen ikääntyminen oli ollut motivaattori löytää tilalle uusi superrekikoira.

Douglas Hains

 Tulevana  talvena pentujen koulutus aloitettiin ja ainakin yksi niistä suostui vetämään pientä rekeä, jonka kyydissä oli Beauvaisin poika. Kolme kojootin pentua tuotiin näytille Boston Sportsman's Show -tapahtumaan, jossa Beauvais esitteli niitä ystävänsä Douglas Hainsin kanssa. Toimittajan mukaan hansikkailla varustautunut Hains pystyi käsittelemään yhtä pentua ilman puremisen pelkoa, eikä pentu osoittanut pelkoa tai aggressiota vaikka yleisöä pörräsi sen ympärillä.

Arthur Beauvais

 Miesten projekti ei kuitenkaan lopulta johtanut mainittaviin tuloksiin. Koirat eivät hyväksyneet kojootteja, eikä niitä työ juurikaan kiinnostanut. Jäi mysteeriksi mitä kojooteille lopulta tapahtui. Miehillä olisi saattanut olla edes hieman parempaa onnea, jos he olisivat käyttäneet susia kojootin sijaan, sillä mitä olen kojoottien ja kojoottikoirien käyttäytymisestä lukenut, ne vaikuttavat paljon vaikeammilta ymmärtää ja kouluttaa kuin susi tai koirasusi.

Mikäli tällainen aihepiiri vielä kiinnostaa, olen aiemmin kirjoittanut esimerkiksi Frank Glaserin valjakkokoirasusista, joista Queenie sai vielä oman postauksensa. Blogista löytyy myös kaksi postausta Joe laFlammesta, joka myös käytti valjakossa susia ja kojootteja, mutta hän oli mielestäni täysin vastenmielinen henkilö.

Lähteet

*Evening Star 16.1.1927

*The Gazette 29.12.1923

*The Gazette 20.5.1924

*The Macon News 4.2.1930

*The Producers News 31.1.1930

*Richmond Planet 19.2.1927

*Richmond Planet 21.1.1928

Bono täytti 12v

 Tänään on Bonon synttärit. Vanha ukkeli täytti 12 vuotta, mikä on isolle koiralle jo korkea ikä. Koko tätä aikaa Bono ei kuitenkaan ole viettänyt kanssani, koska hän oli 3-vuotias kun hankin hänet. Valitettavasti en voi väittää ettei ikä näkyisi missään, mutta on hän silti ihan ookoossa kondiksessa ja tuskin on vielä hetkeen kupsahtamassa. Mitään rasittavaa liikuntaa ei enää harrasteta, päivän liikunta rajoittuu rauhallisiin köpöttelylenkkeihin. Lihakset ovat surkastuneet ja etenkin hajuaisti on kadonnut lähes täysin, myös kuulo on heikentynyt. Pakostakin sitä harva se päivä miettii milloinkohan se viimeinen päivä on edessä ja kuinka suunta on tästä eteenpäin vain alaspäin. On vaikeaa hyväksyä ja luopua, mutta onneksi tämä ei ole ihan heti edessä.

Huvin vuoksi laitan tähän mukaan aiemmat synttärikuvat. Aloin varsinaisesti juhlistaa Bonon synttäreitä vasta kun hän oli 8-vuotias, mutta en sen jälkeenkään ole mitenkään erityisemmin juhlistanut asiaa, kunhan jotain tavallista herkumpaa olisi tarjolla.

11v

10v

9v

8v

Kannechor - Koira kanavarkaana

Yksi Brian Plummerin lurcher-koirista. En tiedä mikä yksilö kyseessä.

 Olen tähän mennessä lukenut kolme Brian Plummerin kirjaa ja ne ovat olleet oikein viihdyttäviä. Hän kirjoittaa hyvin vaatimattomasti ja nokkelasti. Plummer (1936-2003) oli brittiläinen opettaja, metsästäjä ja koiramies, joka kirjoitti lukuisia kirjoja rottien, kanien ja kettujen metsästyksestä, sekä hän kehitti rodun  plummerinterrieri, joka tosin ei koskaan saavuttanut suursuosiota. Rodulla on yhä kasvattajia ja rotuyhdistyksiä, mutta uskon sen pysyvän vain harvojen suosimana erikoisuutena ja hiipuvan lopulta kokonaan. Plummer halusi tuoda metsästysviettejä takaisin lucasinterrieriin ja risteytti niihin muita rotuja, jolloin niitä ei enää hyväksytty puhdasrotuisiksi ja Plummerin versiosta tuli sporting lucas terrier. Plummerista on myös tehty muutama tv-dokumentti. Ihan turhasta ukosta ei siis ole kyse, vaikka hän oli vähintäänkin erikoinen.

Terrierien lisäksi Plummer kasvatti elämänsä aikana muun muassa valkoisia saksanpaimenkoiria ja lurchereita. Lurcher on etenkin Iso-Britanniassa ja Irlannissa erittäin suosittu löyhä koiratyyppi, joita käytetään kanien ja kettujen metsästykseen. Nämä koirat ovat roturisteytyksiä, joiden sukupuut voivat olla tiedossa pitkälle ja koiria kasvatetaan työ-ominaisuudet edellä. Lurcherin värit ja karvanlaadut voivat olla mitä vain maan ja taivaan välillä. Perinteinen lurcher on jonkin (yleensä brittiläisen) vinttikoiran ja paimenkoiran sekoitus. Näillä yhdistelmillä yritetään luoda koira, jolla on vinttikoiran nopeus ja paimenkoiran älykkyys. Jos mukaan halutaan vielä voimaa ja taisteluhalua, voidaan lisätä esimerkiksi staffordshirenbullterrieriä ja lopputulos on bull lurcher. Kahden tai useamman eri vinttikoiran risteytys ilman muita koiratyyppejä on long dog.

Varmasti tulevaisuudessa tulen kertomaan kunnollisemmin Plummerin terriereistä ja "lurkkereista", mutta tällä kertaa halusin tarttua ihan pieneen tiedonmuruun, joka löytyi hänen kirjasta Merle: Start of a Dynasty. Kirjassa Plummer kuvailee kannechor-koiria, joka oli minulle aivan uusi juttu, eikä netistä löytynyt mitään tietoa aiheesta, paitsi yhdellä staffikasvattajalla oli tämä sana kennelnimenä.

