Miten opetat koirasi näyttämään hampaita

Hampaiden näyttäminen oli Bonon vakiotemppu, josta otin miljoonia Erämaan kutsu- ja Hopeanuoli-henkisiä valokuvia. Aika harva koira osaa tätä temppua, joten silloin tällöin joku kysyi miten se on opetettu. Mitäpä sitä salailemaan, kerrotaan sitten. Opetin tempun koirilleni eri tavoilla, ja keksin myös muitakin tapoja, joten varmasti jokin toimii lukijan rekun kanssa.

Bonossa oli merkittävä osa saksanpaimenkoiraa. Sakemanneilla, belggareilla, holskuilla ja vastaavilla roduilla on tapana haukkuessaan helposti vilauttaa hammasta samalla. Bono oppi ensin haukkumaan käskystä, ja sitten annoin palkkaa vain kun hampaat olivat esillä ja varsinaista haukkua ei ollut ehtinyt vielä tulla. Ajoitus ja selkeys on tässä tärkeää. HETI kun sitä hammasta näkyy on selkeästi ilmoitettava joko uniikilla kehulla tai naksuttimella, että TÄMÄ on se asia, mitä odotan, ja koira saa HETI namia naamaan. En ole koskaan käyttänyt naksuttimia, siinä olisi liikaa mietittävää aivoilleni kun käsissä on liikaa tavaraa ja ajatellakin pitäisi samaan aikaan, mutta minulla se merkkisana on lyhyt ja innokas JES/YES, jota en käytä milloinkaan muuten arjessa.

Tällä tavoin erittelin haukkumisen ja hampaiden näyttämisen eri käskyiksi, mutta koska temppu oli opetettu haukkumisen kautta, monesti sitä haukkua silti lipsahti joukkoon. Jos vahinkohaukulta haluaa välttyä, kannattaa opettaa jollain muulla tapaa.

Karnollekin halusin opettaa tämän jalon taidon, mutta epäilin ettei se olisi mahdollista. Karno on hiljainen, se ei hauku juuri koskaan ja silloin harvoin kun tätä tapahtuu, on haukku yksittäinen terävä VÄH! Siinä ei hampaat ole näkyvillä ollenkaan. Karno on todella pehmeäluonteinen nössö, joten epäilin saisinko sitä koskaan tarjoamaan elettä, joka on uhkaavan näköinen. Eihän se minulle halua ryttyillä, mutta jotenkin siitä pitäisi kaivaa esiin halu näyttää minulle hampaita.

Yhtenä päivänä ajattelin harjoittaa itsehillintää ja ihmisten ruuan jättämistä rauhaan. Pidin juustoa, eli Karnon superherkkua, kädessäni ja suljin sen nyrkkiin aina kun Karno yritti kaapata juuston. Totta kai juuston katoaminen harmitti ja Karno tökki nyrkkiä kuonollaan. Silloin tuli ahaa-elämys, ja lähdinkin harjoittelemaan tätä hammastemppua. Pidin nyrkkiä kiinni ja seurasin millaisia eleitä koira tekee. Kuonolla tökkimistä, nyrkin nakerrusta ja nuolentaa, tuijottamista, ja sitten koira turhautuneena napsaisi ilmaa - JES! Leukojen napsautuksesta heti merkkisana ja juusto naamaan. Tämä ei ollut ihan se, mitä halusin, mutta selkeästi askel kohti haluttua asiaa. Jatkoin juuston pitämistä nyrkissä ja aina, kun Karno tarjosi leukojen napsautusta namia lapottiin välittömästi sen kitusiin. Mitä enemmän eleessä tuli hampaat esille, sitä enemmän kehua ja namia tuli. Jo seuraavana päivänä ele oli niin selkeä, että sen sai kännykameralla talteen kun otti kuvia sarjatulella. Jahans, tämä operaatio olikin paljon helpompi kuin luulin.

Millaisia muita keinoja voisi olla? Näitä en ole kokeillut, mutta ne voisivat olla kokeilun arvoisia, jos yllä mainitut eivät syystä tai toisesta toimi. Koiran herkkää kirsua ja viiksiä voi kutitella sormilla tai vaikka höyhenellä, ja heti kun tulee jonkinlaista irvistystä kehutaan ja lahjotaan. Koiran kanssa voi painia ja kädellä voi elehtiä ikään kuin se olisi pureva kita, tällä "kitakädellä" mukamas näykitään koiraa naamasta ja ihan naaman edessä käsi tekee ilmassa purevaa liikettä. Tämä ehkä voi provosoida koiran leikkiessä näyttämään hampaita. Olen molemmilla koirilla käyttänyt tällaista ilmaa purevaa kättä ja sanaa "murise" merkkinä siitä, mitä temppua nyt haluan, vaikka en sitä opetusvaiheessa käyttänytkään.

On myös mahdollista käyttää hyväksi koiran luontaista taipumusta puolustaa arvokasta omaisuuttaan, kuten lelua tai superhyvää ruokaa. Koiralle annetaan vaikka kuppi raakaa lihaa, sitten viereen tuodaan toinen koira tai kuppia härkitään kädellä (tai mieluummin jollain kättä pidemmällä), jolloin koira saattaa alkaa irvistellä. Halutusta irvistyksestä seuraa heti kiitosta ja palkkiota. Tämä on vähän epäeettisen puolelle kallistuva keino, sillä koira tuntee tässä aitoa stressiä, ja tämä voi myös pahentaa resurssiaggressiota arjessa. En siis todellakaan suosittele. Tämä keino on kuitenkin usein käytössä elokuvissa. Esimerkiksi eräässä lehtijutussa Jungle Exotics -yrityksen eläinkouluttaja Joe Camp kertoi saaneensa koirasudet irvistämään tällä tavoin Valkohammas 2 -elokuvaa varten.

Varmasti muitakin keinoja on olemassa. Olkaa luovia, kärsivällisiä ja muistakaa oikea ajoitus kehulle ja namille!

Kaikenkarvaisia kohtaamisia koiralenkeillä

Olen pohjimmiltani valitettavan laiska ihminen. Rakastan luontoa, rakastan luonnossa olemista, mutta jostain käsittämättömästä syystä en mene ulos ilman selkeää syytä. Ajatus lenkille lähdöstä yksin tuntuu suorastaan psykopaattiselta! Tarvitsen ulkoiluttajan. Se joku on tietenkin koira. Koira on avain luontoon tällaisellekin mukavuudenhaluiselle kaupunkilaistollosohvaperunalle. Onneksi näitä otuksia on olemassa. Ilman koiraa olisin jäänyt monesta kokemuksesta paitsi.

Avarassa luonnossa on ulkoiluttajan ja ihmisen lisäksi muitakin eläimiä, jotka ovat kuitenkin sen verran salamyhkäisiä, että niitä harvoin pääsee näkemään. Kun koiran kanssa käy lenkillä joka päivä monta kertaa päivässä, etenkin aikaisin aamulla tai keskellä yötä kun suurin osa ihmisistä on nukkumassa, pakostakin lopulta pääsee näkemään metsän asukkeja tai kiinnostavia luonnonilmiöitä.

Bonon kanssa asuimme ihan aluksi monta vuotta kerrostalossa. Silti niinkin urbaanilla alueella oli elämää, etenkin öisin. Ketut olivat melko yleisiä näkyjä. Asuimme vuosikausia tyhjänä ja hylättynä olleen Ristikarin koulun vieressä, jossa olin ehtinyt viettää ala-asteeni ennen kuin rakennus jätettiin luonnon ja vandaalien armoille.

Koulun tontilla oli yllättävän iso metsä, jossa oli joissain paikoin varsin tiheää pusikkoa. Kerran olimme keskellä päivää tällaisellä tiheämmin pusikoituneella alueella, kun huomasin ehkä kymmenen metrin päässä lyllertävän supikoira. Se ei huomannut meitä ollenkaan. Bono kyllä näki sen ja hetken tuijotti sitä hiljaa, kiihtymyksen kasvaessa ja uhatessa kihistä sen korvista ulos, kunnes se purkautui viimein suusta huutona. Näimme myös toisen supikoiran läheisellä pururadalla. Oli iltahämärä kun seurasimme yhtä harvemmin käytössä olevaa polkua, ja näin ehkä parin-kolmenkymmenen metrin päässä olevan polun vieressä kanto. Sen päällä istui supikoira meitä katsomassa. Se istui niin sievästi ja symmetrisesti, kuin olisi poseerannut kuvaajalle. Olisipa ollut kamera. Oikeastihan tilanne kesti vain pari sekuntia, jonka jälkeen se ampaisi karkuun. Ei siinä olisi kukaan ehtinyt ottaa kuvaa, mutta näky kannolla poseeraavasta supista ehti porautua mieleeni.

Ristikarin koulun vieressä tein myös tähän mennessä harvinaisimman eläinbongaukseni. Oli yö, ja taisi olla syksy, koska muistan olleen pimeää ja viileää. Katulampun valossa huomasin jonkin pienen-mutta-merkittävän-kokoisen lentävän ohitseni ja läpsähtävän (kuului läps) viereiseen puun runkoon. Liito-orava! Ensimmäinen tunnereaktioni oli kuvotus. Otus oli litteä kuin pannukakku ja sillä oli suuret, hyönteismäiset mulkosilmät. Muutamaa vuotta myöhemmin mainitsin havainnosta Facebookin paikallisryhmässä ja tämä olikin big deal, joku ilmeisesti liito-oravia tutkiva henkilö kirjasi havainnon ylös.

Koulun metsästä löytyi kerran todiste siitä, että vandaalit olivat purkaneet pahaa oloaan myös ainakin yhteen eläimeen. Siellä oli punaisella narulla hirtetty orava. Muurahaiset olivat jo syöneet sen silmät. Aikuista oravaa olisi vaikeaa saada kiinni, joten toivottavasti pahantekijät olivat vain löytäneet oravan kuolleena ja sitten hirttäneet sen.

Kerran helmikuussa Bono nuuski maata. Lumihiutaleet tippuivat hiljakseen, oli yö ja näin, että pimeydestä lähestyi jokin vaalea lintu. Luulin sitä ensin lokiksi. Se lensi matalalla meitä kohti, sitten muutaman metrin päässä nosti korkeutta ja liisi ylitsemme. Ei kuulunut mitään ääntä. Se oli kovin maaginen hetki. Kotona katselin Suomen pöllötarjontaa läpi ja päättelin, että se oli varmaan helmipöllö.

