Ōkami (peli)

NIMI: Ōkami
VUOSI: Alkuperäinen versio 2006
TEKIJÄ: Clover Studio
KONSOLI: Alkuperäinen versio Playstation 2, Wii.
HD-versio Playstation 3 & 4, Xbox One, Nintendo Switch, Windows

Playstation 2:lle julkaistu Ōkami menestyi alunperin huonosti, sillä se julkaistiin juuri kun Playstation 3- ja Xbox 360 -konsolit ilmestyivät ja PS2 oli tiensä päässä. Pelin julkaissut Clover Studio purettiin hyvin pian pelin julkaisun jälkeen. Surkeasta ajoituksesta huolimatta peli on myöhemmin kerännyt suurta arvostusta osakseen, ja moni listaa sen yhdeksi Playstation 2:n parhaaksi peliksi, sekä ylipäänsä ottaa sen mukaan kaikkien aikojen parhaimpiin peleihin konsolista, vuosiluvusta tai genrestä riippumatta. Ōkami on erinomainen esimerkki siitä miten myös videopelit voivat olla suurta taidetta.

Tarina sijoittuu fantasiaversioon muinaisesta Japanista. Muinoin Japania terrorisoinut kahdeksanpäinen lohikäärme Orochi on palannut ja kaikenkarvaisten demonikätyreidensä kanssa uhkaa jälleen syöstä maan pimeyteen. Edellisellä kerralla Orochin päihitti valkoinen susi, joka taistelun jälkeen muuttui patsaaksi Kamiki-kylään. Orochin palattua kylän suojelushenki Sakuya loitsii patsaan jälleen henkiin. Pelaaja on Amaterasu, auringon jumalatar, joka valkoisen suden muodossa taistelee Orochia ja monia muita vihollisia vastaan, saadakseen nousevan auringon maan jälleen valoisaksi ja kukoistavaksi. Päähenkilön ulkomuoto johtuu sanaleikistä: kanjien kirjoitusasusta riippuen Ōkami voi tarkoittaa suurta jumalaa tai sutta, kumpikin lausutaan samalla tavalla.

Amaterasulla on monia kykyjä, mutta hän on alussa hyvin heikko. Saadakseen jumalaiset voimansa takaisin on pelaajan löydettävä lukuisia horrostavia pikkujumalia, jotka voivat palauttaa Amaterasulle hänen unohtamansa tekniikat. Pelin kiinnostavin ja omaperäisin mekaniikka on Amaterasun jumalallinen sivellin. Pelaaja pystyy milloin vain pysäyttämään pelin ja kirjaimellisesti piirtämään kanvaasiksi muuttuneelle ruudulle jonkin yksinkertaisen merkin, jolla Amaterasu voi esimerkiksi viiltää vihollista, saada kuihtuneen puun kukkimaan, luoda sadetta, salaman, tulta tai tuulenpuuskan, tai vaihtaa vuorokaudenaikaa. Siveltimellä on lukuisia käyttötarkoituksia niin taisteluissa kuin maailman tutkiskelussa, ja onhan taikoja hauskaa käyttää pelkkään huvitteluunkin.

Siveltimen lisäksi Amaterasu voi taistella myös fyysisellä voimalla. Pelissä on kolme aseluokkaa, kussakin luokassa useita aseita, ja Amaterasu voi pitää kahta asetta yhtäaikaa aktiivisena, sekä yhdistellä näistä juuri pelaajalle sopivan kombon. Itse suosin rosary-aseita, joilla voin pysytellä kaukana vihollisista ja iskeä heitä nopeasti monta kertaa putkeen, joskin niiden iskuvoima on heikkoa. Taistelut vaativat monesti strategiaa, jossa yhdistellään sivellintaikoja ja raakaa voimaa. Pelissä on paljon erilaisia vihollisia, eikä pelkällä aivottomalla mäiskinnällä voi voittaa.

Vaikka taistelut ovatkin välillä uuvuttavia, on niissä paljon vaihtelua ja ketterää Amaterasua on ilo ohjata. Amaterasu reagoi hyvin herkästi kontrolleihin, ja myös siveltimen käyttö on yleensä sujuvaa. Minulla on kuitenkin kokemusta vain alkuperäisestä PS2-versiosta. Kuitenkin joissain kohdin peli vaatii liikaa tarkkuutta siveltimen kanssa (etenkin blockhead-viholliset ovat tuottaneet monelle päänvaivaa) ja tässä pelaajan ainoat vaihtoehdot ovat joko yrittää yhä uudelleen, tai sitten toivoa, että pelissä voi edetä jollain muulla tavalla. Joissain kohdin hämmennystä voi aiheuttaa se, että kanvaasille maalattavat merkit on maalattava "japanilaisittain", eli piirtäminen pitää aloittaa eri suunnasta kuin länsimaalainen ihminen on ehkä tottunut. Suurimmaksi osaksi sivellintä on kuitenkin helppo käyttää.

Mutta suurimmalle osalle pelaajista pelin tärkeintä antia ovat taatusti sen ainutlaatuinen tarina ja tunnelma. Peli on todella pitkä. Pelkästään tarina Orochin päihittämiseen asti olisi riittänyt yhdeksi peliksi, mutta mitä ihmettä, pelihän jatkuu vaikka kuinka pitkään tämänkin jälkeen ja luvassa on hyvin monta kiinnostavaa tarina-arkkia! Amaterasu pääsee seikkailemaan ympäri Japania. Pikkuhiljaa maailma avautuu ja Amaterasu kulkee Kamikin pikkukylästä vehreisiin metsiin, ahtaisiin luolastoihin, aavalle merelle, vilkkaaseen pääkaupunkiin, ja jopa lumiselle Hokkaidolle asti.  Pääsemme muun muassa tutkimaan kummituksia täynnä olevaa laivaa, auttamaan meren pohjan vedenväkeä, etsimään prinsessan kadonneita henkivartijakoiria, aikamatkustamme menneisyyteen, ja kutistumme jotta mahdumme kulkemaan keisarin sisuskaluissa. Tämä ja paljon, paljon muuta!

Amaterasu ei auta Japania vain vetämällä pahiksia turpaan, vaan hän myös elvyttää kuihtuneet alueet uuteen uskoon, sekä auttaa hädässä olevia ihmisiä ja eläimiä. Tuntuu yksinkertaisesti hyvältä, kun saa auttaa muita ja saa konkreettisesti nähdä työnsä tulokset. Kun olet auttanut jotakuta tämä antaa Amaterasulle ylistystä (praise). Praisea voi käyttää Amaterasun kykyjen ja aseiden voimistamiseen.  Pääjuonen lisäksi pelissä on paljon vapaaehtoisia minipelejä. Voit esimerkiksi ruokkia nälkäisiä eläimiä tai kerätä aarteita. Samalle alueelle kannattaa tulla monta kertaa uudestaan, sillä Amaterasun oppiessa uusia kykyjä hän voi päästä aiemmin ulottumattomissa olleisiin paikkoihin tai tehdä jotain, mikä ei ollut aiemmin mahdollista. On myös mukavaa vain kiireettömästi tutkia maailmaa ja puhua jokaisen mahdollisen ihmisen kanssa, täysin randomeilla tyypeillä on monesti selkeästi erottuvia persoonia ja jotain mielenkiintoista sanottavaa.

