Onko hurjasusi palannut?

Uusimman TIME-lehden kannessa oleva "hurjasusi" Remus © Robert Clark / TIME

Sosiaalinen media pursuaa uutisia ja videoita jälleensyntyneistä hurjasusista. Onko yli 10 000 vuotta sitten kadonnut hurjasusi oikeasti saatu henkiin uusimman teknologian avulla, Jurassic Parkin tapaan? Valitettavasti lyhyt ja tylsä vastaus on ei.

Kaksi kuuden kuukauden ikäistä pentua, Romulus ja Remus, sekä kahden kuukauden ikäinen Khaleesi ovat Colossal Biosciences -yrityksen luomuksia. Colossal on kovaan ääneen julistanut aikovansa tuoda mammutin, pussihukan ja dodon takaisin elävien kirjoihin. Olin joskus aiemmin selaillut heidän sivujaan, mutta en oikeasti uskonut yrityksen pääsevän puusta pitkälle. Jo vuosikymmenten ajan mammuttien ja pussihukkien kloonaamisesta on jankutettu joka ikinen kerta kun näistä eläimistä on ollut puhetta, mutta tuloksia ei ole näkynyt. En odottanut tämänkään yrityksen saavan oikeasti mitään aikaan. Mutta nyt heillä onkin jotain näytettävää.

Ihan ensimmäisenä kiinnitin huomiota näiden eläinten väriin. Colossal on julkaissut kuvia ja videoita pennuista hyvin nuorina, joista näkee, että ne ovat olleet valkoisia jo syntymästään asti. Sudet eivät synny valkoisina, eivät edes arktiset sudet. Arktisten susien pennut ovat likaisen harmaita syntyessään, ja tämä väri maastoutuu hyvin pesää vasten. Sen sijaan koirat voivat syntyä valkoisina, ja kun myös näin kuvia teinihurjasusista, joilla oli vaaleanpunaiseen vivahtavia kirsuja ja vähäkarvaiset korvien sisäpuolet (näkyykö videoilla myös yläpurentaa?), olin varma, että nämä eläimet ovat oikeasti koirasusia.

Arktisen suden pentu Berliinin eläintarhassa © Birhanb / Wikimedia Commons

Kolmen kuukauden ikäinen Romulus © Colossal Biosciences

Olin osittain oikeassa. The New Yorker -lehden artikkelissa kerrottiin näin:
  "Tärkeiden pigmenttigeenien variaatioiden perusteella tutkijat pystyivät päättelemään, että hurjasusilla - kuten Game of Thronesin Ghostilla - oli hyvin vaaleat turkit. Mutta nämä geenit, jotka määräsivät turkin värin toivat ongelman: ne kantoivat mukanaan riskin sokeudelle ja kuuroudelle... Joten ryhmä päätti muokata eri geenin, joka koirilla toimii myös vaalean turkin koodina. Tämä ehkä tekee eläimestä vähemmän aidon, mutta se olisi parempi vaihtoehto uusille otuksille."
Olen tästä päätöksestä hämmentynyt, sillä ensinnäkin arktisten susien valkoisuus ei aiheuta mitään terveysriskejä. Tuskin menneisyydenkään eläimet olivat väritykseltään sellaisia, että ne olivat alttiita sokeudelle ja kuuroudelle - luonto olisi yksinkertaisesti karsinut tällaiset yksilöt pois. Koirilla sen sijaan on useita geenejä, jotka aiheuttavat valkoisuutta, ja osa niistä on terveydelle haitallisia. Jos värin olisi pakko olla valkoinen (kuinkahan paljon kuuluisan Ghostin vetovoimalla oli osuutta tähän päätökseen?), niin minkä ihmeen takia väritystä ei hankittu valkoisilta susilta?

On muitakin syitä miksi näiden hurjasusien aitous on kyseenalaista, ja eläinten mainostaminen hurjasusina on hyvin harhaanjohtavaa, jopa valehtelua. TIME:n artikkelissa kerrotaan:
"Kuten muillakin koiraeläimillä, sudella on noin 19 000 geeniä. Hurjasusien luominen vaati vain 20 muokkausta 14 harmaasuden geeniin, mutta noista muokkauksista nousi joukko eroavaisuuksia, kuten Romuluksen ja Remuksen valkoinen väri, suurempi koko, vahvemmat olat, leveämpi pää, suuremmat hampaat ja leuat, lihaksikkaammat jalat, sekä tyypilliset äännähdykset, etenkin ulvonta ja vingunta... Tutkijat uudelleenkirjoittivat 14 avaingeeniä solujen ytimissä, jotta ne mätsäisivät hurjasusien geenien kanssa; yhtään hurjasuden DNA:ta ei oikeasti liitetty harmaasuden genomiin."
Nämä eläimet ovat siis geenimanipuloituja harmaasusia koiran värityksellä, oikeasti niissä ei ole yhtään hurjasutta. Muokatut geenit ovat keskittyneet eläinten ulkonäköön, vaikka hurjasusi on varmasti ollut uniikki muillakin tavoilla (käyttäytyminen, lisääntyminen, ruuansulatus...?). Kuvitelkaapa jos alle prosentti simpanssin geeneistä muokattaisiin ihmisen vastaaviksi, olisiko lopputulos ihminen? Ei taatusti.

Colossalin eläimet ovat myös täysin keskenkasvuisia. Katsotaan niiden pään leveyksiä ja jalkojen lihaksia sitten kun ne ovat kolmevuotiaita. Yrityksen olisi kannattanut malttaa odottaa eläinten täysi-ikäistymistä, sillä tällä hetkellä ne eivät kaikessa honkkeliudessaan ole edustavan näköisiä, ja on vaikeaa arvioida miltä ne näyttävät aikuisina. TIME-lehden kannessa teinisuden jalkojen kasvupatit pistävät pahasti silmään.

Tiedemaailma ei myöskään ole yksimielinen siitä kuinka läheistä sukua nykysusi oli hurjasudelle. Lajin aiempi latinankielinen nimi Canis dirus on muutettu Aenocyon dirukseksi. Vuonna 2021 julkaistussa tutkimuksessa ei löydetty todisteita siitä, että hurjasusi olisi lisääntynyt suden tai kojootin kanssa. Kenties se oli niin kaukaista sukua ettei kyennyt siihen. Tällä ei olisi väliä jos nykyeläimen DNA olisi kokonaan tai osittain korvattu aidolla hurjasuden DNA:lla, mutta näinhän ei tehty.

Valitettavasti tuntuu, että Colossal keskittyy hyvin paljon näyttävyyteen ja julkisuuteen. Heidän videoissaan on paljon tietokonegrafiikkaa ja toiminnallisia leikkauksia, jotta yksinkertaistenkin katsojien mielenkiinto pysyisi yllä. Haastatteluissa mainitaan Game of Thrones nolostuttavan monta kertaa - ei ihmekään, supersuositun sarjan julkisuudella ratsastamisen lisäksi itse George R.R. Martin on sijoittanut paljon rahaa yritykseen. Colossal on loppujen lopuksi yritys, jonka tarkoitus on tehdä rahaa. Jollakin on maksettava yrityksen tilat, teknologia ja työntekijöiden palkat. Hurjasusien vilauttelu parrasvaloissa lisää ihmisten kiinnostusta yritystä kohtaan ja varmaankin houkuttelee uusia sijoittajia avaamaan lompakkojaan.

Ehkä Colossal saa tulevaisuudessa jotain vielä vaikuttavampaa aikaan. Heidän käyttämä teknologia on ehdottomasti kiinnostavaa ja mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, enkä puhu pelkästään sukupuuton peruuttamisesta. Tulevaisuudessa voi olla mahdollista yksinkertaisesti korvata geneettisiä sairauksia aiheuttavia geenejä terveillä versiolla, tai tuoda uusia geenejä sisäsiittoisuudesta kärsiviin uhanalaisiin lajeihin. Jään seuraamaan mielenkiinnolla mitä Colossal tekee tulevaisuudessa, mutta pakko myöntää, että tämä stuntti on mielestäni mauton, tahallaan harhaanjohtava ja luo epäluottamusta heitä kohtaan.

Ainakin toisella uroksista on liian lyhyt alaleuka © Colossal Biosciences

Kesy susi Wags

Kolmen ja puolen kuukauden ikäinen Wags

 Tämä juttu on tiivistelmä kirjassa The Wolves of Mount McKinley (Adolph Murie, 1944) mainitusta tapauksesta. Kuten aina suosittelen ostamaan kirjan, mikäli haluaa lukea aiheesta enemmän, mutta koska kirjaa ei ole suomennettu haluan tarjota siitä jotain tietoa saataville. Wagsin tapaus voi kenties luoda ajatuksia siitä miten koirat on voitu alunperin kesyttää.

Adolph Murie oli ensimmäinen tutkija, joka seurasi susien elämää niiden luonnollisissa oloissa. Alaskassa, Denalin kansallispuistossa hänen tehtävänä oli seurata etenkin susien ja ohutsarvilampaiden vuorovaikutusta. Kansallispuistossa oli ennen säännöllisesti hävitetty petoja, sillä niitä pidettiin uhkana riistalle. Murien tutkimukset kuitenkin todistivat, etteivät sudet olleet suuri uhka ohutsarvilammaskannalle ja susien hävittäminen lopetettiin.

Adolph Murien tytär, Gail

Murien perhe

Jotta Murie voisi tutustua suden luonteeseen ja sudenpennun kehitykseen mahdollisimman hyvin hän päätti varastaa pennun kasvatikseen. 15. toukokuuta 1940 hän otti yhden noin viikon ikäisen naaraspennun sudenpesästä. Pentu oli vielä sokea ja sen silmät aukesivat 23. toukokuuta. Pentu suostui pulloruokintaan ongelmitta ja kesäkuun 2. päivänä maitoa alettiin tarjota lautaselta. Kesäkuun aikoihin pentu pystyi myös hieman horjuen kävelemään ja myös sen sisarukset olivat alkaneet tallustella pesän ulkopuolella. Kesäkuun 25. päivänä Murie antoi pennulle ensimmäistä kertaa oravan syötäväksi. Pentu söi siitä hännänpään, etujalat, olkapään, kylkiluut ja sisäelimet.

Pentu oli erittäin ystävällinen ja sai jatkuvan hännän heilumisen ansiosta nimekseen Wags. Se ei aristellut vieraita ja yleensä lähestyi heitä ja antoi heidän silittää. Sitä pidettiin yleensä ketjussa keittiön oveen kiinnitettynä ja lähes joka päivä se sai juosta pihalla vapaana.

