Josef Repechekin susikärry

Venäjällä tapahtuneista historia-aiheista on vaikeaa löytää tietoa, sillä paha kielimuuri tulee vastaan, ja vielä suurempaa haastetta aiheuttavat kyrilliset kirjaimet. Tämän takia en todennäköisesti tule koskaan puhumaan esimerkiksi laikojen ja susien risteytyksistä, vaikka tiedän, että kaikenlaista kiinnostavaa materiaalia varmasti löytyisi, jos vaan osaisin etsiä. Tällä kertaa törmäsin sattumalta yksittäiseen kuvaan, josta löytyi jonkin verran tietoa helposti käännettävistä blogipostauksista.

Tsekkiläistaustainen Josef Repechek (Иосиф Репечек, en tiedä onko nimi kirjoitettu oikein) oli Venäjän Tšitasta kotoisin ollut käsityöläinen, joka muun muassa korjasi ämpäreitä ja samovaareja (venäläinen teenkeitin). Hän kierteli kylästä kylään, ja vuonna 1904 yhden tällaisen reissun jälkeen sudet olivat hyökänneet Repechekin hevosen kimppuun. Hevonen revittiin kappaleiksi, mutta mies sai ajettua sudet pakosalle. Myöhemmin hän löysi niiden pesän, tappoi naarassuden ja otti itselleen kaksi pentua. Kotona koira imetti niitä. Koska mies oli menettänyt hevosensa hän päätti opettaa sudet vetämään kärryä. Hän osallistui susikärrynsä kanssa kaikenlaisiin sirkuksiin, festivaaleihin ja markkinoihin.

Vuoden 1909 keväällä hän sai päähänpiston ajaa susillaan Pietariin asti. Matkaa hänen kotikaupungistaan pääkaupunkiin olisi ollut huimat lähes 7000 kilometriä. Matkalla hän pysähtyi jokaisessa kylässä ja antoi lapsille kärrykyytejä pikkurahaa vastaan. Elannosta ei tarvinnut kantaa huolta pitkällä matkalla, sillä susikärry inspiroi ihmisiä aina höllentämään kukkaron nyörejä. 1910 kesällä hän saapui Tjumeniin. Vähän yli vuodessa oli siis hyvin rennolla tahdilla jolkoteltu noin 4000 kilometriä. Tjumenissa Luka Radionov otti valokuvan erikoisesta ilmestyksestä. Tämän uskotaan olevan viimeinen valokuva kokoonpanosta, joskin en ole löytänyt heistä mitään muuta kuvaa.

Repechek oli juuri lähtenyt Tjumenista, kun hän yllättäen sairastui ja kuoli Uspenkan kylässä. Tarkka kuolinsyy jäi minulle mysteeriksi. En tiedä miehen ikää, mutta kuvan perusteella voisi veikata, että ukkelille on voinut tulla sydänkohtaus. Ryshkov-niminen kyläläinen otti hänen sudet omikseen, mutta susien kerrottiin ikävöineen isäntäänsä niin paljon, että kuolivat pian suruun.

Repechekin susia varten kustomoitu kärrysysteemi on kovin epämukavan näköinen. Susilla on joidenkin kärryhevosten tavoin laput silmillä. Olikohan tästä oikeasti hyötyä ja sudet eivät ottaneet yhtä paljon häiriötä ympäristöstä? Ohjat näyttävät olevan kiinni suoraan susien naamoissa, mutta kuvan laatu on niin huonoa etten saa selvää mihin ohjien paine osuu tarkalleen. Ei kai susilla sentään kuolaimia ollut? Miehellä näyttäisi olevan käsissään torvi. Ehkä hän on antanut sillä susille käskyjä? 

Kiinnostava tapaus, josta en ollut aiemmin kuullut mitään! Mikäli tarina on totta, Repechek pystyi taittamaan kunnioitettavan pituisen matkan susiensa kanssa, ennen kuin heitti lusikan nurkkaan. Ken tietää kuolivatko sudet oikeasti suruun, vai oliko tämä vain asioiden kaunistelua. Sudet ovat kovin herkkiä eläimiä, joten voin kuvitella, että omistajan katoaminen ja uuteen kotiin sopeutuminen on ollut niille järkyttävää. Mutta voin ihan yhtä hyvin kuvitella, että laupias samarialainen on havahtunut siihen kuinka vaikeita lemmikkejä sudet ovat, ja pannut ne mullan alle.

Kuulostiko tarina tutulta? Blogissa on aiemmin kerrottu James Damrelin susikärrystä.

Lähteet:
* https://esperanto-ondo.ru/Ondo/209-lode.htm
* https://familio.media/about-genealogy/iz-pepla-istorii-kak-identificzirovat-person-na-foto/
* https://guriny.livejournal.com/858055.html

Fruits Basket (anime, 2001)

NIMI: Fruits Basket (フルーツバスケット)
VUOSI: 2001
KÄSIKIRJOITUS: Rika Nakase, Mamiko Ikeda, Aki Itami, perustuen Natsuki Takayan mangaan
OHJAAJA: Akitaro Daichi

Tämä sarja ei varsinaisesti liity blogin aiheeseen, mutta eläimet ovat siinä melko oleellisessa roolissa, ja yksi hahmo on jopa silloin tällöin koiraksi muuttuva ihminen. Tämän hataran aasin sillan ansiosta otin vapaudekseni kirjoittaa arvostelun.

Lapsuudessani kaverini esitteli Fruits Basket -animen minulle, ja hän oli siihen oikein hulluna. Minäkin pidin siitä paljon, hankin suomalaiset DVD:t itselleni ja ostin myös alkuperäistä mangaa jonkin verran. En kuitenkaan ole lukenut mangan kaikkia osia, ja tiedän, että tämä ensimmäinen animeversio oli hyvin typistetty versio koko tarinasta. Kun anime julkaistiin vuonna 2001 manga ei ollut vielä valmis. Manga valmistui vasta vuonna 2006, joten koko tarinaa oli täysin mahdotonta mahduttaa animeen. Muistan, että jo lapsena ihmettelin kuinka tarina tuntui yhtäkkiä lähtevän rynnimään loppua kohden ja finaali tuntui liian äkilliseltä ja omituiselta. Päätin nyt lähes 20 vuoden jälkeen tarttua sarjaan uudelleen, ja tsekata tykkäisinkö siitä yhä.

Sarjasta on kaksi animeversiota. Tämä arvostelu koskee vain vuoden 2001 versiota, jota julkaistiin 26 episodin verran. Tämän version teki Studio Deen, jonka ainakin Hopeanuoli-fanit tunnistavat hirvittävän huonon Weed-animen studiona. Deenin Fruits Basket on kuitenkin varsin miellyttävää katseltavaa, ainakin Weediin verrattuna, mutta siltikin laadultaan vaatimatonta. Uutta animeversiota julkaistiin kolme tuotantokautta vuosina 2019-2021, ja moninkertaisen pituutensa ansiosta se on varmasti alkuperäistarinalle paljon uskollisempi, mutta todennäköisesti en innostu katsomaan sitä. Aika on rajallista! Mangan saatan kuitenkin lukaista jossain vaiheessa, koska hyllystä löytyy jo valmiiksi puolet sarjasta.

Tohru on orvoksi jäänyt nuori tyttö, joka on päättänyt selviytyä omillaan ilman nyrpeiden sukulaistensa apua. Hän opiskelee lukiossa ja tekee siivousduunia, eikä kellään ole hajuakaan, että aina positiiviselta vaikuttava tyttö elää teltassa metsässä. Erityisen paljon Tohru ikävöi äitiään, jolle hän oli luvannut suorittavansa lukion loppuun vaikka olisi miten vaikeaa.

Metsässä kulkiessaan Tohru huomaa talon, jonka syrjäisyys ihmetyttää häntä. Talo on kuitenkin asuttu, ja kuistilla on vastamaalattuja kiviä, joissa on kiinalaisen horoskoopin eläinhahmoja. Käy ilmi, että talossa asuu Tohrun ikäiset pojat Yuki ja Kyo, sekä heidän rennon huoltajan virassa toimiva Shigure. He ovat kaikki Sohma-klaanin jäseniä, mutta suku on niin laaja, että Sohmien tarkka sukulaisuus jää aina vähän mystiseksi. Vaikka osa suvun jäsenistä käykin töissä tai koulussa ulkomaailmassa, elävät Sohmat paljolti keskenään eristyksissä. Osaa suvun jäsenistä vaivaa kiinalaisen eläinhoroskoopin kirous. Kirotut henkilöt muuttuvat hetkeksi horoskoopin eläimeksi kun vastakkaisen sukupuolen edustaja halaa heitä. Luonnollisesti tämä tekee rakkauselämästä vaikeaa, ja salailu aiheuttaa ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunnetta. Edes kaikki klaanin jäsenet eivät tiedä kirouksesta. Koko klaania johtaa mysteerinen Akito, joka omistushaluisesti haluaa pitää muut Sohmat lähellään ja palvelemassa häntä, sekä suhtautuu ulkopuolisiin vihamielisesti.

Tohru saa poikien salaisuuden selville hyvin pian, mutta hyvin avarakatseisena ei reagoi siihen mitenkään negatiivisesti. Tohru muuttaa poikamiesten taloon, ja totta kai romanssin poikasta alkaa syntyä sekä Yukin että Kyon kanssa. Pikkuhiljaa Tohru tapaa lisää suvun jäseniä ja saa selville enemmän heidän salaisuuksistaan, sekä ikuisesti positiivisena tyllerönä tekee parhaansa parantaakseen heidän henkisiä haavojaan. Mutta kauanko ihana yhteiselo saa kestää? Salliiko suvun mystinen johtaja Tohrun elää heidän kanssaan?

