Poliisin kouluttama susi

Nytpä osui kohdalle mielenkiintoinen löytö, josta en ollut aiemmin kuullut mitään. Poldi oli itävaltalaisen poliisikersantin kouluttama susi, joka monen vuoden ajan esitti temppuja yleisölle ja väitetysti jopa läpäisi poliisikoiratestin. Ensimmäinen siitä löytämäni artikkeli oli amerikkalaisessa lehdessä, jossa oli kuvituksina tuikitavallisen näköisiä saksanpaimenkoiria. Epäilin silloin koko tarinan olevan huijausta, enkä edes tallentanut artikkelia koneelleni. Myöhemmin täysin sattumalta törmäsin kesytettyyn Poldi-suteen uudestaan, ja nimi tuntui hirveän tutulta... Hitto, tässähän se "poliisisusi" olikin! Se oli sittenkin olemassa! Syöksyin kaivelemaan saksalaisia ja itävaltalaisia lehtiarkistoja, ja niistä löytyi kasapäin kiinnostavaa materiaalia.

Poldin omistaja oli Wienin poliisien riveissä työskennellyt Rudolf Knapp, jolla oli 1910-luvulla saksanpaimenkoirat Fix Harras von Askanien ja Lotte von Maning, joista etenkin Fix Harras oli kuuluisa. Fixin sankariteoista kirjoitettiin itävaltalaisiin lehtiin harva se päivä. Tuohon aikaan poliisikoirien käyttö oli vielä uutta, ja poliisikoirat saivat lehdissä paljon ihailua aikaan nykysilmin katsottuna vähäpätöisillä uroteoilla, kuten sipulivarkaiden kiinniotolla. Mutta pikkunäpistyksien lisäksi Knappin koirat ratkaisivat myös raiskauksia ja murhia. Yhteensä Fix Harras ratkaisi ainakin 68 rikosta. Knapp koulutti koiransa itse ja järjesti ensimmäisen poliisikoiranäytöksen Wienissä vuonna 1914. Fix Harras ja Lotte olivat näytöksessä vain vuoden vanhoja, mutta tekivät silti yleisöön vaikutuksen erilaisilla tottelevaisuustehtävillä ja piilossa olevien ihmisten jäljittämisellä. Ennen Poldia Knapp oli kouluttanut poliisikoiria yli 20 vuoden ajan.

Amerikkalaisessa artikkelissa "Poldin" kuvina oli selvästi tavallisia saksanpaimenkoiria. Voi hyvin olla, että nämä kuvat esittivätkin omistajan aiempia koiria.

Knapp oli Ensimmäisen maailmansodan aikaan ollut jalkaväen sotilaana Bosnia-Hertsegovinassa. Siellä hän oli ensimmäisen kerran tavannut villejä susia, poliisikoiriensa sukulaisia. Hän tunsi niitä kohtaan suurta ihailua. Hän haaveili suden kouluttamisesta koiran lailla, sillä hän tiesi sudella olevan paljon parempi hajuaisti. Hänen mielessään susi oli vahvempi, urheampi, älykkäämpi ja tarkka-aistisempi kuin mikään muu peto, mutta mikään muu peto ei myöskään vihannut ihmiskuntaa yhtä paljon. Hänet valtasi pakkomielle valjastaa suden kyvyt ihmisen palvelukseen. Eläinkouluttajien varoitukset eivät hidastaneet häntä. Jopa kuuluisa eksoottisten eläinten välittäjä Carl Hagenbeck sanoi suden koulutuksen olevan mahdotonta. Suden voisi saada suhtautumaan ihmiseen passiivisen ystävällisesti, mutta se ei koskaan tottelisi käskyjä.

Knapp jäi eläkkeelle sotavammojensa takia, ja hänellä oli kaikki aika maailmassa aloittaa kunnianhimoinen sudenkesytysprojekti. St. Veit an der Glanissa oli Max Weberitschin yksityinen eläintarha, ja siellä Knapp sai yrittää kouluttaa aikuisia susia. Urokset olivat täysin mahdottomia, narttujen kanssa oli hieman enemmän onnea. Silti monen viikon päästä mainittavia tuloksia ei syntynyt, ja myös uusi satsi aikuisia susia suhtautui häneen vihamielisesti. 

Silti Knapp ei luovuttanut. Oli vuosi 1927. Knapp tunsi metsänhoitajan Bosniassa, joka etsi sudenpesän Banja Lukan metsästä. Kolean harmaana toukokuisena aamuna miehet kyykkivät pesän lähettyvillä. Kun emo lähti pesästä, Knapp ampui sen (tosin joidenkin lehtien mukaan ampuja oli metsänvartija). Pesässä oli viisi pentua, joiden arvioitiin olevan neljän tai viiden viikon ikäisiä. Ne olivat sokeita ja nukkuivat rauhassa, tietämättöminä verilöylystä. 

 

Pentueessa oli neljä urosta ja yksi narttu. Knapp uskoi naarassusien olevan uroksia luottavaisempia ja helpompia kouluttaa, uros ei ikinä tottelisi häntä. Ainut naaras sai nimekseen Leopoldine, eli ytimekkäästi Poldi. Vaikka pentuja kohdeltiin hyvin, ne alkoivat silti näyttää epäluuloisuuden merkkejä parin viikon jälkeen, jolloin Poldi päätettiin eristää lajitovereistaan. Loput pennuista olisivat hyödyttömiä. Muut pennut annettiin eläintarhoihin, ja Poldi eli Knappin lasten kanssa, jotta se leimaantuisi ihmisiin. He ruokkivat sitä tuttipullolla joka päivä. Lasten kautta se tottui myös aikuisiin.

Poldi rakasti lapsia, se tottui heidän railakkaaseen leikkiin, ja lasten lähtiessä kouluun se makasi heidän sänkyjen alla odottaen heitä. Se voitiin sitoa ulos puuhun, jolloin se tyytyväisesti makasi mahallaan ja lapset leikkivät sen kimpussa. Poldin "poliisikoirakoulutus" aloitettiin laittamalla se etsimään piiloutuneita lapsia. Tätä leikkiä se rakasti. Vuosien 1928 ja 1929 välisenä talvena se seurasi lapsia pulkkamäkeen vapaana ilman ketjua, ja veti pulkkaa ylämäessä. Jopa vieraat lapset saivat vapaasti pörröttää sen turkkia, vetää korvista ja käpälistä, mitä villimpiä lapset olivat sitä enemmän Poldi tuntui nauttivan ja antautuvan. Se ja perheen kissa tulivat myös hyvin toimeen. Poldi oli loputtoman suvaitsevainen itseään heikompien olentojen kanssa.