Vasen: Wags noin viikon ikäisenä, heti seuraavana päivänä pesästä oton jälkeen. Oikea: Kolmen viikon ikäisenä.

Kesällä Wagsin sukulaiset tulivat monesti vierailemaan Murien mökin lähettyville ja joskus pihaan asti. 11. elokuuta, seitsemän aikaan aamulla Murie näki mustan naarassuden vain muutaman metrin päässä kytketystä pennusta. Susi tuli samana iltana uudestaan ja Murie havahtui pennun vikinään. Nähdessään Murien susi lähti kulkemaan hitaasti pois, mutta kääntyi monta kertaa katsomaan taakseen, pennun vinkuessa ja hyppiessä ketjua vasten.

Kesän loppupuolella Wags alkoi hammastella ihmisten käsiä, ja vaikka se ei purrut kovaa alkoi Murie leikkiä sen kanssa hanskat päällä. Seuraavan vuoden keväällä tämä ärsyttävä tapa oli jo alkanut loppua. Pentuna Wags tuli kutsuttaessa Murien luokse, mutta syksyllä se alkoi hieman vastustella ketjuun sitomista.

Wags oli todella ystävällinen myös koirille. Kirjassa mainitaan etenkin huskyn urospentu, joka marraskuun alussa oli puolet Wagsia pienempi. Wags leikki hyvin hellästi pennun kanssa lähes päivittäin. Wagsin syödessä luita huskypentu saattoi tulla vaatimaan luita itselleen, jolloin paljon vahvempi Wags perääntyi ja luovutti luut. Huskyn kuroessa kiinni kaksikon kokoeroa Wags yhä alistui ja väisteli huskyn ärinöitä.

Wags ja koiranpentu

Keväällä 1941 Murien oli töidensä vuoksi  jätettävä Wags kansallispuiston pääkonttorin hoidettavaksi. Uudessa ympäristössä Wags oli levoton. Murie kävi vielä samana kesänä katsomassa Wagsiä ja susi aina tunnisti hänet.

Vuoden 1942 helmikuussa Murie sai kansallispuiston valvoja Frank Beeniltä kirjeen, jossa kerrottin myös Wagsin kuulumisista. Wags sai liikuntaa koirille tarkoitetussa juoksuvaijerissa, jonka se oli kahdesti onnistunut hajottamaan. Se oli yhtä ystävällinen kuin muutkin koirat. Saman vuoden huhtikuussa Been kirjoitti muistiinpanoja Wagsin kiima-ajan käyttäytymisestä. Been hämmästeli kuinka kiltti Wags oli yhä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Eräänä iltana kun Wagsiä oli siirretty juoksutusvaijerista takaisin ulkohäkkiin susi yllättäen tarttui taluttajansa hihaan kiinni, joka repeytyi irti. Kansallispuiston työntekijät uskoivat käytöksen johtuneen Wagsin kiima-ajasta, eikä vastaavaa ollut tapahtunut sittemmin. Wagsiä ei enää haluttu kuljettaa edestakaisin juoksutusvaijerista häkkiin, joten sille tehtiin oma, pidempi juoksutusvaijeri, jossa se sai olla kaiken aikaa.

Ystävällisen Wagsin yllättävältä vaikuttava muutos ei kuitenkaan ole kovin yllättävää, sillä kiima-aikaan sudet muuttuvat hyvin reviiritietoisiksi, äkkipikaisiksi ja ärtyneiksi hormoonihirviöiksi. Tätä ilmiötä kutsutaan nimellä winter wolf syndrome ja sen vakavuus on yksilöllistä. Kiima-ajan loputtua susi palautuu takaisin normaaliksi itsekseen. Todennäköisesti kiima-ajan käytösmuutokset ovat johtaneet sitkeisiin ennakkoluuloihin lemmikkinä pidettäviä "epäluotettavia" susia ja koirasusia vastaan.

En ole löytänyt tietoa mitä Wagsille tapahtui myöhemmin.

Samurai Tiger: Akita karhumetsällä

Olen viimeaikoina lukenut Martha Sherrillin kirjaa Dog Man: An Uncommon Life on a Faraway Mountain, joka kertoo akitarodun pelastaneesta Morie Sawataishista, hänen perheestään ja koiristaan. Toisen maailmansodan jälkeen akitoja oli jäljellä vain 16. Moni niistä oli sekarotuisia ja ulkomuodoiltaan puutteellisia, eivätkä kasvattajat olleet yhteisymmärryksessä mihin suuntaan rotua pitäisi viedä. Morie ei ennen ollut koiraihminen, mutta kuullessaan rodun ahdingosta hän alkoi 30-vuotiaana kasvattaa koiria ja pikkuhiljaa koirista tuli hänen elämänsä keskipiste.Tällä intohimolla ja pakkomielteellä oli kuitenkin hintansa. Morie ei laittanut läheskään samaa vaivaa omien lapsiensa kasvatukseen ja jotta Morien unelma maaseutuelämästä toteutuisi oli hänen vaimonsa Kitakon unelma kaupunkielämästä uhrattava. Koirankasvatuksen lisäksi kirja kertoo Toisen maailmansodan jälkeisestä Japanista, metsästyksestä, sekä oman elämänsuunnan löytämisestä.

Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kerron tässä artikkelissa kirjassa esiintyvästä koirasta, Samurai Tigeristä. Mikäli kielipää vain riittää ja aihe kiinnostaa, niin suosittelen kirjan lukemista englanniksi. Samurai Tiger on vain yksi monista kirjassa mainituista koirista. Koirien nimet on ilmeisesti käännetty englanniksi. (MUOKKAUS: Koiran alkuperäinen nimi oli Datetora Go)

Morie hankki ensimmäisen koiransa vuonna 1944. 60- ja 70-luvulle mentäessä hän oli kasvattanut jo lukuisia akitasukupolvia ja koirien ulkonäkö oli yhtenäistynyt - luppakorvia, löysää nahkaa, pitkiä kuonoja ja muita epätoivottuja ominaisuuksia esiintyi yhä harvemmin. Mutta Morie oli silti tyytymätön koiriinsa. Hänen mielestään akitojen vaistot heikentyivät sukupolvi sukupolvelta. Pelkkä ulkonäkö ei koskaan ollut tärkeintä Morielle, vaan hän käytti haluamistaan ominaisuuksista sanaa "kishoo". Hänen keksimänsä sana tarkoitti koiran älykkyyttä, eloisuutta, energiaa, tarkkoja aisteja ja valppautta. "Se on luonteenpiirre, omanlaista vahvuutta ja elinvoimaa. Näitä sisäisiä ominaisuuksia on vaikeaa paikantaa, mutta sen voi nähdä katsomalla tarkasti koiran silmiin - sekä tarkkailemalla koiran reaktioita maailmalle." Morien kauneimmat koirat tuottivat lisää kauniita pentuja, jotka menestyivät näyttelyissä ja joita olisi ostettu kalliilla rahalla, mikäli Morie vain olisi suostunut myymään niitä. Mutta Morieta vaivasi kuinka niin passiiviset ja matalaenergiset koirat pystyivät menestymään näyttelyissä. Hän ei uskonut menneisyyden samuraiden huolisivan nykyisiä koiriaan.

Morie oli tutustunut vanhempaan matagimetsästäjään, Uesugiin, joka oli opettanut Morielle erämaataitoja. Morie oli vuodesta 1961 asti metsästänyt valkoisen narttukoiransa, Victory Princessin kanssa, mutta Victory oli tullut vanhaksi. Tarvittiin uusi metsästyskoira, mutta metsästykseen sopiva akita oli jo harvinainen. Vanhojen tarinoiden mukaan akitat metsästivät pareissa, mutta Morie käytti vain yhtä koiraa kerrallaan. Hänen kokemuksiensa mukaan koirat helposti tappelivat saaliista ja harjoittivat kaikenlaista dominanssipelleilyä, jolle ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Hyvä akita vaanisi karhua hitaasti, ruumis matalana kuin kissapedolla ja päästessään karhun lähelle kiertäisi sen toiselle puolelle ja pitäisi sen haukulla paikoillaan kunnes metsästäjä saapuisi paikalle. Koira estäisi karhun pakoyritykset ja joskus hyppäisi puremaan karhun niskaan.

Syksyllä 1967 Morie kuuli huhuja Odatessa sijaitsevasta pentueesta ja lähti katsomaan pentuja Uesugin kanssa. Pennut olivat mustavalkoisia ja niillä oli paksut turkit, mutta muuten ne eivät herättäneet Morien huomiota. Matagi väitti tietävänsä takuuvarman keinon selvittää mikä pennuista sopisi metsästykseen. Uesugi tarttui pentua nopeasti hännästä ja roikotti sitä ilmassa. Morie järkyttyi aluksi. Pentu taivutti selkäänsä ja ojensi jalkojaan. Uesugin mukaan tälläinen pentu olisi vahva. Uikuttava, rimpuloiva tai haukkuva pentu olisi heikko. Morie osti kaksi pentua tästä pentueesta, uroksen nimeltä Samurai Tiger ja nartun nimeltä Shogun Princess.

1973 Morie Sawataishi ja kaadettu sepelkarhu

Morie ei aluksi tiennyt tekisikö Samurai Tigeristä metsästys- vai näyttelykoiran. Hän ei uskonut saman koiran sopivan kumpaankin virkaan. Tigerin ollessa seitsemän kuukautta vanha Morie päätti kokeilla sorsanmetsästystä sen kanssa. Morie halusi aloittaa sorsanmetsästyksen koiran ollessa nuori, sillä akitat harvoin pitivät uimisesta. Koira piti myös totuttaa aseen paukkeeseen. Ensimmäisenä metsästyspäivänään Tiger pelkäsi laukauksia ja ei suostunut menemään veteen. Morie meni itse lampeen ja viimein Tiger seurasi perässä. Morien mukaan akitat eivät pitäneet sorsien hajusta ja siksi akitoja piti kouluttaa muita koiria enemmän kantamaan sorsia suussaan. Myös Tiger päästi sorsasta pian irti. Morie leikkasi sorsan maksan irti ja syötti sen Tigerille, jonka jälkeen koira ei enää epäröinyt noutaa sorsia vedestä.

