Kaukametsän pakolaiset (kausi 1)

NIMI: Kaukametsän pakolaiset (The Animals of Farthing Wood)
VUOSI: 1992
KÄSIKIRJOITUS: Alan Case, Steve Walker, Sue Butterworth, Jenny McDade, Gordon Harrison, Elphin Lloyd-Jones, Valerie Georgeson, perustuen Colin Dannin kirjoihin
OHJAAJA: Elphin Lloyd-Jones, Philippe LeClerc

Jo oli aikakin viimein kirjoittaa ysäriklassikko Kaukametsän pakolaisista. Tämä sarja on varmasti monelle lapsuudesta tuttu, sillä sarjaa esitettiin usean kerran YLE TV2 -kanavalla 90-luvulla. Valitettavasti sarja oli pitkään hyvin vaikea löytää, sillä englanninkielinen, kaikki tuotantokaudet sisältävä DVD-julkaisu saatiin vasta vuonna 2014 Saksassa ja 2016 Iso-Britanniassa. Suomalaiset fanit joutuvat yhä tilaamaan boksin ulkomailta ja pärjäämään ilman suomenkielistä dubbia tai tekstitystä. Edes VHS-julkaisuja ei koskaan tehty Suomessa, mikä on  outoa, ottaen huomioon sarjan suosion. Myöskään tv-uusintoja ei ole tehty 90-luvun jälkeen. Muistan joskus lukeneeni uutisen, jossa YLE kommentoi sarjan esityslupien olevan liian kalliita, mutta en nyt löytänyt tätä tekstiä uudestaan.

Sarja perustuu Colin Dannin kirjasarjaan, josta vain ensimmäinen kirja on suomennettu. Suurin osa kirjasarjan tapahtumista on saatu mukaan kolmen kauden pituiseen tv-sarjaan, poislukien The Siege of White Deer Park -kirjan pääjuoni, joka on jätetty pois todennäköisesti sen erityisen pelottavuuden ja raakuuden takia.

Animaation syntytarina on ihan mielenkiintoinen. 80-luvun lopulla Euroopan yleisradiounioni (European Broadcasting Union) halusi tukea eurooppalaista animaatiota luomalla usean maan yhteistyönä piirrossarjan. Peräti 16 Euroopan maata osallistui projektin rahoittamiseen, myös Suomen YLE - minkä vuoksi ihmetyttääkin miksei toiveuusintoja ole ollut pitkään aikaan. Animoinnin takana olivat brittiläinen studio Teleimagination ja ranskalainen La Fabrique.

Ensimmäisellä kaudella Kaukametsässä asuvat eläimet kokoontuvat miettimään mitä tehdä metsää raivaavien ihmisten suhteen. Metsän lampi on kuivattu ja kaivinkoneet jylläävät päivästä toiseen. Rupikonna kertoo eläimille Valkopeuran puistosta, joka on luonnonsuojelualue. Älykkään Ketun ja luotettavan Mäyrän johtamina kaikenkarvaiset eläimet lähtevät pitkälle matkalle kohti Valkopeuran puistoa. He vannovat valan, jonka mukaan kaukametsäläisten kuuluisi aina suojella toisiaan, eivätkä Kaukametsän pedot saisi syödä kaukametsäläisiä saaliseläimiä.

Matkalla he kohtaavat monia haasteita, joista suuri osa liittyy jotenkin ihmisiin. Eläimiä metsästetään, he kohtaavat myrkytettyjä viljelyksiä, joutuvat ansaan lukittuun tilaan, yrittävät selviytyä liikenteessä ja niin edelleen. Myös muut eläimet, jotka eivät ole vannoneet valoja, ovat uhkia.

Sarjan elämänmakuisuus ja melko realistinen suhtautuminen luontoon on varmasti jäänyt monille mieleen. Vaikka Kaukametsän eläimet noudattavat hyvin ihanteelliselta kuulostavaa valaa joutuvat petoeläimet silti syömään lihaa ja ulkopuoliset uhat vaativat silloin tällöin viattoman uhrin. Kuolemia on yllättävän monta jo ensimmäisellä kaudella ja osa niistä tapahtuu varoittamatta. Kaikista muistettavin näistä on varmasti hiirenpoikasten hyvin graafinen kuolema: poikaset ovat ehtineet hädin tuskin syntyä, kun lepinkäinen tappaa ne ja seivästää ne piikkipensaaseen, veren valuessa runsaasti. Suru ja kuolema kuuluvat elämään ja on hienoa, ettei sarja pelkää näyttää lapsille näitä asioita sellaisina kuin ne ovat.

Suurimmalla osalla eläimistä on myös hyvin kasvottomilta tuntuvat nimet. Kettu on vain Kettu, ja kun kuvioon saapuu naaraskettu on hänen nimensä... Naaraskettu. Tämäkin lisää omanlaista realismin tuntua, eläimiä ei ehkä nähdä persoonallisina yksilöinä, vaan lajinsa edustajina. Kuitenkin kakkoskaudella saman lajin edustajia alkaa olla monia, jonka takia yhä useammalla eläimellä on selkeä, uniikki nimi, ja Kettuakin aletaan kutsumaan usein Kaukametsän Ketuksi.

Mielikuvituksettomista nimistään huolimatta eläimet ovat onneksi yksilöitä, joilla on omia päähänpistojaan ja oikkujaan. Mitään suurta hahmokehitystä ei kuitenkaan kannata odottaa. Hahmojen luonteet ja motivaatiot pysyvät paljolti samoina koko sarjan ajan, muutamaa tervetullutta poikkeusta lukuunottamatta. Moni taustahahmo jää hyvin yksipuoliseksi. Osalla hahmoista on yksi luonteenpiirre viety äärimmäisyyksiin asti, eikä hahmossa muuta syvyyttä olekaan. Eniten huomiota ja syvyyttä saavat petoeläimet. Saaliseläimet ovat lähes poikkeuksetta ärsyttäviä. Katsoin sarjan englanniksi ja tykästyin täysillä hahmojen puhetyyliin - oli huvittavaa kuunnella suorasukaisia töksäytyksiä brittiaksentilla.

Ensimmäisen kauden suhtautuminen ihmisiin on harmittavan mustavalkoista. Ihminen on paha, ajattelematon ja äkkipikainen. Ihminen tuhoaa ja tappaa. Jopa kaupungissa ihmiset suhtautuvat koomisen vihamielisesti lutuisiin vierailijoihin, joista ei ole oikeaa uhkaa kellekään. Ihmiset osaavat olla käsittämättömän julmia ja aiheuttavat tuhoa jo pelkällä ajattelemattomuudella, mutta tälläinen syyttely on aina hiertänyt minua, koska kyllähän ihmiset tekevät paljon hyvääkin. Oli kyse sitten lintujen ruokinnasta tai luonnonsuojelualueiden perustamisesta - jollaiseen myös kaukametsäläiset ovat matkalla. Onneksi toisella kaudella tavataan edes yksi hyväsydäminen ihminen, Valkopeuran puiston vartija, mutta toisellakin kaudella pahojen ihmisten määrä jatkaa kasvuaan salametsästäjien ja koiraansa laiminlyövän omistajan muodossa. Kolmatta kautta en ole vielä katsonut ja toivoisin sieltä löytyvän edes toinen mukava ihminen.

Animointi on tyyliltään miellyttävää. Hahmot ovat kauniisti ja selkeästi suunniteltuja. Vesiväritaustat ovat kauniita. Kuitenkin sarjan ikä ja budjetin rajallisuus (vaikka iso hanke onkin ollut kyseessä tuohon aikaan) paistavat läpi pahasti. Vaikeasti animoitavia asioita selkeästi vältellään. Hahmojen mittasuhteet vaihtelevat paljon. Pahimmillaan oravat olivat ketun kokoisia! Toimintakohtauksissa hahmot liikkuvat oudon hitaasti ja kömpelösti, ja mitä enemmän hahmoja on ruudulla sitä epävarmemmaksi liike muuttuu. Kauden loppupuolella eläimet jäävät ansaan kirkkoon, jossa tietenkin järjestetään juuri silloin häät. Tämä kohtaus oli animoitu suoraan sanottuna huonosti, sillä oli vaikeaa saada selvää mitä oikein tapahtuu. Ihmisten animointi on selkeästi ollut hyvin haastavaa ja tätä on vältelty aina tilaisuuden tullen, näyttämällä vain pieniä osia ihmisistä kerrallaan. Miksi sitten ottaa tämä kohtaus mukaan, kun siinä yhdistyivät animaattorien heikkoudet: toiminta ja ihmiset?

Ensimmäisen kauden heikkoutena on myös sen ajoittainen pitkäpiimäisyys. Kausi on lyhyt, mutta silti osa jaksoista tuntui selkeältä täytteeltä, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin ja jota ilman olisi pärjännyt hyvin. Eläimet jäävät lukittujen ovien taakse ainakin kahdesti ja nämä tapahtumat tuntuvat liian samanlaisilta. Kauden tunnelma vaihtelee myös paljon, välillä eläimet hassuttelevat lapsekkaasti, eläinten eteneminen tuntuu päämäärättömältä, ja välillä taas iskee jokin hirveä tragedia ja puistoon onkin kiire. Olisin toivonut parempaa tasapainoa tähän.

Toinen kausi on onneksi kaikin puolin selkeästi parempi ja korjaa paljon ekan kauden ongelmia. Muistan pikkulapsenakin pitäneeni siitä huomattavasti enemmän. Toisella kaudella Kaukametsän eläimet asettuvat asumaan Valkopeuran puistoon, mutta puiston alkuperäiset ketut eivät hyväksy heitä ja kettuklaanien välille syntyy pitkä sissisota. Toinen kausi tuo mukaan paljon uusia kiinnostavia hahmoja, paljon tiiviimmän käsikirjoituksen, sekä parannetun piirrosjäljen. Vaikka ensimmäinen kausi saattaa välillä tuntua tylsältä kannattaa sinnitellä kakkoskauteen asti, ette varmasti pety! Mutta myöhemmät kaudet käsitellään myöhemmin.

Kaukametsä on yhä todella viehättävä sarja, jolla on varmasti hyviä opetuksia lapsille. Harmittavasti täytyy myöntää, että omalla kohdalla nostalgia oli värittänyt muistojani ja nykysilmin ensimmäinen kausi ei ollut ihan niin eeppinen kuin muistin.

TÄHDET: ***

Ginga-kalenteri 2023: Legendaariset kohtaukset

Kannen tekijä Allusauruss

Suomen Hopeanuoli-fanit ry teki ensimmäistä kertaa kalenterin ja omani saapui eilen. Olin projektin vetäjänä ja myös ehdotin kalenterin tekoa alunperin. Olin viime vuoden marraskuussa tehnyt kyselyn yhdistyksen Facebook-sivuilla, jossa seuraajia pyydettiin äänestämään mitä tuotetta he toivoisivat yhdistykseltä. Vaihtoehtoja oli neljä: kalenteri, tarot-kortit, pelikortit ja taidekirja. Kalenteri sai selkeästi eniten reaktioita ja se oli myös helpoin toteuttaa näistä vaihtoehdoista, koska siihen tarvitaan vain 13 kuvaa (kuukaudet ja kansi).