Arki Poldin kanssa oli aluksi vaikeaa. Se repi verhot, huonekalut, takit ja matot. Sen koulutus oli hyvin haastavaa. Monesti Knapp toivoi suden jääneen Bosniaan. Uhkailu, huutaminen ja väkivalta eivät olisi toimineet, ja Knapp kertoi lyöneensä Poldia tasan kerran. Aiempien susien kanssa hän oli ymmärtänyt, että pakottaminen ei tulisi toimimaan pelokkaiden, herkkien ja ylpeiden otusten kanssa. Jos suden halusi ystäväkseen, ei saisi edes ajatella ruoskaa. Sen sijaan, että hän olisi huutanut tai lyönyt Poldia, hän "rankaisi" sitä käskemällä suden ryömimään, joka oli opetettu temppu ja fyysisesti raskasta. Tarvittiin loppumatonta kärsivällisyyttä, jotta Poldi oppi kolmessa vuodessa samat asiat, jotka poliisikoira oppi muutamassa kuukaudessa.

Aikuisiin ihmisiin Poldi suhtautui kohteliaan etäisesti. Jos aikuinen puhui sille ystävällisesti, myös Poldi oli ystävällinen. Jos vieras tuli kotiin se vain nukkui rauhassa. Mutta jos aikuinen ihminen oli aggressiivinen, silloin Poldi vastasi samalla lailla. Lapsia Poldi ei ikinä purrut, mutta Knappille oli vuosien saatossa tullut lukuisia arpia erimielisyyksistä. Tästä huolimatta hän ei lyönyt Poldia takaisin. Poldi tarvitsi rauhallisen, itsevarman johtajan, joka antoi selkeitä sääntöjä ja vastasi suden kapinointiin isällisellä kärsivällisyydellä. Poldi rakasti isäntäänsä ja ulvoi onnesta hänen saapuessa kotiin, ja jos isäntä oli parikin päivää poissa Poldi menetti ruokahalunsa ja muuttui äreäksi känkkäränkäksi. Knappin vaimo inhosi Poldia. Susi oli tuhonnut vaikka kuinka paljon tavaraa, sen ruokkiminen maksoi maltaita (kolme paunaa lihaa päivässä), ja ehkä ennen kaikkea vaimo oli mustasukkainen. Jossain välissä vaimo haki avioeroa. Tämäkään ei saanut ukkoa järkiinsä, sillä Poldi oli hänen elämänsä rakkaus ja suurin ilo. Vaimo oli oikeassa, Poldi meni kaiken edelle.

Bulgarian entinen kuningas Ferdinand (vasemmalla) kävi tapaamassa Poldia.

Kaupungilla Poldia oli pakko pitää ketjussa, jo järjestyslaki vaati sen, ja se seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti olevan syvällä ajatuksissaan. Metsissä ja niityillä vapaudenkaipuu valtasi sen. Se oli monesti päässyt irti ja valtavan riemuissaan juoksi pitkin niittyä, kunnes viimein uupui ja sitten antoi isäntänsä ottaa sen jälleen kiinni. Juoksuhepulin jälkeen se oli jälleen jonkin aikaa tyytyväinen ja kuuliainen. Kerran Berliinissä vilkkaalla kadulla ohi menevä bussi säikäytti Poldin, se pääsi vapaaksi ja loikkasi tielle. Auto lähestyi hurjaa vauhtia, mutta pelastava ihme tapahtui: perässä raahaava ketju jäi jumiin viemärin ritilään, ja Poldi lennähti bumerangina taaksepäin viime sekunnilla, väistäen auton renkaat.

Poldi oppi hitaasti, mutta oppi kuitenkin. Se osasi muun muassa seurata isännän vierellä, tulla luokse, istua, nousta, noutaa esineitä, etsiä kadonneita esineitä ja jäljittää ihmisiä lyhyitä matkoja, pysyä paikallaan, hypätä renkaan läpi, vetää kärryä, "tanssia", näyttää hampaitaan, ottaa isännän hattu pois päästä, kiivetä nelimetrisen esteen yli, kiivetä tikkaita, kantaa maitokannuja, pitää rikolliset aloillaan... Sitä sai kantaa olallaan kuin kettupuuhkaa, ja kun Knapp piteli lihanpalaa suussaan Poldi otti sen hyvin varovaisesti. Se ei pelännyt aseiden pauketta. Sille viskottiin kovalla vauhdilla nakkeja joka suunnasta, ja se sai ne kaikki kiinni ja nieli pureksimatta.

Knapp ja Poldi aloittivat yleisöille esiintymisen joskus 1930-luvun alussa. Ihan ensimmäinen esitys oli Berliinissä sotakoirien kouluttajille, jonka jälkeen he esiintyivät Nurembergin teattereissa neljän viikon ajan. Kaksikko otettiin innolla vastaan ja heille sateli kaikenlaisia kunnianosoituksia. He esiintyivät lukuisissa kouluissa, jonka ansiosta sadat lapset lähettivät Poldille fanikirjeitä, joita Knapp säilytti suuressa kansiossa. Eräs berliiniläinen pikkutyttö oli hihkunut opettajalleen luennon olleen paljon parempi kuin vapaa välitunti. Poldi kutsuttiin kaikenlaisiin juhliin ja kissanristiäisiin. Opetusministeriö Berliinissä kuunteli kiinnostuneena Knappin kertomuksia suden koulutuksesta.

Vuonna 1932 Poldi tuotiin Müncheniin siitä kertovan lyhytelokuvan ensi-iltaan. Elokuvan oli kuvannut saksalainen UFA-studio, ja se oli äänetön, mutta ilmeisesti siinä oli tekstitys mukana. Leffan katsojat saivat kuulla tarinoita Poldin elämästä suoraan Knappilta, ja saivat silittää sutta ja jopa laittaa käden sen suuhun. Olen löytänyt Poldista vain yhden videon, enkä usko sen olevan tämä varsinainen "elokuva", sillä se on niin lyhyt ja sisältö ei vastaa lehdissä olleita kuvailuja. Teattereissa näytetty filmi oli sisältänyt kertomuksia Poldin koulutuksesta ja näyttänyt sen kykyjä, siinä oli myös kohtaus, jossa Poldi ulvoi, eikä näitä esiinny löytämässäni klipissä. Knapp myös suunnitteli tekevänsä Poldin kanssa Punahilkka-teemaisen elokuvan, en tiedä toteutuiko se.

Luennoillaan Knapp tietenkin esitteli Poldin osaamia temppuja, sekä kertoi sen koulutuksesta ja elämästä, mutta hän myös kertoi susista ylipäänsä. Hänen vitsailtiin osaavan kertoa susista tietokirjoja enemmän, ja hän halusi lasten ymmärtävän miten tärkeää eläinrakkaus on. 

