Kojootti metsästyskoirana

Yleinen mielikuva on, että sudet ovat hankalia kouluttaa. Kojootit ovat vielä niitäkin hankalampia, ja kenties siksi, näppärästä koostaan huolimatta, niistä ja kojoottikoirista ei ole koskaan tullut suosittuja lemmikkejä. Aina kuitenkin löytyy poikkeuksia. 1960-luvulla michiganilainen Hugh Stringer Jr. oli opettanut Wally-kojootin noutajaksi!

Michigan Outdoor Television -luonto-ohjelman juontaja Mort Neff oli kaapannut neljä kojootin pentua Escanabasta. Hän lahjoitti yhden narttupennun Hugh Stringerille, joka oli opas riistansuojelualueella, sekä koulutti Wingford-kennelin labradorinnoutajia ja muita metsästysrotuja. Pennun sisarusten kohtaloa ei mainittu.

Wally oli ollut vain viiden viikon ikäinen saapuessaan Stringerille. Stringer oli vuosia aiemmin yrittänyt opettaa kettua metsästykseen, mutta laihoin tuloksin, sillä se oli ollut paljon hermostuneempi ja epäluotettavampi kuin Wally. Stringer vei Wallyn päivittäin niityille treenattavaksi. Sitä koulutettiin aina kokeneen koiran kanssa josta se sai katsoa mallia, ja koiran piti olla sitä isompi, jotta Wally ei kiusaisi sitä. Puoli vuotta ensimmäisen treenituokion jälkeen Wally osasi etsiä fasaaneja, pelotti ne ilmaan ammuttaviksi ja nouti ne isäntänsä jalkojen juureen. Se ei koskaan oppinut osoittamaan lintua pointterin tavoin. 

Maaliskuussa 1959, Wallyn ollessa 11 kuukauden ikäinen, kojootti tuotiin näytille kolmipäiväiseen vene- ja urheilunäyttelyyn, jossa sen piti esitellä oppimiaan kykyjä neljän labradorinnoutajan ja yhden irlanninvesispanielin kanssa. En löytänyt mitään raporttia tai mainintaa josta olisi käynyt ilmi miten näyttely oli sujunut.

Wallyn ollessa kaksivuotias siitä kirjoitettiin useita lehtijuttuja. Stringerin mukaan se oli koiraa älykkäämpi ja sillä oli parempi hajuaisti, se pysyi lähellä eikä pelännyt aseiden pauketta. Mutta sitä piti välillä ojentaa ja näyttää kuka on pomo, sen aivot raksuttivat koko ajan, se koetteli rajojaan ja yritti päästä sieltä, missä aita oli matalin. Se ei saanut olla nälkäinen metsälle lähtiessä, muuten se pureskeli saalista ennen sen luovuttamista. Kun Wallysta oli tullut taitava fasaanikoira, sitä alettiin kouluttaa jäniskoiraksi. Tämäkin sujui hyvin, mutta toisin kuin ajokoirat Wally jäljitti jäniksiä äänettömästi.

Stringer oli niin tyytyväinen Wallyyn, että otti myös urossuden koulutettavaksi. Mutta hän luovutti sen kanssa, koska se saapui hänelle paljon vanhempana ja hänellä ei ollutkaan tarpeeksi aikaa sille. Suden ollessa 10 kuukauden ikäinen hän uskoi olevan jo liian myöhäistä. Susi asui Wingfordin kennelissä ja Stringer mietti antavansa sen eläintarhaan.

Wallyä kutsuttiin jokaisessa artikkelissa sudeksi. Heti kun näin kuvan sen sirosta naamasta ensimmäinen ajatukseni oli sen olevan kojootti. Kojooteilla on monia nimiä, ja niitä on monesti kutsuttu esimerkiksi termeillä prairie wolf, brush wolf ja little wolf. Ei siis ihme, jos ihmisillä välillä menevät puurot ja vellit sekaisin. Kojoottien ulkonäössä on paljon vaihtelua, ja yleisenä sääntönä voidaan pitää, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä isompia ja sudekkaampia kojootit ovat. Kojootit ja sudet lisääntyvät keskenään jatkuvasti. Rajanvedon tekeminen on välillä haastavaa, ja toisaalta turhaa. Vaikka me ihmiset kovasti haluaisimme eläinten mahtuvan tiukasti rajattuihin ja helposti ymmärrettäviin laatikoihin, oikea elämä on paljon monimutkaisempaa. Vuonna 2014 tehdyssä DNA-tutkimuksessa selvisi, että pohjois-itäisissä kojooteissa oli keskimäärin 62 % läntistä kojoottia, 14 % läntistä sutta, 13 % itäistä sutta ja 11 % koiraa. Kojootti ja susi muodostavat spektrumin, jonka keskellä olevat eläimet ovat vaikeasti luokiteltavaa sörsseliä. Tästä huolimatta Wally kallistuu mielestäni enemmän kojootin suuntaan, etenkin kun ottaa sen pienen koon huomioon. Kaksivuotiaana se painoi vain noin 22 kiloa, siinä missä Stringerin omistama vasta 10 kuukauden ikäinen "aito" susi oli 45 kiloinen.

Wallyllä oli valitettavasti temperamenttia. Vielä sen ollessa kaksivuotias se tuli loistavasti toimeen perheen kuusivuotiaan Maynard-pojan kanssa, leikki tämän kanssa päivittäin, eikä ollut koskaan purrut häntä. Mutta vain Stringer ja hänen poikansa saivat käsitellä sitä. Wingfordin kennelissä toimivaa kennelapulaista, Clarence Morgania, se oli purrut kaksi kertaa. LIFE-lehden kuvassa Stringer pitelee siitä kiinni samalla kun Wally esittää Morganille kojooteille tyypillistä puolustusilmettä, jossa suuta pidetään teatraalisesti avoinna (gaping). Ilmeeseen yhdistyy monesti valittavaa, joskus jopa sihisevää ääntä.

Wally ja Maynard-poika, sekä Wally näyttämässä hampaitaan kennelapulaiselle.

Wallyn myöhemmistä vaiheista ei löytynyt juuri mitään tietoa. Vuonna 2017 Detroit Free Pressin verkkoartikkelissa vain ohimennen mainitaan, että Wally olisi esiintynyt TIME-lehden kannessa ja sen jälkeen hyökännyt Stringerin sisarenpojan kimppuun. Mitään tarkennusta ei ollut milloin hyökkäys olisi tapahtunut, mikä siihen oli johtanut, kuinka vakava se oli, ja mitä Wallylle olisi tapahtunut sen jälkeen. Enkä sen puoleen löytänyt tuollaista TIME-lehden (tai minkään muunkaan lehden) kantta, enkä oikein usko, että Wally olisi ollut tarpeeksi tärkeä päästäkseen noin mahtipontisen lehden kanteen. Löytämistäni artikkeleista merkittävin oli LIFE-lehden kolmen sivun juttu, jossa paljon tilaa veivät kuvat ja mainokset. Vaikuttaisi siltä, että yksityiskohdat ovat vuosien varrella sumentuneet nettiartikkelin kirjoittajalla.

