Hopeanuolen hämmentävä suomidubbi

Tämä juttu on aiemmin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 14.

Hopeanuolen suomalainen dubbaus on kieltämättä surkuhupainen, mutta monelle nostalginen ja täynnä mukavia muistoja. Monista hölmöistä lausahduksista on saatu paljon hupia aikaan. Toisaalta huvittavuuden lisäksi suomidubbi myös hämmensi katsojiaan sisältämällä pahojakin käännösvirheitä, jotka aiheuttivat sitkeitä väärinkäsityksiä. Suomidubissa on niin paljon mokia, ettei niitä mitenkään voida kaikkia eritellä yhdessä artikkelissa, mutta yritetään mainita ainakin ne pahimmat!

Dubin laatua tarkastellessa on pakko kuitenkin ensin tutustua sen historiaan, jotta voisimme ymmärtää, mistä virheet voivat johtua ja ettei pelkästään Suomen puoli ollut syyllinen. Käännetty versio Hopeanuolesta ei ilmestynyt ensimmäisenä Suomessa, vaan Ruotsissa vuonna 1987. Suomiversio tuli hieman jälkijunassa vuonna 1989. Suomalaiset eivät kääntäneet sarjaa alkuperäisten japanilaisten repliikkien perusteella, vaan käännöksen olivat tehneet ruotsalaiset, josta suomalaiset sitten käänsivät parhaan mukaan sarjan suomeksi rikkinäinen puhelin -tyylillä. Ruotsalaiset olivat jo tehneet omia virheitään, ja Suomessa käännösvirheiden teko jatkui.

Myös animen leikkaus tehtiin Ruotsissa. Japanilaiset olivat myös leikanneet sarjan heidän omaksi kahden kasetin VHS-julkaisuksi, joka oli huomattavasti lyhyempi kuin meidän versiomme. Japanilaiset lähettivät Pohjolaan koko sarjan, josta olisi ollut mahdollista halutessa leikata pidempikin kasettisarja. Hopeanuolen tulevasta suursuosiosta ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ollut kellään aavistustakaan, vaan sitä kohdeltiin samalla tavoin kuin kaikkia muitakin lukemattomia 80- ja 90-luvun suomalaisia animejulkaisuja.

Koska kaikki materiaali saatiin Ruotsin kautta, voi ihan ensimmäisen VHS-julkaisun ensimmäisen kasetin takakannesta lukea yhä ruotsalaisten ääninäyttelijöiden nimet. Tätä ei ilmeisesti tajuttu tai osattu muuttaa, koska teksti oli laitettu kuvan päälle. Takakansien tekstit olivat myös suoria käännöksiä ruotsalaisista videoista. Oudot höpötykset Alaskasta, grizzly-karhuista, englannistetuilta kuulostavat nimet ("Akaka-Booto", "Dai-Suki") ja kasetin tapahtumiin liittymättömät juonikuvaukset olivat peruja ruotsalaisilta.

Sarjan alkuperäiseksi nimeksi oli merkitty Silver Fang, joka kuitenkin oli japanilaisten keksintö markkinoida sarjaa ulkomaille. Tämä on käynyt ilmi nettiin vuotaneista Toei Animationin promomateriaaleista. Ginga Nagareboshi Gin on kieltämättä melkoinen sanahirviö japania osaamattomille. Sarja julkaistiinkin Ruotsissa nimellä Silver Fang, mutta Suomessa se käännettiin jostain syystä Hopeahampaan sijaan Hopeanuoleksi - vaikka meillä ilmestyi jo sen niminen intiaanipäälliköstä kertova sarjakuva!

Suomidubbauksen suoritti Golden Voice Oy, ja ääninäyttelijöinä toimi vain neljä henkilöä: Pertti Nieminen, Erkki Murto, Päivi Sorsa sekä Ulla Ollikainen. Kaikilla oli useita rooleja suoritettavana. Hämmentävästi tärkeidenkin hahmojen ääninäyttelijät vaihtuivat vähän väliä. Moni katsoja oli luullut Smithiä nartuksi, koska hänellä oli välillä naisen ääni, ja ainakin itse olin aikoinaan luullut Terryä nartuksi naisäänen takia. Vaihtelevien ääninäyttelijöiden ja sekavan dubbauksen takia oli välillä vaikeaa tajuta, kuka hahmo puhuu.

Pienen ääninäyttelijämäärän lisäksi dubbauksessa on paljon muita laadullisia kämmejä. Omituisesti lausuttuja sanoja (kuten Sniperin legendaarinen "Päästäkää minut ales täältä!"), kiusallisen hiljaisia taukoja ja väärin ajoitettua puhetta esiintyy paljon, minkä takia koirien leuat liikkuvat vaikka ääntä ei kuulu. Mielestäni pahimpiin mokiin lukeutuu kohtaus, jossa Hidetoshi lyö Daisukea, mutta Daisuke jatkaa puhumista normaaliin tapaan lyönnin aikana. Myös Crossin ja Chuutoran taistelu on monille jäänyt mieleen Crossin myötähäpeää aiheuttavien ulinoiden vuoksi, mitkä olisivat sopineet paremmin pornoleffaan. Itse dubin käsikirjoitus sisältää kömpelöitä lauseita, kuten Benin "Nuo kolme koiraa eivät pelkää mitään, siksi ne ovat niin pelkäämättömiä."

Dubattu versio sisältää useita selkeitä käännösvirheitä. Takaumassa Tiikeriveljesten kimppuun syöksyi näätä, mutta dubatussa versiossa hyökkääjä onkin verenhimoinen vuoristokoira. Näätä on piirretty melko koiramaisesti, joten virheen voi ymmärtää. Ouun soturien saapuessa Mien kaupunkiin Ben yhtäkkiä höpöttääkin tuntevansa Mossin entuudestaan, vaikka japaniversiossa hän puhuu Akamesta. 

Hahmojen sukulaissuhteet pistettiin dubissa uuteen uskoon. Koska Daisuke puhutteli Goheeta suomidubissa isoisänään, yhä tänä päivänä moni luulee heidän olevan sukulaisia. Japanilaisessa versiossa Goheesta käytetään kuitenkin sanaa jii-sama, joka tarkoittaa ukkoa tai vanhaa miestä, ja sanaa käyttävät monet muutkin hahmot Daisuken lisäksi. Suomidubissa eräässä kohtauksessa Hidetoshi jopa kutsuu Goheeta Daisuken isäksi!