Koska kuvia tulisi olemaan vain vähän ja niitä olisi tarkoitus jaksaa katsoa koko kuukauden verran, päätettiin poikkeuksellisesti tehdä piirtäjähaku, josta voisi valita sitten parhaimmat piirtäjät. Yleensä yhdistyksen projekteihin on saanut osallistua kuka vain. Toivottavasti kukaan ei kokenut tätä valikointia elitistisenä. Vaikka tämän kalenterin tekoon joku ei saanutkaan tällä kertaa osallistua, kannattaa sinnikkäästi hakea tuleviin projekteihin mukaan. Olisin myös halunnut osallistua piirtäjähakuun, mutta minulla ei ole koko vuonna ollut skanneria, joten en pysty tuottamaan painolaatuisia kuvia.

Piirtäjiksi valikoituivat Allusauruss, J.J., Katariina Salomaa, BUBIMILK, Dee, Mawa, _pirityinen_, KaaoksenKorppi, Narncolie, Sepi, SaQe, Zeralex ja Saiccu.

Tekijä Katariina Salomaa

Tekijä Mawa

Kalenterin aiheesta tehtiin myös miniäänestys yhdistyksen foorumilla. Legendaaristen kohtausten ajateltiin miellyttävän mahdollisimman monia. Kohtaukset olisivat tuttuja Hopeanuoli- ja Weed-animeista. Animeista siksi, koska moni ei ole lukenut mangoja (tai on lukenut vain alkupäästä), mutta animet on taatusti jokainen fani nähnyt. Kalenterissa on vuorotellen Hopeanuoli- ja Weed-kohtauksia. Piirtäjät saivat itse valita minkä kohtauksen tekevät, kunhan se esiintyisi animessa ja sopisi kyseiseen kuukauteen.

Kuvat ovat aivan upeita! Jokainen on todella laadukas ja kaikki ovat panneet parastaan, omilla hienoilla tyyleillään. Laitan tähän näytille omat suosikkini, mutta ihan jokainen kuvista on superhieno ja jota jaksaa kuukauden katsella. Mukava nähdä mukana piirtäjiä, jotka eivät ennen ole osallistuneet yhdistyksen projekteihin. Uutta verta tarvitaan aina. Viime vuosina paljon taittohommia tehnyt Juhomoro taittoi tämänkin projektin ja teki hyvää työtä.

Tekijä Sepi

Tekijä _pirityinen_

Jos jotain miinuksia on väen vängällä keksittävä, niin pienimmät yksityiskohdat ovat vähän kärsineet painossa. Ostajat tuskin edes huomaavat tätä, koska he eivät ole nähneet alkuperäisiä versioita koneella. Yksi kuvista on myös painossa tullut liian tummaksi. Nämä ovat pikkuvikoja. Koska piirtäjät saivat itse valita kohtaukset, olikin odotettavissa, että ihmis- ja karhuhahmoja on vältelty, eikä näitä esiinny ollenkaan. Tämä on todella harmittavaa, koska nyt kalenteri on täynnä pelkkiä koiria ja joitain legendaarisimpia kohtauksia ei nähdä. En sitten tiedä mikä tekisi etenkin ihmishahmojen piirtämisestä houkuttelevampaa, kun pakottaminen ja lahjominen ovat poissuljettuja vaihtoehtoja. Kalenterin kaikki kuvat ovat myös digitaalisia, mikä vähän harmitti minua, koska itse päädyn aina suosimaan perinteistä. Mutta nämä vikinät ovat todellakin pieniä murheita, sillä kokonaisuudessaan tuote on laadukas.

Kalentereita pystyi tilaamaan vain ennakkotilauksena. Kalentereita teetettiin vain ennakkotilattu määrä + muutama ylimääräinen kappale, jotka todennäköisesti menevät kaikki arvontojen/kilpailujen palkinnoiksi. On valitettavaa, jos joku haluaisi kalenterin vielä ja missasi ennakkotilauksen, jota kuitenkin mainostettiin useaan otteeseen yhdistyksen somessa. Kalentereita ei haluttu ostaa varastoon, sillä kalenterin arvo laskee jatkuvasti mitä pidemmälle vuosi etenee. Ehkä joku ylimääräinen kappale päätyy vielä myyntiin yhdistyksen Hopeapuotiin tai tapahtumissa myyntipöydälle, mutta tulevaisuudessa tälläiset tuotteet kannattaa heti ennakkotilata, jotta varmasti saa omansa.

Koska en varsinaisesti ollut tekijöissä mukana, uskallan tällä kertaa antaa arvosanan!

TÄHDET: ****

Tähdenlento 17

Kannen tekijä A.vulgaris

 Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n uusimman jäsenlehden teemana on Yoshihiro Takahashin vielä suomentamaton, koirataisteluista kertova sarja Shiroi Senshi Yamato. Olin odottanut jäsenten äänestävän tätä teemaa jo vuosia, enkä oikeastaan uskonut sen koskaan voittavan äänestyksissä. Mukavaa olla väärässä. Vielä kun sarja saataisiin suomeksi! Olen lukenut Yamatoa jonkin verran fanikäännöksinä ja näiden perusteella pystyin kirjoittamaan sarjasta.

Yritin ottaa myös huomioon sen etteivät kaikki lukijat ole tutustuneet Yamatoon. Sarja oli jo esitelty aiemmassa numerossa, joten kerroin sarjasta pähkinänkuoriversion Pääkirjoituksessa. Silti tämä suomentamaton sarja ei välttämättä kiinnostaisi kaikkia lukijoita, joten lehteen oli tärkeää saada juttuja muistakin aiheista. Mielestäni tämä tasapainottelu onnistui melko hyvin. Yamatoa kaivanneet saivat tarpeeksi Yamato-juttuja, ja ne, joita aihe ei kiinnosta voivat silti löytää jotain mielenkiintoista lehdestä.

Etukäteen epäilinkin, että olisin vakiokirjoittajista ainoa, joka osaisi kirjoittaa Yamatosta. Teinkin neljä viidestä Yamato-artikkelista, mutta onneksi Methpring suostui kyselyyni tehdä artikkeli sarjan eri julkaisuista. Tein Yamatosta ja Bruiserista hahmoesittelyt, ja A.vulgaris laittoi nämä hahmot kanteen (joka muuten on todella sympaattisen näköinen ja voimakkaat värit sopivat syksyyn!). Kirjoitin myös sarjan merkityksestä Takahashin uralla, ja Yamaton oudoimmista vihollisista. Ehdin myös loppumetreillä tehdä jutun SubTV:n 2000-luvulla näyttämistä animeista, joka on toivottavasti kivan nostalginen vanhemmille lukijoille.

Mitä muut kirjoittajat saivat aikaan? Nykyään Harrastusseura Revontulen puolella vaikuttava Raezla kirjoitti meille artikkelin tulevasta Pörröcon-tapahtumasta. En itse pääse tuohon tapahtumaan, mutta artikkeli oli kiinnostava ja toivon tapahtumalle onnea. Tapahtumasta voi lukea lisää heidän nettisivuiltaan.

Koska Yamato on valkoinen akita, etsin lehteen kasvattajaa, joka voisi tehdä akitoista rotuesittelyn ja jolta löytyisi myös nimenomaan valkoinen koira. Tämä juttu oli todella kattavasti kirjoitettu. Akitoista on toki ollut aiemmin juttua Tähdenlennossa, numero 2:ssa vuonna 2014. Tämä vanhempi artikkeli kuitenkin keskittyi kertomaan lähinnä millaista on elää näiden koirien kanssa, ja siinä oli amerikkalaisia ja japanilaisia akitoja sekaisin. Tämän ja pitkän aikavälin vuoksi koin olevan ok, jos nyt viimein tehtäisiin varsinainen rotuesittely japanilaisista akitoista.

Muihin muiden kirjoittajien juttuihin lukeutuivat faktatekstit liito-oravista (mikä myös sopii Yamato-teemaan, koska yksi oudoimmista vihollisista on jättikokoinen liito-orava) ja madagaskarinsihisevistätorakoista (melkoinen sanahirviö). Lehdessä oli vielä tilaa, joten pyysin erästä nettikaveriani kirjoittamaan millaista on elo hänen susitaustaisten koiriensa kanssa.

Lehden visuaalinen ilme on oikein toimiva. Mukana on paljon hienoja taustoja ja tylsät valkoiset sivut ovat minimissä. Ehdottomasti hienoimmat sivut ovat akitajutussa, jossa on paljon hienoja kuvia ja upeat kirsikankukkataustat. Pidin myös paljon SubTV:n animet -jutun oranssista taustasta ja kuvien käytöstä. Miinuksena joillakin sivuilla kuvat/taustat ovat aavistuksen liian tummia. Samaa kuvaa hyppäävästä Yamatosta on käytetty kahdesti sisällysluettelon taustana ja hahmoesittelyssä, tämä ei kuitenkaan ollut liian häiritsevää. Karuimmat sivut ovat mangajulkaisujen artikkelissa. Kuvat olivat erimuotoisia ja ne kaikki piti käyttää, jotta lukija konkreettisesti pääsisi näkemään julkaisujen erot. Taittajalle oli varmasti haaste saada kaikki järkevästi mukaan ja tyhjä valkoinen tausta ei auttanut karua ilmettä.

Olen tyytyväinen tähän numeroon. Hieman kuitenkin huolestuttaa onko lehdessä tarpeeksi lukemista myös niille, joita Yamato ei kiinnosta? Onneksi vuodessa ilmestyy kaksi jäsenlehteä ja myös pienemmät jäsenpostit päälle, joten varmasti jotain kiinnostavaa aina löytyy ja jäsenmaksulleen saa vastinetta.

Yhdistys täytti tänä vuonna 10 vuotta ja sen kunniaksi kummassakin lehdessä oli juliste. Tässä numerossa oli VirvaPP:n piirtämä suorastaan eeppinen Yamato-juliste. Aivan upea kuva leiskuvilla väreillä! Luulisi, että tämä jos jokin tulee lisäämään kiinnostusta sarjaa kohtaan. Suuri kiitos VirvaPP:lle tästä ja monista muista kuvista, joita hän on antanut yhdistyksen käyttöön.

Ensi vuoden teemoiksi jäsenet äänestivät alkuvuoteen internet & some, ja loppuvuoteen Riki. Etenkin Riki-teemaa odottelen innolla!

Fang: Aatteiden myrkyttyminen

Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 13.

 Fang on kahden pokkarin mittainen sarja vuodelta 1998, joka suomennettiin vuonna 2014. Yoshihiro Takahashi toimi sen kuvittajana ja Akira Ito käsikirjoittajana. Takahashin kuvitustyö on sarjassa erinomaista, ja tämän artikkelin kritiikki kohdistuukin lähinnä Iton kirjoittamaan materiaaliin. Fangin aihe on kiinnostava ja kuvituskin moitteetonta, joten mikä sitten meni vikaan?

Sarja kertoo koirasusi Askarista ja sen isännästä Nozomi Tachibanasta, joka on tarinan alussa metsänvartija Alaskassa. Tachibanan saksanpaimenkoira Lobo on saanut Askari-pennun viimeisen newfoundlandinsuden kanssa. Salametsästäjät hyökkäävät Tachibanan mökille, ampuvat hänen intiaanipäällikköystävänsä kuoliaaksi, sekä sytyttävät mökin tuleen, jolloin Lobo kuolee. Tachibana vannoo kostoa mysteerisen Mister-nimisen miehen johtamille salametsästäjille. Syyllisten jäljittäminen tuo hänet takaisin kotimaahansa Japaniin.

