maanantai 21. tammikuuta 2019

Ajatuksia suomennetusta Zerosta

Taistelukoira Zeron neljäs ja viimeinen osa ilmestyi kauppoihin tammikuussa 2019. Kirjoitin sarjasta arvostelun jo vuonna 2014 (miten aika rientääkään!), jolloin arvostelu perustui lähinnä kuvalukemiseen sillä en osaa japania. Koska sarja on nyt saatu luettua selvällä suomenkielellä voisin hieman kertoa mitä mieltä olin lukukokemuksesta.



Oli kiva viimein saada selville hämärän peittoon jääneitä asioita. Suurin mysteeri minulle on ollut Zeron alkuperä ja rotu. Netissä on kauan liikkunut väitteitä, joiden mukaan Zero olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, mutta väite perustuukin vain Zeroa tutkineen eläinlääkärin arvaukseen. Oikeasti Zero on puhdas susi, vaikkei siltä näytä. Takahashi on jostain syystä piirtänyt Zeron hyvin koiramaisesti, lapsenomaisilla piirteillä. Zero näyttää hyvin paljon Takahashin piirtämiltä huskyiltä ja akitoilta ja sarjan alkupäässä esiintyvät Zeron vanhemmat ovat kuitenkin selkeästi susimaisemmin piirrettyjä. Zerokin olisi aikuistuttuaan ollut todella katu-uskottavan näköinen mikäli hänet olisi piirretty samalla tyylillä kuin vanhempansa. Zeron päätyminen Japaniin ja koirataisteluihin oli mielestäni aivan liian epäuskottavalla tavalla tarinoitu. Miksei Zero olisi voinut olla vaikka Japanissa syntynyt lemmikkikoirasusien kadulle päätynyt pentu? Siperiasta asti saapuminen oli hyvin kaukaa haettua ja loppujen lopuksi tällä taustalla ei ollut hirveästi merkitystä tarinassa. Miksi Zeron on pitänyt ylipäänsä olla susi? Ennen tosakoirien yleistymistä akitatyyppiset koirat olivat käytössä Japanin koirataisteluissa. Entäpä jos epätodennäköisen suden sijaan oltaisiin seurattu poikaa, joka on jostain syystä halunnut kunnioittaa perinteitä ja tehdä vanhanaikaisesta akitasta yokozunan? Tuntuu, että ainut syy Zeron rotuun on ettei Takahashi usko mastiffityyppisten päähahmojen houkuttavan tarpeeksi lukijoita.

Joitakin sivujuonia ei tutkita kunnolla tai ne unohdetaan kokonaan. Pahin näistä on tosapentu Ranmarun sivutarina. Ranmarun isä, Kobushimaru, häviää pahamaineiselle Unryuulle. Ranmaru oli syntynyt pentueensa heikoimpana ja sen isä alkaa kouluttaa siitä kunnon taistelijaa ja lopulta Ranmaru tappaa isänsä tälläisen koulutustuokion päätteeksi. Ranmarun kehitys heikosta pennusta nuoreksi vahvaksi taistelukoiran aluksi on kiehtovaa, mutta jää harmillisesti täysin kesken eikä vihjattua kohtaamista Ranmarun ja Unryuun välillä tapahdu. Toisaalta sarja tuntui sopivan pituiselta nytkin, joten ehkä ihan hyvä ettei sitä päädytty turhaan pitkittämään sivujuonilla.



Sarjan koirat eivät puhu, eikä edes niiden ajatuksia päästä lukemaan. Mitä nyt välillä kaikkitietävä kertoja tulkitsee koirien touhuja. Tämä on harmi, sillä vaikka se tekee sarjasta realistisemman jäävät koirat tämän vuoksi hyvin persoonattomiksi. Itse Zero on harmittavan tylsä tapaus, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Zeroa motivoi ainoastaan halu kostaa äitinsä kuolema. Muutoin hänellä ei tunnu olevan omia intohimoja, toiveita, hassuja päähänpistoja tai erikoisia luonteenpiirteitä. Ulkomuodoltaankin hän on todella tylsä hahmo. Näitä harmaita/hopeisia/sinisiä hopeanuolikoiria on nähty Takahashin tuotannossa lukemattomia, eikä Zerolla ole mitään mielenkiintoista yksityiskohtaa, kuten vaikka arpea. Olisi nyt edes näyttänyt sudelta, mutta ei. Onneksi ihmishahmoista löytyy kiinnostavia tapauksia. Zeron omistaja Makoto on muihin Takahashin poikahahmoihin verrattuna hyvin aikuismainen. Hopeanuolen Daisuke (nuorempana ainakin) ja Shiroi Senshi Yamaton Ryoo (myös taistelukoiran omistaja) ovat kumpikin vilkkaita, äkkipikaisia ja sortuvat machopullisteluun. Makoto sen sijaan on ajattelevainen, hiljainen ja erittäin fiksu nuori mies. Makotoon olikin tämän takia helppoa samaistua. Myös pahikseksi päätyvä Unryuun omistaja Anzai on juuri sopivasti uskottavalla tavalla inhottava ja häikäilemätön.