Vuoden 1932 loppupuolella kirjoitettiin, että Poldi oli läpäissyt poliisikoirakokeen korkein arvosanoin. Susi oli tuolloin 5-vuotias. En tiedä mitä kaikkea kokeessa vaadittiin, mutta tämä oli hieno suoritus ja herätti paljon kohua poliisien parissa, sillä oltiin ajateltu ettei sutta voisi kouluttaa niin korkealle tasolle. Lukuisat poliisikoiraseurat kutsuivat Knappin luennoimaan heille, ja myöhemmin poliisit antoivat Poldille kaksi kultamitallia, joskin en tiedä mistä syystä tarkalleen. Poldista tarjottiin jopa 20 000 markkaa, mutta Knapp ei halunnut myydä sitä. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Poldi olisi soveltunut oikeaan työhön, eikä se toiminutkaan virkakoirana. Todennäköisesti kokeessa vaadittavia tehtäviä oli sitkeästi harjoiteltu vuosien ajan, kunnes ne olivat turvallista rutiinia ja susi ei enää pelännyt esimerkiksi hyökätä maalimiehen kimppuun. Poldin kerrotaan äänettömästi hypänneen hyökkäävän tai karkaavan ihmisen päälle, ja isännän vihellyksestä päästäneen otteen irti. Mutta tositilanteessa, oikean rikollisen kanssa sen villi itsesuojeluvaisto olisi varmasti laittanut sen pötkimään pakoon heti kun hämärämies olisi pannut vastaan.

Suden luontaisen varovaisuuden lisäksi poliisiuraa esti Poldin iän myötä kasvava vihamielisyys koiria kohtaan. Joidenkin koirien kanssa se tuli toimeen ja leikki nätisti, mutta kaksi tai kolme koiraa se oli repinyt palasiksi ja isäntä oli joutunut maksaa niistä korvauksia. Kaduilla tai raitiovaunuissa koirat yleensä pelkäsivät sitä, ne vapisivat ja yrittivät karkuun heti kun näkivät sen. Tosin Poldilla saattoi olla ymmärrettävä syy sukulaistensa vihaamiseen: sen kimppuun oli kerran Berliinissä usutettu iso vihainen koira "tieteellisenä kokeena". Koira oli alkanut vapista ja ei tehnyt vastarintaa, susi hyökkäsi oitis sen kurkkuun ja ilmeisesti puri sen hengiltä.

Vuonna 1933 Knapp arvioi, että oli pitänyt Poldin kanssa yli 8000 luentoa Itävallassa, Saksassa ja Sveitsissä. En mitenkään pysty uskomaan tätä väitettä, kun tässä vaiheessa he olivat esiintyneet vasta kolmisen vuoden ajan, vuodessa on vain rajallinen määrä päiviä ja tuskin he joka päivä olivat työn touhussa. Ehkä hän tarkoitti, että he olivat esiintyneet noin monelle ihmiselle? Poldista oli tullut hyvin kuuluisa. Bulgarian entinen kuningas Ferdinand oli osallistunut lukuisiin susijahteihin ja tutkinut näitä eläimiä paljon, joten hänkin halusi tavata ihmesuden. Tapaaminen onnistui Coburgissa.

Poldin kanssa sattui hauskoja, tai ainakin kiinnostavia kömmähdyksiä. Kerran berliiniläisessä ravintolassa viereisessä pöydässä istunut mies etsi sanomalehteä, jolloin susi söi makkarat hänen lautaseltaan. Isäntä tilasi miehelle uuden annoksen. Kerran Poldi pääsi kanalaan ja loikkasi kahden metrin korkeuteen napatakseen kanan, ja kanasta ei jäänyt höyhentäkään todisteeksi. Kun Knapp oli kutsuttu karpaattilaiseen hienoon kylpylähotelliin lounaalle, hän telkesi Poldin huolellisesti hotellihuoneeseen. Ruokailun jälkeen osa hotellin vieraista alkoi kirkua "susi, susi!" Tosiaan, ulkona ravintolaa kohti juoksi kovaa vauhtia harmaa peto, ja ihmisten panikoidessa pöydät kaatuivat ja laseja meni rikki. Vain Knapp jäi pöydän ääreen istumaan ja Poldi riensi nuolemaan hänen naamaa. Ihmiset rauhoittuivat kun huomasivat pedon olevan ystävällinen, ja ympäröivät ruuan tähteet katosivat nopeasti Poldin suuhun. Kun Knapp ja Poldi kävelivät metsäpolulla maalaisemännän perässä, Poldi oli hirvittävän kiinnostunut naisen kantamasta paketista, ja lopulta syöksyi anastamaan sen ja kiroiluista huolimatta pakeni sen kanssa. Paketissa oli ollut lampaan lihaa, ja jälleen Knapp joutui maksamaan korvauksia.

Poldi (oikealla) ja sen pentuja, joiden isä oli bokseri.

Poldi ilmeisesti sai pentuja vain kerran. Julkkissusi eli niin kiireistä elämää ettei pennuille oikein ollut aikaa. Välillä sille suunniteltiin sulhasta eläintarhan sudesta, mutta tämä ei toteutunut. Vuonna 1936 Poldi sai viimein pentueen seniori-iässä, 9-vuotiaana. Terveelle ja alkukantaiselle eläimelle näinkään korkea ikä ei ole ongelma. Isäksi oli valittu bokseri. Ehkä oudon kuuloinen valinta, sillä bokseri ei todellakaan ole ulkonäöltään susimainen, mutta tähän aikaan boksereita käytettiin yhä poliisikoirina, joten kenties tässä oltiin yritetty parantaa jälkikasvun käyttöominaisuuksia. Lehdissä esiteltiin kaksi pentua, jotka jo vuosikkaina näyttivät steroideja saaneilta dingoilta. Isältä oli peritty lyhyt turkki, leveä kuono ja otsarypyt. Kuonon normaali pituus tuli äidiltä. Knapp kutsui pentuja susiboksereiksi (wolfsboxer) ja niistä haluttiin kehittää uutta rotua. En ole löytänyt tietoa mitä pennuille tapahtui.