Harvinaisen suden verensä ansiosta Askari on erittäin voimakas, nopea ja kestävä. Sen väitetään voivan juosta 200 kilometriä vuorokaudessa, ja sen leukojen olevan 650 kertaa tavallista koiraa voimakkaammat. Tämän vuoksi salametsästäjiä palkkaava rikollisjärjestö tahtoo kaapata sen, ja käyttää sen DNA:ta sotakoirien luomiseen. Askari ei ole kuitenkaan arvokas pelkästään kykyjensä takia. Askari on maailman ainoa newfoundlandinsuden verta kantava koirasusi. Tachibana haluaa ostaa Alaskasta maata newfoundlandinsusien luonnonsuojelualueeksi, mutta ensin hänen pitäisi pysäyttää Mister, sekä myydä isältään perimänsä kerrostalo.

Tachibana on puhdasverinen ekosoturi, joka pitää ihmisiä maapallon loisina ja asettaa eläimet etusijalle. Hän vaikuttaa välittävän vain lapsista, muut ihmiset saavat häneltä kylmää ja ylimielistä kohtelua. Omien aatteidensa radikalisoimalla Tachibanalla ei tiedettävästi ole sotilaskoulutusta, mutta hän pukeutuu päästä varpaisiin camo-kuvioon ja ajaa armeijan käyttämää Hummeria. Myös Askarin nimi tarkoittaa soturia, ja se on puoliksi armeijan suosima saksanpaimenkoira, sekä puoliksi puhdasta luontoa symboloiva jalo susi. Kaksi ekosoturia valmistautuvat sotaan eläinten ja luonnon puolesta. Salametsästäjiä metsästävä päähenkilö, joka haaveilee luonnonsuojelualueen pystyttämisestä, kuulostaa todella ihailtavalta hahmolta. Ongelmat alkavat kuitenkin jo ensimmäisessä luvussa Tachibanan saapuessa Japaniin.

Japanissa Tachibanaa on vastassa nuori lakinainen, Reiko Kuwabara, joka on hoitanut Tachibanan edesmenneiden vanhempien asioita. Nainen asuu vuokralla Tachibanan isän omistamassa kerrostalossa, joka on nyt periytynyt Tachibanalle. Hän haluaa myydä kerrostalon saadakseen rahaa luonnonsuojelualueen perustamiseksi, mutta laillisesti hän ei saa häätää naista ilman syytä, eikä Kuwabara suostu muuttamaan. Tachibanan asenne naista kohtaan on heti alkukättelyssä negatiivinen, vaikka hän ei vielä tunne tätä ihmistä.

Askarin ollessa karanteenissa Tachibana huomaa kahden miehen kaivavan jotain karanteenissa olleen kuolleen koiran mahasta. Japanilainen rikollisjärjestö käyttää koiria huumeiden salakuljetuksessa. Takaa-ajon aikana miehet pääsevät pakoon, mutta huumeet jäävät Tachibanalle. Hän tietää rikollisten havittelevan niitä takaisin, joten hän kiinnittää ne salaa Kuwabaran työpöydän alle. Rikolliset murtautuvat naisen asuntoon, hakkaavat hänet ja pistävät asunnon mullin mallin. Tachibanan ja Askarin saapuessa rikolliset ovat jo lähteneet, ja Kuwabara itkee sohvalla iho mustelmilla. Tachibana kertoo täysin tunteettomasti käyttäneensä huumeita syöttinä ja haluavansa pelastaa salakuljetuksessa käytettyjen koirien henget. Kuwabara täysin ymmärrettävästi tuohtuu tästä, hän olisi voinut jopa kuolla koirien takia. Tachibanaa tämä ei kiinnosta, hänelle viattomien eläinten henget ovat selkeästi viattomien ihmisten henkiä tärkeämpiä.

Tachibana on myöhemmin valmis uhraamaan korruptoituneen poliitikon lapsenlapsen hengen saadakseen salaisia tietoja sisältävän levykkeen itselleen. Lapsi on tippumassa rakennuksen reunalta, mutta Tachibana käskyttää silti Askarin noutamaan levykkeen. Askari, joka on aina aiemmin totellut Tachibanaa tarkasti kuin ajatus, ei kuitenkaan tottele, vaan juoksee auttamaan lasta. Askari on Tachibanan moraalinen kompassi, joka ei koskaan antaudu vihan ja kiihkoilun valtaan. Myös kaksikon arkkivihollinen Mister sanoo useaan otteeseen hänen ja Tachibanan olevan täysin samanlaisia. Lopulta Tachibana ymmärtää oman ajatusmaailmansa myrkyttyneen, ja viimeisessä taistelussa Misteriä vastaan hän päättää jättää vihollisensa henkiin, sanoen:
"Taistelu eläinten ja luonnon puolesta ehti jossakin vaiheessa muuttua pelkäksi vihan taisteluksi... Ihmisten vihanpito kumpuaa ihmisluonnon rajattomasta pimeydestä. Askari vaistosi sen ja kertoi minulle, että kostaminen on hyödytöntä."

Sarjan lopussa Tachibana ja Askari palaavat Alaskaan, ja Tachibana todennäköisesti perustaa haaveidensa luonnonsuojelualueen. Kaikesta saarnauksestaan ja ihmisten syyttelystään huolimatta sarja ei kuitenkaan ota kantaa siihen mitä tavallinen ihminen, jolla ei ole varaa perustaa luonnonsuojelualueita, voisi tehdä eläinten ja luonnon hyväksi. Tachibana onneksi ymmärtää menneensä aatteidensa kanssa liian pitkälle, mutta on silti epämiellyttävää kuunnella periaatteessa positiivista sanomaa näin negatiiviselta henkilöltä. On vaikeaa kuunnella henkilöä, joka haukkuu ja syyllistää kaikkia ihmisiä, sekä on valmis uhraamaan sivullisten henkiä aatteidensa vuoksi. Tämä toisaalta tuo Fangiin kiinnostavan näkökulman.

Yamato Gingan esikuvana

 Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 12. Seuraavan numeron (nro 17) teemana sattuu muuten olemaan Shiroi Senshi Yamato!

Ennen Hopeanuolta Yoshihiro Takahashi oli jo luonut pitkän 26 pokkarin mittaisen koirasarjan nimeltä Shiroi Senshi Yamato. Sarjaa ei ole vielä suomennettu. Yamatoa julkaistiin Gekkan Shounen Jump -lehdessä vuosina 1978-1989. Hopeanuoli (eli Ginga Nagareboshi Gin) ilmestyi vuosina 1983-1987, eli Takahashi piirsi näitä kahta sarjaa usean vuoden ajan samanaikaisesti. SSY kertoo Yamato-akitasta, josta koulitaan koirataisteluiden mestaria. SSY:n ja Gingan välillä on paljon yhtäläisyyksiä, hyvin samankaltaisia juonikuvioita ja kierrätettyjä elementtejä.

SSY:ssä on hyvin paljon Gohee Takedaa muistuttava vanha karhunmetsästäjä Juuzaburou. Goheen tavoin hänet tunnetaan ankarasta koirankoulutuksesta. Kymmenen vuotta ennen Yamaton isän, Fubukin, syntymistä Juuzaburou oli retkeilemässä koiransa Fujin ja lapsenlapsensa kanssa, kun suuri karhu hyökkäsi heidän kimppuunsa. Karhu iski Juuzaburouta kasvoihin, jolloin mies menetti vasemman silmänsä ja sai näyttävät arvet kasvoihinsa. Karhu tappoi Juuzaburoun lapsenlapsen ja Fujin. Juuzaburou vannoi kaatavansa karhun vielä, eikä antanut edes vakavan sairauden tulla pakkomielteensä tielle.

SSY:n Juuzaburou ja Fubuki, sekä Gingan Gohee ja Riki

Yamaton isä Fubuki oli alun perin karhu- ja taistelukoira, joka myöhemmin villiintyi ja päätyi villikoiralauman johtajaksi. Kymmenen vuotta karhuhyökkäyksen jälkeen Juuzaburou päätti kouluttaa uuden karhukoiran. Ouun vuorille pieneen kylään oli syntynyt sopiva pentue. Hän valitsi pentueesta Fubukin, koska Fubuki oli ainut pentu, joka ei ulissut hännästä nostaessa. Fubukin rankka koulutus kesti vuoden, jonka aikana sitä opetettiin muun muassa noutamaan veteen pudonneita saaliita. Tehtävää vaikeutettiin kiinnittämällä saaliisiin painoja. Fubuki ei aluksi osannut pidättää hengitystään ja Juuzaburou töni sen takaisin veteen ja löi sitä, jos se yritti palata takaisin ilman saalista. Kovan koulutuksen nuoruudessaan läpikäynyt Fubuki muistuttaa paljon Giniä, mutta myöhemmin mystisenä villikoirien johtajana se alkaa muistuttaa enemmän Rikiä.

Kun Juuzaburoun lapsenlapsen tappanut karhu tulee jälleen terrorisoimaan kylää, Juuzaburou ja Fubuki lähtevät kaatamaan sitä. Mukaan lähti myös muita metsästäjiä, joista yhdellä oli tosa nimeltä Raiden. Ennen jahdin alkua nuori metsästäjä naureskelee Juuzaburoun vanhalle Murata-kiväärille. Metsästäjän koira Raiden oli alusta lähtien syönyt pelottomasti karhunlihaa, eikä se osannut varoa karhuja. Jahdin aikana Fubuki ja Raiden ajavat karhun jyrkänteelle, jossa Raiden käy suoraan karhun jalan kimppuun ja kuolee yhdestä iskusta. Raidenin tarina on lähes identtinen Rikioun, Goheen entisen koiran kanssa. Myös Rikiou oli sekarotuinen tosa, joka söi pennusta alkaen karhunlihaa, ei pelännyt mitään ja lopulta kuoli yhdestä iskusta. Jyrkänteellä ollutta karhua ammuttiin ja Fubuki tönäisi sen ja itsensä reunalta alas. Kaksikko tippui virtaukseen, jossa karhu lävistyi puunoksaan ja kuoli. Sairauden heikentämä Juuzaburou hyppäsi koiransa perään, mutta kuoli virtaukseen.

Tämän jälkeen Fubukilla oli hetken toinen omistaja, joka käytti sitä taistelukoirana. Fubukista tuli koirataisteluiden mestari, yokozuna. Väärinkäsityksen vuoksi Fubuki kuitenkin päätyi villikoiraksi ja suuren lauman johtajaksi. Fubuki sai pentuja, joiden joukkoon kuului Yamato. Villikoirat alkoivat varastaa ihmisten kanoja ja sikoja, minkä vuoksi ne päätettiin hävittää. Fubukia ammuttiin päähän sen pennun silmien edessä. 

Pienen Yamato-pennun adoptoi nuori Ryou Fujiwara. Pentu pelasti Ryoun kiusaajiltaan ja rökitti kiusaajien ison koiran. Tämän innostamana Ryou alkoi koulia Yamatosta taistelukoiraa ja nimesi pennun kuuluisan taistelulaivan mukaan. Huhu maineikkaan Fubukin pennusta kiiri ympäri Japania. Isänsä lailla Yamato on vitivalkoinen ja sillä on tähtikuvio otsassaan. Luonteeltaan se on sitkeä, rohkea ja oikeudenmukainen.