Kukin kirouksen uhri on tietyn eläinhoroskoopin eläimen vallassa, ja eläimen piirteet tulevat ilmi hahmojen luonteessa. Suureksi teemaksi muodostuu etenkin kissan ulkopuolisuus. Vanhassa tarussa jumala kutsui eläimet koolle suureen juhlaan, mutta ovela rotta kertoi kissalle väärän päivämäärän. Kissa ei siis oikeasti kuulu eläinhoroskooppiin, mutta Kyo on silti kissan kiroama, ja luonnollisesti vihaa syvästi rotan kiroamaa Yukia. Kirous on aiheuttanut kaikille kirotuille Sohmille elämään haasteita, mutta joillakin hahmoilla menneisyys on ollut erityisen raskasta. Kyon versio kirouksesta on erityisen vakava, mutta vasta ihan viimeisissä jaksoissa selviää mistä oikein on pahimmillaan kyse. Tätä loppuhuipennusta lukuun ottamatta suvun kirous vaikuttaa ulkopuolisen silmiin kovin harmittomalta. Onko oikeasti niin vakavaa, että muuttuu hetkeksi eläimeksi kun joku vastakkaisen sukupuolen henkilö halaa? Onhan tämä varmasti henkilölle itselleen turhauttavaa, mutta mitä kamaluutta oikeasti seuraisi, jos tämä olisi julkista tietoa? Eläimeksi muuttumista näytetään ja käytetään tarinassa myös yllättävän vähän.

Sarja on pääasiassa hyväntuulista hömppää, jonka päätarina etenee turhauttavan hitaasti ja kaaottista huumoria viljellään ihan liikaa. Sarjassa olisi todella paljon kiehtovia mysteerejä ja monimutkaisia ihmissuhdekuvioita, mutta näitä mehukkaimpia paloja säästellään kitsaasti ja katsojalle on tarjolla aivan liikaa jonninjoutavia arkisia kouluseikkailuja. Moni jakso tuli katsottua sivusilmällä, koska jatkuva kohellus ei kiinnostanut. Sarjassa on paljon toistuvaa kehän kiertoa, etenkin Yukin ja Kyon ikuiset mukahauskat kärhämät eivät naurata.

Parhaimmillaan sarja on silloin kun se uskaltaa näyttää vakavaa puoltaan. Jotkin kohtaukset ovat onnistuneen surullisia, melankolisia, ahdistavia tai jopa pelottavia. Etenkin tummanpuhuva Akito on oikeasti uhkaavan ja arvaamattoman tuntuinen, ja häntä näytetään sopivan harvoin. Nämä vakavat hetket ovat kuitenkin liian harvassa, ja valitettavasti lähes aina ne pilataan heti perään vitsailulla. Mateleva tempo on silti ihan mukavaa ja tuttavallista, ja tuntui juuri sopivalta kokemukselta teekupin kanssa pimeinä syysiltoina. Fruits Basket on kuin turvallinen syli, jonka kanssa voi rauhallisesti fiilistellä, mutta jonka lämpö tuntuu kuitenkin välillä tukahduttavalta ja tylsältä.

Sarjassa on paljon hahmoja, ja moni heistä ei saa tarpeeksi ruutuaikaa. Anime lönkyttelee kiireettömästi alkupuolella, mutta jaksomäärän vähetessä tuntuu viimein havahtuvan siihen, että hitto, tämä juoni pitäisi jotenkin viedä loppuun asti. Loppupuolella siis uupuvia eläinhoroskoopin jäseniä ilmestyy sarjaan vain lyhyeksi hetkeksi. He vaikuttavat kiinnostavilta tapauksilta, etenkin Kyoon ja Yukiin verrattuna, joista katsoja on jo saanut yliannostuksen. Kunpa esimerkiksi stoalainen Hatori ja herkkä Kisa olisivat saaneet enemmän huomiota! Lempihahmoni on tietenkin koiran kiroama Shigure, joka on koiramaisen huumorintajuinen ja pikkuperverssi. Vaikka hän on alusta asti mukana, ei hänelle silti anneta sitä syvyyttä johon hänellä olisi potentiaalia. Koiran lailla hän on uskollinen julmalle Akitolle, ja tämä asetelma olisi mahdollisesti todella mielenkiintoinen, jos vaan sarja viitsisi siirtää fokustaan teinien toilailuista. Osa mangassa esiintyneistä hahmoista, jopa kirotuista henkilöistä, ei ehdi esiintyä ollenkaan animessa. Muutama viimeinen jakso on tunnelmaltaan todella, TODELLA erilainen kuin 90 % sarjasta. Lopputuloksena on hyvin epätasainen kokemus, jossa katsoja on suurimman osan ajasta odottanut koska oikeasti tapahtuu jotain, ja viime hetkinä asioita tapahtuu pikakelauksella.

Animaation taso on ihan perushyvää. Muistan lapsena olleeni siitä hyvin vaikuttunut, koska en sitä ennen ollut nähnyt digitaalisesti tehtyä animea, jossa on kalvoanimaatiolle mahdottomia efektejä. Sarjassa käytetään paljon still-kuvia ja minimaalista animointia, mutta tämä on toteutettu tavalla, joka tuntuu luonnolliselta ja ei anna halpaa vaikutelmaa. Weedin kaltaista fiaskoa ei ole siis luvassa. Parhaimmillaan sarjassa on oikein tunnelmallisia valaistuksia ja värityksiä, jotka toimivat erinomaisesti rauhallisen musiikin kanssa. Eläinhahmojen toteutus harmitti. Lähes kaikki eläimet on tehty äärimmäisen pelkistetyllä chibi-tyylillä. Selittämätön poikkeus tähän on yllättävän realistinen ja komea tiikeri, sekä loppuhuipennuksen hirviö.

Ei tämä todellakaan ollut yhtä hyvä kuin lapsena katsottaessa. Silti sarjan lopussa jäin kaipaamaan lisää jaksoja. Tässä olisi ollut paljon aineksia enempään. Kenties pitäisi tarttua siihen mangaan, ja katsoa sieltä miten sarja OIKEASTI loppuu.

TÄHDET: **1/2

Tähdenlento 25

Kannen on tehnyt Dipa.

Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti saapui postilootaan ja teemana on Japani ja japanilaisuus. Sopivan merkittävä teema jo 25. numerolle, ja juhlavalle välietapille sopivasti numero on myös tavallista paksumpi 52 sivullaan. Sivumäärä tosin oli vahinko, koska mukana oli niin pitkiä artikkeleita, mutta lukijoita tämä tuskin harmittaa. Numerossa on paljon mielenkiintoisia juttuja, joiden julkaisusta olen kiitollinen ja ylpeä. Samalla kuitenkin numero kärsii ehkä liiallisesta asiapitoisuudesta ja raskaudesta, vaikka onneksi joitain lyhyempiäkin juttuja oli mukana. Kokonaisuudessa onnistunut numero, joka ei kuitenkaan pääse suosikkeihini.

Huomion kiinnittää heti Dipan piirtämä upea kansi, josta Japani-teema huokuu selkeästi. Värit ovat kauniit ja asetelma toimii. Yhdistys teetti samasta kuvasta myös A5-kortteja yllätyslahjana kaikille pitkäaikaisille jäsenille, jotka olivat olleet jäseninä vähintään kolme vuotta putkeen.

Mitä itse kirjoitin? Muun muassa sukupuuttoon kuolleiden japaninsusien rooleista Takahashin teoksissa. Tämä aihe tuli päähänpistona, kun huomasin deadlinen lähestyessä, että sekä teemaan että Gingaan liittyviä juttuja tarvittiin yhä. Monesti on vähän vaikeaa tasapainoitella sen kanssa, että sekä pakolliset Ginga-jutut ja teema toteutuisivat. Tämäkin teema oli yllättävän vaikea toteutettava, sillä juttujen piti oleellisesti liittyä nimenomaan Japaniin, eikä siihen oikein riittänyt, että sarja vain sijoittuu Japaniin tai hahmo on japanilainen. Kirjoitin myös Japanissa julkaistusta Akita Inu Shimpo -sanomalehdestä, jossa oli kerran Ginga-aiheinen teemanumero. En omista tätä lehteä, mutta sen sisältö on julkaistu netissä ja jopa käännetty englanniksi, joten siitä kirjoittaminen oli lopulta helppoa. Olen näemmä ottanut tehtäväkseni kirjoittaa Shiroi Senshi Yamatosta tasaisin väliajoin, joten tässä numerossa kävin läpi kaikki mahdolliset Yamaton osaamat tekniikat.

Katsoin Robbie Williamsin elämästä kertoneen hyvin taiteellisen Better Man -elokuvan vuonna 2024, pidin siitä paljon ja kirjoitin siitä melko pitkän artikkelin, josta en ollut varma missä julkaisisin sen. Elokuvassa päähenkilöä esittää tietokoneella luotu simpanssi, joten hyvin, hyvin löyhän eläinaiheen perusteella juttu päätyi lopulta Tähdenlentoon. Joku voi kritisoida tätä päätöstä. Lehden taiton aikana lehdessä oli kolme tyhjää sivua, joille oli pakko keksiä jotain täytettä. Juttu sopi tähän hyvin, eikä siis vienyt tilaa miltään Ginga-jutulta tai muultakaan artikkelilta. Olen myös vuosikausien ajan tehnyt töitä Tähdenlennon eteen, joten koin oikeudekseni saada pikkupalkinnon tämän jutun julkaisun muodossa.