Poldi esiintyi yleisölle monen vuoden ajan. Sen esityksistä löytyy raportteja vielä vuodelta 1938, jolloin susi oli 11-vuotias. Kaikki loppuu kuitenkin joskus, ja Poldin kerrotaan karanneen 14-vuotiaana ja joku oli ampunut sen. En näe tätä surullisena tapahtumana. Poldi sai elää pitkän elämän ja kuoli "saappaat jalassa". Vaikka sen kohtaloa vankeudessa voi pitää vääryytenä, ainakin sitä kohdeltiin hyvin, paljon paremmin kuin monia tavallisia koiria. Se oli hyvin poikkeuksellinen susi, joka pystyi sietämään kaupungin vilskettä ja tekemään tiivistä yhteistyötä ihmisen kanssa. Juuri tällaisista yksilöistä luolamiehetkin osasivat kouluttaa koiria, vaikkei heillä ollut koirankasvatusoppaita! Olisi ollut kiva tietää asuiko Poldi sisällä vielä aikuisena, oliko se sisäsiisti ja muuttuiko sen käytös kiima-aikana. On todella ihmeellistä kuinka Poldin tapaus on jäänyt täysin unohduksiin.

Lähteet:

*Arbeiter Zeitung 18.10.1933

*Bludenzer Anzeiger 13.8.1932

*Das Interessante Blatt 9.2.1928

*Das Kleine Volksblatt 3.6.1934, 4.7.1934

*Der Tag 17.5.1934

*Evening Star 3.7.1939

*Grazer Volksblatt 7.4.1937

*Illustrierte Kronen Zeitung 29.3.1933

*Innsbrucker Nachrichten 3.5.1935, 11.12.1953

*Innviertier Volkszeitung 10.9.1936

*Klagenfurter Zeitung 23.3.1929

*Kleine Volks-Zeitung 1.4.1933, 30.5.1937

*Kärntner Landbote 27.6.1914

*Lavanttaler Bote 8.4.1933

*Maalaisnuoriso 1.1.1937

*Münchner Neueste Nachrichten 14.4.1932

*Neues Wiener Tagblatt 20.7.1937

*Revalsche Zeitung 23.2.1938

*Salzburger Chronik für Stadt und Land 3.1.1933

*San Antonio Light 26.8.1934

*Scherl's Magazin tammikuu 1930

*Suomen Kuvalehti 28.5.1938

*Tages-Post 26.11.1934

*Weißeritz Zeitung 1.2.1938

*Weiser Zeitung 26.3.1937

*Wiener Bilder 4.12.1932

*Wiener Neustädter 27.5.1933

Herra Slatteryn koirasudet

Wolf, yksi Slatteryn koirasusista.

 Vuonna 1926 Illustrated Sporting and Dramatic News -lehden lukija lähetti lehdelle kirjeen, jossa kertoi omistavansa kaksi noin kahden vuoden ikäistä koirasutta. Lehden koirapalstaa toimittanut majuri Harding Cox kiinnostui niistä oitis ja pienen kirjeenvaihdon jälkeen pääsi tapaamaan niitä. Koirasusien omistaja oli lontoolainen herra J. Slattery, jonka etunimeä ja ammattia ei harmittavasti mainittu.

Koirasudet olivat syntyneet Lontoossa Wembley Exhibition -suurnäyttelyssä. Herra Slattery oli vieraillut näyttelyssä heinäkuussa 1924, ja eläinosastolla oli tavannut Garrard Tyrwhitt-Draken, joka oli eksoottisten eläinten keräilijä ja omisti yksityisen eläintarhan Maidstonessa. Näyttelyn eläimet olivat lainassa häneltä. Näyttelyssä ollut iso harmaa urossusi, kanadalaisen ja siperialaisen suden risteytys, kiinnosti Slatteryä, ja hän kysyi oliko Tyrwhitt-Drake koskaan ajatellut teettää sillä pentuja. No olihan hän. Kuusi uunituoretta, juuri ja juuri kuukauden ikäistä pentua oli häkkien takana yleisön katseilta piilossa. Emo oli puhdas saksanpaimenkoira rouva MacDougall-Porterin Pathway-kennelistä.

Slattery osti heti kaksi ystävällisintä urospentua. Narttuja Tyrwhitt-Drake ei suostunut myymään. Slattery toivoi, että ottamalla pennut emolta näin nuorina niistä tulisi kesyjä ja ne kiintyisivät häneen helpommin. Tyrwhitt-Drake teetti samasta yhdistelmästä toisen pentueen, josta Slattery osti myös nartun, mutta se oli heikko ja omituisen näköinen. Narttu näytti chow chowlta kippurahäntänsä kanssa. Outo ulkonäkö oli selitetty sillä, että koiran puolelta oli päässyt nousemaan pinnalle ikivanhoja geenejä. Epäilenpä, että jos uusintakierroksella pennut näyttivät ihan erilaisilta, oli isänä oikeasti joku muu.

Slattery kertoi paljon havaintoja koirasusiensa luonteista ja tavoista. Ne olivat yhden miehen koiria, isäntänsä kanssa luotettavia ja helliä, mutta niitä ei voinut luottaa vieraiden käsiin. Kun Slattery tuli kotiin ne hyppivät nuolemaan häntä. Ne haukkuvat hyvin harvoin, ja lähinnä vinkuivat ilosta nähdessään isäntänsä. Ne ulvoivat korvia raastavasti, ja naapureita raivostuttavat serenadit alkoivat aina kun torvea töötättiin tai urkuja soitettiin. Ne vihasivat muita koiria. Niillä oli suuret hampaat ja leukojen loksautus kuulosti teräsloukun napsahdukselta. Ne suhtautuivat uusiin ruokiin epäilevästi, ja katselivat omistajansa kasvoja kuin tutkien onko omistaja myrkyttämässä niitä. Puutarhan vesiletku oli myös hyvin epäilyttävä ja hukat luikertelivat karkuun heti kun Slattery nosti sen ylös - todennäköisesti niitä oli joskus suihkuteltu sillä. Veljekset tulivat hyvin toimeen, vaikka joskus oli pientä hampaiden paljastelua ja niskavillojen nostelua.

Slatteryn puutarha oli jouduttu aitaamaan erikoisverkolla, jota hukat eivät pystyneet puremaan rikki. Niitä lenkitettiin ketjussa yksi kerrallaan. Nopeat ja ovelat koirasudet olivat päässeet karkuun muutamia kertoja. Yksi oli kuuden kuukauden iässä karannut Kensingtonin puistossa. Poliisit löysivät sen samana iltana surkeasti ulvomassa. Tarvittiin neljä poliisia jotta keskenkasvuinen koirasusi saatiin lassottua ja kuljetettua kotiinsa. Kerran veljekset karkasivat ja syöksyivät tyhjentämään lihakauppaa, ja tappoivat paikalle ilmestyneen räkyttävän terrierin. Toinen hukista palasi itse kotiin, mutta toinen katosi pariksi päiväksi Kensingtonin puistoon, ja kun omistaja viimein löysi sen oli hukka todella helpottuneen oloinen. Se ei ollut antanut kenenkään vieraan lähestyä itseään.

