Ankeriaan metsästystä koirien kanssa

Koiralle löytyy loputtomasti käyttötarkoituksia. Kaikkien aikojen parhaimman työmoraalin omistavalle otukselle keksitään yhä uusia työpaikkoja, joista osa on maailman muuttuessa unohtunut historian hämäriin. Siinä missä koiran käyttö maitokärryjen vetojuhtana, voin kirnuajana tai lihavartaan kääntäjänä on nykyään kadonnutta perinnettä, voivat nykykoirat olla yhä hyödyksi lukemattomilla muilla tavoilla.

Hyvin harva tietää, että koiria on käytetty meriankeriaiden metsästykseen! Tällaista eksotiikkaa on löytynyt (ja kenties yhä löytyy hyvin pienimuotoisesti?) Iso-Britanniasta. Erityisen paljon ankeriasmetsästystä on ollut Kilven rannalla, Somersetissa. Tälle metsästykselle on oma sana glatting, ja metsästäjä on glatter. Termistön alkuperä on epäselvä, mutta tulee ehkä saksankielestä. Glatt tarkoittaa sileää tai liukasta, ja aalglatt on "liukas kuin ankerias".

Ankeriaskoirat eivät olleet mitään tiettyä rotua, eikä kukaan kasvattanut koiria juuri tätä tarkoitusta varten. Erityisen paljon käytettiin terriereitä, jotka olivat muutenkin yleisiä ja luonnostaan taitavia metsästäjiä. Maatilan rottakoirat oli kätevä ottaa mukaan kalastusreissulle, ja ne olivat jo tottuneet taistelemaan toisia luontokappaleita vastaan. Myös spanieleita, noutajia ja kaikenlaisia sekarotuisia rakkeja käytettiin.

Meriankerias on suuri, jopa yli sadan kilon kokoiseksi ja kolmen metrin pituiseksi kasvava petokala, joka pystyy puremaan kipeästi ja irrottamaan sormia. Väitetään, että ankeriaan irti hakattu pää pystyy puremaan vielä tuntienkin jälkeen. Erään tarinan mukaan ankerias oli kerran ottanut miehen käden suuhunsa, eikä päästänyt irti, ja kun nopeasti tuleva nousuvesi uhkasi hukuttaa miehen hänen oli pakko leikata käsi irti. Mies sitten juoksi sepän verstaalle, jossa kauterisoi verta vuotavan tynkänsä työntämällä sen kiehuvaan tervaan. Eiköhän tämä ollut reilusti liioiteltu höpöjuttu, mutta tällaiset tarinat osoittivat, että ankeriasta pidettiin pelottavana vastustajana, ja kenties moni merihirviön legenda oli saanut niistä alkunsa. Tyypillisesti kiinniotetut ankeriaat olivat kuitenkin "vain" 1-25 kiloisia.

Ankeriaat kerääntyivät rannikon kivikkoon ja laskuveden aikaan jäivät ansaan mataliin vesialtaisiin. Silti niiden metsästäminen olisi ollut vaikeaa vain ihmisten voimilla. Ihminen joutuisi käännellä kiviä ja tökkiä vettä kepillä tuntikausia, eikä silti löytäisi yhtäkään ankeriasta - ja ei unohdeta, että ne ovat liukkaita ja purevat! 

Koirien tehtävänä oli paikantaa ankeriaat. Ne haistelivat rannalla ja saaliin löydyttyä ihmiset käänsivät kiven, jonka alta ankerias ilmestyi. Mukana oli yleensä iso joukko miehiä ja poikia, joilla kaikilla oli pitkä, päästään teroitettu keppi. Kepit ja koirien innokkaasti kaivavat tassut saivat ankeriaan esille piilopaikastaan, jolloin se joko seivästettiin kepillä tai koira tarttui siitä kiinni ja ravisteli hengiltä. Tämä oli adrenaliinin täyttämää aarteen etsintää, jota moni tuli seuraamaan sivusta, ja etenkit turistit olivat aina kiinnostuneita toiminnasta.

Ankeriasta käytettiin moniin perinneruokiin, ja sen kerrotaan olevan ihan maukasta, joskin sivumaku on mutainen. Ankeriaan uskottiin olevan myös uhka lohikannoille, joten niitä haluttiin hävittää tasaisin väliajoin.

Brian Plummer (miehestä on aiemmin kerrottu tässä postauksessa) osasi kertoa, että Skotlannin Ayrshiressä oli harrastettu ankeriasmetsästystä bullterriereillä. Ankeriaat purivat niin rajusti, että taistelukoiratkin jäivät välillä kakkosiksi.