Vaikka Morie ei uskonut metsästyskoiran menestyvän näyttelyissä hän uteliaisuuttaan ilmoitti kahdeksan kuukauden ikäisen Tigerin mukaan pieneen näyttelyyn. Koiran voitettua pentuluokan Morie ilmoitti koiran mukaan suureen näyttelyyn Odatessa, jossa oli mukana akitakasvattajia ympäri Japania. Morie halusi kuulla ihmisten rehellisen mielipiteen koirasta ja jäi itse pois näyttelystä. Hänet tunnistaessaan väki saattaisi suhtautua koiraan eri tavalla. Odaten näyttelyyn lähtikin Tigerin kanssa Morien nuori poika Mamoru. Näyttelyssä kaikki ihastelivat Tigeria, jonka lihakset näkyivät selvästi turkin alta ja jonka tynnyrimäinen rinta antoi ylpeän vaikutelman. Näyttelykehään astuessaan koira virtsasi maahan reviirimerkiksi ja murisi muille koirille niin vakuuttavasti, että koirien taluttajat perääntyivät. Tiger voitti Odaten pentuluokan ja myöhemmin syksyllä palasi voittamaan nuorien koirien luokan.

Samurai Tiger pääsi ensimmäistä kertaa karhumetsälle kaksivuotiaana. Uesugi, jolla oli kansallispuiston myöntämä elinikäinen lupa metsästää missä vain milloin vain, ilmestyi keskellä joulukuuta yöllä Morien ovelle. Uesugi oli löytänyt karhun talvihorrospesän läheiseltä vuorelta ja halusi lähteä metsälle heti aamulla. 2-3 päivää kestävälle retkelle otettiin mukaan riisipalloja ja kuivattua silliä.

Uesugi elätti itsensä paljolti karhunmetsästyksellä ja metsästi aina yksin, paitsi nyt. Uesugi oli yksi viimeisiä jäljellä olevia matageja ja jälkikäteen Morie alkoi uskoa Uesugin halunneen tietojensa ja taitojensa jäävän elämään vielä hänen kuoltuaan. Hänen oma poika ei halunnut olla matagi ja Uesugi pelkäsi ettei jonain päivänä matageja olisi enää olemassa. Uesugin aseena oli murata, yhdesti laukeava kivääri. Hän uskoi yhden laukauksen olevan riittävä metsällä ja tekevän metsästyksestä saaliille reilun. Karhun ammuttuaan hän yleensä leikkasi arvokkaan sappirakon itselleen ja laskeutui vuorilta lähimpään kylään, jossa hän myi karhun ruumiin. Ostajalle piirrettiin kartta ruumiin sijainnista.

Metsästyspäivänä Morie luotti Uesugin jäljestyskykyihin. Samurai Tiger oli otettu mukaan, mutta se ei ollut koskaan edes haistanut karhun hajua, joten jäljestyksessä siitä ei ollut apua. Vuorella olevan vesiputouksen lähellä oli vanhan tammen ontto kanto. Kannon kolo näytti pieneltä, mutta Uesugi oli varma karhun olevan sisällä. Miehet seisoivat kannon kummallakin puolen. Uesugi heilutti öljyistä liinaa kannon kolon edessä, sytytti liinan tuleen ja laittoi sen koloon. Uesugi kyykistyi puukko kädessä odottamaan kannon viereen ja Morie siirtyi kannon eteen aseen kanssa. Morien olisi ammuttava karhua päähän heti sen ilmestyessä kolosta. Sekunnit kuluivat ja Morieta alkoi heikottaa, mutta hänen takanaan ollut Samurai Tiger odotti rauhallisesti. Yhtäkkiä koko karhu oli tullut kannosta ulos ja Morie ampui sitä, hän ei ehtinyt edes tähdätä päähän. Ammuttu karhu pakeni yhtä nopeasti takaisin kantoon, jonka sisälle se kuoli. Miehillä kesti tuntikausia saada kanto auki. Kun karhu oli viimein saatu kannosta Uesugi syötti sen verta Samurai Tigerille. "Se sai aikaan jotain voimakasta koiran sisällä. Sen jälkeen oli kuin koira olisi seurannut hajua maailman ääriin asti saadakseen maistaa sitä uudelleen."

Vuoden 1974 alussa Morie ja Tiger olivat jo metsästäneet kymmenen karhua yhdessä. Moriesta oli tullut alueellaan maineikas karhunmetsästäjä ja myös hänelle oli myönnetty lupa metsästää vuoden ympäri. Samurai Tiger oli erittäin sitkeä metsästyskoira. Kerran koira oli kadonnut metsään jäljittämään karhua kolmeksi päiväksi, kunnes Morie oli lopulta kuronut heidän välisen välimatkan kiinni.

Loppuvuodesta 1974 Uesugi tuli jälleen kyläilemään ja ilmoitti nähneensä suuren karhun vuoren harjanteella. Karhu asettuisi pian talviunille, jolloin sen löytäminen olisi hankalampaa. Jahtiin otettiin mukaan myös paikallinen tarkka-ampuja Den Nakagawa. Kolme miestä ja koira asettuivat Kurikoman vuorelle yön ajaksi telttailemaan. Aamulla vapaaksi päästetty Samurai Tiger alkoi jäljittää karhua ja miehet seurasivat sen perässä. Kun miehet löysivät hurjasti haukkuvan Tigerin koira oli noin 15 metriä heidän yläpuolellaan jyrkänteellä, jossa se oli ahdistanut karhun vuoren seinämää vasten. Morie ampui karhua kylkeen, mutta karhu ei kuollut ja hurjistui entisestään. Karhun haavoittumisesta ja isäntänsä läheisyydestä rohkaistunut Tiger hyökki karhua kohti, joka läimi pitkillä kynsillään ilmaa. Tiger sai usean iskun päähänsä. Morie oli oppinut Uesugilta yhden laukauksen aatteen, mutta koiransa takia ampui karhua uudestaan. Tiger liukastui jyrkänteeltä ja tippui pitkän matkan laskeutuen päälleen.

Uesugi ja Nakagawa kantoivat karhun vuorelta alas. Samurai Tiger oli liian heikko liikkuakseen ja Morie kantoi koiran olallaan kotiin. Kotimatka kesti koko päivän. Kotona Tiger laitettiin sen ulkotarhaan ja jätettiin kuolemaan. Morie ei uskonut mitään olevan tehtävissä, mutta hän ei myöskään uskonut koirien lopetukseen. Hän ei koskaan lopettanut koiriaan. Miehet ryhtyivät ryyppäämään ja kävivät yhä uudestaan läpi metsästyksen vaiheita, sekä ylistivät Samurai Tigeriä. Puheenaiheet vaihtuivat välillä sotamuisteluihin. Kukaan miehistä ei ollut halukas menemään katsomaan Tigeriä, jonka uskottiin olevan kuolemassa ja kenties vaarallinen. Juomista kesti useampi päivä. Ainoastaan Morien vaimo, jota miesten käytös ihmetytti, kävi Tigerin luona hoitamassa sitä. Kitako pesi koiran haavoja ja antoi sille vettä ja ruokaa. Kahden viikon ajan Tiger pystyi syömään, mutta oli liian heikko noustakseen ylös. Kesti noin kuukausi kunnes Tiger viimein kuoli. Eräänä aamuna Kitako löysi itkevän miehensä ulkotarhasta Tiger sylissään. Koko päivä kului surutyössä. Samurai Tigerille järjestettiin näyttävät hautajaiset, joihin osallistui paljon väkeä pappia myöten.

"Sanotaan, että elämän aikana saa vain yhden Samurai Tigeriin verrattavan koiran. Hän inspiroi minua ja palkitsi kaikki vuosikausien mittaiset vaivani. Hän oli niin luonnollinen, karu ja turmeltumaton. Minulle hän edusti kaikkea, mitä toivoin koiralta. Ja hänellä oli kaikki ominaisuudet, joita toivon jonain päivänä näkeväni itsessäni."

Frank Glaserin valjakossa vetävät koirasudet

Buster, Queenie ja Frank Glaser vuonna 1938.

Olen kauan halunnut kirjoittaa työtä tekevistä koirasusista jotain, mutta aihe on yllättävän laaja ja kirjoitan nyt vain pienen palasen siitä. Kirjoittamista on hidastanut myös se, että rikoin muistitikkuni, johon olin kerännyt materiaalia aiheesta. Nyt muuton jälkeen en edes tiedä missä tikku voisi olla, en muista nähneeni sitä enää tietyn pisteen jälkeen pakatessa. Voin sanoa, että vituttaa, koska kyseinen tikku sisälsi kaikenlaista tärkeää matskua yli viiden vuoden ajalta. Mutta asiaan.

Luin vähän aikaa sitten mahtavan kirjan Alaska's Wolf Man, jonka on kirjoittanut Jim Rearden, perustuen hänen keskusteluihin Frank Glaserin kanssa, sekä Glaserin päiväkirjoihin ja kirjeisiin. Kirja kertoo Frank Glaserin edesottamuksista Alaskassa vuosina 1915-1955. Glaser oli elämänsä aikana ravintoloille ja työmiehille lihaa myynyt metsästäjä, ansastaja, tavernan omistaja, musheri ja valtion palkkaama petoeläinten hävittäjä. Häntä pidettiin yhtenä aikansa parhaimpana susiasiantuntijana. Susista maksettiin hänelle tapporahaa, mutta hän myös ihaili näitä eläimiä suuresti, monesti kutsuen niitä metsän herrasmiehiksi. Glaserin ehdoton valinta omiksi rekikoirikseen olivat koirasudet, joita hän kasvatti usean sukupolven verran. Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kokoan tähän tiivistelmän kirjan annista tämän aiheen suhteen. Mikäli englannintaito riittää suosittelen ehdottomasti koko kirjan lukemista, sillä en mainitse läheskään kaikkea tästä rajatusta aiheesta. Koirasusien lisäksi se käsittelee monipuolisesti elämää ja metsästystä erämaassa, sekä kiinnittää paljon huomiota eri eläinlajien käyttäytymiseen.