Tietenkin myös itse Amaterasu on ihastuttava päähenkilö. Hänessä yhdistyy saumattomasti jumalattaren arvokkuus ja veikeä koiramaisuus. Amaterasu on aina hiljaa ja tavalliset ihmiset näkevät hänet pelkkänä koirana (jotkut sentään tunnistavat sudeksi). Ympäristön parantamisen lisäksi on mukavaa seurata kuinka Amaterasu voimistuu, ja kuinka samalla ihmisten asenteet muuttuvat toiveikkaammiksi. Mukana on monta vakiokasvoa, jotka ovat kaikki suuria persoonia.

Ōkami on suorastaan ylistys japanilaiselle kulttuurille ja mytologialle. Aiheesta ei tarvitse tietää mitään etukäteen, mutta japanilaisen kulttuurin fanittajat varmasti bongaavat pelistä paljon tuttuja aiheita. Suurin osa pelin juonikuvioista pohjautuu Japanin mytologiaan, joskin suuria vapauksia on otettu. Juonen lisäksi myös pelin ulkoasu on erittäin japanilainen. Grafiikka matkii perinteisiä japanilaisia maalauksia, ja vaikka tämä vaatii aluksi totuttelua, on peli paikoitellen suorastaan hengästyttävän kaunis ja ennen kaikkea uniikki. Myös äänimaailma ihastuttaa. Hauskana ideana pelin hahmot eivät puhu, vaan mutisevat täyttä siansaksaa. Tällä tavoin peliä ei ole tarvittu kääntää uudelleen eri kielille muuta kuin tekstimuodossa. Tähänkin tottuu ja ajan kanssa tämäkin tuntuu hurmaavalta. Pelissä on tehty paljon erikoisia valintoja, jotka yksinkertaisesti toimivat outoudestaan huolimatta.

Mutta eihän mikään voi olla täydellistä. Heti alussa Ōkamin kompastuskivenä on sen liian pitkä ja tylsä tutoriaalijakso, jonka aikana pelin maailma on minimalistinen, Amaterasu ei osaa mitään ja pelaajalle opetetaan kädestä pidellen siveltimen käyttö. Tämä jakso antaa pelistä hyvin yksitoikkoisen vaikutelman. Toivottavasti jaksatte pelata tämän vaiheen läpi! Pelin pituutta on lisätty välillä vähän kyseenalaisin keinoin, sillä Orochia vastaan joudutaan taistelemaan peräti kolme kertaa - ei sentään perätysten, vaan nämä taistelut on siroteltu pitkin tarinaa. Muutamassa kohdassa tarinaa Amaterasu jää myös "lukkojen taakse", eikä enää voi palata tutkimaan maailmaa ennen kuin on saanut tietyn osan tarinaa käsiteltyä loppuun. Tämä ei sinänsä haittaa vielä keskellä tarinaa, mutta näin käy myös ihan lopussa kun pelaaja pääsee Yamato-laivaan. Pelaajan täytyy olla täysin varma, että on suorittanut kaikki haluamansa sivutehtävät ja tutkimukset ennen kuin astuu Yamaton sisälle, sillä paluuta ei tämän jälkeen ole ja peli päättyy Yamaton jälkeen.

Pelin laajuuden ja sen ihanan tunnelman vuoksi sen pariin on kivaa palata uudelleen. On ihailtavaa kuinka taiteellinen visio pelissä on, ja kuinka jumalaisen siveltimen avulla myös pelaaja saadaan osallistumaan sen taiteeseen - edes jossain määrin. Näin ainutlaatuista peliä tapaa harvoin. Sen viat ovat vain pikkuvikoja ja ne annettakoon anteeksi. Pelistä on myöhemmin julkaistu HD-versio uudemmille konsoleille, sekä vähemmän kunnianhimoinen, Amaterasun pennusta kertova jatko-osa Okamiden julkaistiin Nintendo DS:lle. Omistan myös tämän, mutta en koskaan ole jaksanut pelata sitä loppuun.

TÄHDET: *****

Wolvden (peli)

NIMI: Wolvden
VUOSI: 2020
TEKIJÄ: Lioden Ltd / Xylax
KONSOLI: PC

Wolvden on melko tuore nettipeli, jossa pelaaja pääsee hallitsemaan omaa susilaumaa. Pelin tekijä ja kuvittaja on Xylax, joka on aikaisemmin luonut hyvin samanlaisen nettipelin nimeltä Lioden. Ensivaikutelma antaa Wolvdenistä realistisen kuvan, sillä kuvitus on yksityiskohtaista ja valokuvamaista, ja tarinankerronta vaikuttaa kertovan oikeista eläimistä. Melko pian kuitenkin pelistä paljastuu yhä enemmän fantasiaelementtejä ja halutessaan pelaajalla voi olla vaikka siivekkäitä, kaksipäisiä ja hehkuvia susia.

Susilauman tärkein jäsen on johtaja, jolla pelaaja voi Explore -minipelissä tutkia reviiriään ja lähimaastoja, kohdaten välillä vihollisia, saaliseläimiä, tai löytäen hyödyllisiä tavaroita. Välillä vastaan tulee myös vieraita susia, joita voi halutessaan yrittää houkutella liittymään laumaan. Tämä kaikki toimii vain hiiren klikkailulla. Vuoropohjaiset taistelut muodustuvat pian tylsiksi ja vaikuttavat perustuvan hyvin paljon tuuriin, sillä välillä jopa heikkotasoiset viholliset pistävät paljon vastaan vaikka pelihahmon pitäisi olla monta tasoa vahvempi.

Muita laumalaisia voi jakaa metsästäjiin, herbalisteihin, tiedustelijoihin ja pennunvahteihin. Metsästäjät jaetaan ryhmiin, joissa osa susista vaanii, osa ajaa, ja osa puree saaliin hengiltä. Susien pistetilastot vaikuttavat siihen mihin rooliin kukakin soveltuu parhaiten, ja susien persoonat vaikuttavat siihen tulevatko saman ryhmän sudet toistensa kanssa toimeen. Näiden perusteella sitten peli arpoo onnistuuko 30 minuutin pituinen metsästysretki. Ihan mielenkiintoista, mutta tämäkin hoituu vain muutamalla klikkauksella, eikä pelaaja pääse kokemaan metsästystä.

Herbalistin tehtävänä on kerätä yrttejä, tehdä niistä lääkkeitä ja hoitaa sairastuneet sudet kuntoon. Tässä roolissa voi olla vain yksi susi kerralla. Sudet sairastuvat sattumanvaraisesti silloin tällöin eri sairauksiin, ja ilman hoitoa ne levittävät sairautta muihin susiin ja lopulta voivat kuolla.

Tiedustelijoita voi olla kaksi, ja ne lähetetään kartoittamaan tuntemattomia reviireitä. Mitä useammin tuntematonta maastoa käydään tutkimassa, sitä selvemmin se alkaa näkyä kartassa ja lopulta myös johtajasusi pääsee kävelemään sinne taistelemaan uusia vihollisia vastaan ja etsimään alueelle tyypillisiä yrttejä ja saaliseläimiä. Joka alueella on omat taustakuvansa, vihollisensa, saaliinsa ja yrttinsä, joten pelkästään omalla reviirillä ei kannata pyöriä. Uusille reviireille voi myös muuttaa. Reviirit vaihtelevat sademetsästä preeriaan, jäätiköstä lehtimetsään. Tämä tuo toivottua vaihtelua, vaikka onkin epärealistista, että johtajasusi voi sekunneissa poukkoilla ääripäätä edustavista alueista toiseen.

