keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kirjeitä koirien maasta


NIMI: Kirjeitä koirien maasta (Aruhi Inu No Kuni Kara Tegami Ga Kite)
VUOSI: 2012
TARINA: Maruco Tanaka
KUVITUS: Yukoh Matsui

Tämän arvostelun perään on moni kysellyt. Minulla kesti aika kauan lukea tämä sarja, ensinnäkin en halua kirjoittaa arvostelua ennen kaikkien osien lukua, joten piti odotella osien suomijulkaisuja. Toiseksi en ollut kovinkaan kiinnostunut lukemastani, vaikkei sarja ole suoranaisesti huono. Kolmiosainen sarja on suunnattu nuorille teinitytöille, eivätkä tämän tyyliset mangat normaalisti kiinnostaisi minua.

Sarjan idea on simppeli: kuolleet koirat pääsevät mystiseen Koirien maahan, josta ne voivat lähettää yhden jäähyväiskirjeen omistajalleen. Joka luvussa esitellään uusi pian tyhjää potkaiseva koira ja hänen pian murheen murtama omistaja. Olenko ainut, jonka mielestä tämä on varsin masentava asetelma? Joka luvussa tietenkin on onnellinen loppu, kun omistaja saa lukea koiransa kiitollisen kirjeen, mutta sitä ennen lukijan kuuluu tutustua pariin ja surra koiran kuolemaa omistajan kanssa. Pokkarit olivat hyvin raskaslukuisia minulle, koska jokaisessa luvussa käydään läpi melkoista tunteiden vuoristorataa ja tuo vuoristorata noudattaa aina samaa kaavaa. Koira tavataan, koiran kanssa vietetään aikaa, koira kuolee, koira lähettää kirjeen.



Koirien maassa kuolleet koirat ovat jostain syystä kahdella jalalla kulkevia ja vaatteisiin pukeutuneita furryjä. En ymmärtänyt mikä merkitys tällä muodonmuutoksella oli ja sarjan koirien taivas ei vastannut ollenkaan mielikuvaani millainen koirien taivas voisi olla. Koirien maassa koirilla on kaikilla omat ammattinsa, kuten leipuri tai sairaanhoitaja. Mutta nämähän ovat ihmisten hommia? Miksi koirat muuttuvat kuollessaan yhtäkkiä näin ihmismäisiksi, eikö koirien taivaassa pikemminkin luulisi koirien voivan vain juosta pitkin niittyjä, metsästää riistaa ja kaivella kuoppia? Sen sijaan, että sarjan koirat saisivat kuollessaan olla viimein omia itsejään ilman omistajien nalkutusta heistä onkin tehty karvaisia ihmisiä ihmisten ammattivelvollisuuksilla. Tälläinen liiallinen ihmismäisyys näkyy myös välillä koirien ollessa elossa. Kipsu haluaa omistajansa lukevan hänelle juuri tiettyä kirjaa (Urho -koiran seikkailut) ja juoksee lopulta vahingossa auton alle nähdessään toisella tytöllä olevan saman kirjan. Leon jäi entiseen puutarhaansa kummittelemaan, koska halusi jatkaa puutarhan hoitamista. Koirat myös tuntuvat ymmärtävän liian paljon ihmisten puheesta.

Aloin tuntea voimistuvaa epämukavuutta sarjan aiheen kanssa jo ensimmäisen pokkarin aikana. Sarjan koko sisältö pyrkii vetämään samoista naruista tuottaakseen tunnevyöryjä lemmikkien omistajissa. Menetykseen vetoaminen yhä uudelleen on mielestäni varsin halpa ja mielikuvitukseton keino ja en ole ikinä muutenkaan pitänyt taivaskuvitelmista. Hyväksyn kuoleman sellaisena kuin se on, rauhallisena ja lopullisena. Jos elämä jatkuu kuoleman jälkeen jossain muodossa olettaisin sen olevan jotain paljon kiinnostavampaa kuin tämän mangan ylisokerinen visio. Menetyksen kokeneita ihmisiä kuuluu lohduttaa, mutta mielikuvituksesta keksityt taivaat eivät mielestäni ole se oikea ratkaisu.



