Weed (manga, hybridikarhusaaga)

 

NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2008 - 2009
TARINA & KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Heti ensimmäiseksi pahoittelen huonoja kuvia! Skannerini hajosi ja rahaa ei ihan heti irtoa uuden ostoon. Kuvien otto tabletilla osoittautui puhtaaksi kärsimykseksi.

Syyskuussa arvostelin hybridikarhusaagaa edeltäneen sotakoirasaagan. Sen innoittamana päätin lukea hybridikarhut uudelleen. Ensimmäisellä lukukerralla en saanut tästä saagasta paljoa irti, se oli mielestäni jo hyvin väsynyttä menoa ja kaikki hyvät ideat oli käytetty Weedin aikaisempiin seikkailuihin. Kenties toisella lukukerralla mielipiteeni muuttuisi. Hybridikarhusaaga sijoittuu pokkareihin 51 - 60 ja päättää Weed -sarjan.

Sotakoirien kukistamisen jälkeen Ouuta uhkaavat jää- ja ruskeakarhujen hybridit, joista viimeinen on jopa Akakabutoa suurempi. Karhuja jahtaavat Ouun soturien lisäksi metsästäjä Niimya koirineen, joihin kuuluu myös Weedin kadoksissa ollut veli Joe. Joe kantaa kaunaa isälleen Ginille, syistä joita Weed ei ymmärrä, mutta Ouun soturit ja metsästyskoirat ryhtyvät yhteistyöhön kaataakseen karhut. Ihan saagan alussa on myös lyhyt, irralliselta tuntuva seikkailu, jonka aikana Ouun soturit pelastavat koiria pentutehtailijalta. Vaikuttaisi, että tämä vähän turhalta tuntuva juonenpätkä on tehty jotta Takahashilla olisi aikaa suunnitella seuraavan saagan juonta.

Saagan suurin vetonaula on tietenkin Weedin veli, Joe. Sarjassa on moneen kertaan muistutettu, että lapsuudessaan Weedillä oli vielä kaksi sisarusta, joten on ihan loogista, että tämä viimeinen tultaisiin vielä tapaamaan. Kuitenkin juonenkäänne kadonneesta veljestä oli jo käytetty Yukimuran kanssa, joten tällä kertaa lukija tuskin yllättyy yhtään. Joe ei harmittavasti ole kovinkaan karismaattinen hahmo, eikä auta, että hän näyttää hyvin paljon Weediltä ja Giniltä. On hänessä toki joitain kiinnostavia puolia, kuten hänen kantamansa kauna isäänsä kohtaan, sekä kuinka ankara hän on omalle pennulleen. Kuitenkin hänestä ei saada luotua samalla tavalla magneettista hahmoa kuin aikaisemmasta Yukimurasta, jonka kuolema tapahtui mielestäni aivan liian varhain. Yukimura oli niin voimakastahtoinen ja usein Weedin vastakohta, joten hänestä olisi saatu vielä paljon kiinnostavaa draamaa aikaan. Sen sijaan Takahashi valitsi veljistä laimeamman Joen selviytymään sarjan loppuun - joskin hän heti Orion -sarjan alussa korjasi virheen kun ei ilmeisesti enää keksinyt tarvetta hahmolle.

Saagassa esiintyy myös joukko muita uusia koirahahmoja. Osa on Joen metsästystovereita, osa taas itsenäinen ryhmä, joka vannoo karhuille kostoa niiden tapettua heidän isäntänsä. Kaikki nämä koirat ovat harmittavasti hajutonta ja mautonta perussettiä, joiden kuolemat eivät kiinnosta lukijaa. Koiria haavoittuu ja viedään ihmisten hoidettaviksi jo koomiseen tahtiin. Joen isäntä ottaa vastaan kaikenkarvaiset kulkukoirat parannettaviksi ja välillä hänen omat koirat ovat karussa ja välillä taas kotona ja välillä taas on joku random kulkukoira nurkissa. Minua on kauan häirinnyt se kuinka Gingassa käytetään ihmisiä haavojen parannukseen aivan liian usein ja tässä saagassa se tuntui erityisen korostuneelta.

Viholliset ovat myös valitettavan persoonattomia. Niille ei ole edes vaivauduttu keksimään nimiä. Viimeisin ja suurin karhu on varmaankin se muistettavin, mutta sen pelottavuus laskee hyvin nopeasti saman taistelun jatkuessa ikuisuuksiin. Tätä viimeistä karhua ei tunnu millään saavan hengiltä ja se kuperkeikkailee rinteitä alas hyvin hölmösti, menettäen jälleen pelottavuuspisteitä. Tämä viimeinen hybridi on myös karhuista oudoimman näköinen ja suoraan sanottuna välillä huonosti piirretty. Kauhua on yritetty luoda halvasti tekemällä karhusta vielä Akakabutoa suurempi, mutta samalla on unohdettu, että Akakabuto oli järkyttävän pelottava jo normaalin kokoisena - lopputaistelun kasvuspurtti oli vain yllätysbonus. Enemmän pelkoa luovat taitavasti luotu tunnelma, hienot ja pelottavat piirrokset, ja ymmärrys pahiksen luonteesta. Nämä asiat enemmän tai vähemmän puuttuvat näiltä hybrideiltä.