Pennunvahdit eivät muuta teekään kuin vahdi pentuja, jos sellaisia on laumassa. Ilman vahteja pentujen selviytymismahdollisuudet putoavat ja ne saattavat sattumanvaraisesti kuolla. Pentujen selviytymiseen vaikuttaa myös emon kunto, eli jos emoa ei ruoki ja sillä on huono mieli voi joku pennuista kuolla yön aikana. Tämä tuo peliin hyvää realismia ja haastetta.

Sudet pitää päivittäin ruokkia ja pitää niiden mieliala korkealla. Metsästysryhmät voivat saada saalista, mutta myös johtaja voi löytää ruokaa tutkimusretkillään, tai kalastusminipelistä. Ruoka alkaa mädäntyä varastossa viikon jälkeen, ja koin ruoan löytämisen niin helpoksi, että 15-20 suden laumani ei ollut missään vaihessa lähelläkään nälänhätää, vaan ruokaa alkoi pilaantua paljouden takia. Ilmeisesti talvella metsästyksestä tulee vaikeampaa. Susien mielialaa kohotetaan leikkimällä niiden kanssa jollain lelulla. Nämä lelut ovat sattumanvaraisesti löydettyjä sulkia, kalloja, kynsiä, ja muita luonnollisia esineitä. Näitäkin löytyy sen verran tasaiseen tahtiin, ettei susien joukkomasennuksesta ollut aitoa vaaraa. Jälleen kaikki tämä hoituu hiiren klikkailulla ja mitä suurempi lauma pelaajalla on, sitä puuduttavampi ja pidempi prosessi tämä on joka päivä.

Metsästäjien, tiedustelijoiden ja herbalistien tehtävät kestävät myös aina tietyn ajan, vaihdellen 30 minuutista useaan tuntiin, jonka aikana pelaaja ei voi vaikuttaa tehtävän onnistumiseen mitenkään. Wolvden ärsyttävästi ikäänkuin vaatii pelaajaa palaamaan sen pariin monta kertaa päivässä, jotta tehtävät voi klikata tehdyiksi ja laittaa taas uudestaan aluilleen. Itse mieluummin pelaan pelejä intensiivisesti muutaman tunnin ajan, kuin muutamia minuutteja monta kertaa pitkin päivää. Wolvdenissa kuitenkin ei yksinkertaisesti ole tekemistä tunneiksi kerrallaan, koska paljon aikaa kuluisi vain odotteluun.

Kalastusminipelissä taustakuvan valaistus vaihtuu välillä pelaajan silmien edessä.

Erilaisia ruokia

Yrttejä

Susien kasvatus ja lisäännyttäminen onkin pelin tärkein vetonaula. Susilla on perusvärien lisäksi hyvin harvinaisia ja  epäluonnollisia värejä, kuten merleä, albiinoutta, ja jopa mitä ihmeellisempiä sinisiä, vihreitä, hehkuvia, kaksipäisiä tai moniraajaisia susia voi kasvattaa (tosin pennut, joilla on ylimääräisiä ruumiinosia kuolevat ennen aikuisuutta). Jos tämäkään ei riitä, niin susia voi ehostaa vielä ostamalla kaupasta niille uuden värisiä turkkeja, silmiä, neniä ja muita värityksiä, tai vaihtoehtoisia taustoja ja kaikenlaisia koristeita taustoihin. Kaikista harvinaisimpia värityksiä ei voi ostaa kaupasta, vaan ne saa vain jalostuksen kautta. Silti koin susien muokkaamisen liian helpoksi. Erilaisia koristeita saa myös suunnitella itse, kunhan ne sopivat pelin tyyliin. Hyvin pian huomasin, että suuri osa pelaajista haluaa mahdollisimman monimutkaisia fantasiasusia ja korkeapisteisimpiä susia näyttävästä Leaderboardista ei luonnollisen näköistä sutta löytynyt melkeinpä yhtään. Keräsin alle muutaman esimerkin tällä hetkellä johtavista susista, jotta saatte hyvän kuvan siitä millaisia susia pelissä voi luoda.

Myönnän, että tälläinen erikoisuudenhavittelu ei oikein iskenyt minuun, ja en tykännyt siitä kuinka pitkälle fantasiaelementit viedään. Toki halutessaan pelaaja voi kasvattaa vain luonnollisen värisiä susia, mutta kukaan muu ei vaikuta olevan näistä kiinnostunut. Susien jalostuksessa ei tarvitse olla oikein mitään taitoa ja mietintää, koska susia pystyy jälkikäteen muokata mielensä mukaan, kunhan vain rahaa riittää.

Esimerkkejä Leaderboardissa olleista korkeapisteisistä susista.

Jalostus ei myöskään perustu oikean maailman geeneihin, toisin kuin esimerkiksi todella hyvin toteutettu jalostus Furry Pawsissa. Wolvdenin geenit periytyvät hyvin arvaamattomasti ja turhauduin niiden kanssa nopeasti. Esimerkiksi pelissä puhutaan väistyvistä, eli resessiivisistä geeneistä, ja tiedän miten tälläiset periytyvät oikeassa elämässä. Jotta eläin on ulkoisesti väistyvän geenin värinen, on sillä oltava kaksi kopiota geenistä, eli niiden on tultava molemmilta vanhemmilta. Jos eläimellä on vain yksi kopio, se on vain värin kantaja eikä ulkoisesti näytä kyseiseltä väriltä. Albinismi on pelissä väistyvä geeni, ja päätin alkaa kasvattamaan albiinoja haasteen vuoksi. Hämmästyksekseni tämän värin jalostaminen osoittautui järjettömän vaikeaksi. Tein useita pentueita, joissa albiinoja tai vähintään geenin kantajia olisi pitänyt syntyä monta. Ensimmäinen tälläinen pentue oli albinismin kantajan ja suden, jolla ei ollut geenistä yhtään kopiota, välillä. Odotin saavani ehkä yhden kantajan. Pentuja syntyi kolme, ei yhtään kantajaa. Ihan realistista vielä, paska tuuri vain. Seuraava pentue oli albiino + ei kantaja = 2 pentua, kumpikaan ei ollut geenin kantaja. Kummankin olisi pitänyt olla kantaja. Kolmas pentue oli albiino + kantaja = 5 pentua, joista yksi albiino ja 4 ei kantajaa. Mitä ihmettä!? Kolmannessa pentueessa kaikkien olisi pitänyt olla joko albiinoja tai vähintään kantajia. Tässä vaiheessa aloin googlaamaan miten Wolvdenin albinismi periytyy ja hämmästys oli melkoinen. Jos risteyttää kaksi albiinoa pelissä, olisi pennuista 10% geenin kantajia, 20% albiinoja, ja huima 70% ei kantajia. Mitä pienempi pentue, sitä todennäköisemmin sieltä tulee vain sekundaa. Ymmärrän, että tällä on yritetty pitää harvinaiset ominaisuudet todellakin harvinaisina, mutta aika hulluahan tuo on ja on pelaajalle hyvin harmittavaa, jos "varmasta nakista" ei synny mitään toivottua. Varsinkin, kun narttu on synnytyksen jälkeen 20 päivää jäähyllä astutuksista. Ja tämä tarkoittaa nimenomaan aktiivisia pelipäiviä, eli peliä ei voi jättää vain kesken 20 päivän ajaksi ja tulla takaisin kun nartun jäähy on ohi.

