Joe LaFlammen valjakkosudet, osa 2

Calgary

Jatkoa edelliselle postaukselle.

Saatuaan paljon huomiota osakseen Kanadassa LaFlamme alkoi haaveilla vielä suuremman spektaakkelin järjestämisestä Yhdysvaltojen puolella, New Yorkissa. Torontossa kymmenet tuhannet ihmiset olivat ihmetelleet hänen valjakkoaan viikon ajan. New Yorkia suurempaa tavoitetta tuskin olisikaan ja hän päätyi susiensa kanssa suurkaupunkiin useaan otteeseen.

Ensimmäinen New Yorkin reissu tapahtui tammikuussa 1926. Ei ole varmaa miten LaFlamme kulki New Yorkiin, kenties junalla, vaikka sanomalehdissä kerrottiin miehen ajaneen valjakkoa Kanadan Gogamasta asti. Tämä matka olisi ollut noin 1200 - 1300 kilometriä pitkä, joten sen taittaminen puolivillien susien kanssa ei kuulosta todennäköiseltä. Mukaan otettiin kahdeksan rekikoiraa, yksi koirasusi, sekä neljä sutta. Saavuttuaan New Yorkiin aamulla 23.1. LaFlamme ajoi valjakollaan Manhattanin kuuluisan Broadwayn läpi, mikä oli varmasti erikoinen näky kaupunkilaisille. Illalla LaFlamme oli kunniavieraana Madison Square Gardenissa järjestetyssä jääkiekko-ottelussa, jossa hän sai aloittaa matsin tiputtamalla jääkiekon jäälle. Ottelussa olivat vastakkain New York ja Boston. Yleisöä oli paikalla noin 10 000. Väliajoilla LaFlamme ajoi valjakollaan kaukalon ympäri.

LaFlamme palasi New Yorkiin hyvin pian jääkiekko-ottelun jälkeen, helmikuun alussa hän viipyi kaupungissa kahden viikon ajan Amerikan kennelklubin Westminster -koiranäyttelyn takia. Kahta hänen suttaan pidettiin näyttelyssä esillä kuonokopilla varustettuina.

1939 Joe LaFlammen poika Morris ja Calgary

LaFlammen haave kokonaan susista koostuvasta valjakosta tuli viimein toteen 30-luvun lopulla. Aiemmin valjakkoa olivat johtaneet tavalliset rekikoirat ja sudet oli sijoitettu reen eteen pyöräkoirien paikoille. Hän oli yrittänyt tehdä Pete -sudesta johtokoiraa, mutta Pete oli raivoisa ja oli useaan otteeseen hyökännyt miehen kimppuun. Kaikki sudet olivat inhonneet valjakkohommia ja vetäneet pakon edestä. Pelkästään valjaiden pukeminen oli ollut vaarallista puuhaa. Peten aikaiset sudet ikääntyivät ja osan LaFlamme myi elokuvatuotantoon. Vuonna 1937 hän kuitenkin päätti yrittää susivaljakkoa uudestaan ja tilasi tusinan susia Hudson's Bay Companyltä. Susia lähetettiin hänelle yksitellen ja ne olivat ilmeisesti villeinä syntyneitä, osa ehkä turkisfarmien kasvatteja. Niitä tuli Sudburystä, Quebecistä, Manitobasta ja Saskatchewanista. Ensimmäisten joukossa oli aikuinen naaras nimeltä Calgary, josta LaFlamme alkoi koulia johtokoiraa. LaFlamme ilmeisesti käsitteli Calgarya kärsivällisemmin ja hellemmin kuin aikaisempia susiaan, viettäen koko kesän vakuutellen sudelle olevansa turvallinen tyyppi ja vasta luottamuksen syntyessä aloitti vetoharjoitukset. Calgaryltä kesti neljä kuukautta oppia johtokoiran työt.

Vuonna 1939 LaFlamme uskoi luoneensa toimivan valjakon uusista susistaan. Johdossa oli noin nelivuotias Calgary, muut sudet olivat nuorempia. Ärhäkkä Wolf oli 19 kuukauden ikäinen, Shownia ja Mok-uman vuoden vanhoja, sekä Muckoos, Maheegan, Nigig, Wagoosh, Ojeek, Wabsehech, ja Weeweepe kaikki 11 kuukauden ikäisiä pentuja. Tällä tiimillä oli tarkoitus suunnata jälleen New Yorkiin. Vuotta aiemmin hän oli sopinut New Yorkin ja Bostonin talven urheiluotteluiden managerin Albert C. Raun kanssa ajavansa susivaljakollaan New Yorkin ja Bostonin katuja pitkin.