Yksittäisenä tarinana yksi pokkarin luvuista olisi toiminut ihan hyvin, mutta nyt samaa kaavaa on toistettu useassa tarinassa kolmen pokkarin ajan. Välillä jokin hahmo esiintyy uudestaan pienessä roolissa toisessa tarinassa, mutta suureksi osaksi tarinat eivät liity toisiinsa ja sarja ei hyödynnä luomaansa maailmaa tätä kaavamaista reseptiä enempää. Koirien maa näyttää hyvin kiinnostavalta ja pokkarien lopussa on maasta karttoja ja ammattien kuvauksia. Näistä ei kuitenkaan nähdä kuin pieniä vilauksia itse mangassa.

Kuvitus on paikoitellen kaunista, mutta aivan liian söpöilevää makuuni ja chibejä esiintyy turhan tiuhaan. Etenkin kohdissa, joissa luetaan koirien kirjeitä teksti on aseteltu hyvin sekavasti sivuille, mutta muutoin sarja on melko selkeää luettavaa. Sarja on ihan mukavaa satunnaista luettavaa, mikäli ei ole herkästi liikuttuvaa tyyppiä. Herkkäitkuisten tuskin kannattaa kokeilla sarjaa, elleivät ole masokisteja. Koska tarinat eivät juurikaan liity toisiinsa niitä voi lukea missä järjestyksessä tahansa lukukokemuksen juuri kärsimättä, eli kaikkia osia ei ole pakko ostaa.

TÄHDET: ***


maanantai 24. marraskuuta 2014

Lad A Dog


NIMI: Lad A Dog
VUOSI: 1961
TARINA: Albert Payson Terhune
KUVITTAJA: ?

Tätä lehteä ilmestyi kaksi numeroa, ensimmäinen elokuvan julkaisun aikoihin ja toinen vuotta myöhemmin. Tarinat perustuvat Albert Payson Terhunen kirjoihin omista menestyneistä koiristaan. Tarinoita on epäilemättä väritetty paljonkin. En ole lukenut alkuperäisiä kirjoja, tai katsonut elokuvaa.

Ensimmäisessä lehdessä Lad on entinen menestynyt näyttelykoira ja omistajiensa silmäterä idyllisellä Sunnybank- farmilla. Naapurissa asuu rikas mies Hamilcar Glure, joka tulee ramman tyttärensä Angelan kanssa käymään visiitillä. Glure ei juuri koirista piittaa, mutta ahneena ihmisenä innostuu nähdessään Ladin voittamat pokaalit. Angela taas on hulluna Ladiin. Glure järjestää koiranäyttelyn, johon eläköitynyt Lad saadaan osallistumaan. Näyttelyä varten Glure on hankkinut itselleen komean collien ja peukaloinut näyttelyn sääntöjä saadakseen itselle etuaseman. Koirien pitääkin osallistua myös paimenkisaan ja ainoa paimennusta osaava koira on tietenkin Gluren koira. Paimennusnäyte annetaan ohjaamalla koira käsimerkeillä niityllä olevien kylttien luo. En sitten tiedä miten tämä kertoo koiran paimennuskyvystä oikeiden lampaiden kanssa, mutta Lad tietenkin voittaa kisan vaikkei ole koskaan ollut paimennukseen koulutettu. Myöhemmin superkoira Lad pelastaa Angelan käärmeeltä, omistajansa tulipalosta, sekä pysäyttää salametsästäjän.



Näyttelyssä kiinnitin huomiota kuinka Ladin omistaja pysähtyy ihailemaan Gluren uutta koiraa ja kehuu erityisesti koiran pitkää, kapeaa kuonoa. Hänen vaimonsa kuitenkin huomauttaa Ladilla olevan enemmän tilaa aivoille. Collie tänä päivänä näyttelyissä on mielestäni varsin kamalan näköinen pitkä lituskapää pikkuruisilla silmillä ja järjettömällä karvapuuhkalla, kaukana klassisesta Lassiesta. Sunnybankin kasvattamat oikean elämän koirat olivat vielä varsin kauniita ja vaatimattomia ilmestyksiä ilmeikkäillä silmillä.

Toisen lehden tarinassa Ladia syytetään varsan taposta. Matkalla oikeudenkäyntiin kuonokopalla varustettu Lad tippuu auton kyydistä omistajiensa huomaamatta. Maalaiselämään tottunut koira on hämmentynyt kaupungin vilskeen seassa, joutuu poliisin jahtaamaksi ja kulkukoiran runtelemaksi. Oikea varsan murhaaja on hevosvaras, joka Ladin avustuksella saadaan kiinni.


Tuon saksanpaimenkoiran alaleuka.........