Turhauttavien geenien lisäksi Wolvdenin jalostuksessa ärsyttivät myös kaksi muuta asiaa. Aluksi vain yksi uros voi olla jalostusuroksena ja vain se pystyy astua lauman narttuja. Jalostusuroksen voi vaihtaa vasta kun se kuolee, tai pelaajan pitää maksaa oikeaa rahaa jos haluaa vaihtaa sen ennen sen luonnollista kuolemaa. Peli pyytää hyvin pian alussa pelaajaa valitsemaan jalostusuroksen, joten todennäköisesti pelaaja valitsee vain jonkun uroksen, mikä nyt sattuu olemaan laumassa vaikka se olisi huonolaatuinen. Pelaajan pitää pelata 30 päivän ajan (tarkoitan tällä jälleen aktiivisia pelipäiviä, eli ei riitä, että vaan odottaa 30 päivän kuluvan oikeassa elämässä), jotta viimein "Pair Bonding" on mahdollista. Tämän avulla kaksi sutta voidaan tehdä pariskunnaksi, jolloin muutkin lauman urokset voivat lisääntyä. Mutta tällöinkin nämä urokset voivat lisääntyä vain yhden nartun kanssa. Onneksi pelaaja voi lähettää jalostuspyyntöjä muiden pelaajien uroksille, jotta jalostus ei olisi alussa vain yhden uroksen varassa. Nämä pyynnöt kuitenkin maksavat rahaa ja voi vain toivoa, että toinen pelaaja suostuu auttamaan aloittelijaa. Koin näin rajoitetun jalostamisen hyvin ärsyttäväksi, varsinkin kun muutoin jalostuksessa oli mahdollista kasvattaa ties mitä mutanttisusia.

Vielä se viimeinen jalostuksessa ärsyttänyt asia. Vaikka peli ei millään tavalla rankaise pelaajia sisäsiitoksesta, on pelissä syntynyt lähes vainoharhainen kulttuuri pelaajien välille pienenkin sisäsiitoksen välttelystä. Jos sama nimi toistuu suden sukupuussa edes kerran, tai jos sillä on suosittuja susia sukupuussa, on sutta vaikeaa saada myytyä. Arvokkaimpina susina pidetään niitä, joiden sukupuu on mahdollisimman lyhyt, jolloin on helppo pitää lukua kuka on sukua kenellekin. Toisin sanoen, jos olet jalostanut susiasi kauan, tehnyt harkittuja parituksia usean sukupolven ajan ja niillä on pitkät sukupuut, niiden arvo tippuu muiden silmissä koska pitkien sukupuiden takia on vaikeampaa nähdä onko tämä ja tuo susi etäistä sukua toisilleen. Pitkän linjan jalostustyötä ei siis Wolvdenissä arvosteta, toisin kuin esimerkiksi Furry Pawsissa. Miksi siis edes yrittää kasvattaa jotain, jos pitkät sukutaulut ovat muiden pelaajien mielestä ongelmallisia ja susia voi muutenkin muokata kaupan ostoksilla?

Toki susien hyvin vapaalla kustomoinnolla on hyviäkin puolia. Vaikka itse en tälläisistä fantasiasusista innostunut, voisi Wolvdenin susia käyttää esimerkiksi roolipelien hahmoina. Pelistä löytyy jopa minipeli, jossa voi kustomoida furry-sutta/ihmissutta. Vaikka tällä ei pysty itse pelissä pelaamaan, voi luomusta käyttää oman hahmo mallikuvana tilaustöitä tai roolipelejä varten. Arvostan siis tietyllä tapaa Wolvdenissa olevaa luovuutta kannustavaa ilmapiiriä, vaikka kaikenlaiset erikoisuudet menevät mielestäni välillä liian pitkälle ja ovat ristiriidassa muutoin realistisuutta tavoittelevan kerronnan kanssa.

Pelin taide on todella hienoa ja käsittääkseni kokonaan pelin luojan, Xylaxin käsialaa. Erilaista kuvitusta on PALJON ja nostan hattua hänelle siitä, että hän on jaksanut tehdä niin monipuolista ja eläväistä kuvitusta peliään varten. Yksityiskohtia on paljon. Jopa taustoissa tapahtuu vaihtelua vuodenajan ja sään mukaan - välillä taustoilla näkyy sadetta, sumua tai lunta. Nämä eivät juurikaan vaikuta itse pelaamiseen, mutta tuovat pientä realismin tunnetta mukaan. Pelissä on myös kalastusminipeli, jonka taustan valaistus saattaa välillä vaihtua ihan pelaajan silmien edessä. Tämä oli aika vaikuttavaa tämän tyyliselle nettipelille. Kaikenlaiset yrtit ja saaliit ovat mielenkiintoisia ja ilahduttavan monipuolisia.

Ulkoisesti peli tarjoaakin silmille paljon nannaa, mutta pelattavuudessa on vielä paljon puutteita. Jalostukseen liittyvät asiat ovat todella vaikeata tuuripeliä, mutta jokapäiväisestä selviytymisestä on tehty liian helppoa. Pelissä ei ole paljoa pelattavaa 10-15 minuuttia pidemmäksi aikaa kerralla. Peli on kuitenkin uusi ja ehkä siihen päivitetään tulevaisuudessa lisää kiinnostavia ominaisuuksia. En itse saanut pelistä juuri mitään irti ja monesti vain mietin vanhaa kunnon Furry Pawsia kaiholla. Voi FP... Aina sitä pelatessani uppouduin täysillä sen maailmaan moneksi kuukaudeksi ja lehtiöni olivat täynnä muistiinpanoja koirien geeneistä ja sukupuista. Mitään sellaista intoa en kokenut Wolvdenin kanssa. Harmi.

TÄHDET: **1/2

Wolfwalkers

NIMI: Wolfwalkers
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Tomm Moore, Ross Stewart

Tietokoneanimaation dominoimalla aikakaudella on aina piristävää nähdä, että vielä silloin tällöin viitsitään tehdä perinteistä animaatioita isolla budjetilla. Wolfwalkers on viimeinen osa ohjaaja Tomm Mooren irlantilaisiin taruihin perustuvasta trilogiasta, johon kuuluvat myös elokuvat The Secret of Kells ja Song of the Sea. Elokuvat ovat itsenäisiä teoksia, joten ne voi katsoa missä järjestyksessä tahansa. Itse en ole vielä näitä kahta aiempaa teosta nähnyt.

Päähenkilö Robyn on isänsä kanssa Irlantiin muuttanut englantilainen tyttö, joka haluaisi isänsä lailla olla metsästäjä, mutta ylisuojelevainen isä ja ymmärtämättömät kaupunkilaiset pakottavat hänet keittiöhommiin. Robynin isän tehtäväksi on annettu hävittää kaupunkia ympäröivän metsän vaaralliset sudet. Robyn seuraa isäänsä salaa metsään ja tapaa siellä ikäisensä tytön, Mebhin, joka paljastuu muodonmuuttajaksi. Kun Mebh nukkuu hänen sielunsa materialisoituu ruumiin ulkopuolelle suden muodossa ja hän johtaa susilaumaa. Myös Mebhin äiti on tälläinen susi-ihminen, mutta äidin ruumis vain nukkuu ja nukkuu, koska suden muodossa ollut sielu ei ole jostain syystä palannut takaisin. Myös Robynistä tulee susi-ihminen ja hän yrittää saada kaupunkilaisia ymmärtämään susien puolta.