Wally oli vasta kaksivuotias kun siitä kirjoitettiin eniten uutisia. Kooltaan se oli jo täysikasvuinen, mutta ei välttämättä mieleltään. Villit koiraeläimet kypsyvät hitaasti, ja ovat oikeasti aikuisia ja sukukypsiä vasta 2-3 vuotiaina. On siis harmittavan todennäköistä, että sen käytös on voinut muuttua hormonihuurujen iskiessä. Etenkin korkeaprosenttisten susikoirien omistajat puhuvat "winter wolf syndromesta", eli eläimen käytöksen muuttumisesta aggressiivisemmaksi ja reviiritietoisemmaksi kiima-aikana. Tämä on ohimenevää ja sen vakavuus on yksilöllistä, eikä koske kaikkia yksilöitä. Termi on harrastajien keksimä, eikä mitenkään tieteellinen käsite, ja osa harrastajista kiistelee sen käytöstä. On täysin ymmärrettävää jos tavallisiin koiriin tottunut omistaja ei ole osannut ennakoida tällaista, etenkään 60-luvulla, jolloin tietoa ei ollut helposti saatavilla. Tämäkin on kuitenkin vain omaa spekulointiani, sillä mitään faktaa tuosta hyökkäyksestä ei ole, muuta kuin että se on ehkä tapahtunut.

Lähteet

*4.3.1959 The Port Huron Times Herald

*1960 helmikuu Friends

*11.2.1960 Kennebec Journal

*14.2.1960 The Port Huron Times Herald

*22.2.1960 LIFE

*https://eu.freep.com/story/sports/outdoors/2017/07/02/michigan-outdoor-hall-fame-idea-whose-time-has-come/446136001/

*https://en.wikipedia.org/wiki/Eastern_coyote

*https://www.wolfdogsoftheebonblade.com/winter-wolf-syndrome

Englannin villit kojootit

Eppingin metsästä pyydystetty Charley.

Skotlannin Cairngormsin kansallispuistosta on tänä vuonna pyydystetty neljä ilvestä. Ilvekset, kuten kaikki muutkin Britannian suurpedot, ovat kuolleet sukupuuttoon jo monta sataa vuotta sitten. Nämä yllätyskissat ovatkin siis lähes satavarmasti jonkun yksityishenkilön laittomasti vapauttamia eläimiä. Kaikenlaisista mysteerieläimistä kiinnostuneet kryptozoologit ovat vuosikymmeniä uskoneet Briteissä elävän isoja kissapetoja, jotka polveutuvat vapautetuista tai karanneista lemmikeistä. Vuonna 1976 astui voimaan Dangerous Wild Animals Act, joka vaati eksoottisten eläinten omistajilla olevan virallinen lisenssi ja lajille sopiva pitopaikka. Uskotaan, että useita eläimiä vapautettiin lain tullessa voimaan, ja että näiden eläinten jälkeläisiä yhä juoksee ympäri Britanniaa tappamassa lampaita. Nyt löydetyt ilvekset ovat todennäköisesti tuoreeltaan vapautettuja, mutta halusin kuitenkin avaista asiaa myös kryptozoologian näkökulmasta, onhan se hyvin kiinnostava aihe ja sai juuri vettä myllyynsä.

Mutta tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut kirjoittaa kissoista, ilvesten keissi vain inspiroi kirjoittamaan hieman vastaavasta tapauksesta. Briteissä on ollut myös mysteerisiä koiraeläimiä, ja näistä on jopa konkreettisia todisteita olemassa, sillä yksi niistä päätyi eläintarhaan!

Toukokuussa vuonna 1883 joukko miehiä oli kulkemassa Essexin Epping-metsän halki kohti Lontoota, mukanaan kärryittäin kuivattua heinää. Ongar Park Woodsissa, osassa Eppingin metsää, he löysivät kolme ketuiksi luulemaansa pentua, jotka laitettiin säkkiin. Edes takaisin kulkevat heinäntekijät kaappasivat usein ketunpoikia ja muitakin elukoita lisätienestiksi, ne myytiin matkan varrella tai viimeistään Lontoossa torilla. Leytonstonessa asunut herra R. Payze osti yhden pennun parilla shillingillä. Pentu oli niin pieni, että se olisi mahtunut tuoppiin. Se ei vielä ulkoisesti eronnut ketunpojista, ja eläinrakkaalla Payzellä oli ollut kettuja ennenkin. Pentu sai nimen Charley.

Charley kasvoi ja kävi selväksi, ettei se tainnut ollakaan tavallinen kettu. Se oli hyvin läheinen herra Payzen kanssa, seurasi omistajaansa uskollisen koiran lailla, ja tuli loistavasti toimeen samanikäisen kettuterrierinartun kanssa. Charley kulki omistajansa mukana kylälle, mutta säikähtäessään jotain pinkaisi heti karkuun kotia kohti, ylittäen aidat ja muurit yllättävällä atleettisuudella. Muita koiria Charley ei sietänyt, vaan hyökkäsi heti suurella raivolla niiden kimppuun. Kanat, ankat, kissat ja vuohetkin saivat kylmää kyytiä jos Charleyllä vain oli tilaisuus. Charley oli tullut hyvin toimeen Payzen pienen pojan kanssa, mutta kasvaessaan Charleystä tuli koko ajan äkäisempi vieraiden ihmisten suhteen, joten eläimen ollessa noin vuoden vanha Payze päätti luopua siitä.

Payze otti yhteyttä Lontoon eläintarhan valvojana toimivaan herra A. D. Bartlettiin. Payze kertoi uskovansa Charleyn olevan kojootti ja tarjosi sitä eläintarhalle. Bartlett epäili kyseessä olevan vain sekarotuinen rakkikoira, mutta lähti silti Leytonstoneen katsomaan eläintä, jonka hämmästyksekseen tunnisti heti kojootiksi.