Väärinkäsitys, että Moss ja Ben olisivat sukulaisia, ei kuitenkaan ole suomidubista peräisin, vaan leikkaamattomasta ja tekstitetystä versiosta, jossa Ben suostuttelee Mossia lopettamaan laumojen taistelun, koska ovathan he sukulaisia. Japaniversiossa Ben puhuu toveruudesta. Tämä käännösvirhe jostain syystä laitetaan yleensä suomidubin piikkiin, vaikka suomidubissa kerrankin käännös toimii.

Tämä moka löytyykin leikkaamattomasta versiosta.

Joidenkin hahmojen nimiä suomennettiin sattumanvaraisesti. Great oli Jätti, Akame oli Punasilmä ja Tiikeriveljekset esiteltiin Punaisena, Mustana ja Harmaana Tiikerinä. Myöhemmin heitä kuitenkin kutsuttiin japanilaisilla nimillä. Myös Terry esiteltiin ensin Arpi-nimellä, myöhemmin häntä puhuteltiin kuitenkin Terrynä. Myös Punasilmä vaihtoi nimeään hetkeksi, julistaen "Minä olen Akeema!" Mutsun kenraalien nimet, Kisaragia lukuunottamatta, oli ilmeisesti tulkittu väärin kanjien perusteella, minkä vuoksi Minazuki oli Minagetsu, Hazuki oli Agetsu ja Uzuki oli Ugetsu. Kääntäjät suhtautuivat Hopeanuoleen tavallisena lastenohjelmana, minkä vuoksi nimien suomentaminen on ymmärrettävää, etenkin päähenkilön kohdalla. Kuitenkin on outoa, ettei joitakin todella hankalia nimiä viitsitty suomentaa.

Shiroi Kiba - White Fang Monogatari

NIMI: Shiroi Kiba - White Fang Monogatari (白い牙ホワイトファング物語)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Souji Yoshikawa

Shiroi Kiba Monogatari on jälleen yksi Jack Londonin Valkohammas -kirjaan (joka Suomessa tunnetaan myös nimellä Susikoira) perustuva elokuva. Tätä tarinaa on jauhettu blogissa jo monessa muodossa ja pakko myöntää, että alan puutua siihen. Tässä animessa tarinaan oli kuitenkin otettu jotenkin freesimpi lähestymistapa ja joitain asioita hieman muutettu, joten elokuvaa oli mukava seurata.

Pieni intiaanipoika Mit-Sah haaveilee koirasta, mutta hänen isällään ei ole varaa ostaa sellaista. Isällä on vuosia sitten ollut koirasusi, joka kuitenkin katosi metsään, ja hän ehkä puolivitsillä ehdottaa, että Mit-Sah voisi hankkia itselleen suden. Mit-Sahin isän entinen koirasusi Kiche on yhä elossa ja on saanut puhtaan suden kanssa pentuja. Yksi niistä on Valkohammas, joka on pentueen pienin ja uteliain pentu. Valkohampaan tutkiessa metsää ilves hyökkää pesäkololle ja tappaa Valkohampaan sisarukset ja isän. Myös emo Kiche on lähellä menettää henkensä ja Valkohammas saa arven kasvoihinsa.

Eräänä päivänä Mit-Sah ja Valkohammas tapaavat toisensa ja Mit-Sah kaappaa pennun itselleen. Kiche tunnistaa Mit-Sahin isän entiseksi omistajakseen ja koirasudet liittyvät intiaanikylään. Mit-Sah oppii vastuulliseksi kouluttaessaan Valkohammasta. Rahapulassa oleva isä joutuu myymään Kichen, mutta elanto on yhä uhattuna ja perhe päättää muuttaa työn perässä kaupunkiin. Elämä näyttää hymyilevän hetken, mutta ilkeä koirataisteluita harrastava mies juonittelee Valkohampaan itselleen.

Toisin kuin muut sarjakuva- ja elokuvaversiot tästä tarinasta Shiroi Kiba Monogatari nostaa Mit-Sahin toiseksi päähenkilöksi. Tämä toimii hyvin ja elokuvassa on oikein kiva tarina pojan ja koiran välillä. Vaikka etenkin alkupuolella näytetään yksinäisen Valkohampaan touhuja on Mit-Sah selkeästi kiinnostavampi hahmo ja hänen luonteen näyttämiseen on laitettu enemmän vaivaa. Fiksu päätös oli myös tehdä koirataisteluita harrastavasta Beauty Smithistä kirjan loppupuolella esiintyvä rosvo. On parempi keskittyä yhteen hahmoon, kuin pikaisesti tuoda tarinan loppumetreillä uusi random pahis.

Elokuvassa on paljon tunnelmallisia, kiireettömiä hetkiä. Pari kertaa soiva tunnari oli ihan mukava lisäys ja huokuu kasarihenkeä. Muutoin musiikki ei kiinnitä huomiota, paitsi parissa hyvin synkässä kohdassa liian positiiviselta kuulostava musiikki vähän kohotti kulmia. Etenkin ilveksen teurastaessa Valkohampaan perheen musiikki ei oikein sopinut näkymään. Kenties kohtauksista ei haluttu tehdä pienille lapsille liian pelottavia? Tai ehkä musiikin kuului olla ylevää ja inspiroivaa. Itselleni valinta oli vain hämmentävä. Elokuva on selkeästi melko nuorille suunnattu. Tästä huolimatta siinä on silti verisiä kohtauksia, mutta ei yhtä paljon kuin esim. Erämaan kutsu -animessa.

Animaation tyyli on oikein miellyttävää katsella. Hahmodesignit ovat hyvin yksinkertaisia ja ylipäänsä budjetti vaikuttaa olleen vaatimaton. Valkohampaan hyökkäysanimaatiota on kierrätetty muutaman kerran. Vaikka animointi on vaatimatonta, on silti onnistuttu luomaan kauniita taustoja ja välillä hienoja valoefektejä. Hahmojen liikkeet ovat hyvin sulavia.

Jotkin valinnat ovat vähän outoja. Ilves näyttää enemmän joltain esihistorialliselta pedolta ja on aikuisia susia isompi. Ehkä japanilaisilla oli mennyt puuma ja ilves vähän sekaisin? Valkohammas on myös aikuisena hyvin pieni, pienempi kuin tarinan lopussa esiintyvä naarascollie. Mit-Sah ei vaikuta ajankulusta huolimatta kasvavan ollenkaan. Koiranörttinä olin taas vähän pettynyt ja huvittunut, kuinka Valkohampaan koirataisteluiden päihittäjäksi päätyi taas nykyajan bulldoggi. Kyllähän kirjassakin koiraa puhuteltiin bulldoggi-sanalla, mutta tuon ajan koirat olivat aivan eri kaliiberia kuin nykyiset huohottajat.