SSY antaa akitoista mielikuvan vahvana rotuna, joka on loistava karhu- ja taistelukoira. Yamaton nimeäminen taistelulaivan mukaan vahvistaa ylpeyden tunnetta japanilaisuutta kohtaan. SSY:n rotukirjo on laaja ja mukaan mahtuu länsimaisia rotuja, mutta paljon ruutuaikaa annetaan akitoille, tosille, kishuille sekä myös harvinaisemmille shikokuille. Jopa japaninsusi ja sahalininhusky esiintyvät sarjassa.

Eräs juonikuvio SSY:ssä muistuttaa igojen ja kogien sotaa. White Wolf -kishun johtama valkoisten villikoirien lauma sotii Black Satan -dobermannin johtamia mustia koiria vastaan. Mustat pahat koirat varastivat karjaa kyläläisiltä. Ryoun ja Yamaton avulla mustat koirat saadaan tuhottua ja ihmiset jättävät valkoiset koirat rauhaan. Tämän jälkeen White Wolf auttaa Yamatoa useaan kertaan.

Moni hahmo näyttää erehdyttävän paljon Hopeanuolen hahmoilta. Jo mainittu Juuzaburou voisi olla Gohee Takedan kadonnut veli. Komea Tsurugi, joka osaa peittää taisteluareenan tomulla, on hyvin Rikin kaltainen. Sarjassa vilahtaa pikaisesti saksanpaimenkoira John, joka ulkoisestikin muistuttaa sitä kuuluisampaa Johnia. Londo on kuin ilmetty Ben, lukuunottamatta valkoista rintapilkkua. Wilsonia muistuttava Habu-collie luovuttaa villikoiralauman johtajuuden Fubukille. Kuten Gingassa, myös SSY:stä löytyy koiria, joilla on pelottavat nyljetyt kuonot.

Koska kyseessä on koirataistelumanga, on mukana mitä mielikuvituksellisempia erikoisiskuja. Hyvin yleinen tekniikka SSY:ssa on Kaiten Jigoku, jossa koira ottaa leuoillaan kiinni vastustajasta ja tekee nopeaa pyörivää liikettä. Tämä isku on yleinen myös Gingassa, nimellä Neji Ki tai Spin Attack. Yamaton kadoksissa ollut veli osaa Neck Rolling -iskun, jossa koira puree toista kaulaan ja pyörii sen ympäri, lopulta katkaisten kaulan. Hyvin samanlainen isku on Weed-sarjan Yukimuran isku Neck the Killing. Hauskana sattumana myös Yukimura on Weedin kauan kadoksissa ollut veli. Kaikista selkein yhdistävä erikoisisku sarjojen välillä on Yamaton ja Fubukin Boomerang Sappou, joka on täysin samanlainen kuin Rikin, Ginin ja muiden karhukoirasuvun jäsenten Zetsu Tenrou Battouga.

SSY:n Boomerang Sappou ja Gingan Zetsu Tenrou Battouga

SSY:n Neck Rolling ja Gingan Neck the Killing

Mikään ei mielestäni estäisi sitä, että SSY ja Ginga sijoittuisivat samaan maailmaan. En tiedä onko Takahashi koskaan kommentoinut asiaa. Mikäli tarinat ovat samaa maata, kenties Ryou Fujiwara ja Daisuke Fujiwara, sekä Juuzaburou ja Gohee Takeda ovat jotain sukua toisilleen. Tai kenties White Wolf on Akamen tai Yamato Ginin etäinen sukulainen. Tällaisten faniteorioiden ja crossoverien luomista varten SSY:n kauan toivottu suomennos olisi mahtava juttu!

Ginga-fanitarina: Tengu

Kirjoitin tämän fanitarinan alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehtiin, numeroihin 12 ja 13 vuonna 2020. Idea fanitarinaan tuli ihan tyhjästä ja kirjoitin sen alusta loppuun hyvin nopeassa ajassa. Saan silloin tällöin tälläisiä yllättäviä päähänpistoja, joiden parissa puuhaan intensiivisesti kunnes ne valmistuvat, ja sitten unohdan ne. Saatan jossain vaiheessa kirjoittaa tarinalle jatko-osan.

Tämä tarina sijoittuu Hopeanuoli-mangan susisaagan aikoihin, eli susisaaga on pakollinen luettava, jotta tässä tarinassa olisi mitään järkeä. Kaikista vaikeinta tarinan kirjoittamisessa olivat susisaagan yliluonnolliset elementit, jotka oli pakko ottaa mukaan.

Toivottavasti pidätte tarinasta!

********************************************

Noiduttu palatsi, sillä nimellä kutsuttiin susien suvun tukikohtaa Fuji-vuoren juurella, Aokigaharan metsässä. Palatsi itsessään oli suuri maanalainen luolasto, joka oli osittain luonnollisesti syntynyt, ja sudet olivat vuosikausien aikana laajentaneet sitä entisestään. Sisäänkäyntejä oli vain muutama, ja ne olivat lähes huomaamattomia koloja maassa tai kivikossa, joista juuri ja juuri mahtui aikuinen susi kulkemaan. Ympäröivä metsä oli sinetöity loitsuilla, joiden avulla suurin osa ohikulkevista eläimistä ei kiinnittäisi huomiota kaikkialla vallitsevaan suden hajuun. Mitä syvemmälle metsään astui, sitä enemmän kutsumattomat vieraat kokivat hämmentävää tarvetta kääntyä takaisin. Isäni Reima vakuutti minun olevan turvassa täällä.

"Tengu, tyttäreni, olet minulle tärkeintä maailmassa, ja siksi sinun on jäätävä tänne. Suojele palatsia sillä välin kun olemme poissa." Kuulin isäni viimeiset sanat yhä selkeästi mielessäni.

Palatsi oli tyhjillään. Vain minä olin jäljellä. Epätietoisuus isäni ja laumani kohtalosta vaivasi minua. Olin katsonut kalliolta, kun isäni ja uusi liittolaisemme, Ouun koirien ylipäällikkö Gin, johdattivat soturinsa pitkälle matkalle kohti Hokkaidon saarta. Kun kaksi yhdistynyttä laumaa viimein katosi horisonttiin palasin takaisin maan alle. Pystyin vain odottamaan heidän paluutaan. Olisi ehkä sittenkin pitänyt lähteä heidän mukaansa. Mutta minua oli pelottanut, pelottanut lähteä noidutun metsän turvasta ensimmäistä kertaa elämässäni, sekä pelottanut kohdata Imperiumin mustat sudet. Äitini tappajat. Isäni aisti pelkoni ja pyysi minua jäämään kotiin. Äitini kuoleman jälkeen hänestä oli tullut ylisuojelevainen minua kohtaan. Ilman taistelukokemusta minusta olisi tuskin ollut hyötyäkään. En osannut edes yksinkertaistakaan loitsua.

Äitini saapui Aokigaharan metsään noin neljä vuotta sitten. Sudet olivat seuranneet hämmästyneinä kuinka koira tunkeutui metsään reagoimatta mitenkään loitsuihin. Ja miten susimainen koira olikaan, paljon susimaisempi kuin lähistölle silloin tällöin eksyvät metsästyskoirat. Päivien kuluessa koira ei osoittanut merkkejä aikovansa lähteä metsästä, ja oli vain ajan kysymys milloin hän löytäisi palatsin suuaukot. Sudet päättivät, että olisi sääli tappaa noin alkukantainen koira, tai odottaa, että hän lopulta lähtisi pois. Laumamme oli asunut eristyksissä jo satojen vuosien ajan, ja sukumme oli turvautunut sisäsiitokseen säilyäkseen hengissä. Sukusiitos oli voimistanut loitsintakykyjämme, mutta myös muokannut ulkonäköjämme ja aiheuttanut lisääntymisvaikeuksia. Reima otti koiranartun puolisokseen, sillä risteytyminen koiran kanssa saattaisi edes vähän elvyttää laumaamme. Isälläni oli jo aikaisempi jälkeläinen, isoveljeni Hyouma, jonka äidistä isä ei koskaan suostunut puhumaan.

Äitini Taiga kertoi olevansa ulkomailta vetokoiraksi tuotu grönlanninkoira. Hän synnytti pentueen, jonka lähes kaikki pennut syntyivät kuolleina. Mutta äitinsä lailla punaruskea narttupentu oli elossa. Roolikseni laumassa jäi tavallinen metsästäjä, sillä Hyoumaa koulutettiin jo uudeksi Siriuksen koirasoturiksi ja isämme seuraajaksi. Ollessani puolivuotias äitini löydettiin kuolleena noidutun metsän laitamilta. Murhan ainoana todistajana oli Siriuksen koirasoturien kouluttaja Noroi, joka kertoi Imperiumin sotureiden olleen asialla.

Yli viikko kului odotellessani lauman palaavan. Söin säästeliäästi luolastoon varastoitua ruokaa, sekä välillä kävin metsästämässä jäniksiä ja fasaaneja, joiden uudella lihalla korvasin syömäni varastoidun ruoan. Päivistä oli vaikeaa pitää lukua ja pimeä luolasto vaikutti yhä aavemaisemmalta. Palatsi ei ollut koskaan ollut näin tyhjä. Ilman säännöllistä loitsintaa metsän rajoja ympäröivä magian harso alkoi hitaasti hälvetä. Aistin loitsuharson heikentymisen, mutta vaikka kuinka keskityin en kyennyt vahvistamaan sitä. Olimmeko hävinneet Imperiumille? Senkö vuoksi laumalla kesti niin kauan palata takaisin? Jos olimme hävinneet tulisivatko Imperiumin sudet Hokkaidolta asti tänne? Palatsin jokainen varjo alkoi muistuttaa mustaa sutta ja unissani pimeyden soturit hyökkäsivät vuoron perään isäni ja äitini kimppuun, enkä voinut tehdä muuta kuin katsoa sivusta.

Viimein koitti päivä, jolloin heräsin tuttuun ulvontaan. Isoveljeni ääni. Syöksyin heti äänen suuntaa kohti, kohti yhtä palatsin uloskäyntiä, jonka luona Hyouma odotti minua. En kyennyt peittelemään helpotustani ja hyppelin veljeni edessä kuin pikkupentu ja nojasin koko kropallani halaamaan häntä. Mutta samalla kun syleilin häntä näin hänen taakseen. Hyouman takana ei ollut ketään.

"Missä isä on? Missä kaikki ovat?" kysyin hämmentyneenä, jo peläten vastausta. Hyouma oli hetken hiljaa.

"Isä on kuollut. Lähes kaikki kuolivat. Vain minä, Retsuga ja kaksi rivisoturia olemme jäljellä. Mutta me voitimme. Imperiumin mustat sudet on päihitetty, ja heidän päämajansa tuhoutui tulivuorenpurkauksessa."

Isä... oli kuollut? Lähes koko lauma oli poissa, tuosta vain? Sillä välin kun minä olin ollut kotona odottelemassa tyhjän panttina? En kyennyt sanomaan mitään ja vain tuijotin isoveljeäni.

"Tengu, tiedän, että tämä tulee järkytyksenä, mutta sinun pitää tulla nyt mukaani. Menemme Ouun, Retsuga ja muut ovat siellä jo. Gin odottaa meitä."