Plummer itse ei harrastanut tämänkaltaista metsästystä, mutta hänelläkin oli ankeriaaseen ja koiraan liittyvä kokemus. Hän kalasti Skotlannin vesillä verkoilla ja katiskoilla, ja mukana oli valkoinen saksanpaimenkoira Polly, jonka hän oli opettanut noutamaan verkkoja vedestä. Polly nouti minkä vaan esineen, jota Plummer heitti pikkukivellä. Kerran Plummer oli nostamassa verkkoa, jossa selvästi oli jotain painavaa. Pieneen veneeseen mätkähti hirvittävän kokoinen ankerias, joka oli yhtä pitkä kuin miehen käsivarsi ja paksu kuin miehen reisi. Ankerias kiemurteli ja louskutti leukojaan hurjana, ja Plummer ei paniikissaan osannut muuta kuin tuijottaa. Polly hyökkäsi ankeriaan kimppuun, mutta nopeampi kala puri sitä olkaan ja jäi siihen roikkumaan Pollyn jäystäessä sen keskivartaloa. Polly oli normaalisti herkkä koira, mutta taistelun kiihkossa se ei ulissut kivusta. Hetken Plummer katsoi kuin transsissa outoa kamppailua, kunnes havahtui ja alkoi hakata ankeriasta airolla. Ikuisuuden kestävän kamppailun jälkeen ankerias saatiin heilautettua takaisin veteen. Pollyn olkalihakset olivat hakkelusta, ja kesti viikkoja, ennen kuin se pystyi kävelemään pihalla. Haavaan kasvoi suuri ruskea rupi, joka lopulta irtosi itsekseen ja jätti jälkeensä paljaan ihon, johon ei enää ikinä kasvanut karvaa.

Lähteet:

*Polly: A White German Shepherd Dog (Brian Plummer, 1999)

*The Solway Firth to Hartland Point (Mike Smylie, 2014)

*21.5.1938 Bath Weekly Chronicle and Herald

*26.8.1926 Western Daily Press

Kannechor - Koira kanavarkaana

Yksi Brian Plummerin lurcher-koirista. En tiedä mikä yksilö kyseessä.

 Olen tähän mennessä lukenut kolme Brian Plummerin kirjaa ja ne ovat olleet oikein viihdyttäviä. Hän kirjoittaa hyvin vaatimattomasti ja nokkelasti. Plummer (1936-2003) oli brittiläinen opettaja, metsästäjä ja koiramies, joka kirjoitti lukuisia kirjoja rottien, kanien ja kettujen metsästyksestä, sekä hän kehitti rodun  plummerinterrieri, joka tosin ei koskaan saavuttanut suursuosiota. Rodulla on yhä kasvattajia ja rotuyhdistyksiä, mutta uskon sen pysyvän vain harvojen suosimana erikoisuutena ja hiipuvan lopulta kokonaan. Plummer halusi tuoda metsästysviettejä takaisin lucasinterrieriin ja risteytti niihin muita rotuja, jolloin niitä ei enää hyväksytty puhdasrotuisiksi ja Plummerin versiosta tuli sporting lucas terrier. Plummerista on myös tehty muutama tv-dokumentti. Ihan turhasta ukosta ei siis ole kyse, vaikka hän oli vähintäänkin erikoinen.

Terrierien lisäksi Plummer kasvatti elämänsä aikana muun muassa valkoisia saksanpaimenkoiria ja lurchereita. Lurcher on etenkin Iso-Britanniassa ja Irlannissa erittäin suosittu löyhä koiratyyppi, joita käytetään kanien ja kettujen metsästykseen. Nämä koirat ovat roturisteytyksiä, joiden sukupuut voivat olla tiedossa pitkälle ja koiria kasvatetaan työ-ominaisuudet edellä. Lurcherin värit ja karvanlaadut voivat olla mitä vain maan ja taivaan välillä. Perinteinen lurcher on jonkin (yleensä brittiläisen) vinttikoiran ja paimenkoiran sekoitus. Näillä yhdistelmillä yritetään luoda koira, jolla on vinttikoiran nopeus ja paimenkoiran älykkyys. Jos mukaan halutaan vielä voimaa ja taisteluhalua, voidaan lisätä esimerkiksi staffordshirenbullterrieriä ja lopputulos on bull lurcher. Kahden tai useamman eri vinttikoiran risteytys ilman muita koiratyyppejä on long dog.