Mikään mestariteos tämä ei todellakaan ole, mutta oikein mukava vanha anime, jossa joukossa välillä makeaa silmäkarkkia.

TÄHDET: ***

The Ancient Magus' Bride

NIMI: The Ancient Magus' Bride (Mahoutsukai no Yome / 魔法使いの嫁)
VUOSI: 2017 - (jatkuu)
OHJAAJA: Norihiro Naganuma
KIRJOITTAJA: Jamie Marchi, Aya Takaha

Jotenkin päädyin aktivoitumaan animen suhteen vielä vuoden loppumetreillä ja katsoin läpi yhden ysäriklassikon, Neon Genesis Evangelionin, sekä yhden upouutuuden, eli tämän. Valitettavasti näiden katsominen vierekkäin varmasti vaikutti arvosteluuni, sillä NGE veti täysillä mukaansa ja olen innoissani kuin pikkulapsi uudesta löydöstäni. Magus' Bride taas... no... ei juuri jaksanut kiinnostaa, mutta kahlasin sen kuitenkin läpi kaverini mieliksi, joka vaikuttaa hyvin pitävän sarjasta.

Sarja sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa vanhempiensa hylkäämä 16-vuotias tyttö Chise pakenee menneisyyttään myymällä itsensä orjuuteen. Mysteerinen pitkä, sudenkalloinen velho Elias Ainsworth ostaa hänet, mutta ei tee Chisestä palvelijaansa, vaan haluaa tytön olevan oppilaansa ja jonain päivänä vaimonsa. Elias näkee Chisessä jotain erikoista ja käykin ilmi, että tyttö on luonnonlahjakkuus loitsunnassa, mutta tulee myös kuolemaan nuorena. Myös Eliaksen menneisyydessä on jotain epäselvää.

Alunperin olin varsin innostunut seuraamaan tätä sarjaa. Elias on siistin näköinen hahmo ja olen aina halukas hupakko tälläisille romansseille. Mutta sarja on minulle yksinkertaisesti liian harmiton ja turvallinen. Sillä on synkkiäkin hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi sarja on slice-of-life tyylinen pikkukiva paketti, joka ei herättänyt mitään suurempia tunteita itsessäni.

Chise on harvinaisen aneeminen päähenkilö. Hänellä ei ole minkäänlaista karismaa saati kiinnostavia luonteenpiirteitä. Häntä ei voi edes kutsua märäksi rätiksi, koska jo siinä olisi liikaa personaalisuutta. Kuiva rätti tämä on. Oli todellakin harmittavaa nähdä NGE ensin, koska myös siinä on samantapainen alistuva, menneisyyden pieksemä päähenkilö, mutta hahmot on toteutettu täysin eri tavoin. Chisen sisäinen tuska näkyy vain hänen tirauttaessa pari kyyneltä, hän tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen tyhjä ilme silmissään ja tyhmänä saattaa toistaa jotakin mitä toinen hahmo sanoo. Hänen tuskansa on nättiä ja hän pysyy täysin toimintakykyisenä. Tyypillistä valkokankaan masennusta. Sen sijaan NGE:n Shinjin tuska on erittäin aitoa ja ruman näköistä, hän istuu jaksokaupalla omassa mielen häpeänurkassaan toistelemassa samoja itseänsä vähätteleviä ajatuksia ja monesti hän ei ollenkaan kykene työhönsä.

Myös Elias jäi yllättävän tylsäksi henkilöksi. Sarjan edetessä hänen epämääräistä menneisyyttään valotetaan hieman, mutta en silti jaksanut olla tästä kiinnostunut. Hänen romanssinsa Chisen kanssa on varsin hajuton mauton, sillä oikeastaan mitään ei tapahdu hahmojen välillä katsomani 12 episodin aikana ja hahmot myös viettävät yllättävän paljon aikaa erillään. Parempi myös etten ala analysoimaan heidän suhteensa eettisyyttä, sillä luulisi, että Chisellä on paljon syyllisyyden taakkaa Eliakselle, joka "vapautti" hänet orjuudesta. Heidän ikäeronsa (ja tämä tulee ihmiseltä, joka rakastaa nuorempi nainen x vanhempi mies parituksia!) on myös häiritsevä, mutta sitä ei ollenkaan käsitellä animessa. Chise on 16-vuotias, Elias taas on vuosisatoja vanha. Vaikka Chise olisi täysi-ikäinen miten ihmeessä nämä kaksi voisivat koskaan olla samalla tasolla?

Tarinankuljetusta pysäytellään vähän väliä vaivaannuttavilla vitseillä ja chibipiirroksilla. Nämä eivät uponneet ollenkaan ja tuntuivat tilanteisiin sopimattomilta ja päälleliimatuilta.

Tarinan maailma ei myöskään ollut tarpeeksi kiinnostava minulle. Olen ehkä liian tylsämielinen, koska fantasiatarinat enää hyvin harvoin jaksavat innostaa. Pidän taian käyttöä tarinoissa liian helppona. Sillä voi ratkaista minkä tahansa tilanteen, uusia taikoja voi keksiä koko ajan ja täten tarinoiden maailmoissa ei ole kunnollisia rajoja. Joillekin tämä on innostavaa, itselleni se on turhauttavaa. Animessa on paljon erilaisia otuksia, valitettavasti turhan moni näistä on liian sokerisia ja ärsyttäviä, tai sitten tyypillisiä mukamas cooleja isotissisiä akkoja tai nättejä animepoikia.

Itse animointi jakaa mielipiteeni myös, sillä aluksi se vaikutti varsin kauniilta, ja sitähän se on. Taustat ovat monesti todella aidon näköisiä, täynnä yksityiskohtia ja hienoja värivalintoja. Mutta ihmisten naamat ovat hirveän rumia. Kaikki muu toimii varsin hyvin, mutta ihmisten kasvot ovat hyvin jäykästi animoituja ja ilmeettömiä. Tämä asia alkoi erityisesti vaivaamaan minua yhden kissapainoitteisen jakson aikana. Jakson kissat olivat NIIN HIENOJA, niin eläväisesti piirrettyjä, mutta sitten kun kamera kääntyi taas Chiseen olivat tytön silmät ja kasvot tyhjät kuin kuolleella kalalla.