Miten ihmeessä tällainen eläin oli päätynyt Eppingin metsään? Payze oli jo parhaansa mukaan selvitellyt kojoottien taustoja. Eppingin metsän lähellä asuvat ihmiset osasivat kertoa tarinoita isoista harmaista ketuista ja erikoisen värisistä ketunpojista, ja muistivat kuinka metsään tuotiin "outoja eläimiä vieraista maista". Herra Swan oli yksi silminnäkijöistä. Swan oli ollut töissä eversti Howardin alaisuudessa. Pari vuotta sitten Union Docksille työskennellyt herra J. R. Fletcher oli palannut laivallaan Englantiin, ja tuonut mukanaan neljä "uudeksi ketun lajikkeeksi" kuvailtua eläintä. Pentuja pidettiin parin päivän ajan laatikossa eversti Howardin luona Loughtonissa, josta ne jatkoivat matkaa Essexin metsästyskerhon entisen johtajan, herra Arkwrightin luo, ja viimein eläimet vapautettiin Ongar Park Woodsissa. Herra Swan oli ollut mukana vapautuksessa. Eläinten alkuperä oli siis ratkaistu. En tosin tiedä mitä niiden vapautukseen osallistuneet henkilöt olivat ajatelleet. Olivatko he halunneet tuoda kojootin uudeksi metsästyskohteeksi, vai luulivatko he oikeasti eläimiä ketuiksi, ja halusivat tuoda Eppingin kettuihin uutta verta ja harmaan värimuunnoksen?

Vapautetut kojootit olivat saaneet ainakin yhden pentueen, josta Charley ja sen sisaret olivat peräisin. Ken tietää minne Charleyn sisarukset myytiin. Huhupuheita oli myös muista epätavallisen näköisistä ketunpojista, jotka olisi pyydystetty ja myyty. Eppingin alueella huhuttiin suuresta harmaasta ketusta, jota oli yritetty metsästää, mutta joka katosi aina metsään. Bartlett mietti, että kettukoirat eivät varmaan osaisi ajaa täysin erilaiselta haisevaa kojoottia. Hän piti täysin mahdollisena, että kojootit lisääntyisivät Eppingin metsässä ja löytäisivät sieltä paljon ruokaa.

Charleystä ja Eppingin kojooteista uutisoitiin lehdissä, jonka jälkeen kojoottihavainnot lisääntyivät ja mysteerieläimiä nähtiin vähän kaikkialla. Marraskuussa 1884 Hervey Foster kirjoitti Essex Herald -lehdelle varoittavan esimerkin ettei kaikkia tarinoita kannata uskoa. Hän oli kuullut, että lähistöllä olisi tapettu yksi kojooteista ja sen häntä oli lähetetty luonnontieteilijälle, joka vannoi sen kuuluvan kojootille. Eläimen pää sen sijaan oli tuotu Fosterille. Yllätys ja järkytys oli suuri, kun pää paljastui Fosterin omaksi paimenkoiraksi, joka oli kadonnut muutamaa päivää aiemmin!

Tammikuussa 1886 Edmund Welton kirjoitti Essex Heraldille omistavansa North Weald -rautatieaseman lähellä kuolleen kojootin ruumiin. Hän luuli sitä aluksi ketuksi ja toi sen Loughtoniin Thomas Cartwrightille täytettäväksi. Täyttäjä uskoi eläimen olevan kojootti. Eläimen ollessa Cartwrightin luona noin 70-80 ihmistä näki sen, ja vain yksi kutsui sitä ketuksi. Jotkut miettivät olisiko se jonkinlainen kojootin ja ketun risteytys (tämä ei ole geneettisesti mahdollista). Welton pääsi puhumaan metsästyspiireissä "Old Joe" -nimellä tunnetun herra Grayn kanssa, joka oli myös työskennellyt eversti Howardille. Gray oli varma, että eläin oli yksi niistä neljästä pennusta, jotka vapautettiin Ongar Park Woodsiin. Tästä alkoi usean lehden mittainen kinastelu lukijapalstalla, sillä eräs William Scruby väitti Weltonin eläimen olevan täysin tavallinen kettu, ja ihmetteli ovatko Old Joe ja muut Weltonin väitettä puolustaneet menettäneet viimeiset järjen hivenensä. Hän suositteli Weltonia viemään eläin näytettäväksi kahdelle lähistöllä asuvalle luonnontieteilijälle.

Tämän jälkeen järkensä kyseenalaistuksesta ärtynyt Cartwright kirjoitti lehteen viettäneensä 18 vuotta ympäri Eurooppaa, jonka ansiosta hän tunsi kojootin yhtä lailla kuin ketun (tosin eihän kojootteja ole Euroopassa?), ja hänellä oli tälläkin hetkellä kaksi kettua hallussaan. Kuka vain voisi tulla vertailemaan niitä Weltonin eläimen kanssa. Myös Welton vastasi Scrubyn kirjeeseen. Welton kertoi luottavansa Cartwrightin ja lukuisten muiden mielipiteeseen, vaikkei itse ollutkaan asiantuntija. Essexin luontokerho oli pyytänyt lupaa asettaa eläin näytille Loughtonin kaupungintalolle, mutta Welton oli kieltäytynyt vedoten olevansa suunniteltuna päivänä töissä. Lehden toimittaja vaikutti kyllästyneeltä pitkittyneeseen kinasteluun, ja ihmetteli miksei eläintä voisi näyttää Lontoon eläintarhan herra Bartlettille, jonka sanalla olisi enemmän painoarvoa kuin paikallisilla puolivillaisilla naturalisteilla. Welton lähetti eläimen herra Bartlettille tutkittavaksi, joka maaliskuussa ilmoitti kirjeessään eläimen olevan tavallinen kettu, ilman minkään muun eläimen verta.

Mitä sitten tapahtui eläintarhaan päätyneelle Charleylle? Se ilmeisesti vietti loppuelämänsä häkissä, jossa sen kerrottiin kävelevän hermostuneesti edes takaisin ja käyttäytyvän kuin villieläin. Se tunnisti isäntänsä yhä kun tämä tuli vierailulle. Vuonna 1885 Charleyn kanssa varttunut Spot-kettuterrieri tuotiin eläintarhaan. Kaksikko tunnisti yhä toisensa, ne olivat riemuissaan, leikkivät ja söivät yhdessä. Spot oli Charleyn häkissä parin viikon ajan ja tuli raskaaksi. Spot palasi kotiinsa ja synnytti viisi pentua. Field-lehden toimittaja näki ne pentujen ollessa vasta parin päivän ikäisiä. Ne olivat isänsä värisiä, himmeän harmaita tummalla selällä, osalla oli pieniä valkoisia merkkejä hännänpäässä, tassuissa ja/tai rinnassa. Yhden pennun korvat olivat pystyssä. Ne olivat isompia kuin vastaavassa iässä olevat terrierinpennut. Samassa ulkorakennuksessa emon ja pentujen kanssa eli nuori uroskettu, ja herra Payze oli jo ehtinyt miettiä voisiko tästä syntyä taas uusi erikoinen yhdistelmä (ei geneettisesti mahdollista). Yksi pennuista oli luvattu herra Bartlettille, joka aikoi laittaa sen näytteille eläintarhaan. Valitettavasti en tiedä näiden kojoottikoirien kohtaloista tämän enempää.