Marraskuussa 1926 Savage Riverillä Glaserin sileäreunaiseen jalkaloukkuun oli jäänyt noin kuusikuukautinen musta urossusi. Loukku ei normaalisti pitelisi sutta, mutta tällä kertaa susi oli jäänyt jalastaan kiinni juuri sopivasti eikä ollut vahingoittunut. Suden tuijottaessa Glaseria mies ihaili eläimen rohkeutta ja päätti ottaa sen itselleen. Glaser oli aiemmin pyydystänyt kettuja jalkaloukulla ja pystynyt tuomaan eläimet elävinä kotiin lyömällä niitä kepillä kirsuun, joka sai ne tajuttomiksi. Tämä susi oli kuitenkin liian vikkelä Glaserille, joten hän otti avukseen toisen kepin, johon susi sai iskeä hampaansa. Suden purressa keppiä Glaserilla oli tilaisuus iskeä sitä toisella kepillä kirsuun, jolloin susi vaipui hetkeksi tajuttomaksi. Mies sitoi suden leuat ja jalat ja kantoi suden kotiinsa, jossa sille laitettiin panta ja se kytkettiin koirankoppiin. Heti kun Glaser sai vapautettua suden leuat ja jalat eläin ampaisi rakettina koirankoppiin piiloon. Aluksi susi pysyi päivisin kopin suojassa ja yön tullen tuli syömään sille jätettyä ruokaa ja vettä.  Susi lopetti ärhentelyt nopeasti ja jo parin päivän sisällä Glaser pystyi vetämään sen kopistaan ulos ja käsitellä sitä pelkäämättä puremista. Kaupungissa käydessään Glaser ei uskaltanut jättää sutta yksin. Hän valjasti koiransa ensin ja viimeisenä lisäsi suden pyöräkoiran paikalle, eli heti reen eteen. Susi ei vetänyt kunnolla ja innostui vetämään vain kun näki edessään karibuja. Muutoin se tuntui alistuvan kohtaloonsa. En ole nähnyt mainintaa saiko susi koskaan omaa nimeä.

Frank Glaser (X:n alla) kaatamiensa susien kanssa inuuittikylässä vuonna 1948.

Helmikuussa 1927 susi sidottiin kiimassa olevan Nellie -malamuutin viereen ja narttu oli pian kantavana. Maaliskuun loppupuolella syntyi viisi pentua. Neljä harmaata urosta olivat Buster, Kobuk, Wolf ja Denali. Ainut naaras oli Queenie ja se oli musta valkoisella rinnalla ja kurkulla. Glaser piti koko pentueen itsellään. Susi ja Nellie saivat toisen pentueen seuraavana vuonna. Kun Queenie oli 2-vuotias se astutettiin ansastaja Bill Greenin omistamalla koirasudella, joka oli myös puoliksi susi ja puoliksi malamuutti. Queenien pentueessa oli 13 pentua, joista Glaser piti urokset nimiltään Kenai, Yukon ja Wolf. Vuosien 1926-1937 aikana Glaserilla oli yhtäaikaisesti 7-11 koirasutta, joista suurin osa oli puolisusia, osa 3/4 tai 1/4 susia. Lähes kaikki olivat uroksia, sillä kiimaiset nartut aiheuttivat valjakossa kaaosta. Kuitenkin hänen narttunsa eivät antaneet sukulaistensa astua itseään. Mikäli valjakon urokset lähestyivät kiimaista narttua se rähisi niille ja istui alas. Nartut hyväksyivät vieraat urokset heti.

Ennen koirasusiaan Glaser oli kymmenen vuoden ajan valjakkoillut huskyillä ja malamuuteilla. Hänen mielestään koirasudet olivat selkeästi parempia rekikoiria. Ne olivat vahvempia, kestävämpiä ja niiden tassut olivat kovempia. Hänen koirasutensa pystyivät kävelemään päiväkausia olotiloissa, joissa tavalliset koirat olisivat rikkoneet anturansa. Ne oppivat nopeasti ja auttoivat myös metsästysreissuilla kantamalla painavia reppuja selissään, sekä ajoivat karhuja ja hirviä Glaserin ammuttaviksi. Kerran Glaser ampui noin 90 metrin päässä olleen suden. Puolisusi Queenie oli mukana kun hän haki suden raadon. Glaser heitti suden olalleen ja pysähtyi ihmettelemään kuulemaansa hampaiden kalinaa, luullen Queenien purevan ruumista. Susi ei ollutkaan kuollut, vaan se oli tarttunut miehen housunlahkeeseen kiinni ja ravisti päätään. Glaser oli jättänyt kiväärinsä mökilleen. Hän heilautti suden päältään ja kalautti sitä puukalikalla päähän, jolloin Queenie hyökkäsi repimään suden kurkun auki. Luoti oli vain raapaissut suden kalloa.

Ensimmäisen pentueen ainut narttu, Queenie, oli Glaserin paras koira ja valjakon johtaja 12 vuoden ajan. Se oppi muita nopeammin ja vältti konflikteja. Muiden haastaessa riitaa se väistyi. Queenie oli myös pentueen hellyydenkipein, mutta vain omistajansa kanssa. Se antoi vieraiden ihmisten silittää itseään, vaikka selvästi ei nauttinut siitä. Se kuitenkin piti pienistä lapsista. Kun Glaser lähti vierailulle isänsä luo Seattleen hän otti Queenien ja Busterin mukaansa. Seattlessa ne olivat tarhassa kytkettyinä koirankoppeihin. Kerran Glaser unohti sulkea tarhan oven ja hetkeä myöhemmin näki pienen, noin nelivuotiaan tytön nykimässä Queenieta korvista ulos kopistaan. Mies juoksi kauhuissaan paikalle, mutta Queenie nuolikin tytön naamaa iloisesti. Vierailun ajan tyttö kävi monesti koiran luona ja sai jopa ratsastaa sillä.

Queenien ja muiden pentujen koulutus alkoi niiden ollessa neljä tai viisi kuukautta vanhoja, niiden vetäessä tyhjää rekeä ruohikolla. Kahdeksan kuukauden ikäisinä ne valjastettiin emonsa Nellien ohjattaviksi. Queenie oppi oikean ja vasemman eron jo kahden tälläisen harjoituksen jälkeen. Seuraavana vuonna Queenie oli jo parempi johtokoira kuin emonsa ja oli yleensä yksin johdossa. Queenie ymmärsi kääntyä takaisin huomatessaan isäntänsä tippuneen reen kyydistä, sekä isäntänsä pyynnöstä saattoi hylätä vanhan reitin ja avata uuden reitin umpihankeen. Mikäli maasto vain salli, Queenie juoksi suden tavoin mahdollisen suoraa linjaa. Hankalassa maastossa se otti harkitsevasti muutamia askelia sivuttain kumpaankin suuntaan, kunnes valitsi helpoimmalta tuntuvan reitin.

Queenie

Toukokuussa 1932 Glaser tarvitsi raakanahkaa rekensä korjaukseen. Hän jätti hirventaljan veteen pariksi päivää, jolloin karvat lähtivät siitä helposti. Hän naulasi karvattoman ja limaisen taljan puuhun ja alkoi leikata siitä paloja veitsellä. Hyttyset olivat purreet häntä niskaan ja hän raapi haavojaan hirvennahasta limaisilla käsillään. Yön aikana niska alkoi paisua ja seuraavien päivien aikana mies ei voinut enää syödä tai juoda normaalisti. Hän sinnitteli silti kahden viikon ajan, kunnes avasi niskapaiseensa partahöylällä. Tämän jälkeen hän siveli haavaan lähes kymmenen vuotta vanhasta purkista puhdasta jodia. Lääkäri myöhemmin kertoi puhtaan jodin olevan myrkyllistä. Kymmenen minuutin kuluttua huone alkoi pyöriä hänen silmissään ja hän menetti tajunsa. Herättyään hän ymmärsi tilansa vakavuuden. Glaser päästi seitsemän koirasuttaan vapaaksi ja aloitti niiden kanssa vaivalloisen vaelluksen lähimpään kaupunkiin, Healyyn, johon oli noin 30 kilometrin matka. Hänellä ei ollut voimia kantaa kivääriä, mutta koirat pitivät hänet turvassa mahdollisilta karhuilta. Koirat tuntuivat ymmärtävän isäntänsä hädän ja käyttäytyivät rauhallisemmin ja huolestuneemmin kuin yleensä. Perillä Healyssä lääkäri kertoi jodin lähestyneen Glaserin selkäydintä ja ilman hoitoa hän olisi kuollut parissa päivässä.

Koirasusien kanssa oli kuitenkin vaikeutensa. Ne tuntuivat menettävän järkensä karibuja nähdessään, jolloin mikään ei pidellyt niitä ja Glaser päätyi monta kertaa hankeen. Reki löytyi myöhemmin puiden väliin jämähtäneenä. Glaser kuitenkin sai tämän pahan tavan taltutettua kiinnittämällä ylimääräisen köyden johtokoiriin, jolla kamppasi koirat nurin niiden lähtiessä karibujen perään. Lumipalloefektinä kaikki koirat tömähtivät hankeen reki niskassaan. Tätä tarvitsi tehdä pari kertaa, jonka jälkeen koirat eivät enää kiinnittäneet karibuihin huomiota. Koirasudet olivat myös herkkiä otuksia, joita ei kuka tahansa voinut ajaa valjakolla. Niille oli vaikea, lähes mahdotonta löytää toista hoitajaa, joten Glaser vietti niiden kanssa suurimman osan ajastaan.

Glaserin ainut ongelmallinen koirasusi oli Kenai. Kenai oli Queenien ja toisen puolisuden harmaa poika. Aikuisena se oli Glaserin suurin koira, painaen noin 70 kiloa. Glaser piti koiraa viiden vuoden ajan, joka vuosi vannoen ettei koira tulisi juoksemaan valjakossa seuraavana vuonna. Kenaita oli vaikea ymmärtää. Se oli yhtäaikaisesti ystävällinen ja pelleilevä, hyvä työntekijä ja väkivahva johtokoira, mutta myös arvaamaton ja toisten koirien kiusaaja ja tappaja. Kenai ei suostunut toimimaan muuna kuin johtokoirana, missä se oli välillä erittäin hyvä ja välillä taas liian ankara muille koirille. Jos toinen koira teki virheen Kenai oli heti sen kuonossa kiinni. Turhautuessaan se saattoi nostaa toisena johtokoirana toimivan suuren emonsa, Queenien ilmaan ja kantaa sitä kuin rättiä. Kerran kaupungilla käydessä kaksi malamuuttia hyökkäsi Kenain kimppuun, mutta se kirjaimellisesti suolisti ne hetkessä. Toisaalta kaupungissa asunut bostoninterrieri sai monesti tulla puremaan Kenain jalkoja, mikä vaikutti vain huvittavan sitä. Glaserilla oli suuria vaikeuksia lukea Kenain mielentiloja. Monta kertaa hän päästi Kenain vapaaksi ja käveli kivääri olalla sen kanssa metsään, aikeenaan päästää koira viimeiselle matkalle. Mutta Glaserilla ei ollut sydäntä ampua koiraansa ja koira sai taas seuraavana talvena uuden mahdollisuuden valjakossa.