Tämä arvostelu meni nyt todella negatiiviseksi, eikä sarja varmasti ole ansainnut näin yksipuolista arvostelua. Mutta en voi sille mitään, että en yksinkertaisesti kiinnostunut tarinasta pätkän vertaa ja huomasin olevani suuren osan ajasta todella tylsistynyt. Mikäli en olisi halunnut olla kaverilleni mieliksi olisin jättänyt sarjan kesken jo parin ensimmäisen jakson jälkeen. NGE:n katsominen heti ennen tämän aloitusta oli myös Magus' Bridelle todella epäreilua.

TÄHDET: ***

Opaskoira Heijin traileri + kuvaspämmi

Ette uskokaan kuinka fiiliksissä olen kun löysin tämän pätkän! Olen kauan etsinyt pienimpiäkin tiedonmuruja animesta Yama ni Kagayaku: Guide-ken Heiji Gou (山に輝く ガイド犬平治号). Elokuva on lähinnä kouluille tarkoitettu opetusvideo vuoristojen vaaroista ja opaskoirista. Se kestää noin 30 minuuttia. Varmasti juuri tämän vuoksi se ei ole vielä levinnyt nettiin (ja ei ehkä koskaan tule leviämään) ja siitä on hyvin hankala löytää mitään tietoa. Miksi sitten olen niin kiinnostunut tästä elokuvasta? Koska se on Toei Animationin tekele, saman studion, joka teki Hopeanuoli -animen. Elokuvan koirat on toteutettu ihan samalla tyylillä kuin Hopeanuolessa.

Elokuvan viralliset sivut löytyvät täältä. Mikäli ymmärsin oikein koulut voivat ostaa elokuvan peräti 38 000 jenin hintaan, mikä näyttäisi olevan 293 euroa! Tsiisus! Vaikuttaa siis todella epätodennäköiseltä, että tätä koskaan tultaisiin näkemään kokonaisuudessaan. Yksi vähän kaukaa haettu mahdollisuus voisi olla lähettää firmalle kyselyä mihin hintaan elokuvan julkaisuoikeuden voisi ostaa Suomeen ja tehdä sitten Hopeanuoli-fanien kesken joukkokeräys Kickstarterin tms avulla. Tämä olisi kuitenkin hyvin iso hanke, joka vaatisi esimerkiksi sujuvasti japania puhuvia henkilöitä. Koetan vähän vinkata tästä Suomen Hopeanuoli-fanit ry:lle. Olisihan se todella siistiä jos voisimme esimerkiksi näyttää elokuvan suomiteksteillä jossain tulevaisuuden Gingaconissa. Uskon kuitenkin, että elokuvan julkaisuoikeudesta pyydettäisiin niin suuri summa ettei olisi mahdollista toteuttaa tälläistä hanketta.

Trailerista otettuja kuvia loppuun:

Little Red Riding Hood

NIMI: Little Red Riding Hood
VUOSI: 1994
KÄSIKIRJOITUS: George Arthur Bloom
OHJAAJA: Toshiyuki Hiruma Takashi

Tämä Punahilkka -rahastus on halpatuotannostaan tunnetun Goodtimes Median tekosia, jonka johtoporras sijaitsi Yhdysvalloissa, mutta animointi suoritettiin Japanissa ja Etelä-Koreassa. Studio on tehnyt muun muassa aikaisemmin arvostellun Curlyn. Pidin Curlystä jonkin verran lapsena, joten uskoin Punahilkan edustavan samaa "laatua", en siis odottanut mitään muuta kuin ehkä kahden tähden arvoista halppispiirrettyä, mutta studion Punahilkka olikin PALJON huonompi kuin Curly. Noin 45 minuuttia kestävä animaatio tuntui kestävän ikuisuuden.

Tämä versio on tehty perheen pienimmille. Alkuperäistä tarinaa on rankasti kuohittu lapsiystävällisemmäksi ja mukaan on ängetty kolme laimeata lauluakin, joista etenkin yksi jää raivostuttavasti soimaan päähän pitkäksi aikaa. Punahilkan mummo on sairastunut ja Punahilkan äiti kehottaa tyttöä viemään mummelille korillisen kaikenlaisia hyvyyksiä. Matkalla tytön ei pitäisi puhua kenellekään tuntemattomalle, ja tästä muodostuukin koko elokuvan suurin teema. Tai pitäisi muodostua, mutta puhun tästä tarkemmin vähän myöhemin.

Matkalla Punahilkka tapaa kolme eläintä, jotka kaikki tarvitsevat jonkinlaista apua. Super kilttinä, täydellisenä, virheettömänä ja hyveellisenä tyttönä Punahilkka tietenkin auttaa kaikkia, vaikka hänenhän piti kylläkin mennä suoraan sairaan mummonsa luo. Ensimmäinen polulle sattuva elukka on peuran vasa, joka pillittää koska oli unohtanut hankkia äidilleen synttärilahjan (tässä vaiheessa tulee siis selväksi kuinka inhimillistettyjä elokuvan eläimet ovat). Punahilkka kerää vasalle kukkakimpun ja vasa on tästä innoissaan, itse tosin en ymmärrä mitä iloa peuralle olisi kukkakimpusta kun se elää kukkien ympärillä muutenkin. Seuraavaksi Punahilkka tapaa nuoren varpusen, joka ei putoamisen jälkeen uskalla enää kokeilla lentämistä. Seuraa kliseistä itseluottamuksen pönkittämistä ja pitkitettyä laulantaa. Viimeinen autettava on majava, jota Punahilkka auttaa padon kokoamisessa, samalla lauletaan yhteistyön tärkeydestä ja pyörittelin silmämuniani niin raivoisasti, että ne jumittuivat takakenoon. En nytkään näe silmilläni kuin aivolimojani ja on suuri mysteeri kuinka pystyn kirjoittamaan tätä arvostelua.