Kosiskelin mukaan monta kirjoittajaa. Emmi S. oli kirjoittanut aiemmin monia erittäin laadukkaita juttuja lehteen, ja suostui nytkin kirjoittamaan todella seikkaperäisen artikkelin, jossa oli matkustusvinkkejä Japaniin matkaaville. Todella hyvä lisä lehteen! Viime numerossa alkanut Susanna K.:n kertomus kuinka hän tapasi Takahashin ja sai myöhemmin suuren lahjapaketin Japanista päättyi tässä numerossa. Artikkeli oli todella pitkä, enkä halunnut tiivistää sitä. Päädyin jakamaan sen kahteen numeroon, mutta pätkäisin artikkelin kahtia ehkä väärästä kohtaa, jolloin tämä jälkimmäinen osa oli peräti kahdeksan sivua pitkä. Huh. Silti, olen hyvilläni kuinka näin henkilökohtainen kokemus saatiin mukaan!

Pyysin myös shikokunkoirakasvattajaa kirjoittamaan rotuesittelyn. Lehdessä on tähän mennessä esitelty siis shikoku, kishu, akita ja kai. Vielä on muutama virallinen nihon ken -rotu esittelemättä. Susineito kertoi kohtaamisestaan karhun kanssa yhdistyksen Discordissa, ja haistoin heti tässä olevan juttuaiheutta, joten pyysin häntä kirjoittamaan tapahtumasta kunnollisen artikkelin. Hän suostui ja lopputuloksena oli mukavan kevyt ja jännittävä juttu, joka sopi oikein hyvin Hopeanuoli-lehteen. Olen myös yrittänyt tuoda erilaisia faniprojekteja esille, joten tätä numeroa varten pyysin Punasilmää kertomaan tekeillä olevasta fanitarinastaan. Toivottavasti tällaiset esittelyt voisivat innostaa muitakin faneja luomaan omia projekteja, olivat ne sitten fanitarinoita, roolipelejä, sarjiksia tai mitä vain. Nykyään tällaiset faniprojektit ovat todella harvinaisia, mikä on suuri sääli.

Mitäs muut kirjoittivat ihan omasta halustaan ja lahjomatta? Oheistuote-ekspertti Vivy kirjoitti Hopeanuoli-pahvimagneeteista. Vivy tietää oheistuotteista paljon ja osaa kertoa pienistäkin tuotteista kaiken mahdollisen. Kiva, että nämä vähälle huomiolle jäävät tuotteet saavat myös valokeilaa joskus. Yksi lehden tärkeimmistä jutuista oli Nawulfin pitkä kooste Takahashin kotiseuduista. Artikkelissa käsiteltiin muun muassa Yokote Masuda Manga Museumia, jossa Takahashin töitä on ollut paljon esillä. Tämä artikkeli oli mielestäni todella laadukas ja kiinnostava, ja sen pystyi kirjoittamaan oikeastaan vain henkilö, joka on päässyt käymään paikan päällä. Nemi kirjoitti samurai-hahmoista popkulttuurissa. Tämä aihe oli kiinnostava, mutta artikkeli oli harmittavan pintapuolinen. Olisin halunnut tietää lisää tai saada syvempää analyysiä. Toisaalta jokainen artikkeli ei voi olla Raamatun pituinen. Annakonda yllätti kysymällä saisiko kirjoittaa Japanin taidehistoriasta. Kannustin siihen, vaikka mietin olisiko aihe liian kuiva lukijoille. Lopullinen teksti olikin todella kiinnostava ja hän oli saanut Hopeanuolen mukaan riemastuttavilla kuvituksilla, joissa kuuluisiin japanilaisiin taideteoksiin oli piirretty Hopeanuoli-hahmoja.

Lehti on kokonaisuudessaan onnistunut ja ammattimaisen näköinen. Erityisen kauniita taustoja oli laitettu esimerkiksi pääkirjoitukseen ja japaninsusiin. Jotain pientä kritiikin aihetta löytyy, jos sellaista on pakko antaa. Liian moni sivu on tylsän valkoinen tai valkovoittoinen, jolloin artikkelien vaihtumista ei erota selkeästi. Sivulla 16 kuvateksti on jostain syystä mössöytynyt lukukelvottomaksi. En ole varma tuliko teema tarpeeksi hyvin esille. Käsittelemme Japania monesti muutenkin. Erosiko tämä numero tarpeeksi normisisällöstä?

Lehteä myydään yhdistyspöydillä eri tapahtumissa ja se lisätään myös jossain välissä myyntiin Hopeapuotiin. Ensi vuoden teemoina ovat Lelut ja Luonto.

Poliisin kouluttama susi

Nytpä osui kohdalle mielenkiintoinen löytö, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Poldi oli itävaltalaisen poliisikersantin kouluttama susi, joka monen vuoden ajan esitti temppuja yleisölle ja väitetysti jopa läpäisi poliisikoiratestin. Ensimmäinen siitä löytämäni artikkeli oli amerikkalaisessa lehdessä, jossa oli kuvituksina tuikitavallisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Epäilin silloin koko tarinan olevan huijausta, enkä edes tallentanut artikkelia koneelleni. Myöhemmin täysin sattumalta törmäsin kesytettyyn Poldi-suteen uudestaan, ja nimi tuntui hirveän tutulta... Hitto, tässähän se "poliisisusi" olikin! Se oli sittenkin olemassa! Syöksyin kaivelemaan saksalaisia ja itävaltalaisia lehtiarkistoja, ja niistä löytyi kasapäin kiinnostavaa materiaalia.

Poldin omistaja oli Wienin poliisien riveissä työskennellyt Rudolf Knapp, jolla oli 1910-luvulla saksanpaimenkoirat Fix Harras von Askanien ja Lotte von Maning, joista etenkin Fix Harras oli kuuluisa. Fixin sankariteoista kirjoitettiin itävaltalaisiin lehtiin harva se päivä. Tuohon aikaan poliisikoirien käyttö oli vielä uutta, ja poliisikoirat saivat lehdissä paljon ihailua aikaan nykysilmin katsottuna vähäpätöisillä uroteoilla, kuten sipulivarkaiden kiinniotolla. Mutta pikkunäpistyksien lisäksi Knappin koirat ratkaisivat myös raiskauksia ja murhia. Yhteensä Fix Harras ratkaisi ainakin 68 rikosta. Knapp koulutti koiransa itse ja järjesti ensimmäisen poliisikoiranäytöksen Wienissä vuonna 1914. Fix Harras ja Lotte olivat näytöksessä vain vuoden vanhoja, mutta tekivät silti yleisöön vaikutuksen erilaisilla tottelevaisuustehtävillä ja piilossa olevien ihmisten jäljittämisellä. Ennen Poldia Knapp oli kouluttanut poliisikoiria yli 20 vuoden ajan.

Amerikkalaisessa artikkelissa "Poldin" kuvina oli selvästi tavallisia saksanpaimenkoiria. Voi hyvin olla, että nämä kuvat esittivätkin omistajan aiempia koiria.

Knapp oli Ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut jalkaväen sotilaana Bosnia-Hertsegovinassa. Siellä hän oli ensimmäisen kerran tavannut villejä susia, poliisikoiriensa sukulaisia. Hän tunsi niitä kohtaan suurta ihailua. Hän haaveili suden kouluttamisesta koiran lailla, sillä hän tiesi sudella olevan paljon parempi hajuaisti. Hänen mielessään susi oli vahvempi, urheampi, älykkäämpi ja tarkka-aistisempi kuin mikään muu peto, mutta mikään muu peto ei myöskään vihannut ihmiskuntaa yhtä paljon. Hänet valtasi pakkomielle valjastaa suden kyvyt ihmisen palvelukseen. Eläinkouluttajien varoitukset eivät hidastaneet häntä. Jopa kuuluisa eksoottisten eläinten välittäjä Carl Hagenbeck sanoi suden koulutuksen olevan mahdotonta. Suden voisi saada suhtautumaan ihmiseen passiivisen ystävällisesti, mutta se ei koskaan tottelisi käskyjä.

Knapp jäi eläkkeelle sotavammojensa takia, ja hänellä oli kaikki aika maailmassa aloittaa kunnianhimoinen sudenkesytysprojekti. St. Veit an der Glanissa oli Max Weberitschin yksityinen eläintarha, ja siellä Knapp sai yrittää kouluttaa aikuisia susia. Urokset olivat täysin mahdottomia, narttujen kanssa oli hieman enemmän onnea. Silti monen viikon päästä mainittavia tuloksia ei syntynyt, ja myös uusi satsi aikuisia susia suhtautui häneen vihamielisesti. 

Silti Knapp ei luovuttanut. Oli vuosi 1927. Knapp tunsi metsänhoitajan Bosniassa, joka etsi sudenpesän Banja Lukan metsästä. Kolean harmaana toukokuisena aamuna miehet kyykkivät pesän lähettyvillä. Kun emo lähti pesästä, Knapp ampui sen (tosin joidenkin lehtien mukaan ampuja oli metsänvartija). Pesässä oli viisi pentua, joiden arvioitiin olevan neljän tai viiden viikon ikäisiä. Ne olivat sokeita ja nukkuivat rauhassa, tietämättöminä verilöylystä. 

 

Pentueessa oli neljä urosta ja yksi narttu. Knapp uskoi naarassusien olevan uroksia luottavaisempia ja helpompia kouluttaa, uros ei ikinä tottelisi häntä. Ainut naaras sai nimekseen Leopoldine, eli ytimekkäästi Poldi. Vaikka pentuja kohdeltiin hyvin, ne alkoivat silti näyttää epäluuloisuuden merkkejä parin viikon jälkeen, jolloin Poldi päätettiin eristää lajitovereistaan. Loput pennuista olisivat hyödyttömiä. Muut pennut annettiin eläintarhoihin, ja Poldi eli Knappin lasten kanssa, jotta se leimaantuisi ihmisiin. He ruokkivat sitä tuttipullolla joka päivä. Lasten kautta se tottui myös aikuisiin.