Jostain syystä Kenai ei pitänyt siitä kun sille naurettiin. Kun Glaser rankaisi Kenaita vihaisilla sanoilla koira käveli jäykästi pois, harjakset pystyssä ja taakseen vilkuillen. Heti Glaserin kääntäessä selkänsä Kenai ryntäsi kaatamaan isäntänsä nurin. Näin tapahtui monesti ja joka kerta Glaser hypähti ylös nauraen ja nauru sai Kenain irvistämään kuin kivusta. Kerran Kenain ja Kobukin leikkiessä vapaana Glaser huomasi mökkinsä lähellä hirven ja ampui sitä. Hirvi lysähti, mutta juoksi sitten pöpelikön suojaan koirat perässään. Kun Glaser saavutti hirven olivat koirat sen kimpussa ja hän sai ammuttua sitä kaulaan. Koirat ryhtyivät heti repimään ja syömään hirveä, omistajansa kehuessa niitä, mutta Kenai ärisi isännälleen suojellen kaatoaan. Glaser alkoi jälleen nauraa, jolloin koira muuttui taas hyväntuuliseksi. Glaserin mielestä nauraminen ehkä nolostutti Kenaita, vaikka nykytieteen mukaan koirat eivät tunne häpeää. Kenai oli monessa muussakin tilanteessa arvaamaton isäntäänsä kohtaan. Kasvettuaan täysikasvuiseksi Kenai oli aamuisin muiden tavoin iloisesti ketjun päässä isäntäänsä vastassa, mutta saattoi yhtäkkiä muuttua täysin elekieleltään, tuijottaen keho matalana, häntä alhaalla ja harjas pystyssä. Se murisi ja luikki koppiinsa. Tämä häiritsi Glaseria ja hän veti koiran väkisin ulos ja silitti sitä ja hieroi sen korvia, mutta heti kun hän päästi irti koira luikki takaisin koppiin. Toisina päivinä Kenai oli täysin normaali koira, iloinen, sosiaalinen ja innokas. Glaser ei ikinä tiennyt mitä odottaa siltä.

Kenai

Denalin kansallispuiston (joka tuohon aikaan oli vielä McKinley eikä Denali) valvoja Harry Liek oli kauan ihastellut Kenaita ja oli halunnut ostaa sen. Joka kerta puistosta lähtiessä Kenai oli pannut parastaan ja heittäytynyt valjaitaan vasten. Glaser vakuutti hänelle ettei olisi myynyt koiraa edes pahimmalle vihamiehelleen. Keväällä 1934 Glaser oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja antoi Kenain kansallispuistoon ilmaiseksi, sillä ehdolla ettei sitä käytettäisi valjakossa. Mikäli sitä hätätilassa pitäisi käyttää tulisi se laittaa johtokoiraksi. Glaser uskoi Kenain sopivan siitoskoiraksi ja olevan kiva nähtävyys turisteille. Eräänä päivänä uusi työntekijä oli kielloista huolimatta laittanut Kenain pyöräkoiraksi. Kun hän käänsi selkänsä Kenai hyökkäsi viereisen koiran kimppuun. Työntekijä löi nuijalla Kenain tajuttomaksi ja raahasi sen takaisin tarhaan. Seuraavana päivänä mies päätti koulia Kenain lopettamaan tappelut toisten koirien kanssa. Hänen astuessa Kenain tarhaan ja kääntäessä selkänsä koira hyökkäsi, purren miestä niskaan ja repien tämän huppua. Toinen työntekijä ryntäsi apuun ja Kenai päätettiin lopettaa.

Glaser oli hyvä kouluttaja. Hän useaan otteeseen kommentoi muiden musherien liiallista voimankäyttöä koirien kanssa. Glaser itse oli jämäkkä, muttei julma. Hänen koirasutensa olivat herkempiä kuin tavalliset koirat, eikä niille saanut olla liian ankara. Vihainen äänensävy yleensä riitti ja koirat tiesivät aina mistä rangaistus tuli, eivätkä kantaneet siitä kaunaa. Hän mainitsi toisen ansastajan, jonka kolme koirasutta olivat hyökänneet omistajansa kimppuun ja mies hakkasi ne kuoliaiksi aisalla. Glaser uskoi miehen itse aiheuttaneen ongelmansa olemalla liian kovakourainen. Hän uskoi Kenain hyökänneen kansallispuiston työntekijän kimppuun koska mies oli edellisenä päivänä lyönyt koiraa. Kenain lopetus oli kuitenkin hänen mielestään oikea ratkaisu ja hän oli hyvillään siitä ettei hänen tarvinnut lopettaa koiraa itse.

Glaserin koirasusia käsitellään myös kirjoissa The Wolves of North America (S.P. Young/E.A. Goldman) ja The Wolves of Alaska: A Fact-based Saga (Jim Rearden). Jälkimmäinen on ilmaiseksi luettavissa netissä.

Koirien geenitestit, osa 2

Edellisessä osassa kerrottiin pintapuolisesti minkä takia koirilla teetetään geenitestejä, millaisia asioita niillä voidaan selvittää, miten testit tehdään ja millainen on testaamani koira. Tässä postauksessa käydään läpi kahden testin tulokset. Koska viime kerralla unohdin mainita tämän haluan painottaa, että kummankaan testin tapauksessa en antanut firmoille mitään vihjettä koiran ulkonäöstä tai alkuperästä. Latasin koiran kuvan palveluihin vasta tulosten jälkeen. Tällä tavoin halusin varmistaa etteivät firmat "fuskaisi" katsomalla koiran ulkonäöstä vihjeitä.

Kuten aiemmassa osassa sanoin en juuri välitä Wisdom Panelista. Sen rotuvalikoima on suppea ja Pohjois-Amerikkaan keskittyvä. Terveystulokset tältä firmalta voivat olla rotuveikkauksia luotettavampia, mutta säästin rahaa ottamalla vain rotuihin keskittyvän version.

Wisdom Panelin tulos:

25% saksanpaimenkoira, 12,5% amerikaneskimokoira, 12,5% chow chow, 12,5% shetlanninlammaskoira, sekä 37,5% tuntematonta/epäselvää, jonka WP veikkaa koostuvan roturyhmistä vinttikoirat, seurakoirat, Lähi-idän ja Afrikan rodut, terrierit ja paimenkoirat. Toisin sanoen hyvin suuri osa tuloksista on "lol emme tiiä". Olin tästä varsin tuohtunut, sillä koin laittaneeni rahaa aivan hukkaan. Pidin myös amerikaneskimokoiraa naurettavana vaihtoehtona, sillä rotu olisi Venäjällä hyvin harvinainen, jos sitä siellä esiintyy edes ollenkaan. Herneet nenässä otin yhteyttä firman asiakaspalveluun ja sain vastauksen pian. Asiakaspalvelija kertoi, että Bonon näytteessä ei ollut mitään vikaa ja sitä oli ollut helppo lukea, mutta näytteestä ei selkeästi erottunut mikään muu rotu kuin saksanpaimenkoira. Tälläiset tulokset ovat heillä yleisiä ei-amerikkalaisten koirien kanssa.
Wisdom Panelin geenipankki on muodostettu American Kennel Clubin hyväksymien rotujen perusteella, sekä muutamien Iso-Britannian, Alankomaiden ja Saksan kennelliittojen rotujen perusteella. Rotukoirien verilinjoissa on myös pieniä eroavaisuuksia maasta riippuen.

Täten pidin Wisdom Panelin tuloksia merkityksettömänä liirumlaarumina ja siirryin kalliimman, mutta laadukkaamman Embarkin puoleen. Tässä linkki tuloksiin. Embarkin kohdalla otin mukaan myös terveystulokset, sillä Embark testaa luotettavasti yli 150 eri geneettistä sairautta ja lääkeaineherkkyyttä. Testi on niin luotettava, että Amerikassa suurin koirien terveystarkastuksia virallistava taho Orthopedic Foundation for Animals hyväksyy tulokset virallisina. Erityisen huolissani olin saksanpaimenkoirilla yleisestä degeneratiivisesta myelopatiasta, joka alkaa vaivaamaan vanhempia koiria. Bonolla ei kuitenkaan ole riskiä sairastua yhteenkään heidän testin sisältämään sairauteen, eikä se ole minkään sairauden kantaja. Hyvä homma. Tämä ei kuitenkaan ole sataprosenttinen tae koiran terveydestä, vaan osa isoa palapelia. Geenitestillä ei esimerkiksi voi korvata luustokuvauksia ja koirani voi yhä olla rakenteellisesti täysi fiasko, vaikka tältä osin terveen paperit on saatu.

Mielenkiintoisena lisänä sain tietää Bonon sukusiitosprosentin (Coefficient of Inbreeding, COI), mikä oli päätä huimaava 1%. Vertailuna määrä olisi vanhempi+lapsi tai sisko+veli -parituksessa 25%, sisarpuolten parituksessa 12,5% ja serkkujen parituksessa 6,25%. Tämän päivän rotukoirilla määrä on keskimäärin 15-30% luokkaa, vaikka paperilla monella määrä on pienempi. Ero johtuu siitä, että perinteisesti sukusiitoksen määrä lasketaan vain muutaman viimeisen sukupolven perusteella, yleensä noin viiden perusteella, ja jos koiran sukupuussa ei näennäisesti ole viime aikoina harrastettu linjasiitosta voi luku olla 0%. Rotukoiralla luku ei kuitenkaan voi koskaan olla 0%, ellei koiran toinen vanhempi ole rotuun otettu täysin erisukuinen koira. Tämä on äärimmäisen harvinaista. Rotukoirien verilinjat menevät aina takaisin samoihin kantakoiriin, ja mikäli geenitestiä ei tehdä tai sukusiitosprosenttia ei lasketa koko tiedossa olevan sukupuun perusteella alkuun, aina kantakoiriin asti ei todellista määrää voida tietää. Kasvattajat huijaavat itseään laskemalla määrän vain muutaman sukupolven perusteella. Tästä aiheesta voi lukea lisää muun muassa Border Warsin blogista. Lisäksi kiinnostava juttu oli Bonon geneettinen ikä, joka tällä hetkellä olisi 51 ihmisvuotta, mikä koiran ollessa 6-vuotias käy järkeen. Embarkilla saa selville myös koiran väri- ja turkinlaatugeenit, mutta koska minulla on silmät päässä ja koirani ei ole jalostuseläin en ole niihin vielä jaksanut perehtyä.