Matkan aikana tutustutaan tietenkin tarinan pahikseen, eli suteen. Harmittavasti susi on piirretty hyvin koomisesti ja koomisesti se käyttäytyykin, mitään oikeasti uhkaavaa siinä ei ole, etteivät vain perheen pienimmät tuntisi minkäänlaista jännitystä. Aluksi susi naamioituu puunhakkaajaksi ja kyselee Punahilkalta minne tyttö on menossa, jotta voisi sitten juosta oikotietä pitkin mummon luo ensin. Alkuperäisessä sadussa tämä toimii ihan hyvin, sadustahan on monta hieman erilaista versiota, joissakin susi ei naamioidu ollenkaan, joissakin se yrittää teeskennellä ihmistä. Erona on se, että suullisesti kerrotussa sadussa kuulija ei voi konkreettisesti nähdä kuinka epäuskottava naamio sudella on. Tässä elokuvassa en vaan voinut käsittää miten Punahilkka ja mummo eivät heti nähneet hyypiön olevan selvä susi vain ihmisten vaatteissa. En myöskään ymmärrä miksi susi ei lukuisista helpoista tilaisuuksistaan huolimatta pistänyt Punahilkkaa poskeensa heti.

Lopussa susi on teljennyt mummon ruokakomeroon ja jahtaa Punahilkkaa mummon pihalla. Punahilkka kutsuu auttamansa eläimet apuun ja he saavat ajettua suden tiehensä. Alkuperäisessä sadussa tarina loppuu yleensä suden kuolemaan, yleensä metsästäjän avustuksella. Nyt susi ei kuole, ja tilanteen rauhoituttua Punahilkka lähtee kotimatkalle, vaikka susihan on vielä metsässä ja voisi yhä olla uhka. Sadun perimmäinen tarkoitus on ollut opettaa lapsille vieraiden ihmisten välttely ja sutta voitaisiin pitää vertauksena pedofiilille. Tässäkin Punahilkassa painotetaan useaan otteeseen kuinka vieraille ei saisi puhua. Mutta opetus kärsii paljon koska myös Punahilkan auttamat eläimet ovat hänelle vieraita! Ja lopulta vieraat pelastavat hänet pulasta.

Animoinnin taso on halpaa, mutta tyylillisesti se on kuitenkin ihan nätin näköistä. Taustat etenkin ovat kauniita. Olin vain hyvin pettynyt suden ulkonäköön, muut eläimet elokuvassa ovat kuitenkin selkeästi realistisemman näköisiä. Elokuvassa on paljon tyhjäkäyntiä ja venytettyjä kohtauksia, joten se tuntuu paljon pidemmältä kuin se oikeasti onkaan.

TÄHDET: *1/2

Olisiko Orionista animeksi?

Paska muokkaus on... paska muokkaus.

Suurin osa Hopeanuoli -faneista tietääkin jo, että Weedin poika Orion on saanut oman mangasarjansa, josta on ilmestynyt 30 pokkaria vuodesta 2009 alkaen. Sarja on tällä hetkellä näennäisesti päättynyt, mutta saattaa jatkuakin nyt kun Yoshihiro Takahashi on lopettanut toisen uutuussarjansa Ginga Densetsu Akamen. Orion on osa Weedin ja Koyukin neljän pennun pentuetta. Gingalle poikkeuksellisesti kaikki pennut ovat alussa paljon esillä, vaikka Orionista onkin tehty päähenkilö. Elättelen yhä toivetta, että jokainen pentu saisi oman minisaagansa (yksi pennuista on narttu ja olisi jo korkea aika saada narttupäähenkilö), tai vaihtoehtoisesti Takahashi voisi jo lopettaa Gingan piirtämisen ja keksiä jotain aivan uutta. Todennäköisesti Takahashi jatkaa Gingan parissa jossain muodossa, sillä täysin uuden sarjan aloittaminen on aina riskialtista. Gingalla on tarpeeksi faneja takaamaan jonkun aina lukevan uutta materiaalia, vaikka tarinoiden ja kuvituksen taso on omasta mielestäni selkeästi pudonnut.

Heti Orionin ilmestyessä alkoi totta kai kuhina fanien keskuudessa uuden animen mahdollisuudesta. Toive on ajankohtainen etenkin nyt Orionin, tai ainakin sen ensimmäisen saagan, päätyttyä. Tämä adressi on kerännyt yli 1500 allekirjoittajaa ja se on lähetetty japanilaisille kustantajille (vastausta ei ole kuulunut), mutta en usko sen tekevän suurta vaikutusta. Olisi eri asia jos kyseessä olisi jo valmistetun teoksen suomentaminen. Sarjan kohderyhmä on kuitenkin Japanissa ja mikäli japanilaisia ei sarja kiinnosta, ei animea tehdä. Orion ei vaikuta olleen kovin suosittu, sillä siitä ei ole tehty juuri ollenkaan oheistuotteita ja tietääkseni se ei alkuryntäyksen jälkeen enää saanut värisivuja ja kansipaikkoja. Korjatkaa jos olen väärässä. Akame ei ilmeisesti myöskään saanut osakseen suurta suosiota, sillä sarja loppui jo viidenteen pokkariin. Takahashi oli alunperin sanonut sarjan olevan melko lyhyt, mutta tuntuu kuin tarinan olisi pitänyt olla eeppisempi ja useamman sukupolven ylittävä, mutta pienen lukijakunnan vuoksi sitä on jouduttu typistämään. Mene ja tiedä.

En ole juuri seurannut Orionin juonenkäänteitä enkä ole ostanut yhtäkään mangaa. Se vähä mitä olen juonipaljastuksista lukenut ei ole herättänyt mielenkiintoani ja foorumeilla olen nähnyt monen päivittelevän kuinka Orion on taas samaa vanhaa ja väsynyttä materiaalia. Hahmojen liittoutumia on kuvailtu sekaviksi (tosin tämä voi johtua japaninkielen taidon puutteesta) ja mukana on suorastaan omituisia hahmoja.  Tarinan alussa Weed ja Koyuki ovat saaneet neljä pentua, nimiltään Orion, Sirius, Rigel ja Bellatrix. Orion on itsepäinen ja röyhkeä kakara, Sirius ja Rigel vaikuttavat olevan luonteiltaan Ginin kaltaisia ja Bellatrix on valitettavasti kunnon gingamaiseen tapaan nyhverö narttu. Kerrankin paratiisin rauhaa eivät tule häiritsemään ilkimyskoiralaumat, vaan Ohussa pamahtaakin tulivuori, joka erottaa laumalaiset toisistaan. Olin tästä juonenkäänteestä melko innoissani, sillä luonnonkatastrofi oli ihan uudenlainen elementti Gingassa. Valitettavasti käännettä käytettiin vain erottamaan pennut toisistaan ja sarja taantui taas koiralaumojen tappeluiksi. Tarkempaa juonikuvausta voi halutessaan lukea Gingapediassa.