Kerran loppukesällä tai syksyllä, jälleen yöllä, olin Bonon kanssa lenkillä ja jostain ilmestyi ympärilleni pörräämään aivan käsittämättömän iso koppakuoriainen. Se oli valehtelematta puolikkaan nyrkkini kokoinen - tosin ottakaa huomioon, että minulla on pienet kädet. Olin aivan järkyttynyt ja yökötti. Bono oli riemuissaan! Vau mikä makupala leijui ilmassa! Mistä lie alimmasta helvetistä tullut öttiäinen katosi yhtä nopeasti kuin ilmestyi. En ole koskaan tuota ennen tai tuon jälkeen nähnyt vastaavaa. Ei mitään hajua mikä se oli. Ehkä tänne eksynyt tamminkainen.

Bonon kanssa tuli vietettyä kymmenen vuotta. Siihen aikaan mahtui kaikenlaista, jopa lentäviä lautasia. Kun muutimme nykyiseen asuntoon vietimme monia öitä läheisillä pelloilla norkoillen. Bono oli suurimman osan elämästään, noh, haastavaluonteinen. Tämän vuoksi monesti päästin itseni helpolla ja painotin pisimmän lenkin yöhön, jolloin vastaantulijoita olisi mahdollisimman vähän. Bono oli mestarimyyrästäjä ja kaivoi antaumuksella pellon reunaa vaikka puoli tuntia putkeen, ja koska tiesin tämän olevan koiralle suuri henkireikä, annoin sen toteuttaa itseään. Pitihän senkin kestää se, että emäntä istuu joka päivä tuntikausia tietokoneella. Joten Bonon kaivaessa kulutin aikaa katselemalla tähtitaivasta. Joskus siellä näkyi jotain erikoista. Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisesta huuhaasta, mutta yritän silti ensimmäisenä löytää arkisimman, realistisimman ja tylsimmän vaihtoehdon outoihin havaintoihin.

27.-28.9.2021 välisenä yönä taivaalla leijaili hitaasti outo kelmeän valkoinen ja teräväkärkinen valo. Valo vaihteli hitaasti korkeutta ja sen kulku näytti päämäärättömältä. Outoa oli myös, että valo eteni haihtuva pää edellä. Katsoin sitä niin kauan kuin mahdollista, vaikka alkukantainen pelko uhkasi vallata minut. Valon verkkaisesta etenemisestä päättelin, että kyseessä oli todennäköisesti jokin luonnonilmiö eikä alienit, mutta pelko hiipi silti varmuuden vuoksi. Lopulta valo katosi talojen taakse, ja minunkin rohkeus oli pettämässä, joten kiiruhdin sisälle. Tein äkkiä havainnostani Paintilla kuvan, jonka julkaisin Facebookissa ja kyselin oliko kukaan muu nähnyt sitä. Nopeasti selvisi, että valo oli Kaliforniassa laukaistu Atlas 5 -raketti.

Mutta on siellä taivaalla ollut valoja, joita en ole kyennyt selittämään. Muistan erityisen hyvin yhden yön, jolloin Bono ahkeroi pellolla ja seurasin kauan yötaivaalla liikkuvaa valopistettä, joka näytti täysin samalta kuin tähdet, mutta liikkui satelliitille ja lentokoneelle mahdottomalla tavalla. Nopeuden vaihtelua, liian jyrkkiä käännöksiä. Joskus näitä valoja oli pieni ryhmä, kolmesta viiteen, ja ne hyörivät toistensa ympärillä, kulkivat yhdessä ja lähtivät erilleen. Näitä mysteerivaloja on näkynyt sen verran, että uskon muillakin olevan suuret mahdollisuudet päästä näkemään niitä, kunhan vaan jaksaa säännöllisesti katsella taivasta. Koira on tähänkin erinomainen motivaattori!

En ole pitänyt havainnoistani kirjaa, enkä ole kertonut niistä kuin ohimennen muutamalle ihmiselle. Ainoastaan tuosta Atlas 5:ksi paljastuneesta valosta kirjoitin heti Facebookiin, koska valo oli niin suuri, että muidenkin oli pakko nähdä se. Havaintojen jälkeen en myöskään erityisemmin ole jäänyt miettimään niitä. Ehkä vain hyväksyn avariksien olemassaolon niin luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana, ettei sitä tarvitse pohtia sen enempää. Avarikset edustavat kuitenkin suurta tuntematonta, joten samalla kun olen aiheesta hirvittävän kiinnostunut, pelkään myös paljon. Enhän minä voi tietää mitä he haluavat. Monesti näiden valojen seuraaminen oli pakko lopettaa kesken pelon kasvaessa liian suureksi, ja luikin häntä koipien välissä kotiin. Nuoruus vietettiin X-Files- ja Taken-sarjojen ja Fire in the Skyn kaltaisten leffojen parissa, joissa avarikset kaappasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaisia kidutuskokeita ja silpomisia ilman puudutusta. Minua ette kaappaa! Minulla on muutenkin hammaslääkäripelko, näissä sarjoissa/elokuvissa näytetyt kokemukset olisivat hammaslääkärihirvitystä potenssiin tuhat!

Karno ei ole ollut täällä edes puolta vuotta, mutta pikkuhiljaa senkin kanssa on ehditty nähdä kaikenlaista faunaa. Kerran oltiin tulossa töistä ja olimme ihan kohta kotona, kun tien viereisestä pensasmuurista tuli maantasolla esiin jokin haukka, jolla oli kynsissään harakka. Haukalle tuli tietenkin paniikki kun se huomasi meidän tulevan, joten se kiireesti lähti raahaamaan saalistaan pois. Se vähän koomisesti hyppeli muutamia askelia ylisuuren saaliinsa kanssa, kunnes pääsi lentoon. Tosin saalis oli niin painava, ettei haukka pystynyt kuin liitämään juuri ja juuri asfaltin yläpuolella, ja se syöksyi toiseen puskaan. Käveltiin sen ohi jotta se saisi syödä rauhassa.

Meidän lähellä on paljon peltoja, joita tietenkin ympäröivät myyräisät ojat. Lähellä asuu mustavalkoinen kissa, joka on monesti ojan reunoilla kyttäämässä myyriä. Se on sen verran kovanaama ettei väistä Karnoa yhtään. Karno haluaa aina suurella innolla mennä sen luo, mutta kissa ei väistä ja viime hetkillä Karnon rohkeus pettää ja se pysähtyy epävarmasti vinkumaan kissan eteen. Kerran kissa oli taas ojan äärellä ja Karno tuli sen viereen. Huomasin, että ojan veden pinnalla kelluu jotain, jota kissa tuijottaa. Eka arvaukseni oli, että se oli kelluva kakkapökäle. Se olikin iso myyrä. Erehdyttävästi pökäleen näköinen kuitenkin. Kissa ja koira molemmat tuijottivat sitä vierekkäin muutaman sekunnin ajan, kunnes se sukelsi.

Ojissa on muitakin asukkeja. Vaikka merelle on varmaan 5-6 kilometriä, enkä ole varma onko näistä ojista suoraa yhteyttä mereen, on täällä silti ainakin yksi saukko. Jo Bonon aikaan näin saukon leikkisästi pyörivän ympyrää ojan veden pinnalla ja sitten katoavan. Karnon kanssa saukkohavaintoja on nyt kaksi. Molemmat viime kuussa. Kävelimme läheistä hiekkatietä kotiin päin ja huomasin Karnon terästäytyvän, se tuijotti eteenpäin ja oli innostunut. Kahden hiekkatien risteyksessä näkyi olevan jonkun hylkäämä jumppamatto, joten oletin Karnon tuijottavan sitä. Mutta ei! Keskellä päivää ojasta tuli esille saukko, ja se huvittava makkaratuubia muistuttava olento lyllersi niin makkaramaisesti ja tuubimaisesti hiekkatien yli toiseen ojaan. Seuraava havainto taisi olla noin viikkoa myöhemmin myöhään illalla. Kävelimme ilmeisesti niin hiljaa ettei saukko huomannut meitä. Se nousi ojasta noin kymmenen metrin päässä ja ehkä viideksi sekunniksi jähmettyi tuijottamaan meitä. Näin sen selvästi ja sen iso koko yllätti. Koon takia luulin sitä ensin kissaksi. Tilanne oli niin huikea, että kuiskasin ei-kellekään ääneen "holy shit", ja vaikka se hetki kestikin vain sekunteja, aivot hidastavat tuon merkityksellisen ajan ja se tuntuu ikuisuudelta. Kirosin ettei mukana ollut puhelinta, olisin saattanut ehtiä ottaa videon. Toivuttuaan järkytyksestä saukko palasi takaisin sinne mistä oli tullut. Onkohan tuo täällä vakioasukas vai hetkellisesti eksynyt matkailija? Ei näissä ojissa kaloja voi olla. Ehkä se pystyy elämään myyrillä.

Varmasti olen unohtanut monia kohtaamisia, ja osasta ei yksinkertaisesti ole suurempaa sanottavaa. Nykyisellä kotialueella olen öisin monesti nähnyt kettuja. Kerran sellainen jopa juoksi ihan Bonon vierestä, mutta toiseen suuntaan katsova Bono oli jo vanha ja aistillisesti muumioitunut, joten se ei huomannut mitään. Kauriita näkyy säännöllisesti. Hirviä joskus jossain kaukaa. Kerran iltahämärässä näin kaukana kaksi isohkoa elukkaa, joiden uskon olleen mäyriä, mutta valaistus oli niin huonoa etten ole satavarma. Saattoivat olla supikoiriakin.

Kiitos koirille. Ilman heitä en olisi kokenut mitään näistä hetkistä.

Bonon arkinen järki

Bono oli maailman komein ja kiinnostavin koira, mutta ei antanut sen nousta päähänsä.