Tarinat ovat hyvin lassiemaisia ja Ladin täydellisyys vähän ärsyttää, etenkin kun koiralle ei ole annettu sen suurempaa persoonallisuutta. Vanhanaikaisten koiratarinoiden ystävät saavat tästä kuitenkin varmasti paljon irti. Omaan makuuni Ladin seikkailut ovat vähän turhan ennalta-arvattavia ja helposti sekoitettavissa Lassie -tarinoihin.

Kuvitus on jälleen kerran halpaa, aikakaudelle tyypillistä melko persoonatonta ja raskaslukuista jälkeä. Etenkin koirien tikkuohuet alaleuat rodusta riippumatta pelottivat minua.

TÄHDET: **1/2


maanantai 17. marraskuuta 2014

Nikki, Wild Dog of The North


NIMI: Nikki, Wild Dog of The North
VUOSI: 1961
TARINA: Perustuu James Oliver Curwoodin kirjaan
KUVITTAJA: ?

Jälleen yksi elokuvaan perustuva lyhyt sarjakuva. Elokuva-Nikkiä en ole nähnyt, joten en voi kommentoida ovatko sarjakuvan tapahtumat jotenkin erilaisia. En myöskään ole lukenut alkuperäistä kirjaa.

Nikki on jo melko kookas malamuutin pentu, joka turkismetsästäjäomistajansa kanssa löytää orvon mustakarhun pennun. Omistaja Andre Dupas sitoo pennut yhteen, mutta joen tyrskyissä hänen kanoottinsa kaatuu, jolloin pennut ajalehtivat virran mukana kauas miehestä. Dupas lopettaa etsinnät pian, ajatellen etteivät pennut olisivat voineet selviytyä hengissä. Nikki ja karhunpentu Neewa ovat kuitenkin yhä elossa, mutta yhä toisiinsa sidottuja. Aluksi jatkuvasti tappelevat pennut oppivat lopulta elämään yhdessä ja pitämään toisistaan.



Köyden viimein katketessa eläimet jäävät toistensa luo, auttaen ja suojellen toisiaan. Talven tullessa Neewa ryhtyy talviunille ja hämmentynyt Nikki jää yksin. Koiralla on vaikeuksia saalistaa talvella ja se alkaa rosvota turkismetsästäjien ansoja. Tämä kostautuu Nikkille koiran jäädessä itse ansaan kiinni. Metsästäjä on jo ampumaisillaan ketunraudoissa riuhtovan Nikkin, kun huomaa nälkäisen suden tulevan paikalle ja alkavan taistella Nikkin kanssa. Nikki tappaa suden, vaikka on kahdesta jalastaan kiinni ketunraudoissa. Vaikuttunut metsästäjä tekeekin Nikkistä taistelukoiran.

Tarina on varsin valkohammasmainen, etenkin taistelukoirakäänteellään. Tarinan alkupuoli on varsin harmitonta kaverikomiikkaa karhun ja koiran välillä, mutta tarina muuttuu yllättävän synkäksi puolivälissä Nikkin jäädessä yksin. Realistiseksi tarinaa ei voi sanoa, Nikki on melkoinen superkoira ymmärtäessään kuinka ihmisten ansat toimivat ja voittaessaan suden itse pahasti haavoittuneena.



Kuvitus on aikakaudelle tyypillistä, melko persoonatonta jälkeä. Kuitenkin tässä sarjakuvassa on mukana melko paljon koomisia paneeleita, mitkä tekevät lukemisesta viihdyttävämpää. Väritys on onnistunutta, jos pidetään aikakausi yhä mielessä. Kaikki hahmot ja esineet ovat järkevän värisiä, monissa vanhemmissa sarjakuvissa kun on pienen budjetin takia voitu tehdä outoja värivalintoja.

Tarina ei tehnyt minuun suurempaa vaikutusta, sillä se tuntui lainaavan juonenkäänteitä muilta teoksilta. Nikki ja Neewa tapaavat vielä uudelleen lopussa, mutta kohtaaminen tuntuu kiirehdityltä ja olisin toivonut jälleennäkemisen olevan vähän tunteellisempi. Kenties elokuvaversio uppoaisi paremmin, sillä sarjakuvan lukee hetkessä eikä hahmoihin ehdi kunnolla kiintyä.