Poldi rakasti lapsia, se tottui heidän railakkaaseen leikkiin, ja lasten lähtiessä kouluun se makasi heidän sänkyjen alla odottaen heitä. Se voitiin sitoa ulos puuhun, jolloin se tyytyväisesti makasi mahallaan ja lapset leikkivät sen kimpussa. Poldin "poliisikoirakoulutus" aloitettiin laittamalla se etsimään piiloutuneita lapsia. Tätä leikkiä se rakasti. Vuosien 1928 ja 1929 välisenä talvena se seurasi lapsia pulkkamäkeen vapaana ilman ketjua, ja veti pulkkaa ylämäessä. Jopa vieraat lapset saivat vapaasti pörröttää sen turkkia, vetää korvista ja käpälistä, mitä villimpiä lapset olivat sitä enemmän Poldi tuntui nauttivan ja antautuvan. Se ja perheen kissa tulivat myös hyvin toimeen. Poldi oli loputtoman suvaitsevainen itseään heikompien olentojen kanssa.

Arki Poldin kanssa oli aluksi vaikeaa. Se repi verhot, huonekalut, takit ja matot. Sen koulutus oli hyvin haastavaa. Monesti Knapp toivoi suden jääneen Bosniaan. Uhkailu, huutaminen ja väkivalta eivät olisi toimineet, ja Knapp kertoi lyöneensä Poldia tasan kerran. Aiempien susien kanssa hän oli ymmärtänyt, että pakottaminen ei tulisi toimimaan pelokkaiden, herkkien ja ylpeiden otusten kanssa. Jos suden halusi ystäväkseen, ei saisi edes ajatella ruoskaa. Sen sijaan, että hän olisi huutanut tai lyönyt Poldia, hän "rankaisi" sitä käskemällä suden ryömimään, joka oli opetettu temppu ja fyysisesti raskasta. Tarvittiin loppumatonta kärsivällisyyttä, jotta Poldi oppi kolmessa vuodessa samat asiat, jotka poliisikoira oppi muutamassa kuukaudessa.

Aikuisiin ihmisiin Poldi suhtautui kohteliaan etäisesti. Jos aikuinen puhui sille ystävällisesti, myös Poldi oli ystävällinen. Jos vieras tuli kotiin se vain nukkui rauhassa. Mutta jos aikuinen ihminen oli aggressiivinen, silloin Poldi vastasi samalla lailla. Lapsia Poldi ei ikinä purrut, mutta Knappille oli vuosien saatossa tullut lukuisia arpia erimielisyyksistä. Tästä huolimatta hän ei lyönyt Poldia takaisin. Poldi tarvitsi rauhallisen, itsevarman johtajan, joka antoi selkeitä sääntöjä ja vastasi suden kapinointiin isällisellä kärsivällisyydellä. Poldi rakasti isäntäänsä ja ulvoi onnesta hänen saapuessa kotiin, ja jos isäntä oli parikin päivää poissa Poldi menetti ruokahalunsa ja muuttui äreäksi känkkäränkäksi. Knappin vaimo inhosi Poldia. Susi oli tuhonnut vaikka kuinka paljon tavaraa, sen ruokkiminen maksoi maltaita (kolme paunaa lihaa päivässä), ja ehkä ennen kaikkea vaimo oli mustasukkainen. Jossain välissä vaimo haki avioeroa. Tämäkään ei saanut ukkoa järkiinsä, sillä Poldi oli hänen elämänsä rakkaus ja suurin ilo. Vaimo oli oikeassa, Poldi meni kaiken edelle.

Bulgarian entinen kuningas Ferdinand (vasemmalla) kävi tapaamassa Poldia.

Kaupungilla Poldia oli pakko pitää ketjussa, jo järjestyslaki vaati sen, ja se seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti olevan syvällä ajatuksissaan. Metsissä ja niityillä vapaudenkaipuu valtasi sen. Se oli monesti päässyt irti ja valtavan riemuissaan juoksi pitkin niittyä, kunnes viimein uupui ja sitten antoi isäntänsä ottaa sen jälleen kiinni. Juoksuhepulin jälkeen se oli jälleen jonkin aikaa tyytyväinen ja kuuliainen. Kerran Berliinissä vilkkaalla kadulla ohi menevä bussi säikäytti Poldin, se pääsi vapaaksi ja loikkasi tielle. Auto lähestyi hurjaa vauhtia, mutta pelastava ihme tapahtui: perässä raahaava ketju jäi jumiin viemärin ritilään, ja Poldi lennähti bumerangina taaksepäin viime sekunnilla, väistäen auton renkaat.

Poldi oppi hitaasti, mutta oppi kuitenkin. Se osasi muun muassa seurata isännän vierellä, tulla luokse, istua, nousta, noutaa esineitä, etsiä kadonneita esineitä ja jäljittää ihmisiä lyhyitä matkoja, pysyä paikallaan, hypätä renkaan läpi, vetää kärryä, "tanssia", näyttää hampaitaan, ottaa isännän hattu pois päästä, kiivetä nelimetrisen esteen yli, kiivetä tikkaita, kantaa maitokannuja, pitää rikolliset aloillaan... Sitä sai kantaa olallaan kuin kettupuuhkaa, ja kun Knapp piteli lihanpalaa suussaan Poldi otti sen hyvin varovaisesti. Se ei pelännyt aseiden pauketta. Sille viskottiin kovalla vauhdilla nakkeja joka suunnasta, ja se sai ne kaikki kiinni ja nieli pureksimatta.

Knapp ja Poldi aloittivat yleisöille esiintymisen joskus 1930-luvun alussa. Ihan ensimmäinen esitys oli Berliinissä sotakoirien kouluttajille, jonka jälkeen he esiintyivät Nurembergin teattereissa neljän viikon ajan. Kaksikko otettiin innolla vastaan ja heille sateli kaikenlaisia kunnianosoituksia. He esiintyivät lukuisissa kouluissa, jonka ansiosta sadat lapset lähettivät Poldille fanikirjeitä, joita Knapp säilytti suuressa kansiossa. Eräs berliiniläinen pikkutyttö oli hihkunut opettajalleen luennon olleen paljon parempi kuin vapaa välitunti. Poldi kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja kissanristiäisiin. Opetusministeriö Berliinissä kuunteli kiinnostuneena Knappin kertomuksia suden koulutuksesta.

Vuonna 1932 Poldi tuotiin Müncheniin siitä kertovan lyhytelokuvan ensi-iltaan. Elokuvan oli kuvannut saksalainen UFA-studio, ja se oli äänetön, mutta ilmeisesti siinä oli tekstitys mukana. Leffan katsojat saivat kuulla tarinoita Poldin elämästä suoraan Knappilta, ja saivat silittää sutta ja jopa laittaa käden sen suuhun. Olen löytänyt Poldista vain yhden videon, enkä usko sen olevan tämä varsinainen "elokuva", sillä se on niin lyhyt ja sisältö ei vastaa lehdissä olleita kuvailuja. Teattereissa näytetty filmi oli sisältänyt kertomuksia Poldin koulutuksesta ja näyttänyt sen kykyjä, siinä oli myös kohtaus, jossa Poldi ulvoi, eikä näitä esiinny löytämässäni klipissä. Knapp myös suunnitteli tekevänsä Poldin kanssa Punahilkka-teemaisen elokuvan, en tiedä toteutuiko se.

Luennoillaan Knapp tietenkin esitteli Poldin osaamia temppuja, sekä kertoi sen koulutuksesta ja elämästä, mutta hän myös kertoi susista ylipäänsä. Hänen vitsailtiin osaavan kertoa susista tietokirjoja enemmän, ja hän halusi lasten ymmärtävän miten tärkeää eläinrakkaus on. 

Vuoden 1932 loppupuolella kirjoitettiin, että Poldi oli läpäissyt poliisikoirakokeen korkein arvosanoin. Susi oli tuolloin 5-vuotias. En tiedä mitä kaikkea kokeessa vaadittiin, mutta tämä oli hieno suoritus ja herätti paljon kohua poliisien parissa, sillä oltiin ajateltu ettei sutta voisi kouluttaa niin korkealle tasolle. Lukuisat poliisikoiraseurat kutsuivat Knappin luennoimaan heille, ja myöhemmin poliisit antoivat Poldille kaksi kultamitallia, joskin en tiedä mistä syystä tarkalleen. Poldista tarjottiin jopa 20 000 markkaa, mutta Knapp ei halunnut myydä sitä. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Poldi olisi soveltunut oikeaan työhön, eikä se toiminutkaan virkakoirana. Todennäköisesti kokeessa vaadittavia tehtäviä oli sitkeästi harjoiteltu vuosien ajan, kunnes ne olivat turvallista rutiinia ja susi ei enää pelännyt esimerkiksi hyökätä maalimiehen kimppuun. Poldin kerrotaan äänettömästi hypänneen hyökkäävän tai karkaavan ihmisen päälle, ja isännän vihellyksestä päästäneen otteen irti. Mutta tositilanteessa, oikean rikollisen kanssa sen villi itsesuojeluvaisto olisi varmasti laittanut sen pötkimään pakoon heti kun hämärämies olisi pannut vastaan.