Sekalaiset Bonon muistelut jatkuvat. Kaikenlaisia isompia ja vähäpätöisempiä muistoja on lukemattomia, ja niille toki pitää keksiä jokin punainen lanka. Tällä kertaa langaksi päätyi koiran älykkyyden näkyminen täysin tavallisessa arjessa. Tiedostin aina Bonon olevan toinen elävä, hengittävä ja ajatteleva olento, siinä missä minäkin. Me ajattelimme eri asioita, mutta ajattelimme kuitenkin. Ja sillä oli selvästi myös rikas tunnemaailma, kaikki samat tunneskaalat, mitä ihmiselläkin on.

Vietin tuntikausia vain seuraamalla koiran touhuja vierestä. Mentiin jonnekin hevonkuuseen, istuin mättäälle ja katselin, kuinka Bono etsi ja kaivoi myyriä esille. Näin kuinka se kuuli tai haistoi myyrän maan sisällä, ja hetken kaivettuaan alkoi systemaattisesti taputtelemaan maata hieman eri kohdista, samalla katsellen lähtisikö myyrä liikkeelle. Se selvästi tiesi mitä teki. Elämänsä aikana se söi lukemattomia myyriä ja päästäisiä, kunnes iän myötä kuulo- ja hajuaisti heikentyivät eikä se enää löytänyt niitä.

Näin Bonon synnynnäisen älykkyyden esiintyvän täysin arkisissa ja muiden mielestä varmasti mitättömissä asioissa. Bonoa oli ilo kouluttaa ja se oppi kaikenlaista, mutta siinä oli jo tehdasasetuksena valmiina omaa itsenäistä järjen käyttöä. Esimerkiksi se osasi väistää puita ja tolppia, jotta hihna ei jäisi kiinni niihin. Vaikka näytti, että hihna tulisi sotkeentumaan, en kävellessä väistänyt estettä. Jos Bono ei väistänytkään ajoissa itse, sanoin "kierrä" ja niinpä Bono kääntyi takaisin ja kiersi. Syrjäseuduilla käytin pääasiassa 10 metrin pituista Flexiä, joten kohta, josta hihna oli jäänyt kiinni saattoi olla jo kaukana, mutta Bono osasi seurata hihnaa katseellaan. En koskaan opettanut tätä Bonolle mitenkään, se oli itse tajunnut tämän.

En koskaan saanut opetettua Bonolle oikeasti luotettavaa ja takuulla toimivaa noutoa. Se osasi miljoona turhaa temppua, mutta joko tämä ei sitä kiinnostanut, tai minä en vaan osannut. Bono ei ollut kovinkaan leikkisä, joten ehkä tämä oli sen tosikolle sielulle liian typerää toimintaa. Joskus se saattoi innostua noutamaan muutaman kerran peräkkäin, mutta suurimmaksi osaksi se vaan flegmaattisesti katsoi noudettavaa esinettä ja ilmoitti, että pidä akka tunkkisi. Mutta vedestä nouto toimi poikkeuksetta aina. En tiedä miksi. Veteen heitettävä keppi oli pakko noutaa joka kerta, vaikka sata kertaa putkeen.

Alla pari vuotta sitten kuvattu video, jossa olin heittänyt ison kepukan jokeen. Bono oli tässä jo vanha mies, sillä oli kaikenlaisia vaivoja ja ei enää juurikaan energiaa. Sen takajaloissa ei enää ollut voimaa. Mutta keppi oli heitetty veteen, joten se piti hakea. Asiaa piti kuitenkin miettiä ensin. Joku voisi katsoa videota ja nähdä laiskan tai epävarman koiran. Minä taas näen Bonon vanhuuden takia hitaana ja varovaisena. Virtaus ja jalkasijan menettäminen syvässä vedessä mietityttivät sitä. Se ei välttämättä saisi keppiä kiinni, jos lähtisi suoraan uimaan sitä kohti. Videossa se pitää koko ajan kepukkaa silmällä, mutta päättää kävellä matalassa vedessä tarpeeksi sen edelle, jotta voi uida sen kiinni.

En juurikaan mainitse kissoistani mitään, mutta Bono eli aina kissojen kanssa. Se ei ollut juurikaan niistä kiinnostunut, vaikka ulkona kaikki vieraat kissat olivat kovin houkuttavia saaliita. Monesti kerrotaan, että kissat pomottaisivat saman talouden koiria. No, ei meillä ainakaan. Bono oli selvästi toteemipaalun numero kakkonen ja kissat olivat jaloissa pyöriviä tyhjäntoimittajia, joiden olemassaoloa pääasiassa ei huomioitu, paitsi silloin, kun Bonon teki mieli hetken kiusata kissaa tökkimällä sitä kuonollaan. Edesmennyt Rusakko sentään toimi Bonon tyynynä, ja Bono pitikin tästä kissasta paljon enemmän kuin Napalmista.

Aina kun Napalmi ja Rusakko painivat Bono piti niitä huolestuneena silmällä, ja lopulta meni erottamaan ne. Huomasin, että joka kerralla Bono "syytti" Napalmia. Se meni kissojen väliin ja aina eristi nimenomaan Napalmin ja mulkoili sitä. Se teki tämän hellästi, mutta päättäväisesti. Alla olevassa videossa yksi tällainen tilanne. Bono laittaa Napalmin häpeänurkkaan, ja vähän hätkähtää kun Napalmi sähisee sille, jonka jälkeen hellästi painostaa kissan matalaksi.

Hauskana muistona tuli myös mieleen kuinka olimme olleet muutaman kuukauden koulun asuntolassa ja tulleet takaisin kotiin. Kotimatkalla olimme ottaneet hoidossa olleet kissat mukaan. Kotona avasin kissojen kantokopan ja roikotin toista kissaa Bonon edessä. Vaikka se ei ollut nähnyt perheenjäseniään kuukausiin, ei sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa. Höpötin "Kuka se on? Katso, kuka tuli kotiin?" Bono säntäsi saman tien ikkunalle katsomaan onko joku tulossa.

Minua monesti harmitti etten koskaan vienyt Bonoa mihinkään älykkyystestiin. Pääsin kerran videoimaan toisen koiran SmartDOG-testausta, ja tämä olisi ollut hirvittävän kiinnostavaa tehdä Bonon kanssa. Mutta olihan se kallista lystiä, minä olin tuolloin työtön, ja en edes tiennyt, että testaaja oli tullut kaupunkiini, ennen kuin minua pyydettiin videoimaan. Koulussa luokkakaverien koirille tehtiin myös jotain sekalaisia älykkyystestejä, ja ai että kun harmitti, etten ollut ottanut Bonoa mukaan. Seurasin muiden koirien touhuja ja pänni, kun olin täysin varma, että Bono olisi tajunnut testin jujun nopeasti! Seuraavan koiran kanssa joku tällainen testi on ehdottomasti toivelistalla. Toki voi olla, että seuraava koira onkin täysi nuija.

Bono ja uusivuosi

Uusivuosi on monelle koiralle pelottavaa aikaa, niille pitää ostaa kaikenlaisia rauhoittavia mömmöjä ja thundershirttejä, taikka lähteä evakkoon maaseudulle. Olin tässä Bonoon tyytyväinen, sillä sen kanssa uudetvuodet ja venetsialaiset sujuivat mutkattomasti, eikä koskaan tarvinnut tehdä mitään erikoisjärjestelyitä.

Bono kyllä hieman jännitti raketteja, mutta se ei ollut hysteeristä pelkoa, vaan sen vahtivietti nousi pinnalle. Kun metelöinti illalla alkoi, se saattoi katsahtaa minuun huolestuneen näköisenä, kävi katsomassa ikkunasta, ja sitten rupesi nukkumaan. Sisätiloissa metelin kuuntelu sujui rauhallisesti, mutta tietenkin pitihän sitä rakkia myös ulkoiluttaa. Pääasiassa hoidin pitkät lenkit päivällä pois ja illalla/yöllä käytin koiraa vain pikakusetuksella, ihan varmuuden vuoksi. En koskaan aidosti uskonut, että Bono karkaisi pelon takia, mutta jos se hyökkisi rakettia kohti ja onnistuisi vapauttamaan itsensä, olisi aina mahdollisuus, että paikalle osuisi juuri silloin ihminen, jota Bono alkaisi karkoittamaan pois räyhäämällä. Tai mikä pahempaa, saattaisi se purrakin, kuten oli joskus yrittänyt. Bonon reaktiivisuuden takia en koskaan pitänyt sitä alkuaikojen jälkeen vapaana muuta kuin aidatulla alueella.

Jos raketti suhahti tai pommi pamahti kun olimme ulkona, Bono saattoi tuhahtaa ja puhista ärtyneenä. Jos raketti räjähti oikein lähellä, ja etenkin jos Bono pääsi näkemään sen väriloisteen ilmestyvän taivaalle, Bono yritti hypätä rakettia päin ja haukkui vihaisesti. Näin se toimi kaikissa sitä arveluttavissa tilanteissa. Hyökkäys oli aina paras puolustus ja vaihtoehto nro yksi. Mutta se oli myös helppo rauhoittaa ja pystyimme jatkamaan kävelyä normaalisti. Juhlapäivien aikaan tämä oli henkisesti helpompi vaihtoehto niin minulle kuin koiralle. Sen sijaan, että minulla olisi ollut sängyn alla hysteerisesti pelkäävä koira, oli minulla koira, jolla oli kovankin paukkeen aikana todella hyvä toimintakyky, vaikka se olikin vähän kärttyinen.

Etenkin rivitaloon muuton jälkeen siedätin Bonoa raketteihin joka uutenavuotena ja venetsialaisina laittamalla sen syömään herkkuja takapihallamme samalla kun raketit paukkuivat. Joko heitin namit pitkin takapihaa, tai sitten annoin herkkua ahmimisenestokupista. Nämä erikoispäivät olivat oivia koulutusmahdollisuuksia, joita ei kannattanut heittää hukkaan. Alla pari videota vuosilta 2023 ja 2020, äänenvoimakkuutta kannattaa nostaa, jotta kuuleekin jotain.

Kävin aina yöllä pahimman rakettipaukkeen jälkeen vähän pidemmällä kävelyllä ennen nukkumaan menoa. Alla video, joka on kuvattu uudenvuoden aikana aidatulla alueella, sen jälkeen kun suurin osa rakettien paukuttajista on jo mennyt nukkumaan, eikä videolla kuulukaan enää yhtään pauketta.