TÄHDET: **1/2


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Mush! Sled Dogs With Issues


NIMI: Mush! Sled Dogs With Issues
VUOSI; 2011
TARINA: Glenn Eichler
KUVITTAJA: Joe Infurnari

Tämä sarjakuva oli erittäin erikoinen tapaus hyvällä tavalla. Olin aluksi skeptinen kuvitustyylin takia,  mutta tarina imaisikin mukaansa ja luin koko kirjan läpi yhdellä istumalla. Lukiessa tykästyin erikoiseen kuvitukseen ja lopulta lähes ainoaksi miinukseksi jäi kirjan loputtua haluni lukea vielä lisää. Jos tuota edes voisi miinukseksi laskea.

Tarinalla ei ole selkeää päämäärää, vaan kirja seuraa rauhallisella temmolla vetokoirien ja niiden omistajien arkea. Sekä koirat, että heidän omistajansa ovat erikoisia tyyppejä. Valjakkoa vetämässä ovat lyhytpinnainen pentutehdas Venus, häneen täysillä ihastunut mutta armottoman yksinkertainen Buddy, sukujuurillaan rehvasteleva neuroottinen Winston, kunnianhimoton valjakon johtaja Dolly, johtokoiran paikkaa havitteleva Guy, sekä muita koiria pessimistisellä pohdiskelulla hämmentävä Fiddler. Omistajat eivät ole sen järkevämpiä. Äärimmäisen antisosiaalinen Pomo ei halua nähdä toisista ihmisistä vilaustakaan, sen sijaan Pomon Akka kaipaisi edes jotain pientä luksusta heidän erakkomaiseen elämään.



Sarjakuvassa reenvetokohtaukset ovat hyvin lyhyitä, mikä tuli yllätyksenä. Suureksi osaksi seurataan koiria niiden vapaa-ajalla, niiden höpistessä toisilleen ja seuratessa omistajien touhuja. Kirja rikkoo mukavasti stereotypiaa rekikoiratarinoista, ainakin kaikki muut mieleeni muistuvat rekikoiratarinat ovat kertoneet joko suureen kilpailuun osallistumisesta tai olleet Erämaan kutsu-/Valkohammas -tyylisiä. Tässä kirjassa vetokoirat eivät ole majesteettisia ja ylpeitä, vaan jokaisella on omat hölmöt piirteensä. Koirat eivät myöskään ole yhtenäinen tiimi, vaan vapaa-ajalla juonitellaan ja puhutaan toisista paskaa ahkerasti. Jo työelämää kokeneille tämä on tuttua, työkavereita ei itse saa päättää ja heidän kanssaan on vain pakko tulla toimeen vaikka persoonat eivät sopisikaan yhteen.

Kirjan ihmiset ovat myös kiinnostavia ja heidän selvästi rakoileva suhde on elämänmakuinen ja todentuntuinen. Jumalan selän taakse muuttanut kaksikko monesti muistuttaa eläimiä enemmän kuin koirat ja välillä on epäselvää kumpi onkaan se älykkäämpi osapuoli. Huumori kirjassa on kuivaa ja selkeästi aikuisille suunnattua (koirat puhuvat välillä varsin ronskisti lisääntymisestä). Varoitan, että kirjassa tosiaan puhutaan PALJON, joten kirja ei välttämättä iske jos pidät enemmän toiminnasta kuin dialogin seuraamisesta.



Kuvitustyyli on aluksi varsin karkean näköistä, mutta itse ainakin viehätyin siitä. Rento ja huvittava tyyli sopii hölmöön tarinaan, mutta on myös karkeaa ja vähän rumaakin, mikä sopii vakavempiin kohtauksiin. Välillä paneelit ovat vähän turhankin huolettoman näköisesti tehtyjä ja on hankalaa tajuta mitä koira on tekemässä. Suureksi osaksi kuitenkin sarjakuvaa on selkeätä lukea.

Suosittelen lämpimästi, kirja oli mielestäni äärimmäisen viihdyttävä lukukokemus. Hahmot ovat yllättävän moniulotteisia, vaikka heidät onkin rakennettu lähinnä parin luonteen piirteen varaan. Tosin aluksi minulla oli vaikeuksia erottaa koiria toisistaan, osittain piirrustustyylin ja osittain koirien lukumäärän vuoksi. Kiinnyin heihin nopeasti ja on harmittavaa, ettei heistä ole enempää tarinoita.