Eppingin kojootit todennäköisesti kuolivat pois melko nopeasti, tänä päivänä Englannissa ei ainakaan ole kojoottien invaasiota. Neljä yksilöä on todella pieni määrä, jotta pelkästään niiden avulla voisi perustaa uuden populaation. Huonolla tuurilla näin pienen siirtokunnan yksilöt vain kuolevat sattumanvaraisiin syihin, tai hajaantuessaan eivät enää löydä kumppania, ja vaikka ne lisääntyisivätkin olisivat ne tuomittuja sisäsiitokseen. Mutta on todella jännittävä ajatus, että Englannissa on ollut villejä kojootteja - edes pienen hetken!

Lähteet:

* Downham Market Gazette 26.7.1884

* Essex Herald 21.7.1884

* Essex Herald 27.11.1884

* Essex Herald 8.2.1886

* Essex Herald 15.2.1886

* Essex Herald 22.3.1886

* Essex Herald 23.1.1886

* Essex Times 3.1.1885

* Field 21.11.1885

* London Evening Standard 22.7.1884

*St. James's Gazette 25.11.1885

Arthur Beauvaisin rekikoirat ja kojootit

Mountien kasvokuva, keskenkasvuinen kojootti ja Arthur Beauvaisin poika.

Jälleeen on vuorossa jotain lähes täysin unohdettua materiaalia vanhojen sanomalehtien sivuilta. Arthur Beauvais oli kanadalainen valjakkoajaja, jonka valjakkoa johtava Mountie-koira päätyi lehtien sivuille useaan kertaan 1920- ja 1930-luvulla. Hän myös kokeili käyttää kojootteja tähän työhön, huonoin tuloksin. Hän oli alkuperältään caughnawaga-intiaani.

Mountie oli syntynyt intiaanien kylässä Manitobassa, Lac Brochet -järven alueella. Siinä sanottiin olevan hieman suden verta. Ratsupoliisien kersantti Greenan osti koiran palvelukseensa ja toi sen The Pas -kaupunkiin. Mountien nimi onkin lempinimi Kanadan ratsupoliiseille (mounted police). Mountie annettiin menestyneelle valjakkoilijalle, William "Shorty" Russickille treenattavaksi. Koulutuksen jälkeen Mountiesta tuli kersantti Greenanin valjakon johtaja. Mountie pelasti hänen henkensä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla valjakko oli ylittämässä jokea, jonka jää alkoi olla heikkoa. Valjakko ei ollut edes puolessa välissä jokea kun jää alkoi upota. Greenan yritti kääntää valjakkoa takaisin, mutta Mountie päättikin pinkoa joen yli niin nopeasti kuin mahdollista ja tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Toisella kerralla valjakko ylitti jokea lumimyrskyssä. Myrskyn takia Greenanilla oli vaikeuksia nähdä edes koiriaan, eikä hän huomannut suoraan edessä jäässä olevaa aukkoa, mutta onneksi Mountie väisti juuri ajoissa sivulle. Greenan antoi sen valita turvallisimman reitin ylittää joki.

Mountien pentuja.

Ratsupoliisin palveluksessa Mountie veti rekeä yhteensä 8000 mailin edestä viiden vuoden ajan. Uransa aikana Mountie ei ollut kertaakaan jäänyt pois partiokierrokselta. Jostain syystä koira kuitenkin lähetettiin Quebeciin Arthur Beauvaisille joulukuussa 1923. Beauvais oli valittu Château Frontenac -hotellin valjakon ajajaksi ja hänen työkuvaan kuului kuljettaa hotellin asiakkaita pitkin kaupunkia. Hotelli sponsorinaan Beauvais osallistui myös Quebecissa järjestettyyn 120 mailin Eastern International Dog Derby -kilpailuun useaan kertaan.

Beauvais vaikutti olevan oikein tyytyväinen Mountieen. Koiran saapumisesta julkaistiin lehtijuttu heti seuraavana päivänä, jossa Beauvais ylisti koiraa seuraavanlaisesti: "Mountie on ilman epäilyksen häivää hienoin husky, jonka olen koskaan nähnyt. Tätä ennen paras näkemäni oli John, takametsien husky, mutta sillä ei ollut Mountien kokoa, painoa, korvia tai silmiä." Mountieta näyteltiin ympäri Windsorin juna-asemaa ja myöhemmin ihastelijoita oli vielä enemmän kun Beauvais vei koiran kävelylle St. Catherinen kadulle, jossa ohikulkijat piirittivät kaksikon päästäkseen ihailemaan harmaata jättiläistä. Mountie suhtautui huomioon kohteliaan tylsistyneesti. Myöhemmin koiran kuori kuitenkin murtui ja se vietti loppupäivän surullisesti ulvoen entisen omistajansa ja rekitoveriensa perään.

Kesäisin koirien palvelusta ei tarvittu ja ne vietiin caughnawaga-intiaanien kylään, jossa ne saivat juosta vapaana. Jo seuraavana vuonna Mountien saapumisesta sille syntyi pentue Wabska-nimisen nartun kanssa.

Mountie työskenteli hotellin palveluksessa pitkälle seniori-ikään. Vielä 11-vuotiaana Mountie oli johtokoira, vaikka sen parhaimmat päivät olivat selkeästi takana. Mountie ei silti halunnut jäädä valjakosta pois, eikä suostunut luovuttamaan johtokoiran paikkaa, vaan taistelu syntyi heti jos toista koiraa yritettiin vaihtaa johtoon. Viimein 14-vuotiaana Mountie jätettiin intiaanikylään myös talven ajaksi, seuranaan sen pentu ja intiaanilapset. Beauvais sanoi: "Mountie tiesi, että oli aika lähteä Quebeciin, ja kun hän näki minun valmistelevan muita koiria hän loukkaantui verisesti. Jos Mountie ei olisi saanut johtaa tiimiä hänen sydän olisi särkynyt, joten minun oli pakko jättää hänet."

Vuoden 1926 kesällä Beauvais pyydysti kolme kojootin pentua Ontariossa, Yläjärven pohjoispuolella. Sanomalehdissä näistä eläimistä puhutaan sanalla wolf tai timber wolf, mutta minun silmääni nämä ovat keskenkasvuisia kojootteja. Beauvais on voinut hyvinkin kutsua eläimiä sanalla wolf, mutta tarkoittanut silti kojoottia, koska kojootin vaihtoehtoisia nimiä ovat ainakin brush wolf ja prairie wolf. Kyseessä voi olla myös toimittajan virhe. Beauvais aikoi kouluttaa pennut rekikoiriksi. Tähän aikaan Mountie oli noin kymmenvuotias, joten kenties sen ikääntyminen oli ollut motivaattori löytää tilalle uusi superrekikoira.