Suden luontaisen varovaisuuden lisäksi poliisiuraa esti Poldin iän myötä kasvava vihamielisyys koiria kohtaan. Joidenkin koirien kanssa se tuli toimeen ja leikki nätisti, mutta kaksi tai kolme koiraa se oli repinyt palasiksi ja isäntä oli joutunut maksaa niistä korvauksia. Kaduilla tai raitiovaunuissa koirat yleensä pelkäsivät sitä, ne vapisivat ja yrittivät karkuun heti kun näkivät sen. Tosin Poldilla saattoi olla ymmärrettävä syy sukulaistensa vihaamiseen: sen kimppuun oli kerran Berliinissä usutettu iso vihainen koira "tieteellisenä kokeena". Koira oli alkanut vapista ja ei tehnyt vastarintaa, susi hyökkäsi oitis sen kurkkuun ja ilmeisesti puri sen hengiltä.

Vuonna 1933 Knapp arvioi, että oli pitänyt Poldin kanssa yli 8000 luentoa Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. En mitenkään pysty uskomaan tätä väitettä, kun tässä vaiheessa he olivat esiintyneet vasta kolmisen vuoden ajan, vuodessa on vain rajallinen määrä päiviä ja tuskin he joka päivä olivat työn touhussa. Ehkä hän tarkoitti, että he olivat esiintyneet noin monelle ihmiselle? Poldista oli tullut hyvin kuuluisa. Bulgarian entinen kuningas Ferdinand oli osallistunut lukuisiin susijahteihin ja tutkinut näitä eläimiä paljon, joten hänkin halusi tavata ihmesuden. Tapaaminen onnistui Coburgissa.

Poldin kanssa sattui hauskoja, tai ainakin kiinnostavia kömmähdyksiä. Kerran berliiniläisessä ravintolassa viereisessä pöydässä istunut mies etsi sanomalehteä, jolloin susi söi makkarat hänen lautaseltaan. Isäntä tilasi miehelle uuden annoksen. Kerran Poldi pääsi kanalaan ja loikkasi kahden metrin korkeuteen napatakseen kanan, ja kanasta ei jäänyt höyhentäkään todisteeksi. Kun Knapp oli kutsuttu karpaattilaiseen hienoon kylpylähotelliin lounaalle, hän telkesi Poldin huolellisesti hotellihuoneeseen. Ruokailun jälkeen osa hotellin vieraista alkoi kirkua "susi, susi!" Tosiaan, ulkona ravintolaa kohti juoksi kovaa vauhtia harmaa peto, ja ihmisten panikoidessa pöydät kaatuivat ja laseja meni rikki. Vain Knapp jäi pöydän ääreen istumaan ja Poldi riensi nuolemaan hänen naamaa. Ihmiset rauhoittuivat kun huomasivat pedon olevan ystävällinen, ja ympäröivät ruuan tähteet katosivat nopeasti Poldin suuhun. Kun Knapp ja Poldi kävelivät metsäpolulla maalaisemännän perässä, Poldi oli hirvittävän kiinnostunut naisen kantamasta paketista, ja lopulta syöksyi anastamaan sen ja kiroiluista huolimatta pakeni sen kanssa. Paketissa oli ollut lampaan lihaa, ja jälleen Knapp joutui maksamaan korvauksia.

Poldi (oikealla) ja sen pentuja, joiden isä oli bokseri.

Poldi ilmeisesti sai pentuja vain kerran. Julkkissusi eli niin kiireistä elämää ettei pennuille oikein ollut aikaa. Välillä sille suunniteltiin sulhasta eläintarhan sudesta, mutta tämä ei toteutunut. Vuonna 1936 Poldi sai viimein pentueen seniori-iässä, 9-vuotiaana. Terveelle ja alkukantaiselle eläimelle näinkään korkea ikä ei ole ongelma. Isäksi oli valittu bokseri. Ehkä oudon kuuloinen valinta, sillä bokseri ei todellakaan ole ulkonäöltään susimainen, mutta tähän aikaan boksereita käytettiin yhä poliisikoirina, joten kenties tässä oltiin yritetty parantaa jälkikasvun käyttöominaisuuksia. Lehdissä esiteltiin kaksi pentua, jotka jo vuosikkaina näyttivät steroideja saaneilta dingoilta. Isältä oli peritty lyhyt turkki, leveä kuono ja otsarypyt. Kuonon normaali pituus tuli äidiltä. Knapp kutsui pentuja susiboksereiksi (wolfsboxer) ja niistä haluttiin kehittää uutta rotua. En ole löytänyt tietoa mitä pennuille tapahtui.

Poldi esiintyi yleisölle monen vuoden ajan. Sen esityksistä löytyy raportteja vielä vuodelta 1938, jolloin susi oli 11-vuotias. Kaikki loppuu kuitenkin joskus, ja Poldin kerrotaan karanneen 14-vuotiaana ja joku oli ampunut sen. En näe tätä surullisena tapahtumana. Poldi sai elää pitkän elämän ja kuoli "saappaat jalassa". Vaikka sen kohtaloa vankeudessa voi pitää vääryytenä, ainakin sitä kohdeltiin hyvin, paljon paremmin kuin monia tavallisia koiria. Se oli hyvin poikkeuksellinen susi, joka pystyi sietämään kaupungin vilskettä ja tekemään tiivistä yhteistyötä ihmisen kanssa. Juuri tällaisista yksilöistä luolamiehetkin osasivat kouluttaa koiria, vaikkei heillä ollut koirankasvatusoppaita! Olisi ollut kiva tietää asuiko Poldi sisällä vielä aikuisena, oliko se sisäsiisti ja muuttuiko sen käytös kiima-aikana. On todella ihmeellistä kuinka Poldin tapaus on jäänyt täysin unohduksiin.

Lähteet:

*Arbeiter Zeitung 18.10.1933

*Bludenzer Anzeiger 13.8.1932

*Das Interessante Blatt 9.2.1928

*Das Kleine Volksblatt 3.6.1934, 4.7.1934

*Der Tag 17.5.1934

*Evening Star 3.7.1939

*Grazer Volksblatt 7.4.1937

*Illustrierte Kronen Zeitung 29.3.1933

*Innsbrucker Nachrichten 3.5.1935, 11.12.1953

*Innviertier Volkszeitung 10.9.1936

*Klagenfurter Zeitung 23.3.1929

*Kleine Volks-Zeitung 1.4.1933, 30.5.1937

*Kärntner Landbote 27.6.1914

*Lavanttaler Bote 8.4.1933

*Maalaisnuoriso 1.1.1937

*Münchner Neueste Nachrichten 14.4.1932

*Neues Wiener Tagblatt 20.7.1937

*Revalsche Zeitung 23.2.1938

*Salzburger Chronik für Stadt und Land 3.1.1933

*San Antonio Light 26.8.1934

*Scherl's Magazin tammikuu 1930

*Suomen Kuvalehti 28.5.1938

*Tages-Post 26.11.1934

*Weißeritz Zeitung 1.2.1938

*Weiser Zeitung 26.3.1937

*Wiener Bilder 4.12.1932

*Wiener Neustädter 27.5.1933

Tarina: Dinosaurus ja nisäkäs

Pikainen kuvanmuokkaus luotu Pexels-sivuston ilmaiskuvilla.

Tämä tarina on erittäin henkilökohtainen, mutta halusin silti julkaista ja arkistoida sen, jotta voin palata sen pariin joskus myöhemmin. Tarinan konteksti on pakko kertoa ensin, jotta sen pointin voisi ymmärtää. Tapasin deittisivuston kautta miehen, jonka kanssa keskusteluista tuli nopeasti hyvin intensiivisiä ja uskalsin kertoa hänelle asioita, jotka olivat minulle todella arkoja, kamalia kokemuksia ja salaisimpia toiveitani. Hän ei kavahtanut tätä, ja oikeasti ymmärsi minua. Tämä nopeasti syntynyt voimakas yhteys oli minulle aivan huumaavaa, ja yhteydenpidon aikana minussa heräsi eloon puolia, joiden olemassaolosta en ollut edes tietoinen.

Orastavaa suhdetta varjosti koko ajan tieto meidän suuresta ikäerosta. Toivoin silti, että tällä kertaa onnistaisi. Minua ikäero ei haitannut, mutta tiedän, että toiselle se voi olla kova pala, ja meidän tulevaisuudenhaaveissa oli suuria eroja. Rakastan vanhempia miehiä, olen aina rakastanut, ja tämän takia rakkauselämäni on ollut hyvin yksinäistä ja tuhoon tuomittua. Yhä häpeän tätä osaa itsestäni, vaikka se onkin aika absurdia, kun olen jo 35-vuotias. Hyvin nuorena opitusta häpeästä on kuitenkin vaikeaa päästä eroon.

Mies nautti pitkistä keskusteluista ja ruokki luovuuttani. Puhuimme säännöllisesti 2-3 tunnin puheluita. Ennätyspuhelu oli lähes viiden tunnin pituinen. Ajankulua ei vain huomannut. Ikäeron takia kutsuin häntä leikillä dinosaurukseksi ja kaikenlainen ilkikurinen sanailu oli alati mukana. Voi miten hauskaa. Kun hän yhtenä iltana ilmoitti menevänsä nukkumaan, kirjoitin pilaillen tarinan ihan ensimmäisen lauseen. Tämä oli vain vitsi, mutta jäädessäni vielä valvomaan mielikuvitus lähti laukalle ja aloin kirjoittaa lyhyitä tarinanpätkiä, joita lähetin hänelle silloin tällöin "ukkelin iltasatuna". Välillä lähetin hänelle myös laulun sanoja. Olin hirvittävän onnellinen ja pitkään kuollut luovuuteni oli herännyt henkiin.

