The Call of The Wild (manga)

NIMI: The Call of The Wild
VUOSI: 2010
TARINA: Jack London / Lloyd S. Wagner
KUVITTAJA: Sachin Nagar

Ja jälleen yksi sarjakuvasovitus Jack Londonin tarinasta. Tällä kertaa mangasta hullaantunutta nuorisoa kosiskellaan ostamaan päivittyneellä piirrustustyylillä varustettua vanhaa klassikkoa. Sachin Nagar tosin on intialainen eikä japanilainen, mutta eihän se ole niin hirmuisen tarkkaa.

Jokaiselle tuttu tarina kertoo jälleen Buck -koirasta, joka myydään Klondikeen kultaryntäyksen aikaan vetokoiraksi. Etelän lämpöön tottunut koira karskiintuu vähitellen, saa toiset koirat kunnioittamaan itseään, myydään ihmiseltä toiselle ja viimein päätyy susien pariin villielukaksi.

Kuvitus on mielestäni varsin hienoa, tosin se johtuu paljolti värityksestä. Sarjakuva on täynnä hienosti väritettyjä sivuja, joista osassa on hyvinkin mielenkiintoisia värimaailmoja. Koirilla sen sijaan on monesti anatomiapieruja, jäykkiä asentoja ja etenkin kasvoilla näkyy vähän väliä mitä hölmömpiä nallekarhumaisia ilmeitä. Koirat saattavat välillä olla myös koomisen muhkeita. Jostain syystä jälleen on unohdettu, että Buckin pitäisi olla bernhardilaisen ja collien sekoitus. Takakannessa Buckia kutsutaan paimenkoiraksi, mutta itse sarjakuvassa koira näyttäisi olevan jonkinlainen malamuuttimainen vetokoira. Tämä yksityiskohta tuskin montaa lukijaa haittaa, mutta itseäni se aina ihmetyttää ja ärsyttää kun kyseessä on peräti päähenkilö. Ihmetystä herätti sarjakuvan kansi, joka on selvästi kiireessä kyhätty. Kannen Buck on ainakin otettu yhdestä sarjakuvan paneelista, miehestä en ole varma. Taustalla oleva suuri koiran pää on vain filtteroitu versio tästä valokuvasta, mikä tekee kannesta omituisen ja halvan näköisen.

Sarjakuvaa on vähän raskasta lukea, koska lyhyessä ajassa tapahtuu niin paljon ja sarjakuva nojaa liikaa kertojan varaan. Mukaan on mahdutettu paljon alkuperäisen kirjan pienempiäkin tapahtumia, joka on sekä plussa että miinus. Yksittäisistä koirista kertominen tuntuu turhalta, jos koiria ei esittelyn jälkeen enää juuri näy sarjakuvassa. Kertoja puhuu tauotta koko ajan tapahtumien päälle ja lopulta tuntuu kuin voisi yhtä hyvin lukea kirjaa. Olisi ollut lukijalle mukavempaa antaa pelkkien kuvien välillä kuljettavan tarinaa eteenpäin.

Mikäli ei vieläkään kyllästytä lukea Buckin ja Spitzin taisteluista, kannattaa tämä sarjakuva tsekata. Sarjakuva on erittäin hyvän näköinen ja yksi vahvimmista Jack Londonin kirjoihin perustuvista sarjakuvista, mitä olen tähän asti lukenut, kenties jopa paras.

TÄHDET: ***1/2

Erämaan kutsu

NIMI: Erämaan kutsu (Arano no Sakebi Koe: Howl, Buck)
VUOSI: 1981
OHJAAJA: Kozo Morishita

Tämä anime oli netin koirapiirtäjäpiireissä iso sana kun olin 13-15v pentu. Muistan että tälle oli perustettu nettisivukin jossa pystyi ladata leffasta parin minuutin pituisia kohtauksia. Tämä oli myynnissä Suomessa VHS:llä, mutta raina oli ilmeisesti melko harvinainen (itse kyllä omistin sen, mummo osti lahjaksi) ja saanut jonkinlaisen mystisen statuksen aikana jolloin Youtubesta ei päässyt helpolla katsomaan mitä tahansa haluamaansa leffaa niinkuin nykyään.

Tarina perustuu Jack Londonin samannimiseen kirjaan. Pahimman kultakuumeen aikana Alaskaan ostettiin paljon koiria etelästä, jokainen halusi tulla helpolla rikkaaksi ja maistaa palan seikkailua. Tuohon aikaan koiria oli paljon, mutta silti ei tarpeeksi suurelle kysynnälle. Siispä perinteisten vetokoirarotujen ollen myyty loppuun/kallistuneen liiaksi myös "oudompia" rotuja käytettiin vetokoirina, kaikkea settereistä bernhardilaisiin. Mikä koira vain kelpasi, kunhan se vain osasi jotenkin vetää ja kesti arktisia oloja.