Iso-Britanniassa on paljon romaneja, eli mustalaisia, jotka viettävät vapaata elämää kulkemalla vankkurilla ja karavaanilla paikasta toiseen (EDIT: Brittein saarilla on myös kantaväestöä, jotka elävät kiertolaiselämää ja joita kutsutaan traveller-sanalla, Plummer kuitenkin puhui nimenomaan romaneista ja osasi tehdä eron näiden ryhmien välillä). Kuten varmasti muissakin maissa, joissa mustalaisia on, on brittiläisillä mustalaisilla omia tapojaan ja sanojaan. Plummerilla ei ollut tästä ihmisryhmästä paljoa hyvää sanottavaa, mutta hän oli hyvin kiinnostunut heidän katoavasta elämäntyylistä, kielestä ja etenkin heidän koirista, joista kerrottiin lukemattomia tarinoita. Aito romani-lurcher oli niin älykäs ja tehokas, että se helposti pystyi ruokkimaan koko perheen. Romanien matkatessa kuski saattoi äkätä kaniinin, jolloin lurcher päästettiin irti. Muiden mailla salametsästäminen ei ollut minkäänlainen ongelma hiljaisen koiran kanssa, joka nappasi saaliin tehokkaasti ja sen jälkeen tuli kuuliaisesti takaisin. Parhaimmat koirat juoksivat yksin salametsästämään muiden maille ja taitavasti metsänvartijoita vältellen palasivat kotiin saaliin kanssa. Plummer vietti nuoruutensa lukemalla liioittelevia kirjoja näistä romanikoirista ja hänelle syntyi pakkomielle löytää sellainen itselleen. Erityisesti hän piti merleistä koirista, koska hänen ystävä oli vakuutellut hänelle ettei kukaan varasta merleä, sillä jokaiselle yksilölle uniikit laikut tekisivät koirasta liian helposti tunnistettavan.

Kannechor ei ollut rotu, vaan kanavarkaana toimiva koira, jollaisia romaneilla huhuttiin olevan. Lainaan Plummerin eläväistä kuvausta, mutta tiivistän jonkin verran:

"Fathom on koira, joka mustalaisten keskuudessa tunnetaan kannechorina - kanavarkaana, joka etsii, ottaa kiinni ja tuo kotiinsa toisten ihmisten kanoja - ja painotan niiden olevan toisten ihmisten, sillä jos kyseessä olisi vain kanojen hätyyttelyä olisi tapa helppo kouluttaa pois. Unohtakaa mielikuva koirasta, joka kävelee siipikarjaa täynnä olevalle farmille jakamaan kuolemaa ja tuhoa kaikille sen asukeille. Sellainen koira ei ole kannechor. Kannechor on jotain erilaista, sillä hän on mestarivaras konnakoirien keskuudessa, rosvo, joka kiitää läpi maaseudun jäämättä kiinni, vaikka näyttää täydelliseltä takan äärellä lepäävältä lemmikiltä.

Katso kuinka aito kannechor työskentelee ja näet taidon, joka jättää kaikki muut koirien teot varjoonsa. Katso kuinka hän kävelee kanssasi tähän asti ystävällisen maanviljelijän tiluksilla, jättäen ympärillä lepattavat kanat huomiotta. Katso kuinka hän tarkoituksella pyrkii olemaan huomaamatta kanoja, kääntäen päänsä jotta ei näkisi niiden typerää, höyhenistä hysteriaa. Mutta varo tätä huiputtajaa, tätä koirien Juudasta.

Kun poistut tilalta huomaat kuinka koira on vastahakoinen lähtemään kanssasi. Teeskentele ettet huomaa koiraa, käännä katseesi pois hänen hiipivästä askelluksesta. Katso kuinka hän hitaasti palaa maatilalle, kuinka hän jännittyy lähestyessään saalistaan, maha melkein maata laahaten, jalat taipuneina kuin ponkaisuun valmistuvalla kissalla. Katso tuota melkein rumaa jännitystä, joka saa koko kropan värisemään hämähäkinverkkoon tarttuneen lehden lailla, mutta ennen kaikkea katso hänen valitsemaa uhria, jonka hän on suuresta parvesta valinnut. Todennäköisesti se ei ole häntä kaikkein lähinnä ruokaileva kana, joka tottumattomaan silmään ei erotu mitenkään muusta parvesta. Todennäköisesti uhri on kana jonka olet tönäissyt tieltäsi kengän kärjellä, tai kana jonka olet siirtänyt leposijaltaan portin päältä. Katso nyt, sillä tämä on se yksilö jonka hän on valinnut huomionsa kohteeksi, katso kun hän luikertaa sitä kohti, enemmän käärmemäisenä kuin koirana, napaten linnun yhdellä loikkauksella, ja hiljentäen sen kotkotukset harkitulla paineella rintakehään - paineella, joka ei riitä tappamaan, mutta ajaa kaiken ilman keuhkoista ulos jolloin varoituskiekunta tukahtuu linnun kurkkuun. Katso kuinka koira kiirehtii kotiin, käyttäen jokaista puskaa, seinää, liiteriä, ja estettä suojanaan välttääkseen paljastumista. Kana on yhä elossa kun hän tiputtaa sen ovellesi, tai mikä pahempaa, jos hän löytää sinut matkan varrelta, painautuen kättäsi vasten pyytäen sinua vastaanottamaan hänen aarteensa, saaden sinut häpeämään ja tuntemaan olevasi hänen vastahakoinen rikoskumppani."

Fathom.

Legendojen romani-lurcheria etsiessään Plummer kävi katsomassa useita pentueita, joiden myyjät ylistivät koiriaan maasta taivaisiin. Plummer pettyi monta kertaa. Appleby-in-Westmorlandissa järjestetään vuosittain suuri Appleby Horse Fair -markkina, jossa romanit myyvät pääasiassa hevosia ja hevostarvikkeita. Plummer osallistui markkinoille voidakseen tavata aitoja romaneja ja heidän koiriaan. Hän tapasi noin 80-vuotiaan Charlie Ingramsin, tunnetun romanin, joka oli karismaattinen tarinankertoja ja kansansa historian tietäjä. Innokas Plummer kyseli tarujen koirista ja Ingrams vain nauroi ja pudisteli päätään. Kirjojen koirat olivat fantasiaa. Kyllä erittäin älykkäitä romanikoiria oli, kannechoreja myös, mutta ne eivät olleet koulutuksen tuloksia, vaan syntymästään lahjakkaita. Niiden vaistoja ja luonnonlahjakkuutta hyödynnettiin, mutta ei koulutettu.

Ingrams kertoi omasta kannechoristaan, jonka oli omistanut monta vuotta sitten Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan välissä. Koira oli ollut hyödytön rusakkojen ja kanien metsästyksessä, mutta verraton kanavaras. Ingrams oli harrastanut kukkotappeluita ja siihen aikaan paras kukkotappeluttaja oli eräs Ryland, sekaverinen romani, jolla oli oma verilinjansa erittäin hyviä tappelukukkoja, jotka tappoivat vastustajansa ennen kuin toinen oli päässyt edes aloittamaan. Ryland voitti kaikki Walesista Skotlantiin, romanit, valkoiset, lääkärit, lakimiehet, opettajat, kenet tahansa laittomasta toiminnasta kiinnostuneen. Rylandin kukko oli tehnyt Ingramsin linnuista hakkelusta. Ingrams oli halunnut ostaa häneltä kukon, mutta sai osakseen vain räkäistä naurua. Ryland ei suostunut myymään edes munia ravistamatta niitä ensin, sillä ravistetut munat eivät kuoriudu.