Heti ensimmäisenä pitää puhua elokuvan ulkoisesta annista. Elokuva on kuin liikkuvaa satukirjaa katsoisi. Ääriviivat ovat luonnosmaisia ja väritykset ulottuvat monesti viivojen ulkopuolelle, tämä näennäinen viimeistelemättömyys tukee hyvin kohtauksien villiä ja vapaata tunnelmaa. Animoinnissa on välillä käytetty erikoisia ja rohkeita ratkaisuja, esimerkiksi muutamassa kohtauksessa hahmot liikkuvat sivuttain keskiaikaistyylisellä taustalla ja liikkeessä susilauman jäsenet sulautuvat toisiinsa. Nämä eivät missään tapauksessa ole häiritseviä asioita.

Etenkin Mebhin ihmismuotoon on saatu paljon persoonaalisuutta mukaan. Hän on ihmisenäkin selkeästi villi otus, jonka suuri takkutukka antaa hänelle pienen, pallomaisen muodon ja etenkin liikkeessä häntä on kiinnostavaa seurata. Ihmismuotoinen Mebh on elokuvan muistettavin design, muut hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Vaikka muut hahmot eivät ulkoisesti olekaan yhtä säväyttäviä, ovat ainakin Robyn ja hänen isänsä miellyttäviä ja uskottavia hahmoja. Robynin ja Mebhin ystävyys muodostuu hyvin nopeasti, mutta tämä tuntuu silti luontevalta ja heitä on mukavaa seurata.

Juonellisesti Wolfwalkers on kuitenkin harmittavan ennalta-arvattava ja turvallinen. Vaikka ulkoisesti elokuva yllätti monta kertaa, ei juonessa ollut oikeastaan mitään yllättävää elementtiä. Elokuva suhtautuu susiin ja susi-ihmisiin liiankin imelästi. Susi-ihmiset kuvataan lähinnä harmittomina metsän henkinä, jotka ilakoivat yöt päivät ja parantavat haavoittuneita maagisilla voimillaan. Ihmispahis on puhtaasti paha ja ei vaan ymmärrä, etteivät hippisudet halua kellekään pahaa. Ihmismaailmassa kaupunki on harmaa ja seikkalunjanoinen Robyn pakotetaan tylsään työhön. Sutena Robynillä ei ole mitään velvoitteita ja metsäkin on täynnä värejä ja taikaa. Asetelma on ihan liian mustavalkoinen.

Elokuvan mahtavin kohtaus on ehdottomasti Robynin ensimmäinen muodonmuutos, jonka aikana hän, Mebh ja susilauma juoksevat öisen metsän läpi ja Robyn näkee maailman ensimmäistä kertaa suden aistien kautta. Taustalla soiva kappale viimeistelee kokemuksen ja kyynelsilmät ovat taatut. Myönnän, että olen katsonut tämän kohtauksen useampaan kertaan ja aina alkaa itkettää.

Silti, en voi olla ihmettelemättä miksei susien elämästä näytetty mitään nurjempia puolia. Siinä missä Robynin ihmiselämä on pakkopullaa, ei susien elämässä näytä olevan juuri mitään vastuita. Sutena Robynin ei esimerkiksi näytetä metsästävän vaikka se voisi olla kaupunkilaiselle järisyttävä kokemus. Metsästämisen sijaan Mebh näytetään varastamassa kaupunkilaisten leipiä. Voi kunpa vain tyhmät ihmiset tajuaisivat jättää harmittomat sudet rauhaan, jotta he voisivat kirmata kedoilla rauhassa! Tavalliset sudet jäävät myös täysin statistien rooleihin. Sudet ovat vain nimetöntä massaa, joilla ei ole omia persoonia ja ne ovat täysin susi-ihmisten käskyteltävissä.

Elokuvan loppu on myös mielestäni liian optimistinen. Kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan helposti kohdilleen, paha saa palkkansa ja oikeastaan kaikki, mikä voisi mennä hyvin, menee mahdollisimman hyvin. Olin yllättynyt siitä ettei edes elokuvan lopussa mainittu irlantilaisten susien tulevaa sukupuuttoa, se olisi ollut erittäin hyvää ainesta antamaan lapsille muistuva opetus luonnonsuojelusta. 

Wolfwalkers on ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta jäin itse kaipaamaan siihen lisää särmää. Irlantilaisiin taruihin perustuvat susi-ihmiset olivat myös kiinnostavaa vaihtelua tavallisiin ihmissusiin, joskin liiallinen magian käyttö ei oikein ollut mieleeni.

TÄHDET: ****

The Ancient Magus' Bride

NIMI: The Ancient Magus' Bride (Mahoutsukai no Yome / 魔法使いの嫁)
VUOSI: 2017 - (jatkuu)
OHJAAJA: Norihiro Naganuma
KIRJOITTAJA: Jamie Marchi, Aya Takaha

Jotenkin päädyin aktivoitumaan animen suhteen vielä vuoden loppumetreillä ja katsoin läpi yhden ysäriklassikon, Neon Genesis Evangelionin, sekä yhden upouutuuden, eli tämän. Valitettavasti näiden katsominen vierekkäin varmasti vaikutti arvosteluuni, sillä NGE veti täysillä mukaansa ja olen innoissani kuin pikkulapsi uudesta löydöstäni. Magus' Bride taas... no... ei juuri jaksanut kiinnostaa, mutta kahlasin sen kuitenkin läpi kaverini mieliksi, joka vaikuttaa hyvin pitävän sarjasta.

Sarja sijoittuu fantasiamaailmaan, jossa vanhempiensa hylkäämä 16-vuotias tyttö Chise pakenee menneisyyttään myymällä itsensä orjuuteen. Mysteerinen pitkä, sudenkalloinen velho Elias Ainsworth ostaa hänet, mutta ei tee Chisestä palvelijaansa, vaan haluaa tytön olevan oppilaansa ja jonain päivänä vaimonsa. Elias näkee Chisessä jotain erikoista ja käykin ilmi, että tyttö on luonnonlahjakkuus loitsunnassa, mutta tulee myös kuolemaan nuorena. Myös Eliaksen menneisyydessä on jotain epäselvää.

Alunperin olin varsin innostunut seuraamaan tätä sarjaa. Elias on siistin näköinen hahmo ja olen aina halukas hupakko tälläisille romansseille. Mutta sarja on minulle yksinkertaisesti liian harmiton ja turvallinen. Sillä on synkkiäkin hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi sarja on slice-of-life tyylinen pikkukiva paketti, joka ei herättänyt mitään suurempia tunteita itsessäni.