Laitan vielä videon, joka on kuvattu kymmenen vuotta sitten venetsialaisten aikaan. Koira oli tuolloin ollut minulla vain noin kuukauden verran. Olin nuori ja typerämpi kuin se kuuluisa vasemman jalan saapas. Asuin tuolloin noin kilometrin päässä rannasta, jonne ihmiset kokoontuivat juhlimaan. Videolla kuuluukin paljon rakettien ääniä. Silti, nuoruuden neronleimauksena, "koulutin" ulkona minulle täysin uutta koiraa (joka oli vielä rescue!!!) ja jopa päästin hihnasta irti. Eikä tämä ollut aidattu alue. Videossa näkyvä aita oli vain meidän toisella puolella ja rajasi tehdasalueen. Jos koira olisi pelästynyt, enkä minä tuossa vaiheessa voinut mitenkään tietää mitään sen aidosta luonteesta, olisi se voinut karata. Tässä olisi voinut käydä hyvin huonosti, vain koska olin ajattelematon. Älkää tehkö näin. Mutta jo tuolloin Bonon hyvät puolet olivat selvästi esillä. Vaikka se ei tuntenut minua, kuten minä en tuntenut sitä, se selvästi halusi tehdä minun kanssa yhteistyötä, jopa tällaisessa tilanteessa. Tämä oli oikeasti aivan helvetin hieno koira. Bono oli koko elämänsä loppuun asti äkkipikainen räyhääjä, mutta se ei ollut pelkuri.

Bonon halloween-kuvat

Olen monena vuonna julkaissut Bonosta halloween- ja joulukuvat. Muutamana jouluna kävin kirkolla ottamassa Bonosta kuvia beibi-Jeesuksen kanssa - kirkolla kun on joulukuisin ulkona asetelma, jossa on Jeesus vanhempineen ja navetan eläimet. Halloween on kuitenkin aiheena paljon viihdyttävämpi ja nythän se jo melkein on nurkan takana, viitsin siis julkaista perinteisen kuvan vähän etuajassa. Samalla kaivoin esille aiemmat kuvat. Näitä on saattanut olla enemmänkin, tai todennäköisesti onkin ollut, mutta en tähän hätään löytänyt.

Suurimmassa osassa kuvia Bono ärisee. Koiraa ei pätkitty turpaan kuvauksien aikana. Tämä oli pelkkä temppu. Tykkäsin siitä niin paljon, olihan se hemmetin siistin näköistä ja harva koira osaa tällaista, joten otin tällaisia kuvia jatkuvasti.

Bonohan on nyt heittänyt lusikan nurkkaan, joten en tiedä teenkö näitä kuvia enää tulevaisuudessa. Paitsi sitten, kun uusi koira ilmestyy.

2024

2023

2022

2021. Tämä oli osa kuvasarjaa, josta tämä oli ehkä paras.

2018. Koira osasi jo poseerata, mutta kuvaaja ei osannut kuvata taikka muokata.

Hyvästi, Bono

Bono on kuollut kun julkaisen tämän. Sen kunto oli ollut kauan laskussa. En vain halunnut hyväksyä sitä. Jatkuvasti toivoin vanhuuden vaivojen olevan hetkellisiä, ja huijasin itseäni joka kerta kun Bonolla vaikutti olevan parempi vaihe. Siirsin maalitauluja. Olisi kiva, jos se olisi vielä mukana ensi vuonna. Olisi kiva, jos se olisi täällä kesällä. Olisi kiva, jos se viettäisi 13-vuotissynttäreitään. Olisi kiva kuvata sitä syksyllä Lapin ruskassa. Kaksi viimeistä ei toteutunut. Synttäri jäi vain kahdesta päivästä kiinni, juhlapäivä olisi ollut 26.7.

Tämä teksti on hyvin pitkä ja kuvia on biljoona. Olen kirjoittanut sitä monia päiviä etukäteen osana surutyötä. Koska tekstiä on työstetty eri päivinä, eri mielialoissa, on siinä varmasti sekavuutta ja saatan kertoa asioista oudossa järjestyksessä. Ensisijaisesti olen kirjoittanut tätä itselleni, mutta ei tietenkään haittaa, että muutkin lukevat tämän. Aikajanaa katsoessa joku voi ihmetellä, miksi en kertonut hänelle mitään. Tässä ei ole kyse mistään henkilökohtaisesta. En halunnut ja voinut koko ajan miettiä tätä asiaa. En halunnut vastata kysymyksiin ja ottaa vastaan neuvoja ja ehdotuksia. Tarvitsin pakotien, jotta voisin välillä puhua turhanpäiväisyyksistä ja keskittyä johonkin ihan muuhun.

Lauantaina 12.7. Bonolle ilmestyi poskiluun kohdalle turvotus. Säikähdin kovasti. Vaikka Bono oli syönyt paljon aitoja luita elämässään, oli sen hampaista silti tullut huonot. Nyt todennäköisesti oli puhjennut jokin hammastulehdus. Maanantaina soitin eläinlääkäriin, sain ajan seuraavan viikon perjantaille naapurikaupunkiin ja hetken oli huojentunut olo. Koira saisi pian apua ja sitten kaikki olisi taas niin kuin ennen. Turvotuskin oli laskenut parin päivän sisällä kun annoin Bonolle ketoriinia (ihmisten kipulääke, joka tilapäisesti sopii koiralle paremman puutteessa) - mutta ei kadonnut kokonaan.

Samana maanantai-iltana Bono nuuhki tolppaa ulkona viiden minuutin kusetuksen jälkeen - se ei siis voinut olla rasittunut ja tätä ennen se oli nukkunut. Se seisoi paikallaan, mutta yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää syytä, takajalat lyyhistyivät sen alta ja koira kaatui maahan. Tämä tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Se nousi vaivalloisesti ylös ja mentiin sisälle. Ei tuollainen ole normaalia, eikä mikään sisäinen selittelyni enää riittänyt. Jos olin täysin rehellinen, Bono oli kaatunut oudosti ennenkin, mutta olin aina nähnyt sen vain sivusilmällä tai se oli tapahtunut takanani, ja olin selittänyt itselleni sen kompastuneen juurakkoon tai jotain vastaavaa.

Yöllä mentiin ehkä 20 minuutin pituiselle lenkille ja Bono oli pitkässä Flexissä (jota en ollut aikoihin enää tarvinnut, koska Bono käveli hitaasti), jotta pystyin paremmin videoimaan sen liikettä. Katsoin videoita uudestaan ja uudestaan kotona ja totuus iski kipeästi. Kyllä minä olin jo kauan tietänyt sen ja moni muukin oli nähnyt, että Bonolla vähän väliä takajalat kävelivät miten sattuu, eikä se nostanut jalkojaan enää tarpeeksi, jolloin jalat välillä laahasivat ja kynnet raapivat maata, välillä se kompasteli omiin jalkoihinsa tasaisella maalla. Lenkillä se monesti meinasi pissata jonkun puskan päälle, mutta epämääräisen empimisen jälkeen ei sitten saanut nostettua jalkaa ja jatkoi kohti seuraavaa yritystä. Minkäänlaista lihasta ei takajaloissa ollut enää aikoihin.

Se ei enää hypännyt kuin korkeintaan etuoven kynnyksen yli. Siinäkin oli jo tarpeeksi haastetta koska Bono ei käyttänyt takajalkoja ponnistamiseen. Etujalat tekivät kaiken työn ja takajalat seurasivat voimattomina perässä. Se ei pystynyt hypätä auton penkille suoraan, vaan jotenkuten hyppäsi ensin jalkatilaan ja sieltä kiipesi penkille. Jos se yritti nousta kivelle tai mättäälle se otti etujaloilla kiivettävästä kohteesta kiinni ja ojensi eturuumistaan niin eteen kuin mahdollista, mutta takajalat eivät saanet mitään aikaan, ja Bono sitten valahti taaksepäin ja kellahti selälleen. Se saattoi kaatua selälleen myös jos yritti juosta ylämäkeen. Oli surkeaa katsoa tätä vierestä. Tämä on ehkä inhimillistämistä, mutta en kestä ollenkaan nähdä, että eläintä "nöyryytetään" ja sen ylpeys ja arvokkuus riistetään. Maanantain kaatumisen jälkeen olin henkisesti aivan sekaisin ja paniikkikohtauksen partaalla.

Viime aikoina se ei enää halunnut edes istua käskystä. Käskystä istuminen tapahtui hyvin hitaasti, Bono asetteli takajalkojaan varoen ja ne päätyivät outoon, jännittyneeseen asentoon, koska se varmasti yritti välttää kipua. Näin jälkikäteen ajateltuna en edes muista milloin se viimeksi istui oma-aloitteisesti. Kumma ajatus! Se taisi vain siirtyä seisomisesta suoraan makaamaan, mutta missä ihmeen vaiheessa tämä oli alkanut? Myös "maahan" oli muuttunut mahdottomaksi käskyksi, Bono vaan tarjosi loputtomasti kumarrusta, mutta oli täysin haluton laskemaan takapäätä maahan. Sama koira, joka ennen oli tehnyt samoja tylsiä temppuja 562 kertaa putkeen, jotta emäntä saisi juuri oikeanlaisen valokuvan, ei nyt pystynyt tehdä yksinkertaistakaan käskyä... vaikka kyllä se olisi halunnut. Temppukoulutus oli ollut sille kivaa, sehän tarkoitti paljon nameja.

Portaikkoja se kieltäytyi kiipeämästä suorastaan hätääntynyt ilme kasvoilla, empivästi käveli portaikon edessä edestakaisin, ja sitten tiukasti katsoi jonnekin ihan muualle, jotta akka tajuaisi lopettaa typerät kyselyt. Viime vuonna Lapissa talon sisälle pääsi vain portaikon kautta, ja kerran sen motoriikka petti niissä, se mätkähti kovaa naamalleen ja luisui sitten surkeasti portaita pitkin maahan.

Mutta kun se laahaus oli vain alle sekunnin luokkaa eikä kompurointiin kuole, ja joinain päivinä Bono oli todella reipas, suorastaan nuorekas! Oli päiviä, jolloin Bono oli hidas ja väsynyt, mutta myös päiviä, jolloin se hölkkäsi lenkillä ja katseli maailmaa valppaasti. Huijasin itseäni niin kauan kuin mahdollista.