Haluaisinko itse Orionista animea? Tunteeni ovat ristiriitaisia. Olin erittäin pettynyt Weed -animeen, kuten varmaan 90% muistakin katsojista. Tämä on varmasti Japanissa pantu merkille ja sen ansiosta joko a) Orionista ei enää viitsittäisi tehdä animea edellisen munauksen jälkeen, tai b) animaatiostudiota vaihdettaisiin ja tilalle tulisi TOIVOTTAVASTI studio, joka piirtää tasaisella laadulla ja on ennenkin piirtänyt koiria tai edes joitakin eläimiä. En usko mahdollisen uuden animen voivan olla ainakaan Weediä huonompi, ellei sitä lähde tekemään joku Dingo Pictures. Kuitenkaan "parempi kuin Weed -anime" ei ole vielä kovinkaan suuri saavutus, anteeksi vain sarjan faneille. Vaikka animaation taso olisikin pysynyt Weedissä korkella, koska olihan silläkin animella hyvät hetkensä, en silti pitänyt animen nykyajan maneereista. Esimerkiksi ärsyttävästä liikkeen nopeutuksesta ja hidastuksesta, hahmojen jatkuvasta huutorääkymisestä ja tietokone-efektien liiallisesta käyttämisestä. Weedin musiikki oli mielestäni myös joko unohdettavaa tai rasittavaa renkutusta, ensimmäiset kerrat kun kuulin tunnarin olin suorastaan ärsyyntynyt ja häpeissäni. Pelkkä huono animointi ei siis ollut Weedin ainoa ongelma, vaikka se olikin näkyvin. Joku toinen studio voisi kuitenkin tehdä Orionin kanssa ihmeitä, mutta onko realistista toivoa jonkin paremman studion tahtovan ottaa Orionia listoilleen Weedin jälkeen? Ja onko Orion tarpeeksi tunnettu ja suosittu, että jokin parempi studio kiinnittäisi siihen huomionsa?

Orionin juoni kuulostaa hyvin sekavalta, tapahtumapaikkoja on useita samanaikaisesti ja mukana on paljon uusia hahmoja. Tarina ei vaikuta pääsevän eeppisiin mittakaavoihin missään vaiheessa.
 Weed -anime sisälsi vain Kaibutsu- ja Hougen- saagat, jolloin välissä on ollut paviaani-, sotakoira- ja hybridikarhusaagat, jotka jäisivät pelkästään animea seuraavilta näkemättä. Tämä voisi aiheuttaa hämmentäviä tilanteita, esimerkiksi eräs tunnettu hahmo kuoli hybridikarhusaagan aikana ja samaisen saagan aikana kuvioihin tuli myös Weedin kadoksissa ollut veli. Weed -animessa myös tehtiin outo päätös tappaa Jerome, vaikka mangassa hän on yhä elossa ja Orionin aikaan hänellä on jo omia pentujakin. Mukaan tulisi siis väistämättä kysymysmerkkejä herättäviä asioita, ellei esimerkiksi Jeromea perheineen kylmästi kirjoitettaisi pois. Vaikka mangaa seuraavat voisivat hypätä animen mukaan vaivatta, pitäisi animen toimia myös ilman mangan lukemistakin, itsenäisenä teoksena. Emme voi olettaa jokaisen katselijan seuranneen mangaa uskollisesti koko sen (hyvin pitkän) pituuden ajan.

Osittain toivoisin lisää Ginga -animea vaikka missä muodossa, vaikka jopa tämän Studio Deenin tekemänä, vaikka inhosin Weediä. Tämä puoleni fanittaa yhä Gingaa täysillä ja haluaa vain lisää ja lisää fanitettavaa materiaalia, vaikka se sitten olisi puolella perseellä tehtyä. Toisaalta mielestäni Weed oli suuri pettymys ja on yhä monen vuoden jälkeenkin suuri naurun aihe, enkä toivoisi enää toista sellaista tahrimaan lapsuuteni suuren rakkauden, Hopeanuolen mainetta. En ole lukenut Orionia, mutta juonitiivistelmien perusteella sarja ei vaikuta kovinkaan kiinnostavalta ja mukaan tulevien ristiriitaisuuksien vuoksi tarinaa olisi muokattava jonkun verran. Tämä voisi olla hyvä tai huono juttu, kenties tarinaa muokattaessa siitä tulisi jopa tiiviimpi ja kiinnostavampi. Vaikea sanoa suuntaan tai toiseen. Järkevintä olisi tehdä Weedin muista saagoista animet ensin, mutta en usko näin käyvän, sillä Weed -manga on loppunut aikoja sitten eikä ole enää ajankohtainen.

Kennel Tokorozawa

NIMI: Kennel Tokorozawa
VUOSI: 1992
OHJAAJA: Hiroshi Sasagawa
TARINA: Maki Ootsubo

Voi pojat miten erikoinen animaatio minulle linkattiinkaan. VAROITUS! Elokuvan juoni perustuu pelkästään eläinseksihuumorille, mutta mitään itse aktia ihmisen ja eläimen välillä ei elokuvassa tapahdu. Jos aihe kauhistuttaa suosittelen kuitenkin herkempiä skippaamaan tämän arvostelun.

Rin Tin Tin on lemmikkikaupan koira, joka rakastaa omistajiensa tytärtä Chikaa koko sydämestään. Ehkä liikaakin, sillä aina kun siihen on mahdollisuus Rin Tin Tin innolla nylkyttää tai muutoin pervoilee Chikan kustannuksella. Valitettavasti Chikaa ei kiinnosta ajatus laittaa hynttyyt yhteen tyhmän koiran kanssa, vaikka hänen koulukaverinsa ja jopa vanhempansa(!?) vitsailevat aiheesta ja yllyttävät häntä. Pikkupervoiluanimet ovat Japanissa suosittuja ja tämän erottaa massasta vain koska päähenkilöinä ovat tyttö ja koira, eikä tyttö ja poika. Länsimaalaisen silmiin anime on mitä todennäköisemmin aivan sairas, mutta japanilaisille tämä on kesyä tavaraa. Onhan pornoanime täynnä kaikenmaailman lonkerohirviöitä, mitkä kaiken järjen mukaan pitäisi luokitella elukoihin sekaantumiseksi.