Tarinassa hän oli suuri dinosaurus ja minä jokin pieni tai keskikokoinen alkunisäkäs. Mitään tarkempia lajimäärityksiä en hahmoille antanut, enkä antanut niille nimiäkään. Mielikuvissani hän oli klassinen tyrannosauruksen kaltainen peto, ja minä jonkinlainen opossumin ja koiran välimuoto. Tarina oli päällisin puolin kirjoitettu naiivilla sävyllä, niin kuin iltasadun kuuluukin, mutta rivien välissä käsittelin siinä suhteen haasteita ja omia pelkojani ja toiveitani. Minulla on paljon traumataustaa, ja pelkään luottaa muihin ihmisiin, vaikka se tällä kertaa onnistuikin lähes heti. Ei tarvitse olla Einstein, jotta ymmärtää mistä tarinassa on oikeasti kyse.

Tarinan ja meidän romanssin edetessä mietin koko ajan miten tämä päättyy. Ja kun suhde päättyi omaan mahdottomuuteensa, mietin pitäisikö myös tarinalle keksiä jokin loppu. Millainen se olisi, surullinen vai toiveikas? Saisivatko tarinan hahmot olla onnellisia, vaikka oikeassa elämässä olisikin mennyt pieleen? Epävarmuuden, surun ja katkeruuden hetkinä suunnittelin, että kohtalokas meteori tulisi tappamaan kummatkin. Tai kenties luonnonhistoriaa mukaillen dinosaurus olisi kuollut, ehkä uhraten henkensä nisäkkään vuoksi, ja nisäkäs olisi jatkanut yksin tulevaisuutta kohti. Päätin nyt, että tarina saa jäädä kesken. Lukija voi itse päättää millainen lopetus olisi hänelle mieluinen. En ole mitenkään vihainen miestä kohtaan, joten mielessäni hahmot voivat jäädä keskeneräiseen onnen tilaan. Kaiken ei tarvitse loppua.

Julkaisen tarinan täysin samanlaisena, kuin sen hänelle lähetin. *-merkkien väliin on rajattu osuudet, jotka lähetin hänelle yhtäaikaa samana iltana. Mitä enemmän innostuin ja sain häneltä positiivista palautetta, sitä pidempiä pätkiä uskalsin hänelle lähettää.

*********************************************

Tanner tömähti ja kuului tukahtunut ähkäisy, kun vanha dinosaurus asettui levolle metsän suojiin... 

*********************************************

Dinosaurus raotti silmiään. Heinien seasta ilmestyi jokin pieni otus, jonka tarkka lajimääritelmä jäi toistaiseksi mysteeriksi. Otus painautui dinosaurusta vasten, jolloin esihistoriallinen peto yritti turhaan läpsäistä sen pois onnettoman lyhyillä käsillään. Tunkeilija tuhahti ja käänsi kylkeään. Dinosaurus mietti, että näin kitukasvuisesta kääpiöstä tuskin olisi uhkaa, ja ummisti silmänsä uudelleen. Kehojen läheisyys lämmitti niitä mukavasti.

*********************************************

Dinosaurus oli raatanut koko päivän, jäljestänyt saalista tuntikausia, viimein saartanut sen umpikujaan ja kaatanut sen. Ruokarauha ei kestänyt kauaa, kun tuttu hahmo ilmestyi pusikosta. Sama omituinen otus, joka yöllä oli väkisin pitänyt sille seuraa. Se oli myös raatanut koko päivän - noh, tavallaan, sillä se oli vain seurannut dinosaurusta varjojen suojissa.

Syötyään dinosaurus asettui levolle, eikä reagoinut, kun tunkeilija epäröiden hiipi saaliin rippeiden luo. Dinosaurus katseli hiljaa otusta, joka välillä säpsähti tuijotuksen voimasta, muttei silti lähtenyt karkuun. Se oli uudempaa sukupolvea, joita myös nisäkkäiksi kutsuttiin. Ne olivat pieniä, surkeita otuksia paljon suurempien hirmuliskojen maailmassa, mutta silti kovaan tahtiin yleistymässä. Dinosaurus oli yhä hiljaa kun otus lopetti ruokailun ja lähestyi uudestaan, ja kun se jälleen painautui vasten, ei dinosaurus tällä kertaa edes yrittänyt lätkäistä sitä pois.

*********************************************

Päiviä kului samaan tapaan. Pieni alkunisäkäs varjosti dinosaurusta ja öisin ryömi sen vierelle, eikä dinosaurus vastustanut asiaa. Silti otus aina tärisi ja säpsähteli ensin, ennen kuin rauhoittui isomman eläimen suojiin. Kuinka outoa, dinosaurus ajatteli, ja kunpa se olisi voinut kysyä asiasta, mutta ne olivat täysin eri lajia. Dinosaurus eli paljolti nykyisessä hetkessä. Joskus sekin oli ollut pieni ja varovaisesti liikkunut varjosta varjoon, muttei enää muistanut sellaista aikaa, ja epämääräisiä muistoja ilmestyi vain hetkittäin sen uniin. Nykyisyydessä se oli metsän kiistaton hallitsija, jonka ei tarvinnut väistää ketään.

Jälleen yksi yö, ja nisäkäs empien tuli lähelle, epäilevästi pälyillen taakseen ja sivuilleen. Silloin dinosaurus viimein tiedosti ne - metsän muut pedot, surkuhupaisia surkimuksia siihen verrattuna, mutta jokainen niistä olisi hetkessä voinut popsia nisäkkään suuhunsa. Pimeydestä erottui kiiluvia silmäpareja, joihin se ei aikasemmin olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Näiden petojen olemassaololla ei ollut sille mitään merkitystä, niiden piipitys oli vain mitätöntä taustamelua. Se saattoi nukkua täysin suojatta keskellä aukiota tai röyhkeästi astella suoraan muiden petojen kaadoille, eikä kellään ollut asiaan vastaväitteitä. Mutta nisäkkäälle nämä uhat olivat aitoja.

Nisäkkään hengitys rauhoittui viimein, sen sydän hidasti tahtiaan ja sen keho rentoutui. Se oli nukahtanut. Dinosaurus katseli sitä ja alkeellisissa aivoissaan tunsi... jotain. Tämä pelokas otus oli luottanut siihen, ja valinnut sen. Tässä oli jotain merkittävää, ja vaikka dinosaurus ei tiennyt mitä se oli - olihan se vain typerä dinosaurus - se tunsi nyt halua suojella surkeaa pikkuotusta.

*********************************************

Epävarmuus oli alkanut nakertaa pikkunisäkästä sisältä. Joka päivä nisäkäs ymmärsi yhä selvemmin ettei siitä ollut dinosaurukselle mitään hyötyä. Dinosaurusta ei haitannut, vaikka pikkuotus kävi napsimassa paloja sen saaliista. Sillä ei ollut mitään konkreettista merkitystä. Jos nisäkäs olisi ruokaillut kaadolla salaa, ei dinosaurus olisi sitä edes huomannut.

Mutta myös nisäkäs halusi olla avuksi. Se pystyi elämään syömällä ötököitä ja mitä lie surkean pieniä olioita, mutta ne riittivät juuri ja juuri elättämään sen. Eikä nisäkäs myöskään pystynyt puolustamaan dinosaurusta. Joka yö se oli kipeän tietoinen ettei siitä olisi minkäänlaista hyötyä, mikäli jokin yössä tuijottavista silmäpareista tulisi uhittelemaan.

Myös dinosaurus oli huomannut jonkin painavan pikkuotuksen mieltä. Öiset pelokkaat säpsähdykset olivat laantuneet, mutta nyt otus vaikutti masentuneelta ja mietteliäältä. Dinosaurus mietti kaipasiko nisäkäs lajitoveriensa seuraa. Nehän ymmärtäisivät sitä parhaiten, ne voisivat puhua yhteistä kieltä, viettää normaalia elämää ja jopa lisääntyä. Eihän kahden eri lajin kuuluisi elää yhdessä. Ehkä oli vain ajan kysymys milloin nisäkäs lähtisi lajitoveriensa mukaan. Se ajatus harmitti dinosaurusta. Kunpa se olisi voinut puhua otuksen kanssa, mutta ne olivat kaikin tavoin liian erilaisia.

Dinosaurus mietiskeli ja jauhoi suussaan jonkin sarvipäisen kasvinsyöjän lihaa, kun se yhtäkkiä tunsi viiltävän kivun kitalaessaan. Se örisi ärtyneenä, hankasi naamaansa maata vasten, ja yritti kurottaa typerän pieniä käsiään kitaansa kohti - mutta onnettoman lyhyet kädet olivat yhä liian onnettomia ja lyhyitä.

Luun pätkä oli mennyt kitalaesta osittain läpi. Dinosaurus yritti liikuttaa luuta kielellään, mutta kieli ei ollut tarpeeksi taipuisa, ja luu uhkasi mennä vielä syvemmälle. Mitään ei ollut tehtävissä. Dinosauruksen piti vain odottaa, että suuhun iskisi tulehdus, ja mätä puskisi luun lopulta ulos. Se olisi pitkä prosessi, jonka aikana saalistuksesta ja syömisestä tulisi hankalaa.

Nisäkäs oli ensin säikähtänyt dinosauruksen yllättävää karjuntaa ja riehumista. Se katseli saniaisen suojista hirmuliskon teutarointia, kunnes ymmärsi, että dinosaurus ei ollut sille vihainen. Viimein dinosaurus näytti rauhoittuvan ja asettui makuulle. Nisäkäs kipitti lähemmäs. Ne katsoivat toisiaan hiljaa ja tutkiskellen.