Chise on harvinaisen aneeminen päähenkilö. Hänellä ei ole minkäänlaista karismaa saati kiinnostavia luonteenpiirteitä. Häntä ei voi edes kutsua märäksi rätiksi, koska jo siinä olisi liikaa personaalisuutta. Kuiva rätti tämä on. Oli todellakin harmittavaa nähdä NGE ensin, koska myös siinä on samantapainen alistuva, menneisyyden pieksemä päähenkilö, mutta hahmot on toteutettu täysin eri tavoin. Chisen sisäinen tuska näkyy vain hänen tirauttaessa pari kyyneltä, hän tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen tyhjä ilme silmissään ja tyhmänä saattaa toistaa jotakin mitä toinen hahmo sanoo. Hänen tuskansa on nättiä ja hän pysyy täysin toimintakykyisenä. Tyypillistä valkokankaan masennusta. Sen sijaan NGE:n Shinjin tuska on erittäin aitoa ja ruman näköistä, hän istuu jaksokaupalla omassa mielen häpeänurkassaan toistelemassa samoja itseänsä vähätteleviä ajatuksia ja monesti hän ei ollenkaan kykene työhönsä.

Myös Elias jäi yllättävän tylsäksi henkilöksi. Sarjan edetessä hänen epämääräistä menneisyyttään valotetaan hieman, mutta en silti jaksanut olla tästä kiinnostunut. Hänen romanssinsa Chisen kanssa on varsin hajuton mauton, sillä oikeastaan mitään ei tapahdu hahmojen välillä katsomani 12 episodin aikana ja hahmot myös viettävät yllättävän paljon aikaa erillään. Parempi myös etten ala analysoimaan heidän suhteensa eettisyyttä, sillä luulisi, että Chisellä on paljon syyllisyyden taakkaa Eliakselle, joka "vapautti" hänet orjuudesta. Heidän ikäeronsa (ja tämä tulee ihmiseltä, joka rakastaa nuorempi nainen x vanhempi mies parituksia!) on myös häiritsevä, mutta sitä ei ollenkaan käsitellä animessa. Chise on 16-vuotias, Elias taas on vuosisatoja vanha. Vaikka Chise olisi täysi-ikäinen miten ihmeessä nämä kaksi voisivat koskaan olla samalla tasolla?

Tarinankuljetusta pysäytellään vähän väliä vaivaannuttavilla vitseillä ja chibipiirroksilla. Nämä eivät uponneet ollenkaan ja tuntuivat tilanteisiin sopimattomilta ja päälleliimatuilta.

Tarinan maailma ei myöskään ollut tarpeeksi kiinnostava minulle. Olen ehkä liian tylsämielinen, koska fantasiatarinat enää hyvin harvoin jaksavat innostaa. Pidän taian käyttöä tarinoissa liian helppona. Sillä voi ratkaista minkä tahansa tilanteen, uusia taikoja voi keksiä koko ajan ja täten tarinoiden maailmoissa ei ole kunnollisia rajoja. Joillekin tämä on innostavaa, itselleni se on turhauttavaa. Animessa on paljon erilaisia otuksia, valitettavasti turhan moni näistä on liian sokerisia ja ärsyttäviä, tai sitten tyypillisiä mukamas cooleja isotissisiä akkoja tai nättejä animepoikia.

Itse animointi jakaa mielipiteeni myös, sillä aluksi se vaikutti varsin kauniilta, ja sitähän se on. Taustat ovat monesti todella aidon näköisiä, täynnä yksityiskohtia ja hienoja värivalintoja. Mutta ihmisten naamat ovat hirveän rumia. Kaikki muu toimii varsin hyvin, mutta ihmisten kasvot ovat hyvin jäykästi animoituja ja ilmeettömiä. Tämä asia alkoi erityisesti vaivaamaan minua yhden kissapainoitteisen jakson aikana. Jakson kissat olivat NIIN HIENOJA, niin eläväisesti piirrettyjä, mutta sitten kun kamera kääntyi taas Chiseen olivat tytön silmät ja kasvot tyhjät kuin kuolleella kalalla.

Tämä arvostelu meni nyt todella negatiiviseksi, eikä sarja varmasti ole ansainnut näin yksipuolista arvostelua. Mutta en voi sille mitään, että en yksinkertaisesti kiinnostunut tarinasta pätkän vertaa ja huomasin olevani suuren osan ajasta todella tylsistynyt. Mikäli en olisi halunnut olla kaverilleni mieliksi olisin jättänyt sarjan kesken jo parin ensimmäisen jakson jälkeen. NGE:n katsominen heti ennen tämän aloitusta oli myös Magus' Bridelle todella epäreilua.

TÄHDET: ***

Shunkashuutou

NIMI: Shunkashuutou
VUOSI: 2006
TARINA JA KUVITUS: Elli Puukangas

Olen etsinyt tätä teosta kauan! Viimeinkin sain sen Nawulfilta lainaan, joten kiitos hänelle. Olen aikaisemmin lukenut Shunkashuutousta juttua Finnish Comics Dissected -blogissa ja tietenkin lukenut Puukankaan tunnetumman Vartijat -pseudomangan. Vartijat oli, kuten kaikki varmaan tietävätkin, melkoinen aivopieru ja ilmeisesti jo kuopattu hanke. Viihdearvon nimissä halusin ehdottomasti päästä lukemaan Puukankaan aikaisemman omakustanteen, mutta tätä kirjaa on nykyään hirvittävän hankala löytää mistään, eikä sitä jatkettu ensimmäistä osaa pidemmälle.

Ennen kuin revin tälle teokselle uuden peppureiän on sanottava, että teos on julkaistu vuonna 2006 ja tekijä on sen jälkeen kehittynyt aivan huikeasti. Hän ei enää yritä jäljitellä geneeristä isosilmäanimetyyliä ja on selkeästi ottanut opikseen saamastaan kritiikistä. Puukankaan nykyistä tuotantoa voi tsekata ainakin hänen Tumblrista.

Shunkashuutou 1 sisältää ensimmäiset luvut kolmesta eri tarinasta, sekä jotain sekalaisia ekstrasivuja loppupuolella. Itsehän en tiennyt lukujen kuuluvan täysin eri tarinoihin, joten ensimmäinen lukukertani oli hyvin turhauttava ja sekava. Tarinoissa esiintyy samankaltaisia hahmoja ja elementtejä, joten ne hyvinkin voisivat kuulua samaan maailmaan, ja väänsin aivoni solmuun kun yritin ymmärtää onko lukujen välillä jotain aikahyppyjä tai muuta vastaavaa. Missään kohtaa kirjassa ei lue tarinoiden olevan toisistaan erillisiä, sisällysluettelossa kyllä ilmoitetaan tarinat näin: Suden talvi jään vanki, Hari luku 1, Tika luku 1. Pitäisikö tämän perusteella nyt tajuta miten pokkaria oikeaoppisesti luetaan? Itse luen sarjakuvista sisällysluettelon vain jos jälkeenpäin etsin tiettyä sivua. Toista pokkaria sarjasta ei koskaan ilmestynyt, joten olisi ollut lukukokemuksen selkeyden ohella myös järkevämpää keskittyä yhteen tarinaan kerralla ja saada ainakin yksi tarina kerrottua kokonaan. Kuinka moni lukija on tottunut sarjakuvapokkariin, jossa on usea eri seuraavassa numerossa jatkuva tarina? Konsepti olisi helpompi sisäistää jos tarinoilla olisi eri piirtäjät, tai edes selkeästi erilaiset tyylit.