Sitten rotuihin.

Embarkin mukaan Bono on 36,6% saksanpaimenkoira, 15% länsisiperianlaika, 10,8% newfoundlandinkoira, 6,2% shetlanninlammaskoira, 6% chow chow, sekä pienimmät määrät on yhdistetty 25,4% supermutt -nimikkeen alle, joka saattaa koostua roduista kaukasiankoira, eurasier, belgian laekenois, sekä hovawart. Siinäpä oli sekametelisoppaa. Yhteistä Wisdom Panelin kanssa oli saksanpaimenkoira, shetlanninlammaskoira ja chow chow, vaikka näiden määrät vaihtelivat hieman. Uskon myös, että Wisdom Panelin amerikaneskimokoira olisi Embarkissa esiintyvä eurasier, sillä kummatkin rodut on luotu saksalaisten pystykorvien avulla ja tätä paljolti Eurooppaan rajoittuvaa rotua tuskin löytyy Wisdom Panelista. Eurasier on kuitenkin ehkä vähän yllättävä vaihtoehto ja on laitettu mukaan vaan epämääräisenä vaihtoehtona, joten uskon kyseessä olevan jonkinlainen saksanpystykorva eikä välttämättä eurasier tai amerikaneskimokoira. Laikat ja kaukkarit ovat yleisiä koiria Venäjällä, tässä ei ole mitään yllättävää. Chow chowt ovat olleet suuri muotirotu 80-luvulla ja tämä buumi näkyy yhä katukoirien perimässä. Nöffi ja hovawart ovat myös ihan järkeenkäypiä, olen jostain saanut käsityksen venäläisten pitävän jättiroduista. Sheltit ovat suosittuja melkein kaikkialla. Ainut todella yllättävä rotu oli laekenois, joka on belgianpaimenkoirien harvinaisin muunnos ja ei oikeastaan missään yleinen. Monissa Euroopan maissa on myös sallittua risteyttää muunnoksia keskenään ja rekisteröidä pennut sen perusteella mitä muunnosta ne eniten muistuttavat. En siis ihan purematta niele tätä laekenois -heittoa, mutta uskon kyseessä olleen kuitenkin belgianpaimenkoira. Wisdom Panelin ehdottamia terrieriä, Lähi-Idän ja Afrikan koiria, ja vinttikoiria ei löytynyt.

Embarkin tulokset ovat hyvin järkeenkäypiä ottaen huomioon koirani ulkonäön ja luonteen, sekä sen alkuperäpaikan. Näin monen eri rodun yhdistelmä voi joillekin kuulostaa epätodennäköiseltä, mutta kehotan epäilijöitä käymään vilkaisemassa millaista pentu- ja kodinvaihtajatarjontaa on Apulassa ja muissa netin myyntipalstoilla. Suomessakin tehdään mitä kummallisempia yhdistelmiä tarkoituksella ja vahingossa, yhdistä tähän sitten muiden maiden lemmikkien hylkäyskulttuuri. Koirani oli peräisin Pietarista, joka on katukoiria täynnä oleva suurkaupunki ja kaupunkilaisilla tuppaa olevan erilaisia koiria kuin landepaukuilla. Tulokset voisivat olla hyvin erilaisia mikäli koira olisi joltain syrjäisemmältä seudulta.

Vastaan mielelläni jos aihe synnytti kysymyksiä, Embarkin tuloksissa on myös monessa kohtaa kysymysmerkin kuva, jota klikkaamalla aiheesta voi saada lisätietoa.

Koirien geenitestit, osa 1

PÄIVITYS: Linkki seuraavaan osaan.

Tämä aihe on jaettu kahteen osaan. Seuraavassa osassa paljastan kahden testin tulokset ja analysoin niitä tarkemmin. Tässä osassa annan mitä ja miksi -perusteluita koiran testauttamiselle, sekä kerron millainen testaamani koira on.

Olen useamman vuoden seurannut nettikeskusteluja kahdesta suositusta koiran geenitestistä. Kyseiset testit ovat Wisdom Panel ja Embark. En ole rahasta tehty, joten teetin halvemman Wisdom Panelin koirallani viime vuonna ja vasta nyt viimein sain tehtyä Embarkin alennushinnalla. Olen tietenkin ensisijaisesti kiinnostunut oman koirani terveydestä ja sukupuusta, mutta olen myös erittäin kiinnostunut tästä teknologiasta ja haluan tukea ja seurata sen kehitystä. Geenitestien avulla voidaan selvittää asioita ei pelkästään yhdestä koirayksilöstä, vaan monen tuloksen avulla voidaan tehdä johtopäätöksiä kokonaisten koiraryhmien suhteen. Vertailemalla monia tuloksia voidaan saada uutta tietoa värien periytymisestä, sairauksista, tietyllä alueella yleisistä roduista, rodun sisällä yleisistä sairauksista ja sisäsiitoksen määrästä, ja niin edelleen. Koirasusien tapauksessa testeillä voidaan todistaa koirissa oikeasti olevan sutta, sekä myös peritty suden määrä. Mikäli koskaan päädyn kasvattamaan koiria käyttäisin ehdottomasti Embarkia, sillä se on helppo ja halpa tapa selvittää yleisimmät sairaudet ja millaisia väri- ja turkkigeenejä koirat kantavat. Tämän teknologian ansiosta on jonain päivänä mahdollista selvittää ensimmäisten koirien syntypaikka(/paikat) ja miten koirat ovat levinneet ympäri maapalloa. Mitä enemmän tuloksia saadaan sitä tarkemmaksi teknologia muodostuu. Sekarotuisten koirien tulokset ovat tässä yhtä hyödyllisiä kuin rotukoirien tulokset.

Oma koirani Bono oli entinen katukoira Venäjän Pietarista. Täten sen suku oli tuntematon, mutta jotain pystyi päättelemään sen ulkonäön ja luonteen avulla. Rotujen selville saaminen ei tulisi muuttamaan mielipidettäni koirastani suuntaan tai toiseen, mutta olin tietenkin utelias saamaan ne selville. Aluksi teetin halvemman version Wisdom Panelista, joka sisälsi vain rotutunnistuksen. Embarkin kanssa otin sekä rodut että terveystarkastuksen. Saksanpaimenkoirilla ja niiden sekoituksilla yleinen degeneratiivinen myelopatia, eli DM, eli etenevä selkäydinrappeuma kummitteli aina mielessäni ja halusin viimein mielenrauhan sen suhteen. Kyseinen sairaus on rodulla hyvin yleinen ja siihen ei ole parannuskeinoa. Mikäli koirallani olisi mahdollisuus sairastua siihen halusin varautua ajatukseen ajoissa. Koirani ollessa jo 6-vuotias sairaus kummitteli mielessäni yhä useammin. Bono on noin 65 cm korkea ja 30-35 kiloinen, puolipitkäkarvainen, maksanruskea, ja sen toinen korva lerpattaa. Ulkonäöltään se on hyvin saksanpaimenkoiramainen, joten arvelin tuota rotua löytyvän siitä noin puolet. Alunperin oletin sen olevan vain muutaman rodun tuotos, mutta testien perusteella sen esi-isät ovat selkeästi olleet kaduilla kauemman aikaa, lisääntyen jos minkäkin elukan kanssa. Luonteeltaan se on erittäin reaktiivinen, mutta muutoin rauhallinen. Sille on yhtä ok olla monen tunnin lenkillä tai kävellä vain korttelin ympäri. Uusia temppuja ja aivotyöskentelyä on kiva tehdä, mutta on ihan jees myös maata kuolleena sohvalla. Samojen juttujen toisto ei myöskään tunnu haittaavan. Monia asioita se tajuaa ihan itse, kuten kiertää puut sun muut jotta pitkä hihna ei jäisi mihinkään kiinni. Mutta ah se reaktiivisuus, jotkut tykkäävät tempperamenttisista tyypeistä, mutta liika on liikaa. Bono on erittäin epäluuloinen vieraita ihmisiä ja koiria kohtaan ja tämä on koulutuksesta huolimatta tullut jäädäkseen. Kiimaiset nartutkin ovat saaneet vain haukut päällensä. Niin reviiritietoinen tyyppi, että välillä puskassa tsirpittävät linnutkin saavat nupin kireälle. Jotkin asiat, kuten pyöräily voivat myös nostattaa stressikierroksia. Pyöräily pitää suorittaa hyvin tarkasti koko ajan katsoen ettei Bono ala stressaantua, sillä silloin se alkaa haukkua pyörälle ja yrittää hyökätä etupyörään kiinni. Kiinnostava erikoistapaus, joka on opettanut minulle paljon.

En ottanut Wisdom Panelin aikaan näytteenotosta kuvia, mutta WP:n näyte otettiin poskisolunäytteellä kuten myös Embarkilla. Tilauksen jälkeen kestää viikko pari kun testipaketti lähetetään Amerikasta Suomeen. Paketissa on vanupuikko, jota pyöritellään koiran suun sisäpuolella vähintään 30 sekunttia ja sitten puikko laitetaan mukana tulleeseen putkiloon, jossa on jotain säilymistä edistävää mönjää. Testiä kutsutaan monesti kuolatestiksi tms, mutta uskon tarkoituksena olevan pikemminkin kerätä puikkoon irronneita poskisoluja. Ennen näytteenottoa koira ei saa olla syönyt tai olla kosketuksissa muihin koiriin ainakaan puoleen tuntiin. Jos koira on vaikka paininut toisen koiran kanssa sen suusta voi löytyä toisen DNA:ta, mikä sekoittaisi testitulosta. Muiden eläinten ja ihmisten solut mukana tuskin haittaavat, mutta esimerkiksi ruuan palat voivat pilaannuttaa näytettä paluumatkan aikana. Embarkin kanssa sain testipaketin noin viikon sisällä kotiini, näyte löysi tiensä perille Amerikkaan vähän yli viikossa, 16.7. sain Embarkilta sähköpostin, jossa kerrottiin heidän alkaneen analysoida näytettä, ja 10.8. tulokset olivat valmiita. Wisdom Panelin kanssa kulutettua aikaa en enää muista, mutta ei se pitkältä tuntunut.