Douglas Hains

 Tulevana  talvena pentujen koulutus aloitettiin ja ainakin yksi niistä suostui vetämään pientä rekeä, jonka kyydissä oli Beauvaisin poika. Kolme kojootin pentua tuotiin näytille Boston Sportsman's Show -tapahtumaan, jossa Beauvais esitteli niitä ystävänsä Douglas Hainsin kanssa. Toimittajan mukaan hansikkailla varustautunut Hains pystyi käsittelemään yhtä pentua ilman puremisen pelkoa, eikä pentu osoittanut pelkoa tai aggressiota vaikka yleisöä pörräsi sen ympärillä.

Arthur Beauvais

 Miesten projekti ei kuitenkaan lopulta johtanut mainittaviin tuloksiin. Koirat eivät hyväksyneet kojootteja, eikä niitä työ juurikaan kiinnostanut. Jäi mysteeriksi mitä kojooteille lopulta tapahtui. Miehillä olisi saattanut olla edes hieman parempaa onnea, jos he olisivat käyttäneet susia kojootin sijaan, sillä mitä olen kojoottien ja kojoottikoirien käyttäytymisestä lukenut, ne vaikuttavat paljon vaikeammilta ymmärtää ja kouluttaa kuin susi tai koirasusi.

Mikäli tällainen aihepiiri vielä kiinnostaa, olen aiemmin kirjoittanut esimerkiksi Frank Glaserin valjakkokoirasusista, joista Queenie sai vielä oman postauksensa. Blogista löytyy myös kaksi postausta Joe laFlammesta, joka myös käytti valjakossa susia ja kojootteja, mutta hän oli mielestäni täysin vastenmielinen henkilö.

Lähteet

*Evening Star 16.1.1927

*The Gazette 29.12.1923

*The Gazette 20.5.1924

*The Macon News 4.2.1930

*The Producers News 31.1.1930

*Richmond Planet 19.2.1927

*Richmond Planet 21.1.1928

Burly, kojoottien kasvatti

Burly, sekä ilmeisesti kouluttaja C.E. Faubel

Vanhoja sanomalehtiä selaamalla netissä olen törmännyt moneen kiinnostavaan artikkeliin, jotka ovat jääneet unohduksiin historian hämäriin. Villiintyneestä Burly -koirasta kerrottiin ainakin seuraavissa lehdissä; Spokane Chronicle 28.2.1941, Detroit Evening Times 11.5.1941, sekä Evening Star 15.2.1942. Apuna lehtien selaamisessa toimi Library of Congress/Chronicling America.

Burly oli mysteerinen, noin 35 kiloa painanut koira(-eläin), joka eli kojoottien kanssa Coloradon preerioilla lähellä Denveriä. Kukaan ei tiennyt mistä uros oli ilmestynyt, mutta kasvettuaan aikuiseksi se johti kojoottilaumaa ja tappoi lukemattomia lampaita, kanoja, ja muita maatilojen eläimiä. Tarina kojootteja johtavasta koirasta levisi nopeasti ja lehdistö risti koiran Burlyksi.

Kallisarvoisia eläimiään menettävät maajussit eivät tietenkään olleet tästä iloisia ja kahdesti järjestettiin suuret ajojahdit, joihin osallistui 200 miestä ja 20 ajokoiraa, mutta kumpikin ajojahti epäonnistui.
26. helmikuuta 1941 Burly saatiin viimein kiinni. Autolla ajeleva metsästäjä äkkäsi Burlyn laumoineen ja ajoi niitä autolla takaa. Burly johdatti laumansa rotkoon, mutta jäi itse kiinni piikkilangan silmukkaan. Metsästäjä peitti koiran pään takilla, jotta pystyi kantamaan sen turvallisesti autoon.

Tämän jälkeen alkoi väittely koiran kohtalosta. Maatilan omistajat halusivat koiran kuolevan, mutta koiran edesottamuksista lukeneet "tavikset" halusivat säästää sen hengen. Eläintenkouluttaja C.E. Faubel halusi koiran itselleen ja lopulta tähän suostuttiin. Faubel halusi kouluttaa Burlystä temppukoiran, jota hän voisi esitellä lapsille elävänä esimerkkinä siitä, kuinka kuka vain voisi muuttua ystävällisyyden ansiosta, menneisyydestään huolimatta. Faubelin sanoin: "Ystävällisyys palkitsee, sitä minä yritän tuoda esille. Jos näytän ihmisille mitä voidaan saavuttaa "häijyn" koiran kanssa, niin kenties heillä on enemmän kärsivällisyyttä omien koiriensa kanssa."

Burly oli älykäs, mutta haastava kouluttaa. Se sai totuttautua uuteen kotiinsa rauhassa kahden viikon ajan kunnes koulutus alkoi. Ensimmäisenä sille opetettiin ettei se enää saanut tappaa muita eläimiä. Aluksi koira yritti hyökkiä kaikkien eläinten päälle ja vain Faubel pystyi käsittelemään sitä, muut saivat maistaa hammasta. Faubelilla oli kaksi bernhardinkoiraa, Lady ja Sandy, ja hän toivoi Burlyn voivan esiintyä niiden kanssa. Burly kuitenkin raivostui aina kun koirat tuotiin sen näkyville. Koirille rakennettiin ulkotarha, joka jaettiin kahtia verkolla. Bernhardilaiset asuivat toisella puolella ja Burly pystyi pikkuhiljaa tottumaan niihin. Tällä tavalla Burly totutettiin myös vuohiin, vaikka koira aluksi yritti suurella innolla hyökätä vuohien kimppuun verkon läpi. Totutuksen jälkeen Burly pystyi leikkimään vuohen kilien kanssa tuntikausia ja kili sai puskea Burlyä, eikä koira reagoinut siihen mitenkään.

Villin elämänsä jälkeen Burlyllä oli joitain outoja oikkuja. Lammasdieettiin tottunut koira ei suostunut syömään hevosenlihaa tai häränluita, eivätkä koirien tölkkiruoat tulleet kysymykseenkään. Ongelma ratkaistiin kaatamalla lammaslientä ruokien päälle. Burly ei myöskään aluksi halunnut juoda, mutta kun Faubel tarjosi sille vettä, jonka pinta oli jäätynyt, koira rikkoi jään ja alkoi juomaan. Ilman jäätä juomisesta ei tahtonut tulla mitään. Koira ei myöskään osannut haukkua, mutta se ulvoi suden tavoin. Haukku opetettiin sille erikseen.

