tiistai 8. kesäkuuta 2021

Joe LaFlammen valjakkosudet, osa 1

1923 LaFlammen susia ja kojootteja
Joe LaFlamme oli yksi Kanadan ikonisista henkilöistä, joka on vuosien saatossa päätynyt edustamaan maan kesyttämätöntä puolta. LaFlammen kuviin törmää netissä usein, monesti ilman mitään taustatietoa mistä on kyse. Kiinnostuin tietenkin susivaljakolla ajaneesta eränkävijästä ja ostin hänestä tehdyn kirjan Wolf Man Joe LaFlamme: Tamer Untamed. Tämä kirja on tietääkseni kattavin hänestä tehty teos. Suomeksi en ole löytänyt hänestä mitään tietoa. Tämä postaus on pitkä, mutta jälleen suosittelen ostamaan kirjan jos haluaa lisää tietoa, sillä kirjoitan vain tiivistelmän.

Valitettavasti kirja paljasti paljon karumman todellisuuden kuin mitä yksittäisistä kuvista ja ylistävistä sanomalehtiartikkeleista käy ilmi. Eläimiä hämmästyttävän hyvin ymmärtävän metsämiehen sijaan kirjasta paljastui niin eläimiään kuin naistaan pahoinpitelevä huomionhakuinen egoisti ja rikollinen, josta on vaikea löytää hyvää sanottavaa. Etenkin koirasusipiireissä LaFlammen kuvia levitellään silloin tällöin todisteina koirasusien/susien historiallisesta käytöstä, mutta kirjan luettuani tajusin hänen olevan erittäin huono esimerkki, josta ei saisi ottaa mallia.

Jotta LaFlammen persoonasta saa tarpeeksi kattavan kuvan on aloitettava hänen elämänsä tarkastelu jo ennen susien saapumista. Joe LaFlamme syntyi vuonna 1889 Saint-Télesphoren kylässä, lähellä Montrealia. Joen etunimi olikin alunperin Télesphore, mutta Ensimmäisen maailmansodan aikaan hän otti isoveljensä nimen pakoillessaan armeijan rekrytoijia. Télesphore, sittemmin Joe, meni jopa niin pitkälle, että adoptoi isoveljensä lapset nimiinsä jotta huijaus olisi mahdollisimman uskottava.

Aikuistuttuaan LaFlamme muutti Montrealiin, jossa 21-vuotiaana hän ryhtyi poliisiksi. Kuusi vuotta myöhemmin hän jätti poliisiasemalle eroamiskirjeen, jossa kertoi löytäneensä töitä muualta. Poliisien asiakirjojen mukaan kuitenkin vain kaksi päivää aikaisemmin LaFlamme oli käyttäynyt epäasiallisesti naista kohtaan, suudellut ja kähminyt tätä vastoin naisen tahtoa. Sattumaako?

Poliisiraportissa mainittu nainen ei ollut ainut LaFlammen uhriksi jäänyt naishenkilö. Hänen oma puolisonsa Emilie "Lillie" Haignere kärsi vähän väliä miehen oikuista. Gogamassa asuessaan paikalliset tiesivät LaFlammen heittäneen Emilien alas rappusia, potkineen häntä, ja oli jopa sohaissut naisen käden kiehuvaan kattilaan ja palovamman vuoksi Emilie joutui sairaalaan. He riitelivät usein kovaäänisesti, mutta pysyivät yhdessä loppuun asti. Heidän kokoeronsa teki heidän myrskyisestä suhteestaan vielä huolestuttavamman. Joe LaFlamme oli varsin kookas mies, lähes kaksimetrinen, ja oli nuorena harrastanut painia ja oli väittänyt lehdistölle voittaneensa Quebecissa raskaansarjan mestaruuden - joskin tästä ei ole löytynyt todistetta. Emilie sen sijaan oli hyvin pienikokoinen, alle 150 cm (tarkka korkeus ei ole tiedossa, joidenkin väitteiden mukaan hän oli jopa vain 130 cm pitkä) ja 45 kg, josta sai lempinimensä "la petite femme".

Poliisiuransa jälkeen LaFlamme tarvitsi rahaa ja alkoi keittää ja myydä pontikkaa. Alkoholi oli tuolloin kiellettyä Yhdysvalloissa, joten LaFlamme salakuljetti viinaa rajan yli. Hän joutui kuitenkin ongelmiin lain kanssa ja pakoillessaan virkamiehiä päätti viimein vaihtaa maisemaa.