Oman ulinansa ansaitsee Weedin erikoisisku, joka jälleen kerran epäonnistuu, tällä kertaa tiellä olleiden oksien takia. En ymmärrä miksi battougaa pitää edes käyttää niin usein, kun sen onnistumisprosentti näyttää olevan lähellä nollaa ja käytön jälkeen Weed on aina liian hengästynyt liikkumaan, jolloin hänen alaiset joutuvat pelastamaan hänet. Aina tuntuu löytyvän jokin tekosyy miksi battouga ei onnistu. Olisi rehellisempää, jos kertoja vaan sanoisi Weedin olevan heikompi kuin isänsä. Gin kuitenkin iski battougallaan Akakabuton pään irti. Satoi silloinkin lunta ja Gin oli jo taistellut pitkään. Silti lukijan pitäisi uskoa, että Weed on voimissaan isänsä veroinen?

Narttujen puolella saaga saa plussaa ja miinusta. Sotakoira Lydia on yhä menossa mukana ja useaan otteeseen todistaa olevansa kunnon taistelija. Oli hienoa nähdä hänet taistelemassa Jeromen kanssa karhua vastaan. Harmittavasti kuitenkin häntä kehotetaan pysymään taisteluista poissa, jotta heikot urokset eivät nolostuisi. Huoh. Weedin puoliso Koyuki tekee myös hahmon tähän asti noloimman tempauksen yrittäessään tehdä itsemurhaiskun karhua kohti, koska kokee itsensä niin hyödyttömäksi ettei hänestä pelkkänä narttuna ole suojelemaan edes pentuja. Onko tekijä koskaan nähnyt kuinka raivokkaasti nimenomaan nartut suojelevat pentujaan, tai kuinka raivokkaita kahden nartun tappelut voivat olla? Ihan käsittämätöntä kuinka alhainen itsetunto sarjan nartuilla on ja "sankarimme" ruokkivat jatkuvasti tälläistä ajatusmaailmaa käskien narttuja pois tieltä ja höpisemällä kuinka hölmöjä akat ovat. Valitettavasti Lydian tappelukykyjä lukuunottamatta taas mennään pahasti metsään narttujen kohtelun kanssa.

On saagassa toki hyvääkin. GB:n kuolema oli oikeasti surullinen ja todella tervetullutta vaihtelua, että hän pelkäsi kuollessaan ja kaipasi ottopoikansa läheisyyttä. GB on sarjan aikana karaistunut paljon, mutta onneksi hänestä ei ehtinyt tulla täysin joukkoon sulautuvaa rivisotilasta, vaan hänen vanhaa persoonaansa oli vielä selkeästi jäljellä. Olisin tosin toivonut, että sarjan aikana oltaisiin näytetty enemmän Weedin ja GB:n lapsi-ottoisähetkiä, sillä sarjan ihan alkua lukuunottamatta tämä teema on jäänyt paljolti unohduksiin, etenkin sen jälkeen, kun Gin astui taas kuvioihin. Jos Weedin ja GB:n läheisyyttä olisi korostettu vuosien varrella vähän enemmän olisi myös tämä kuolema ollut vielä tehokkaampi.

Joen ja Ginin tapaaminen oli myös koskettava, samoin Ginin visiitti Daisuken kotona monen vuoden jälkeen. Olen jo kauan toivonut, että vanhuuden höppänä Gin menisi viimein Daisuken kotikoiraksi ja saisi kuolla kauniilla tavalla omistajansa ja ensimmäisen ystävänsä luona. Tämä vaan ei tunnu koskaan tapahtuvan, koska Ginga vaan jatkuu ja jatkuu. Jostain syystä Ginin on pakko olla mukana villikoirien touhuissa vaikka hän ei enää tee juuri mitään, ja vaikka villikoiria johtavat Weed ja myöhemmin Orion. Ginin eläköitymistä lupailtiin jo saagan alussa hänen miettiessä Daisukea ja sanoen, että vanhusten on aika viettää hiljaiseloa. Silti ikivanha koira on taas riehumassa seuraavissa sarjoissa, eikä eläke ole vieläkään näkyvissä. Tämä hahmo todellakin ansaitsisi kauniin, rauhallisen kuoleman rakkaimman henkilönsä luona, mutta saa nähdä tuleeko se koskaan tapahtumaan.

Piirrosjälki on välillä yllättävän hyvää, mutta tyylistä on tullut hyvin pelkistettyä. Rocket on suorastaan kamalan näköinen. Kauaksi on tultu alkuajan silkkiturkkisesta ja ylväästä koirasta. Nyt hahmo näyttää hevosen ja kalan risteymältä. Joissain paneeleissa koiran silmät näyttävät jopa pullistuvan ulos putken muotoisesta päästä. Samoin esimerkiksi Jouji ja Kyoushirou ovat rumentuneet rankasti alkuajoista, mikä etenkin Joujin kohdalla on hämmentävää, koska muistelisin, että hänen oli tarkoitus olla erityisen komea ja karismaattinen hahmo. Toisaalta muut koirat ovat kutsuneet myös Rocketia komeaksi. Ehkä Ouun soturien kannattaa kysyä ihmisiltä silmälaseja seuraavalla lääkärireissulla.