Dinosaurus avasi kitansa raolleen, jolloin nisäkäs näki luun palan. Ahaa! Nisäkkäälle tämä ei olisi ollut ongelma, sillä oli hyvin näppärät kädet ja notkea keho. Se katseli suurta kumppaniaan myötätuntoisesti. Ja sitten tuli ymmärrys, niin, tällähän tapaa se voisi viimein olla dinosaurukselle hyödyllinen. Aivojensa hälytysäänistä huolimatta se kömpi varovaisesti suuren pedon kitaan, mahtuen sinne kokonaan, pysähtyen hetkeksi ihmettelemään tilanteen mielipuolisuutta, ja sitten hitaasti vetäen luun irti. Dinosaurus päästi helpottuneen huokauksen.

Nisäkäs astui pedon suusta ulos. Tämä oli ollut aivan hullua. Se oli toiminut vastoin kaikkia normaaleja vaistoja ja sen keho yhä värisi jännityksestä. Silti mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Suuri karhea kieli nuolaisi nisäkkään koko vartalon läpi. Valtava, käsittämätön onnellisuus valtasi pikkuotuksen. Hetki tuntui kestävän kuin ikuisuuden, aika hidastui ja nisäkäs pystyi tuntemaan vain kaikki aistit valtaavaa puhdasta onnea.

*********************************************

George Sangerin sirkussusihuijaus

 "Lordi" George Sanger oli yksi sirkusalan tunnetuimpia nimiä. Ei hän oikea lordi ollut, mutta monilla alan ammattilaisilla oli fiktiivinen aatelisarvo tai professorin titteli tuomassa esityksiin uskottavuutta. Sangerin isä oli ollut viihdyttäjä hänkin, ei läheskään yhtä menestynyt kuin poikansa, mutta ala oli selvästi heillä verissä. Myös veli John menestyi sirkusalalla. George Sanger aloitti sirkusuran 1840-luvulla ja eläköityi vuonna 1905. Hän ehti kirjoittaa urastaan muistelman Seventy Years a Showman, kätevästi vuotta ennen kuin entinen työntekijä murhasi hänet kirveellä vuonna 1911. Syytä murhaan ei saatu selville, ja murhaaja itse jättäytyi junan alle.

Vaikka Sangerin sirkus olikin suosittu, alkoi kiinnostus sitä kohtaan hiipumaan hänen uran loppupuolella. Jotenkin sirkus pitäisi saada kaikkien huulille uudestaan, mutta miten? Oli vuosi 1888, kun hän päätti lavastaa skandaalin, joka herättäisi mahdollisimman paljon huomiota.

Sangerilla oli Englannin Margatessa eläinpuisto, jossa oli 12 aikuista siperialaista sutta. Niiden vanhemmat olivat vanhuuteen ja vaivoihin kuolleita sirkussusia, ja ne olivat kaikki kesyjä kuin koirat. Silti ne olivat susia, jotka toimisivat vaistojen varassa. Hän mainosti susien esiintyvän Lontoon teatterissa, ja toi kahdeksan sutta odottamaan 30-paikkaiseen hevostalliin, jonka keskellä oli runsaasti tilaa tulevalle kohujutulle.

Sanger maksoi tutulle teurastajalle punnan siitä, että mies odottaisi illan esityksen päättyvän ja katsojien kadottua hiipisi talliin tappamaan vanhan kerman värisen hevosen, joka oli sidottu susien häkin vierelle. Mikäli mies ei kertoisi tapauksesta kenellekään kuuteen kuukauteen, antaisi Sanger hänelle vielä 10 puntaa lisää. Teurastaja kävi nopeasti lopettamassa hevosen ja jätti sen tallin lattialle.

Juonesta tiesivät Sangerin ja teurastajan lisäksi vain Sangerin agentti, vaimo ja vävypoika. Teatterin suljettua ovensa vartija, palotarkastaja, talonmies ja tusina apureita alkoivat juoda drinkkejä, jolloin Sanger livahti huomaamatta talliin. Tallissa oli neljä ovea, joista hän sulki kolme. Sudet olivat olleet ilman ruokaa kaksi päivää, joten päästessään vapaaksi ne olivat heti kiinnostuneita hevosen raadosta. Sanger jätti kaksi lamppua talliin palamaan ja palasi teatteriin, jossa alkoi patistaa työntekijöitä lukitsemaan paikat ja lähtemään koteihinsa. Ulkona hän teeskenteli yllättynyttä ja osoitti tallia, jossa valot paloivat. Miehet kurkkivat ikkunoista ja järkyttyivät näkemästään. Voi ei, sudet olivat karanneet ja tappaneet hevosen! Paikalle haettiin poliisi, joka lähti oitis hakemaan lisäapua poliisiasemalta, josta saapuikin parikymmentä kyttää partioimaan tallin ulkopuolelle.

Myös George Sangerin veljellä, John Sangerilla, oli oma sirkus. Kuvassa juovahyeena ja susi.

Samaan aikaan Sanger alkoi kysellä erään työntekijänsä perään. "Alpine Charlie", oikealta nimeltään Frank Taylor, oli todellinen karu karpaasi, ja juuri hänelle Sanger halusi antaa pelastavan sankarin roolin, vaikkei Taylorilla ollut juonesta hajuakaan. Taylor oli häippäissyt johonkin pubiin, ja iso joukko hajaantui etsimään häntä kaikista lähistön pubeista ja majataloista, samalla levittäen sanaa hirveästä onnettomuudesta. Totta kai ajatus verenhimoisista susista kiinnosti jännitystä kaipaavia kaupunkilaisia, joten ei kestänyt kauaa, että teatterin ja tallin ympärille kerääntyi lukemattomia katsojia. Tirkistelijöitä oli Sangerin mukaan tuhansia, mikä lienee liioittelua, mutta heitä oli tarpeeksi paljon jotta hevoskärryt eivät enää päässeet kulkemaan kadulla. Myös toimittajat saapuivat innoissaan paikalle kirjoittamaan skuuppia seuraavan päivän lehtiin.

Taylor löydettiin ja hänet nakitettiin pelastamaan tallissa yhä olevat hevoset. Lehdissä tapauksesta kirjoitettiin hyvin dramaattisesti. The Daily Telegraphin mukaan Taylor olisi urheasti ja kylmänrauhallisesti vienyt 16 hevosta turvaan, samalla kun sudet olivat raadon kimpussa ja hyökkivät Tayloria päin. Tallin pääovelle asetettiin rautaportti, ja päätettiin, että sudet saisivat syödä yön yli rauhassa, sillä niitä ei kannattaisi häiritä nyt kun ne olivat päässeet veren makuun. Poliisi kävi tallirakennuksen läpi ja päätteli, että sudet tuskin pääsisivät sieltä karkuun. Kaksi sirkuksen eläinhoitajaa jätettiin pitämään susia silmällä ja odottamaan, että ne rauhoittuisivat.

Oikeasti susista ei ollut mainittavaa vaaraa. Jossain välissä yleisön kadottua paikalta Taylor oli saanut ne helposti takaisin häkkiin huutamalla ja heiluttamalla rottinkikeppiä. Sanger tunsi huijauksestaan lievää syyllisyyden tunnetta, mutta juoni oli toiminut. Tapauksesta kirjoitettiin lukemattomiin lehtiin ulkomaita myöten, ja jopa pääministeriltä kysyttiin mitä mieltä hän oli tapahtuneesta. Tulevalla viikolla sudet esiintyivät täydelle yleisölle. Kaikki halusivat nähdä vaaralliset pedot ja niiden urhean kesyttäjän!

Piditkö lukemastasi? Blogissa on aiemmin kirjoitettu samankaltaisista aiheista:
Rudesindo Rochen sirkussudet
Edward Bonettin sirkusketut ja -kissat
Teddy R, koulutettu "susi"

Lähteet:

*The Daily Telegraph 13.2.1888

*Evening Observer 2.4.1888

*Seventy Years a Showman (Lord George Sanger, 1910)

Karnon kanssa pyöräilyllä

Edesmennyt Bono ei ollut pyöräilyyn sopiva koira. Yritin totuttaa sitä pyöräilyyn useaan otteeseen, ja välillä oli päiviä, jolloin se sujuikin todella hyvin. Mutta Bono oli hyvin reaktiivinen ihmisiä ja koiria kohtaan. Pyörämatkan aikana se saattoi nähdä ohimeneviä ihmisiä ja koiria, ja vaikka niiden ohi päästäisiinkin, stressi kerääntyi sen sisällä, kunnes se pahimmillaan lopulta räjähti ja alkoi rynnimään hallitsemattomasti tai jopa hyökkäsi eturenkaan kimppuun. Pyöräillessä oli melkoinen piteleminen jos lähellä oli toinen räyhäävä koira. Viimeinen niitti oli, kun ajoimme haravoivan naisen ohi, ja naisen kohdalla Bono yritti purra häntä, siinä onneksi onnistumatta. Niin kauan kuin maailmassa oli muita asukkeja, pyöräily sen kanssa oli liian vaarallista. Tilanteet tulivat pyöräillessä liian äkkiä, ja pyörän selässä minulla oli heikompi kontrolli koiraan. Oli vain ajan kysymys milloin jotain peruuttamatonta tapahtuisi. Luovuttaminen tässä tietenkin harmitti, sillä pyöräily on koiralle loistavaa liikuntaa.

Karno on hyvin erilainen kuin Bono. Ne ovat molemmat epävarmoja koiria, mutta reagoivat aivan päin vastoin uhkaaviin tilanteisiin. Bono halusi vetää koko maailmaa turpaan, hyökkäys oli ensimmäinen reaktio kaikkeen. Karno on herkkä vellihousu, joka välttää konflikteja ja pelottavissa tilanteissa lähtee karkuun tai litistyy maahan pannukakuksi. Karnon pelkuruus on turhauttavaa, mutta sen aggression puute tekee siitä myös helpon. Pyöräni oli ollut pitkän aikaa hajalla, ja olin tyytynyt kävelemään kaikkialle. Viimein uskalsin vinkata faijalle, että pyörän voisi korjata. Kun sain pyörän takaisin 29.6. houkutus kävi heti liian suureksi, ja päätin kokeilla pyöräilyä Karnon kanssa. Alla video ensimmäisestä kokeilusta.