Näiden kahden testien välillä suosittelen ehdottomasti Embarkia. Wisdom Panel on hyvin epäluotettava ja teetin sen lähinnä huvin vuoksi, sillä on mielenkiintoista päästä vertaamaan sen tuloksia Embarkin kanssa. WP:n epätarkkuudesta löytyy paljon valituksia ja vaikka sen yli 250 rodun valikoima kuulostaa ensin laajalta, on se loppujen lopuksi hyvin suppea. Nämä rodut ovat vain Amerikassa yleisesti tavattavia rotuja (mukana on myös muutama jenkkilään keskittyvä harvinaisuus) ja heillä on hyvin vähän vertailuaineistoa muun maailman koirista. Myös Embark mainitsee saman 250 luvun, mutta heillä on selkeästi paljon laajempi vertailuaineistomäärä, joka kasvaa ja kehittyy jatkuvasti uusien tuloksien myötä. Embark lisää uusia rotuja geenipankkiinsa jatkuvasti, mukana on puhdasrotuisten koirien lisäksi paljon eri kolkkien villikoiria. Läheskään kaikkia tunnistettavia rotuja ei ole lisätty vielä heidän sivuilleen, esimerkiksi tiedän heidän voivan tunnistavan puhdasrotuisia japanin tosia, länsisiperianlaikoja ja saarloos wolfhondeja, mutta näitä ei ole laitettu vielä esille. Tunnistettavien rotujen määrä heillä on reilusti yli tuon 250:n ja näytteitä on kerätty oikeasti ympäri maailman. WP:tä suosittelen lähinnä jos rahatilanne on huono. Mikäli koirassa on vain yleisimpiä perusrotuja voi se olla täysin tarkkakin. Embarkin tuloksia olin syynännyt pari vuotta ennen kuin viimein tilasin sellaisen itselleni. Etenkin amerikkalaisten koirasusien keskuudessa testi on saanut suuren suosion ja koska koirasusien sukupuista on pidetty (melko) hyvää lukua on testin tarkkuus voitu selkeästi nähdä. Viimeistään siinä vaiheessa olin myyty, kun näin testin pystyvän erottamaan tietyissä koirasusissa olevan jäljellä vain muutaman hassun prosentin harmaanorjanhirvikoiraa. Tätä rotua oli todistettavasti lisätty jenkkien koirasusiin useampi vuosikymmen sitten ja rotu on muuten superharvinainen Amerikassa, joten kyseessä ei voinut olla vain tuulesta temmattu arvaus. Terveystuloksien suhteen Embark on niin tarkka, että Amerikassa suurin koirien terveystestejä järjestävä järjestö, Orthopedic Foundation for Animals, eli OFA hyväksyy Embarkin tulokset virallisina. Olen myös erittäin tyytyväinen Embarkin asiakaspalveluun, he vastasivat kysymyksiini lähes välittömästi ja uuden tiedon muodostuessa he päivittävät vanhoja tuloksia tarpeen tullen.

Tulipa siinä puheripulia. Seuraavassa osassa tsekataan ne tulokset, mietitään miksi niissä on eroavaisuuksia, mietitään onko jossain mennyt jokin mönkään ja niin edespäin. Pysykää kanavilla.

Onko susi sekarotuinen?

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu lyhyemmässä muodossa Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä numero 5, vuonna 2016. Vanhoja numeroita voi ostaa netissä Hopeapuodista ja ry:n myyntipöydältä coneissa.

Koirasusien kasvatusta monesti vastustetaan koska pelätään koirasusien villiintyvän ja sekoittuvan villien susien kantaan. Onko tämä oikeasti aiheellinen pelko? Kuinka "puhdasrotuinen" susi onkaan?

Luontoäitiä ei kiinnosta kuinka puhdasverisiä eläimet ovat ekosysteemissä. Ainoastaan sillä on väliä toimiiko eläin hyvin paikassaan ravintoketjua. Luonnolle ei ole väliä onko sen viidakossa vaaniva suuri kissapeto puhdas bengalintiikeri vaiko bengalin- ja sumatrantiikerin sekoitus. Se on tarpeeksi hyvä kunhan se on tiikeri, sopeutuu elämään alueella ja ei järisytä ekosysteemiä.

Mikä olisikaan parempi symboli kesyttämättömälle erämaalle kuin uhkaavan näköinen musta susi ulvomassa kalliolla? Mutta juuri tuo paljon ihailtu musta väri on koirilta peritty. National Science Foundationin rahoittamassa tutkimuksessa analysoitiin DNA-näytteitä 150 Pohjois-Amerikan sudelta, jotka olivat peräisin Yellowstonen kansallispuistosta. Noin puolet susista olivat mustia. Mustien susien värigeeni, jota aiheuttaa geeni K-lokus, eli dominoiva musta, on alunperin koirilta peritty. Geeni on niin laajalle levinnyt amerikkalaisten susien joukossa ettei sen aiheuttanut risteytys ole voinut tapahtua vasta viimeisten parin sadan vuoden aikana. Väri ilmestyi susiin todennäköisesti useamman risteytyksen kautta noin 15 000 vuotta sitten. Musta väri ei selkeästi ole haitannut susien elämää, päinvastoin se on saattanut auttaa öisillä metsästysretkillä. Joillakin alueilla väri on ollut susien keskuudessa hyvinkin suosittu, Kanadassa 62% metsissä asuvista susista on mustia. Geenillä on myös yksi yllättävä positiivinen puoli, sen on todettu parantavan vastustuskykyä tulehduksia vastaan.

Tänä päivänä susi on arka ja näkee koiran yleensä uhkana tai ateriana. Mutta noin 15 000 vuotta sitten ihmiset olivat vasta saapuneet Amerikan mantereelle koiriensa kanssa, eivätkä sudet olleet vielä oppineet pelkäämään heitä. Sudet eivät olleet vielä kokeneet vuosisatojen, jopa vuosituhansien mittaista susivainoa, jonka ansiosta etenkin Euroopassa kaikki rohkeat, ihmisten lähettyville uskaltavat ja jopa ihmisiä metsästävät sudet tapettiin, jolloin vain arat sudet jäivät henkiin jatkamaan sukua. Tuon aikainen susi oli nykyistä paljon rohkeampi, ja tuon aikainen koira hyvin alkukantainen (voisin kuvitella niiden olleen sudekkaan grönlanninkoiran näköisiä) ja varmasti kelpasi sudelle kumppaniksi. Ainoat sudet, joita ei ole systemaattisesti vainottu ovat Ellesmeren arktiset sudet. Näitä susia ihminen ei ole tietämättään jalostanut aroiksi. Ne tapaavat ihmisiä vain ehkä muutaman kerran elämässään, jos koskaan, ja ne ovat hyvin uteliaita heitä kohtaan. Amerikkalaisissa koirasusikeskustelupalstoilla olenkin saanut kuvan arktisiin susiin perustuvien koirasusien olevan tavallista hyvähermoisempia.

Euroopassa ja Venäjällä mustat sudet ovat harvinaisempia. Italiassa jopa noin 20% susista on mustia, ja niiden musta geeni on sama kuin amerikkalaisilla susilla. Italian sudet ovat niin tehokkaasti koiriin sekoittuneita, että monilla on mustan värin lisäksi/sijaan koirilta perityt takajalkojen kannukset. 

Georgiassa Tsibilisin ekologian instituutti tutki vuonna 2013 Kaukasus -vuoriston laumanvartijakoirien ja alueen villien susien sukulaisuutta. Tutkimukseen otettiin DNA-näytteitä 102 sudelta, 57 laumanvartijakoiralta ja 9 georgialaiselta sekarotuiselta koiralta. 13% tutkituista susista osoitti merkkejä koiraristeytyksestä, ja yli 10% koirista osoitti merkkejä susiristeytyksestä. Noin 2-3% koirista ja susista oli suurella todennäköisyydellä ensimmäisen sukupolven risteytyksiä. Tämä tutkimus todistaa, että koiran ja suden spontaaneja risteymiä tapahtuu alueilla, joissa laumanvartijakoiria pidetään perinteisesti yksin ulkona vahteina.

Vaikka tieteellisiä tutkimuksia villeistä koirasusista on tehty varsin vähän ovat eläimet alkuperäisasukkaille monesti itsestäänselvyyksiä. Keski- ja Vähä-Aasiassa paimenet puhuvat lähes mystisestä canavarista, joka elää yksin ja on tavallista sutta suurempi ja riippukorvainen. Asukkaiden mukaan villi naarassusi voi paritella laumanvartijakoiran kanssa ja synnyttää sekä pysty- että luppakorvaisia pentuja, joista pystykorvaiset pennut susilauma hyväksyy omikseen ja luppakorvaiset joko tapetaan tai ajetaan laumasta. Pystykorvaisista pennuista tulee ennen pitkää lauman johtajia. Tarinoiden mukaan pystykorvainen pentu on susimaisempi ja vaikeampi kouluttaa. Turkissa Yesildag -maakunnassa näitä risteytyksiä on tehty tarkoituksella ja vaikealuontoiset pennut vapautetaan luontoon. Laumanvartijaksi sopiva canavar on erittäin arvokas.

Koiraeläinsoppaa tulevat sekoittamaan vielä kojootti ja sakaali. Suosittelen kielitaitoisia lukemaan netistä Scientific Americanin vuonna 2011 julkaiseman artikkelin The Hearty Ingredients of Canis Soup. Uusimpien tutkimusten mukaan kauan uhanalaisena eläimenä pidetty punasusi ei ole kuin paikallinen kojootin ja suden risteymä. Punasusi lisääntyy hanakasti kojootin kanssa, vaikka luonnonsuojelijat ja tiedemiehet ovat parhaansa mukaan koettaneet saada ne lisääntymään vain keskenään, sisäsiitoksesta huolimatta. Kojooteilla esiintyvä musta väri on sama kuin sudella, eli myös koiralta peräisin. Mustan värin lisäksi metsästäjät saavat silloin tällöin kiinni myös muita selkeästi koiran värisiä kojootteja. Geenianalyysi on myös osoittanut, että Newfoundlandissa elävät valkoiset kojootit ovat saaneet värinsä kultaiseltanoutajalta. Kojootissa on myös alueesta riippuen enemmän tai vähemmän sutta. Vaikuttaisi siltä, että alueilla, joissa kojootti joutuu turvautumaan enemmän peuran metsästykseen on niissä enemmän suuremman susiserkun verta. 