Slattery teetti pentuja koirasusillaan. Yksi uroksista sai astua hänen saksanpaimenkoiranarttunsa, jolloin syntyi kolme pentua. Kaksi hän myi, ja parhaimman piti itsellään, mutta se kuoli penikkatautiin. Myydyistä pennuista yksi päätyi Rhodesiaan muuttaneelle rouva Giffardille, joka oli Alsatian Police Dog Societyn sihteeri - eli siis saksanpaimenkoiraharrastaja, sillä noihin aikoihin rotu tunnettiin Britanniassa nimellä Alsatian Wolfdog. Toinenkin veljeksistä sai tehdä pentuja saman nartun kanssa, mutta ilmeisesti liiallisen liikunnan takia narttu synnytti liian aikaisin ja kaikki pennut olivat kuolleita.

Slattery toi veljeksistä isomman, Wolfin, majuri Harding Coxin nähtäväksi Lontoon Garrick Club -herrasmieskerholle. Wolf oli hieman ujo ja jäykkä. Maanalaisessa metrossa matkustaminen ei varmasti ollut sen mieleen. Se ei kuitenkaan ollut aggressiivisen oloinen, vaikka sen omistajaa jännitti esitellä se vieraalle ihmiselle. Coxin mukaan Wolfin katse oli ystävällinen ja miellyttävä. Wolf nosti tassunsa isäntänsä harteille ja nuoleskeli tämän naamaa. Miehet kävivät sen kanssa kävelyllä kadulla. Cox ihaili Wolfin täydellistä askellusta, joka olisi vetänyt vertoja parhaimman saksanpaimenkoiravalion kanssa. Rakenteeltaan Wolf oli saksanpaimenkoiraa keveämpi ja kapeampi. Värin se oli perinyt sudelta. Kokonaisuutena se oli hyvin tasapainoinen.

Cox mietiskeli, että mikäli Slattery jatkaisi koiriensa jalostusta voisivat hänen eläimensä todistaa saksanpaimenkoirissa todella olevan suden verta, mikä selittäisi rodun susimaisen rakenteen ja luonteen oikut. Näihin aikoihin sakemannien väitetty suden perimä oli suuren kiistelyn aihe. Alunperin rotua oli markkinoitu susikoirana, mutta ajatus pelätystä ja vihatusta sudesta oli kääntynyt rotua vastaan, jopa niin pahasti, että suden veren takia rotu bannattiin Australiassa vuosien 1928-1972 ajaksi. Cox myös kirjoitti tietävänsä koirasudesta, joka oli 3/4 saksanpaimenkoira ja 1/4 susi, joka olisi valheellisesti rekisteröity Kennel Clubiin ja esitetty näyttelyissä puhtaana sakemannina. Oliko tämä kenties Tyrwhitt-Draken kasvatteja? Lehden lukija oli kritisoinut Coxia siitä ettei tämä ollut käräyttänyt koirasuden omistajaa. Cox oli ollut mukana Kennel Clubin komiteassa lähes 25 vuotta, mutta oli sittemmin lähtenyt omille teilleen, eikä häntä kiinnostanut toimia kenenkään ilmiantajana.

Slatteryn muiden koirien nimiä ei mainittu eikä niistä ole kuvia, enkä ole löytänyt lisää artikkeleita joista voisi selvitä mitä näille eläimille tapahtui myöhemmin. Wolf oli ainakin upean näköinen. Vautsi miten jäntevä koira! Ja eihän tuo ole edes valmis kaksivuotiaana, vielä ehtisi jonkin verran miehistyä.

Lähteet:
* Illustrated Sporting and Dramatic News 28.8.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 4.9.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 18.9.1926
* Illustrated Sporting and Dramatic News 30.10.1926

Etelä-Afrikan armeijan koirasudet

Kaikkien saksanpaimenkoirien esi-isä, Horand von Grafrath, jossa on välillä väitetty olleen suden
verta. Koira ei suoraan liity jutun aiheeseen, mutta jokin kuvituskuva piti
kuitenkin olla.

Moni valtio on pyrkinyt jalostamaan saksanpaimenkoirista entistä parempia sotakoiria. Miksipä ei, oman maan turvallisuus menee tietenkin kennelklubien puhdasrotufanaatikkojen mielipiteiden edelle. Uuden superkoiran reseptiin on usein valittu susi. Sotasusiprojekteja on ollut ainakin Yhdysvalloilla (American tundra shepherd), Venäjällä (volkosob), Italialla (lupo italiano), Tsekkoslovakialla (tsekkoslovakiansusikoira) ja Japanilla (yksittäinen kainkoira-susipentue). Kiinan kunminginsusikoiran voi ehkä sisällyttää listaan, mutta suhtaudun epäilevästi onko niissä ollut missään vaiheessa sutta.

Tuntuu, että jokainen maa on vuorollaan määrätty uusimaan koirasusikokeen. Kukapa tietää kuinka monella maalla onkaan ollut vastaavaa projektia, josta ei kuitenkaan ole puhuttu julkisesti tai josta ei ole uutisoitu länsimaissa?  Kokonaisuutena jokainen näistä projekteista voidaan luokitella epäonnistuneeksi, vaikka niistä on saatu myös yksittäisiä hyviä koiria. Satunnaiset yksilöt eivät kuitenkaan riitä tyydyttämään armeijan tarpeita, ja näistä projekteista syntyi liikaa koulutuksessa epäonnistuvia koiria, joista piti päästä eroon.

Myös Etelä-Afrikalla oli oma sotasusiprojektinsa, joka tosin on jäänyt hyvin hämärän peittoon. Pieniä tiedonmuruja on hankalaa löytää - mutta ei mahdotonta!

Uusia superkoiria tarvittiin apartheidin rotusorron aikaan ottamaan kiinni sissisotureita, jotka paetessaan vetivät suoniinsa adrenaliinia ja amfetamiinia, joiden avulla he pystyivät juoksemaan kahden päivän ajan pysähtymättä. Koirat laitettiin jäljittämään karkureita, mutta monesti koirien kestävyys petti ja sissit pääsivät pakoon. Tarvittiin koira, jolla olisi suden voima ja kestävyys, mutta saksanpaimenkoiran koulutettavuus. Suden toivottiin periyttävän myös kestäviä anturoita, vahvoja hampaita, kuuman sään sietokykyä, karkeaa turkkia ja terveitä lonkkia. Sudet sopeutuivat Afrikan ilmastoon vaihtamalla turkkinsa kahdesti vuodessa.