Jo seuraavana joulukuuna Burly oli valmis esiintymään lapsille vähävaraisten kaupunginosien peruskouluissa. Faubelin käskiessä Burly heilautti päänsä taakse ja ulvoi pelottavasti, jonka jälkeen näytettiin mitä "sivilisaatio oli saanut aikaan" ja Burly haukkui tavallisen koiran tavoin. Burly osasi myös muita temppuja, mutta näitä ei mainittu artikkeleissa. "Sen koulutus ei ollut helppoa, Burly oli niin villi, puoliksi susi... Burly havainnollistaa huonon seuran merkityksen tavalla, joka on lapsille helppo ymmärtää. Kerron heille Burlyn olevan se sama koira, joka vielä vähän aikaa sitten oli tappajien laumaa johtanut lainsuojaton, mutta nyt se on hyvässä seurassa. Kun he katsovat Burlyä he ymmärtävät. Tämä on paljon parempaa kuin jos vain antaisin heille pitkän luennon." Faubel kertoi.

Burlyn rodusta ei voida olla varmoja. Lehdissä sen kerrotaan muistuttaneen (saksan-)paimenkoiraa, mutta sitä kutsuttiin myös susikoiraksi tai kojoottikoiraksi, ja E.C. Faubel ilmeisesti luuli sen olleen puoliksi susi, ellei hän vain kuvaillut koiran luonnetta. On totta, että kojootit risteytyvät silloin tällöin koirien kanssa ja Burly on saattanut olla tälläisen risteymän tulos. Olen löytänyt koirasta vain yhden pääkuvan (yllä), joka on hyvin epäselvä, mutta sen perusteella koira muistutti paljon aikakautensa saksanpaimenkoiria. Burlyllä ei ollut mustaa kuonoa, mutta sen puute oli tuon ajan saksanpaimenkoirilla vielä melko yleistä. Tälläistä sudenvärisyyttä kutsutaan saksanpaimenkoirissa joskus nimillä "wolf mask" tai "reverse mask". Tälläisiä saksanpaimenkoiria oli esimerkiksi suositussa The Littlest Hobo -televisiosarjassa, ja vaikka Burlyn kuva on huonolaatuinen, uskaltaisin sen perusteella veikata Burlyn olleen saksanpaimenkoira tai sellaisen sekoitus.

Chuck Eisenmannin omistamat saksanpaimenkoirat tähdittivät The Littlest Hobo -sarjaa 60-, 70-, ja 80-luvuilla.

Burly on kiehtova esimerkki siitä kuinka sopeutuvainen koira on ja kuinka helposti koira voi villiintyä. Ei ole myöskään itsestäänselvää, että villi susi tai kojootti automaattisesti aina tappaisi koiran sellaisen tavatessaan. Menneisyys on täynnä tarinoita tälläisistä oikean elämän Valkohampaista ja Hopeanuolista, ja kerron mielelläni niistä aina kun saan koottua tarpeeksi materiaalia kasaan.

Joe LaFlammen valjakkosudet, osa 1

1923 LaFlammen susia ja kojootteja

Joe LaFlamme oli yksi Kanadan ikonisista henkilöistä, joka on vuosien saatossa päätynyt edustamaan maan kesyttämätöntä puolta. LaFlammen kuviin törmää netissä usein, monesti ilman mitään taustatietoa mistä on kyse. Kiinnostuin tietenkin susivaljakolla ajaneesta eränkävijästä ja ostin hänestä tehdyn kirjan Wolf Man Joe LaFlamme: Tamer Untamed. Tämä kirja on tietääkseni kattavin hänestä tehty teos. Suomeksi en ole löytänyt hänestä mitään tietoa. Tämä postaus on pitkä, mutta jälleen suosittelen ostamaan kirjan jos haluaa lisää tietoa, sillä kirjoitan vain tiivistelmän.

Valitettavasti kirja paljasti paljon karumman todellisuuden kuin mitä yksittäisistä kuvista ja ylistävistä sanomalehtiartikkeleista käy ilmi. Eläimiä hämmästyttävän hyvin ymmärtävän metsämiehen sijaan kirjasta paljastui niin eläimiään kuin naistaan pahoinpitelevä huomionhakuinen egoisti ja rikollinen, josta on vaikea löytää hyvää sanottavaa. Etenkin koirasusipiireissä LaFlammen kuvia levitellään silloin tällöin todisteina koirasusien/susien historiallisesta käytöstä, mutta kirjan luettuani tajusin hänen olevan erittäin huono esimerkki, josta ei saisi ottaa mallia.

Jotta LaFlammen persoonasta saa tarpeeksi kattavan kuvan on aloitettava hänen elämänsä tarkastelu jo ennen susien saapumista. Joe LaFlamme syntyi vuonna 1889 Saint-Télesphoren kylässä, lähellä Montrealia. Joen etunimi olikin alunperin Télesphore, mutta Ensimmäisen maailmansodan aikaan hän otti isoveljensä nimen pakoillessaan armeijan rekrytoijia. Télesphore, sittemmin Joe, meni jopa niin pitkälle, että adoptoi isoveljensä lapset nimiinsä jotta huijaus olisi mahdollisimman uskottava.

Aikuistuttuaan LaFlamme muutti Montrealiin, jossa 21-vuotiaana hän ryhtyi poliisiksi. Kuusi vuotta myöhemmin hän jätti poliisiasemalle eroamiskirjeen, jossa kertoi löytäneensä töitä muualta. Poliisien asiakirjojen mukaan kuitenkin vain kaksi päivää aikaisemmin LaFlamme oli käyttäynyt epäasiallisesti naista kohtaan, suudellut ja kähminyt tätä vastoin naisen tahtoa. Sattumaako?

Poliisiraportissa mainittu nainen ei ollut ainut LaFlammen uhriksi jäänyt naishenkilö. Hänen oma puolisonsa Emilie "Lillie" Haignere kärsi vähän väliä miehen oikuista. Gogamassa asuessaan paikalliset tiesivät LaFlammen heittäneen Emilien alas rappusia, potkineen häntä, ja oli jopa sohaissut naisen käden kiehuvaan kattilaan ja palovamman vuoksi Emilie joutui sairaalaan. He riitelivät usein kovaäänisesti, mutta pysyivät yhdessä loppuun asti. Heidän kokoeronsa teki heidän myrskyisestä suhteestaan vielä huolestuttavamman. Joe LaFlamme oli varsin kookas mies, lähes kaksimetrinen, ja oli nuorena harrastanut painia ja oli väittänyt lehdistölle voittaneensa Quebecissa raskaansarjan mestaruuden - joskin tästä ei ole löytynyt todistetta. Emilie sen sijaan oli hyvin pienikokoinen, alle 150 cm (tarkka korkeus ei ole tiedossa, joidenkin väitteiden mukaan hän oli jopa vain 130 cm pitkä) ja 45 kg, josta sai lempinimensä "la petite femme".