Sakaalin, suden ja koiran luonnossa tapahtuvista risteymistä tiedetään vielä hyvin vähän. Voisi kuitenkin olettaa sakaalin toimivan koiraeläinkeitossa samalla tavalla kuin amerikkalainen kojootti. Kolmesta sakaalilajista vain kultasakaali kykenee lisääntymään suden ja koiran kanssa (ja täten myös kojootin kanssa, mutta maantiede tekee siitä mahdotonta). Kultasakaali on nopeasti ja lähes huomaamatta levinnyt pienissä määrin jo Tanskaan ja Viroon asti. Vuonna 2016 kultasakaali tallentui riistakameraan Hollannissa. Kultasakaalin leviäminen Suomeenkin on vain ajan kysymys (ja voi että miten odotankaan susivihaajien reaktioita kun Suomeen tulee toinenkin koirapeto, joka varmasti on halukas risteytymään suden kanssa). Villejä sakaalin ja koiran risteymiä on löytynyt Kroatiasta vuonna 2015. Nämä eläimet lopetettiin. On hyvin ironista kuinka ympäri maapalloa levinnyt tuhoisa vieraslaji ihminen kokee oikeudekseen määrätä miten luonnonvaraiset eläimet saavat lisääntyä ja leviintyä.

Luonnollisesti tapahtuvia koiran ja suden risteymiä on siis tapahtunut ympäri maailmaa, kauan ennen kuin ihmiset ovat havahtuneet kiroamaan koirasusia. Näitä risteymiä on tapahtunut satojen, tuhansien ja kymmenien tuhansien vuosien ajan ilman ihmisen vaikutusta. Pitäisikö koirien ja susien lisääntymistä sitten kannustaa? Kenties ei, mutta luonnosta löydettyjä risteymiä ei mielestäni pitäisi lopettaa, sillä jokainen susi, kojootti ja kultasakaali on enemmän tai vähemmän sekalaisten risteytyksien tulos. Mikään eläin ei ole koskaan ollut "puhdasverinen", ei siinä merkityksessä miten koiranäyttelyissä ajatellaan. Evoluutio ei koskaan pysähdy, eikä mikään laji ole koskaan "valmis".

Suomessa on paljon kohistu villeistä koirasusista ja kuinka suomalainen susikanta on vaarassa tahriintua lopullisesti. Silti samaan aikaan ihmiset ihailevat Pohjois-Amerikan susia, joissa on tutkitusti aimo loraus koiraa ja kojoottia. Nämä ovat silti selkeästi susia, vaikka niitä on säännöllisen epäsäännöllisesti rikastettu muilla geeneillä, eikä koiran veri ole tehnyt niistä enemmän verenhimoisia tai sopimattomia villiin elämään. Satunnaiset risteymät ovat suorastaan lahja Suomen surkean pienelle susikannalle. On naurettavaa syytellä koirasusikasvattajia mahdollisista villeistä risteytyksistä, sillä kukaan koirasusikasvattaja ei ole tahallaan laskemassa arvokkaita eläimiään vapaaksi. Jos näin kävisikin saisi hän julkiset vihat päälleen. Mahdolliset risteymät tulevat todennäköisemmin Venäjän puolelta, jossa on paha kulkukoiraongelma. Geenitutkimuksien avulla on saatu selville koiran verta tulleen villiin koiraeläimiin jopa kultaiseltanoutajalta, eli yhtä hyvin voisi kieltää kaikki koirat varmuuden vuoksi.

Aion joskus tulevaisuudessa kirjoittaa koirasuden käytöstä työläimenä. Kiitos ja näkemiin!

Pussihukka, ei suinkaan susi

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu lyhyemmässä muodossa Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento -jäsenlehdessä numero 5, vuonna 2016. Vanhoja numeroita voi ostaa netissä Hopeapuodista ja ry:n myyntipöydältä coneissa.

Tasmaniantiikeri ja pussihukka ovat kaksi harhaanjohtavaa nimeä eläimelle, joka ei suinkaan ollut susi tai tiikeri, vaan opossumin ja kengurun lailla pussieläin. Pussihukan tieteellinen nimi on Thylacinus Cynocephalus ("pussillinen koiranpää"). Nimensä mukaisesti se oli ulkonäöltään hyvin koiramainen ja se monesti mielletään virheellisesti koiraeläimeksi. Englanniksi lajia kutsutaan yhä useammin nimellä thylacine, joka ei ole harhaanjohtava. Suomeksi tälläistä nimitystä ei ole.

Pussihukan säkäkorkeus oli noin 60 cm ja paino 20-30 kiloa. Sen ihonmyötäinen vaalea karva oli lyhyttä ja alaselän ja hännän kohdalla oli selkeärajaisia raitoja. Sen yksi erikoisuus oli pitkä ja kapea kuono, joka avautui jopa 80 astetta. Puruvoima oli kuitenkin heikko. Se oli pääasiassa yksinäinen tai pareissa elävä yöeläin.

1912

Virallisesti pussihukka on kuollut sukupuuttoon. Monen mielestä laji on säilynyt hengissä syrjäseuduilla ja näköhavaintoja tehdään tasaisin väliajoin, näitä ei kuitenkaan ole voitu varmistaa hukiksi. Kaukaisuudessa näkyvä eläin on helppo sekoittaa esimerkiksi dingoon, kettuun tai koiraan, joiden ulkonäkö voi muuttua dramaattisesti esimerkiksi kapin takia. Elossaolo vaikuttaa epätodennäköiseltä ja nykyinen populaatio olisi varmasti hyvin sisäsiittoinen. Pussihukkien kloonauksesta puhutaan tasaisin väliajoin, mutta sitä ei ole vielä yritetty ja on epäselvää saisiko tallessa olevista näytteistä tarpeeksi ehjää DNA-materiaalia. Ei myöskään tiedetä mikä, jos mikään eläin olisi sopiva emo kloonatulle pennulle, ja voisiko muun eläinlajin kasvattama pussihukka enää käyttäytyä aidolla tavalla.

Pussihukkia tavattiin ennen Australiassa, Tasmaniassa ja Uusi-Guineassa. Uusi-Guineassa ja Australiassa se kuoli sukupuuttoon 2000-3000 vuotta sitten, selviten Tasmaniassa 30-luvulle asti. Lopullisen tuhon aiheuttajiksi on yleisesti asetettu dingo ja ihminen. Pussihukka hävisi ravintokilpailussa älykkäämmälle, laumoissa saalistaville dingoille, sekä ihmisten aiheuttamalle vainolle. Mutta uusimpien tutkimusten mukaan sukupuutolle oli myös muita syitä. Uusimmat geenitutkimukset ovat havainneet lajin geeniperimän yksipuolistuneen huomattavasti jo yli 70 000 vuotta sitten, ennen ihmisten saapumista Australiaan. Todisteita on myös löydetty suuresta kuivakaudesta. Moni asia vaikuttaisi olleen syypää lajin tuhoon, ihmisen antaessa sille viimeisen kuoloniskun.

1930 Wilf Batty ja hänen ampumansa tiedettävästi viimeinen villi pussihukka.

Tiedettävästi viimeisen villin pussihukan ampui farmari Wilf Batty vuonna 1930. Eläin oli kanalassa tappamassa Battyn kanoja. Batty kertoi koiriensa pelänneen aina pussihukkia ja kun hän toi raadon sisälle hänen koiransa karkasivat kolmeksi päiväksi. Hänen koiransa näyttää varsin pelokkaalta yläkuvassakin. Täytyy muistaa, että mies oli melko köyhä ja ansaitsi elantonsa rankalla työllä tilallaan, eikä hän välttämättä ymmärtänyt eläimen olevan kuolemassa sukupuuttoon. Mikäli hän olisi ymmärtänyt tämän kenties hänen ilmeensä olisi ollut kuvassa erilainen.

Viimeinen vankeudessa ollut hukka kuoli vuonna 1936. Benjamin -niminen naaras oli ollut vankeudessa vain 3 vuotta kun se kuoli hoitovirheeseen jääden loukkuun pesäkoppinsa ulkopuolelle ja altistui päivällä äärimmäiselle kuumuudelle. Tälläinen huolimattomuus oli valitettavan yleistä pussihukkia ja ylipäänsä eläintarhaeläimiä kohtaan ennenvanhaan.

Pussihukkia pidettiin jonkin verran lemmikeinä. 20-luvulla ansastaja Reg Trigg sai syksyllä nuoren naaraan ansaansa ja risti sen Lucyksi. Lucy oli hyvin kiltti eläin, se söi miehen kädestä ja piti silityksestä. Talven lähestyessä se kuunteli usein villien hukkien kutsuja ja kävi levottomaksi. Lopulta Trigg vapautti sen. Kului kaksi vuotta, minkä jälkeen Trigg näki Lucyn vielä kerran. Lucy katsoi häntä metsästyspolun varrelta kahden pennun kanssa ja katosi sitten metsään. Tämän jälkeen Trigg ei enää ikinä nähnyt pussihukkia.

Pussihukkia ei niiden elinaikana kohdeltu uhanalaisina eläiminä ja eläintarhoissa ei nähty vaivaa saada lajia säilymään. Aikakauden eläintarhojen eläimillä oli yleensä pienet ja virikkeettömät tilat ja vangittujen hukkien aitaukset ovat nykysilmin nähden surullista katsottavaa. Eläinten käyttäytymistä ei juuri tutkittu, koska niitä pidettiin tavallisina tuholaisina, joista maksettiin tapporahaa. Täten niistä on jäljellä vain vähän video- ja kuvamateriaalia.

Olin nuorempana hyvin toiveikas pussihukkien selviytymisen suhteen ja seurasin havaintoja innokkaasti. Vuosien mittaan olen kyynistynyt, enkä enää pidä lajin selviytymistä nykypäivään asti mahdollisena, vaikka niin kovasti haluaisin uskoa siihen. Lähes jokaisessa näkemässäni valokuvassa ja videossa eläin on ollut koira, kapinen kettu, tai jopa pahvista tehty elukka. Ja jäljelle jäävissä kuvissa eläin on ollut niin epäselvä, että se olisi yhtä hyvin voinut olla kissa taikka Loch Nessin hirviö.

1869

Melko tuoreessa The Hunter -elokuvassa metsästetään viimeistä pussihukkaa. Suosittelen elokuvaa lämpimästi, mikäli hidastempoisuus ei ärsytä. Elokuvassa on kuitenkin pieni omituisuus, sillä siinä Red Leaf -niminen yhtiö etsii pussihukkaa sen erittämän myrkyn vuoksi. Oikeasti eläin ei tuottanut myrkkyä.

Tietokoneella toteutettu pussihukka elokuvassa The Hunter © Madman Entertainment