maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kaikenkarvaisten koirien joulu


NIMI: Kaikenkarvaisten koirien joulu (An All Dogs Christmas Carol)
VUOSI: 1998
OHJAAJA: Paul Sabella

Voi ei. Voi ei ei ei. Ei. En ollut koskaan ennen nähnyt tätä elokuvaa, vaikka olin pitänyt ensimmäisestä ja toisestakin Kaikenkarvaisesta Charliesta. Kolmas osa on täysipitkä jouluspesiaali, josta olen lukenut netissä paljon fanien itkuvalitusta. Näkemäni kuvankaappaukset elokuvasta eivät ole olleet lupaavia myöskään laadultaan, joten motivaationi nähdä tekele oli nollassa. Ja syystä. Jouluspesiaali on oikeasti masentavan huono ja selkeästi tehty rakkaudetta pelkkä rahan kiilto silmissä.

Edellinen osa päättyi kun Charlie jäi Sasha -koiran kanssa maan päälle kuolevaisena ja Itchy lähti takaisin taivaaseen, ilkeä Carface taas päätyi helvettiin. Tämä on jouluspesiaalissa täysin sivuutettu ja kaikki hahmot ovat taas maan päällä kuolevaisina ilman mitään selitystä. Ohut tarina on vain halpa muunnos Charles Dickensin Joulukertomuksesta. Charlie, Itchy ja Sasha ovat valmistelemassa joulujuhlaa koiranpennuille kun Carface varastaa kaikki lahjat ja jopa ramman Timmy -pennun hyväntekeväisyysrahat, jotka olivat kerätty jalkaleikkausta varten. Charlie lupaa pennuille saavansa lahjat takaisin, mutta Carface työskenteleekin ilkeälle Belladonnalle, joka on aikaisempien elokuvien hyvän Annabellan paha serkku. Belladonna aikoo pilata joulun suunnittelemallaan aivopesulaitteella, joka pakottaisi kaikki koirat tuomaan perheidensä lahjat hänelle.



Ainoa tuttu ääninäyttelijä on Sashan ääni Sheena Easton, mutta hänen roolinsa on elokuvassa minimaalinen. Charlien ja Itchyn uudet äänet eivät sovi hahmoilleen ollenkaan ja itse dialogi on myös ontuvaa, eikä herätä mielenkiintoa. Uusi hahmo Belladonna on melko viihdyttävä, mutta ei pääse loistamaan kunnolla koska hänen juonensa on niin hölmö. Tuntuu kuin kaikista hahmoista olisi hiottu heidän alkuperäinen särmikkyys pois, itse juonikin pyörii läpimädän Carfacen tapojen parantamisen ympärillä. Ennen hauska ja charmikas Charlie vain tylsistyttää mukahauskoilla sanailuillaan. Itse tunnelma koko elokuvassa on aivan liian imelä, etenkin ottaen huomioon millaisia aiemmat osat ovat olleet.

Mukana on neljä laulua, koska eihän joulua ole ilman korvien rääkkäystä. Mikään näistä ei ole erityisen hyvä tai muistettavan arvoinen, yksi sentään on siedettävä. Kamalin laulu, When I Hear a Christmas Carol, lauletaan peräti kaksi kertaa ja esiintyy heti alussa, tiputtaen odotukset heti pohjamutiin soraäänisyydellään ja sokerisuudellaan.

Animoinnin taso on tipahtanut täysin. Ilmeet näyttävät väkinäisiltä ja liikehdintä on kömpelöä. Ääriviivat ovat monesti pikselisiä. Monessa kohtauksessa on laiskoteltu erittäin yksinkertaisilla tai olemattomilla taustoilla ja erilaiset efektit muistuttavat lähinnä amatöörien lyhkäreistä joita näkee Youtubessa. Elokuva ehkä viihdyttää nuorimpia skidejä, mutta sarjan faneille se on suorastaan pyhäinhäväistys, enkä voi suositella sen katsomista jos rakastaa edellisiä elokuvia. Charliesta on tehty myös telkkarisarja, jonka taso näyttää olevan vielä tätäkin matalampi. Saa nähdä viitsinkö kiduttaa itseäni sillä.