Vähän tylsistä hahmodesigneistaan huolimatta sarja näyttää todella hyvältä! Tyyli on todella selkeää ja nättiä. Takahashi on kyllä melkoinen mestari taistelukohtauksien piirrossa. Koskaan ei jää epäselväksi mitä tapahtuu. Tässä sarjassa koirat eivät osaa mitään kieppumista eksoottisempaa erikoisiskua, mutta taistelut ovat silti kiinnostavia ja areenalla tapahtuu kaikenlaista vaikkei erikoisiskuja nähdäkään. Myös sumopainia nähdään jonkun verran ja nämä kohtaukset on piirretty myös todella hyvin.

Koirataisteluiden maailmaa valaistaan sarjassa hyvin. Shiroi Senshi Yamatossa meno on todella epärealistista, mutta Zerossa on pyritty esittämään koirataistelut hyvin lähellä sitä millaisia ne todellisuudessa ovat ja sarjan kautta voi oikeasti oppia paljon lajista. Oli myös kiinnostavaa kuinka taisteluihin liittyvää byrokratiaa oli otettu mukaan. Loppupuolella Anzai saa uusilla säännöillä pakotettua omistajia suostumaan epäsuotuisiin otteluihin, tai muuten he saisivat elinikäisen taistelukiellon.

Olin kauan varma ettei koirataisteluista kertovia Takahashin sarjoja tultaisi koskaan suomentamaan tulenaran aiheen vuoksi, mutta ilmeisesti Zeron julkaisu ei olekaan aiheuttanut kukkahattutätien kiljuntaa. Toivottavasti vuosikausia odottamani Yamato voitaisiin myös saada suomeksi, joskin olen yhä epäileväinen sillä Yamato on Zeroa paljon pidempi sarja, sitä paljon vanhempi (eli Takahashin piirrosjälki on paljon alkeellisempaa) ja siinä eläimiä kohdellaan paljon epäasiallisemmin. Siinä missä vain neljän osan pituinen Zero on ehkä päässyt livahtamaan kukkahattutätien tutkan ohi peräti 26-osainen Yamato tuskin jäisi mielensäpahoittajilta huomaamatta.



Zero ei ole täydellinen, mutta kuitenkin mukava lukukokemus. Petyin hieman sen tylsään ja yksipuoliseen päähenkilöön, sekä joihinkin keskeneräisiltä vaikuttaviin juonikuvioihin. Tästä syystä pienennän hieman aiempaa arvosanaani neljästä tähdestä kolmeen ja puoleen. Ei iso notkahdus kuitenkaan.

torstai 17. tammikuuta 2019

Nara piertelee, osa 20: Lisää koirii ja ihmisii

Ja sitten pari viime vuoden lopulla valmistunutta kuvaa.

Ensimmäinen kuva tulee kortiksi Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n seuraavaan keräilykorttisarjaan, jonka teemana on susisaaga. Tein projektiin viisi kuvaa, mutta voin näyttää niistä vain yhden tällä hetkellä ja loput sitten kun kortit on laitettu myyntiin.


Koska vaihdoin puhelinta minulla ei ole tästä työstä kovinkaan monta prosessikuvaa jäljellä. Ja näiden laatu on perinteisen paska.


Tässä on käytetty puuvärejä ja Copicceja. Nää prosessikuvat on kyllä aina aivan järkyttävän rumia. Joka kerta kun väritän olen ihan paskapaniikissa kun kuva tuntuu vain rumentuvan jatkuvasti ja pitää vain uskoa siihen, että loppusuoralla se maagisesti muuttuukin siedettävän näköiseksi.

No niin, siitähän tuli yllättävän hyvä. Loppujen lopuksi tähän on vielä lisätty vesiväriä, eli melkoinen sekametelisoppa kyseessä.

Sain myös viimein valmiiksi yhden ikuisuusprojektin, jonka aloitin joskus 2018 alussa ja pikkuhiljaa työstin pitkin vuotta. Kyseessä siis tulevan Death Stranding -pelin fanitaidetta. Olen kauan halunnut parantaa taitojani ihmisten piirrossa ja ylipäätään laajentaa osaamistani normaalin comfort zoneni ulkopuolelle. Alhaalla käytettyjä reffejä ja sitten räpellystä:



Olin muuten idiootti kun piirsin tämän ohuelle kopiopaperille! Tämä ei ollut ongelma kuvaa piirtäessä, mutta halusin myös sävyttää kuvan vesiväreillä jolloin ongelmia oli väistämättä edessä.


Kuten yläkuvasta näkyy paperi alkoi uhkaavasti kupruilla kun laitoin ensimmäisiä vesivärikerroksia. Käytin mahdollisimman vähän vettä ja poistin kosteutta vessapaperitollolla heti kun väriä oli ehtinyt hetken imeytyä paperiin. Kun kuva oli mielestäni valmis käytin vanhaa kikkaani, rullasin kuvan tiukalle rullalle ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan. Sen jälkeen laitoin kuvan vielä yön ajaksi painavien kirjojen väliin suoristumaan.

Ei paskempi lopputulos, vaikka itse sanonkin! Olen tähän ihan tyytyväinen ja opin tästä paljon, joten voin seuraavalla kerralla tehdä jotain tämänkaltaista nopeammin. Tässä on myös valkoista geelikynää laitettu pikkujuttuihin.