Peli - Zoo Tycoon Complete Collection

NIMI: Zoo Tycoon: Complete Collection
VUOSI: 2002
KONSOLI: PC

Alkuperäinen Zoo Tycoon julkaistiin vuonna 2001, mukana oli tuolloin tavallisimpia maalla eläviä eläintarhaeläimiä. Myöhemmin pelille tehtiin kaksi lisäosaa, Marine Mania ja Dinosaur Digs, joista ensimmäinen lisäsi peliin mereneläviä ja toinen esihistoriallisia eläimiä. Complete Collectionin mukana tulevat kaikki kolme peliä, sekä julkaisijan muita virallisia yksittäisiä eläimiä ja esineitä, jotka ovat olleet virallisilla nettisivuilla ladattavina. Pelille on myös tehty jatko-osia ja ainakin Zoo Tycoon 2:sta olen kokeillut, mutta en oikein päässyt siitä jyvälle.

Peli on eläintarhasimulaattori, jossa pelaajan on luotava oma eläintarha alusta alkaen tyhjälle tontille. Jokaisella eläimellä on omat tarpeensa kasvillisuuden, tantereen korkeuden, aitauksen koon ja lajitoverien määrän suhteen. Esimerkiksi tiikerin paras elinympäristö on sademetsä ja samaan aitaukseen mahtuu moni tiikeri, kun taas lumileopardi tarvitsee paljon omaa rauhaa ja on hyvin pikkutarkka maaston vuoristoisuuden suhteen. Jotkin eläinlajit sopivat asumaan samassa aitauksessa, mutta silloin pitää tehdä paljon kompromisseja jotta kumpikin viihtyisi aitauksessaan. Uudelle pelaajalle kestää kauan aikaa oppia antamaan eläimille juuri oikea määrä eri kasveja, kiviä ja suojapaikkoja, mikä saattaa turhauttaa. Eläinten vaatimukset ovat kuitenkin aina loogisia ja systeemin kerran tajuttuaan aitauksia on helppo tehdä.

Eläinten tarpeiden lisäksi pitää miettiä vierailijoiden tarpeita, sillä vierailijat tuovat eläintarhalle rahaa. Eläintarhassa pitää olla tarpeeksi ruoka- ja levähdyspaikkoja, vessoja, koristeita ja muita vetonauloja kuten karuselleja, jotta vieraat ovat tyytyväisiä. Näitä pitää osata sirotella ympäri eläintarhaa järkevästi, ettei vierailijoiden tarvitse kulkea liian suuria välimatkoja nälissään/väsyneinä/kusihädässä ja etteivät vierailijat tulvi liikaa samalle alueelle, jättäen lopun eläintarhaa tyhjäksi. Myös työntekijöitä pitää palkata ja palveluiden hintoja säädellä. Eläimiä ei voi jättää vain hoitajien huolehdittaviksi, koska tietokoneihmisten tekoälyt eivät ole kovin korkeita ja välillä sairaat eläimet jäävät hoitamatta tai ruokkimatta, joskus taas eläimet eivät viitsi lisääntyä ja kappas vain, välillä laumassa onkin vain pelkkiä saman sukupuolen edustajia. Eläintarhasta löytyy jatkuvasti jotain paranneltavaa, joten paljon aikaa kuluu huoltoon uusien alueiden tekemisen sijaan. Tasapainottelu monen asian kanssa johtaa usein rahapulaan ja vieläkin rahani eivät tunnu riittävän pitämään firmaa pystyssä, vaikka kaikki eläimet ja vierailijat olisivat tyytyväisiä. Vaikeusaste tuntuu tässä olevan turhan korkea, mutta onneksi on olemassa huijauskoodeja joilla saa lisää rahaa.

Complete Collectionissa eläinkirjo on huikea ja jos sekään ei riitä netistä pystyy lataamaan fanien tekemiä eläimiä, joskin en itse tässä ole onnistunut. Koska blogini keskittyy koiraeläimiin on mainittava, että koiraeläimiä on mukana neljä: harmaasusi, meksikonharmaasusi, arktinensusi ja afrikanvillikoira. Eläinlajien suosio on pelissä omituisesti jakautunut, muutamat lajit kuten bengalintiikeri ja suistokrokotiili saavat aina viisi tähteä, mutta niinkin ihmeellinen laji kuin t-rex ei tunnu kiinnostavan vierailijoita lainkaan.

Tapelkaa!

Ituhipit eivät tue gladiaattoriareenaani

Grafiikka pelissä on mielestäni hyvää ja realistista, en ole kovinkaan vaativa pelien suhteen jos ne ovat viihdyttäviä. Ja viihdyttävä Zoo Tycoon on, ainakin eläinrakkaille tai simulaattoreista tykkääville. Jämähdän monesti pelaamaan peliä tuntikausiksi, koska tehtävää ja kokeiltavaa on niin paljon. Toisaalta voin myös kuvitella pelin olevan monen mielestä tylsä, eläimiin ei esimerkiksi kiinny ollenkaan ja rahavaikeudet turhauttavat. Kestää kauan aikaa, että oppii kaikki niksit eläinten ja asiakkaiden tyytyväisinä pitämiseen. Kivoin asia suurimmalle osalle on varmasti uusien eläinten lisääminen tarhaan, mutta hyvin paljon aikaa kuluukin "tylsiin" juttuihin kuten hintojen säätämiseen ja eri palvelujen pystyttämiseen.