Roodeplaat Breeding Enterprises otti projektin haltuunsa saksalaisen geneetikko Peter Geertshenin johdolla. Yhdysvalloista tilattiin kourallinen susia ja risteytykset alkoivat. Roodeplaatissa oli myös muita keskuksia, jotka keskittyivät kemialliseen sodankäyntiin ja vartiointiin. Siellä esimerkiksi tutkittiin mahdollisuuksia mustien afrikkalaisten kemialliseen sterilointiin, sekä syöpä- ja sydänkohtausriskien lisäämiseen. Suunnitteilla oli jopa pilleri, jonka avulla valkoinen voisi hetkellisesti muuttua mustaksi, jotta vihollisten leiriin päästäisiin vakoilemaan.

Vuonna 1978 uutisoitiin, että Villiersdorpissa sijaitseva High Noon Animal Kingdom -eläinpuisto oli lahjoittanut kaksi emon hylkäämää siperiansuden pentua puolustusvoimille. Toinen näistä oli uros Red, jota aiottiin kouluttaa partio- ja suojelukoiraksi, ottamaan kiinni ja puremaan ihmisiä. Mikäli susi menestyisi hyvin eläinpuisto tarjoutui kasvattamaan puolustusvoimille lisää susia.

Red ja kersantti Dan Howden

Kuten kaikissa armeijan koirasusiprojekteissa, myös nämä risteytykset olivat hankalia kouluttaa. Joihinkin yksilöihin oltiin kuitenkin selvästi tyytyväisiä. Yksi niistä oli Jungle, ensimmäisen sukupolven risteytys, jonka isä oli susi Big Red (mahdollisesti sama kuin Red). Vielä 11-vuotiaana Jungle oli niin voimakas, että tarvittiin kolme miestä raahaamaan se ketjuilla takaisin häkkiinsä. Sillä oli (väitetysti) tuplasti pidemmät torahampaat kuin saksanpaimenkoiralla ja sen kestävyys oli omaa luokkaansa. Se oli erinomainen jäljittämään ja kiinniottamaan ihmisiä. Armeijakoulutuksensa vuoksi se vihasi mustia miehiä, mutta sen pennut opetettiin hyökkäämään myös valkoisten ja naisten kimppuun.

Jungle sai tusinan 25% jälkeläisiä, ne saivat lukuisia 12,5% pentuja, jotka vielä vuorollaan saivat 6,25% pentuja. Ainakin Junglen suvun kohdalla sutta lisättiin verilinjaan siis vain kerran, jonka jälkeen jalostukseen käytettiin puhtaita saksanpaimenkoiria. Vaikka suden veri laimentui joka sukupolvessa, väitettiin matalaprosenttisilla eläimillä olevan yhä viisinkertaisesti enemmän kestävyyttä tavalliseen saksanpaimenkoiraan verrattuna. Ne eivät myöskään erottuneet ulkoisesti tavallisesta koirasta. Matalaprosenttisten koirien kohdalla Peter Geerthsen ei kertonut koirien kouluttajille oliko kyseessä susitaustainen vai tavallinen pentu, sillä hän halusi niitä koulutettavan samalla tavalla.

Susi Big Red sai tietenkin muitakin pentuja, joista Johannesburgin liikenneosasto osti viisi vartioimaan partioautoja. Sanomalehdissä mainittiin myös Shep, jossa oli 12,5% sutta. Shep oli poliisikoira, jonka kerrottiin pidättäneen lukuisia rikollisia: raiskaajia, murhaajia ja ryöväreitä. Shepin menestys lisäsi intoa tuottaa lisää superkoiria Roodeplaatissa. Löytyi myös lyhyt maininta koirasusista, jotka karkasivat armeijan harjoitusten aikana. Niitä etsittiin usean päivän ajan helikopterilla ja koiralaumoilla, ja lopulta ne saatiin takaisin.

Etelä-Afrikan armeija lopetti koirasusien kasvatuksen joskus 80-luvun lopulla tai 90-luvun alkupuolella. Jäljellä olevia susia ja koirasusia annettiin pois eläintarhoille ja yksityisille omistajille. Moni siviili jatkoi niiden jalostusta ja niiden kaukaisia jälkeläisiä on yhä tänä päivänä lemmikkeinä. Koska näitä eläimiä löytyy yllättävän paljon ja moni omistaja ei pärjää niiden kanssa, on Etelä-Afrikassa ainakin yksi koirasusien pelastamiseen erikoistunut järjestö, Tsitsikamma Wolf Sanctuary, joka nettisivuillaan kertoo tarjonneensa loppuelämän kodin yli 500:lle sudelle ja koirasudelle.

Lähteet:
* The Guardian 29.6.1978
* The Independent 26.11.1989
* The Leader-Post 21.11.1978
* Mail & Guardian 17.6.1997
* South China Morning Post 8.5.2005
* Sunday Express 30.7.1978
* https://wolfsa.org.za/

Testaa löydätkö F1 koirasudet

 Tein tämän testin alunperin Facebookin ryhmään (versiota on muokattu hieman sen jälkeen), mutta mikäpä ettei voisin julkaista sen täälläkin, josta joku voi halutessaan helpommin löytää ja linkata sen.

Testin ideana on löytää yhteensä SEITSEMÄN F1-sukupolven koirasutta rekisteröityjen, jalostuksen alkupuolen saksanpaimenkoirien joukosta. Tässä testissä ei ole kompia. Koira joko on F1 koirasusi, tai sitten "puhdas" saksanpaimenkoira (rotupuhtaus on kyseenalainen käsite etenkin rodun alkuhämärissä). Koirasusien koiraosuus on pelkkää saksanpaimenkoiraa. F1, eli filial generation 1, tarkoittaa sitä, että viimeisin puhdas susi on yhden sukupolven päässä, eli koiran toinen vanhempi on susi.

Kuvan voi klikata isommaksi, ja jos sekään ei riitä, niin avatkaa se hiiren oikeanpuolimmaisella näpäytyksellä auki omaan ikkunaan.

Vastauksen laitan spoilerin taakse piiloon, ettette heti pääse fuskaamaan.

F1 KOIRASUSIA OVAT:

3. Eida z Pohraniční Stráže. Isä karpaattiensusi Šarik, äiti F5 tsekkoslovakiansusikoira. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

5. Barre van de Kilstroom. Isä saksanpaimenkoira Gerard van Fransenum, äiti siperialainen susi Fleur. Osa saarloosinsusikoiran jalostusta.

7. Bety z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Cézar z Březového háje, äiti karpaattiensusi Brita. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

8. Berta z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Cézar z Březového háje, äiti karpaattiensusi Brita. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta.

10. Kazan z Pohraniční stráže. Isä saksanpaimenkoira Bojar vom Schotterhof, äiti karpaattiensusi Lejdy. Osa tsekkoslovakiansusikoiran jalostusta. Huom, löytyy myös toinen täysin saman niminen rodun edustaja, joka on F3!