Retsuga ja kaksi rivisoturia, veljekset Kurogane ja Hagane, olivat jo tutustuneet Ouun maihin.  He olivat ainoita sodasta selviytyneitä susia. Sodan päätyttyä he ja Hyouma olivat matkanneet Ginin lauman mukana Ouun Aokigaharan sijaan, ja Hyouma oli lähtenyt yksin hakemaan minua. Ilman Ouuta meillä ei olisi ollut enää kotia. Reiman haaveena oli ollut saada viimein vallattua Hokkaidon maanalainen luolasto takaisin Imperiumilta, minkä mustat sudet olivat alun perin anastaneet meidän suvultamme, mutta luolasto oli tuhoutunut tulivuorenpurkauksessa. Kukaan meistä selviytyneistä susista ei halunnut enää jäädä asumaan Aokigaharan metsään. Siellä oli liikaa muistoja, menehtyneiden hajuja ja jälkiä, jotka vain vainoaisivat meitä. Ja vaikka sitä ei ääneen sanottu, tuskin kukaan halusi enää palata pimeisiin luoliin saatuaan maistaa ulkomaailman vapautta.

Minut esiteltiin Ginille Reiman tyttärenä. Gin oli susiin verrattuna pieni akita ja hyvin nuorikin vielä. Silti hän oli Siriuksen koirasoturi ja niin oli usea muukin koirista. Gin oli paljastunut kaikista koirasotureista kyvykkäimmäksi. Olimme täysin aliarvoineet koirien potentiaalin. Asenteemme koiria kohtaan oli huomattavasti nöyrempi nyt verrattuna ensitapaamiseemme, jopa koiria erityisen paljon vähätellyt Hyouma vaikutti hiljaiselta ja sovittelevalta.

"Olen iloinen, että Reimalla on yhä kaksi jälkeläistä jäljellä. Olisi sääli, että niin mahtavan uroksen verilinja pääsisi katkeamaan. Olette kaikki tervetulleita jäämään Ouun." Gin sanoi vaikuttaen täysin vilpittömältä.

Mutta kaikki koirat eivät selvästikään luottaneet meihin. Koirat monesti supattivat selkiemme takana ja osa avoimemmin mulkoili tai luimisteli lähettyvillämme. Hagane ja Kurogane kertoivat minulle erityisesti Smithin sanoneen susivastaisia asioita aluksi. Erikoisiskumme ja loitsumme aiheuttivat epäluuloja, vaikka niistä oli Ouun koirille hyötyäkin. Hyouma, Retsuga, Hagane ja Kurogane olivat loitsuneet samanlaisen suojaavan verhon Ouun rajoille kuin meillä oli Aokigaharassa. Magian saralla täysin lahjattomana en kyennyt osallistumaan loitsuntaan, mutta osoitin kykyni metsästäjänä. Etenkin sodan jälkeen halusin suurella vimmalla näyttää hyödyllisyyteni, sekä muille että itselleni. 

 Myös ihmisten läheisyys hermostutti meitä. Ihmisten takia sukumme oli vuosisatoja sitten vetäytynyt elämään luolastoihin piiloon, ja ihmispelko kyti meissä yhä. Gin vakuutti etteivät ihmiset lähes koskaan tunkeutuneet koirien reviirille ja että suurin osa ihmisistä piti koirista, olivathan ne ihmissyöjä-Akakabuton kaatajia. Myös loitsumme todennäköisesti käännyttäisivät ihmiset palaamaan kyläänsä. Silti laakson pohjan kylästä toisinaan kulkeutuvat ihmisen hajut ja äänet saivat meidät valppaiksi, ja aina silloin tällöin metsästäjien aseenlaukaukset jossain kaukaisuudessa saivat meidät hätkähtämään. Oliko Ouu sittenkään meille sopiva asuinsija?

Ouun koirien joukossa oli eräs hyvin erikoinen pentu, jota kutsuttiin Chibiksi. Hän muistutti minua jostakin. Eräänä päivänä kun Chibi näytti leikkivän Akamen kanssa lähestyin heitä varovasti. Akame yritti leikillisesti läimäyttää pentua tassuillaan, mutta pentu väisteli iskuja taidokkaasti. Huomatessaan minut sivusilmällä Akame lopetti leikkimisen ja käänsi huomionsa minuun. Valkoinen koira oli vaikuttava ja suorastaan huokui rauhallista viisautta. Olin kuullut hänestä paljon muilta koirilta ja susilta. Hän oli yksi Siriuksen koirasotureista ja osasi paljon kiehtovia tekniikoita, joista susien keskuudessa ei ollut aavistustakaan. Miten olimmekaan aliarvoineet koirat! Tervehdimme toisiamme asiallisesti ja käännyin katsomaan pentua, joka ei vielä osannut puhua kunnolla.

"Harjoittelen Chibin kanssa, hänestä tulee vielä suuri soturi. Kuin isästään." Akame hymyili. Puhuessaan koiran runneltu, kärjestään kaksihaarainen kieli saattoi välillä vilahtaa. Taistelussa Gaiaa vastaan Akame oli uhrannut kielensä murtaakseen sudelta kulmahampaan.

Katsoin Chibin harjasta ja turkin mustan, ruskean ja harmaan sävyjä mietteliäänä.

"Hän muistuttaa minua kou... tai siis, minulle on kerrottu, että Imperiumin joukoissa oli aikoinaan myös harjallinen koira. Harjat taitavat olla melko harvinaisia koirien joukossa?" Chibi katseli minua uteliaana ja vaikutti keskittyvän sanoihini.

"Chibi on kouga-koira. Minun klaanini soti aikoinaan kougia vastaan. Mutta Chibi on viaton pentu ja hyvillä opeilla hänestä tulee varmasti oikeamielinen uros." Akame vaikutti uponneen ajatuksiinsa ja jatkoi: "Igojen ja kougien vihanpito oli loppujen lopuksi täysin turhaa. On parempi pitää yhtä, vaikka vanhoista kaunoista voi olla vaikeaa luopua."

Nyökkäsin. Ymmärsin täysin, mitä hän tarkoitti. Susiklaanien satojen vuosien mittainen vihanpito oli tuntunut minustakin mielettömältä. Etenkin, kun kumpikin klaani oli sukupuuton partaalla.
Akame oli todellakin viisas koira, jolla oli suuri sydän. Niin suuri, että hän oli pystynyt ottamaan entisen verivihollisensa pojan suojiinsa ja nyt kasvatti häntä kuin omanaan.

"Olen huomannut, ettet osallistu loitsuntaan muiden susien kanssa." Akame yhtäkkiä huomautti. Refleksinomaisesti katseeni kohdistui maahan, mutta pakotin itseni katsomaan koiraa uudestaan silmiin.

"En ole koskaan oppinut sukuni salattuja taitoja. Se varmaan johtuu siitä, että olen puoliksi koira. Tosin ei minulle ole koskaan yritetty opettaa mitään erityistä. Isoveli oli jo suvun toivo ja kahdeksan Siriuksen koirasoturin paikat oli varattu." Tämä oli minulle arka paikka, mutta jokin sisälläni kehotti minua luottamaan Akameen. Hän ei vaikuttanut koiralta, joka vähättelisi muita.

"Mitä jos minä opettaisin sinulle jonkin iga-koirien tekniikan? Ehkä et ole oppinut susien tekniikoita, mutta puolikoirana voisit sopia käyttämään minun sukuni taitoja." Valkoinen koira hymyili ystävällisesti. Lämmin tunne levisi sisälläni. Totta kai suostuin.

Akame halusi opettaa minulle igojen kolmoiskuvatekniikan. Hänen mielestään puhtaan voiman sijasta väistelyyn ja harhautukseen perustuva tekniikka sopisi hyvin minulle. Ensilumen laskeutuessa aloitimme harjoitukset syrjässä muista.

"En opettaisi tätä taitoa kenelle tahansa, vain sellaisille, joiden uskon pystyvän siihen. Katso nyt tarkkaan." Akame vaikutti hetkellisesti katoavan ja sitten hänen sivuilleen ilmestyi monta Akamea, jotka katosivat sekunneissa. Oikea Akame oli sillä välin siirtynyt alkuperäiseltä paikaltaan monta metriä. Mahtava tekniikka! Mutta miten ihmeessä minä voisin oppia sen?

"Tengu, haluan, että keskityt kuvittelemaan jakaantuvasi useaan osaan. Mielellä on suuri voima, kunhan vain uskot sen olevan mahdollista. Vaikka sinä olet puoliksi koira ja suvussasi on kauan uskottu, ettei koirilla ole erityisiä kykyjä, sinun pitää uskoa itseesi. Ouun soturit ovat jo todistaneet susien luulot koirista vääriksi."

Tuosta päivästä alkaen vietin säännöllisesti aikaa Akamen ja Chibin kanssa harjoitellen. En harjoitellut vain kolmoiskuvatekniikkaa, vaan Akame myös sparrasi kanssani, aluksi hyvin helposti kuin Chibin kanssa, mutta pikkuhiljaa lisäten haastetta. Välillä leikkitaistelin Chibin kanssa Akamen seuratessa vieressä. Pienet onnistumisen tunteet kohottivat itsetuntoani päivä päivältä.

Talven kiristäessä otettaan kuulimme kylästä kantautuvan vanhan Murata-kiväärin äänen. Se oli Ginin entisen omistajan kiväärin ääni. Gohee Takeda oli kuolemansairas, ja Gin tiesi laukauksen olevan hänelle tarkoitettu viesti. Oli aika hyvästellä Gohee. Ginin johdolla koirat suunnittelivat viimeisen kunnianosoituksen vanhalle metsästäjälle; ruumisauton lähtiessä liikkeelle koirat muodostaisivat tien varteen pitkän hautajaissaattueen. Sudet päättivät, että jäisivät tämän ajaksi Ouun. Pelkäsimme yhä ihmisiä liian paljon ja emme halunneet heidän saavan tietää olemassaolostamme. Gin kunnioitti päätöstämme. Kuitenkin viime hetkellä Giniä erityisen paljon kunnioittanut Retsuga liittyi saattueen joukkoon. Lähes sadan koiran saattueen joukossa yksi susi jäi ihmisiltä huomaamatta. 

Olimme kaikki olleet alakuloisia menetettyämme laumamme, mutta ennen niin ylpeä ja äkkipikainen Hyouma oli erityisen hiljainen. Kun Haganella ja Kuroganella oli jotain kysyttävää, hän käännytti heidät minun tai Retsugan puoleen. Miksi? Hyouma oli Reiman perillinen, hänen kuuluisi johtaa meitä ja pysyä lujana vaikeuksien edessä. Hän vietti yhä enemmän aikaa yksin. Osa minusta pelkäsi, että jonain aamuna herätessäni hän olisi yön aikana lähtenyt omille teilleen. Olin juuri menettänyt isäni, eikä minulla olisi varaa menettää myös isoveljeäni. Minun oli pakko puhua hänen kanssaan.

Hyouma huomasi minun lähestyvän häntä ja keskeytti tervehdykseni: "Akame näyttää ottaneen sinut oppitytökseen. Se on hieno juttu. Opit johtajalle sopivia taitoja."

"Johtajalle? Miten niin? Sinähän olet meidän johtaja. Tai oikeastaan ylipäällikkö Gin on." olin hämmentynyt, ja Hyouma vain käänsi katseensa pois jonnekin kaukaisuuteen.

"Et kai ole jättämässä meitä, isoveli?" kysyin hiljaa. Isoveli huokaisi. Hän kuulosti ja näytti väsyneeltä.