Olin jälkikäteen miettinyt, että ehkä pyöräily oli ollut liian stressaavaa Bonolle myös siksi, että olin vaatinut siltä liikaa liian pian. Liian pitkiä matkoja, liian kovaa tahtia ja ei tarpeeksi lepotaukoja. Joten olen nyt aloittanut Karnon kanssa hyvin varovaisesti. Ensimmäisenä päivänä ensin vain talutin pyörää noin 10 minuutin verran, jotta Karno tottuisi pyörään, se ehtisi pissata edes jonkin verran, ja pääsisimme sopivalle tienpätkälle. Karno suhtautuu moniin uusiin asioihin vähintäänkin epäilevästi, mutta vierellä talutettava pyörä ei herättänyt mitään reaktiota.

Valitsemani pyörätie oli syrjäinen ja suora. Pyysin Karnon vierelle, annoin sille palan juustoa, nousin satulaan ja sanoin "mennään". Pyöräilin hidasta vauhtia, sen verran, että hihna ei olisi löysällä mutta ei myöskään kiskonut koiraa perässään. Hihna on joustavaa materiaalia, joten vahinkonykäisyt eivät ota kipeää koiran kaulaan, eivätkä myöskään kädelleni. Karno sai jutun juonesta nopeasti kiinni ja tykkäsi ravata vierellä. Pyöräilin suoraa tietä noin sadan metrin pätkissä, aina kun pysähdyin sanoin "noh noh pysähdytään", ja sen jälkeen talutin pyörää hetken ja koira sai rauhassa nuuskia ja pissailla. Kun oli aika taas pyöräillä, tein aina saman rituaalin, pyysin koiran ihan vierelle, annoin palan juustoa, "mennään". Halusin, että Karnolle tämä on hyvin ennalta-arvattavaa ja rutiinimaista toimintaa, jossa sen ei tarvitse arvailla mitä nyt tapahtuu. Pyöräilyn aikana se ei saisi jumittaa nuuskimassa ja pissaamassa, mutta taukoja olisi hyvin usein, jolloin tämä olisi sallittua. Tien päädyttyä käännyin takaisin ja palattiin kotiin. Yhteensä ensimmäinen pyöräily oli noin 3 km pituinen, josta yli puolet oli talutusta.

Koira määrää pyöräilyn vauhdin. Jos se haluaa laukata, sallin sen ja parhaani mukaan mätsään oman nopeuden sen tahtiin. Jos se jää jälkeen, hidastan tai pysähdyn kokonaan. Tarkoitus ei ole läkähdyttää sitä maitohapoille. Joka kerralla matkan alussa talutetaan ehkä 10 minuutin ajan, jotta koira ehtii pissata pahimmat kusihätänsä pois ja veri pääsee kiertämään jaloissa. Olen lisännyt matkojen pituutta hyvin maltillisesti, ja aina ainakin puolet matkasta vain talutetaan. Koira tarvitsee liikuntaa, mutta se tarvitsee myös rauhallista nuuskintaa. Tämän jälkimmäisen asian tärkeyttä ei monesti ymmärretä. Meidän ihmisten aistit ovat täysin rampautuneita koiriin verrattuna, emmekä voi käsittää millaista informaation virtaa ja mielihyvää koirat saavat haistelusta. Me ihmiset nautimme maiseman katselusta. Koirat ovat maiseman haistelijoita.

Pyöräilin ensimmäisinä päivinä vain tätä lyhyttä suoraa pätkää. Kun vastaan tuli ihmisiä tai jopa koiria, tarkkailin Karnon reaktioita. Ihmiset ohitettiin sujuvasti. Koirat ovat mielenkiintoisempia, mutta niidenkin ohitus on onnistunut pyörän selässä mikäli pyörä jää koirien väliin. Mutta jos vieras koira jää Karnon puolelle, olen silloin pelannut varman päälle ja taluttanut. Jos taluttaessa Karno on liian kiinnostunut toisesta koirasta tai vaikka kissasta, ja yrittää päästä sen luo, olen kevyesti kopauttanut sitä eturenkaalla. Se ei ota kipeää, mutta muistuttaa koiraa käyttäytymään kunnolla.

Kun homma oli selvästi turvallista ja sujuvaa, aloin laajentaa reviiriä sivistyksen pariin pyöräilemällä myös omakoti-/rivitaloalueilla myöhään illalla, jolloin liikennettä oli vähän. Aloin myös ottaa käännöksiä mukaan pyöräilyyn. Ennen käännöstä hidastan tahtia ja sanon "käännytään". Teen käännöksen niin hitaasti, että Karno varmasti pysyy mukana ja huomaa mihin suuntaan käännytään. En ole erotellut suuntia sanoilla - syy tähän on puhtaasti oma hidasjärkisyys. Alla video, jossa palaamme kotiin ja Karno ei säikähdä ruohotrimmerin ääntä.

Mitä enemmän varmuutta tähän touhuun on tullut, sitä enemmän olen uskaltanut pyöräillä ihmisten parissa ja jopa keskustan liepeillä. Ihan keskustaan en ole vielä vienyt sitä, sillä keskustan lähettyvillä Karno alkaa empiä ja ahdistuneesti vinkua. Olen päättänyt etten pakota sitä mihinkään, joten olen sitten valinnut rauhallisemman reitin. Tällä tavoin vähän epäloogisia reittejä pitkin olemme alkaneet käydä pyöräilemässä erilaisissa mielenkiintoisissa paikoissa. Olemme tehneet matkoja koirapuistoon, meren rannalle, puutarhaan ja lehmiä katsomaan. Muistan, että kun lumet sulivat tein kävellen matkan koirapuistoon, ja silloin matka oli aivan kamala, kun koira pelkäsi hysteerisesti esimerkiksi leikkivien lasten ääniä ja paniikissa veti hihnassa, jolloin käsiin sattui ja pelkäsin koiran pääsevän irti. Ajatella, että nyt uskallan tehdä saman matkan pyörällä, eikä edes tunnu haasteelliselta! Aika ja arjen rutiinit ovat selvästi rauhoittaneet koiraa, mutta uskon, että itse pyörä tuo sille itsevarmuutta. Taluttaessa pyörä on kuin kilpi maailmaa vastaan, ja pyöräillessä pelottavien asioiden ohi pääsee nopeasti.

Mutta! Ei kaikki ole pilvillä tanssimista ja onhan tässä ollut muutamia riskihetkiä. Kerran olimme pyöräilemässä autotiellä ja edessä pientareella oli variksen poikanen, sen ikäinen, että osaisi todennäköisesti lentää. Oletin, että se lentäisi kun tultaisiin lähelle. Mutta varis ei lähtenyt lentoon, vaan hätäisesti pomppi tielle. Nykäisin Karnon hihnasta varoittavasti, mutta houkutus oli sille liian suuri, ja se rynnisti variksen perään. En ehtinyt reagoida ja eturengas törmäsi koiraan, joka lähti karkuun ja repi hihnan kädestäni. En sentään kaatunut. Karno pysähtyi kymmenen metrin päähän. Se oli hämillään ja kun lähestyin se ensin epävarmasti hyppäsi taaksepäin. Se ei varmaan tiennyt oliko kipu ollut minun aiheuttamaa ja olinko vihainen. Mutta epävarmuus kesti vain muutamia sekunteja, ja sain tulla sen luokse ottamaan siitä kiinni, ja heti perään jatkoin pyöräilyä normaalisti. En halua, että koiralle jää aikaa miettiä mitä negatiivista äsken tapahtui. Tämän jälkeen se ei ole syöksynyt lintujen perään pyöräillessä, mutta olen silti varovaisempi.

Pari päivää sitten olimme pyöräilemässä keskustan lähellä, ja olin juuri miettimässä miten rauhallisesti juoksu sujuu, vaikka lähellä on paljon hälinää. Silloin näin sivusilmällä kuinka tien toiselta puolelta syöksyi vähän Karnoa pienempi, käkkyräkarvainen, jonkinlainen vesikoira-/lagotto-/puudeli-/duudelityyppinen mustavalkoinen koira. Se juoksi täysillä Karnoa kohti räkyttäen ja muristen. Reaktioaikaa oli vain pari sekuntia. Jotenkin onnistuin pysäyttämään pyörän, vaikka vieras koira oli jäädä renkaan alle ja Karno veti karkuun. Pyörä kaatui, minä en. Vieras koira murisi, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään kun oli nokat vastakkain Karnon kanssa. Koiran omistaja ilmestyi ja hoki klassista mantraa "se on oikeasti kiltti". Hän ei tuntunut ymmärtävän tilanteen olleen vaarallinen, enkä myöskään hirveästi jaksanut alkaa saarnata hänelle. Mitään ei onneksi lopulta tapahtunut. Ketjusuoja lähti sijoiltaan, mutta sain sen helposti paikalleen. Jälleen hetken talutuksen jälkeen lähdin pyöräilemään, jotta Karno ei jäisi miettimään asiaa liikaa.

Nämä muutamat huonot hetket eivät onneksi ole vaikuttaneet Karnon suhtautumiseen pyöräilyä kohtaan. Se ei pälyile eturengasta tai ympäristöä. Tämä on ollut oikein mukavaa touhua, tehokasta liikuntaa ja Karno on huomattavasti rohkeammin kulkenut uusiin paikkoihin haastavien asutusalueiden läpi.