Normaalisti lenkillä en ollut pystynyt (tai halunnut) havainnoimaan liikkeen laatua hyvin, käytinhän paljon aikaa ympäristön katsomiseen ja koira oli välillä sivussani tai (yhä useammin, kauemmin ja kauempana) takanani. Naapurikin oli kysynyt onko koira kunnossa kun se ei enää kulje edessäni. Videoilta pystyin kuitenkin selkeästi näkemään millaista liike oli.  Nyt näin selvästi, että takajalat olivat todella jäykät, niiden liike oli minimaalista, tökkivää ja hoipertelevaa. Ja tiesin myös, ettei videoilla näkyvä liike ollut edes pahimmasta päästä. Tässä oli vain sattumanvarainen kattaus mitä olin saanut yhden lenkin ajalta kuvattua. Jo siinä oli tarpeeksi todistetta. Eikä lenkki ollut pitkä tai raskas, vaan rauhallista kävelyä ja välillä oltiin pysähdytty syömään ruohoa.

Otin toisena päivänä lisää videoita. Niihin tallentui askelia, joissa takatassu ei osu maahan normaalisti anturat edellä, vaan tassun yläosa tai rystynen osuu maahan (englanniksi tätä kutsutaan sanalla knuckling), hoipertelua, sekä hetki, jolloin Bono pysähteli ilmeisesti haluttomana jatkaa matkaa. Harmitti myös huomata, että kummassakin takajalassa oli häiriötä. Olin aiemmin huomannut, että paikallaan seisoessa Bono koko ajan nojasi painoa enemmän vasemman takajalan varaan, ja oikea oli hienovaraisesti koholla, noin puolet käpälästä oli ilmassa ja puolet osui lattiaan. Koholla oleva jalka saattoi pikkuhiljaa epämääräisesti luisua eteen tai taakse vaikka koira ei liikkunut. Mutta Bonon kävellessä "rystysaskelia" tapahtui myös terveemmäksi luullulla jalalla. Hitaalla lenkillä otetussa 24 sekunnin klipissä oli kaksi rystysaskelta oikealla ja yksi vasemmalla takajalalla - eli siis rystynen osui maahan kahdeksan sekunnin välein. Tämä yksittäinen video ei tietenkään voi antaa kokonaiskuvaa millaista kävely on joka viikon joka päivän jokaisena hetkenä. Silti, kävely oli epänormaalia. Ilman videointia en olisi huomannut näin hienovaraista, mutta koiralle taatusti epämiellyttävää asiaa. Olin aiemmin huomannut vain näyttävimpiä kävelyvirheitä ja kuullut laahauksen tai kynnen raapimisen ääniä.

Takajalat olivat se suurin ongelma, mutta vanhuuden vaivoja oli tullut lukuisia muitakin. Mainittujen hampaiden lisäksi mahassa oli patteja, joita en koiran iän vuoksi ollut aikonut leikkauttaa, saattoivathan ne olla pelkkiä rasvapatteja muutenkin. Silmäluomeen sisäpuolelle oli ilmestynyt pieni patti, joka painoi silmää ja aiheutti välillä vuotoa. Sen olin aikonut poistaa tulevalla lääkärikäynnillä hammasremontin aikana. Oli myös lähes jokapäiväistä mysteeristä kurkun kakomista, joka tuntui alkavan sattumanvaraisesti, ja monesti päättyi isoon yrjöämisrefleksiin (jonka taatusti seinänaapurit kuulivat), mutta mitään ei tullut ulos. Viime vuonna rokotusten yhteydessä mainitsin köhimisestä eläinlääkärille, joka kuunteli koiran sydämen eikä kuullut siinä mitään vikaa.

Kusen pidätyskyky oli madaltunut hurjasti. Bono oli aina ollut todella tarkka siitä ettei pissaa tai pasko sisälle, ja ylipäänsä oli siisti eläin, joka meni aina vähän privaatimpaan paikkaan paskomaan, ja jos oli jonkinlaisessa nurkassa hyppäsi jätöstensä yli jottei likaannu. Nuorempana se oli välillä olosuhteiden pakosta joutunut olla jopa 12 tuntia ilman ulkoilua, eikä vahinkoa ollut käynyt. Mutta nykyään se pystyi pidättämään pissoja hyvällä tuurilla viisi tai kuusi tuntia. Joskus vain vähän yli kolmen tunnin poissaolon jälkeen oli kotona lammikko lattialla, vaikka olin ulkoiluttanut Bonon ennen lähtöä. Tämä oli masentava näky, koska tiesin, että Bono aina yritti pidättää niin kauan kuin mahdollista. Vaikka olisin käyttänyt Bonoa ulkona juuri ennen nukkumista, piti joka aamu herätä kesken unien kun viiden tai kuuden tunnin aikaraja oli täyttynyt. Eihän Bono mitenkään vaatinut päästä ulos, se ei koskaan vaatinut mitään. Mutta heräsin syvästä unesta aina kun se halusi mennä kuselle. Vaikka olin kuinka väsynyt ja turhautunut tunsin kuinka kovaa se lähetti telepatiasäteitä päähäni - vitsailen, tietty! Vai vitsailenko...? Oikeasti heräsin koska alitajuntani oli kuullut sen nousseen pystyyn tuijottamaan.

Viimeisen kuukautensa aikana vanha koira oppi vielä yhden uuden tempun: vaanimisasennon.

Kuten jo mainitsin, eläinlääkäriaika oli saatu vasta seuraavan viikon perjantaille. Minulla oli monta päivää miettiä vaihtoehdot läpi ja tulla sinuiksi päätöksen kanssa. Tiesin, että Bonon kunto oli jatkuvassa laskussa. Vaikka saisinkin sen hampaat kuntoon, oli se vain yksi osa kokonaisuudesta. Mikäli Bono ei olisi kaatunut maanantaina en varmaan olisi vieläkään herännyt todellisuuteen. Kun Bonolla oli parempia hetkiä ja aloin taas hourailemaan "onpa se pirteä, entä jos..." tai panikoimaan "olen liian hätäinen, teen väärin" katsoin noita kävelyvideoita, muistelin maanantai-illan kaatumista ja omatuntoni rauhoittui hieman. Muistuttelin itselleni, että on parempi lähteä liian aikaisin kuin liian myöhään, ja Bono voisi kärsiä elämästä mutta ei kuolemasta.

Mikään hieronta tai lääke ei muuttaisi sitä faktaa, että takajalat olivat jo rakenteeltaan fiaskoja. Niissä oli onnettoman vähäiset kulmaukset, niin kuin Bonon chow chow -esivanhemmilla (rotu tuli esiin kahdessa geenitestissä), ja lihasten katoaminen vaikutti tehneen niistä entistä tikkusuoremmat. Bonon kustessa maahan jäänyt jalka vääntyi koiran painon alla ikävän näköisesti. Muistan kuinka monta vuotta sitten laitoin koiran kuvan keskusteluun, jossa arvioitiin koirien rakennetta, ja joku kommentoi takajalkojen suoruutta. Lapsellisesti loukkaannuin silloin, ihan niin kuin tämä olisi ollut jotenkin minun vikani tai tekisi koirasta huonomman. Uusimmissa kuvissa tietoisesti rajasin kuvan niin, että ruipelot takajalat eivät näkyneet, tai kuva oli otettu kuvakulmasta jossa totuus ei tullut niin päivänselvästi ilmi. En ollut kuvauttanut koiraa, mutta nivelrikkoa oli taatusti. Sen yhdeksi oireeksi kuvaillaan kompuroimista, jota oli päivittäin. Eteneminen oli hidasta, näytti vaativan keskittymistä ja pysähtelyä oli usein. Ja entäpä tuleva talvi? Miten Bono selviäisi enää hangessa ja jäällä, kun tasainen asfalttikin oli haasteellista kävellä?

Bono oli yhä onnellisen oloinen, kiinnostunut ympäristöstään, ruoka maistui ja sillä oli monesti rennon tyytyväinen ilme. Monet koirat ovat hyvin stoalaisia eläimiä, ja siinä vaiheessa kun ne näyttävät kipunsa, ei kyseessä ole enää pieni pipi. Bonokaan ei turhasta valittanut. Muistan kun kerran ulos lähtiessä yritin kiinnittää sen pannan solkea, katsomatta mitä tein, ja ihmettelin miten se ei meinaa mennä kiinni. Bono ynisi hiljaa. Hupsista, ei se panta varmaan menekään kiinni, kun olin kovasti yrittänyt runnoa metallihakaa koiran korvan läpi.

Hammasremontti tulisi olemaan kallis, varmasti ainakin tonnin luokkaa, ylikin. Ennen kuin eläinlääkäri oli päässyt edes näkemään koiraa sain karkean arvion, että ensimmäinen käynti vähintään kahdesta tulisi maksamaan noin 600 €. Iso raha minulle, mutta osamaksu oli mahdollista, tilillä oli säästöjä ja veronpalautuksetkin olivat tulossa. En ollut rahasta juurikaan huolissani. Mutta mitä järkeä olisi maksaa tonnin hoitoja, jos koiran pitäisi lopettaa pian sen jälkeen? Sen luonnollinen elinikä oli jo loppusuoralla. Hoito olisi pitänyt tehdä ainakin kahdessa osassa. Kaksi nukutusta vanhalle koiralle. Se ei välttämättä heräisi. Ja korjattavaa oli muutakin, pakkohan se olisi jatkaa hampaiden jälkeen remonttia kun kerta projekti oli aloitettu. Kaikki tämä tulisi olemaan Bonolle stressaavaa. Nukutuksia ja leikkauksia tulisi lisää. Patit pitäisi leikata. Luusto kuvauttaa. Ja kyllähän se lopputulos on tiedossa, jos kuvauksista paljastuisi ö-lonkat ja paha nivelrikko. Lopetukseen se johtaisi kuitenkin. Mitä vanhemmaksi koira tuli, sitä enemmän pelkäsin tietää mitä luustosta löytyisi, ja hautasin pääni pensaaseen.