"En ole sinun veljesi. Hokkaidolla sain kuulla, että olen adoptoitu. En tiedä ketkä vanhempani olivat. Mutta tiedän heidän kuolleen Hokkaidolla, kuka ties tapoin heidät itse tietämättäni." Koetin lähestyä veljeäni lohduttaakseni häntä, mutta hän väläytti hampaitaan ja kavahdin pari askelta taaksepäin. Hyouma kätki hampaansa ja hymyili jälleen.

"Tengu, olet Reiman oikea perillinen. Se vähä, mitä monarkiasta on jäljellä, kuuluu sinulle."

Yritin syöksyä halaamaan Hyoumaa, mutta hän asetti etutassunsa rinnalleni.

"Isoveli...?"

"Minä olen vihollisten sukua. En mitenkään voi olla enää johtaja." Veljen sanat saivat silmäni vettymään ja pidättelin kyyneleitä.

"Olet väärässä! Sinä olet aina isoveljeni, tapahtui mitä tahansa, olit kenen pentu tahansa! Missä on se kipakka ja äkkipikainen veli, jonka tunsin? Sota on ohi, vihollisia ei enää ole. Tämä loputtomalta tuntuva sota loppui viimein, mutta viimehetkillä se vei isäni. En anna sen viedä minulta enää ketään." Lopulta en voinut pidätellä enää kyyneliäni ja ne valuivat valtoimenaan, tippuen yhä rinnallani nojaavan Hyouman etutassulle.

"Sitä paitsi miten minä voisin johtaa meitä, kun olen vain puolisusi, enkä osaa taistella tai loitsua? Olen täysin hyödytön sinuun verrattuna." Peruutin ja Hyouman etujalka vetäytyi. Hyouma katseli hetken kuinka itkin ja nikottelin katse maassa.

"Tengu, et sinä ole hyödytön. Kaukana siitä. Isä... Reima kohteli minua kuin ketä tahansa soturia. Olin lopulta vain väline sodassa muiden Siriuksen soturien rinnalla. Mutta sinut hän on aina halunnut pitää turvassa. Hän suojeli sinua ehkä liikaakin ja et päässyt kunnolla hankkimaan elämänkokemusta itsellesi. Vaikka sinua ei opetettu taistelemaan tai loitsumaan, Reima opetti sinulle sukumme historiaa ja metsästystä. Olet nyt itse alkanut opiskella Akamen alaisena. Se on erittäin hyvä. Minä väheksyin koiria suuresti, mutta sinua en ole koskaan väheksynyt, olet susi siinä missä muutkin. Ja olin täysin väärässä koirien suhteen. Gin on suurin soturi, jonka olen koskaan tavannut." Isoveljen äänensävy kuulosti sovittelevalta. Olin saanut itkuni kuriin.

Isoveli jatkoi: "Minusta ei ole enää johtajaksi, eikä sinunkaan tarvitse ottaa sitä roolia niin kauan kuin asumme Ouussa. Ylipäällikkö Gin on myös meidän johtajamme." Nyökkäsin ja hymyilin helpottuneena. Isoveli astui viimein eteenpäin ja hieroi päätään poskeani vasten.

Kevät oli saapumassa Ouun. Lumikinoksia löytyi vielä sieltä täältä. Me sudet olimme sopeutuneet hyvin koirien joukkoon, vaikka viihdyimme yhä lähinnä keskenämme tai vaeltaen yksin. Olin harjoitellut taistelemista ja igojen kolmoiskuvatekniikkaa Akamen ohjaamana usean kerran viikossa koko talven ajan. Ja ihme kyllä, tuloksia oli syntynyt. Suurella keskittymisellä kolmoiskuvatekniikka pystyi luomaan tekijästään heijastuksia, joiden avulla pystyi harhauttamaan vihollista hetkellisesti. En voi edes kuvailla, kuinka iloinen olin onnistuessani tässä ensimmäistä kertaa.

Akame ja minä istuimme kasvokkain. Myös Chibi oli kanssamme ja seurasi hiljaa toimitustamme. Silmäni olivat kiinni ja kuuntelin Akamen ohjeita.

"Keskity, Tengu, ja kuvittele jakavasi itsesi kolmeen osaan. Sinä itse jäät paikallesi kun kaksi irtautunutta osaa lähtevät eri suuntiin."

Tekniikka oli helpompi opetella silmät kiinni. Pimeässä tyhjiössä näin mielessäni, kuinka kehoni monistautui, ja kaksi häilyvää, osittain läpinäkyvää hahmoa erkani ruumiistani. Pystyin jopa tuntemaan niiden lähdön kyljissäni, kuin pienenä, etäisenä kutinana.

"Avaa silmäsi, Tengu."

Palasin pimeydestä takaisin ja uskalsin vilkaista vierelleni. Tässä vaiheessa kuvajaiset olivat ennen aina kadonneet, mutta nyt hämmästyksekseni vieressäni ilma väreili ja näin epämääräisen hahmon, joka etäisesti muistutti minua itseäni, kuin olisin katsonut väreilevään veteen. Ja sitten hahmo katosi.

"Loistavaa, Tengu! Tiesin, että pystyisit siihen." Akame onnitteli minua, ja helposti innostuva Chibi vinkui vieressä. Sitten tyypillinen rauhallinen, eleetön ilme palasi Akamen kasvoille.

"Kolmoiskuvatekniikka vaatii paljon keskittymiskykyä, jota sinulta löytyy jo. Mutta se vaatii myös taistelutahtoa, jotta voisit käyttää tekniikkaa tehokkaasti taistelun lomassa. Kamppailun aikana ei ole mahdollista silmät ummessa pysähtyä paikoilleen. Mutta kun löydät sisäisen taistelutahtosi, pystyt luomaan kuvajaiset luontevasti vaikka samaan aikaan juosten." Akame hiljeni hetkeksi ja vaikutti seuraavan pysyinkö hänen ajatustensa perässä.

"Olen treenannut sinua ja Chibiä jo monta kuukautta, mutta tämä on ollut kaukana oikeasta taistelusta. Vasta oikean kamppailun aikana taistelutahtosi pääsee heräämään. Tositilannetta ennen on mahdotonta sanoa tuleeko tekniikka koskaan toimimaan oikean taistelun aikana. Mutta enteet ovat hyvät. Olen hyvin ylpeä sinusta ja saat olla ylpeä itsestäsi."

Oikea taistelu... En ollut koskaan ollut oikeassa taistelussa. Ouussa vallitsi rauhan aika. Pääsisinkö koskaan kokeilemaan tekniikkaani tositoimissa ja todistamaan hyödyllisyyteni?

Kevään saapuessa saapui myös vieras, kolmijalkainen Hakurou Hokkaidosta. Talvella syvässä lumessa tarpominen olisi ollut hänelle liian raskasta, puhumattakaan jääkylmästä Hokkaidon ja Honshun välisestä merestä. Hän oli odottanut lumen katoamista, jotta voisi vielä ainakin kerran tulla viettämään aikaa vanhojen taistelutoverien kanssa ja nähdä, että Ouussa oli kaikki kunnossa. Gin otti taistelutoverinsa vastaan ilolla. Vaikka Imperiumin mustat sudet olivat vieneet Hakuroulta toisen etujalan, ei husky näyttänyt kantavan susille kaunaa. Pikemminkin hän oli hämmentävän rento ja ilkikurinen. Hakuroun kaoottinen energia oli positiivista vaihtelua.

Vaikka sudet ja koirat viettivät paljon aikaa erillään, nukuimme lähes aina öisin Vuorilinnassa yhdessä. Karhujen raadot oli raahattu linnaan sisälle, jotta linnut eivät nokkisi niitä. Karhujen liha oli jo aikoja sitten syöty ja jäljellä oli enää sekalaisia puhtaaksi kaluttuja luita, jotka muistuttivat sotureita heidän sankariteoistaan. Jokainen Ouun soturien tekoja epäilevä hiljentyisi viimeistään nähdessään Akakabuton massiivisen kallon kunniapaikalla, kivipylvään päällä, minkä ympärille koirat kiertyivät nukkumaan. Gin ja hänen isänsä olivat tuoneet yhteen monta sataa koiraa ympäri Japania mahdottomalta tuntuvaa tehtävää varten. Meillä keskenään sotivilla susilla oli paljon opittavaa koirien yhteishengestä. Iltaisin kun asetuimme Vuorilinnaan nukkumaan ja hetkeksi raportoimaan muille päivän tapahtumista, tuntui välillä kuin olisimme yhä kotona noidutussa palatsissa. Tunne ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pieni nalkuttava ääni takaraivossani hoki, että olimme vain kuokkavieraita täällä.

Kaikki olivat Vuorilinnassa kuuntelemassa Hakuroun tarinoita. Johtajansa kolmijalkaisuudesta huolimatta Hakuroun lauma hallitsi koko saarta ja tämän ansiosta elo saarella oli rauhaisaa, ja Hakurou pystyi liikkumaan koko saaren alueella reviireistä murehtimatta. Kertomuksiensa aikana Hakurou yllättäen käänsi katseensa meihin susiin.

"Ette te hukat muuten ole sukupuuttoon kuolleita. Minä näin pari sutta ihmisten häkissä. Ihmisillä on eläintarhoja, joissa he pitävät villieläimiä vankeina ja he käyvät isoissa laumoissa pällistelemässä niitä."

"Miten se on mahdollista? Ei meidän lisäksi Japanissa pitäisi olla enää susia." Retsuga kysyi.

"Niin, eivät ne japaninsusia ole. Venäjältä ne oli tuotu. Vaihdoin muutaman sanasen verkon läpi ennen kuin vartija tuli häätämään. Venäjällä kuulemma on paljonkin susia ja asuttamatonta erämaata vaikka muille jakaa."

Uskomatonta... Japanissa oli yhä susia ja lisää löytyisi meren toiselta puolelta. Ja paljon erämaata, johon asettua asumaan, ilman ihmisiä... Kunpa emme olisi hukanneet elämäämme luolissa piileskelyyn ja keskenään tappeluun, vastaus ahdinkoomme olisi voinut olla meren takana. Muiden viimein hiljentyessä nukkumaan en pystynyt saamaan vangittuja susia mielestäni.

Metsästin paljon yksin, ja seuraavana päivänä lähdin taas omille teilleni. Hakuroun tarinan jälkeen halusin ajatella rauhassa. Vangitut sudet kummittelivat yhä mielessäni. Jolkottelin Kaksoissolaa ylöspäin etsien jonkin saaliin hajua, kun tuuli puhalsi voimakkaan vieraan hajun minua kohti. Tuulen mukana kantautui vieras haju... suden haju? Ei epäilystäkään, suden hajua se oli, mutta miten se voisi olla mahdollista? Niskakarvani nousivat pystyyn ja lähdin hiipien hajua kohti. Haju voimistui mitä korkeammalle kävelin.