Varmasti tulevaisuudessa tulen kertomaan kunnollisemmin Plummerin terriereistä ja "lurkkereista", mutta tällä kertaa halusin tarttua ihan pieneen tiedonmuruun, joka löytyi hänen kirjasta Merle: Start of a Dynasty. Kirjassa Plummer kuvailee kannechor-koiria, joka oli minulle aivan uusi juttu, eikä netistä löytynyt mitään tietoa aiheesta, paitsi yhdellä staffikasvattajalla oli tämä sana kennelnimenä.

Iso-Britanniassa on paljon romaneja, eli mustalaisia, jotka viettävät vapaata elämää kulkemalla vankkurilla ja karavaanilla paikasta toiseen (EDIT: Brittein saarilla on myös kantaväestöä, jotka elävät kiertolaiselämää ja joita kutsutaan traveller-sanalla, Plummer kuitenkin puhui nimenomaan romaneista ja osasi tehdä eron näiden ryhmien välillä). Kuten varmasti muissakin maissa, joissa mustalaisia on, on brittiläisillä mustalaisilla omia tapojaan ja sanojaan. Plummerilla ei ollut tästä ihmisryhmästä paljoa hyvää sanottavaa, mutta hän oli hyvin kiinnostunut heidän katoavasta elämäntyylistä, kielestä ja etenkin heidän koirista, joista kerrottiin lukemattomia tarinoita. Aito romani-lurcher oli niin älykäs ja tehokas, että se helposti pystyi ruokkimaan koko perheen. Romanien matkatessa kuski saattoi äkätä kaniinin, jolloin lurcher päästettiin irti. Muiden mailla salametsästäminen ei ollut minkäänlainen ongelma hiljaisen koiran kanssa, joka nappasi saaliin nopeasti ja sen jälkeen tuli kuuliaisesti takaisin. Parhaimmat koirat juoksivat yksin salametsästämään muiden maille ja taitavasti metsänvartijoita vältellen palasivat kotiin saaliin kanssa. Plummer vietti nuoruutensa lukemalla liioittelevia kirjoja näistä romanikoirista ja hänelle syntyi pakkomielle löytää sellainen itselleen. Erityisesti hän piti merleistä koirista, koska hänen ystävä oli vakuutellut hänelle ettei kukaan varasta merleä, sillä jokaiselle yksilölle uniikit laikut tekisivät koirasta liian helposti tunnistettavan.

Kannechor ei ollut rotu, vaan kanavarkaana toimiva koira, jollaisia romaneilla huhuttiin olevan. Lainaan Plummerin eläväistä kuvausta, mutta tiivistän jonkin verran:

"Fathom on koira, joka mustalaisten keskuudessa tunnetaan kannechorina - kanavarkaana, joka etsii, ottaa kiinni ja tuo kotiinsa toisten ihmisten kanoja - ja painotan niiden olevan toisten ihmisten, sillä jos kyseessä olisi vain kanojen hätyyttelyä olisi tapa helppo kouluttaa pois. Unohtakaa mielikuva koirasta, joka kävelee siipikarjaa täynnä olevalle farmille jakamaan kuolemaa ja tuhoa kaikille sen asukeille. Sellainen koira ei ole kannechor. Kannechor on jotain erilaista, sillä hän on mestarivaras konnakoirien keskuudessa, rosvo, joka kiitää läpi maaseudun jäämättä kiinni, vaikka näyttää täydelliseltä takan äärellä lepäävältä lemmikiltä.

Katso kuinka aito kannechor työskentelee ja näet taidon, joka jättää kaikki muut koirien teot varjoonsa. Katso kuinka hän kävelee kanssasi tähän asti ystävällisen maanviljelijän tiluksilla, jättäen ympärillä lepattavat kanat huomiotta. Katso kuinka hän tarkoituksella pyrkii olemaan huomaamatta kanoja, kääntäen päänsä jotta ei näkisi niiden typerää, höyhenistä hysteriaa. Mutta varo tätä huiputtajaa, tätä koirien Juudasta.