Itsekäs puoleni olisi halunnut pitää sen täällä, väkisin. Olisin voinut teeskennellä ettei se kärsisi ja vähentää liikunnan niin minimiin, ettei koiran elämässä olisi enää sisältöä. Bono on ollut monessa elämänvaiheessani mukana. Lukemattomat muistot kietoutuvat Bonon ympärille. On vaikeaa kuvitella millaista elämä on ilman sitä. Olin yrittänyt viivytellä sille aikaa koska en halunnut jäädä yksin. Olen elämäni varrella ollut välillä pahasti masentunut, ja tuolloin Bono on antanut elämälleni merkityksen. Tuntuu, että vaikka luopuminen tekee kipeää, olen nyt ensimmäistä kertaa henkisesti asemassa, jossa Bonon menetys ei romahduttaisi elämääni täysin.

Vaikka välttelin ajatusta koiran kuolemasta, olin samalla halunnut etten joutuisi muistamaan koiraa kituvana ja heikkona, halusin Bonon olevan aina se uljas, komea, vahva ja räjähtävää energiaa täynnä oleva hurtta, joka se oli nuoruudessaan. Bonon nuoruus tuntui jo tapahtuneen toisessa elämässä, niin erilainen se oli nykyään verrattuna menneisyyden koiraan, joka tuli minulle pahasti käytösongelmaisena, joka helposti loikkasi leveän kuilun yli tai kiipesi lähes pystysuoraa kalliota ylös - vieläpä painot päällä! Halusin sen voivan lähteä saappaat jalassa. Vielä ei ollut myöhäistä säilyttää jäljellä oleva arvokkuus. Nyt se voisi olla ikuisesti vahva, jäädä nukkumaan ikuisessa kesässä, ja mielikuvani siitä säilyisi turmeltumattomana.

Nuorena Bono oli täynnä elinvoimaa. Käytin sillä pari kertaa viikossa painoliivejä ja/tai -pantaa. Liiveissä oli maksimipainot 6,4 kiloa. Joskus käytin myös pantaa yhtäaikaa, siitä tuli ehkä kilo lisää. Ne eivät hidastaneet menoa. Ikääntyessä niiden käyttö jäi vähitellen pois.

Ulkona Bono olisi halunnut jahdata vieraita kissoja, mutta kunnioitti niitä minun omaisuutena jos toin sellaisen sisälle. Viime vuonna joukkoomme liittyi Kirppu-pentu, jonka kanssa Bono oli hyvin hellä ja osasi säädellä voimiaan jottei pennulle käy leikkiessä huonosti.

17.7. varasin ajan lopetukseen tutulle asemalle. Aika olisi tasan seitsemän päivän päästä, joten minulla olisi hyvin aikaa käsitellä tulevaa ja pitää huolta, että Bonon viimeiset päivät olisivat mukavia. Olin helpottunut siitä, että puhelimessa ollut nainen ei vaatinut mitään selitystä tai tuputtanut hoitoja. Saimme päivän ensimmäisen ajan, jotta Bono ei kohtaisi vieraita koiria ja säästyisi turhalta stressiltä. Viimeisen viikon aikana unohdettiin nappulat. Bono söi joka päivä kanankoipia, pizzaa, makkaraa, vesimelonia, juustoperunoita, kakkua, jauhelihaa ja sen sellaista.

Ajankohta tälle "siirtymävaiheelle" oli paras mahdollinen. Mikäli tämä olisi tapahtunut pimeänä ja sateisena syksynä, tai kylmänä talvena, olisi mielialani ottanut myös ympäristöstä vaikutteita, emmekä olisi voineet viettää niin paljoa aikaa ulkona. Nyt pystyimme nauttia hitaista ja lempeistä kesäpäivistä, ei ollut kiire minnekään, ja valoa riitti yhä keskiyölläkin. Kun liikuimme kuuman päivän jälkeen miellyttävän viileässä yössä, auringon laskiessa maalaten taivaan pinkin ja purppuran sävyihin, saimme olla täysin kahden. Kertaakaan ei satanut.

Tunnen lopetuspäätöksestä suurta surun, helpotuksen, ahdistuksen ja syyllisyyden sekamelskaa, jota varmasti joudun vatvomaan vielä pitkään. Päivien mittaan tunneskaalat tulivat aalloissa, useita tunnepiikkejä saman päivän aikana. Välillä olin paniikkikohtauksen partaalla ja koin vain kauhua, jonka aikana en ajatellut yhtäkään konkreettista ajatusta. Koin syviä surun ja epätoivon hetkiä, epävarmuutta ja syyllisyyttä siitä teinkö nyt oikein, mutta myös äärimmäistä kiitollisuutta kun olin saanut tuntea näin hienon eläimen, sekä suurta rauhaa siitä, että päätös oli tehty. Rauha ja ahdistus seurasivat toisiaan vuorotellen. Mitä Bono ajattelisi, jos se tietäisi mitä tulee tapahtumaan? Halusiko se elää? Petinkö sen luottamuksen? Kunpa se pystyisi puhumaan. Sain paljon helpotusta kun luin Facebookin koiraryhmissä muiden kertomuksia koiriensa lopettamisesta. Muutkin olivat käyneet läpi täysin samoja tunteita. Etenkin tuo syyllisyys oli mukana monen kirjoituksessa, vaikka koira olisi kuinka vanha ja hyvin pidetty. Myös tämän tekstin kirjoittaminen usean päivän ajan helpotti paljon, pystyin muistelemaan hyviä aikoja ja asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Suosittelen kirjoittamista muillekin, eihän sitä tarvitse jakaa maailmalle.

Vain toinen koiraihminen ymmärtää (eivätkä aina hekään), että koira ei ole vain koira, se on henkilö. Se ei ole ihminen, koirat ovat mahtavia olentoja juuri koiruutensa ansiosta. Mutta olennon ei tarvitse olla ihminen ollakseen itsestään tietoinen ja ymmärtääkseen maailmaa syvällä tavalla. Bonon älykkäästä katseesta näki aina sen olevan ajatteleva olento. Sen takia Bono oli henkilö, ja sen takia minusta tuntui, että olin menossa murhaamaan sen.

Ehdin käydä pahimmat tunnekuohut läpi jo viime viikolla, ja sen jälkeen pystyimme elämään vielä monta päivää tavallista arkea. Hyvä niin, ei koiran tarvitse myötäelää ihmisensä stressiä viimeisinä päivinään. Ei se tiedä mitä tulee tapahtumaan, eikä sen tarvitse tietääkään. Mutta kuten aina, aika kului yllättävän nopeasti. Yhtäkkiä lopetuspäivä olikin huomenna. Ja sitten... sitten se päivä olikin tänään.  Yhtäkkiä olimmekin jo hitaasti kävelemässä kohti meitä lähinnä olevaa kunnanlääkäriä, jonne on vain parin kilometrin matka. Päätin mennä kävellen, ja lähdin aikaisin, jotta ei olisi mikään kiire ja voitaisiin rauhassa oleskella ja nuuskia ja niin edelleen. Siitä tulisi meidän viimeinen lenkki. Tuntui niin epätodelliselta. Mihin kaikki aika oli mennyt?

Olin yhä varma päätöksen olevan oikea, mutta en ollut koskaan lopettanut koiraa. Yhden kissan olin joutunut muutama vuosi sitten, mutta se tilanne tuli puskan takaa kun kissan munuaiset pettivät ja ei siinä ehtinyt miettiä asiaa, eikä mitään muuta vaihtoehtoa ollut. Ja rehellisesti sanoen, kissat ovat minulle ihan eri asemassa. Ne ovat kodin hovinarreja ja eläviä huonekasveja. Bono ei ollut vain lemmikki. En saisi olla sekoileva raunio Bonon viime hetkillä. Pelkäsin, että Bono kärsisi. Olin lukenut kauhutarinoita lopetettavista eläimistä, jotka olivat viime hetkillään kouristelleet koska rauhoittava aine ei olekaan toiminut kunnolla. Kuvittelin monta kertaa millainen tilanne tulisi olemaan.

Meillä oli ollut kiva, yli tunnin pituinen lenkki, ja Bono tervehti eläinlääkäriä kohteliaasti. En myöskään ollut sekoamassa, vaikka vähän tuli itkua kun kerroin Bonon ongelmista. Olin osittain pelännyt ja toivonut, että lääkäri kyseenalaistaisi lopetuksen, kieltäytyisi ja tarjoaisi jotain ihmepelastusta. Mutta hän oli samaa mieltä, lähtö olisi hyvä. Laitoin Bonolle kuonokopan ja otin sen päästä kiinni. Tuntiessaan rauhoituspiikin Bono huusi ja murisi, ja sen jälkeen raivoissaan mulkoili lääkäriä koko loppuajan. Pidin sen päätä sylissäni ja silitin. Olin toivonut, että meillä olisi ollut rauhalliset ja tunteikkaat hyvästit. Mutta lähtiessään Bono kihisi raivosta, ja kun eläinlääkäri kertoi sydämen pysähtyneen, näin vihan yhä sen silmissä. Ehkä se oli sopivaa. Se tuli tänne vihaisena, ja lähti täältä vihaisena. Mitätöikö viimeinen hetki kaiken?

Voin varmana sanoa Bonolla olleen hyvä elämä täällä. Vaikka Bono oli todella haastava koira, eikä mitenkään päin sovelias ensikoiraksi taikka kaupunkioloihin, siitä tuli vuosien mittaan juuri minulle sopiva. Eikä ruumiitakaan tullut, paitsi miljoonan myyrän ja päästäisen henki vaadittiin ennen kuin Bonon kuulo- ja hajuaisti heikentyivät liikaa metsästykseen.