Siispä eräänä päivänä Ingrams otti koiransa mukaan vieraillessaan Rylandin karavaanilla. Ryland esitteli ja kehuskeli lintujaan, kertoi ylpeänä niiden suvusta ja saavutuksista. Ryland ojensi lintujaan pideltäviksi, myös kanojaan, sillä hänen kanatkin tappelivat. Ingrams kuitenkin tarkoituksella otti vain yhden linnun syliinsä, kukon, joka oli voittanut kuusi ottelua ja oli pahasti runneltu, mutta ei kuolettavasti. Ryland ei olisi ikinä myynyt sitä, ja Ingrams lopulta lähti paluumatkalle. Puoli mailia myöhemmin Ingrams nyökkäsi koiralleen, joka kipitti oitis Rylandin leirille ja palasi tuo samainen kukko suussaan. Kukko rääkyi vihaisena, mutta koira ei ollut vahingoittanut sitä. Se pystyisi hyvin tappelemaan ja astumaan kanoja. Kukko piilotettiin tutun maatilalle, eikä Ryland voinut todistaa Ingramsin olleen varas. Lumoutunut Plummer halusi tietää mitä koiralle tapahtui. Ingrams kertoi vaihtaneensa koiran moottoripyörään, jälleen romuttaen Plummerin nuoruuden kirjoista saadut mielikuvat - kirjojen mukaan romanikoiria ei myyty mistään hinnasta!

Plummer kuitenkin sai jalostettua kelpoja lurchereita omin voimin, joista osa oli luonnostaan kannechoreja. Näitä olivat ainakin Penguin, sen tytär Fathom, ja Fathomin poika Woolly. Taito vaikutti perinnölliseltä, mutta nosti päätään sukulinjassa arvaamattomasti. Hänen paras lurcherinsa, Merle, ei ollut kanavaras. On vähän hämmentävää miksi Plummer ylipäänsä oli niin kiinnostunut kannechoreista ja halusi sellaisia itselleen, sillä tällainen koira johti vääjäämättä ongelmiin naapureiden ja lain kanssa. Plummer oli erittäin kiinnostunut kielistä, historiasta ja työkoirista, joten kenties hän ei halunnut tällaisten koirien kuolevan sukupuuttoon modernisoituvassa maailmassa.

Fathom etenkin oli ongelmallinen. Plummer ei varsinaisesti ulkoiluttanut sitä, vaan päästi sen joka päivä vapaaksi. Harva se päivä Fathom toi kodin kuistille saalistamansa kanin ja piilotti sen omistajansa saappaiden taakse. Tämä oli lähinnä miellyttävä yllätys. Tosin kerran Fathom pudotti elävän kanin kuistille, tässä ei normaalisti olisi ollut mitään erikoista, mutta tämä oli rotukani jolla oli näyttelyrengas jalassaan. Alueella levisi uutisia vandaaleista, jotka olivat rikkoneet lasten kanikoppeja. Plummer ei päästänyt Fathomia vapaaksi ennen kuin puheet kadonneista lemmikkikaneista laantuivat.

Plummerin lähettyvillä eli paljon sepel- ja turkinkyyhkyjä, jotka houkuttelivat paikalle metsästäjiä. Plummer vältti Fathomin päästämistä vapaaksi metsästysaikaan, mutta kolmantena päivänä hän otti riskin ja päästi koiran ulos. Kahdesti tai kolmesti tuona päivänä koira kopautti ulko-ovea päällään ja seisoi kuistilla kyyhky suussaan. Myöhemmin kuistille ilmestyi vihainen metsästäjä, joka raivoissaan potkaisi kuistilla lojuvan anorakin sivuun, paljastaen sen alla olleen kasan ammuttuja kyyhkyjä. Hänen ampumia kyyhkyjä, jotka Fathom oli varastanut hänen säkistään. Ja jotta syyllisestä ei olisi epäilyksen häivää juuri sillä hetkellä Fathom ilmestyi paikalle uusi kyyhky suussaan!

Eräänä perjantaina Plummer asettui nokosille työpäivän jälkeen ja päästi koiransa ulos. Pari tuntia myöhemmin hän heräsi ruokkimaan koirat, mutta Fathomia ei näkynyt. Koiraa ei näkynyt aamullakaan. Huolestunut Plummer kävi kylällä ostoksilla, ja palatessaan illalla Fathom oli palannut ja makasi tuijottaen kuistin nurkassa lojuvaa anorakkia. Takin sisuksista tuijotti kolme bantam-kanaa, jotka Plummer tiesi heti kuuluvan erilaisista rotulinnuistaan ylpeälle Richard Jacobbsille. Fathom ei päästänyt niitä silmistään ja tuhahti niille varoittavasti heti jos ne yrittivät karata. Koira oli viettänyt koko yön varastaen Jacobbsin kanoja, joskin oli mysteeri miten se oli saanut ne pysymään kuistilla sillä se pystyi kantamaan vain yhtä kanaa kerrallaan. Plummer laittoi kanat laatikkoon ja Fathom mukanaan ajoi Jacobbsin luo. Jacobbs oli raivoissaan, joskin ihmeissään miten kanat eivät olleet lainkaan vahingoittuneita. Plummer koki tilanteen sen verran painostavana, että Jacobbsin edessä löylytti Fathomia ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fathomia ei tämän jälkeen päästetty ulos ilman valvontaa.

Lähteet
*Merle: Start of a Dynasty (Brian Plummer, 1982)
*Omega (Brian Plummer, 1984)

Susisaagan selviytyjät

Olin suunnitellut tämän jutun ilmestyvän tulevassa Tähdenlento-lehdessä, mutta sinne tuli niin paljon materiaalia (mikä on hyvä asia!), että jouduin siirtelemään osan jutuistani ensi vuoden numeroihin. Tämä juttu ei aiheeltaan liittynyt mitenkään tulevien numeroiden teemoihin (ei toki kaiken tarvitse), ja olen jo suunnitellut kaikkea muuta ensi vuodelle, joten laitankin nyt tämän blogiin. Sori Murojakille, joka oikoluki tämän turhaan!

Hopeanuolen susisaaga (pokkarit 14-18) on lähes täysin lakaistu maton alle, ja tätä aihetta on aiemminkin käsitelty Tähdenlennossa nro 18. Silloin pohdittiin, onko saagan tapahtumat todellakin pyyhitty pois Ginga-sarjasta, vai onko niistä jäänyt jäljelle edes pieniä jälkiä.

Tällä kertaa pohdimme, mitä tapahtui saagan susille. Toiko Takahashi sukupuuttoon kuolleet japaninsudet takaisin tarinaansa vain tappaakseen ne jälleen hetkeä myöhemmin?