Kaupunkielämään kyllästynyt LaFlamme saapui Emilien kanssa Ontarion Gogamaan vuonna 1920. LaFlamme alkoi työskennellä paikallisella sahalaitoksella, tehden sekalaisia töitä ja vieden pitkien välimatkojen päässä oleville työntekijöille ruokaa valjakolla. Varsinaiset metsurin työt eivät häntä kiinnostaneet. Vuonna 1925 hänellä oli jo oma hotelli, jonka hän oli itse rakentanut. Vaikka Gogama oli pieni tuppukylä, jossa ei ollut sähköä ja vain muutama autolle sopiva tie, oli hotellissa aina vilskettä. Sahan, rautatien ja kaivoksen työntekijät, sekä kullankaivajat muodostuivat hotellin asiakkaiksi. Hotellin suuri vetonaula oli kuitenkin viina, jota LaFlamme yhä keitteli suurissa määrin ja myi salaa. 

LaFlamme ja koirasusi




Pontikan myynti johti LaFlammen lukemattomia kertoja oikeuteen, jossa hän kokeneena keinottelijana suurimmaksi osaksi onnistui kääntämään tapauksen päälaelleen ja käveli oikeussalista vapaana miehenä. Hänen sanottiin olevan asianajajan unelma, sillä hän keksi aina puolustuksensa, sekä hävitti todisteita tehokkaasti. Vuosien 1937 ja 1947 välillä asianajaja Leo A. Landreville puolusti LaFlammea oikeudessa noin kerran kuukaudessa. Kaikki oikeustapaukset eivät kuitenkaan liittyneet viinaan, sillä LaFlamme yhdistettiin myös tuhopolttoihin ja varastuksiin. Vuonna 1936 LaFlamme todettiin syylliseksi veneen, moottorin ja neljän bensiinirummun varastukseen. Tuomio oli kolme kuukautta vankeutta, mutta LaFlammea ei moinen kiinnostanut, vaan hän suostutteli pikkuveljensä ottamaan nimensä ja menemään vangiksi hänen puolestaan!

Gogamaan saavuttuaan LaFlamme alkoi kasvattaa rekikoiria, sillä ne olivat hyödyllisiä pontikan salakuljetuksessa. Vuonna 1923 penikkatauti tappoi suurimman osan hänen koiristaan, jolloin hän sai idean käyttää susia valjakossa. Hän arveli pääsevänsä susivaljakolla nopeammin pakoon poliiseja salakuljetusreissuillaan. Hän lähti turkismetsästäjien mukaan ja jätti majaville tarkoitetun ansan, johon kahden päivän päästä oli jäänyt kiinni naarassusi. LaFlamme pakotti suden makaamaan painavalla paalulla ja sitoi sen suun kiinni. Jotta susi saataisiin Gogamaan LaFlamme vapautti yhden valjakkonsa pyöräkoirista (lähinnä rekeä) ja laittoi suden sen paikalle, joka aluksi raahautui maassa valjakon liikkuessa. Lopulta suden oli pakko juosta muun valjakon mukana. LaFlamme pyydysti monia susia majaville tarkoitetuilla raudoilla, jotka hän tosin pehmensi kanvaasilla, jotta susi ei repisi jalkaansa käyttökelvottomaksi. Ansoja ei kiinnitetty mihinkään, sillä mies pystyi jäljittämään ansaa raahaavan suden helposti. Osan pyydystämistään susista hän myi eläintarhoille. Myöhemmin hän ei enää pyydystänyt susia itse, vaan osti niitä muilta ansastajilta, sekä tilasi susia Hudson's Bay Companylta.

Villinä syntyneiden aikuisten susien totuttaminen valjakkoon kuulostaa mahdottomalta suoritukselta. LaFlamme teki sen puhtaasti pakottamalla. Aluksi mies houkutteli sudet yksitellen pieneen tilaan lihan avulla, jossa hän otti suden kuristusotteeseen ja laittoi sille kuonokopan päähän. Sitten hän vei sudet yksitellen valjakon luo. Kun kaikki sudet olivat paikoillaan niiltä otettiin kuonokopat pois, muuten ne eivät suostuneet vetämään. Kuonokoppien lähtiessä sudet tosin alkoivat heti purra valjakon köysiä poikki, joten ne korvattiin ketjuilla. Suosittuja nuorisokirjoja tehnyt Laurie York Erskine kertoi nähneensä LaFlammen ensimmäisen susivaljakon ja kuvaili näkyä surkeaksi - susien päät riippuivat, hännät olivat tiukasti jalkojen välissä ja ne vaikuttivat inhoavan tehtäväänsä. Valjakon johtokoirien oli oltava tavallisia rekikoiria ja LaFlamme onnistui kouluttamaan suden johtamaan valjakkoa vasta 30-luvun lopulla.