Kun poistut tilalta huomaat kuinka koira on vastahakoinen lähtemään kanssasi. Teeskentele ettet huomaa koiraa, käännä katseesi pois hänen hiipivästä askelluksesta. Katso kuinka hän hitaasti palaa maatilalle, kuinka hän jännittyy lähestyessään saalistaan, maha melkein maata laahaten, jalat taipuneina kuin ponkaisuun valmistuvalla kissalla. Katso tuota melkein rumaa jännitystä, joka saa koko kropan värisemään hämähäkinverkkoon tarttuneen lehden lailla, mutta ennen kaikkea katso hänen valitsemaa uhria, jonka hän on suuresta parvesta valinnut. Todennäköisesti se ei ole häntä kaikkein lähinnä ruokaileva kana, joka tottumattomaan silmään ei erotu mitenkään muusta parvesta. Todennäköisesti uhri on kana jonka olet tönäissyt tieltäsi kengän kärjellä, tai kana jonka olet siirtänyt leposijaltaan portin päältä. Katso nyt, sillä tämä on se yksilö jonka hän on valinnut huomionsa kohteeksi, katso kun hän luikertaa sitä kohti, enemmän käärmemäisenä kuin koirana, napaten linnun yhdellä loikkauksella, ja hiljentäen sen kotkotukset harkitulla paineella rintakehään - paineella, joka ei riitä tappamaan, mutta ajaa kaiken ilman keuhkoista ulos jolloin varoituskiekunta tukahtuu linnun kurkkuun. Katso kuinka koira kiirehtii kotiin, käyttäen jokaista puskaa, seinää, liiteriä, ja estettä suojanaan välttääkseen paljastumista. Kana on yhä elossa kun hän tiputtaa sen ovellesi, tai mikä pahempaa, jos hän löytää sinut matkan varrelta, painautuen kättäsi vasten pyytäen sinua vastaanottamaan hänen aarteensa, saaden sinut häpeämään ja tuntemaan olevasi hänen vastahakoinen rikoskumppani."

Fathom.

Legendojen romani-lurcheria etsiessään Plummer kävi katsomassa useita pentueita, joiden myyjät ylistivät koiriaan maasta taivaisiin. Plummer pettyi monta kertaa. Appleby-in-Westmorlandissa järjestetään vuosittain suuri Appleby Horse Fair -markkina, jossa romanit myyvät pääasiassa hevosia ja hevostarvikkeita. Plummer osallistui markkinoille voidakseen tavata aitoja romaneja ja heidän koiriaan. Hän tapasi noin 80-vuotiaan Charlie Ingramsin, tunnetun romanin, joka oli karismaattinen tarinankertoja ja kansansa historian tietäjä. Innokas Plummer kyseli tarujen koirista ja Ingrams vain nauroi ja pudisteli päätään. Kirjojen koirat olivat fantasiaa. Kyllä erittäin älykkäitä romanikoiria oli, kannechoreja myös, mutta ne eivät olleet koulutuksen tuloksia, vaan syntymästään lahjakkaita. Niiden vaistoja ja luonnonlahjakkuutta hyödynnettiin, mutta ei koulutettu.

Ingrams kertoi omasta kannechoristaan, jonka oli omistanut monta vuotta sitten Ensimmäisen ja Toisen maailmansodan välissä. Koira oli ollut hyödytön rusakkojen ja kanien metsästyksessä, mutta verraton kanavaras. Ingrams oli harrastanut kukkotappeluita ja siihen aikaan paras kukkotappeluttaja oli eräs Ryland, sekaverinen romani, jolla oli oma verilinjansa erittäin hyviä tappelukukkoja, jotka tappoivat vastustajansa ennen kuin toinen oli päässyt edes aloittamaan. Ryland voitti kaikki Walesista Skotlantiin, romanit, valkoiset, lääkärit, lakimiehet, opettajat, kenet tahansa laittomasta toiminnasta kiinnostuneen. Rylandin kukko oli tehnyt Ingramsin linnuista hakkelusta. Ingrams oli halunnut ostaa häneltä kukon, mutta sai osakseen vain räkäistä naurua. Ryland ei suostunut myymään edes munia ravistamatta niitä ensin, sillä ravistetut munat eivät kuoriudu.

Siispä eräänä päivänä Ingrams otti koiransa mukaan vieraillessaan Rylandin karavaanilla. Ryland esitteli ja kehuskeli lintujaan, kertoi ylpeänä niiden suvusta ja saavutuksista. Ryland ojensi lintujaan pideltäviksi, myös kanojaan, sillä hänen kanatkin tappelivat. Ingrams kuitenkin tarkoituksella otti vain yhden linnun syliinsä, kukon, joka oli voittanut kuusi ottelua ja oli pahasti runneltu, mutta ei kuolettavasti. Ryland ei olisi ikinä myynyt sitä, ja Ingrams lopulta lähti paluumatkalle. Puoli mailia myöhemmin Ingrams nyökkäsi koiralleen, joka kipitti oitis Rylandin leirille ja palasi tuo samainen kukko suussaan. Kukko rääkyi vihaisena, mutta koira ei ollut vahingoittanut sitä. Se pystyisi hyvin tappelemaan ja astumaan kanoja. Kukko piilotettiin tutun maatilalle, eikä Ryland voinut todistaa Ingramsin olleen varas. Lumoutunut Plummer halusi tietää mitä koiralle tapahtui. Ingrams kertoi vaihtaneensa koiran moottoripyörään, jälleen romuttaen Plummerin nuoruuden kirjoista saadut mielikuvat - kirjojen mukaan romanikoiria ei myyty mistään hinnasta!