Vain puoli tuntia kestävä elokuva perustuu Maki Ootsubon mangaan. Googletuksella en tästä löytänyt kuin kansikuvan, joten en yhtään osaa sanoa kuinka pitkälle mangaversio menee pervoilullaan. Tai ylipäänsä onko tarinassa kunnon juonta, sillä tässä leffassa selkeää punaista lankaa ei ole. Puolituntinen koostuu lyhyistä tarinapätkistä. Ensin pääkaksikko ja heidän dilemmansa esitellään, sitten Chika harjoittelee koirantrimmausta Rin Tin Tin koekaniininaan ja lopputulos on aivan järkyttävä. Masentunut Rin Tin Tin yrittää itsemurhaa ja Chikan koulukaverit hankkivat liput Chikalle ja Rintylle romanttiselle lomamatkalle. Pervokoira on onneissaan, mutta Chika ihastuukin paikalliseen poikaan, joka taas viettää Chikan kanssa aikaa vain koska luulee Chikan olevan itsetuhoinen. Viimeinen tarina on ehdottomasti huvittavin. Rin Tin Tin on mukana Chikan kanssa luokkaretkellä ja syntyy koominen taistelu Chikan huomiosta pervokoiran ja pervo-opettajan välille. Ja jälleen kerran Chika itse haluaa vain paeta tilanteesta.

Pervoilukomediana anime onnistuu kyllä, mutta tarinalla ei vaikuta olevan mitään selkeää suuntaa, eivätkä hahmot kehity mitenkään. Onkohan tästä joskus pitänyt tulla pidempi tv-sarja? Tuntuu kuin elokuvan pätkät olisi lyhennetty tv-sarjaan tarkoitetuista jaksoista.

Animointi on ihan perushyvää pikkubudjetin höttöä. Chika on mielestäni animoitu ihan nätisti, mutta Rin Tin Tin näyttää suurimmaksi osaksi naamastaan typerältä. Tämä on ilmeisesti ollut kuitenkin tarkoituksellista, koska alkuperäisen mangan kannessa koiran naama on vielä astetta typerämmän näköinen.

Jos aihe ei aiheuta nokan nyrpistystä, niin Kennel Tokorozawa toimii ihan hauskana komediana. Huumori on välillä hyvinkin absurdia. Lopputekstien jälkeen seuraa omituinen osio, jossa ilmeisesti haastatellaan äärimmäisen huonoon koirapukuun pukeutunutta ääninäyttelijää. Osio on niin hävettävä ja omituinen etten voinut sitä katsoa kokonaan. Skipatkaa se siis suosiolla, eihän sillä varsinaisesti ole edes tekemistä itse animaation kanssa.

TÄHDET: **1/2

Wolf Children

NIMI: Wolf Children (Okami Kodomo no Ame to Yuki)
VUOSI: 2012
OHJAAJA: Mamoru Hosoda

Pahoittelen poissaoloani, mokkula meni rikki ja tämänkin postauksen kirjoitan äitini koneella muiden juttujen lomassa.

Tätä arvostelua on niin moni toivonut ja silti olen ollut niin saamaton. Olin aloittanut elokuvan katsomisen netissä useamman kerran, mutta aina keskittymiseni herpaantui nopeasti. Tilasin viimein DVD:n ja katsoin sen faijani kanssa, joka ei ymmärrä yleensä animen päälle. Koska hän ei animea katso juuri ollenkaan oli kiinnostavaa kuulla hänenkin reaktio.

Nuori opiskelija Hana näkee luontosalissa hiljaisen, komean jätkän, jolla ei ole omaa koulukirjaa mukana. Hana tarjoutuu jakamaan kirjansa hänen kanssa ja pikkuhiljaa arka romanssi alkaa syntyä sukulaissielujen välille. Mies viimein paljastaa Hanalle salaisuutensa; hän on ihmissusi, sukupuuttoon kuolleiden Japanin susien viimeinen jälkeläinen. Hana ei tästä pelästy ja pari saa kaksi lasta.


 

Perheidylli tuhoutuu kun susimies ei eräänä iltana palaakaan kotiin, vaan löytyy kuolleena metsästysreissun jälkeen. Hanalla on nyt yksin vastuu kahdesta ihmissusilapsesta, joita hän ei paljastumisen vaaran vuoksi voi käyttää normaalisti lääkärissä tai antaa leikkiä muiden lasten kanssa. Hana elää säästämillään rahoilla pitäen huolta tavallistakin lasta vaikeammista lapsistaan, jotka koiranpennun tavoin järsivät kaiken rikki, ulvovat ja muuttavat muotoa vähän väliä. Lastensuojeluviranomaisten ja häädön uhatessa Hana muuttaa maalle ränsistyneeseen taloon kauas kaikesta. Onnistuuko kaupunkilainen selviytymään maata viljelemällä ja valitsevatko lapset suden vai ihmisen identiteetin?

Rakastan ihmissusia. Harvemmin tuon tätä mielenkiinnonkohdettani esille, mutta olen aivan hulluna ihmissusiin ja ihmissudet toimivat innostajana furrytaiteesta kiinnostumiselleni. Minua hirveästi harmittaa kuinka suurin osa popkulttuurista esittää ihmissudet aivottomina tappajina, mutta onneksi Wolf Children ei sorru siihen. Elokuvan ihmissudet vastaavat aikalailla omaa ideaaliani, ne voivat muuttua halutessaan, ovat älykkäitä ja jotain villieläimen ja ihmisen väliltä, eivätkä ole susimuodossaan yhtäkkiä ylivoimakkaita. Vaikka en pitänyt siitä miten ihmissusien kasvot oli piirretty tässä elokuvassa (liian nyhverön näköiset), olin lumoutunut kuinka sulavasti nämä otukset vaihtoivat muotoaan lähes huomaamatta. Wolf Childrenin ihmissudet tuntuivat luonnollisilta.

Elokuvasta on vaikea keksiä suuria moitteita. Itse en pidä ollenkaan nyky
animen nopeista leikkauksista, jatkuvasta huudosta ja teatraalisista eleistä, mutta Wolf Childrenissä näitä ei onneksi esiintynyt ollenkaan. Faijakin hämmästeli "kylläpä ne puhuvat rauhallisesti", kun yleensä se on ollut jotain epämääräistä älämölöä. Joskin susiperheen lähes hysteerinen nauraminen suut ammollaan loi reaktion "tää koko perhehän on pähkähullu" ja kun Hana hymyilee silmät kauan kiinni "hyi avaa silmäs saatana". Suurimmaksi osaksi kuitenkin Wolf Children välttelee stereotyyppiselle animelle tuttuja maneereita, eikä vieraannuta tavallista tallaajaa ja faijani selkeästi piti elokuvasta siitä huolimatta, että se oli animea. Tähän mennessä ainoat häneen kolahtaneet animet, joita olen pakkosuoltanut hänelle ovat olleet realistiset Tulikärpästen hauta ja Jin-Roh. Toisaalta Wolf Children on ehkä turhankin rauhallinen ja moni kohtaus laahaa jonkin verran. Elokuvasta olisi hyvin voinut trimmata pois muutaman minuutin.