Saagan lukeneet tietävät, että lopputaistelussa Hokkaidōlla sekä Reiman johtamat Susien Monarkian

sotajoukot että Gaian Mustien Susien Imperiumin sotajoukot kuolivat tulivuorenpurkauksessa. Vain neljä sutta jäi henkiin: Hyōma, Retsuga ja kaksi nimetöntä sutta. He liittyivät Ōun armeijaan, mutta heitä ei tämän jälkeen näytetty sarjassa. Emme tiedä kuolivatko he tai lähtivätkö he omilleen jossain vaiheessa Hopeanuoli- ja Weed-sarjojen välillä olevassa aikahypyssä.

Olisiko selviytyjiä kuitenkin voinut olla enemmänkin? Saaga antaa ymmärtää susien olevan sukupuuton

partaalla, ja ne olivat onnistuneet salaamaan olemassaolonsa niin ihmisiltä kuin koirilta. Täten niiden pitäisi olla hyvin harvinaisia, mutta saagan susilaumat ovatkin yllättävän suuria.

Pelkästään Thousand Dragonilla oli (väitetysti) tuhat alaista, joiden tehtävänä oli kiipeillä toistensa päälle muodostaakseen jättimäisen susikallion, joka vartioisi heidän valtakuntansa sisäänkäyntiä. En itse usko muodostelmassa olleen kirjaimellisesti tuhat sutta. Tämä on todennäköisesti ollut liioittelua, jolla on saatu vastustaja pelkäämään. Silti muodostelma on vaatinut hyvin monta sutta toimiakseen, puhumme vähintään kymmenistä, kenties jopa sadasta yksilöstä.

Mitä Thousand Dragonin sotureille sitten tapahtui? Retsuga nostatti trombin, joka hajotti muodostelman ja kuljetti sen sudet pois taistelutantereelta. Vain Thousand Dragon jäi hölmistyneenä paikalleen. Emme näe hänen sotureitaan enää tämän jälkeen, ja lukijat ovat todennäköisesti olettaneet heidän kuolleen trombin laannuttua ja susien tippuessa maahan. Emme kuitenkaan nähneet tätä tapahtuvan. Jonnekin trombi kuljetti sudet, mutta minne, ja kuinka korkealta he lopulta putosivat maahan? Heitä oli niin paljon, että pakostakin mietityttää, olisiko osa heistä selvinnyt hengissä.

Tämän jälkeen Thousand Dragon tarttuu Reimaan kiinni ja raahaa hänet syvään kuiluun, joka johti Imperiumin valtakuntaan. Gin sotureineen seuraa perässä. He löytävät Reiman, joka kertoo antaneensa Thousand Dragonille yhden iskun, jonka jälkeen Thousand Dragon katosi. Tämän perusteella ei kuulosta

siltä, että susi olisi kuollut, vaan paennut. Häntä ei tämän jälkeen nähdä. Kenties hän kuoli tulivuoren purkauksessa, kenties ei.

Myös Alamaailman kymmenen taistelijan komentajan, Mugenin, kohtalo jää arvoitukseksi. Kun Gin sotureineen oli päihittänyt Alamaailman kymmenen taistelijaa, Mugen lähti karkuun. Reima arveli, ettei Mugen palaisi Gaian luo, koska Gaia ei jätä epäonnistujia eloon. Jos Reima on oikeassa, Mugen voisi olla

elossa. Ehkä myös Thousand Dragon jätti Imperiumin pelätessään Gaian reaktiota?

Jäikö sitten Reiman laumasta eloon ketään muita Ōun riveihin liittyneiden neljän soturin lisäksi? Oletettavasti kaikki muut Hokkaidōlle lähteneet sudet kuolivat, mutta ottiko Reima todellakin koko laumansa mukaan sotaretkelle? Ottaen huomioon, miten järkyttyneitä Reiman joukot olivat nähdessään

Gaian pentusoturit, voidaan olettaa, ettei Reima pakottanut keskenkasvuisia susia taisteluun. Mikäli Reiman laumassa oli pentuja, jäivät ne varmasti kotiin sodan ajaksi. Todennäköisesti kotiin jätettiin myös pentujen äidit, kenties kaikki nartut. Crossia lukuun ottamatta nartut eivät saaneet taistella Rikin laumassa, ja ehkä myös Reima noudatti tällaista moraalia.

Mahdollisia selviytyjiä on yllättävän monta. Emme myöskään voi varmasti sanoa, etteikö

tulivuorenpurkauksesta olisi voinut selvitä monikin susi hengissä, mutta he eivät vain liittyneet Ōun

armeijaan. Ehkä useampikin Gaian sotureista vältti purkauksen, mutta nähdessään keisarinsa kuolevan he hylkäsivät taistelun ja pakenivat.

Fanitarinoissa kaikki on mahdollista, ja susisaagan hukkien epäselvät kohtalot ovatkin oivaa materiaalia

niihin. Esimerkiksi itse olen kirjoittanut Reimalla olevan tytär Tengu, ja Raezlan fanitarinoissa esiintyy Gaian tytär Theia.

Tähdenlento 20

Kannen tekijä KaaoksenKorppi

 Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ilmestyi postilaatikkoon viime perjantaina. Kyseessä on peräti 20. numero, mikä on melkoinen saavutus ja osoitus yhdistyksen ja Hopeanuoli-fanituksen elinvoimaisuudesta. Tämä on myös 15. numero, jossa toimin päätoimittajana - onko tämä sitten osoitus minun elinvoimaisuudesta, vai oman elämän puutteesta? Ehkä enemmän sitä jälkimmäistä. Oli miten oli, mielelläni jatkan yhä tätä hommaa. Etenkin kun lehdet ovat nykyään niin laadukkaita ja niistä kehtaa olla ylpeä. Todella hieno numero tuli jälleen. Tämä on myös paksuin Tähdenlento tähän mennessä!

Tuntuu, että nykyään sanon jokaisen uuden numeron olevan suosikkini. No kun ne onkin, oikeasti! Tämäkin pomppasi heti suosikkien kärkeen. Teemana oli kauhu, joka olikin minulle mieluinen aihe ja olin odottanut sen valintaa kuin kuuta nousevaa.

Kauhuun liittyen kirjoitin Kurojakin ja Harppuunakarhun hahmoesittelyt. En alunperin monta vuotta sitten ymmärtänyt hahmoesittelyiden pointtia, mutta nykyään jopa tykkään tehdä näitä ja ymmärrän myös miksi joku haluaisi näitä lukea. On ihan kivaa plärätä mangoja uudestaan ja kirjoittaa hahmon teoista ja triviasta, siinä oppii ymmärtämään hahmoa uudella tasolla. Tein listauksen top 15 karmeimmasta kuolemasta, kattaen kaikki suomennetut Ginga-sarjat. Näin jälkiviisaana olisi pitänyt aloittaa vähiten karmeimmasta ja laittaa se ykkönen jutun loppuun - mutta samapa tuo.