Suosittelen peliä lämpimästi. Pelistä voi oppia uusia faktoja eläimistä, sekä saada jotain käsitystä yrityksen pyörittämisestä hauskalla tavalla. Itseäni harmittaa kuinka en ole saanut fanien tekemiä eläimiä toimimaan pelissäni, mutta en olekaan teknologian suhteen välkky.

TÄHDET: ****

Tales of The Fehnnik

Kansi by Pat Duke.

NIMI: Tales of The Fehnnik
VUOSI: 1998 - (jatkuu?)
TARINA: Elin Winkler
KUVITTAJA: Scotty Arsenault

TOTF:ia on ilmestynyt vain kaksi numeroa vuosina 1998 ja 2000, eikä uusia lehtiä ilmeisesti enää tule. Lehtiä on oikeastaan kolme, koska sarjaa yritettiin saada käyntiin jo vuonna 1995, mutta sarjakuva vaihtoi kustantamoa ja piirtäjää, joten tarina aloitettiin vuonna 1998 tavallaan puhtaalta pöydältä. En ota tuota -95 vuoden yksinäistä numeroa lukuun tässä arvostelussa. Tarina on ilmeisesti jatkunut näitä kahta numeroa pidemmälle Furrlough -nimisessä sekametelisoppalehdessä, jossa ilmestyy useampi furrysarjakuva. Näitä on piirtänyt hyvin lahjakas Steve Gallacci. Omituisesti sarjaa ei ole julkaistu enää itsenäisinä lehtinä kahden numeron jälkeen, eikä ilmeisesti aiotakaan.

Tarina sijoittuu ylhäisten fennekkien (tai siis fehnnikkien) asuttamalle planeetalle, jossa on alkamassa sota. Miesten rooli on taistella keisarin nimeen, naisten taas kuuluu lähinnä pysyä keittiössä. Ylhäiseen taloon syntynyt poikatyttö Shayzeri ui vastavirtaan harjoittelemalla miekkailua, eikä halua naimisiin. Shayzerin armeijassa lentäjänä toimiva kaksoisveli Shayzorr palaa kotiinsa ensimmäisen komennuksensa jälkeen, ainoastaan murtaakseen kätensä ja jalkansa naisseikkailujen vuoksi. Veli ja sisko päättävät vaihtaa roolejaan. Shayzeri leikkauttaa hiuksensa ja lähtee armeijaan, sen sijaan vuodepotilas Shayzorr lähetetään nuorten naisten koulutuskeskukseen.

Fehnnikkien kulttuuri on outo sekoitus tunkkaisiin perinteisiin tarrautuvaa aavikkokulttuuria, joilla kuitenkin on käytössään erittäin edistynyttä teknologiaa avaruusmatkailuunkin. Tämä sekoitus kuitenkin toimii, vaikka kuulostaa hyvin ristiriitaiselta. Jo kahden lehden aikana lukija saa kulttuurista hyvän käsityksen, ilman, että tarinassa pidettäisiin taukoa taustoittamista varten. Fehnnikkien maailma on selvästi ajatuksella suunniteltu, joten on harmi ettei sarjaa ole ilmestynyt enempää.

Kuvitus on hyvin yksinkertaista, mutta ihan miellyttävän näköistä. Hahmot ovat yllättävän ilmeikkäitä, mutta valitettavasti heitä on monesti vaikea erottaa toisistaan.

Tarina itsessään on ihan hauska, mutta ei ehtinyt päästä kunnolla vauhtiin. Harmittaa kuinka lukeminen katkeaa juuri siihen kohtaan, missä Shayzeri ja Shayzorr ovat kunnolla vaihtaneet roolejaan ja olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää heidän kohelluksistaan. Pitäisi ilmeisesti jatkaa lukemista Furrloughin puolella, mutta niitä lehtiä on monta sataa mikä jo hermostuttaa lompakkoani liikaa.

TÄHDET: ***1/2

Yhdessä kotiin

NIMI: Yhdessä kotiin (Issho ni Kaero)
VUOSI: 2009
TARINA/KUVITTAJA: Konomi Wagata

Tattista Sangatsu Mangalle, joka lahjoitti tämän kirjan arvostelua varten. Yhdessä kotiin on jälleen yksi yksiosainen nuorille teinitytöille suunnattu hömppämanga, joka sopinee kevyeksi lukemiseksi paremman puutteessa. Pokkari sisältää neljä lyhyttä romanttista tarinaa, joista ensimmäisen pääosassa on koira.

Ensimmäisessa tarinassa Sugaya -tyttö joutuu adoptoimaan puhuvan Ken -koiran itselleen, koska ei halua menettää kasvojaan koirista pitävän ihastuksensa edessä, Sugaya ei oikeasti pidä koirista yhtään, saati sitten puhuvasta sellaisesta. Voisiko koirasta kuitenkin olla hyötyä ihastuksen valloittamisessa?

Puhuva koira on hauska idea, mutta Suguyan ja Kenin jatkuva kinastelu ei pidemmän päälle jaksa hymyilyttää, etenkin kun heidän sukset menevät ristiin mitä lapsellisimmista syistä ja heidän sanailunsa eivät ole erityisemmän nokkelia. Suguya vaikuttaa olevan vain asennevammainen pikkulikka, jota kaikki tuntuu ärsyttävän. Silti häntä pitäisi ilmeisesti pitää hurmaavana, tai jotain? Tytön nolot hermohihittelyt ihastuksen perään eivät jaksa enää 23 vuotiasta mieltäni kiinnostaa. Poika on mukava, mutta varsin persoonaton, eikä tarinassa juuri perustella miksi Suguya on niin ihastunut häneen. En yksinkertaisesti oppinut välittämään kummastakaan ihmisestä, joten ei kiinnostanut päätyvätkö he yhtään vai eivät. (no tottakai päätyvät) Muistan kuinka tyhjänpäiväisiä omat ala-/yläasteen ihastukseni olivat, joten en osaa ottaa tätäkään romanssia vakavasti. Mutta ilmeisesti 10-13 vuotiaita tälläinen hömppä kiinnostaa, kun tämän tyylisiä pokkareita kuitenkin suolletaan kaupan hyllyille paljon. Mukana on onneksi muutama syvällisempi kohtaus liittyen Kenin menneisyyteen, mutta kokonaisuutena tarina jää hyvin kevytkenkäiseksi.

Kuvitus on mielestäni keskinkertaista. Tyyli on makuuni aivan liian yksinkertaistettua, mutta kyllähän Ken monesti on söpön näköinen. Mitään vaikuttavia ja omaperäisiä hahmoja pokkarista ei löydy. Toisin kuin monissa tytöille suunnatuissa mangoissa tässä ei joka nurkkaan ole onneksi tungettu kimalluksia ja kukkia sun muita pakollisia efektejä, joten lukukokemus on selkeä. Pokkari sopii kertaluettavaksi nuoremmille lukijoille, mutta en usko sen tarjoavan heillekään mitään uutta.

TÄHDET: **

Havoc Inc.

NIMI: Havoc Inc.
VUOSI: 1998 - (jatkuu)
TARINA: Mark Barnard
KUVITTAJA: Terrie Smith

Tämän käsittääkseni varsin suositun sarjakuvan suhteen minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia, en edes tiennyt mistä se kertoisi. Ostin usean numeron sarjakuvaa oikeastaan vain kuvittaja Terrie Smithin vuoksi, sillä hänen jälkensä on aina miellyttävää katseltavaa. Tähän mennessä sarjaa on ilmestynyt 9 numeroa, joista pari jäi itseltä uupumaan välistä. Lukemista tämä ei kuitenkaan haitannut.

Hyväntuulinen sarja sekoittaa komediaa ja scifiä yhteen viihdyttäväksi paketiksi. Seksiä tai megalomaanisia suhdedraamoja ei sarjassa ole, mikä on virkistävää vaihtelua furrysarjakuvien saralla. Päähenkilöinä toimivat epämääräisessä suhteessa olevat miehekäs pilotti Chris (susi) ja räiskyvä ja nokkela Chester (kissafretti). Yhdessä kaksikko omistaa Havoc Inc. firman, jonka tehtävänä on rahdata tavaroita ja ihmisiä eri puolelle avaruutta. Jatkuvan huonon tuurin ja etenkin Chesterin tuhlaustaipumuksen vuoksi firma on jatkuvasti veloissa, jolloin kaksikko joutuu suostumaan mitä erikoisimpiin työtarjouksiin.

 

Terrie Smithin luoma Chester on amerikkalaisten furryjen keskuudessa hyvin suosittu hahmo, eikä ihme. Chester varastaa shown täysin spontaaneilla päähänpistoillaan ja nokkelilla repliikeillään, jättäen kumppaninsa Chrisin monesti lähinnä statistiksi. Olin aiemmin tutustunut Chesteriin vain yksittäisten kuvien perusteella ja arvelin etten pitäisi hahmon luonteesta ollenkaan. En pidä ollenkaan diivamaisista, turhamaisista ihmisistä, mutta onneksi Chesterin turhamaisuus on vain pieni osa häntä.

Sarjan tarinasaagat ovat noin 2-3 lehden pituisia, eli melko lyhyitä ja kompakteja paketteja. Näiden saagojen aikana kaksikko tapaa muun muassa heitä jumalina palvovia alkuasukkaita, kiukuttelevan ja köyhän japanilaistyylisen prinsessan ja piraatiksi haluavan juopon oravan. Seikkailuissa ei siis ole vakavuuden häivääkään ja tarinat ovat mukavan kevyttä luettavaa aivot narikkaan -meiningillä.

Kuvitus sarjassa on laadukasta, hyvin selkeää jälkeä. Terrie Smithin hahmot ovat aina ilmeikkäitä, joskin hänen piirtämät tekniset laitteet eivät ole kovinkaan uskottavan näköisiä ja hän selkeästi välttää esimerkiksi avaruusalusten piirtämistä, vaikka genre scifi onkin.

Olen tyytyväinen ostokseeni, Havoc Inc on erittäin viihdyttävää luettavaa. Sarjan huumori on oikeasti hauskaa ja hahmojen sanailut nokkelia. Furrysarjakuvat tuntuvat suureksi osaksi keskittyvän suhdedraamoihin ja jostain syystä etenkin homoseksiä löytyy jokaisesta suositusta sarjakuvasta. Tämänkin sarjan päähenkilöt ovat homoja, mutta onneksi edes tämä sarja on seksitön ja siten kaiken ikäisten luettavissa. Pidemmän päälle on nimittäin alkanut tuntua, että seksi on monissa furrysarjoissa vain pakollinen päälle liimattu myyntivaltti.

TÄHDET: ****

Rikonko blogillani tekijänoikeuslakeja?

En ole vielä saanut keltään arvostelemani teoksen tekijältä vihaisia yhteydenottoja, mutta voin kuvitella tämän tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin. Jokaisessa arvostelussani julkaisen kirjojen kannen ja usean paneelin sarjakuvasta (animaatioista vain screenshotteja, enkä kantta), lupaa tähän en kysy koskaan, ellei tekijä ole tuttuni. Tässä tapauksessa kysyn vain kohteliaisuussyistä panisivatko he pahakseen arvostelua, varsinaista lupaa en kysy. Rikonko tällä siis tekijänoikeuslakeja?

Lyhyt vastaus: En.

Pidempi vastaus: Koska suurin osa arvostelluista teoksista ei ole suomalaisia, keskityn nyt lähinnä amerikkalaiseen ja brittiläiseen tekijänoikeuslakiin. Blogissani käytettämäni muiden tekijöiden kuvat tippuvat amerikkalaisen lain mukaan Fair Use -pykälän alle, brittiläisessä laissa vastaava on Fair Dealing.

Amerikkalaisen tekijänoikeuslain mukaan kopiointilailla suojattua materiaalia saa jakaa lupaa kysymättä, jos tarkoituksena on kritiikki, opettavainen materiaali, arvostelu, uutisointi ja niin edelleen. Arvioidessa sopiiko käyttö Fair Usen alle otetaan huomioon seuraavat asiat:
a) onko käyttö kaupallista vai ei-kaupallista,
b) käytön luonne (eli yllä mainitut kritiikki, arvostelu jne.),
c) kuinka suuri osa alkuperäisestä teoksesta on kopioitu uuteen käyttöön, sekä
d) uuden käytön vaikutus alkuperäisen teoksen markkina-arvoon.
Suola Kuupielessä ei ole kaupallinen blogi, en myy täällä mitään eikä blogissa ole mainoksia. Blogini arvostelut ovat ehdottomasti, noh, arvosteluja, mutta tarjoavat myös kritiikkiä ja jossain määrin opettavaa materiaalia, koska lukijani voivat oppia heille uusista teoksista. Alkuperäisistä teoksista on kopioitu hyvin pieni määrä ja julkaistut kuvat ovat selkeästi huonolaatuisempia ja pienempiä kuin alkuperäiset kuvat sarjakuvassa/animaatiossa. Vaikutus markkina-arvoon voi kenties noustakin, koska lukijani voivat kiinnostua uudesta sarjasta. Tätä pykälää tosin kritiikin ja arvostelun ei tarvitse huomioida, koska näiden kahden ei tarvitse olla pelkästään positiivisia. Lähde.

Brittiläinen Fair Dealing on samanlainen kuin Fair Use ja sallii materiaalien käytön kritiikkiä ja arvostelua varten ilman erillistä lupaa, mutta lisää, että materiaalin lähde pitää aina kertoa. Tämän teen aina kertomalla teoksien tekijöiden nimet. Teoksissa, joiden tekoon on osallistunut useampi henkilö yritän kirjoittaa kuvateksteihin artistien nimet erikseen (vaikka tämä tuskin on tarpeellista, koska ilmoitan tekijöiden nimet jo arvostelujen alussa). Brittiläinen laki lisää myös, että alkuperäinen materiaali pitää olla alunperin jo julkaistua ja arvostelussa materiaalia on kopioitu vain juuri riittävästi arvostelun tarpeisiin. Kaikki arvostelemani teokset ovat olleet kaupallisia (onko joku jossain joskus maksanut jotain tästä teoksesta?), eli virallisesti julkaistuja. Materiaalin tarpeellinen kopioiminen arvosteluun on suhteellista, omasta mielestäni arvosteluissani on sopiva määrä kuvitusta. Lähde, kohta 6:iii.

Suomalainen tekijänoikeuslaki on jostain syystä vaikeampaa ymmärrettävää itselleni ja minulla oli vaikeuksia löytää tätä postausta varten oikeat kohdat laista. Löytyi kuitenkin lopulta.

"Julkistetuista taideteoksista saa ottaa tekstiin liittyviä kuvia:

1) arvostelevaan tai tieteelliseen esitykseen; sekä

2) sanomalehteen tai aikakauskirjaan selostettaessa päiväntapahtumaa, edellyttäen ettei teosta ole valmistettu sanomalehdessä tai aikakauskirjassa toisinnettavaksi." Lähde.

Tämä laki ei rajoita missä muodossa taideteos on, sarjakuvat sekä animaatiot sopivat käsittääkseni tähän käyttöön. Suomen laki vaikuttaa amerikkalaista ja brittiläistä lakia suppeammalta (ellen sitten missannut piilolisäpykäliä?), tässä pykälässä ei käsitellä materiaalin sopivaa määrää ja laatua. Tämän vuoksi noudatan aina amerikkalaista tekijänoikeuslakia, vaikka Suomessa ollaankin ja/tai teos olisi suomalainen.

"Arvosteleva esitys tarkoittaa, että taideteosta arvioidaan, arvostellaan tai kritisoidaan. Käytännössä esimerkiksi taidelehtien arvostelut, kirjojen arvostelut, tietokonepelilehtien peliarvostelut ja vastaavat nojaavat tähän oikeuteen. Jos siis opetuksen yhteydessä syntyy teosta arvosteleva esitys, saa siihen ottaa mukaan kuvan teoksesta." Lähde. Tämän linkin kautta tutustuin ensimmäistä kertaa kätevään termiin kuvasitaatti.

The God's Pack

.

NIMI: The God's Pack - The Big Book: Volume One
VUOSI: 2005 - (jatkuu)
TARINA/KUVITTAJA: Sarah Sawyer

Heti ensimmäisenä kiitos Detrahille, joka lahjoitti vanhan kirjansa. En olisi ikinä raaskinut ostaa tätä kalliin hinnan vuoksi. Lulussa God's Pack maksaa huimat 50 dollaria, IndyPlanetissa hinta on "vain" 28 dollaria. Kuvituksen laatuun nähden en ikinä raaskinut tilata tätä tuolla halvemmallakaan hinnalla ja nyt kun oikeasti sain lukea sarjakuvan olen iloinen etten kuluttanut tähän rahaa. God's Pack on ihailtavan pitkä projekti, mutta äärimmäisen puuduttavaa luettavaa. Tämä kirja on 200 sivua pitkä, eikä tarina tuntunut pääsevän siinäkään ajassa kunnolla käyntiin.

Tarina sijoittuu muinaiseen Irlantiin, aikaan, jolloin saarella asui yhä susia. Sudet ja ihmiset ovat jumalien lempilapsia, mutta lajien yhteiselo on alkanut rakoilemaan ja sudet ovat harvinaistumassa. Jumalat antavat susille erikoisvoimia, en tosin tajunnut yhtään mitä varten ja minkälaisia voimia on kyseessä. Tarinan päähenkilö on nuori uros Tal, joka kutsutaan paikkaan nimeltä Tara harjoittelemaan kohtaloaan jumalien viestinviejänä. Kaksi vanhempaa sutta opastaa Talia kohti Taraa, mutta käykin ilmi, että toinen susista palvelee pahaa(?) Morrigania (joka on kai yksi jumalista??). Pahissusi tappaa toisen vanhemman suden ja Tal juoksee pakoon järkyttyneenä, saaden myöhemmin perinteiset teiniangstit tapahtuneesta. Tal kuitenkin pääsee perille Taraan, jossa hänestä aletaan koulia viestinviejää, vaikka uros angstaileekin, ettei ansaitse pestiä koska joku on kuollut hänen vuoksi.

derp

Tätä sarjakuvaa oli äärimmäisen pitkäpiimäistä lukea. Tarina on kliseinen, eikä tunnu etenevän mihinkään järkevään suuntaan. Sivuja on kirjaimellisesti pari sataa, eikä niidenkään aikana lukijalle kunnolla selitetä mitä jumalien viestinviejät konkreettisesti tekevät, mitä voimia heillä on, miten jumalat vaikuttavat susien jokapäiväisiin elämiin, miksi jumalia ylipäänsä kiinnostaa rakkien elämä ja niin edelleen. Lukija vain heitetään seuraamaan jotain yliluonnollista eeppistä höpönlöpöä ilman minkäänlaisia taustatietoja. Itse hahmot jäävät hyvin persoonattomiksi, etenkin päähahmo Tal, jonka ainut luonteenpiirre taitaa olla sillointällöinen angstaus. Ärsytti suuresti, kuinka Talin mukaan lähtee ihmisten omistama narttukoira ja jo muutaman sivun jälkeen narttu hihittelee Talin veljelle olevansa ihastunut Taliin. Tämä on äärimmäisen pinnallista hahmon kehitystä. Lukijana haluan tietää MIKSI narttu on ihastunut päähenkilöön ja miten ihastuminen ylipäänsä tapahtui noin hetkessä. Vasta viimeisten 50 sivun aikana lukeminen alkoi tuntua ihan mukavalta, kun tekijä sai tuotua sivuhahmoihin jonkinlaista syvyyttä ja kuvituksen laatu parantui hiljakseen.

Muinainen fantasia-Irlanti kuulostaa hyvin kiinnostavalta miljööltä, mutta tässä sarjakuvassa paikkojen ja hahmojen irlantilaisuudet jäivät hyvin päälle liimatuiksi. Hahmoilla on tyypillisiä irkkunimiä ja aina välillä joku höpisee jotain iiriksi, mutta tämä tuntuu yhtä väkinäiseltä ja wannabemaiselta kuin japanihullujen teinien sarjakuvat, joissa henkilöiden japanilaisuudet rajoittuvat japskinimiin ja ajoittaisiin "baka desu/sugoi/kawaii!!1" huuteluihin. En ole tutustunut juuri Irlannin mytologiaan, Britannian mytologia sen sijaan on tutumpi. Sarja ei tunnu ammentavan ollenkaan Irlannin alkuperäisestä mytologiasta, mikä on harmi ottaen huomioon kuinka irlantilaisuutta halutaan korostaa.

Taran päällikkösusi on vihainen kun tavallinen koira on saapunut pyhälle maalle. Osaatko sanoa, kuka kuvan hahmoista on koira?

Kuvitus on alussa suorastaan ala-arvoista, katsokaa vaikka itse ensimmäinen sivu. Kaikki on piirretty samalla paksulla viivalla, taustat ovat kuin kymmenvuotiaan piirtämiä yksinkertaisia räpellyksiä ja susilla on aina suuri, turvonneen näköinen otsa. Tarinan koirista susia ei juuri erota kuin kippurahäntien avulla. Kirja on myös täynnä pieniä amatöörimäisiä virheitä, puhekuplien tekstit voivat olla kirjoitettu liian haalealla värillä erottuakseen ja ainakin tässä kirjassa yksi sivu esiintyi kahdesti eri kohdissa kirjaa. Hitaasti, mutta varmasti kuvitus kuitenkin paranee loppua kohti ja aina välillä hahmot ovat varsin söpön näköisiä. Mukana on kuitenkin liikaa derpnaamoja tasoittamaan tilannetta, enkä viimeistenkään sivujen aikana voisi vielä kutsua jälkeä laadukkaaksi. Ilmaiseksi nettisarjakuvaksi tämä on kelpo yritelmä, mutta artistina en olisi kehdannut alkaa myymään tätä tälläisenään. Kirjan alussa tekijä sanoo muokanneensa ensimmäisiä sivuja vastaamaan paremmin loppupuolen sivuja, mutta ainut huomaamani muutos on fonttien vaihto.

Tarinassa voisi olla aineksia kiinnostavaan sarjaan, mutta suosittelisin tekijän aloittavan sarjakuvan aivan alusta kuin jatkavan tätä versiota. Tässä kirjassa tarina laahaa eteenpäin yksitoikkoisesti ja kuvituksen laatu heittelee, nykyisillä taidoillaan tekijä saisi tehtyä varmasti ihan mukavan uudistuneen version.

TÄHDET: **

The Ice Wanderer

NIMI: The Ice Wanderer (Toudo no Tabibto)
VUOSI: 2005
TARINA: Jiro Taniguchi, osa tarinoista Jack Londonin tekstien pohjalta
KUVITTAJA: Jiro Taniguchi

Ice Wanderer on erittäin kaunis kokoelma aikuisille suunnattuja luontotarinoita. Pokkari sisältää kuusi erillistä tarinaa, joissa ihminen ja luonto kohtaavat mystisin ja usein väkivaltaisin tavoin. Jokainen tarina on kiinnostava, pohdiskeleva ja hyvin kerrottu. Nuorimmat lukijat eivät välttämättä saa pokkarista mitään irti, mutta vanhemmille lukijoille realistiset aiheet ja syvällisemmät mietinnät ovat mieleen.

Kaksi ensimmäistä tarinaa perustuu Jack Londonin teksteihin, loput ovat ilmeisesti Taniguchin täysin omia kirjoitelmia. Ensimmäinen tarina kertoo metsästystaidottomista kullankaivajista ja heidän kohtaamisistaan paikallisen "hirvikansan" kanssa. Heistä eräs vanhempi eränkävijä etsii legendaarista valkoista hirveä, jonka näkeminen toisi hänen kansalleen onnea. Tämä tarina on vahva aloitus pokkarille. Tarinassa kävi hyvin ilmi kuinka avuton ihminen voi olla armottoman luonnon edessä, mutta myös kuinka toiset kykenevät lukemaan luontoa ja etsimään siitä omaa elämää suurempia arvoituksia. Niinkin yksinkertaisen asian kuin valkoisen hirven näkeminen oli sarjakuvassa saatu tuntumaan lähes uskonnolliselta tapahtumalta.

Toinen tarina on osio Valkohampaan alusta. Kaksi eränkävijää on pestattu kuljettamaan ruumis koiravaljakolla läpi erämaan, nälkäisen susilauman vaaniessa heitä. Ovela ja peloton naarassusi houkuttelee valjakon koiria yksi toisensa jälkeen mukaansa susien syötäviksi. Tämä tarina on erittäin hyvin toteutettu. Jännite miesten ja susien välillä nousee hitaalla, harkitulla temmolla ja tarina oli jännittävää luettavaa, vaikka tunnenkin alkuperäisteoksen. Nälkiintyvien susien ilmestyminen nuotioiden valoon on juuri sopivan aavemaisen näköistä, eikä artistin ole tarvinnut piirtää susista yhtään oikean elämän susia suurempia tai muuten liioitellun näköisiä, jotta ne olisivat pelottavia. Tarinaan on mahdutettu myös yksi lempikohtauksistani Valkohampaasta; kohtaus, jossa susien piirittämä mies pysähtyy ihailemaan oman kätensä rakennetta.

Kolmas tarina on ilmeisesti artistin itse keksimä, kenties jonkin japanilaisen kansantarun innoittama. Tässä tarinassa vanha matagimetsästäjä metsästää suurta karhua, joka on aiemmin tappanut metsästäjän pojan. Metsästäjä on aiemmin ampunut karhulta toisen korvan. Ovela vanha karhu on huijannut kaikkia muita metsästäjiä, mutta vanha matagimies onnistuu jäljittämään karhun ja taistelu heidän välillään alkaa. Tukalassa paikassa miehen apuun ryntää viimeisillään raskaana oleva Shiro -koira, joka taistelun jälkeen menehtyy, mutta ehtii synnyttää yhden ainoan pennun. Mietin olisiko tämä tarina Hopeanuolen innoittama, koska suuri korvapuoli ihmisiä vainoava karhu kuulostaa Akakabutolta ja tapahtumat sijoittuvat Ohun vuorille. Tarina on kuin realistinen versio Hopeanuolesta, ilman Gingasta tuttua machohenkeä. Tarinassa pohditaan onko kostaminen sittenkään paras vaihtoehto ja vanha mies pysyy yhä luonnolle nöyränä, vaikka se on häneltä riistänyt pojan.

Seuraavat kaksi tarinaa ovat hieman heikompaa antia, mutta tällä en tarkoita niiden olevan huonoja. Tässä pokkarissa ei ole huonoa tarinaa, vaikka osa selvästi onkin parempia. Tarinassa Kaiyose-Jima nuori pelokas poika karaistuu kesän aikana ja itsensä kovettanut vanhempi tyttö löytää pehmeämmän puolensa. Shokaro -tarina tuntuu omituiselta valinnalta tähän pokkariin, sillä nuoren mangapiirtäjän elämästä kertova tarina ei liity suoranaisesti liity luontoon. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu, eikä minua mitenkään haitannut, että se oli otettu mukaan. Tässä tarinassa on omituinen, hieman häiriintynyt tunnelma, jota en osaa selittää. Pidin etenkin kohdasta, jossa päähenkilö tuijottelee kattoikkunaansa, kertoen välillä pelkäävänsä jonkun ilmestyvän ikkunaan katsomaan häntä takaisin. Tätä pelkoa esiintyy nimittäin itsellänikin joskus kun öisin katson ikkunasta, eikä tätä hölmöä hermostuneisuutta saa katoamaan vaikka kuinka yrittää itselleen järkeillä.

Viimeinen tarina on vahva lopetus pokkarille. Tarina kertoo valastutkijasta, joka seuraa vuosia vanhaa Dick -nimistä valasta. Vaikka en ole koskaan ollut kiinnostunut miekkavalasta suuremmista valaista tästä sarjakuvasta välittyi suuri kunnioitus eläintä kohtaan minullekin. Viimeisin kohtaus, jossa Dick johdattaa tutkijan valaiden massahaudan luo on suorastaan henkeäsalpaavan kaunis, niin kuvitukseltaan kuin merkitykseltään. Tässä tarinassa yhdistyvät realistinen luonto ja ikivanhat kansantarut saumattomasti.

Pokkari on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Toisin kuin monissa tarinakokoelmissa ei tässä pokkarissa ole yhtäkään heikkoa tarinaa, ainoastaan yksi on hieman aiheesta poikkeava. Vahvojen tarinoiden lisäksi kuvitus on upean näköistä. Taniguchi piirtää hyvin yksityiskohtaisesti ja realistisesti. Realistisuudesta huolimatta kuvitus ei ole missään vaiheessa tylsää, eikä yksityiskohtien määrä tule selkeyden esteeksi. Mikäli lukusuunta ei olisi este, tästä mangasta voisivat nauttia vanhemmat luontoihmiset, jotka normaalisti eivät mangaan koskisi.

TÄHDET: *****

Toinen blogi mysteeriprojektille

Suunnatkaa jalomuotoiset kuononne tähän osoitteeseen.

Taidekirja - Goldenwolf's Sketchbook

NIMI: Goldenwolf's Sketchbook Volume 1
VUOSI: 2014
KUVITTAJA: Christy "Goldenwolf" Grandjean

Vautsi, viimein kunnon taidekirja Goldenwolfilta, nuoruuteni yhdeltä suurimmalta idolilta! Vuosien mittaan silmitön ihailuni häntä kohtaan on selkeästi laantunut huomatessani Goldenwolfin taiteen toistavan itseään liikaa ja artistin asenteen olevan välillä erittäin kyseenalainen. Silti olen yhä monen vuoden jälkeen kiinnostunut seuraamaan hänen uraansa ja tämän kirjan tilasin niin pian kuin mahdollista. Kirjan myynti aloitettiin IndieGoGo -kampanjalla, joka menestyi erittäin hyvin. Kampanjan kautta kirjan ostaneet ovat saaneet erityisen IGG Special Edition -version, jossa on mukana värillinen keskiaukeamakuva, joka on kirjaa varten tehty. Riippuen tilaajan maksamasta summasta mukana on voinut saada muutakin kivaa, itselle tuli vielä kirjanmerkki ja yksi printti.

Harmistuin hieman saadessani tietää artistin ensimmäisen kirjan olevan "pelkkä" luonnoskirja. Pidän mustavalkoisista kuvista, itse asiassa lempiartistini Jaime Sidor tekee lähes pelkästään mustavalkokuvia, mutta Goldenwolfin viivapiirrokset harvoin säväyttävät kunnolla. Hän on tehnyt hienoja mustavalkokuvia, toki, mutta ne ovat olleet yksityiskohtaisesti sävytettyjä. Tämän kirjan tarkoitus on juurikin näyttää vain yksinkertaisia luonnoksia ja pikaisia piirroksia. Nekin ovat kiehtovia ja olen aina kiinnostunut näkemään lähes mitä tahansa materiaalia lempiartisteiltani. Mukavana yllätyksenä mukana oli piirroksia, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, vaikka olen lahjakkaasti vakoillut Goldenwolfin ikivanhoja arkistoja Wayback Machinella.

Kuvat itsessään ovat suureksi osaksi hienoja ja mukana on onneksi muitakin aiheita kuin ne pelkät sudet, joista artisti on kuuluisa. Aiheita on monipuolisesti susista yksisarvisiin ja lohikäärmeisiin, mukana on myös ihmisiä. Olisin kuitenkin kaivannut kuvien oheen jotain kommentteja kuvan taustoista, mukana on esimerkiksi muutama vanha pilapiirros, joiden alkuperäisistä tarkoituksista olisi ollut kiva tietää tarkemmin. Harmittavan moni kuvista on myös melko pikselinen tai muuten vain epätarkka.

Olin melko tyytyväinen tähän kirjaan, mutta toivottavasti seuraava kirja tulee sisältämään niitä vähän yksityiskohtaisempia kuvia. Ja mieluusti kommenttien kera. Tavallisen version kirjasta (jossa ei ole värikuvaa keskiaukeamalla) voi yhä ostaa täältä.

TÄHDET: ***1/2

The Call of The Wild (manga)

NIMI: The Call of The Wild
VUOSI: 2010
TARINA: Jack London / Lloyd S. Wagner
KUVITTAJA: Sachin Nagar

Ja jälleen yksi sarjakuvasovitus Jack Londonin tarinasta. Tällä kertaa mangasta hullaantunutta nuorisoa kosiskellaan ostamaan päivittyneellä piirrustustyylillä varustettua vanhaa klassikkoa. Sachin Nagar tosin on intialainen eikä japanilainen, mutta eihän se ole niin hirmuisen tarkkaa.

Jokaiselle tuttu tarina kertoo jälleen Buck -koirasta, joka myydään Klondikeen kultaryntäyksen aikaan vetokoiraksi. Etelän lämpöön tottunut koira karskiintuu vähitellen, saa toiset koirat kunnioittamaan itseään, myydään ihmiseltä toiselle ja viimein päätyy susien pariin villielukaksi.

Kuvitus on mielestäni varsin hienoa, tosin se johtuu paljolti värityksestä. Sarjakuva on täynnä hienosti väritettyjä sivuja, joista osassa on hyvinkin mielenkiintoisia värimaailmoja. Koirilla sen sijaan on monesti anatomiapieruja, jäykkiä asentoja ja etenkin kasvoilla näkyy vähän väliä mitä hölmömpiä nallekarhumaisia ilmeitä. Koirat saattavat välillä olla myös koomisen muhkeita. Jostain syystä jälleen on unohdettu, että Buckin pitäisi olla bernhardilaisen ja collien sekoitus. Takakannessa Buckia kutsutaan paimenkoiraksi, mutta itse sarjakuvassa koira näyttäisi olevan jonkinlainen malamuuttimainen vetokoira. Tämä yksityiskohta tuskin montaa lukijaa haittaa, mutta itseäni se aina ihmetyttää ja ärsyttää kun kyseessä on peräti päähenkilö. Ihmetystä herätti sarjakuvan kansi, joka on selvästi kiireessä kyhätty. Kannen Buck on ainakin otettu yhdestä sarjakuvan paneelista, miehestä en ole varma. Taustalla oleva suuri koiran pää on vain filtteroitu versio tästä valokuvasta, mikä tekee kannesta omituisen ja halvan näköisen.

Sarjakuvaa on vähän raskasta lukea, koska lyhyessä ajassa tapahtuu niin paljon ja sarjakuva nojaa liikaa kertojan varaan. Mukaan on mahdutettu paljon alkuperäisen kirjan pienempiäkin tapahtumia, joka on sekä plussa että miinus. Yksittäisistä koirista kertominen tuntuu turhalta, jos koiria ei esittelyn jälkeen enää juuri näy sarjakuvassa. Kertoja puhuu tauotta koko ajan tapahtumien päälle ja lopulta tuntuu kuin voisi yhtä hyvin lukea kirjaa. Olisi ollut lukijalle mukavempaa antaa pelkkien kuvien välillä kuljettavan tarinaa eteenpäin.

Mikäli ei vieläkään kyllästytä lukea Buckin ja Spitzin taisteluista, kannattaa tämä sarjakuva tsekata. Sarjakuva on erittäin hyvän näköinen ja yksi vahvimmista Jack Londonin kirjoihin perustuvista sarjakuvista, mitä olen tähän asti lukenut, kenties jopa paras.

TÄHDET: ***1/2