Plummer kuitenkin sai jalostettua kelpoja lurchereita omin voimin, joista osa oli luonnostaan kannechoreja. Näitä olivat ainakin Penguin, sen tytär Fathom, ja Fathomin poika Woolly. Taito vaikutti perinnölliseltä, mutta nosti päätään sukulinjassa arvaamattomasti. Hänen paras lurcherinsa, Merle, ei ollut kanavaras. On vähän hämmentävää miksi Plummer ylipäänsä oli niin kiinnostunut kannechoreista ja halusi sellaisia itselleen, sillä tällainen koira johti vääjäämättä ongelmiin naapureiden ja lain kanssa. Plummer oli erittäin kiinnostunut kielistä, historiasta ja työkoirista, joten kenties hän ei halunnut tällaisten koirien kuolevan sukupuuttoon modernisoituvassa maailmassa.

Fathom etenkin oli ongelmallinen. Plummer ei varsinaisesti ulkoiluttanut sitä, vaan päästi sen joka päivä vapaaksi. Harva se päivä Fathom toi kodin kuistille saalistamansa kanin ja piilotti sen omistajansa saappaiden taakse. Tämä oli lähinnä miellyttävä yllätys. Tosin kerran Fathom pudotti elävän kanin kuistille, tässä ei normaalisti olisi ollut mitään erikoista, mutta tämä oli rotukani jolla oli näyttelyrengas jalassaan. Alueella levisi uutisia vandaaleista, jotka olivat rikkoneet lasten kanikoppeja. Plummer ei päästänyt Fathomia vapaaksi ennen kuin puheet kadonneista lemmikkikaneista laantuivat.

Plummerin lähettyvillä eli paljon sepel- ja turkinkyyhkyjä, jotka houkuttelivat paikalle metsästäjiä. Plummer vältti Fathomin päästämistä vapaaksi metsästysaikaan, mutta kolmantena päivänä hän otti riskin ja päästi koiran ulos. Kahdesti tai kolmesti tuona päivänä koira kopautti ulko-ovea päällään ja seisoi kuistilla kyyhky suussaan. Myöhemmin kuistille ilmestyi vihainen metsästäjä, joka raivoissaan potkaisi kuistilla lojuvan anorakin sivuun, paljastaen sen alla olleen kasan ammuttuja kyyhkyjä. Hänen ampumia kyyhkyjä, jotka Fathom oli varastanut hänen säkistään. Ja jotta syyllisestä ei olisi epäilyksen häivää juuri sillä hetkellä Fathom ilmestyi paikalle uusi kyyhky suussaan!

Eräänä perjantaina Plummer asettui nokosille työpäivän jälkeen ja päästi koiransa ulos. Pari tuntia myöhemmin hän heräsi ruokkimaan koirat, mutta Fathomia ei näkynyt. Koiraa ei näkynyt aamullakaan. Huolestunut Plummer kävi kylällä ostoksilla, ja palatessaan illalla Fathom oli palannut ja makasi tuijottaen kuistin nurkassa lojuvaa anorakkia. Takin sisuksista tuijotti kolme bantam-kanaa, jotka Plummer tiesi heti kuuluvan erilaisista rotulinnuistaan ylpeälle Richard Jacobbsille. Fathom ei päästänyt niitä silmistään ja tuhahti niille varoittavasti heti jos ne yrittivät karata. Koira oli viettänyt koko yön varastaen Jacobbsin kanoja, joskin oli mysteeri miten se oli saanut ne pysymään kuistilla sillä se pystyi kantamaan vain yhtä kanaa kerrallaan. Plummer laittoi kanat laatikkoon ja Fathom mukanaan ajoi Jacobbsin luo. Jacobbs oli raivoissaan, joskin ihmeissään miten kanat eivät olleet lainkaan vahingoittuneita. Plummer koki tilanteen sen verran painostavana, että Jacobbsin edessä löylytti Fathomia ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fathomia ei tämän jälkeen päästetty ulos ilman valvontaa.

Lähteet
*Merle: Start of a Dynasty (Brian Plummer, 1982)
*Omega (Brian Plummer, 1984)