Kauhuteema antoi minulle oivan tekosyyn kirjoittaa parista lempielokuvastani. Dog Soldiers on loistava kauhutoimintapläjäys, jota aina suosittelen jos siihen on pieninkin mahdollisuus. Hiidenpata on todella mielenkiintoinen harha-askel Disneyn historiassa. Hiidenpata ei ole varsinaisesti erityisen mahtava elokuva, siinä on paljon paranneltavaa, mutta se on hirvittävän kiinnostava tapaus ja siinä on harvinaisen ikimuistoinen pahis. Hiidenpadasta on vuosien varrella muodostunut itselleni pieni pakkomielle. Olikin mukavaa päästä kertomaan kaikenlaista nippelitietoa siitä. Taittaja teki näille kahdelle artikkelille tosi hienot sivut.

Sattumalta olin somessa törmännyt mainokseen Moona Keckmanin Thora-kirjasta. En silloin ajatellut asiaa sen enempää, huomasin vaan kirjalla olevan hieno kansi. Myöhemmin törmäsin kirjailijaan Instagramissa ja silloin päätin kysyä haluaisiko hän tehdä haastattelun Tähdenlentoon. Hänen kirjansa voisi kiinnostaa meidän kohderyhmää, sillä se on ihmissusista kertova fantasiaromanssi (ei siis kuulu kauhugenreen, minkä vuoksi sitä ei merkitty teemaan kuuluvaksi sisällysluettelossa). En itse ole kirjaa lukenut kuin ehkä 1/3 verran ja täytyy todeta, että vaikka kirjailija on taitava kirjoittamaan, ei kirja ole minun makuuni, sillä se sisältää turhan kliseisiä alfa-, beta- ja omega-rooleja, ja lähes koko sisältö pyörii romanssin ympärillä. Olen silti hyvin tyytyväinen kun sain haastattelun mukaan monipuolistamaan lehteä ja pienellä tavalla pystyin tukemaan nuorta kirjailijaa. Kirja on julkaistu vuonna 2023 joten kyseessä on todella tuore tapaus.

Muiden kirjoittajien juttujen joukossa erityisen kiinnostava oli Vivyn kertomus Yoshihiro Takahashin nimikirjoitustilaisuudesta, jossa hän pääsi myös haastattelemaan herraa Sarjainfo-lehteen. Tämä Takahashin viimeisin neljän päivän mittainen vierailu Suomessa oli merkittävä tapahtuma, joten halusin siitä kattavan raportin ja Vivy kirjoitti oikein kiinnostavan tekstin. Raezla kirjoitti hyvää pohdintaa susisaagan kauhuelementeistä ja hän kirjoitti myös lyhyellä varoitusajalla kivan fanitarinan. Fanitarinoita on lehdessä aika harvoin, olisi kivaa saada niitä mukaan useammin.

Rotuesittelyjä oli kaksi: kainkoira ja galgo espanol. Kainkoiria on varmasti kaivattu, ovathan ne suuressa roolissa Ginga-sarjoissa. Monipuolisuuden nimissä on kuitenkin hyvä ettei rotuesittelyissä aina olisi ikuisia pystykorvia ja paimenkoiria, joten galgot olivat tervetullutta vaihtelua. Olin aluksi huolissani olisiko kaksi koirarotuesittelyä samassa numerossa liikaa, mutta ei se haitannut ollenkaan.

Olen hyvin tyytyväinen tähän numeroon. Teema tulee tarpeeksi esille ja lehdessä on paljon erilaisia aiheita, joista ainakin nimikirjoitustilaisuuden raportti ja kirjailijan haastattelu olivat ajankohtaisia. Suuri kiitos Vivylle myös hänen työstään sponsorivastaavana. Hän on hankkinut uusimpiin lehtiin monta mainostajaa, ja täten hankkinut yhdistykselle lisää rahaa ja uudet mainokset ovat tehneet lehdestä asteen ammattimaisemman näköisen.

Lehti tulee hieman myöhemmin tarjolle Hopeapuotiin ja sen voi myös ostaa yhdistyksen pöydältä eri tapahtumista.

Karhukoirien salainen tekniikka

Riki leikkaa Gakin varpaat irti.

Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 15.

Zetsu Tenrō Battōga on Gingan karhukoirasuvun ehdottomasti tunnetuin ja vaarallisin tekniikka (fanien keskuudessa tunnettu myös lempinimellä "Lentävä sirkkeli"). Sekä Hopeanuoli-animessa että mangassa Riki opettaa sen Ginille, kertoen tekniikan olevan sukupolvelta toiselle siirtynyt karhukoirien erikoisuus. Hyvin pian taidon opetettuaan Riki haavoittuu kuolettavasti, ja animessa hänen kuolemansa on hyvin koskettava.

Toisin on kuitenkin alkuperäisessä mangassa, jossa Rikin kuoleman herkkä tunnelma pilataan hänen alkaessa sekavasti höpöttää pahuuden hampaista. Riki varoittaa ettei Gin saisi enää käyttää tekniikkaa, muuten paholaiset pahuuden hampaineen tulisivat etsimään hänet. Hämmentynyt Gin miettii isänsä viimeisiä sanoja vielä pitkään.

Animeen ei otettu mukaan susisaagaa, joten Rikin viimeistä varoitusta ei myöskään esiintynyt animessa. Pahuuden hampailla Riki viittasi susiin, ja mangassa käy ilmi, että Zetsu Tenrō Battōga onkin oikeasti susien salainen tekniikka. Viisi vuotta sitten Fūga-susi oli karannut noidutusta metsästä, koska ei ollut halunnut kostaa ihmisille. Muut sudet lähtivät hänen peräänsä ja ajoivat Fūgan nurkkaan, jolloin yllättäen Riki syöksyi Fūgan avuksi ja päihitti hänen vainoajansa. Kiitoksena tästä Fūga opetti Rikille susien mahtavimman tekniikan.

Zetsu Tenrō Battōga ei siis ollutkaan karhukoirien tekniikka, mutta oliko jotain sen kaltaista koskaan olemassakaan? Ilmeisesti oli, sillä jo pokkarissa 12 on maininta tästä. Taistellessaan Akakabuton kaksoisolentoa, Gakia, vastaan Riki sanoo: "On aika näyttää, miksi karhukoirat ovat selvinneet nykyaikaan asti! Karhukoirilla on satojen vuosien historia! Sukupolvesta toiseen karhukoirat ovat varjelleet salaista tekniikkaa!" Tämän jälkeen Riki kiihdyttää huikeaan nopeuteen, hohtaen valkoista valoa, ja lävistää Gakin etutassun varpaat, jotka lentävät irti.