Poliisiuransa jälkeen LaFlamme tarvitsi rahaa ja alkoi keittää ja myydä pontikkaa. Alkoholi oli tuolloin kiellettyä Yhdysvalloissa, joten LaFlamme salakuljetti viinaa rajan yli. Hän joutui kuitenkin ongelmiin lain kanssa ja pakoillessaan virkamiehiä päätti viimein vaihtaa maisemaa.

Kaupunkielämään kyllästynyt LaFlamme saapui Emilien kanssa Ontarion Gogamaan vuonna 1920. LaFlamme alkoi työskennellä paikallisella sahalaitoksella, tehden sekalaisia töitä ja vieden pitkien välimatkojen päässä oleville työntekijöille ruokaa valjakolla. Varsinaiset metsurin työt eivät häntä kiinnostaneet. Vuonna 1925 hänellä oli jo oma hotelli, jonka hän oli itse rakentanut. Vaikka Gogama oli pieni tuppukylä, jossa ei ollut sähköä ja vain muutama autolle sopiva tie, oli hotellissa aina vilskettä. Sahan, rautatien ja kaivoksen työntekijät, sekä kullankaivajat muodostuivat hotellin asiakkaiksi. Hotellin suuri vetonaula oli kuitenkin viina, jota LaFlamme yhä keitteli suurissa määrin ja myi salaa. 

LaFlamme ja koirasusi

Pontikan myynti johti LaFlammen lukemattomia kertoja oikeuteen, jossa hän kokeneena keinottelijana suurimmaksi osaksi onnistui kääntämään tapauksen päälaelleen ja käveli oikeussalista vapaana miehenä. Hänen sanottiin olevan asianajajan unelma, sillä hän keksi aina puolustuksensa, sekä hävitti todisteita tehokkaasti. Vuosien 1937 ja 1947 välillä asianajaja Leo A. Landreville puolusti LaFlammea oikeudessa noin kerran kuukaudessa. Kaikki oikeustapaukset eivät kuitenkaan liittyneet viinaan, sillä LaFlamme yhdistettiin myös tuhopolttoihin ja varastuksiin. Vuonna 1936 LaFlamme todettiin syylliseksi veneen, moottorin ja neljän bensiinirummun varastukseen. Tuomio oli kolme kuukautta vankeutta, mutta LaFlammea ei moinen kiinnostanut, vaan hän suostutteli pikkuveljensä ottamaan nimensä ja menemään vangiksi hänen puolestaan!

Gogamaan saavuttuaan LaFlamme alkoi kasvattaa rekikoiria, sillä ne olivat hyödyllisiä pontikan salakuljetuksessa. Vuonna 1923 penikkatauti tappoi suurimman osan hänen koiristaan, jolloin hän sai idean käyttää susia valjakossa. Hän arveli pääsevänsä susivaljakolla nopeammin pakoon poliiseja salakuljetusreissuillaan. Hän lähti turkismetsästäjien mukaan ja jätti majaville tarkoitetun ansan, johon kahden päivän päästä oli jäänyt kiinni naarassusi. LaFlamme pakotti suden makaamaan painavalla paalulla ja sitoi sen suun kiinni. Jotta susi saataisiin Gogamaan LaFlamme vapautti yhden valjakkonsa pyöräkoirista (lähinnä rekeä) ja laittoi suden sen paikalle, joka aluksi raahautui maassa valjakon liikkuessa. Lopulta suden oli pakko juosta muun valjakon mukana. LaFlamme pyydysti monia susia majaville tarkoitetuilla raudoilla, jotka hän tosin pehmensi kanvaasilla, jotta susi ei repisi jalkaansa käyttökelvottomaksi. Ansoja ei kiinnitetty mihinkään, sillä mies pystyi jäljittämään ansaa raahaavan suden helposti. Osan pyydystämistään susista hän myi eläintarhoille. Myöhemmin hän ei enää pyydystänyt susia itse, vaan osti niitä muilta ansastajilta, sekä tilasi susia Hudson's Bay Companylta.

Villinä syntyneiden aikuisten susien totuttaminen valjakkoon kuulostaa mahdottomalta suoritukselta. LaFlamme teki sen puhtaasti pakottamalla. Aluksi mies houkutteli sudet yksitellen pieneen tilaan lihan avulla, jossa hän otti suden kuristusotteeseen ja laittoi sille kuonokopan päähän. Sitten hän vei sudet yksitellen valjakon luo. Kun kaikki sudet olivat paikoillaan niiltä otettiin kuonokopat pois, muuten ne eivät suostuneet vetämään. Kuonokoppien lähtiessä sudet tosin alkoivat heti purra valjakon köysiä poikki, joten ne korvattiin ketjuilla. Suosittuja nuorisokirjoja tehnyt Laurie York Erskine kertoi nähneensä LaFlammen ensimmäisen susivaljakon ja kuvaili näkyä surkeaksi - susien päät riippuivat, hännät olivat tiukasti jalkojen välissä ja ne vaikuttivat inhoavan tehtäväänsä. Valjakon johtokoirien oli oltava tavallisia rekikoiria ja LaFlamme onnistui kouluttamaan suden johtamaan valjakkoa vasta 30-luvun lopulla.

Kun ensimmäinen susia sisältävä valjakko oli kasassa sitä piti tietenkin päästä näyttämään jonnekin. Talvella 1924 LaFlamme kulki yhdeksän eläimen (koirien ja susien määrä tuntematon) kanssa Montrealiin, todennäköisesti junalla, osallistuakseen 50 kilometrin pituiseen kilpailuun. LaFlammen valjakko selviytyi reitistä kolmessa tunnissa ja 38 minuutissa, sijoittuen neljänsiksi, saapuen maaliviivalle vain viisi minuuttia kolmossijan jälkeen. Kisan jälkeen LaFlamme telttautui keskelle kaupunkia, jossa esitteli susiaan yleisölle.

Montrealissa saamansa huomion kannustamana LaFlamme halusi tehdä jotain vielä vaikuttavampaa. Seuraavan vuoden tammikuun talvikarnevaali Torontossa, sanomalehti Toronto Daily Starin vieraana, oli viikon pituinen urakka, joka teki LaFlammesta kuuluisan. Mukaan tulivat kaksi muuta koirien käsittelijää, kymmenen alaskanhuskya, neljä sutta ja johtokoirana toimi Emilien fiksu ja luotettava belgianpaimenkoira tervueren Billy.