15. Tuntemattoman niminen koirasusi, jonka isä on saksanpaimenkoira ja äiti susi. Mainittu Max von Stephanitzin kirjassa The German Shepherd Dog in Word and Picture.

23. Wolf. Isä kanadalaisen ja venäläisen suden risteytys, äiti saksanpaimenkoira. Wolfin omisti brittiläinen herra Slattery. Wolf syntyi British Empire Exhibition -näyttelyssä vuonna 1924.

Kaikki muut ovat rekisteröityjä saksanpaimenkoiria! Huom kuvat ovat niin vanhoja, että saksanpaimenkoirissa VOI olla vähän sutta mukana, sillä monien eri lähteiden mukaan kantakoirissa oli susitaustaisia mukana (mutta paljonko ja keissä, sen vain piru tietää enää). Tämän pelin tarkoituksena oli kuitenkin etsiä vain F1:set.

Olen kauan halunnut kirjoittaa saksanpaimenkoirien väitetystä suden verestä, mutta aihe on toisaalta myös kammottanut minua, sillä materiaalia on niin paljon. Kyseessä on hirveän iso urakka. Tämä peli olkoon alkupala aiheesta. Kenties testi herätti jo jotain ajatuksia.

Näissä esimerkeissä on mukana usea täysin selkeä puolisusi, joiden ulkonäössä ei jää yhtään epäilyksen varaa sutta olevan mukana. Mutta sitten on myös niitä, joissa saksanpaimenkoiran piirteet dominoivat. Ja toisaalta on myös saksanpaimenkoiria, jotka hyvin menisivät läpi tänä päivänä tsekkoslovakiansusikoirina. Myös kuvien mustavalkoisuus ja huono laatu lisäävät haastetta. Postasin tämän testin alunperin koirasusiryhmään, jossa se osoittautui yllättävän vaikeaksi, eikä kukaan vastaajista saanut kaikkia oikein.

My Dog Tulip

NIMI: My Dog Tulip
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Paul Fierlinger
KÄSIKIRJOITUS: Paul Fierlinger, J. R. Ackerley

Tämä leffa on ollut katselulistallani jo vuosia, aina välillä unohtunut ja eilen taas muistui mieleen. My Dog Tulip perustuu J. R. Ackerleyn omasta koirasta kertovaan kirjaan Koirani Tulip, joka on suomennettu, mutta jota en ole lukenut saati siihen törmännyt missään. En siis osaa sanoa kuinka uskollisesti animaatio seuraa kirjan tapahtumia.

Elokuvassa seurataan vanhan yksinäisen miehen ja hänen saksanpaimenkoiransa arkista elämää. Tulip on alunperin saatu huonosta kodista ja se on yhä arka kaiken räyhääjä, jonka jatkuva raivokas haukkuminen tekee siitä naapuruston kauhun. Ackerley ei valitettavasti (ainakaan filmiversion perusteella) ollut kovinkaan vastuullinen omistaja, eikä nähnyt koskaan koiransa tekemisissä mitään pahaa, vika oli aina kaikissa muissa. Rakkaus tekee sokeaksi. Yksinäiselle miehelle muodostui pakkomielteeksi etsiä koiralleen puoliso, jotta se saisi kokea äitiyden ihanuuden - joskin miehellä ei ollut hajuakaan mitä pennuilla sitten tekisi.

Mitään elämää suurempia seikkailuja on turha odottaa. Tulip on rauhallinen ja humoristinen vilkaisu ihmisen ja koiran suhteeseen. Elokuvasta käy hyvin ilmi kuinka hölmöjä, neuroottisia ja pakkomielteisiä juttuja omistajilla on lemmikkiensä kanssa. Vain toinen koiraihminen voi ymmärtää miksi ripulit, kuset ja oksennukset ovat niin paljon arjessa läsnä. Yksinäiselle ihmiselle lemmikki on erityisen tärkeä, jonka kautta myös eletään iloja ja suruja, minkä vuoksi tälle omistajalle muodostuikin niin suureksi tavoitteeksi etsiä Tulipille kumppani, jollaista hänellä itsellään ei ollut. Ackerley teki Tulipin kanssa todella paljon virheitä, mutta kaikessa hölmöydessään ja ajattelemattomuudessaan hän on samaistuttava hahmo. Hänen hahmonsa juontaa koko tarinan viihdyttävällä ja monesti oivaltavalla vanhan ukon höpinällään.

Leffan animaatio jakaa varmasti mielipiteitä. Tyylillisesti se on abstraktia, yksinkertaista ja monesti suoraan sanottuna rumaa. Välillä piirrosjäljen taso tippuu entisestään ja näyttää viisivuotiaan tuherruksilta. Mutta minimalistisessa animoinnissa on paljon kekseliäitä ja yllättäviä kohtauksia, hahmot saattavat puhua suoraan katsojalle ja koirat välillä muuttuvat ihmismäisiksi.

Animoinnin tyylivalinnan ymmärtää kuitenkin kun tutustuu elokuvan tekijöihin. Animoinnista ovat vastanneet vain kaksi henkilöä ja he saivat elokuvan valmiiksi kolmen vuoden sisällä. Ohjaaja Paul Fierlinger on animoinut hahmot ja hänen vaimonsa Sandra Fierlinger on tehnyt taustat ja värittänyt hahmot. Tässä on ollut todella suuri urakka vain kahdelle ihmiselle, joten ei ihme, että he ovat valinneet, köh köh, "taiteellisemman" tyylin. Koko elokuva on piirretty tabletilla TVPaint Animation -ohjelmalla.

Tulip ei ole lasten leffa. En tiedä kiinnostaisiko se edes teinejä. Viimeistään sen rujo ulkokuori karkoittaa nuoremmat katsojat pois. Mutta aikuiset osaavat arvostaa sen arkisia, mutta silti yllättävän syvällisiä mietteitä.

TÄHDET: ***½

Burly, kojoottien kasvatti

Burly, sekä ilmeisesti kouluttaja C.E. Faubel

Vanhoja sanomalehtiä selaamalla netissä olen törmännyt moneen kiinnostavaan artikkeliin, jotka ovat jääneet unohduksiin historian hämäriin. Villiintyneestä Burly -koirasta kerrottiin ainakin seuraavissa lehdissä; Spokane Chronicle 28.2.1941, Detroit Evening Times 11.5.1941, sekä Evening Star 15.2.1942. Apuna lehtien selaamisessa toimi Library of Congress/Chronicling America.