Myöhemmin Riki käyttää samaa iskua saapuessaan viimein Suureen taisteluun. Ouun armeija näkee taivaalla saman vaalean välähdyksen ja hetkessä Akakabuton kätyrin pää lentää irti. Riki ja Gin tekevät iskun myös yhdessä, kumpikin hyppää ilmaan, ja ilmassa he asettavat etutassunsa yhteen, ponnistaen sitten eri suuntiin nopeasti viiltämään Akakabutoa kummaltakin puolelta.

Tämän iskun nimi on Shiroi Senkō, eli valkoinen välähdys. Zetsu Tenrō Battōga on ehdottomasti Rikin ja myöhemmin hänen jälkeläistensä voimakkain tekniikka, mutta todellisuudessa se ei ollut karhukoirasuvussa vuosisatoja kulkenut erityisominaisuus. Sen sijaan vaikuttaisi siltä, että Shiroi Senkō olisi ollut tämä myyttinen erikoisisku, joka kuitenkin on ironisesti jäänyt sittemmin unholaan paljon vaikuttavamman lainatun battōgan tieltä.

Pariisin ihmissyöjäsudet

Ernest Thompson Setonin taitava piirros Courtaud-sudesta johtamassa hyökkäystä.

Eurooppalaisissa kansantaruissa sudella on erittäin huono maine. Iso paha susi söi Punahilkan isoäidin, susi puhalsi kolmen pikkuporsaan talon nurin, susi pukeutui lampaan vaatteisiin, ja pimeyden voimien avulla lempeinkin ihminen saattoi muuttua ihmissudeksi. Varoittavien satujen lisäksi menneisyydestä voi löytää lukuisia tarinoita susista, jotka ovat hyökänneet ihmisten kimppuun ja jopa tappaneet ihmisiä. Susia on pelätty suorastaan hysteerisesti. Tämä pelko on vieläkin voimakasta, vaikka vaaralliset kohtaamiset suden kanssa ovat tänä päivänä erittäin harvinaisia.

Rakastan susia. Ne ovat minulle metsänkoiria, ja aito koiraihminen rakastaa myös koiran villiä sukulaista. Mutta tiedän niiden olevan eläimiä, tarkemmin sanoen petoeläimiä. Nälkä on nälkää ja myös me ihmiset olemme tehty lihasta. Se, että eläin tajuaa tämän, ei tee eläimestä pahaa. Toivon ehkä turhaan, että susivihaajat eivät innostuisi tästä tekstistä ja linkittelisi sitä todisteena suden vaarallisuudesta.

Tämänkin uhalla halusin kuitenkin kirjoittaa Pariisin ihmissyöjistä. Kyseessä on kiehtova historiallinen tapahtuma, joka varmasti kiinnostaa monia ja on harvoin esillä. Nykyään moni susien ihailija ja luonnonsuojelija suhtautuu suteen liiankin fanaattisen puolustelevasti, ja tämäkin on huono ääripää. Jotkut väittävät jopa ettei terve susi ole koskaan hyökännyt ihmisen kimppuun, vaan kyse on aina ollut vesikauhuisesta sudesta tai koirasudesta - tämäkään ei yksinkertaisesti ole totta. On tärkeää muistaa, ilman kiihkoilua suuntaan tai toiseen, että sudet ovat eläimiä, eivät sen enempää tai vähempää - eivätkä minkään jalon aatteen symboleja tai pahuuden ruumiillistumia.

Vaikka nykyään sudet karttavat ihmistä, ei historian kirjojen mukaan asia aina ollut näin. Satoja vuosia sitten asutus on ollut harvempaa, tuliaseet harvinaisempia ja tehottomampia. Köyhä, yksinäinen maanviljelijä, jolla on ollut aseenaan vain talikko, kirves tai puukko, ei ole ollut kummoinen vastustaja sudelle, saati sitten kokonaiselle laumalle. Vielä helpompia kohteita ovat olleet lapset. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä yleisempiä tuliaseista on tullut, ihmisten väkiluku on kasvanut ja asumme lähempänä toisiamme, kaupungeista on tullut valaistuja kellon ympäri, metsiä on raivattu. Lähes aina kun susista aiheutui harmia järjestettiin suuria ajojahteja, joiden aikana tapettiin niin monta sutta kuin mahdollista. Susia myrkytettiin, niille viritettiin jalkarautoja ja niitä houkuteltiin piikkikuoppiin. Aina kun jokin rohkea susi uskaltautui ihmisten lähettyville, se lopulta tapettiin. Tällä tavoin, systemaattisella hävittämisellä, on ihminen puolivahingossa jalostanut villistä sudesta aremman eläimen, koska vain ihmistä välttävät sudet jäivät henkiin.

Etenkin Ranskassa on tapahtunut hätkähdyttävän paljon suden hyökkäyksiä (aiheesta voi lukea lisää tästä Jean-Marc Moriceaun tutkimuksesta). Näistä kuuluisin on väitetysti yli sata ihmistä tappaneen Gevaudanin pedon tapaus, vaikkakin tutkijat eivät ole samaa mieltä pedon eläinlajista, tai oliko kyseessä usea eläin, tai eläin laisinkaan. Paljon ennen Gevaudanin petoa Ranskassa oli toinenkin merkittävä ihmissyöjäsusien tapaus. Hyökkäys kohdistui peräti pääkaupunkiin. Koska Pariisin ihmissyöjät elivät 1420- ja 1430-luvuilla, todellakin historian hämärinä aikoina, on niiden tapaus dokumentoitu huonosti. Tarina on vuosisatojen saatossa värittynyt levitessään suusta suuhun, mutta sen pääpiirteet todennäköisesti pitävät paikkansa.

Merkittävä tietolähde on ollut tuntemattoman pariisilaisen kirjoittama Journal d'un bourgeois de Paris, johon oli kirjattu ylös Pariisin tapahtumia vuosien 1405-1449 ajalta. Teoksessa on suuri määrä muistiinpanoja sodan käänteistä, ruoan hinnoista, kulkutaudeista, ja kaiken tietomäärän joukossa kerrotaan hyvin arkisesti susien hyökkäyksistä. Jonain toisena aikana ihmissyöjäsudet olisivat varmasti saaneet paljon huomiota osakseen, mutta nyt ne olivat vain yksi kiusankappale sodan, tautien, nälänhädän ja muiden ongelmien joukossa. Kirjoittajaa voidaan pitää luotettavana lähteenä koska hän oli itse todistamassa tapahtumia, tai vähintäänkin kuuli niistä muilta pariisilaisilta.

Tiedossa olevat susien uhrit Ranskassa vuosina 1400-1918. Huimat 5379 tapausta jakautuvat nätisti kahtia terveiden ja vesikauhuisten susien kesken.
Kuva © Dewclouds / Wikimedia Commons

Ernest Thompson Setonin maalaus vuodelta 1892. Maalaus ei liity mihinkään tiettyyn tapahtumaan.