Ensimmäisessä Suden talvi- tarinassa sarvipäinen peikkomainen animetukkajäbä kurvailee koiravaljakolla lumimaisemissa. Jäbä pysäyttää reen ja erkanee johtokoiran kanssa syrjemmälle, lumen alta löytyy jonkinlainen bunkkeri josta nostetaan ylös reppu sisältäen vuorisuden lihaa. Jäi epäselväksi onko tämä peikkojäbän tekemä ruokavarasto vai varastaako hän muiden eväitä. Jäbä jatkaa kruisailua lumimyrskyn yltyessä. Valjakko piiloutuu luolaan suojaan, jossa animejäbä lähtee tutkailemaan luolan perukoita koirien jäädessä nuotion ääreen. Peikkojäbä löytää luolan syvyyksistä giganttisen umpijäässä olevan susiolennon. Jäbä heittää komeita tuhannen metrin loikkia päästäkseen katsomaan susikalikkaa paremmin, jolloin hirviö tietenkin herää henkiin. Ensimmäisen tarinaosuuden loppu.

Maagiset läpinäkyvät hiukset ovat vahvasti esillä tässä sarjassa.

Sitten hypätäänkin kesäiseen metsään, jota asuttavat uljaat superlihaksikkaat sparkledogit. Tässä tarinassa esiintyy myös samanlainen jättiläismäinen susihirviö kuin edellisessä tarinassa, joten luulin tämän olevan tiiraus joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Hari -tarinan päähenkilö on nuori hopeanuolimainen punamustavalkoinen (koska tämä väriyhdistelmä on vaan niin cooooooooool) yli-innokas pentu Hari. Hari saa tietää Yumerian kuningaskunnan (eli siis tää maaginen mettä missä nää elää) prinsessan karanneen jonkun miehen matkaan tai jotain sinne päin ja intoa puhkuen lupaa kuningasparille tuoda heidän lapsensa takaisin. Mutta prinsessa saapuukin paikalle monihäntäisen uroksensa ja kersojensa kanssa. Auvoa ei kestä kauaa kun paska lentääkin tuulettimeen ja jokin hyökkää Yumeriaan. Ekalla lukukerralla en oikein saanut selvää KETKÄ olivat hyökkäämässä, sillä yksi koira sanoo kissojen hyökkäävän, mutta taistelukohtauksessa "kissat" ja koirat on piirretty niin sottaisesti etten edes tajunnut osan hahmoista olevan kissaeläimiä. Paikalle tulee patsastelemaan myös tuo kerrostalon kokoinen jääsusihirviö, ilmeisesti vihollisena kissojen puolella. Turpakäräjiä käydään ja sitten taistelu loppuukin kuin seinään, jättisusikin vissiin katoaa eikä kukaan edes mainitse sitä. Hari näkee ensimmäistä kertaa prinsessan jälkeläisen Erwilin, joka on selkeästi Puukankaan silloinen ylitäydellinen fursona. Erwilin nähdessään Hari menee aivan sanattomaksi kun Erwil on vain niin säkenöivän siisti. Tähän loppuu tämä tarinaosuus.

My little pony, my little pony...

Ja sitten vielä se viimeinen tarina. Tikan pääosassa on edellisen tarinan Erwil, joka makaa verisenä sateessa ja pikkupoika (perusanimetukalla varustettu tietenkin) löytää hänet. Kersa hoitaa koiran kuntoon ja jäädessään hetkeksi yksin Erwil asettuu makuulle muistelemaan angstista menneisyyttään. Erwilin perhe valmistautuu hätäevakkoon (ilmeisesti tuon epämääräisen kissainvaasion takia?????) ja Erwil pinkaisee salakuuntelemaan vanhempiaan, jotka kiistelevät kenen lapsista kuuluisi olla varajohtajana. Erwil on vanhin, mutta hänen äitinsä mukaan "Hänestä ei tule kuningasta! Hänen piti syntyä kuolleena... Hän ei ole normaali. Hän on kishin!" Kishin on sitten joku demonihommeli, jonka merkitystä ei selitetä. Vähän kaikilla koirilla tuntuu olevan tässä sarjassa ties mitä erikoisvoimia, joten en tiedä miten demoni erottuisi joukosta. Väkisin väännetyn draaman nimessä Erwil tietenkin kuulee koko keskustelun. Sitten paikalle hyökkääkin tulta syöksevä kitsune (japanilaisestä mytologiasta tuttu monihäntäinen kettujuttu), joka paahtaa koiria hengiltä ja Erwilin pappa hyökkää kitsunen kimppuun. Tässäkin kohtaa olin hyvin hämmentynyt, sillä Erwilin isä on myös monihäntäinen. Onko hän myös kitsune? Miksi kitsune hyökkää? Onko se kissojen puolella? Miksi kissat hyökkäsivät sitten? Ja mikä hitto se godzillasusi oli? Miksi mitäh öh äh? Erwilin iskä saa turpaansa jolloin Erwil liittyy sankarillisesti taistoon ja hänen maagiset supervoimansa aktivoituvat, jolloin Erwil muuttuu myös monihäntäiseksi ja osaa nyt pajauttaa laasereita suustaan. Sitten tapellaan ja jätetään syrämmelliset hyvästit kun isäpappa kuolee sankarina, Erwil poseeraa lihakset kohoillen viimeisen kerran ylhäällä puunrungolla ja sitten lähtee karkuun. Muistelu päättyy ja nykyajassa pikkupoika kertoo Erwilille saavansa pitää hänet lemmikkinä.

Tämä teos on täysi sekametelisoppa! Ellei minulle olisi kerrottu tarinoiden olevan erillisiä istuisin varmasti vieläkin funtsimassa miten nämä tarinat sopivat aikajanallisesti toisiinsa. Ensimmäisessä tarinassa vaikuttaisi kuin koirat eivät olisi tavallista koiraa kummempia ja ihmisillä on sarvia ja muita fantasiaelementtejä. Toisessa tarinassa ei olekaan merkkiäkään ihmisistä, mutta siinä esiintyy ekan tarinan godzillasusi. Kolmannessa tarinassa ihmiset vaikuttavat ihan tavallisilta ilman fantasiamaustetta. Täh? Vielä hämmentävämpää on pokkarin lopussa oleva yksittäinen kuva, jossa on hahmoja sekä koira- että ihmismuodossa. Pystyvätkö sarjan koirat siis muuttua ihmisiksi?? Vai ovatko he jossain rinnakkaisulottuvuudessa ihmisiä? Miten tämä liittyy mihinkään?

Mitään omaperäistä ei tästä löydy. Japanimeiningistä on apinoitu jopa lukusuunta ja puheissaan hahmot käyttävät välillä japanilaisia arvonimiä, vaikka käsittääkseni tämä sijoittuu kuvitteelliseen fantasiamaahan. Tekijällä on ollut vakavanlainen hopeanuolitauti, eli hän on piirtänyt koirilleen koomisen kokoiset rintalihakset (näkyvät tuuheimmankin turkin läpi), ja asennot ja ilmeet peilaavat paljon Yoshihiro Takahashin tyyliä. Jättimäiset kitsunet ja godzillasudet taitavat olla Narutosta ideoituja. Koko pokkari huutaa wannabe-japanilaisuutta.