TÄHDET: *****


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Red Dog


NIMI: Rudyard Kipling's Red Dog
VUOSI: 1988
KUVITTAJA: P. Craig Russell
TARINA: Rudyard Kipling

Yksiosainen Red Dog perustuu yhteen Kiplingin Mowgli -tarinoista. Tarina viidakkoon hyökkäävästä dholelaumasta on suurelle yleisölle kenties vähiten tuttu, koska se ei esiintynyt Disneyn Viidakkokirjassa. Disneyn versio oli muutenkin paljon muunneltu, eikä omasta mielestäni parempaan suuntaan. Kyseistä elokuvaa en aio edes arvostella blogissa, koska siinä Mowglin susiperhe näkyy ruudulla ehkä vaivaiset 10 minuuttia alunperin tärkeästä roolistaan huolimatta. Lyhyt, noin 30-sivuinen Red Dog on kuitenkin alkuperäistekstille varsin uskollinen.

Mowgli on ehtinyt kasvaa jo teini-ikäiseksi vahvaksi ja kaikkien kunnioittamaksi miehen aluksi. Mowglin susivanhemmat ovat jo kuolleet ja susisisaret kasvaneet myös aikuisiksi, vanha Akela vetelee viimeisiään. Mowgli on itsenäinen ja karski jätkä, kaukana Disneyn viattomasta pojasta.




Mowglin metsään saapuu pahasti haavoittunut susi Won-tolla, joka kertoo menettäneensä perheensä dholelaumalle. Won-tolla varoittaa punaisten koirien olevan matkalla Mowglin alueen suuntaan ja jos susilauma ei lähde pakoon heidät kaikki tapetaan. Mowgli ei kuitenkaan suostu pakenemaan ja alkaa eläinystäviensä kanssa suunnitella kuinka kukistaa hyökkääjien jättimäinen lauma. Epätodennäköiseltä vaikuttanut voitto saavutetaan älykkäällä strategialla ja yhteistyöllä, joskin myös Mowglin lauma kärsii surullisia tappioita. Rakastan Viidakkokirjaa ja tämä sarjakuva on lyhyydestään huolimatta onnistunut vangitsemaan saman mystisen ja karun tunnelman. Tarinan suhteen miinuksena pidin äkillistä loppua, sarjakuva loppuu heti taistelun päättymiseen ilman kunnollista epilogia. Itse dholet eivät juuri dholeilta näytä, vaan näyttävät pikemminkin kirjaimellisesti punaisilta koirilta.

Kuvitus on hienon näköistä ja paneelien ja hahmojen asetelmat voivat olla kekseliäitä. Vanhasta iästä ja ilmeisesti pienestä budjetista huolimatta väritys on kaunista katseltavaa. Kaikki hahmot myös puhuvat vanhahtavasti, joskin en osaa sanoa ovatko repliikit otettu suoraan Viidakkokirjasta, koska en sitä ole lukenut englanniksi.

TÄHDET: ***1/2


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Nara piertelee, osa 1 - Kaksi koiroa


Olin aiemmin kysellyt kiinnostaisiko lukijoita nähdä jotain piirustustutoriaaleja tai muuta vastaavaa, eikä kellään tuntunut olevan mitään ajatusta vastaan. Olen pikkuhiljaa piirtänyt fanitarinaani varten tulevaa kuvitusta ja ottanut siitä säännöllisesti skanneja. Väritystyyli oli täysin improvisoitu ja kokeellinen, eikä tämä ole siis todellinen tutoriaali koska tyyli ei ole normaalisti käyttämäni. Toisaalta tuskin edes voisin tehdä tutoriaalia, koska metodini vaihtuvat kuvasta kuvaan. Joka tapauksessa, postaan värityskokeiluni tänne ja ehkä siitä joku saa jotain iloa irti.

Kaikki alkaa tietenkin luonnoksesta, jonka ääriviivoja olen tässä jo ehtinyt vähän piirtää puhtaaksi. Luonnostelin sinisellä puuvärillä, enkä kumittanut viivoja pois. Luonnos oli tarpeeksi haalea (tässä kuvassa värejä voimistettu koneella), että näkyy vain hieman värityksen alta ja tuo kuvaan vähän lisää eloa.

Alunperin tarkoitukseni oli värittää kuva cel shading -tyylillä. Eli samankaltainen väritys kuin animaatioissa usein on. Kaksi ihailemaani artistia Huskie666 ja Wielder kumpikin osaavat värittää tällä tyylillä ja ihan perinteisesti paperille, joten totta kai olen halunnut viime aikoina vähän apinoida heitä vaihtelevin tuloksin. Tyyli on aika vaikea tehdä käsin, koska värityksen pitää olla hyvin tasainen. Ääriviivojen värit vaihtelevat vähän mielipuolisesti koirien turkin merkkien mukaan (kummallakin on valkoiset jalat, mutta eri väreillä jalkojen ääriviivat?). Ääriviivoihin käytin Stabiloja.