Pariisin sudet elivät keskellä niin kutsuttua Satavuotista sotaa (1337–1453). Tämä on erittäin tärkeä seikka, sillä jatkuva sotiminen Ranskan ja Englannin kuningaskunnan välillä johti moniin asioihin, jotka mahdollistivat ihmissyöjäongelman ei pelkästään Pariisissa, vaan koko Ranskassa. Sotilaita kuoli nopeammin kuin heitä ehdittiin haudata. Silloinkin, kun kuolleet ehdittiin haudata olivat haudat matalia. Ruumiit houkuttelivat sudet paikalle helpon aterian toivossa. Ne kaivoivat ruumiit haudoista ylös tai söivät ihmislihaa suoraan taistelutantereilta. Yli sata vuotta kestävän sotimisen aikana lukemattomat susien sukupolvet oppivat yhdistämään mielessään ihmiset ruuanlähteiksi ja opettivat näitä tietoja pennuilleen. Jean-Marc Moriceaun tutkimus tukee teoriaa sotien ja ihmissyöjien yhteydestä: "Hyökkäysten ajallinen jakautuminen osoittaa toistuvan yhteyden aseellisiin konflikteihin, etenkin sisällis- ja ulkomaansotien loppuihin, kun suuria ruumismääriä jäi hautaamatta. Tämä vahvistaa monien esittämän teorian siitä, että sudet voivat siirtyä ruumiiden syönnistä elävien ihmisten syömiseen."

Myös kaikenlaiset kulkutaudit olivat vallanneet Pariisin ja ihmisiä kuoli jatkuvasti, jolloin kerjäläisten ja muiden "vähemmän tärkeiden" henkilöiden ruumiit lopulta vain heitettiin kaupunkia ympäröivän muurin yli. Mätänevät ruumiskasat kutsuivat susia kaupungin ympärille. Myös Pariisin markkinoille tasaisin väliajoin tuotava karja houkutteli susia. Sudet tekivät pesänsä Pariisin liepeille, ja alue, jossa nykyinen Louvren museo sijaitsee tunnettiin nimellä Remise des Loups ("Susien asuinsija").

Loputon sota oli vetänyt valtion resurssit vähiin, ja tavallisten kansalaisten joukossa vallitsi köyhyys ja kurjuus. Vahvimmat miehet olivat taisteluissa kuolemassa, joten peltoja ja karjaa vahtivat naiset, lapset ja vanhukset. Riista metsästettiin (ja salametsästettiin) vähiin, jotta armeijaa ja nälkäisiä kansalaisia voitaisiin ruokkia. Kun metsistä loppui ruoka, oli susilla vielä suurempi houkutus tulla syömään ihmisten ruumiita. Kun kaikki resurssit ohjattiin sotimiseen, ei myöskään tarpeellisille korjauksille ja uudistuksille löytynyt rahaa. Tähän aikaan Pariisi oli vielä rajoittunut lähinnä Île de la Cité -saaren sisälle. Kaupunkia ympäröi muuri ja Seine-joki, jotka normaalisti olisivat olleet riittäviä pitämään pedot poissa, mutta muurissa oli reikiä, jotka varojen puutteiden takia olivat jääneet korjaamatta. Ruoan toivossa sudet saattoivat uida Seinen yli, ja ihan kuin epäonnea ei olisi ollut tarpeeksi, jouduttiin kärsimään ennätyskylmistä talvista, jolloin Seine jäätyi ja sudet pääsivät helposti kävelemään Pariisiin.

Tällaisessa ympäristössä eli pelätty urossusi Courtaud ("Töpö"). Se oli lauman johtaja, muita susia suurempi, punertava ja helposti tunnistettavissa töpöhännän ansiosta. Courtaudin ulkonäkö on herättänyt epäilyksiä sen olleen koirasusi. Tätä on jälkikäteen mahdotonta todistaa. Suuri koko on voinut olla vain luonnon oikku tai ihmisten liioittelua. Punertava sävy on yleinen Euroopan susilla, erityisen voimakas se on iberiansusilla. Töpöhäntä on voinut olla synnynnäinen mutaatio, mutta todennäköisemmin toinen susi on voinut repiä sen irti taistelussa, tai häntä on voinut jäädä ansaan.

Punertava iberiansusi Pariisin eläintarhassa.
Kuva © Ansbertb / Wikimedia Commons

Courtaudin lauman kerrotaan syöneen useita ihmisiä. Anonyymi pariisilainen kertoi, että sudet olivat niin nälkäisiä, että ne ylittivät usein Seine-joen ja tulivat kaupunkiin etsimään ruokaa, ja heti kun ruumiit oli haudattu, olivat sudet kaivamassa niitä ylös yöllä. Välillä sudet tulivat Pariisiin joka yö. Ne tappoivat kaikki vahtikoirat. Susia saatettiin tappaa kolme tai neljä kerralla, ja niitä kuljetettiin näytillä pitkin Pariisia takajaloista roikottaen, kiitollisten kansalaisten antaessa metsästäjille kolikoita. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä susia oli paljon. Joulukuussa 1438 sudet söivät lapsen Innocens-nimisen paikan takana - oletan, että tällä tarkoitetaan Cimetière des Saints-Innocents -hautausmaata. Kävisi järkeen, että hautausmaalla ruumiita syöneet sudet olisivat tilaisuuden tullen hyökänneet lapsen kimppuun.

Susien rohkeus kasvoi ja etenkin Courtaudista tuli tunnettu pahantekijä, jonka tekoja kauhisteltiin kuin kyseessä olisi ollut ihmisrikollinen. Niin pelottava tämä susi oli, että tuli yleiseksi tavaksi kehottaa peltotöihin meneviä ihmisiä varomaan Courtaudia. Syyskuussa 1439 sudet tappoivat yhteensä neljätoista ihmistä, niin lapsia kuin aikuisia. Tapot sijoittuivat Montmartren kukkulan ja Porte Saint-Antoine -portin välille. Niin ihastuneita sudet olivat ihmisenlihaan, että karjalauman löytäessään ne hyökkäsivät paimenen kimppuun ja jättivät karjan rauhaan.

Marraskuussa 1439 Courtaud saatiin hengiltä. Sen ruumis laitettiin kottikärryyn, kita avoinna, ja sitä näyteltiin pitkin kaupunkia. Kaikki halusivat nähdä kuuluisan Courtaudin ruumiin. Susien hyökkäykset eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä 16. joulukuuta ne tappoivat neljä kotirouvaa, ja muutaman päivän kuluttua ne hyökkäsivät yhteensä seitsemäntoista ihmisen kimppuun, joista vain yksi jäi henkiin.

Tuntematon pariisilainen ei kertonut kuinka Courtaud tapettiin, eikä hän myöskään kertonut mitä ihmissyöjälaumalle lopulta tapahtui. Tarinan lopusta on useita versioita, joista osa on hyvin korkealentoisia. Yleisen version mukaan sudet houkuteltiin karjan ruhoilla ja verellä Notre-Damen katedraalin aukiolle, jossa ne piiritettiin, ja kivillä paiskoen ja talikoilla sun muilla työvälineillä sohien ne saatiin hengiltä.