Tarinan päähenkilö Buck on kertojan mukaan collien ja bernhardilaisen risteytys (tosin näyttää puhtaalta saksanpaimenkoiralta, mitä lie hahmodesignien tekijät ovat ajatelleet). Buck on kotonaan Kaliforniassa hemmoteltu ja helppoa elämää viettänyt uros, jota talouden muut pienemmät koirat pitävät ehdottomana auktoriteettinään. Buck varastetaan ja myydään pohjoiseen vetokoiraksi. Entisestä helposta elämästään huolimatta Buckin vaistot heräävät ja hänestä kouliutuu lopulta rekitiiminsä johtokoira.

Buckin elämä on koetusta koetuksen jälkeen. Juoni oikein masturboi sillä kuinka kurjaa ja armotonta elämä on ja kuinka luonnossa vain vahvimmat saavat selviytyä. Toisaalta juuri sama henki oli Jack Londonin kirjassakin ja kenties on lapsille hyväksi nähdä luonnon inhottavia puolia joita lasten elokuvissa monesti turhaan peitellään. En ole varma kummassa on enemmän koirien pieksemistä kepillä, tässä vai Hopeanuolessa (jos ruoskat otetaan lukuun niin sitten ehdottomasti tässä).

Animaatio on keskitasoa, tykkään koirien realistisuudesta, mutta ne ovat samalla hyvin persoonattomia. Onneksi kertoja sentään kertoo katsojille mitä Buck tuntee ja miettii, koska animaation avulla sitä ei aina osaisi arvata. Samaa animaatiokalvoa näytetään välillä liian monen sekuntin ajan ja välillä liikehdintä hahmoilla on tökkivää. Kuvanlaatu on erittäin rakeista ja värit epämääräisen haalistuneita. Elokuva on myös täynnä mustia alueita joihin Buckin mustat merkit sulautuvat liikaa. Tämä arvostelu on tehty ruotsalaisen DVD:n perusteella (jonka dubbi by the way on hirveä) ja tuntuu kuin aikoinaan omistamassani VHS:ssä olisi ollut paremmat värit. Screenshottien otto tästä elokuvasta oli tuskaa koska kaikissa ottamissani kuvissa tuntui olevan liikaa mustaa.

Elokuva on järjettömän tumma välillä. Olisi kiva nähdäkin jotain muutakin koirasta kuin vain sen vaaleat alueet. Tavarajunan taustakin tässä ilmeisesti on ollut, mutta se on kadonnut tuonne tummuuteen.

Koirien designit ovat ihan ookoo. Tosin totta puhuen ne kaikki ovat sama koira vain eri väreillä, paitsi Buck jolla ei ole kippurahäntää ja joka taitaa olla hieman muita korkeampi. Ihmiset ovat poikkeuksetta rumia. Buckin tekeminen saksanpaimenkoiraksi ärsyttää vähän kun heti alussa hahmon rotusekoitus kerrotaan. Olisivat sitten jättäneet koiran rodun kertomatta jos eivät vaivautuneet luomaan hahmoksi collien ja bernhardilaisen risteytystä. Amerikkalaisessa live-action versiossa vuodelta 1997 Buckia esitti sentään leonberginkoira, jonka näköinen pentu olisi hyvin voinut syntyä moisessa roturisteymässä.

Varsinkin lopussa episodissa, jossa Buck kostaa rosvoille meno muuttuu astetta epäuskottavammaksi. Leffassa on muitakin pienempiä aivopieruja, mutta ne annettakoon anteeksi kun kyseessä on 80-luvun anime. Yhden aivopierun huomasin kun katsoin pikakelauksella leffan tätä arvostelua varten, kun uupunut Dave kaatuu kesken reen vedon koira on aluksi väritetty kuin Buck! Kun ohjaaja menee Daven luokse tarkistamaan koiran kunnon koira onkin taas väritetty oikein.

Kumpikin koira on Dave, tälläisiä väritysvirheitä sattuu aina silloin tällöin, mutta tämä on vakavampi virhe koska virheellisessä kuvassa Dave on väritetty kuin elokuvan päähahmo.

Voin suositella tätä koirafaneille, mutta muille siitä tuskin on mitään iloa. Ajan hammas on kuluttanut leffaa armotta ja ylitsepursuava traagisuus aiheuttaa välillä pakollista silmien pyöritystä. Mutta täytyy kyllä myöntää että niin korni ja epärealistinen kuin Buckin ja Spitzin kuolemantaistelu onkin se on yhä eeppistä katsottavaa silmilleni.

TÄHDET: ***