Talvikarnevaalin ensimmäisenä päivänä LaFlammen joukkio saapui Torontoon junalla. Asemalla eläimet valjastettiin 20 metrin pituiseksi valjakoksi ja reellä ajettiin kohti eläinsairaalaa, jonka talleissa LaFlammen eläimet saivat yöpyä. Koska reessä ei ollut jarruja LaFlammen piti pysähtyäkseen kiinnittää köysi valjakkoon ja heilauttaa köysi puhelinpaalun ympärille. Saapuessaan tallille kaksi nuorista susista olivat pelokkaita ja väläyttelivät hampaitaan LaFlammelle, joka ei tästä välittänyt, vaan pakotti toisen makuuasentoon ja heitti sen karsinaan. Toisena päivänä LaFlamme kutsuttiin studiolle valokuvattavaksi. Hän otti mukaansa kaksi sutta, Tommyn ja Peten, jotka ängettiin taksin takapenkille. Erityisesti Tommy oli studiolla hyvin hermostunut ja lähtiessä se kannettiin taksiin.

Kolmantena päivänä valjakko kulki pitkin Torontoa uteliaan yleisön riemuksi ja LaFlamme pääsi tapaamaan Ontarion pääministerin ja muita poliitikkoja. Vaikka tapaaminen oli järjestetty ulkona päätti LaFlamme viedä koko valjakkonsa Ontario Legislative Buildingin sisälle, rappusia noustessa reki vahingoittui, mutta se ilmeisesti saatiin korjattua seuraavaksi päiväksi. Neljäntenä päivänä kuuden kuukauden ikäinen susi Knabey karkasi ja LaFlamme jatkoi valjakolla kulkuaan ympäri Torontoa ilman sitä. Hänen apurinsa lähtivät etsimään sutta ja löysivät sen vielä saman päivän aikana vajan alta, josta se raahattiin ulos sen kaulasta roikkuvasta ketjusta. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset näkivät valjakon ja välillä eteneminen oli vaikeaa väentungoksen takia, vaikka ihmisiä ohjeistettiin pitämään välimatkaa vaarallisiin susiin. Päivän päätteeksi LaFlamme leiriytyi hyppyrimäen lähettyville, näyttääkseen yleisölle miten oikeat metsämiehet yöpyvät erämaassa.

Viidentenä päivänä sudet sidottiin ketjuilla puihin ja LaFlamme lähti koiravaljakolla jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa Emilie oli myös saapunut aamulla junalla Torontoon, kesyn pienen kojoottinsa ("brush wolf") Sparkyn kanssa. Sparky oli kiltti ja paljon helpompi käsitellä kuin LaFlammen sudet, ja se pysyi emäntänsä sylissä tämän istuessa reen kyytiin. Kanadan missikisan voittaja sai myös pidellä Sparkya valokuvaa varten. Päivä kului jälleen ohikulkijoille patsastellessa. Yöllä sudet ulvoivat kuorossa useaan otteeseen kaupunkilaisten riemuksi ja harmiksi.

1925 Emilie Haignere/LaFlamme ja kojootti Sparky vierailulla Torontossa

Kuudentena päivänä oli jälleen aika näyttää susia tositoimissa. Eläimet jaettiin kahdeksi valjakoksi, ensimmäisessä olisi vain neljä huskyä, toisessa loput koirista ja sudet. Näkyä pällistelemään oli kertynyt ympäri kaupunkia joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000 ihmistä ja ihmispaljous ja lepopäivä olivat tehneet susista erityisen hankalia. Sudet panivat raivokkaasti vastaan kun niitä valjastettiin. LaFlamme piti niiden kehoa jalkojensa välissä, sekä tiukalla otteella ketjusta piteli niiden päätä ylhäällä, jotta ne eivät pääsisi puremaan. Kun valjaat olivat viimein eläimen päällä se kannettiin kahden miehen voimin valjakon luo, toinen miehistä piteli kiinni päästä ja toinen takaosasta.

LaFlamme oli kovaotteinen susiensa kanssa, eikä hän uskonut niiden kesyttämisen olevan mahdollista. Hän kuvaili niitä raaoiksi ja epäluotettaviksi pedoiksi, jotka hyökkäisivät tilaisuuden tullen. Hänen kehonsa oli täynnä arpia lukemattomista yhteenotoista. Omasta mielestään hän oli kuitenkin hyvin hellä omistaja. Susien käsittely oli hänelle myös suuri ylpeyden aihe ja aina kun mahdollista hän haastoi katsojia hakemaan suden hänen luotaan, tarjoten suuren palkkion urotyön tekijälle. Kukaan ei koskaan tarttunut tilaisuuteen.

Toronto Daily Starin haastattelussa hän kertoi Pete -sudestaan, joka oli pyydystetty pentuna luonnosta. Se oli ollut pentuna lauhkea, mutta aikuistuessaan muuttunut hurjaksi. Kerran Peten hyökätessä LaFlamme kuristi sutta ruoskalla kunnes se menetti tajunsa. Pete oli tajuttomana viiden minuutin ajan, kunnes se taas yritti hyökätä miehen kurkkuun kiinni. Pete aiheutti muitakin hengenvaarallisia tilanteita. Vuonna 1926 LaFlamme oli alkanut treenata ensimmäistä pelkästään susista koostuvaa valjakkoa, jonka johtokoirana oli Pete. Kesken ajon sudet pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan miestä. Pete tuijotti isäntäänsä ja lähestyi häntä uhkaavasti, jolloin mies kiersi reen toiselle puolelle. LaFlammella oli vain ruoska eikä lumikenkiä, joten hän pystyi liikkumaan vain vaivalloisesti syvässä lumessa. Jos sudet olisivat hyökänneet hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Peten huomio kiinnittyi lopulta reessä olevaan ruokapussiin, jonka susilauma repi riekaleiksi. Syötyään lauma rauhoittui ja LaFlamme pystyi ajamaan sillä takaisin kotiin. Peten raivoisat hyökkäykset loppuivat lopulta, kun erään hyökkäyksen aikana LaFlamme löi sitä kolmesti päähän ruoskan varrella, ja luuli tappaneensa suden kun se menetti tajunsa. Pete kuitenkin nousi ylös viiden minuutin kuluttua ja tapauksen jälkeen sen luonne muuttui laukeammaksi. Oliko Pete oppinut viimein kunnioittamaan isäntäänsä, vai oliko kyseessä jonkinlainen aivovaurio?

LaFlammen haave pelkistä susista koostuvasta valjakosta ei kuitenkaan sammunut ja Peten aikaisten susien eläköityessä hän päätti kokeilla susivaljakkoa vielä kerran. Eikä haave loppunut siihen, vaan hän halusi viedä sudet New Yorkiin. Tästä lisää vielä seuraavassa postauksessa.