1939 LaFlamme tuo Wolfin ja Calgaryn ulos lentokoneesta Sudburyn lentokentällä

25.1.1939 LaFlamme, avustajansa George Thibodeau, sekä yksitoista sutta saapuivat jäätyneen Minisinakwa -järven talvilentotukikohtaan. LaFlamme oli ostanut koko joukolle lentoliput Sudburyyn, jossa hän pysähtyisi matkalla New Yorkiin. Mutta susien kuljetus lentokoneella oli helpommin sanottu kuin tehty. Susia lastatessa koneeseen LaFlammen musta susi Muckoos karkasi ja oli hetkessä parin kilometrin päässä. Lentokoneen pilotti Jimmy Bell käynnisti koneensa ja jahtasi sutta ilmasta käsin, pakottaen sitä kääntymään takaisin. Kun susi alkoi uupua syvässä hangessa Bell laskeutui ja juoksi nopeasti ottamaan suden kiinni. Miehet huokaisivat helpotuksesta, mutta heti tämän episodin jälkeen äreä Wolf syöksyi Mok-umanin kurkkuun ja raadeltu susi piti jättää Gogamaan toipumaan. Wolfille laitettiin kuonokoppa lennon ajaksi.

Itse matkustaminen lentokoneessa ei ollut sen rauhallisempaa. Heti kun kone nousi ilmaan susista tuli levottomia. LaFlamme oli avustajansa, susiensa ja reensä kanssa lentokoneen ruumassa noin 40 minuuttia kestävän lennon ajan, jonka alussa sudet alkoivat taistella keskenään ja kynsivät paniikissa ikkunoita. Sudet hyökkivät sinne tänne ja LaFlamme ja Thibodeau joutuivat lyömään niitä nyrkeillä ja heittämään niitä pois päältään. Sudet repivät ruuman seiniä ja LaFlammen kenkiä. Nousun jälkeen koneen kulku tasaantui ja myös sudet rauhoittuivat. Kun pilotti kysyi miten matka sujui LaFlamme väitti etteivät sudet olleet liikkuneet senttiäkään. Viimein Sudburyssä sudet päättivätkin, etteivät halunneet ulos lentokoneesta ja kesti tunti saada ne ulos.

Toipuakseen uuvuttavasta lennosta joukko lepäsi parin päivän ajan ladossa, vierailua sponsoroivan sudburyläisen panimon varaston takana.. Lepopäivien jälkeen oli aika valjastaa sudet ja antaa kaupunkilaisille uniikkia katseltavaa. Väkeä oli kerääntynyt jo tuhansittain odottamaan susivaljakon juoksua kaupungin läpi. Sudet katselivat ihmismassoja levottomina ja Wolf menetti hermonsa, purren LaFlammen nahkakintaita. LaFlamme tarttui suden etujalasta ja väänsi sen selälleen maahan, jolloin susi alistui ja sille laitettiin kuonokoppa. Eteneminen kaupungilla oli vaivalloista, sillä katsojat tulivat jatkuvasti liian lähelle susia ja etenkin lapset eivät kuunnelleet varoituksia. LaFlamme ei myöskään voinut käskyttää susiaan piiskalla, koska pelkäsi osuvansa katsojiin. Välillä pelokkaita susia piti raahata esiin kuistien ja parkkeerattujen autojen alta. Valjakon onnistui kuitenkin kulkea Sudburyn läpi, joskin hyvin hitaasti. Tämä ei lannistanut yleisön intoa.

Wolf pääsi esiintymään yksin peräti kahdesti Sudburyssä. Vaikka iso, 50-kiloinen ja vihainen uros oli vaikeasti käsiteltävä (tai kenties juuri sen vuoksi), se oli LaFlammen suuri ylpeys. Wolf valjastettiin yksin 7-paikkaisen auton eteen ja sen onnistui vetää autoa 15 metriä. Kun auton rengas osui kuoppaan valjas hajosi.

Wolf otettiin mukaan myös radioasema CKSO:n haastatteluun, jossa LaFlamme kertoi elämästään susienkesyttäjänä. Paikalla oli myös valokuvaaja radioaseman uutiskirjettä varten. LaFlamme nosti ärisevän suden pöydälle ja ilmoitti ottavansa sen kuonokopan pois valokuvaa varten, muut paikallaolijat yrittivät turhaan estellä häntä. Kuonokopasta vapauduttuaan Wolf livahti ketjun silmukasta ja alkoi etsiä pakotietä huoneesta, ihmisten piilotellessa huonekalujen takana. Wolf yritti hypätä ikkunasta, mutta ikkunan kalterit estivät sen. LaFlamme seurasi hitaasti suden perässä valmiina heittämään ketjun sen kaulaan. Välillä Wolf hyökki omistajaansa päin. LaFlamme ja avustajansa ottivat tuolit, joiden avulla he saivat paimennettua suden nurkkaan ja saivat ketjun takaisin sen kaulaan. Wolfin ketju kiinnitettiin oveen, mutta susi jatkoi rähinäänsä ja yritti hyökkiä omistajansa kimppuun, jolloin LaFlamme löi sitä vähän väliä päähän. Avustajansa avulla LaFlamme sai harhautettua sutta tarpeeksi, jotta hän pystyi ottamaan suden tiukkaan painiotteeseen ja laittaa sille taas kuonokopan päälle.