Kun ensimmäinen susia sisältävä valjakko oli kasassa sitä piti tietenkin päästä näyttämään jonnekin. Talvella 1924 LaFlamme kulki yhdeksän eläimen (koirien ja susien määrä tuntematon) kanssa Montrealiin, todennäköisesti junalla, osallistuakseen 50 kilometrin pituiseen kilpailuun. LaFlammen valjakko selviytyi reitistä kolmessa tunnissa ja 38 minuutissa, sijoittuen neljänsiksi, saapuen maaliviivalle vain viisi minuuttia kolmossijan jälkeen. Kisan jälkeen LaFlamme telttautui keskelle kaupunkia, jossa esitteli susiaan yleisölle.

Montrealissa saamansa huomion kannustamana LaFlamme halusi tehdä jotain vielä vaikuttavampaa. Seuraavan vuoden tammikuun talvikarnevaali Torontossa, sanomalehti Toronto Daily Starin vieraana, oli viikon pituinen urakka, joka teki LaFlammesta kuuluisan. Mukaan tulivat kaksi muuta koirien käsittelijää, kymmenen alaskanhuskya, neljä sutta ja johtokoirana toimi Emilien fiksu ja luotettava belgianpaimenkoira tervueren Billy.

Talvikarnevaalin ensimmäisenä päivänä LaFlammen joukkio saapui Torontoon junalla. Asemalla eläimet valjastettiin 20 metrin pituiseksi valjakoksi ja reellä ajettiin kohti eläinsairaalaa, jonka talleissa LaFlammen eläimet saivat yöpyä. Koska reessä ei ollut jarruja LaFlammen piti pysähtyäkseen kiinnittää köysi valjakkoon ja heilauttaa köysi puhelinpaalun ympärille. Saapuessaan tallille kaksi nuorista susista olivat pelokkaita ja väläyttelivät hampaitaan LaFlammelle, joka ei tästä välittänyt, vaan pakotti toisen makuuasentoon ja heitti sen karsinaan. Toisena päivänä LaFlamme kutsuttiin studiolle valokuvattavaksi. Hän otti mukaansa kaksi sutta, Tommyn ja Peten, jotka ängettiin taksin takapenkille. Erityisesti Tommy oli studiolla hyvin hermostunut ja lähtiessä se kannettiin taksiin.

Kolmantena päivänä valjakko kulki pitkin Torontoa uteliaan yleisön riemuksi ja LaFlamme pääsi tapaamaan Ontarion pääministerin ja muita poliitikkoja. Vaikka tapaaminen oli järjestetty ulkona päätti LaFlamme viedä koko valjakkonsa Ontario Legislative Buildingin sisälle, rappusia noustessa reki vahingoittui, mutta se ilmeisesti saatiin korjattua seuraavaksi päiväksi. Neljäntenä päivänä kuuden kuukauden ikäinen susi Knabey karkasi ja LaFlamme jatkoi valjakolla kulkuaan ympäri Torontoa ilman sitä. Hänen apurinsa lähtivät etsimään sutta ja löysivät sen vielä saman päivän aikana vajan alta, josta se raahattiin ulos sen kaulasta roikkuvasta ketjusta. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset näkivät valjakon ja välillä eteneminen oli vaikeaa väentungoksen takia, vaikka ihmisiä ohjeistettiin pitämään välimatkaa vaarallisiin susiin. Päivän päätteeksi LaFlamme leiriytyi hyppyrimäen lähettyville, näyttääkseen yleisölle miten oikeat metsämiehet yöpyvät erämaassa.