Yllä olevassa videossa Bonon ja Kraa Kraan koulutusta. Bono aluksi vihasi variksia ja raivostui kun nuo lentävät roskasäkit tulivat sen nappuloita syömään. Siedätin niitä molempia pitkän aikaa. Koulutuksessa koulutettiin kolmea olentoa yhtäaikaisesti, koiraa, varista ja minua. On ollut mukavaa seurata varisten elämää, joskin elätteinäni niillä alkoi mennä liiankin hyvin. Kraa Kraalla vaimonsa kanssa oli viime vuonna kolme aikuiseksi kasvanutta poikasta, joten perässämme oli aina lenkeillä VIISI isoa varista. Pelkäsin sen aiheuttavan naapurustossa jo liikaa paheksuntaa, naapuripihoihin on alkanut ilmestyä lintuja karkottavia haukkaleijoja, joten lopetin kouluttelut. Tai yritin lopettaa. Kaikkein vaikeinta on kouluttaa itseään. Yhä tulee päivittäin heitettyä niille mahdollisimman vaivihkaa nappuloita... Kraa Kraa on niin lihava, että laskeutuessaan mätkähtää maahan kuin mikäkin mätisäkki. Viime vuoden kolme nuorta ovat muuttaneet omilleen ja tänä vuonna poikasia on kaksi.

Bono oli suuri persoona. Se oli paljon kiinnostavampi henkilö kuin moni ihminen koskaan on. Se oli täynnä ristiriitaisuuksia. Se oli niin tottelevainen ja omapäinen, kiltti ja ärhäkkä, luotettava ja arvaamaton, rohkea ja epävarma, rauhallinen ja hermostunut, pohtiva ja äkkipikainen. Se oli maailman paras huono koira, hienoin alennuskorikoira, aito rehti rakki. Tunsimme toisemme hyvin, mutta Bono oli niin monimutkainen, ettei sen olemuksen ydintä voisi mitenkään tiivistää. Se oli hirvittävän älykäs. Mikään sen ongelmakäytös ei ollut tyhmyyttä. Tuntuu epätodennäköiseltä, että toinen samanlainen koira tulisi enää vastaan.

Tällaisista hurtista Londonit ja Curwoodit kirjoittivat! Bonossa oli yhtäaikaa palveluskoiralta perittyä yhteistyöhalua ja kadun sekametelisopilta tullutta alkukantaisuutta. Se oli hyvin viehättävä yhdistelmä. Se ei koskaan täysin lopettanut ympäristön tarkkailua, kävellessään se jolkotti pää matalana, eikä se ollut kovinkaan kiinnostunut leikkimisestä. Ostin sille miljoonia leluja, mutta ne olivat kaikki sen mielestä tyhmiä - paitsi sellaiset, jotka sekä liikkuivat että pitivät eläimellisiä ääniä. Mutta sellaiset se sai hajotettua liian nopeasti. Siinä oli vähän tosikon vikaa. Bono oli niin etevä hävittämään kaiken maailman jyrsimiä (jotka se myös söi, luvan kanssa, enhän minä turhaan madotuksia maksa!), etten yhtään epäillyt voisiko se selvitä hengissä ilman ihmisen apua, ainakin kesällä. Minä sitä tarvitsin enemmän kuin se minua. Hyvin moni kyseli oliko Bono husky tai koirasusi, koska nuorena sillä oli pistävän keltaiset silmät. Bonon ulkonäkö muuttui paljon sen vanhetessa - mistä olen kirjoittanut aikaisemmin - ja kuten miehet yleensäkin myös Bono komistui vuosi vuodelta ja oli parhaimmillaan keski-ikäisenä. Silmät tummuivat iän myötä, mikä oli harmittavaa, mutta yllättävä bonus oli kuinka tollon näköinen lerppakorva nousi pitkällä aikuisiällä pystyyn.

Vielä tänäkin vuonna sain kuulla pari hassua kommenttia kuinka koira (muka) näytti sudelta. Kun sidoin koiran lähikaupan parkkipaikan toiselle puolelle puuhun (jotta ihmiset todennäköisesti eivät kävelisi sen vierestä) ja lähdin kohti kaupan sisäänkäyntiä, kaupan pihalla pyöriään lukitsevista noin 7-10v tytöistä yksi sattui katsomaan parkkipaikan yli Bonoon päin, säpsähti ja sanoi pelokkaasti "susi!" Hänen kaverinsa vakuuttelivat ettei se susi voinut olla, mutta tyttö oli epävarma ja tivasi mikä se sitten on. Kaukaa katsottuna musta hihna ei erottunut, ja eipä kai noin nuori edes tiedä miltä susi näyttää. Mutta tuli noita kommentteja aikuisiltakin. Olihan se imartelevaa, mutta samalla olen vähän huolestunut miten mikä vain kissasta kukkaruukkuun on taviksien silmissä susi.

Omille ihmisilleen se ei koskaan niskuroinut tai yrittänyt nousta arvojärjestyksessä. Minua kohtaan se oli aina nöyrä. Se hyväksyi täysin uudet ihmiset, jos he tulivat sisälle minun siunauksella. Kun talonmies yritti poissaollessani tulla sisälle, Bono oli raivoissaan eikä päästänyt häntä, mutta seuraavalla kerralla olin paikalla ja Bono näki, että ukko tulee sisälle emännän luvalla ja kaikki oli täysin ok. Mutta muut ihmiset tuolla ulkona olivat epäilyttäviä mahdollisia uhkia ja toisia koiria se vihasi. Pari kertaa sen onnistui hyökätä toisen koiran kimppuun.  Ensimmäiset vuotemme kerrostalon kolmannessa kerroksessa olivat suoraan sanoen helvettiä, koska koira yritti portaissa purra ohikäveleviä ihmisiä, ja pelkäsin aina jotain peruuttamatonta tapahtuvan, jonka johdosta minun olisi pakko lopettaa koira. Se haukkui rappukäytävän äänille, ei osannut jäädä yksin ja veti hihnassa kuin veturi. En ollut varautunut tällaiseen ollenkaan. Ilmoituksessa oltiin sanottu, että koira tulee kaikkien kanssa toimeen, ja se oli ollut kotihoidossa, ei tarhaan unohdettuna, joten uskoin hoitajan osaavan kertoa sen luonteesta. Totuus oli täysin toinen, ja se tuli ilmi jo ensimmäisellä viikolla, kun Bono hyökki karvat pystyssä kohti ohi kulkevia autoja, ihmisiä, lapsia, pyöriä, koiria, junia... Se johtui epävarmuudesta, mutta valitettavasti Bono oli täysin vakuuttunut, että hyökkäys oli paras puolustus. (Olen aiemmin kertonut näistä haasteista tässä postauksessa, mutta siellä on osittain samaa toistoa kuin tässä tekstissä)

Nuo vuodet opettivat minulle paljon, paljon enemmän kuin mitä olisin oppinut "normaalin" koiran kanssa. Ei minulla ollut minkäänlaista koirakokemusta, suuresta kitinästä huolimatta en lapsena saanut koiraa. En ollut koskaan opettanut koiraa edes istumaan, kun heti mentiinkin suoraan altaan syvään päätyyn. Suuri kiitos kuuluu paikalliselle koirakouluttajalle (en tiedä haluaako hän tulla nimetyksi), joka jaksoi neuvoa ja auttoi monilla muillakin tavoin. Kaikki menneisyyden nolot episodit ja hiuksia nostattavat läheltä piti -tilanteet tuntuvat nyt mitättömiltä sivuseikoilta. Olen kiitollinen etten lähettänyt koiraa maitojunalla takaisin, vaikka monesti teki mieli - ja myönnän, että alussa suurin syy miksi en lähettänyt sitä takaisin oli se, että pelkäsin muiden arvostelevan minua. Viimeiset vuotemme olivat ihanan rentoja, ja hämmentävästi moni kehui kuinka hyvätapainen ja hyvin koulutettu koira oli - mikä tuntui aina niin ironiselta, jos he vain tietäisivät totuuden! Bonosta ei koskaan tullut täysin "normaalia" koiraa, mutta sain koulutettua sitä sen verran, että se oli sentään hallinnassa, rivitaloon muuttaminen ja ikääntyminen rauhoittivat sitä, ja opin arvioimaan mitkä tilanteet olisivat sille liian vaikeita. Kaikista harmaista hiuksista huolimatta Bonon hankinta oli elämäni paras päätös.

Irvistys oli Bonon bravuuritemppu

Vaikka Bonon kanssa ei voinut harrastaa mitään, missä oli paikalla yleisöä ja hälinää, oli sillä aktiivinen elämä. Siitä tuli minun sirkuskoira, joka esitti miljoonia temppuja valokuvissa. Se oli (ihan aikuisten oikeasti!) virallisesti Expert Trick Dog, jota varten sen piti esittää 35 eri käskyä. Vieläkin vähän harmittaa, etten hankkinut sille viimeistä Champion-titteliä, mutta aiemmat tittelit olivat maksaneet noin 30 dollaria ja Champion olikin yhtäkkiä yli satasen. Oikeasti Bono osasi vielä enemmänkin kaikkea turhaa, ja seinä täyttyi kaikenmaailman ruusukkeilla ja diplomeilla.

Se oli mukanani kahdella reissulla maaseutuopiston asuntolassa, muutti kanssani kerrostalosta rivariin, varoitti murtoyrityksestä, myllersi ojissa myyrien perässä, nouti haavoittuneen lokin ojasta, eli edesmenneen Rusakko-kissani kanssa ja otti uuden Kirpun isällisesti vastaan, arvioi muutaman poikaystäväehdokkaan, kävi kahdesti Lapissa (ensimmäisen kerran mummoni kanssa, juuri ennen kuin hän muutti vanhainkotiin), taisteli urhoollisesti konekarhua vastaan petotestissä (joka kerta tämä muistuu kun kävelen paikan ohi), ja tänä vuonna se kulki mukanani tallitöihin, jossa pitkän totuttelun jälkeen hyväksyi viimein kaksi tallikoiraa seuralaisikseen.