Paljon dramaattisemman version loppuhuipennuksesta kertoi Ernest Thompson Seton kirjassaan Mainly About Wolves. Hänen mukaansa osa kirjan lyhyistä eläintarinoista oli täysin totta, osa täysin fiktiota, osa jotain niiden väliltä. Courtaudista kertoessaan hän myönsi värittäneensä tarinaa paljon. Turhauttavasti hän ei eritellyt mitkä juonenkäänteet olivat hänen keksintöjään, ja mitkä taas osa alkuperäistä kansanperinnettä, joka voisi perustua todellisiin tapahtumiin. Viihteen nimissä voin kuitenkin kertoa pikakelauksella hänenkin version, jossa saattaa olla jonkinlainen totuuden siemen, tai sitten ei.

Setonin kirjassa Courtaud on suuri sankari, susien kuningas, joka on mukana vielä lopputaistelussa. Seton oli suuri susien puolestapuhuja, eikä ihmisten syönti vähentänyt hänen ihailuaan, vaan pikemminkin hän ihaili Courtaudin älykkyyttä ja hurjuutta entistä enemmän. Toinen sankarihahmo on kaupungin vartijoiden kapteeni Boisselier (mahdollisesti täysin fiktiivinen henkilö), joka keksi suunnitelman, jolla susista päästiin eroon.

Boisselierin käskystä kahteen viikkoon kukaan ihminen tai eläin ei saisi poistua Pariisista tai tulla Pariisiin, eikä muurien yli saisi heittää jätteitä, jotta susilla ei olisi yhtään ruokaa. Kaikki jätteet piti kaataa Notre-Damen aukiolle, ja kaikki ruoaksi teurastettavat eläimet tuli teurastaa aukiolla, jotta veri ja suolet valuisivat maahan. Kaupungin muurilta alkaen rakennettiin kapea aidattu kulkuväylä, joka johtaisi aina Notre-Damen aukiolle saakka. Kulkuväylää pitkin raahattiin lehmän sisälmyksiä. Kun sudet tulisivat hajujen houkuttelemina aidattuun käytävään, olisi kaikkien kaupunkilaisten oltava hiljaa ja vain seurattava niiden etenemistä ikkunoista.

Suuresta nälästään huolimatta epäluuloiset sudet eivät halunneet kävellä kulkuväylää pitkin, ne saattoivat astella sisään, mutta pian singahtaa takaisin ulkopuolelle turvaan. Kymmenen päivän kuluttua kaksikymmentä lehmää tapettiin Notre-Damen aukiolla, ja tämä oli susille liian suuri houkutus. Viimein ne tulivat suurella joukolla käytävään, joka suljettiin niiden perässä. Susia oli satoja ja ne parveilivat hurjina katedraalin edessä. Kaikki pakotiet olivat suljettuja niiden ympäriltä. Boisselierin käskystä jousiampujat alkoivat lennättää nuoliaan susien niskaan. Lukemattomia susia kaatui, mutta niiden ovela kuningas Courtaud oli piiloutunut keskellä aukiota olevan suihkulähteen pilarin alle, jossa se oli täysin turvassa nuolisateelta. Suihkulähteen turviin oli hakeutunut myös kourallinen sen seuraajia, ja osa susista oli katedraalin kaarien suojissa.

Kun paniikissa juoksevat sudet oli saatu tapettua, ja jäljellä olivat vain Courtaud ja viitisenkymmentä sutta, päästettiin saman verran suuria metsästyskoiria irti niiden kimppuun. Puoli tuntia kestävän taistelun jälkeen kaikki koirat oli tapettu, eikä yksikään susi ollut kuollut. Tämän jälkeen Boisselier ja kourallinen miehiä lähestyivät susia keihäin ja miekoin. Suihkulähteen alla piilotelleet sudet keihästettiin, paitsi Courtaud, joka juoksi katedraalin suojiin. Lopulta vain Courtaud oli jäljellä, ja Boisselier halusi haastaa susien johtajan yksin. Samalla kun susi oli hyppäämässä häntä kohti Boisselier iski sutta keihäällä, jolloin keihäs lävisti suden, mutta liikkeen voimasta susi liukui sitä pitkin ja repi Boisselierin kurkun auki. Kumpikin kuoli vammoihinsa.

Kuten huomasittekin, Setonin versio on erittäin dramaattinen ja suhtaudun siihen täysin fiktiona. On toki mahdollista, että jotkin hänen juonenkäänteistään ovat voineet pohjautua kertomuksen ranskalaisiin versioihin, jolloin niillä voisi olla enemmän painoarvoa. Seton kirjoitti kirjan noin 500 vuotta ihmissyöjien kuoleman jälkeen, joten tarinalla on ollut paljon aikaa muuttua ja mutatoitua. Ajatus eeppisestä taistelusta katedraalin edessä on sykettä nostattava ja ansaitsee tulla kuuluksi, vaikka se täyttä höpöhöpöä olisikin. Tästähän saisi tehtyä todella jännittävän elokuvan! Fiktiosta puheen ollen Pariisin susista on olemassa toinenkin fiktiokirja, Daniel P. Mannixin The Wolves of Paris. En ole tätä lukenut, enkä todennäköisesti tule lukemaan, mutta mainitsimpa kuitenkin.

Koska Courtaudin ajoista on niin hirvittävän kauan on vaikeaa sanoa mitä tarkalleen tapahtui, mutta itse pidän anonyymin pariisilaisen muistiinpanoja luotettavina, eikä niihin ole merkitty mitään erityisen epäuskottavaa. Uskon täysin, että sudet todella hyökkäsivät Pariisiin, mutta tapahtuman tarkat yksityiskohdat tulevat jäämään ikuisiksi mysteereiksi.

Loppuun vielä laulu, jonka löysin tätä keissiä googletellessani:

"When the days had grown shortest
And the leaves all died

When life became scarce

And all was covered in ice

There lived a pack of wolves against every odd

That grew hungry and tired and needed to hunt

They'd sneak into the towns in the dead of the night

And seek fire for comfort and warmth in the light

And though they weren't evil, and knew it was wrong

They couldn't escape the lust for the blood"
(Crown the Empire: The Wolves of Paris, Act II)

Lähteet
* The Company of Wolves (Peter Steinhart, 1995)
*Journal d'un bourgeois de Paris, 1405-1449 (Kirjoittaja tuntematon)
*Mainly About Wolves (Ernest Thompson Seton, 1937)
*The Wolf Threat in France from the Middle Ages to the Twentieth Century (Jean-Marc Moriceau, 2014)
*https://cultea.fr/les-loups-meurtriers-qui-terrifierent-paris-au-moyen-age.html
*https://mrsh.unicaen.fr/homme_et_loup/_en/cas_loups_paris.php.html