Burly oli mysteerinen, noin 35 kiloa painanut koira(-eläin), joka eli kojoottien kanssa Coloradon preerioilla lähellä Denveriä. Kukaan ei tiennyt mistä uros oli ilmestynyt, mutta kasvettuaan aikuiseksi se johti kojoottilaumaa ja tappoi lukemattomia lampaita, kanoja, ja muita maatilojen eläimiä. Tarina kojootteja johtavasta koirasta levisi nopeasti ja lehdistö risti koiran Burlyksi.

Kallisarvoisia eläimiään menettävät maajussit eivät tietenkään olleet tästä iloisia ja kahdesti järjestettiin suuret ajojahdit, joihin osallistui 200 miestä ja 20 ajokoiraa, mutta kumpikin ajojahti epäonnistui.
26. helmikuuta 1941 Burly saatiin viimein kiinni. Autolla ajeleva metsästäjä äkkäsi Burlyn laumoineen ja ajoi niitä autolla takaa. Burly johdatti laumansa rotkoon, mutta jäi itse kiinni piikkilangan silmukkaan. Metsästäjä peitti koiran pään takilla, jotta pystyi kantamaan sen turvallisesti autoon.

Tämän jälkeen alkoi väittely koiran kohtalosta. Maatilan omistajat halusivat koiran kuolevan, mutta koiran edesottamuksista lukeneet "tavikset" halusivat säästää sen hengen. Eläintenkouluttaja C.E. Faubel halusi koiran itselleen ja lopulta tähän suostuttiin. Faubel halusi kouluttaa Burlystä temppukoiran, jota hän voisi esitellä lapsille elävänä esimerkkinä siitä, kuinka kuka vain voisi muuttua ystävällisyyden ansiosta, menneisyydestään huolimatta. Faubelin sanoin: "Ystävällisyys palkitsee, sitä minä yritän tuoda esille. Jos näytän ihmisille mitä voidaan saavuttaa "häijyn" koiran kanssa, niin kenties heillä on enemmän kärsivällisyyttä omien koiriensa kanssa."

Burly oli älykäs, mutta haastava kouluttaa. Se sai totuttautua uuteen kotiinsa rauhassa kahden viikon ajan kunnes koulutus alkoi. Ensimmäisenä sille opetettiin ettei se enää saanut tappaa muita eläimiä. Aluksi koira yritti hyökkiä kaikkien eläinten päälle ja vain Faubel pystyi käsittelemään sitä, muut saivat maistaa hammasta. Faubelilla oli kaksi bernhardinkoiraa, Lady ja Sandy, ja hän toivoi Burlyn voivan esiintyä niiden kanssa. Burly kuitenkin raivostui aina kun koirat tuotiin sen näkyville. Koirille rakennettiin ulkotarha, joka jaettiin kahtia verkolla. Bernhardilaiset asuivat toisella puolella ja Burly pystyi pikkuhiljaa tottumaan niihin. Tällä tavalla Burly totutettiin myös vuohiin, vaikka koira aluksi yritti suurella innolla hyökätä vuohien kimppuun verkon läpi. Totutuksen jälkeen Burly pystyi leikkimään vuohen kilien kanssa tuntikausia ja kili sai puskea Burlyä, eikä koira reagoinut siihen mitenkään.

Villin elämänsä jälkeen Burlyllä oli joitain outoja oikkuja. Lammasdieettiin tottunut koira ei suostunut syömään hevosenlihaa tai häränluita, eivätkä koirien tölkkiruoat tulleet kysymykseenkään. Ongelma ratkaistiin kaatamalla lammaslientä ruokien päälle. Burly ei myöskään aluksi halunnut juoda, mutta kun Faubel tarjosi sille vettä, jonka pinta oli jäätynyt, koira rikkoi jään ja alkoi juomaan. Ilman jäätä juomisesta ei tahtonut tulla mitään. Koira ei myöskään osannut haukkua, mutta se ulvoi suden tavoin. Haukku opetettiin sille erikseen.

Jo seuraavana joulukuuna Burly oli valmis esiintymään lapsille vähävaraisten kaupunginosien peruskouluissa. Faubelin käskiessä Burly heilautti päänsä taakse ja ulvoi pelottavasti, jonka jälkeen näytettiin mitä "sivilisaatio oli saanut aikaan" ja Burly haukkui tavallisen koiran tavoin. Burly osasi myös muita temppuja, mutta näitä ei mainittu artikkeleissa. "Sen koulutus ei ollut helppoa, Burly oli niin villi, puoliksi susi... Burly havainnollistaa huonon seuran merkityksen tavalla, joka on lapsille helppo ymmärtää. Kerron heille Burlyn olevan se sama koira, joka vielä vähän aikaa sitten oli tappajien laumaa johtanut lainsuojaton, mutta nyt se on hyvässä seurassa. Kun he katsovat Burlyä he ymmärtävät. Tämä on paljon parempaa kuin jos vain antaisin heille pitkän luennon." Faubel kertoi.

Burlyn rodusta ei voida olla varmoja. Lehdissä sen kerrotaan muistuttaneen (saksan-)paimenkoiraa, mutta sitä kutsuttiin myös susikoiraksi tai kojoottikoiraksi, ja E.C. Faubel ilmeisesti luuli sen olleen puoliksi susi, ellei hän vain kuvaillut koiran luonnetta. On totta, että kojootit risteytyvät silloin tällöin koirien kanssa ja Burly on saattanut olla tälläisen risteymän tulos. Olen löytänyt koirasta vain yhden pääkuvan (yllä), joka on hyvin epäselvä, mutta sen perusteella koira muistutti paljon aikakautensa saksanpaimenkoiria. Burlyllä ei ollut mustaa kuonoa, mutta sen puute oli tuon ajan saksanpaimenkoirilla vielä melko yleistä. Tälläistä sudenvärisyyttä kutsutaan saksanpaimenkoirissa joskus nimillä "wolf mask" tai "reverse mask". Tälläisiä saksanpaimenkoiria oli esimerkiksi suositussa The Littlest Hobo -televisiosarjassa, ja vaikka Burlyn kuva on huonolaatuinen, uskaltaisin sen perusteella veikata Burlyn olleen saksanpaimenkoira tai sellaisen sekoitus.

Chuck Eisenmannin omistamat saksanpaimenkoirat tähdittivät The Littlest Hobo -sarjaa 60-, 70-, ja 80-luvuilla.

Burly on kiehtova esimerkki siitä kuinka sopeutuvainen koira on ja kuinka helposti koira voi villiintyä. Ei ole myöskään itsestäänselvää, että villi susi tai kojootti automaattisesti aina tappaisi koiran sellaisen tavatessaan. Menneisyys on täynnä tarinoita tälläisistä oikean elämän Valkohampaista ja Hopeanuolista, ja kerron mielelläni niistä aina kun saan koottua tarpeeksi materiaalia kasaan.