Ja sitten kuulin jotain kivenlohkareiden takaa. Pysähdyin ja hiivin lohkareen taakse. Joku liikkui lohkareiden toisella puolella, välillä puhisten kuin hengästyneenä. Tuuli puhalsi minua päin, joten minua ei oltu vielä havaittu. Hetken kuluttua uskalsin kurottautua vilkuilemaan lohkareen yli. Musta susi seisoi tarkkailemassa jyrkänteeltä alas, selkä minuun päin. Kuka ihme tuo voisi olla? Sitten tajusin. Ouun soturit ja sodassa mukana olleet sudet olivat käyneet läpi kamppailun käänteet monta kertaa. Taistelumuistelmat olivat aina suosittuja aiheita kun iltaisin kokoonnuimme Vuorilinnalle lepäämään. Mugen. Tietysti. Mugen oli johtanut Alamaailman kymmenen taistelijaa palatsiimme, ja jäädessään alakynteen hän oli paennut hyläten alaisensa. Häntä ei oltu enää nähty Hokkaidollakaan.

Loikkasin lohkareen yli. Kiukku ja inho oli vallannut minut.

"Mugen! Mitä teet täällä!?" huusin ja musta susi kääntyi säpsähtäen. Susi katseli minua epävarmasti hetken, kunnes pirullinen virne levisi sen naamalle.

"Kas... Punainen turkki. Olet Reiman tyttö, etkö olekin? Missä piileksit kun hyökkäsin palatsiin?" Mugen lipoi huuliaan ja jatkoi virnuiluaan.

"Missä itse olet piileskellyt? Pelkuri, kuulin kaiken surkeasta hyökkäysyrityksestäsi. Juoksit häntä koipien välissä karkuun. Nämä ovat Ouun villikoirien maita. Sinua ei kaivata täällä."

Mugen hykerteli kuin olisin sanonut parhaimmankin vitsin, ja lähti hitaasti kiertämään minua.

"Tiedän ettei minua ole rohkeudella pilattu, ja keisari Gaia ei siedä pelkureita, mutta hän varmasti antaa minulle anteeksi kun tuon hänelle Ginin pään... Mutta nyt olen löytänyt jotain vielä parempaa. Keisari tulee riemastumaan, kun revin Reiman tyttären pään irti!"

"Ääliö! Rakas keisarisi on kuollut ja niin on koko hänen armeijansakin!" väläytin hampaitani varoituksena. Mugen jatkoi kiertelyään siitä välittämättä.

"Valetta. Keisari on puolijumala, puhdas pahuus ei koskaan kuole. Olen kuunnellut sinua tarpeeksi!" Mugen syöksyi minua kohti. Olin ennakoinut hyökkäystä ja hyppäsin iskun tieltä.

Kehomme viistäessä toisiaan tajusin kuinka suuri uros Mugen oli. Pelkuruudestaan huolimatta hänellä olisi yliote puhtaassa voimassa. En olisi saanut antaa vihalleni valtaa, hyökkäys Mugenia vastaan yksin oli silkkaa hulluutta. Ulvoin, vaikka se oli tässä vaiheessa myöhäistä.

"Hah, itketkö rakkeja apuun? Siinä vaiheessa kun he ovat kiivenneet tänne olet jo päätön ruumis, ja minä olen matkalla Hokkaidolle." Mugen syöksähti uudestaan, ja jälleen väistelin hänen iskujaan. Akamen koulutuksesta oli ollut apua. Akame... niin tietenkin. Mugenin jakaessa iskuja peruutin jyrkännettä kohti. Kolmoiskuvatekniikan oli onnistuttava! Hyppäsin taaksepäin saadakseni hetken rauhaa Mugenin iskuilta, ja suljin silmäni sekunniksi. Avatessani ne olin jo loikannut Mugenin oikealle puolelle. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna, vaikka kyse oli sekunneista. Mugen katsoi eteensä näyttäen hämmästyneeltä. Kuvajaisten harhautus oli onnistunut, ja pureuduin Mugenin niskaan ja työnsin kaikella voimallani meidät jyrkänteeltä alas. Sivusilmällä näin vielä kolmoiskuvatekniikan heijastukset. Niistä viimeinen oli erilainen. Se näytti isältä. Mutta kuvajaiset katosivat ja tipuimme jyrkännettä alas. Mugenin niska hampaissani, kummankin tippuessa yhtä aikaa ikuisuuden ja silmänräpäytyksen kestävän ajan, tähtäsin Mugenin jäävän alapuolelleni ja iskeytyvän suoraan terävään kivikkoon. Kuului iljettävä rusahdus ja pysähdyksen voimasta lensin kierien sivuun.

Mugenin hengitys korisi. Kivikko ja pudotus oli murtanut lukemattomia luita, ja suden turkki oli tahriintunut vereen. Olin itse säästynyt mustelmilla, Mugenin ruumis oli suojannut minua. Lähestyin Mugenia hiljaa ja hän kohotti päänsä.

"Khhh... Odota... Odota. Älä tapa minua... Lupaan lähteä pois, etkä ikinä tule näkemään minua enää. Muistatko Noroin? Äitisi surmaajan, hän oli meidän vakoojamme... Minä revin hänen etujalkansa irti. Noroi varmasti kuoli verenhukkaan, mateli johonkin koloon ja kuoli sinne... Tein sinulle palveluksen, nyt sinä olet minulle palveluksen velkaa." Mugen puhui vaivalloisesti ja koristen. Hänen ruumiinsa värisi kuin hän olisi paleltumassa. Mietin hänen sanojaan. Tuossa kunnossa hän tuskin pääsisi edes liikkumaan.

"Jos puhut totta, olen sinulle kiitollisuudenvelassa, enkä voi tappaa sinua. Mutta tiedän erään, joka varmasti haluaa tavata sinut. Hän päättäköön kohtalosi." Käänsin katseeni pois Mugenista, kohti lähestyviä Ouun sotureita, jotka olivat kuulleet avunhuutoni. Gin, Retsuga ja Hyouma ehtivät ensimmäisinä paikalle. Heidän ilmeensä muuttuivat hetkessä huolestuneista raivokkaiksi Mugenin nähdessään.

"Odottakaa. Missä Hakurou on?" Kutsuin kolmijalkaisen huskyn luokseni. Muut väistivät hänen tieltään, ja Mugenin nähdessään Hakurou alkoi nauraa.

"Haa! Tuohan on se paskiainen, joka vei jalkani! Muistan ruman pärstäsi!"

"Olen pahoillani, a-anna armoa..." Mugen aneli.

"Armoa? Annoitko sinä Billille ja Bemulle armoa? Päästän sinut tuskistasi, siinä on minun armoni." Hakurou lähestyi paniikissa anelevaa Mugenia, mutta pysähtyi hetkeksi katsomaan Giniä kuin äänettömästi kysyen jotain. Ginin nyökätessä Hakurou virnisti ja syöksyi Mugenin kimppuun.

Sudet ja koirat kokoontuivat ympärilleni hurraten ja onnitellen minua. Tiesin nyt mitä tehdä. Oli aika aloittaa alusta.

Käännyin Ginin puoleen. "Kiitos kaikesta, mitä Ouun soturit ovat tehneet hyväksemme. Ilman teitä tämän sodan voitto ei olisi ollut mahdollista. Viimeinen musta susi on kuollut, ja on aika jättää pelon ja verenvuodatuksen aikakausi taaksemme. Mutta nyt on aika myös jättää Ouu." Gin näytti epävarmalta ja katsoin susia, joilla oli myös kysyvät ilmeet kasvoillaan.

"Aion mennä Hokkaidolle tapaamaan niitä vangittuja susia, joista Hakurou kertoi. Sen jälkeen aion uida Venäjälle. Kenties Japanissa ei ole tilaa susille, mutta meren toisella puolella alkaa täysin uusi maa, jossa on yhä koskematonta erämaata." Katsoin susia ja osoitin puheeni erityisesti heille.

"Isoveli, Retsuga, Hagane, Kurogane. Voitte halutessanne tulla mukaani. Meidän susien kuuluu pitää yhtä, muuten emme selviä. Mutta en kanna kaunaa, jos haluatte jäädä tänne." Hymyilin isoveljelleni, joka hymyili takaisin. Sudet vilkuilivat toisiaan ja nyökkäsivät.

"Tulemme mukaasi." He sanoivat lähes yhtäaikaa. Helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Hakurou kröhäisi kurkkuaan kiinnittääkseen huomiomme.

"Vierailuni sai odottamattoman loppuhuipennuksen, kun sain listiä tuon kapisen mustan suden, kiitos siitä. Voitte matkata mukanani, kun lähden takaisin Hokkaidolle." Sen sanottuaan Hakurou pomppasi päälleni ja ällistyneenä kaaduin maahan.

"Hah! Hokkaidolainen tervehdys!" Hakurou nauroi päälläni.

"En ymmärrä..." Ihmettelin, mutta naurahdin silti.

"En minäkään ymmärrä." Gin hymyili Hakuroun noustessa päältäni.

Lähdimme seuraavana aamuna, pitkien ja katkeransuloisten hyvästien jälkeen, toiveikkaina uudesta tulevaisuudestamme.

Bono konekarhutestissä

Petotestit-yritys järjestää ympäri Suomea kaikenrotuisille ja kaikenikäisille koirille avoimia petotestejä, joissa katsotaan miten koira voisi reagoida tavatessaan pedon luonnossa. Testin avulla voi saada myös uutta tietoa koiran luonteesta, sekä onnistunut pedon karkotus voi antaa koiralle lisää itsevarmuutta. Lisätietoa toiminnasta voi lukea Petotestien nettisivuilta. Vaihtoehtoisesti samanlaisia palveluita tarjoaa myös yritys Konekarhu Jokke.

Olin jo kauan sitten käynyt tykkäämässä Petotestien Facebook-sivuja. Tämän ansiosta huomasin, että he olivat tehneet tapahtumasivun Pietarsaaren testipäivälle, joka tapahtuisi 22.5. Tapahtumaa ei sen enempää mainosteltu, enkä olisi huomannut sitä jos en olisi joskus kauan sitten tykännyt heidän sivustaan. Petotestin teko oli kiinnostanut kauan, mutta auton puute oli aina esteenä. Testejä järjestettiin aina jossain kaukana. Bonoa ahdistaa autoilu ja olin aina mietiskellyt, että vaikka saisin kyydin olisi epäreilua viedä autosta jo valmiiksi ahdistunut, mahdollisesti oksenteleva ja ripuloiva koira testiin. Mutta nyt he olivat tulossa minun kaupunkiin ja vieläpä 10 minuutin kävelymatkan päähän!

Sijainti oli siis erinomainen, mutta nyt taas ongelmana oli persaukisuus. Mietin edes taas olisiko minulla varaa pistää 60€ testiin, jota rehellisesti en tarvitse mihinkään, kyse olisi vain uteliaisuuden tyydyttämisestä. Ja valitettavasti piti myöntää itselleni, ettei nyt voi ja kannata hassata niin paljon rahaa. Harmitti paljon, etenkin, kun testejä harvoin järjestettiin kotikulmilla, ja koirakin alkaa olla ikäloppu.

Mutta koska olin merkinnyt olevani kiinnostunut tästä Facebookin tapahtumasivusta osallistuin automaattisesti ilmaisen testin arvontaan. Sain edellisenä iltana tietää voittaneeni sen! Ihan käsittämätön tsäkä! Tässä kaikki tähdet asettui riviin justiinsa oikein, jotta pääsin testiin. Sovittiin aamun ensimmäinen aika, jotta Bono ei ottaisi häiriötä vieraista koirista ja ihmisistä. Paikalla ei valitettavasti ollut Petotestien omaa valokuvaajaa (olin monesti kadehtinut kuinka testeistä julkaistiin hienoja kuvia), mutta sain onneksi erään tutun videoimaan testiä.