Kuvitus ei ole mieleeni, ei edes sen ollessa parhaimmillaan. Tälläinen tyyli ei vain uppoa minuun läpinäkyvine hiuksineen ja apposen auki halvaantuneine suineen. Etenkin ensimmäinen luku on varsin huolellisesti piirretty, sen jälkeen aletaankin mennä hitaasti mutta varmasti alamäkeen. Viimeinen luku onkin jo hyvin hutaistua, etenkin toimintakohtauksillaan (jotka olivat Vartijoidenkin suurin ongelma), jotka ovat erittäin sekavia ja ylityyliteltyjä. Puukangas on ollut jo tämän kirjan aikana hyvin lahjakas ja sen huomaa etenkin hänen piirtämistään näyttävistä tuli-, sade- ja valaistusefekteistä. Vielä tässä vaiheessa hän kuitenkin antoi liikaa periksi wannabe-japanilaisuudelle sekä meni monesta kohtaa sieltä missä aita oli matalin.

Lopputulos on KKK. Kornia, kliseistä ja kankeaa. Normaalisti olisin antanut näin huolitellulle teokselle enemmän kehuja, mutta koska en ensimmäisellä lukukerralla ymmärtänyt tarinankuljetuksesta mitään en voi mitenkään antaa tälle yhtä tähteä enempää. Lukukokemuksen kuuluu olla selkeää ja sujuvaa, tämä oli kaukana siitä.

TÄHDET: *1/2

Tästä valaistuksesta tykkäsin.

Wolf Spirit

NIMI: Wolf Spirit
VUOSI: 2016
TARINA JA KUVITUS: Eero Oinonen

Kiitokset Nawulfille, joka esitteli tämän sarjakuvan minulle. Wolf Spirit on Oriveden opistossa sarjakuvalinjalla (sarjakuvalinja on tänä vuonna lakkautettu) opiskelleen Oinosen teos, joka on päässyt ihan printille asti ja sitä on ollut myynnissä 5€ hintaan. Opiston oppilaat ovat näköjään vuosien varrella tuottaneet muitakin koira-aiheisia lehtiä. Valokuvissa näkyy ehkä enemmän tai vähemmän koiriin liittyviä sarjiksia, kuten Motivaatio monsteri, Valkoinen hirvi, sekä Koiranpäiviä. Jos joltakulta näitä löytyy nurkista olisin erittäin kiinnostunut ostamaan tai lainaamaan niitä, yhteyttä voi heittää e-mailiini (naravox@gmail.com).

Mutta asiaan! Wolf Spirit on vain noin 30 sivua pitkä, mutta siinä ajassa ehtii tapahtua paljon. Tuntemattomaksi jäävässä fantasiamaailmassa kolmipäinen hydra tyrannisoi kaikkia muita eläimiä ja on jotenkin onnistunut saamaan kaikki kasvitkin kuihtumaan. Susien ja raptorien päälliköt kokoavat joukkonsa ja hyökkäävät hydraa vastaan yhdessä. Myös kaikki muut eläinlajit yhtyvät taisteluun. Tavalliset eläimet eivät pärjää hydralle, joten raptorien ja susien päälliköt tekevät yhdessä erikoisiskun, jolla hydra viimein kuolee. Erikoisisku on muuten ihan samanlainen kuin Hopeanuoli -animen kohtaus, jossa Riki ja Gin viiltävät Akakabutoa kehon sivuilta.

Hydran kuoltua näyttää kuin paratiisissa olisi taas kaikki hyvin. Kasvillisuus palaa, raptorit ja sudet elävät sovussa, erikoisilla syntymälahjoilla varustettuja susia ja raptoreita syntyy säännöllisesti, mutta yhdelläkään ei ole samoja voimia kuin hydran päihittäneillä päälliköillä. Eräänä päivänä raptorit hyökkäävätkin susien kimppuun ja uusi sota alkaa. Sarjakuva päättyy susien nykyisen päällikön pentujen syntymään ja tarina jää selkeästi kesken.

Juoni on kamalan kliseinen, eikä yhtään mitään taustoiteta kunnolla. Hydran vain ilmoitetaan olevan kamala, mutta sen harjoittamaa tyranniaa ei konkreettisesti näytetä. Tarinalla ei ole päähenkilöä, eikä yhteenkään hahmoon tutustuta edes pintapuolisesti. Kannen perusteella päähenkilöiksi voisi luulla raptorien ja susien päälliköitä, joilla ei ole edes nimiä, mutta heidän luonteistaan en pystyisi lukemani perusteella kertomaan mitään. Mikäli jatko-osaa seuraa sen päähenkilöinä ovat todennäköisesti lopussa esiintyvä susien nykyinen päällikkö Akihiro (koska japanibuumi pitää vieläkin pintansa...) ja puolisonsa Crystal. Tässä osassa ei ollut kuitenkaan yhtäkään henkilöä johon lukija olisi voinut kiintyä ja samaistua.

Raptorien ja susien näkeminen tappelemassa hopeanuolimaisesti jättiläishirviötä vastaan hymyilytti. Ajatus on niin häpeilemättömän nostalginen ja kliseinen ja tälläistä tarinaa voin kuvitella monen 10-15 vuotiaan rustailleen. Itsekin piirsin tuossa iässä satoja kuvia koirista tappelemassa kerrostalon kokoisten karhujen ja muiden örkkien kanssa. Tässä tapauksessa tekijä on kuitenkin aikuinen. En sano etteikö aihetta voisi toteuttaa järkevästi, mutta nyt se ei ainakaan ole onnistunut.

Kuvitus on suoraan sanottuna kaameaa. Sävytykset on toteutettu dodge- ja burn -työkalujen avulla ja liikkeessä raiskataan rankasti blurria. Värien käyttö on hyvin lapsekasta, joka sivulla seikkailee mielikuvituksellisia sateenkaarieläimiä. Yllättäen piirtäjällä on kuitenkin oma tyylinsä, joka ei imitoi vaikkapa Hopeanuolta tai Baltoa. Tästä plussaa. Eläinten anatomia on hyvin epämääräistä. Mukavaa kuitenkin, että tekijä on antanut nykytiedon mukaisesti raptoreilleen höyhenpeitteen, vaikka se on monen mielestä dorkan näköistä.

Olin hyvin ällistynyt ja huvittunut tästä sarjakuvasta. Odotin tekijän olevan nuori tyttö, mutta pientä taustatutkimusta tehdessäni tekijäksi paljastuikin aikuinen mies, joka aikoo tehdä sarjakuvapiirtämisestä ammattinsa. En haluaisi murtaa kenenkään unelmia, mutta itsekin lopetin aikoinaan taidekoulun kesken kun tajusin ettei Suomessa vaan ole todennäköistä saada taiteesta kokopäivätyötä, vaikka olisi kuinka huikea piirtäjä. Piirtämistä ei tarvitse koskaan lopettaa harrastuksena, vaikkei siitä saisi ammattia. Jos Oinonen kuitenkin aikoo jatkaa unelmansa jahtaamista hänen kannattaisi tutkia eläinten anatomiaa lisää (poikkeaminen realismin pariin ja sitten takaisin omaan tyyliin ei ole kenellekään pahitteeksi), hankkia teksteilleen oikolukija (kirjoitusvirheitä ja tökkiviä lauserakenteita on paljon), sekä opetella värittämään ilman dodgeen ja burniin nojaamista.

TÄHDET: *