Animointi on kauniin näköistä, etenkin taustat ovat henkeäsalpaavia. Hahmojen liikkeet on animoitu todella luontevasti, mutta olin heidän kasvoihinsa pettynyt. Ihmisillä on elokuvassa epämääräinen taikinamainen naama, jossa nenä on yleensä vaan pieni piste. Elokuvan oikeat susi ja kettu olivat realistisesti ja hienosti piirrettyjä, mutta hämmentävästi ihmissusien susimuoto oli lapsellisen näköinen. Haluttiinko tällä erottaa tavallinen susi ihmissudesta, antamalla ihmissudelle susimuodossa enemmän ihmismäisiä piirteitä? Valinta oli mielestäni epäonnistunut, mutta ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa.

TÄHDET: ****

King Fang

NIMI: King Fang (Daisetsusan no Yūsha Kibaō)
VUOSI: 1978
OHJAAJA: Eiji Okabe

King Fang on etenkin Hopeanuoli -faneille tuttu vanhempi elokuva, jonka voi katsoa Youtubessa täällä. Harmi vain tuo versio on vietnamiksi ja kuvanlaatu on suorastaan surkea, mistä johtuen tämän arvostelun kuvat eivät ole kovin häävejä. Elokuvaa ei ole julkaistu DVD:llä, mutta Futago Shopilla on myynnissä videokasetti, sekä muutama manga, joihin elokuva perustuu. Tarinaltaan King Fang on kuin sekoitus Hopeanuolta ja Jack Londonin tarinoita, tosin King Fang on Hopeanuolta vanhempi joten Takahashin kopioimisesta on turha syyttää. Minun on itse asiassa pitänyt arvostella King Fang jo kauan aikaa, mutta jostain syystä en ole saanut arvostelua aikaiseksi vaikka leffan olinkin aiemmin nähnyt. Kirjoitan vähän väliä ylös teoksia, jotka voisin tulevaisuudessa arvostella blogissa ja King Fang on ollut listalla blogin aloittamisesta asti.

Tarina alkaa, kun sirkussusi karkaa sirkuksen syttyessä palamaan. Vapaudessa susi tapaa pian metsästyskoiran, jonka kanssa saa pentuja. Koira palaa takaisin ihmisten keskuuteen ja susi jää hoitamaan pentuja yksin. Pennuista rohkein on päähenkilömme Fang. Perheidylli romuttuu jättiläismäisen yksisilmäisen (köh Akakabuto köh) karhun tappaessa Fangin perheen. Ainoastaan Fang pääsee pakoon tippumalla jokeen, josta hänet myöhemmin löytää hänen koiravanhempi (en ole varma onko koira isä vai emo). Koiran omistajat adoptoivat Fangin uudeksi metsästyskoirakseen, vaikka tietävätkin sen olevan puoliksi susi.

Kuten arvata saattaa Fang kaipaa vapauteen villien veljiensä keskuuteen, mutta on myös kiintynyt omistajiinsa. Muut kyläläiset alkavat suhtautua koirasuteen nihkeästi sen tappaessa metsästysreissulla ajokoiria. Mysteerinen koiraeläin alkaa ajokoiralahtauksen jälkeen riehua kylällä tappaen lampaita ja kanoja, jolloin syylliseksi epäillään Fangia. Viimein Fang karkaa metsiin susien ja villikoirien pariin, saa kumppanin naarassudesta ja voittaa taistelun lauman herruudesta. Edessä on kuitenkin vielä väistämättömät kohtaamiset villipetoihin tuohtuneiden kyläläisten, sekä yksisilmäisen tappajakarhun kanssa.

King Fangia monesti verrataan Hopeanuoleen, mutta samankaltaisuus rajoittuu lähinnä karhupahikseen, joka ei elokuvassa paljoa edes esiinny. Sen sijaan tarina selkeästi lainaa paljon Jack Londonin Valkohampaasta ja Erämaan kutsusta. Moni kohtaus tuntuu suorastaan noista kirjoista kopioidulta. Ihmisten tavatessa Fang -pennun ensi kertaa sen hampaista päätellään sen olevan osaksi susi, ihan niinkuin Valkohampaassakin. Fangin osallistuessa metsästyskoirien kanssa kettujahtiin muistuu mieleen kohtaus Erämaan kutsusta, kun Fang Spitzin lailla saavuttaa saaliin eri reittiä kuin muut koirat. Erämaankutsumainen on myös kohtaus, jossa Fang tapaa naarassuden, joka johdattaa koirasuden laumansa luokse ja taistelu johtajuudesta syntyy. Tarinallisesti King Fang ei tarjoa mitään uutta, mutta on varmasti mieleen jos kaipaa lisää perinteisiä Valkohammasta ja Erämaan kutsua muistuttavia tarinoita.

Ajan hammas on ollut armoton elokuvalle, sen animointi on välillä hyvin kömpelöä ja animaatiokalvoja kierrätetään paljon. Taustat elokuvassa ovat kuitenkin kauniita. Myös itse animointityyli on mieleeni, sillä pidän realismista. Elokuvan eläimet ovat karun näköisiä ja elämän makuisia. Tosin välillä mukana on toistuvia virheitä, kuten liian lyhyitä alaleukoja. Musiikki elokuvassa on hyvin unohdettavaa. Ääninäyttelyä en mene kommentoimaan, koska katsomani versio ei ollut alkuperäinen. Elokuva on aika hidastempoinen ja useammassa kohtaa huomasin pitkästyväni, moni kohtaus tuntui pitkitetyltä tai turhalta.

Mikäli kaipaa lisää perinteisiä villikoiraeläintarinoita, niin King Fang voi olla kaipaamasi juttu. Katselukokemusta ei juuri haittaa, ettei puheesta ymmärrä mitään, sillä tarina on paljolti ennalta arvattavissa. Etenkin vanhemmasta animaatiosta tykkääville tämä voi olla melkoinen aarre.

TÄHDET: ***