Teetin Bonosta Embark-geenitestin vuonna 2018, josta selvisi rotujen lisäksi useita terveystietoja. Olen ollut hyvin vaikuttunut Embarkin tarkkuudesta ja Orthopedic Foundation for Animals hyväksyy sen tulokset virallisina. Jo tuolloin testin mukaan Bono olisi ollut ihmisten ikään suhteutettuna 51-vuotias. He eivät saaneet minulta mitään tietoja koirasta, tämän iän he olivat arvioineet DNA:n metylaatiosta, ja arvio kävi järkeen koska tiesin koiran syntymäpäivän (tai ainakin sen päivän, mikä minulle oli ilmoitettu). Se oli tuolloin 6-vuotias, eli ison koiran keski-iässä. En ole lähettänyt heille uutta näytettä, eli he eivät oikeasti ole konkreettisesti nähneet miten DNA on ikääntynyt, mutta heidän ohjelma on silti päivittänyt ikää automaattisesti vuosien mittaan. Embark ei näemmä enää kerro vuosien lukumäärää ellei tilaa erillistä testiä (onpa rahastusta, ennen se kuului perussettiin mukaan), mutta ikänä on nyt Geriatric, eli siis vanhus. Jos Bono oli kuusivuotiaana jo viisikymppinen, ja kuoli seitsemän vuotta myöhemmin, niin sittenhän se oli jo yli satavuotias. Noh, tuskin sentään, harva satavuotias ihminen pystyy edes kävelemään ollenkaan ja Bonolla aivotkin raksuttivat vielä! Koiran ikääntyminen on teoreettisia kaavoja yksilöllisempää. Mutta mielenkiintoistahan tuota on funtsia.

Elimme yhdessä kymmenen vuotta. Se on pitkä aika. Sata kertaa ollaan katseltu auringonlaskua ja taivaan tähtiä (näimme kerran keskellä päivää taivaalta tippuvan meteorin!), tuhat kertaa tarvottu umpihangessa, miljoona kertaa nautittu kesäyöstä. Joka yö se nukkui sängyn jalkopäässä, ja erityisen mukavaa oli, jos sain aseteltua varpaani sen anturaa vasten, jolloin tunsin kuinka se vipelsi unissaan. Bono ei koskaan tuhonnut mitään, ainoastaan sen nukkumapaikan vierellä on tapetti vuosien mittaan kulunut kynsien osuessa siihen unen aikana. Tyhjiö tulee olemaan valtava. Nytkin tätä kirjoittaessa on todella outo olo, kun Bono ei ole vieressäni sängyllä, omassa nurkassaan, jossa on maannut joka päivä vuosien ajan. Elämäni pyöri paljolti Bonon aikataulujen ympärillä. Nyt on orpo olo. Kuka oikeasti omisti kenet? Olen lihava ja laiska lehmä, kuka nyt ulkoiluttaisi minua? Kuka toimisi varpaiden lämmittäjänä, kodin biojäteastiana ja varashälyttimenä? Kun muistelen jotain tapahtumaa, pakostakin muistan myös Bonon olleen siellä. Kiitos kun olit.

The star

That gives us light

Has been gone a while

But it’s not an illusion

The ache in my heart

Is so much a part of who I am

...

Once we are born we begin to forget

The reasons that we came

But I am sure it was you I met

Long before I had to name myself

To gain myself

I needed you to remain myself
...
Something in your eyes took a thousand years to get to here
(U2 & Avicii: Stars Don't Go)

Bonon ulkoiset muutokset vuosien varrella

2022

Tein tänään kollaasin, jossa oli Bonon silmiä eri vuosilta. Olen vuosien varrella tehnyt useita kollaaseja Bonon ulkonäkömuutoksista, ja ajattelin, että voisin julkaista niitä täälläkin. Koska kollaaseja on tehty eri vuosina ei niissä ole yhteneväistä ilmettä. Samaten käytössäni on ollut välillä ihan surkeilla kameroilla varustettuja kännyköitä (oikeaa kameraa minulla ei ole koskaan ollut), joten kuvien laatu vaihtelee rankasti. Osassa myös ajankulu on ilmoitettu vuosina ja osassa koiran ikänä. Kaipa näistä silti saa selvää.

Kerrotaan vielä, että Bono tuli minulle vuonna 2015 ja oli silloin 3-vuotias. Mitään pentukuvia siitä ei ole olemassa. Se oli entinen katukoira Venäjältä, Pietarista, eikä minulla ole enää yhteyttä sitä hoitaneeseen henkilöön.

Tämän vertailun tein kun Bono oli 8v. Kuvissa, joissa se on 2-3 vuotias se oli vielä Venäjällä hoitajallaan. Bono oli kuvissa aikuinen, mutta yhä pentumaisen oloinen. Venäjänkuvissa on ilmeisesti käytetty kirkasta filtteriä, jonka takia Bono näyttää hyvin vaalealta. Ajan kuluessa Bonosta on tullut selvästi miehekkäämmän näköinen. Nämä kuvat olivat mukana Bonon ilmoituksessa kun yhdistys etsi sille kotia. Harmittavasti en ottanut muita kuvia ja videoita talteen, ja näistäkin kuvista minulla on vain pienet versiot. Yhdistys on sittemmin laittanut toimintansa monen vuoden tauolle (en usko, että he jatkavat enää toimintaa) ja en näe edes Wayback Machinen avulla muita vanhoja kuvia.

Sitten se mainittu silmävertailu. Bonolla oli nuorena pistävät kusenkeltaiset silmät, ne olivat oikeasti tosi hienot. Muutamia kertoja kyseltiin onko se husky tai husky mix, vaikka huskyt ovat tunnettuja sinisistä silmistä. Bonon vaaleat silmät eivät johdu mistään tietystä rodusta, vaan sen maksanruskeasta väristä, joka vaalentaa vähän kaikkea koirassa. Vuosien varrella silmät ovat tummentuneet ruskeiksi. Kunnollisia vertailukuvia on vaikeaa löytää, koska kuvissa on aina eri valaistus, pupillin koko vaihtelee, pää on eri asennossa ja olen myös editoinut valaistuksia/värejä. Varsinkin vanhoissa kuvissa muokkaukseni ovat monesti todella kökköjä, ja tämä vielä yhdistetään surkeaan kameraan...

Bono on toistaiseksi harmaantunut vain kuonosta. Ihan alunperin sillä on ollut pieni maksanruskea maski, mutta se on nopeasti jäänyt harmaiden alle.

Yksi dramaattinen muutos on lerppakorvan nouseminen pystyyn. Bonohan tosiaan oli 3-vuotias aikuinen tänne tullessaan, eli en todellakaan uskonut korvan nousevan enää. Mutta vuosien kuluessa se ihan huomaamatta alkoi hivuttautua ylös. Muutos oli niin hidas etten lainkaan huomannut sitä, ennen kuin joku kysyi onko korva noussut. Olin niin täysin sokeutunut muutokselle, etten edes muistanut miltä korva oli alunperin näyttänyt ja epäilin tämän henkilön muistavan väärin, kunnes tarkistin asian vanhoista kuvista. Totta tosiaan, jostain syystä korva oli päättänyt pitkällä aikuisiällä nousta ja on pysynyt vahvasti pystyssä. Tosin vieläkin korvasta voi nähdä taitoksen mistä kohtaa lerppuminen on alkanut.

Mikähän tähän voisi olla syynä? Olen miettinyt esimerkiksi, että Bonolla on ollut ravintoainepuutoksia. Kun hyvää ravintoa on alkanut tulla säännöllisesti olisi korva viimein rustoutunut kunnolla. Sain myös myöhemmin tietää, että joskus Venäjällä katukoirat merkitään painavalla korvamerkillä. Mikäli merkki on koiran korvassa kauan tai se on laitettu sille hyvin nuorena, voi korva painua pitkäksi aikaa tai lopullisesti lurpaksi. En tiedä onko Bonolla ollut korvamerkki.

Mennään sitten fitness-hommeleihin. Bono on ensimmäinen koirani ja kun se minulle tuli minulla ei ollut mitään käryä paljonko ruokaa se tarvitsi. Kärjistetysti sanottuna katukoirat selviävät vaikka perunankuorilla ja ovat pieniruokaisia. Bono rupesi nopeasti lihomaan ja jo seuraavana vuonna oli selvästi ylipainoinen makkara, ja sain tästä huomautuksia muiltakin. Pahimpana läskikautena en edes kehdannut ottaa kuvia. Olin netin kautta seurannut paljon etenkin pitbullterrierien ja muiden työkoirien conditioning-treenausta ulkomailla, josta inspiroituneena pistin rakin kuntokuurille. Joka päivä oli useita tunteja liikuntaa ja hankin painovaljaat ja -pannan. Oli uintia, pyöräilyä, ylämäkijuoksua... Yhtä nopeasti kuin Bono oli pömpsähtänyt se myös kiinteytyi, ja oli suorastaan ihme, että löysät ihomakkarat eivät jääneet roikkumaan. Vuonna 2016 se oli lihavimmillaan ja jo seuraavan vuoden syksyllä melkoinen Schwarzenegger.

Lihapullaretkahduksen jälkeen en enää antanut rakin muuttua pullamössöksi. Bonolla oli vaikuttavat lihakset vielä 8-10-vuotiaana, mutta nykyään ne ovat jo iän myötä kuihtuneet pois. Ja olkoon niin. Sporttisen nuoruuden ansiosta Bono on yhä vanhuksena hyvässä peruskunnossa. En enää laita sitä tekemään mitään raskasta liikuntaa, ja hitaat köpöttelylenkit pitävät sen tyytyväisenä.

Bono täytti 12v

 Tänään on Bonon synttärit. Vanha ukkeli täytti 12 vuotta, mikä on isolle koiralle jo korkea ikä. Koko tätä aikaa Bono ei kuitenkaan ole viettänyt kanssani, koska hän oli 3-vuotias kun hankin hänet. Valitettavasti en voi väittää ettei ikä näkyisi missään, mutta on hän silti ihan ookoossa kondiksessa ja tuskin on vielä hetkeen kupsahtamassa. Mitään rasittavaa liikuntaa ei enää harrasteta, päivän liikunta rajoittuu rauhallisiin köpöttelylenkkeihin. Lihakset ovat surkastuneet ja etenkin hajuaisti on kadonnut lähes täysin, myös kuulo on heikentynyt. Pakostakin sitä harva se päivä miettii milloinkohan se viimeinen päivä on edessä ja kuinka suunta on tästä eteenpäin vain alaspäin. On vaikeaa hyväksyä ja luopua, mutta onneksi tämä ei ole ihan heti edessä.

Huvin vuoksi laitan tähän mukaan aiemmat synttärikuvat. Aloin varsinaisesti juhlistaa Bonon synttäreitä vasta kun hän oli 8-vuotias, mutta en sen jälkeenkään ole mitenkään erityisemmin juhlistanut asiaa, kunhan jotain tavallista herkumpaa olisi tarjolla.

11v

10v

9v

8v