1939 LaFlamme selkeästi ahdistuneen suden kanssa D.J. Taylorin toimistolla (Ontarion riista- ja kalastusosaston varaministeri tai muuta sellaista)

Oli aika jättää Sudbury taakse, sitä ennen LaFlamme päätti järjestää vielä yhden yllätyksen. Hän ehdotti Toronto Daily Starin toimittajalle, Nettie Madgerille, että Madger voisi halutessaan ottaa Muckoosin, saman suden, joka oli karannut lentokentällä. LaFlammen mukaan Muckoos ei pitänyt kaupungin valoista, eikä tulisi pärjäämään New Yorkissa. Madger suostui hämmentyneenä, mutta parin päivän sisällä muutti mielensä ja LaFlamme järjesti Muckoosin kuljetuksen eläintarhaan Detroitiin.

LaFlamme jatkoi matkaansa Sudburystä Montrealiin ja sieltä Bostonin kautta New Yorkiin rekalla. Totta kai matkalla LaFlammen piti myös pysähtyä tekemään jälleen yksi vaarallinen ja tarpeeton stuntti, kun hän avasi rekan takaovet jotta toimittaja pääsisi näkemään sudet. Wolfia lukuunottamatta sudet eivät olleet kiinnitettyjä mihinkään, mutta eivät uskaltaneet karata. Joka välietapissa susien kanssa järjestettiin jonkinlaista ohjelmaa muutaman päivän ajan. Bostonissa ja New Yorkissa LaFlamme ihastutti ja kauhistutti ihmisiä kävelyttämällä (tai pikemminkin raahaamalla) susiaan pitkin katuja. Sekä Bostonissa että New Yorkissa oli järjestetty hyvin samankaltaiset erämaa- ja urheilumessut, joissa LaFlamme piti susiaan näytillä sisätiloissa asiaankuuluvien erämaarekvisiittojen kanssa. Oleskelu sisätiloissa ja tuhansien ihmisten pällisteltävinä ahdisti susia ja ne väläyttelivät hampaitaan katsojille. New Yorkin jälkeen vuorossa olivat vielä Indianapolis ja Detroit.

1939 Joe LaFlamme raahaa susiaan pitkin New Yorkin katuja

Suuri Amerikan valloitus oli ohi ja seuraavien vuosien aikana LaFlamme jätti sudet taka-alalle ja keskittyi esiintymään hirvien kanssa, jotka olivat paljon helpompia käsiteltäviä kuin sudet. Näistä hirviseikkailuista en viitsi sen enempää kertoa, mutta vuonna 1940 LaFlamme vieraili hirviensä kanssa New Yorkissa ja sai tungettua (keskenkasvuisen?) Quebec -hirvensä taksin takapenkille. Vuonna 1948 hän raahasi aikuisen hirven ja suden New Yorkin Radio City -rakennukseen radiohaastatteluun. Tapauksessa ei ilmeisesti tapahtunut mitään ihmeellistä, joskin kuvista näkee, että eläimet joutuivat olla yhdessä hississä ja eivät selvästi nauttineet tilanteesta. Yhdessä kuvassa hirven jalka on uhkaavasti koholla suden edessä ja loukkaantumisen vaara on kummallakin eläimellä suuri. Tämä ei tietenkään LaFlammea mitenkään estellyt tai haitannut, sillä hän oli perustanut koko uransa eläinten pakottamiseen ja hyväksikäyttöön.

LaFlamme oli mielestäni kuvottava eläinten hyväksikäyttäjä, joka ei millään tapaa kunnioittanut eläimiään. Hän pakotti niitä jatkuvasti tilanteisiin, joissa eläimet olivat stressaantuneita tai vaarassa loukkaantua. Hän löi ja alisti eläimiään, kunnes ne joko tottelivat, tai menettivät tajunsa. Sen sijaan, että hän olisi kasvattanut sutensa pennusta asti tottumaan ihmisiin, hän käytti aikuisina pyydystettyjä susia, jotka vähän väliä tilaisuuden tullen hyökkivät hänen päälleen ja vihasivat reenvetoa. Susista hän puhui jatkuvasti vaarallisina eläiminä, samalla kun itse löi niitä, väänsi niitä selälleen ja pakotti niitä ahdistaviin tilanteisiin. Hän asetti myös katsojat jatkuvasti vaaraan ja usein rahapalkinnoilla houkutteli katsojia tulemaan käsittelemään vaarallisia eläimiään, onneksi tähän tilaisuuteen ei koskaan tartuttu. Hän ei mielestäni ollut millään tapaa ihailtava hahmo, eikä henkilö, joka voisi edustaa Kanadaa tai susia/koirasusia. Jos eläimiä ei edes otettaisi lukuun, oli hän silti väkivaltainen, epäluotettava ja rikollinen henkilö. Onkin harmillista, että nykyaikanakin hänestä tehdyt artikkelit ja Suzanne Charronin kirjoittama elämänkertakirja eivät kyseenalaista hänen tekojaan millään lailla. Myös sosiaalisessa mediassa ja eri nettisivuilla hänen kuviaan postaillaan yhä ilman mitään kritiikkiä.

1948 hirvi ja susi tulevat ulos hissistä New Yorkin Radio City -rakennuksessa. Kumpikin eläin on hyvin stressaantunut ja voisi aiheuttaa toiselle vahinkoa.