Petotesteillä on käytössä neljä kauko-ohjattavaa konepetoa: karhu, susi, ilves ja villisika. Eläimet ovat täytettyjä ja ne on hajustettu aidolla eläimen hajulla, sekä ihan testin alussa koira pääsee nuuskimaan kyseisen eläinlajin paskaa. Valitsin karhun, koska onhan se Suomen pedoista vaikuttavin ja todennäköisesti aiheuttaisi voimakkaimman reaktion. Mitään kettua ja supikoiraa isompaa petoa emme ole tavanneet luonnossa. Isoin tapaamamme elukka on hirvi, ja Bono ei niitä kohtaan osoita mitään pelkoa, haluaisi vaan mennä jahtaamaan.

Bloggerin tiedostokokorajoitusten vuoksi jouduin pätkimään videoita, mutta pidemmät videot ja testin järjestäjän arviot voi katsoa Facebookistani. Postauksen pitäisi olla julkinen.

Ennen testiä järjestäjä jutteli meille ja kyseli koiran taustoista, luonteesta ja mitä toivon testiltä. Testin tarkoitus ei ole missään nimessä pelotella koiraa, vaan jos koira on ahdistunut, niin konekarhu sitten pakenee helpommin, ja jos koirassa on enemmän ruutia niin karhu paineistaa enemmän. Konekarhu käyttäytyy joka koiran kohdalla yksilöllisesti ja testi kestää juuri sen verran mitä sen on järkevä kestää, oli kyse sitten parista sekunnista tai kymmenistä minuuteista. Oman kokemukseni pohjalta sain kuvan, että joka koirayksilö huomioidaan ja järjestäjä olisi aidosti kiinnostunut joka koirasta. Järjestäjä kertoi myös paljon itsestään ja työstään, hänellä ei ollut mikään kiire mihinkään ja hän oli oikein helposti lähestyttävä.

Ihan testin alussa Bono nuuhki karhunpaskalla siveltyä tiiltä. Tosin olin jo aiemmin vahingossa päästänyt sen nuuskimaan sitä, koska luulin ettei siihen oltu vielä laitettu paskaa. Anyway, Bonoa ei tämä haju erityisemmin kiinnostanut. Kyllähän se sitä nuuhki, mutta luopui heti hajusta kun jatkoin kävelyä, eikä väkisin yrittänyt jäädä nuuskimaan tai mitenkään muuten reagoinut eri lailla kuin tavalliseen koiranpaskaan. Arviointiin oli ruksattu "Reaktio hajujälkeen: voimakas & lähtee jäljelle", mistä olen eri mieltä, sillä koira vain seurasi minua, suunta nyt vain sattui olemaan karhua kohti. Verkon takaa, monen metrin päästä arvioija ei ehkä nähnyt tarpeeksi hyvin tässä kohtaa. Heti kun pysähdyin koira myös automaatisesti pysähtyi, eikä jatkanut jäljestystä. Pysähtyessä näytin koiralle ettei kädessäni ollut mitään namia. 

Karhun ilmestyessä Bono oli hetken hämillään, sitten terästäytyi ja alkoi haukkumaan. Koko testin ajan Bono käyttäytyi oikein fiksusti. Piti tarpeeksi älämölöä, jotta karhu saataisiin karkotettua, mutta ei turhaan lähtenyt tapattamaan itseään menemällä liian lähelle. Huomasin myös muutamassa kohdassa, että karhun paetessa Bono kääntyi takaisin tulemaan minua päin, eli luuli homman olevan ohi, mutta kun karhu tulikin takaisin niin sitten rähinä jatkui. Bono oli paljon sivuttain, jotta olisi yhtä helppoa lähteä karhua kohti tai karhusta poispäin. Mielestäni koiran toimintakyky oli koko ajan hyvä, vaikka tilanne oli uusi ja jännittävä. Ehkä enemmän ruutia olisi ollut nuorempana, versus nytten kun koira on kohta 10v. Summa summarum, tällä näytöllä koira voisi selvitä oikeasta karhukohtaamisesta.

Ihan lopussa Bonolla selkeästi alkoi epävarmuus nostaa päätään ja se kävi hetken minun takana, mutta kun karhu pakeni niin se lähti sen perään nuuskimaan karhun persusta. Karhun tehdessä näyttävän käännöksen Bono teki nopean väistöliikkeen, mutta jatkoi karhun painostusta. Missään vaiheessa se ei osoittanut merkkejä, että olisi lähtemässä karkuun, vaikka välillä oli epävarmoja hetkiä. Järjestäjä näki nämä epävarmuuden merkit ja juuri oikeilla hetkillä osasi ohjata karhun perääntymään.

Heti testin loputtua Bono oli täysin rento, se ei jäänyt pälyilemään ympäristöä tai muuta vastaavaa. Uhka oli lähtenyt karkuun ja sillä sipuli. Testistä ei jäänyt mitään huonoa vaikutusta, koira oli täysin normaali kun käveltiin kotiin, suhtautui ulkona liikkuviin olentoihin ihan samalla lailla kuin ennenkin, nukkuessa ei ole ollut painajaisia... Uskon, että vähän epävarmalle koiralle voi olla todella positiivinen juttu, jos se omalla toiminnallaan pääsee ratkaisemaan jännittävän tilanteen. Tälläinen jää varmasti koiran mieleen.

Petotesteistä voi olla monta mieltä, monen mielestä ne ovat täyttä humpuukia. Kyllähän koira erottaa pöljän täytetyn elukan oikeasta! Varmaankin erottaa. Mutta miettikää omalle kohdalle jos sinua lähestyisi oudosti liikkuva ruumis. Kyllähän ihmisetkin pelkäävät kauhuelokuvien nukkeja ja kaikille tulisi lirut housuun jos Terminaattori seuraisi perässä. Tälläinen robotti voi olla koiralle oikeaa eläintäkin jännempi asia, koska koiralle voi olla vielä vaikeampaa ymmärtää mistä on kyse.

Todella mielenkiintoinen kokemus!

Tähdenlento 16

Kannen tekijä Zerwolf

 
Uusin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti ilmestyi eilen postilaatikkoon. Teemana oli tällä kertaa pelit, sisältäen kaikenlaiset pelit videopeleistä roolipeleihin.

En ole itse mikään himopelaaja, joten teema ei ole minulle erityisen läheinen ja minulla oli hieman vaikeuksia keksiä aiheita, joista voisin itse kirjoittaa. Tämän numeron teko sujui kuitenkin kivuttomasti ja muut kirjoittajat saivat kirjoitettua paljon hyvää materiaalia, eikä mitään jäänyt roikkumaan viimetinkaan. Pari juttua jäi saapumatta (kuten aina), mutta tämä ei ollut maailmanloppu. Yllätyin kuinka kiva numero aiheesta saatiin aikaan! Tämä numero pongahti suoraan suosikkieni kärkeen, saattaa olla, että se on ehkä paras Tähdenlento tähän mennessä.

Kansi on aivan ihana, todella värikäs ja yksityiskohtainen. Ehdottomasti suosikkikanteni. Mukana oli myös pitkästä aikaa juliste, sekin mukavan yksityiskohtainen ja sopivan eeppinen juhlavuodelle (yhdistys täytti tänä vuonna 10 vuotta).

Tässä numerossa oli mielestäni hyvä tasapaino Ginga-juttujen ja peliteeman välillä. Todella monipuolisia ja laadukkaita artikkeleita.

En tosiaan ole mikään gamer, vuodesta toiseen pelaan samoja Pleikkari ykkösen ja kakkosen pelejä. Mitään ajankohtaisia juttuja en pystyisi peleistä kirjoittamaan, mutta onneksi A.vulgaris kirjoitti melko tuoreesta Night in the Woods -pelistä, Suetic kirjoitti vain Japanissa julkaistusta Jumputi Heroes -mobiilipelistä, jossa on mukana Ginga-hahmoja, NightWolf-_- osasi kertoa Nintendon historiasta, sekä Supatsup kertoi pelien striimauksesta. Myös roolipeleistä ja larppauksesta oli juttua, eli kyllähän näillä eväillä pärjäsi hyvin ja osa pelijutuista oli samalla Ginga-aiheisia!

Itse kirjoitin Dino Crisis -pelistä, joka on vanha ja vähän unholaan jäänyt PS1:n peli, jota aikoinaan pelasin paljon. Tarkoituksenani oli myös kirjoittaa Digimon World -pelistä, PS1:lle sekin, joka on kaikkien aikojen lempipelini. Jälkimmäisestä olisi kuitenkin tullut liian suuri kirjoitusoperaatio, kun on niin rakas peli kyseessä en kuitenkaan olisi osannut pitää tekstiä lyhyenä, ja ei ehkä olisi ollut järkeä tunkea kahta retropeliä samaan lehteen. Ehkä joskus myöhemmin kerron tästäkin pelistä. 

Muihin kirjoittamiini juttuihin lukeutui historiallinen artikkeli tiikerien asemasta Japanin kulttuurissa. Tämä aihe oli ihan outo päähänpisto, joka valtasi mieleni ja oli vain pakko toteuttaa. Ihanaa, kun on lehti johon voin tunkea sekalaisia päähänpinttymiä, kunhan ne edes jotenkin voisivat kiinnostaa lukijakuntaa. Vähän pelkäsin onko juttu aivan liian pitkä, mutta yllätyksekseni se kuvien kanssa vei "vain" neljä sivua.

Muiden kirjoittamista artikkeleista suosikkeihini lukeutuivat ainakin A.vulgariksen muistelma Hopeanuoli-liveroolipelistä, josta olen jo kauan halunnut raporttia lehteen, olihan kyseessä varsin merkittävä ja erikoinen tapahtuma Suomen Ginga-skenessä. Myös Vivyn mittavan Ginga-kokoelman esittely ja keräilystä puhuminen ylipäänsä oli kiinnostavaa. Keräilijöiden kokoelmia voisi varmaan esitellä useammin. 

Taitto on tosi kivan näköistä ja näyttää yhä enemmän "ihan oikealta lehdeltä". Jotain pientä viilausta yhä on, mutta ihan mahdottomia ei kuitenkaan kannata vaatia kun kyseessä on kuitenkin yhdistyslehti. Monilla muilla yhdistyksillä on huomattavasti kämäisempiä lehtiä, joillakin ei edes minkäänlaista lehteä. Kuvien asettelu toimii ja olin ilahtunut monista hienoista taustoista. Etenkin tiikeriartikkelini oli mielestäni todella hieno, oikeastaan juuri sellainen mitä olin toivonut, samoin Dino Crisis -juttu sopivan tummanpuhuva. Pöytäroolipelistä kertovassa jutussa on kivasti aseteltu kuvat ja raikas tausta loi mukavan kesäisen tunnelman.

En huomannut mitään liian tummaa kuvaa, mutta pari vähän pikselistä kuvaa bongasin. Nämä olivat kuitenkin ilmeisesti kännykällä kuvattuja muistoja tapahtumista, joten on ihan ymmärrettävää ettei niiden laatu ole täydellistä. Kun kyseessä on todistekuva tapahtumasta, on kuvan historiallisella arvolla enemmän merkitystä kuin teknisellä laadulla.

Siinäpä se. Todella kiva numero! Tälläistä lisää. 

Mukana tuli pitkästä aikaa juliste. Tekijänä SHL.