Viidentenä päivänä sudet sidottiin ketjuilla puihin ja LaFlamme lähti koiravaljakolla jälleen liikkeelle. Hänen vaimonsa Emilie oli myös saapunut aamulla junalla Torontoon, kesyn pienen kojoottinsa ("brush wolf") Sparkyn kanssa. Sparky oli kiltti ja paljon helpompi käsitellä kuin LaFlammen sudet, ja se pysyi emäntänsä sylissä tämän istuessa reen kyytiin. Kanadan missikisan voittaja sai myös pidellä Sparkya valokuvaa varten. Päivä kului jälleen ohikulkijoille patsastellessa. Yöllä sudet ulvoivat kuorossa useaan otteeseen kaupunkilaisten riemuksi ja harmiksi.

1925 Emilie Haignere/LaFlamme ja kojootti Sparky vierailulla Torontossa


Kuudentena päivänä oli jälleen aika näyttää susia tositoimissa. Eläimet jaettiin kahdeksi valjakoksi, ensimmäisessä olisi vain neljä huskyä, toisessa loput koirista ja sudet. Näkyä pällistelemään oli kertynyt ympäri kaupunkia joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000 ihmistä ja ihmispaljous ja lepopäivä olivat tehneet susista erityisen hankalia. Sudet panivat raivokkaasti vastaan kun niitä valjastettiin. LaFlamme piti niiden kehoa jalkojensa välissä, sekä tiukalla otteella ketjusta piteli niiden päätä ylhäällä, jotta ne eivät pääsisi puremaan. Kun valjaat olivat viimein eläimen päällä se kannettiin kahden miehen voimin valjakon luo, toinen miehistä piteli kiinni päästä ja toinen takaosasta.

LaFlamme oli kovaotteinen susiensa kanssa, eikä hän uskonut niiden kesyttämisen olevan mahdollista. Hän kuvaili niitä raaoiksi ja epäluotettaviksi pedoiksi, jotka hyökkäisivät tilaisuuden tullen. Hänen kehonsa oli täynnä arpia lukemattomista yhteenotoista. Omasta mielestään hän oli kuitenkin hyvin hellä omistaja. Susien käsittely oli hänelle myös suuri ylpeyden aihe ja aina kun mahdollista hän haastoi katsojia hakemaan suden hänen luotaan, tarjoten suuren palkkion urotyön tekijälle. Kukaan ei koskaan tarttunut tilaisuuteen.

Toronto Daily Starin haastattelussa hän kertoi Pete -sudestaan, joka oli pyydystetty pentuna luonnosta. Se oli ollut pentuna lauhkea, mutta aikuistuessaan muuttunut hurjaksi. Kerran Peten hyökätessä LaFlamme kuristi sutta ruoskalla kunnes se menetti tajunsa. Pete oli tajuttomana viiden minuutin ajan, kunnes se taas yritti hyökätä miehen kurkkuun kiinni. Pete aiheutti muitakin hengenvaarallisia tilanteita. Vuonna 1926 LaFlamme oli alkanut treenata ensimmäistä pelkästään susista koostuvaa valjakkoa, jonka johtokoirana oli Pete. Kesken ajon sudet pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan miestä. Pete tuijotti isäntäänsä ja lähestyi häntä uhkaavasti, jolloin mies kiersi reen toiselle puolelle. LaFlammella oli vain ruoska eikä lumikenkiä, joten hän pystyi liikkumaan vain vaivalloisesti syvässä lumessa. Jos sudet olisivat hyökänneet hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Peten huomio kiinnittyi lopulta reessä olevaan ruokapussiin, jonka susilauma repi riekaleiksi. Syötyään lauma rauhoittui ja LaFlamme pystyi ajamaan sillä takaisin kotiin. Peten raivoisat hyökkäykset loppuivat lopulta, kun erään hyökkäyksen aikana LaFlamme löi sitä kolmesti päähän ruoskan varrella, ja luuli tappaneensa suden kun se menetti tajunsa. Pete kuitenkin nousi ylös viiden minuutin kuluttua ja tapauksen jälkeen sen luonne muuttui laukeammaksi. Oliko Pete oppinut viimein kunnioittamaan isäntäänsä, vai oliko kyseessä jonkinlainen aivovaurio?

LaFlammen haave pelkistä susista koostuvasta valjakosta ei kuitenkaan sammunut ja Peten aikaisten susien eläköityessä hän päätti kokeilla susivaljakkoa vielä kerran. Eikä haave loppunut siihen, vaan hän halusi viedä sudet New Yorkiin. Tästä lisää vielä seuraavassa postauksessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti