Valkohammas (animaatio, 2018)

NIMI: Valkohammas (Croc-Blanc)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Alexandre Espigares
KÄSIKIRJOITUS: Philippe Lioret, Serge Frydman, Dominique Monféry, perustuen Jack Londonin kirjaan

En kiljaissut riemusta kun tämä leffa viimein julkaistiin. Ranskalainen Valkohammas oli ollut jumissa tuotantohelvetissä jo vuodesta 2007 alkaen. Aluksi Alphanim-studio oli suunnitellut siitä perinteistä 2D-animaatiota ja vuonna 2009 julkaisi nätin trailerin. 2D-animaation ystävät odottivat leffaa innolla ja ujosti toivottiin, että leffa voisi saattaa perinteisen animaation uuteen nousuun. Toiveet lässähtivät kun Alphanim lopetti toimintansa. Projektin otti haltuunsa Superprod, joka poisti vanhan trailerin netistä (se oli pitkän aikaa täysin kadoksissa), sekä valitettavasti hylkäsi jo valmiin materiaalin ja muutti elokuvan tietokoneanimaatioksi. Superprod lupaili saavansa elokuvan valmiiksi vuoteen 2014 mennessä, mutta elokuva valmistuikin vasta vuonna 2018, ja pienen teatterikiertueen jälkeen päätyi Netflixiin. Vuosia kestäneen odotuksen jälkeen tämä oli suuri pettymys. Minulla ei ollut mikään kiire päästä katsomaan leffaa, mutta nyt katkeruuteni oli laantunut ja tylsällä hetkellä muistin tämänkin leffan olemassaolon. Päätin viimein antaa sille mahdollisuuden.

Jack Londonin Valkohammas (tai suomeksi välillä Susikoira) on taatusti kaikille tuttu, eikä sitä tarvitse tarkemmin esitellä. Intiaaneilta karannut koirasusi Kiche on synnyttänyt pennun luontoon, mutta loukkaantuessaan ja nälänhädän uhatessa se päättää palata pentunsa kanssa intiaanien luo. Valkohampaaksi ristittyä pentua aletaan koulia rekikoiraksi. Valkohammas lähtee isäntänsä mukaan myymään turkiksia valkoisten miesten kaupunkiin, ja koirataisteluita harrastava mies huomaa koirasuden kyvyt heti. Hän onnistuu huijaamaan intiaanin myymään Valkohampaan, jolloin sen elämä muuttuu pelkäksi taisteluksi, ja se oppii vihaamaan ja pelkäämään ihmisiä. 

Tämä animaatio on aika hampaaton versio karusta tarinasta. Verettömien taisteluiden ja eläinrääkkäyksen aikana kamera katsoo jonnekin muualle ja kohtaukset ovat ohi nopeasti. Uusi, hyväsydäminen ihminen voittaa Valkohampaan traumat helposti. Turhauttavasta harmittomuudestaan huolimatta on leffassa hyvääkin. Eläimet käyttäytyvät melko luonnollisesti ja eivät puhu ollenkaan, edes kertojaa ei ole selventämässä niiden ajatuksia. Tämä on todella hyvä valinta. Etenkin alkupuolella oli mukavaa seurata Valkohampaan ja Kichen (jolla on suurempi rooli kuin yleensä) elämää luonnossa, ilman jatkuvaa höpötystä ja kohellusta. Luontoa kuvataan parhaimmillaan oikein tunnelmallisesti ja rauhallisesti, mikä oli odottamatonta etenkin nykyajan lapsille suunnatussa elokuvassa. Eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä, mutta eleet ja ilmeet eivät ole ihmismäisiä.

Koska tarinan varjopuoliin on suhtauduttu pehmentävästi ja piilottelevasti, jää Valkohammas itsekin vaisuksi persoonaksi. Yksi lempielokuvistani ikinä on vuoden 1991 live action Valkohammas, joka on mielestäni lähes täydellinen adaptaatio kirjasta (toki joitain juonikuvioita oli muutettu). Vaikka elokuva olikin Disneyn tuotos, se vangitsi kirjan tunnelman, erämaan armottomuuden, eläinten mysteerisyyden ja Valkohampaan kärsimyksen täydellisesti, ilman katsojiensa aliarviointia ja silti pysyen yhä lapsille sopivana katselukokemuksena. Itse Valkohammas oli siinä vaikuttava, etäisen arvokas ilmestys, joka kaltoinkohtelun jälkeen muuttuu raivoisaksi pedoksi, ja jonka luottamuksen ansaitsemiseen käytetään paljon vaivaa. Animaation Valkohammas ei käy läpi dramaattisia tunnekaaria, toipuu nopeasti traumoistaan ja pystyy liian pian rakastamaan uusia omistajiaan. Sillä ei ole selkeää, vahvaa persoonaa, ei kunnioitusta herättävää auraa.

Erityisesti huvitti kuinka uudessa kodissaan Valkohammas tappoi kanoja, jolloin uusi omistaja lukitsi sen kanalaan, ja yksinkertaisesti pyysi ettei se tappaisi niitä. Eikä tappanutkaan. Tämä on aivan liian naiivia jopa lasten leffaan! Vielä naiiviutta enemmän ärsytti kuinka helpoksi Valkohampaan vaistojen ja luottamuksen voittaminen oli tehty, se ei vaatinut mitään muuta kuin vähän silitystä ja puhetta, jota koira ei voi ymmärtää.

Ulkoisesti animaatio ei ollut mieleeni. Tietokoneanimaation laatu oli suoraan sanottuna kehnoa, ja budjetin rajallisuus oli selvää. En odota eurooppalaisilta studioilta samaa laatua kuin mitä jenkit ja japskit saavat aikaan, mutta silti, oli vähän masentavaa nähdä mikä oli vuosikausien odotuksen loppuhuipentuma. Tuntui kuin olisin katsonut Playstation 2 -aikakauden ylipitkää cut sceneä. Eläimet olivat ihan kelvollisen näköisiä, ja plussaa leffa saa siitä, että sudet tosiaan näyttivät susilta. Taustat olivat kauniita ja leffassa oli monesti oikein tunnelmallisia valaistuksia. Mutta ihmiset olivat selkein heikko kohta. Ihmisten iho on vahamaista, yksityiskohtia on vähän, ja ihmisten ilmeet ovat todennäköisesti tarkoituksella vähäeleisiä. Mitään ikimuistoista designiä ei ole eläinten taikka ihmisten parissa. Monesti kiinnitin huomiota kuinka hahmojen liikkeissä oli kömpelyyttä ja hitautta.

Mitään erityisen muistettavaa näkyä ei löydy. Perspektiivit ja leikkaukset ovat turvallisia ja tavanomaisia. Ainoastaan koirataistelumontaasista löytyy hieman rohkeampaa tyylittelyä, kamera liikkuu siinä kiinnostavasti ja värit ovat epäluonnollisia. Tämä on kuitenkin nopeasti ohi. Musiikkikin on täysin mitäänsanomatonta.

Elokuva ei ollut lähellekään niin huono kuin odotin, itse asiassa se oli ihan mukava tapa viettää yksi ilta. Se on kuitenkin täysin riskitön, ei herätä minkäänlaista pohdintaa, ja tuskin innostaa uusintakatseluun. Katsokaa 1991 versio mieluummin.

TÄHDET: **1/2

Shiroi Kiba - White Fang Monogatari

NIMI: Shiroi Kiba - White Fang Monogatari (白い牙ホワイトファング物語)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Souji Yoshikawa

Shiroi Kiba Monogatari on jälleen yksi Jack Londonin Valkohammas -kirjaan (joka Suomessa tunnetaan myös nimellä Susikoira) perustuva elokuva. Tätä tarinaa on jauhettu blogissa jo monessa muodossa ja pakko myöntää, että alan puutua siihen. Tässä animessa tarinaan oli kuitenkin otettu jotenkin freesimpi lähestymistapa ja joitain asioita hieman muutettu, joten elokuvaa oli mukava seurata.

Pieni intiaanipoika Mit-Sah haaveilee koirasta, mutta hänen isällään ei ole varaa ostaa sellaista. Isällä on vuosia sitten ollut koirasusi, joka kuitenkin katosi metsään, ja hän ehkä puolivitsillä ehdottaa, että Mit-Sah voisi hankkia itselleen suden. Mit-Sahin isän entinen koirasusi Kiche on yhä elossa ja on saanut puhtaan suden kanssa pentuja. Yksi niistä on Valkohammas, joka on pentueen pienin ja uteliain pentu. Valkohampaan tutkiessa metsää ilves hyökkää pesäkololle ja tappaa Valkohampaan sisarukset ja isän. Myös emo Kiche on lähellä menettää henkensä ja Valkohammas saa arven kasvoihinsa.

Eräänä päivänä Mit-Sah ja Valkohammas tapaavat toisensa ja Mit-Sah kaappaa pennun itselleen. Kiche tunnistaa Mit-Sahin isän entiseksi omistajakseen ja koirasudet liittyvät intiaanikylään. Mit-Sah oppii vastuulliseksi kouluttaessaan Valkohammasta. Rahapulassa oleva isä joutuu myymään Kichen, mutta elanto on yhä uhattuna ja perhe päättää muuttaa työn perässä kaupunkiin. Elämä näyttää hymyilevän hetken, mutta ilkeä koirataisteluita harrastava mies juonittelee Valkohampaan itselleen.

Toisin kuin muut sarjakuva- ja elokuvaversiot tästä tarinasta Shiroi Kiba Monogatari nostaa Mit-Sahin toiseksi päähenkilöksi. Tämä toimii hyvin ja elokuvassa on oikein kiva tarina pojan ja koiran välillä. Vaikka etenkin alkupuolella näytetään yksinäisen Valkohampaan touhuja on Mit-Sah selkeästi kiinnostavampi hahmo ja hänen luonteen näyttämiseen on laitettu enemmän vaivaa. Fiksu päätös oli myös tehdä koirataisteluita harrastavasta Beauty Smithistä kirjan loppupuolella esiintyvä rosvo. On parempi keskittyä yhteen hahmoon, kuin pikaisesti tuoda tarinan loppumetreillä uusi random pahis.

Elokuvassa on paljon tunnelmallisia, kiireettömiä hetkiä. Pari kertaa soiva tunnari oli ihan mukava lisäys ja huokuu kasarihenkeä. Muutoin musiikki ei kiinnitä huomiota, paitsi parissa hyvin synkässä kohdassa liian positiiviselta kuulostava musiikki vähän kohotti kulmia. Etenkin ilveksen teurastaessa Valkohampaan perheen musiikki ei oikein sopinut näkymään. Kenties kohtauksista ei haluttu tehdä pienille lapsille liian pelottavia? Tai ehkä musiikin kuului olla ylevää ja inspiroivaa. Itselleni valinta oli vain hämmentävä. Elokuva on selkeästi melko nuorille suunnattu. Tästä huolimatta siinä on silti verisiä kohtauksia, mutta ei yhtä paljon kuin esim. Erämaan kutsu -animessa.

Animaation tyyli on oikein miellyttävää katsella. Hahmodesignit ovat hyvin yksinkertaisia ja ylipäänsä budjetti vaikuttaa olleen vaatimaton. Valkohampaan hyökkäysanimaatiota on kierrätetty muutaman kerran. Vaikka animointi on vaatimatonta, on silti onnistuttu luomaan kauniita taustoja ja välillä hienoja valoefektejä. Hahmojen liikkeet ovat hyvin sulavia.

Jotkin valinnat ovat vähän outoja. Ilves näyttää enemmän joltain esihistorialliselta pedolta ja on aikuisia susia isompi. Ehkä japanilaisilla oli mennyt puuma ja ilves vähän sekaisin? Valkohammas on myös aikuisena hyvin pieni, pienempi kuin tarinan lopussa esiintyvä naarascollie. Mit-Sah ei vaikuta ajankulusta huolimatta kasvavan ollenkaan. Koiranörttinä olin taas vähän pettynyt ja huvittunut, kuinka Valkohampaan koirataisteluiden päihittäjäksi päätyi taas nykyajan bulldoggi. Kyllähän kirjassakin koiraa puhuteltiin bulldoggi-sanalla, mutta tuon ajan koirat olivat aivan eri kaliiberia kuin nykyiset huohottajat.

Mikään mestariteos tämä ei todellakaan ole, mutta oikein mukava vanha anime, jossa joukossa välillä makeaa silmäkarkkia.

TÄHDET: ***

Huonoja uutisia uudesta Valkohampaasta

© Alphanim

Kerroin työn alla olevasta ranskalaisesta Valkohammas -animaatiosta viimeksi neljä vuotta sitten. Projektista oli olemassa tuolloin perinteisesti animoitu traileri ja kauniita konseptikuvia. Olin hyvin innoissani ajatuksesta uudesta käsin animoidusta koiratarinasta tällä tietokoneanimaation valtakaudella.

Projektin oli aloittanut tuotantoyhtiö Alphanim, jonka sivusto näyttää olevan nurin, eli firma on todennäköisesti lopettanut toimintansa. Alphanim ehti tehdä Valkohampaasta alle minuutin pituisen trailerin, jonka uusi tuotantoyhtiö Superprod on poistanut Youtubesta. En ole löytänyt traileria enää muualta netistä. Traileri oli perinteisellä animaatiolla toteutettu, siinä Valkohammas -pentu kömpi esiin pesästään ja sokaistui auringosta, sitten näytettiin Valkohammasta aikuisena koirataistelussa yleisön hurratessa. Traileri oli varsin näyttävä ja on suuri sääli jos se on nyt kadonnut bittiavaruuteen ikuisiksi ajoiksi.

© Alphanim

Superprod -yhtiön ottaessa projektin itselleen he valitettavasti muuttivat sen suuntaa täysin. Elokuva on nyt viimein julkaistu vuonna 2018 ja siitä on olemassa tämä pätkä Youtubessa. Järkytyin sen nähdessäni. Elokuva on nyt huonolla tietokoneanimaatiolla toteutettu, kaikki näyttää lattealta ja tekstuurit ovat ala-arvoiset. Jälleen yksi häviö perinteiselle animaatiolle. Aion katsoa tämän elokuvan kokonaisuudessaan jahka sitä voi tilata DVD:llä tai se ilmestyy jonnekin nettiin. Toivottavasti se ei ole täysin fiasko, mutta odotukseni ovat pohjamudissa, sillä julkaistussa pätkässä huonon animaation lisäksi itse kohtaus muistuttaa minua liikaa Baltossa olleesta kohtauksesta.

On epäselvää kauanko Valkohammas on ollut tuotantolimbossa, mutta se todellakin on vaikuttanut ikuisuusprojektilta. Superprodin ottaessa ohjat käsiinsä elokuvalle alunperin suunniteltiin julkaisua vuodelle 2014 ja ken tietää kauanko Alphanim oli työstänyt omaa versiotaan sitä ennen. Selailin Alphanimin sivuja Wayback Machinen avulla ja Valkohampaalle on oma osionsa jo vuonna 2007. Perinteinen animaatio on varsin hidasta ja työlästä tehdä, minkä takia tietokoneanimaatio onkin ottanut vallan markkinoilla. Superprod vaikuttaa heittäneen hanskat tiskiin ja vaihtoi halvempaan ja nopeampaan tietokoneanimaatioon. Todella harmittavaa, etenkin kun Superprodilla ON aikaisempia valmistuneita perinteisellä animaatiolla toteutettuja projekteja. Esimerkiksi ainakin yksi tuotantokausi Lassie -sarjaa. Tuosta linkistä pääsee näkemään sarjasta yksittäisiä kuvia sekä tunnarin.

Jed, koira Valkohampaan takana

Vuoden 1991 Valkohammas (White Fang) oli lapsuuteni suuri suosikki, vaikka pääsin näkemään sen kokonaisuudessaan vasta hyvin myöhään. Vanhempani tallensivat elokuvan videolle kun se esitettiin televisiossa, mutta kasetista loppui tila kesken, joten tallenteesta puuttui noin 20 minuuttia elokuvan loppupuolelta. Silti katsoin tämän puutteellisen tallennuksen monen monta kertaa ja myöhemmin aikuisena olen katsonut elokuvan DVD:llä useita kertoja. Elokuva on kestänyt hyvin monia katselukertoja ja oman aikuistumiseni. Vaikka se onkin Disneyn tuottama se on välttynyt Disneylle tyypillisiltä lapsellisuuksilta ja terävien reunojen pehmennyksiltä, onnistuen olemaan yhtä kiehtova lapsille kuin aikuisillekin, ja maisemien kuvauksen, musiikin, ja eläinten näyttelytyön eteen on selkeästi nähty hitosti vaivaa. Siksi siis halusin kirjoittaa artikkelin elokuvasta ja etenkin sen päätähdestä, koirasusi Jedistä.

Elokuvassa aikuista Valkohammasta esittää useampi koirasusi. Pystyin itse tunnistamaan ainakin kolme eri koiranäyttelijää roolissa, mutta muita koiria ei ole nimetty lopputeksteissä. Suurimman osan aikaa ruudulla esiintyy Jed, joka on helppo erottaa muista sen ollessa koiramaisin. Jedillä on paksu, hyvin tumma turkki ja malamuuttimainen rakenne, sekä tummat silmät. Ainakin kahdessa muussa Valkohampaan näyttelijässä on selkeästi enemmän suden verta, ne ovat rakenteiltaan luihumpia, vaaleampia, lyhytkarvaisempia ja niiden silmät ovat kalpeamman väriset. Elokuvan kuvausvaiheessa Jed oli jo iäkäs, joten se ei jaksanut tehdä kaikkia stuntteja, ja osa tehtävistä oli sellaisia joihin se ei olisi soveltunut. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Doug Seusin kouluttama Bart -karhu (toinen suosikkieläinnäyttelijäni!) ottaa yhteen Valkohampaan kanssa oli paljon helpompi käyttää koirasutta, joka oli jo karhulle tuttu. Kohtauksissa, joissa Valkohampaan piti näyttää arastelevan ihmisiä oli helppoa käyttää itsevarman Jedin sijaan arempaa koirasutta, jolle arka elekieli tuli luonnostaan vieraiden ihmisten läsnäollessa. Vaikuttaisi myös, että kaikki kohtaukset, joissa Valkohampaan piti näyttää raivokkaalta on tehnyt toinen koirasusi.

EDIT: Pitkän kaivelun jälkeen sain selville, että elokuvassa toinen Valkohammasta esittänyt koirasusi olisi ollut keskiprosenttinen Chilkoot.

Kuvat näennäisesti samasta kohtauksesta, jossa "luihu koirasusi" aluksi karttaa ihmistä, ja kohtauksen lopussa Jed antaa ihmisen koskea itseään. Koirien vaihtumisen ohella eri kuvausajasta kertoo taustan veden valaistuksen vaihtuminen.

"Luihu koirasusi", yksi muista Valkohampaan näyttelijöistä

Kuuluisuudestaan huolimatta Jedin taustoista ei tiedetä hirveän paljon, ainakaan varmana tietona. Kaikki tässä artikkelissa olevat väittämät on kerätty netin keskustelupalstoilta, muista artikkeleista ja koirasusi-ihmisten kertomina. En siis mitenkään voi väittää minkään olevan varmaa tietoa.

Jed syntyi vuonna 1977 ja kuoli 18-vuotiaana vuonna 1995. Primitiivisille koirille tämä ei ole mahdoton ikä, vaikka harvinainen saavutus se onkin. Mikäli tämä ikä on totta Jed olisi ollut Valkohampaan aikaan 13-vuotias, olettaen, että kuvaukset olisi tehty noin vuotta ennen elokuvan julkaisua. Jedin omisti elokuvaeläimiä kouluttava Clint Rowe. En ole saanut selvää oliko hän myös koiran kasvattaja.

Jediä on vähän väliä väitetty puhtaaksi sudeksi tai puolisudeksi, kumpikin näistä väitteistä on selvää palturia. Jed oli matalaprosenttinen koirasusi. Tarkka rotucoctail on epäselvä, mutta monen mukaan koira olisi ollut puoliksi alaskanmalamuutti, 25% belgianpaimenkoira (muunnos ei tiedossa, todennäköisesti tervueren tai groenendael) ja 25% susi. Häntä on myös väitetty 25% sudeksi lopun ollessa pelkkää malamuuttia. Jedin ulkonäön suhteen nämä rotusekoitukset kävisivät järkeen. Valkohampaassa Jed näytti normaalia sudekkaammalta, sillä koiran selkeärajaiset väritykset oli tasoitettu maskeerauksen avulla. Sen sijaan Jedin ensimmäisessä elokuvassa, The Thingissä, jossa Jed esittää tavallista rekikoiraa Jedin turkki vaikuttaisi koskemattomalta.

Jedin todellinen väritys näkyy vain The Thing -elokuvassa.

Jed näytteli varmuudella kolmessa elokuvassa: The Thing - "se" jostakin (1982), The Journey of Natty Gann - Natty Gann kulkurityttö ja villikoira (1985), sekä White Fang - Valkohammas (1991). Monen sivuston mukaan Jed olisi ollut myös Valkohampaan jatko-osassa Valkohammas 2 - Valkean suden tarussa, mutta en ole varma jaksanko uskoa tähän, sillä Jed olisi tuohon aikaan ollut jo aivan ikäloppu, eikä elokuvan lopputeksteissä mainita Jediä tai tämän kouluttajaa Clint Rowea. Jatko-osassa Valkohampaan näyttelijöitä on paljon, joten vaikea sanoa voisiko yksi niistä olla Jed. Elokuva on myös niin huono, etten ole viitsinyt katsoa sitä uudelleen alusta loppuun. Harmittavasti yleensä luotettava IMDB näyttää neljässä ensimmäisessä kuvassaan Jedin profiilissa juurikin kuvia Valkohammas 2:sesta, jossa koira on selkeästi eri. Tämä koira on Jediä massiivisempi, leveäpäisempi ja huulekkaampi, ja saattaa olla puhdas malamuutti. Pikakelauksella elokuvassa kuitenkin saattaa olla kohtaus, jossa Jed esiintyy hetken. Mene ja tiedä.

Epäilyttävästi Jedin näköinen koira Valkohammas 2:ssa.

Valkohammas -elokuvan suosion myötä Amerikassa tuli yleiseksi mainoskikaksi väittää myytävien koirasusipentujen olevan sukua Jedille. Jed on varmasti saanut ainakin pari pentuetta, mutta silkan suuren määrän vuoksi kaikkien myyjien väittämät eivät ole yksinkertaisesti voineet olla totta.

White Fang (sarjakuva, Barron's Graphic Classics)

NIMI: White Fang
VUOSI: 2011
TARINA: Jack London, Tom Ratliff
KUVITUS: Penko Gelev

Näitä Valkohammas- ja Erämaan kutsu -sarjiksia alkaa tulla jo korvista ulos, mutta tämä oli myynnissä niin halvalla etten voinut jättää ostamatta. Koko aihe jo puuduttaa. Tässäkään sarjakuvassa ei ole uskallettu tuoda tarinaan mitään uutta, mutta laadullisesti se on ihan kelpo tavaraa. En aio kerrata Valkohampaan tarinaa jo miljoonatta kertaa, jos oikeasti et ole tutustunut tarinaan lue jokin aikaisempi arvosteluni, jokaisesta pitäisi löytyä tarina pähkinänkuoressa.

Sarjakuva on suunnattu ilmeisesti yläasteelaisille. Vähän väliä jokin "vaikeampi" sana on selitetty sivujen alakulmissa. Tälläiset opetussarjakuvat ovat ihan kelpo vaihtoehto kirjan lukemiselle, vaikka itse toivoisin ihmisten lukevan itse kirjan mieluummin. Kouluissa kuitenkin lyhyempi sarjakuva tulee oppilailla todennäköisesti luettua, siis ihan aikuisten oikeasti luettua, eikä vain pikaselattua läpi. Vähän varttuneemman ikäryhmän ansiosta tarinaa ei ole lähdetty kaunistelemaan, verta ja tappomeininkiä näytetään yhtä lailla kuin kirjassakin. Kirjaa seurataan ehkä turhankin orjallisesti, sillä kaikki tapahtumat on taidettu ottaa mukaan. Sarjakuvaa on raskas lukea koska joka sivu on täynnä kertojan tekstiä.

Piirrokset ovat hyvin realistisia tylsyyteen asti, mutta osasin arvata kohtauksen, jossa Valkohammas taistelee bulldoggia vastaan olevan taas naurettava. Ja niin olikin. Taas kerran bulldoggi on piirretty nykyisen bulldogin mukaan. Tuon ajan oikeasti tappelukäytössä olevat bulldogit olivat kestäviä, kevytrakenteisia ja ketteriä, eivätkä juuri eronneet tämän päivän pitbullista (joita myös kutsuttiin bulldogeiksi, ja joissain piireissä tätä nimeä käytetään yhä lempinimenä). Käyttökoirien ja etenkin näiden "machokoirien" ystävänä tämä jatkuva väärinkäsitys aina ärsyttää yhtä paljon.

I don't believe it either!

Kuvitus noin muuten on perushyvää ja melko persoonatonta. Sitä on kuitenkin helppo seurata. Rakastan realistista tyyliä, mutta haluan siinä olevan myös kiinnostavia valaistuksia, värejä, perspektiivejä, ilmeitä. Värimaailma sarjakuvassa on aneeminen, kaikki on harmaata. Ei-harmaat värit ovat niin haaleita, että ne juuri ja juuri erottuvat harmaasta massasta. Valkohampaan äidin tunnusmerkki on hänen punertava turkki, josta moni ihminen huomauttelee, mutta sarjakuvassa hahmoa on vaikea erottaa muista susista. Emo näkyy yhdessä yläpuolella olevassa skannissa vetämässä jänistä intiaanien ansasta. Kiinnostavammalla värimaailmalla olisi varmasti saatu paljon eloa tarinaan.

En erityisemmin suosittele tai käske kaihtamaan tätä sarjakuvaa. Se ei tehnyt vaikutusta, muttei se ollut huono, eli jää sinne unohdettavaan keskitasoon.

TÄHDET: ***

The Ice Wanderer

NIMI: The Ice Wanderer (Toudo no Tabibto)
VUOSI: 2005
TARINA: Jiro Taniguchi, osa tarinoista Jack Londonin tekstien pohjalta
KUVITTAJA: Jiro Taniguchi

Ice Wanderer on erittäin kaunis kokoelma aikuisille suunnattuja luontotarinoita. Pokkari sisältää kuusi erillistä tarinaa, joissa ihminen ja luonto kohtaavat mystisin ja usein väkivaltaisin tavoin. Jokainen tarina on kiinnostava, pohdiskeleva ja hyvin kerrottu. Nuorimmat lukijat eivät välttämättä saa pokkarista mitään irti, mutta vanhemmille lukijoille realistiset aiheet ja syvällisemmät mietinnät ovat mieleen.

Kaksi ensimmäistä tarinaa perustuu Jack Londonin teksteihin, loput ovat ilmeisesti Taniguchin täysin omia kirjoitelmia. Ensimmäinen tarina kertoo metsästystaidottomista kullankaivajista ja heidän kohtaamisistaan paikallisen "hirvikansan" kanssa. Heistä eräs vanhempi eränkävijä etsii legendaarista valkoista hirveä, jonka näkeminen toisi hänen kansalleen onnea. Tämä tarina on vahva aloitus pokkarille. Tarinassa kävi hyvin ilmi kuinka avuton ihminen voi olla armottoman luonnon edessä, mutta myös kuinka toiset kykenevät lukemaan luontoa ja etsimään siitä omaa elämää suurempia arvoituksia. Niinkin yksinkertaisen asian kuin valkoisen hirven näkeminen oli sarjakuvassa saatu tuntumaan lähes uskonnolliselta tapahtumalta.

Toinen tarina on osio Valkohampaan alusta. Kaksi eränkävijää on pestattu kuljettamaan ruumis koiravaljakolla läpi erämaan, nälkäisen susilauman vaaniessa heitä. Ovela ja peloton naarassusi houkuttelee valjakon koiria yksi toisensa jälkeen mukaansa susien syötäviksi. Tämä tarina on erittäin hyvin toteutettu. Jännite miesten ja susien välillä nousee hitaalla, harkitulla temmolla ja tarina oli jännittävää luettavaa, vaikka tunnenkin alkuperäisteoksen. Nälkiintyvien susien ilmestyminen nuotioiden valoon on juuri sopivan aavemaisen näköistä, eikä artistin ole tarvinnut piirtää susista yhtään oikean elämän susia suurempia tai muuten liioitellun näköisiä, jotta ne olisivat pelottavia. Tarinaan on mahdutettu myös yksi lempikohtauksistani Valkohampaasta; kohtaus, jossa susien piirittämä mies pysähtyy ihailemaan oman kätensä rakennetta.

Kolmas tarina on ilmeisesti artistin itse keksimä, kenties jonkin japanilaisen kansantarun innoittama. Tässä tarinassa vanha matagimetsästäjä metsästää suurta karhua, joka on aiemmin tappanut metsästäjän pojan. Metsästäjä on aiemmin ampunut karhulta toisen korvan. Ovela vanha karhu on huijannut kaikkia muita metsästäjiä, mutta vanha matagimies onnistuu jäljittämään karhun ja taistelu heidän välillään alkaa. Tukalassa paikassa miehen apuun ryntää viimeisillään raskaana oleva Shiro -koira, joka taistelun jälkeen menehtyy, mutta ehtii synnyttää yhden ainoan pennun. Mietin olisiko tämä tarina Hopeanuolen innoittama, koska suuri korvapuoli ihmisiä vainoava karhu kuulostaa Akakabutolta ja tapahtumat sijoittuvat Ohun vuorille. Tarina on kuin realistinen versio Hopeanuolesta, ilman Gingasta tuttua machohenkeä. Tarinassa pohditaan onko kostaminen sittenkään paras vaihtoehto ja vanha mies pysyy yhä luonnolle nöyränä, vaikka se on häneltä riistänyt pojan.

Seuraavat kaksi tarinaa ovat hieman heikompaa antia, mutta tällä en tarkoita niiden olevan huonoja. Tässä pokkarissa ei ole huonoa tarinaa, vaikka osa selvästi onkin parempia. Tarinassa Kaiyose-Jima nuori pelokas poika karaistuu kesän aikana ja itsensä kovettanut vanhempi tyttö löytää pehmeämmän puolensa. Shokaro -tarina tuntuu omituiselta valinnalta tähän pokkariin, sillä nuoren mangapiirtäjän elämästä kertova tarina ei liity suoranaisesti liity luontoon. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu, eikä minua mitenkään haitannut, että se oli otettu mukaan. Tässä tarinassa on omituinen, hieman häiriintynyt tunnelma, jota en osaa selittää. Pidin etenkin kohdasta, jossa päähenkilö tuijottelee kattoikkunaansa, kertoen välillä pelkäävänsä jonkun ilmestyvän ikkunaan katsomaan häntä takaisin. Tätä pelkoa esiintyy nimittäin itsellänikin joskus kun öisin katson ikkunasta, eikä tätä hölmöä hermostuneisuutta saa katoamaan vaikka kuinka yrittää itselleen järkeillä.

Viimeinen tarina on vahva lopetus pokkarille. Tarina kertoo valastutkijasta, joka seuraa vuosia vanhaa Dick -nimistä valasta. Vaikka en ole koskaan ollut kiinnostunut miekkavalasta suuremmista valaista tästä sarjakuvasta välittyi suuri kunnioitus eläintä kohtaan minullekin. Viimeisin kohtaus, jossa Dick johdattaa tutkijan valaiden massahaudan luo on suorastaan henkeäsalpaavan kaunis, niin kuvitukseltaan kuin merkitykseltään. Tässä tarinassa yhdistyvät realistinen luonto ja ikivanhat kansantarut saumattomasti.

Pokkari on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Toisin kuin monissa tarinakokoelmissa ei tässä pokkarissa ole yhtäkään heikkoa tarinaa, ainoastaan yksi on hieman aiheesta poikkeava. Vahvojen tarinoiden lisäksi kuvitus on upean näköistä. Taniguchi piirtää hyvin yksityiskohtaisesti ja realistisesti. Realistisuudesta huolimatta kuvitus ei ole missään vaiheessa tylsää, eikä yksityiskohtien määrä tule selkeyden esteeksi. Mikäli lukusuunta ei olisi este, tästä mangasta voisivat nauttia vanhemmat luontoihmiset, jotka normaalisti eivät mangaan koskisi.

TÄHDET: *****

Adresseja koira-animaatioiden ystäville

Listaan nyt adresseja, joita toivoisin teidän allekirjoittavan tai edes katsovan läpi. Suomessa on paljon koiraeläintaiteen ystäviä, sen osoittaa jo Hopeanuolen järjetön suosio. Silti monia Suomessa alunperin videokaseteille julkaistuja koira-animaatioita ei ole julkaistu DVD:lle, joitakin teoksia (kuten King Fangia) taas on vuosia rukoiltu Suomeen.

Adressi Viidakkokirja-animen DVD-julkaisusta

Adressi Erämaan kutsulle, King Fangille, White Fangille ja Hashire Shiroi Okamille

Adressi Ginga Densetsu Weed: Orion animen aloituksesta

Adressi Wolf's Rain-animen saamisesta suomitekstitettynä

Adressi King Fang DVD-julkaisusta

Valkohammas (sarjakuva)

NIMI: Valkohammas (White Fang)
VUOSI: 1957
KUVITTAJA: Alex A. Blum
TARINA: Jack Londonin kirjan pohjalta

Blogissa on aiemmin arvosteltu toinen Valkohammas-sarjakuva. Mikäli tarina ei ole tuttu siitä voi lukea tiivistelmän tuolta aikaisemmasta postauksesta.

Ostin tämän Saicculta joka kyllä varoitti sarjakuvan olevan huono, mutta ostin lehden silti. Ja huonohan tämä oli. Hienon kannen jälkeen lehden kuvitus on hyvin aneemista ja intohimotonta, rumasti väritettyä ja artisti ei ole osannut kunnolla piirtää tarinan pää-asiaa eli susia. Valkohampaan kuono on välillä ties miten tuhannen kurtulla ja häntä on omituisesti kippurassa. Identtiset sudet muistuttavat naamoistaan lähinnä rottia. Valkohammas ja äitinsä Kichi ovat sentään väritetty vähän muista susista ja koirista poiketen punaharmaiksi, mutta kun Valkohammas kasvaa heitä ei sitten enää erotakaan toisistaan.

Pidin kuitenkin siitä kuinka tämä sarjakuva seurasi uskollisesti alkuperäistarinaa ja näytti myös kohtauksia ennen Valkohampaan syntyä, toisin kuin tuo toinen sarjakuva joka pohjautui Disneyn elokuvaan.

Kannen jälkeen tulee jonkinlainen esipuhe jossa mainostetaan sarjan sarjakuvien esittävän kaikki historialliset yksityiskohdat niin aitoina kuin mahdollista. Noh, ainakin artistin näkemys vuoden 1895 bulldoggista on mielestäni päin mäntyä. Ihmiset eivät yleensä tajua amerikanpitbullterrierin yleisen nimityksen olleen myös bulldoggi (ja on yhä tänä päivänä), rotua kutsuttiin monilla nimillä ja sitä risteytettiin muiden samankaltaisten rotujen kanssa usein. Bulldoggi-sana oli myös synonyymi englanninbullterriereille, jopa bostoninterriereille. Mikäli Valkohampaan tarinassa esiintynyt bulldoggi oli kuitenkin englanninbulldoggi oli tuokin rotu eri näköinen kyseiseen aikaan. Käyttökelvotonta näyttelylinjaa alkoi jo esiintyä, mutta koirataistelukoirilla olivat selkeästi atleettisempia kuin tämä sarjakuvassa esiintyvä linttanaamainen mopsihäntäinen lihapulla. Taistelukoiran kuului olla ketterä, kestävä ja kuonon keskipitkä tai lyhyehkö, muttei missään nimessä liiskaantunut.

1890-luvun mies taistelukoirien ja taistelukukkojen kanssa.

1817 englanninbulldoggit by Samuel Raven.

Kerronta on hyvin tylsää myös, kaikki tapahtuu nopeasti ja hahmojen tunteita ja ajatuksia ei ollenkaan setvitellä. Sarjakuva kuuluu Kuvitettuja klassikkoja-sarjaan johon kuuluu monta numeroa, voin kuvitella niiden olleen tehty liukuhihnatahdilla ilman mitään erityistä rakkautta näitä klassikkoja kohtaan.

On vaikea keksiä mitään sanottavaa tästä kun sarjakuva on niin mitäänsanomaton, tuota bulldoggikohtaa lukuun ottamatta. Joten olen laiska ja heitän tähdet jo tässä vaiheessa ja siirryn kirjoittamaan muita juttuja!

TÄHDET: *1/2