No niin heti varsinaisen värityksen alkaessa heitin ajatuksen cel shadingista kaivoon ja aloin improvisoida. Huskystä pitäisi tulla mustavalkoinen ja aloitin sävyttää turkkia sinisellä Stabilolla. Hyvin karkeaa jälkeä, mutta kyllä se saadaan tasoittumaan (ja muuttumaan mustaksi!) jossain välissä.... kai.

Musta koira saa päälleen kerroksen mustaa puuväriä ja sävytän valkoisia osia sinisellä ja mustalla.

Nara saa myös kerroksen puuväriä, sisältäen hahmon omat värit ilman varjostuksia. Vaikka piirustusmetodeissani on paljon vaihtelevuutta, väritän kuitenkin aina kerroksittain eri materiaaleilla ja jatkan värikerrosten lisäämistä kunnes kuva alkaa näyttää siedettävältä. Mustassa koirassa on selkeästi enemmän kerroksia, mutta ei ole vielä valmis.

Naraan lisään varjostuksia liilalla ja sinisellä puuvärillä. Oikeasti en ymmärrä valaistuksesta ja varjoista yhtään mitään.

Väritys hahmojen osalta on aikalailla valmis. Kumpikin koira saa päälleen kerroksen Copic -tusseja, mikä tasoittaa puuvärityksen ja jolla vielä vahvistan väritystä. Naran turkkiin on käytetty hiekan ja pinkin värisiä Copicceja, huskyyn harmahtavan sinistä. Huskyn sininen Stabilo -väritys näkyy vielä jonkin verran turkissa ja efekti näyttää ihan kivalta omaan silmääni. Jatkan tätä vielä jonkun verran (ainakin taustan väritän jotenkin ja lisään Naraan tummempia sävyjä), mutta jees, siinä oli tämä värikokeilu tiivistettynä.

EDIT: Lopullinen versio lisätty alkuun.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Shirahime-Syo


NIMI: Shirahime-Syo
VUOSI: 2001
TARINA/KUVITTAJA: CLAMP

Shirahime-Syo on tunnettu myös nimellä Snow Goddess Tales, joskin ainakaan englanninkielisessä mangassa tätä nimeä ei ole käytetty. Kirja sisältää muinaiseen Japaniin sijoittuvia traagisia tarinoita rakkaudesta, joita kaikkia yhdistää talvi ja myyttinen lumiprinsessa. Lumiprinsessan sanotaan olevan surullinen ja kaunis jumalatar, jonka kyyneleistä muodostuu lumisade. Hahmo perustuu ainakin osittain japanilaiseen mytologiaan. Susia ja villikoiria esiintyy tärkeässä osassa ensimmäisessä tarinassa, sekä ohimennen epilogissa.

Ensimmäisessä tarinassa nuori Fubuki lähtee etsimään vuorilla asuvaa mustaa sutta, joka on tappanut hänen isänsä. Fubuki jää kuitenkin heti alakynteen taistelussa villikoiria vastaan ja musta susi pelastaa hänet. Susi vie tytön luolaansa, jossa se nuolee hänen haavojaan ja tuo hänelle ruokaa. Fubuki pian ymmärtää, ettei susi ole voinut olla hänen isänsä tappaja.




Kaikilla tarinoilla on katkeransuloinen loppu ja kauniit, mutta armottomat talviset maisemat sopivat täydellisesti kehystämään niitä. Tarinoissa on kiehtovan myyttinen tunnelma, mutta meno ei muutu liian fantastiseksi ja tarinat koskettavat varmasti kaikkia vaikkei fantasiagenrestä yleensä välittäisikään. En tunne Japanin mytologiaa kuin pintapuoleisesti, joten en osaa sanoa ovatko tarinat täysin omasta takaa keksittyjä vai pohjautuvatko kansantaruihin. Joka tapauksessa tarinat ovat kaikki liikuttavia ja kauniita.

Kuvitus on hienoa, kuten CLAMPilta voi odottaakin. Tyyli on tällä kertaa saanut vaikutteita vanhoista japanilaisista maalauksista ja on selkeästi vähemmän "taikatyttömäinen" kuin monissa muissa ryhmän teoksissa. Välillä mukana on vähän epäselvästi piirrettyjä kohtauksia, sekä koiraeläimillä hevosenjalkoja, mutta nämä eivät ainakaan omaa lukukokemustani pilanneet.

TÄHDET: ****