TÄHDET: *1/2


keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Circles


NIMI: Circles
VUOSI: 2001-2008
TARINA: Steve Domanski, Andrew French
KUVITTAJA: Scott Fabianek

Circles on käsittääkseni melko suosittu furrysarja. Sarjaa on ilmestynyt lehtenä 8 numeroa, joista ensimmäiset neljä on julkaistu myös kokoelmakirjana. Koska piirtäjä muutti kotipaikkakuntaansa kauaksi käsikirjoittajista päätettiin tarina lopettaa novellin muodossa, johon Scott Fabianek lähetti vain muutamia kuvituksia. Sarjakuvaa ehdittiin tehdä kunnioitettava määrä, vaikka harmittaakin, että tarina jää kesken tässä muodossa. Itseäni ei ole koskaan kiinnostanut lukea varsinaista furrykirjallisuutta, joten jätän tuon novellin väliin.

Slice-of-life tyylinen tarina seuraa samassa talossa asuvien homokämppisten elämää Bostonissa (kuinka monta homofurrysarjista olenkaan jo lukenut??). Tapahtumien keskuksessa on yleensä vuokranantaja ja vanhempi herraskoira Paulie, joka kirjoittelee omaan tahtiinsa jonkinlaista elämänkertaa ja toimii täten samalla sarjakuvan kertojana. Sarjan alussa taloon muuttaa uusi asukas, ujo ja vanhemmilleen kaapissa oleva Marty, joka ihastuu näyttelijän urasta haaveilevaan Tayeen. Muita juonikuvioita ovat Kenin väkivaltainen poikaystävä, Paulien HIV, sekä Douglasin pojan muuttaminen taloon.



Ensimmäinen huomaamani negatiivinen asia oli kuvitus. Piirtäjän kuvat ovat luonnosvaiheessa (esimerkiksi tämän jutun kansikuvassa) erittäin ilmeikkäitä ja luontevia, mutta tuo luontevuus katoaa johonkin tussausvaiheessa. Valmiissa sivuissa hahmojen kasvot näyttävät jatkuvasti oudoilta, luonnottomilta ja väkinäisiltä. Hahmoilla on myös ihmismäiset talttahampaat, jotka lisäävät kasvojen omituisuutta. Paneeleissa on harvemmin taustoja. Piirtäjän FA -tili on tänä päivänä täynnä ihan hyvän näköisiä kuvia, mutta hänen tyylinsä on Circlesissä vielä haparoivaa. Ulkonäöltään sarjis on varsin karu, mutta hyvä tarina voisi pelastaa paljon. Valitettavasti näin ei käynyt, ainakaan omalla kohdallani. Sarja ehti kasvaa kunnioitettavan pitkäksi, joten selvästi sillä on faninsa, vaikka itse en vaikuttunut.

Tarina on erittäin hidastempoinen. Vaikka moni juonikuvio olisi kiinnostava en kuitenkaan missään vaiheessa innostunut sormet syyhyten selvittelemään mitä seuraavaksi tapahtuisi. Monesti hahmot pysähtyvät höpöttämään ties mistä turhanpäiväisestä asiasta, kuten leipomisesta, mikä ei vaan kiinnosta. Ja silloin kun jotain menneisyyden kiinnostavia juttuja aletaan käsitellä sarjakuva muuttuukin wannabe-novelliksi, sivut ovat täynnä tukahduttavaa tekstiseinää parilla kuvalla varustettuna.



Luin tosiaan kaikki julkaistut sarjakuvat sarjasta, viimeistä novellia lukuun ottamatta. Kyllähän nämä kerran lukaisee läpi, mutta tuskin tulen koskaan palaamaan sarjakuvien pariin uusinnoille. Mikään osa-alue ei nyt tehnyt vaikutusta, hahmot ovat ihan mukavia, mutta eivät mieleenpainuvia. Tarinankerronta joko laahaa tai harppoo eteenpäin. Kuvitus on tökeröä. Eikä tästä saisi edes pornomateriaalia, sillä seksiä ei sarjassa näytetä vaikka moni juonikuvio pyörii seksin ympärillä.

TÄHDET: **1/2


torstai 9. huhtikuuta 2015

Nara piertelee, osa 7 - Trade Hukkahurjan kanssa

Suurempana: *linkki*
En ollut suunnitellut tekeväni piertelypostausta tästä kuvasta, mutta satuin ottamaan tarpeeksi monta kännykuvaa työskentelystä kun lähettelin päivityksiä Hukkahurjalle. Sovin Hukan kanssa tradesta ja hän teki minulle aivan upean Korson. Oman puoliskan tekemisessä kesti turhan kauan kun tappelin byrokratiapaperisodan kanssa ja olin muuten vain laiska vätys.

Ihan ensimmäinen luonnoskuva ei ole enää tallessa, mutta aika karkea tämäkin on. Aloitin pohjustamaan taustaa sinisellä ja vähän myöhemmin punaisella puuvärillä, mutta kuva on muuten 90% tusseilla väritetty. En pyyhkinyt alkuperäisiä luonnosviivoja alta koska, noh, laiskuus ja ei ne sieltä yleensä mihinkään näy.



Suoraan sanon ettei minulla ollut selkeää kuvaa minkä värinen taustan kuuluisi olla. Jotain avaruutta kuitenkin. Lopputuloksesta tuli paljon tummempi kuin odotin, mutta tuskin haittaa. Aloitin lisäämään Copic -tussia kerroksittain. Samoja värejä lisäsin myös heijastumaan suteen, hahmo itse on mustavalkoinen.



Kuva on tässä vaiheessa aikalailla finito. Seuraavaksi lisäsin vielä valkoisella geelikynällä tähtiä, viikset, sekä hohtoa kuuhun, kirsuun, huuliin, silmiin ja niin edelleen. Lopullisessa kuvassa taustan värit eivät sulaudu yhteen niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta taustasta olisi tullut aivan liian tumma jos olisin jatkanut värien sulauttamista toisiinsa.

 

Lady and The Tramp (cine-manga)


NIMI: Lady and The Tramp
VUOSI; 2006
TARINA/KUVITTAJA: -

Cine-manga on sarjismaailman turhin ilmiö. Näissä sarjakuvissa kuvat koostuvat vain suoraan elokuvasta napatuista screenshoteista, joihin on lisätty puhekuplat. Mitään uutta materiaalia ei siis sarjakuvaa varten tehdä, koko homma on vain typerää rahastusta. Mutta ilmeisesti näillekin on lukijansa, Suomessa on julkaistu ainakin kaksi cine-mangaa, Maameren tarinoita ja Liikkuva linna.

Tämä cine-manga on vielä tavallistakin turhempi, sillä se on osa Tokyopopin nuorimmille suunnattua sarjaa. Tarinaa on yksinkertaistettu paljon ja lehdessä on vain 30 sivua, jokaisessa mahdollisimman vähän tekstiä ja isoja kuvia. Lehteä voisi pitää lähinnä pikkulasten kirjana, ellei sitä markkinoitaisi mangana. Ja kaikkihan tietävät, että taikasanat manga, anime ja Japani myyvät, vaikkei teoksella olisi mitään niiden kanssa tekemistä.



Tarinaa on pätkitty armottomasti. Lehti alkaa suoraan kohtauksesta, jossa Kaunotar on saanut selville emäntänsä olevan raskaana ja Kulkuri lampsii paikalle selittämään kuinka inhoja vauvat ovat. Eli Kaunottaren lapsuus on leikattu pois, poissa ovat myös Kulkurin ensitapaaminen, Saara -tädin ilkeilyt, kuonokopan irroitus, koiratarhalle päätyminen ja niin edelleen. En tajua mitä järkeä on ollut poistaa tarinasta lähes kaikki kiinnostava (paitsi se lihapullakohtaus koska eihän elokuvassa muita kohtauksia ollutkaan!?) ja lyhentää sitä yli puolella.

Ainoat uudet, tätä lehteä varten luodut materiaalit ovat puhekuplat ja karmeat kehykset joka aukeamalla. Vaikka tarinaa on kuinka leikelty olisin arvostanut lehteä selkeästi enemmän jos tarina olisi viitsitty piirtää uudelleen. Screenshotit eivät ole edes kovin hyvälaatuisia, osa on selkeästi tökerösti jälkikäsitelty. Melkoista rahastusroskaa.

TÄHDET: *

torstai 2. huhtikuuta 2015

Koirasoturi Gamu


NIMI: Koirasoturi Gamu (Kacchu no Senshi Gamu)
VUOSI: 1988
TARINA/KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Sanotaan heti suoraan: en pitänyt Gamusta. Ollenkaan. Kyseessä on vain oma mielipiteeni, joten pliis ei kirjoitella mitään anonyymiraivokommentteja, jookos? Yoshihiro Takahashi on aina ollut suuri inspiraation lähde minulle, mutta en sokeasti pidä kaikesta materiaalista mitä hän puskee ulos. En ole koskaan ollut kiinnostunut Gamusta, vaikka Takahashin vanhemmat työt kiehtovat. Gamu on aina näyttänyt sekavalta hölynpölyltä ja sitähän se näköjään olikin.

Kaksiosainen sarja sijoittuu muinaiseen Japaniin, johon on heitetty mukaan reilusti fantasiaelementtejä. Eri seutujen sotapäälliköiden taistellessa Japanin herruudesta mystinen Kageroun ninjaklaani puolustaa jokaista hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa sukua, apunaan haarniskoituja ja erittäin älykkäitä koiria. Klaanin nuorille koirille asetetaan päähän kypärä, jonka sisällä on pieniä neuloja. Neulojen kautta koirien aivoihin pääsee ainoastaan Kageroun suvun valmistamaa lääkettä, joka ajan mittaan tekee koirista jopa ihmistäkin älykkäämpiä. Koirat oppivat myös normaalin puheen, telepatian ja telekineesin.



Päähenkilöinä toimivat ninjakoirien johtaja Gamu, sekä hänen omistajansa Rando -poika. Gamun on tietenkin tarkoitus olla sarjan tähti, mutta Randolla on heistä eniten jonkinlaista persoonallisuutta. Gamu itse on aina vakava, jäykkä, huumorintajuton ja ylitäydellinen. Hän on yksinkertaisesti äärimmäisen tylsä ja ei toimi päähenkilönä. Hyvin samanlainen hahmo on Hopeanuolen Riki, mutta Riki esiintyy pienessä roolissa, jonka on tarkoituskin jäädä etäiseksi ja mystiseksi. Päähenkilönä Riki ei toimisi ja kun Takahashi päätti kirjoittaa Rikin lapsuuden tarinan hän muuttikin koiran luonnetta täysin tarinaa varten, mikä ei tuntunut ollenkaan uskottavalta. Muutkin koirahahmot ovat tylsästi suunniteltuja. Kageroun klaanin koirat ovat kaikki valkoisia ja lähes identtisiä naamoistaan, heidät pitäisi erottaa haarniskojen perusteella, mutta itse olen tottunut keskittymään hahmon kasvoihin. Etenkin alussa minulla oli suuria vaikeuksia erottaa kuka sanoi mitä. Loppujen lopuksi sillä ei ole edes väliä, sillä koirille ei ole jaksettu antaa kunnolla erottuvia rooleja ja luonteita.

Itse haarniskat on toki piirretty hienosti, mutta niiden käytännöllisyys ei tee minuun vaikutusta. Ninjakoiran kuuluisi olla huomaamaton ja mahtua ahtaista paikoista, tämä vaikeutuu heti kun koiran päähän laitetaan kypärä, jossa on kattoa kohti osoittavat suuret sarvet. Mikäli koirat osallistuisivat pääsääntöisesti rivisotilaan tehtäviin perinteisessä sotatilanteessa ei sarvilla olisi väliä, mutta koirien tehtävä on selkeästi toimia pikemminkin vakoojina ja salamurhaajina. Kypärissä ei ole myöskään reikiä korville! En tiedä onko korvat sitten typistetty vai liiskassa kypärän alla, joka tapauksessa koiran kuuloaistia on selkeästi sabotoitu asettamalla metallia väliin. Ihmetyttää myös miksei koirille ole suunniteltu kunnollisia koirille tarkoitettuja aseita. Ihmisten miekka ei ole hyvä ase koiralle. Koira joutuu pitää asetta sivuttain suussaan. Kokeilkaapa itse kuinka helppoa olisi käyttää suussa olevaa asetta tuossa asennossa. Miekkaa voisi myös helposti vältellä pysyen kahvan puoleisella sivulla. Tehokkaampi koiralle sopiva ase osoittaisi eteenpäin, jolloin koira saisi siihen iskuvoimaa vetämällä päätään taakse ja eteenpäin (tai vain yksinkertaisesti juoksemalla uhriaan kohti), ei sivuttain.

Esimerkki

Tarina harppoo eteenpäin hurjalla vauhdilla, eikä hahmoihin ehdi kiintyä. Uusia juonenkäänteitä heitetään sekaan vähän väliä ja niitä ei juuri viitsitä pohjustaa. Lukijan pitää vain hyväksyä, että asiat nyt on näin ja tämä onkin yhtäkkiä ollut mahdollista muinaisessa Japanissa. Minulla ei ole mitään fantasiaa vastaan genrenä. Tälläkin hetkellä odotan sormet syyhyten Game of Thronesin uutta kautta. Mutta hyvä fantasia tutustuttaa lukijansa sen maailmaan vähitellen ja perustelee tarpeen mukaan miten jokin korkealentoinen asia on mahdollista. Korkealentoisesta puheen ollen en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa kun nuo yläkuvan lentävät töppöjalkaiset koirat yhtäkkiä ilmestyivät tappelemaan muutaman ruudun ajaksi ja vaipuivat sitten unholaan. Gamussa ongelmana on, että se kuvailee muinaista Japania, sen tapoja ja historiaa varsin realistisesti, mutta sekoittaa joukkoon ties mitä perustelematonta höpönlöpöä. Yhdistelmä toimii esimerkiksi Inuyashassa, Gamussa taas ei ollenkaan.

Gamu on hyvin raskasta luettavaa jo valmiiksi, jatkuvasti tapahtuu jotain ja hahmoja on vaikeaa erottaa toisistaan. Lisätään tähän päälle vielä tökkivä suomennos. Gamuun on jätetty paljon japaninkielisiä sanoja, joiden merkitys selitetään kuvan alapuolella. Tämä pysäyttää luontevan tarinankulun ja vaikka osa lukijoista varmasti kuolaa oppiessaan uusia japaninkielisiä ilmauksia olisi toimivampi ratkaisu ollut kirjoittaa ilmaukset länsimaalaisille tutuilla termeillä. Erästä hahmoa kutsutaan termillä "saru", mikä tarkoittaa apinaa. Eikö olisi ollut vain helpompaa kirjoittaa puhekuplaan apina, eikä erikseen käännöstä ruudun alle? Onko tämä sana ollut muka niin tärkeä, että se on pitänyt jättää suomentamatta? Muistaakseni sanaa käytettiin vain kerran.

Miksei vaan olla suoraan kirjoitettu puhekuplaan 20 metriä?
Yleensä olen innoissani Takahashin vanhempien töiden taiteesta, mutta Gamu jätti minut kylmäksi senkin kohdalla. Hahmot ovat kaikki hyvin geneerisiä ja tylsiä ulkonäöiltään, haarniskoja lukuun ottamatta. Koirilla on aina samat tylsät ilmeet naamoillaan. Kynänjälki on yhtä tunkkaista kuin tarinakin. Vaikea oikeastaan eritellä mikä tässä jäljessä niin tökkii, vaikka aiempien Hopeanuolen ja Yamaton piirroksista pidän hirveästi. Gamu vaikuttaisi olevan jonkinlainen kömpelö siirtymävaihe puhtaalla tunteella piirretyn Hopeanuolen (jossa jälki oli välillä hyvin raivokasta) ja kauniin siistityn Byakuren no Fangin välillä.

Sarjan lopetus on vielä viimeinen läpsäys kasvoille. Lukijaa valmistellaan eeppistä viimeistä kohtaamista varten, mutta itse taistelu jää lyhyeksi ja loppuu ERITTÄIN omituisella tavalla. Tuntuu kuin Takahashi olisi vain heittänyt hatusta juonenkäänteitä niitä sen enempää harkitsematta. En odottanut Gamulta oikeastaan mitään ja silti petyin lukemaani. Haluaisin antaa teokselle vain yhden tähden, mutta vaikka kuinka pettynyt olen ei Gamu nyt yhtä huono ole kuin aiemmat yhden tähden teokset. Onhan Gamu kuitenkin hyvin ja tasaisella laadulla piirretty, vaikkei jälki puhuttelekaan minua tällä kertaa.

TÄHDET: **