Huh, tulipa paljon haukuttua rakasta sarjaa. Älkää käsittäkö väärin, en minä tätä saagaa inhoa, ihan mukavaa tätä oli lukea. Mutta on tämä selkeästi vaisumpaa ja väkisinväännetyn oloista menoa aiempaan verrattuna. Uusia ideoita kaivattiin kipeästi. Tarina ei missään välissä pääse edes hetkeksi hyppäämään keskinkertaisuuden yli. Mielestäni tämä on koko Weed -sarjan huonointa antia, mutta todennäköisesti ei koko Ginga -sarjan huonointa.

TÄHDET: ***

Weed (manga, sotakoirasaaga)

 
NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2006 - 2008
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Oho, arvostelin Weedin ensimmäisen saagan vuonna 2014, tarkoituksena silloin oli käydä kaikki saagat läpi ajan kanssa. Tämä ei näköjään toteutunut. Todennäköisesti pokkarien uusintalukeminen tyssäsi silloin Hougen -saagaan, koska olen aina pitänyt sitä tylsänä ja liian pitkänä. Aloin nyt kuitenkin jostain syystä lukemaan Venäjän sotakoirista kertovaa saagaa uusiksi ja miksipä en kirjoittaisi siitä myös arvostelun, vaikka välistä jäävät Hougen- ja Yukimura -saagat. Ehkä palaan niidenkin pariin joskus, tai sitten en. Sotakoirat esiintyivät pokkareissa 37 - 51.

Saaga alkaa kun angstinen Jerome etsii jälleen paikkaa jossa kuolla. Hän kulkee laivalla Hokkaidolle, jossa tapaa vanhan Hakuroun lauman. Tuntematon vihollislauma on tappanut Hakuroun alaisia ja kulkiessaan Hokkaidolla Jerome löytää koirien ruumiita, sekä mysteerisen Lydia -nartun, joka houkuttelee Jeromen ansaan. Viholliset paljastuvat Venäjältä tulleiksi sotakoiriksi, joita ihmiset ovat pahoinpidelleet. Sotakoirat olivat uineet meren yli valloittaakseen Japanin, koska Venäjän kylmässä ja armottomassa luonnossa oli hyvin vaikeaa selvitä. Jerome jää sotakoirien panttivangiksi ja Hakuroun laumalaisia teurastetaan mielettömästi, mutta onneksi yksi Hakuroun pojista pääsee karkuun Ouun hakemaan apujoukkoja. Avunpyyntöön vastaa tietenkin Gin, mutta ylipäällikkö Weed vaikuttaa olevan kiinnostuneempi kirmaamaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Hokkaidolle lähteekin aluksi vain Gin vanhoine sotureineen ja pian he ovat sotakoirien armoilla.

Tämä saaga oli toisellakin lukukerralla kiinnostava ja yksi vahvimmista tarinaosuuksista pitkässä Weed- sarjassa ja Hopeanuolen jälkeisessä Gingassa ylipäätään. Sotakoirat ovat vihollisina todella kiinnostavia, sillä koulutuksensa ansiosta he käyttävät mielenkiintoisia strategioita ja ympäristön muotoja käytetään hyväksi useaan kertaan. He ovat vahvoja, nopeita, sitkeitä ja täysin omistautuneita tehtävälleen. Yhdestäkin rivisotilaasta on paljon vastusta Ouun konkareille. Tässähän joutui oikeasti jännittämään millä ihmeellä nämä voidaan voittaa!

Saagan tärkein hetki lienee vanhojen Ouun soturien ahdistaminen ahtaaseen solaan ansaan. Tämä muistutti paljon Hopeanuolen aikaisesta Mutsun kenraalien ansasta, mutta tällä kertaa kokemus on huomattavasti pidempi ja ahdistavampi. Lukijalle rakkaat soturit joutuvat viettämään päiväkausia solassa ilman vettä, ruokaa ja suojaa auringolta. Meno menee niin epätoivoiseksi, että osa koirista juo omaa pissaansa. Soturit voivat vain odottaa, että Ouun jäänyt Weed tulisi heidän avukseen.

Ouussa Weed on kuitenkin löytänyt elämänsä rakkauden - täysin avuttoman lemmikkikoira Koyukin. Weed on liian kiireinen lirkutellessaan ja hyysätessään tytynsä kanssa, eikä häntä vaikuta kiinnostavan laumalaistensa kohtalo Hokkaidolla yhtään. Turhahan sinne on lähteä, kun isipappa meni jo. Tämän saagan aikana Weed on järkyttävän ajattelematon ja itsekäs, hänen alaisensa suorastaan rukoilevat häntä tuloksetta auttamaan Hokkaidon joukkoja, mihin onneksi edes muutama hänen alaisestaan reagoi asiaankuuluvalla ärtymyksellä. Harmittavasti tämä ärtymys ja luottamuksen rikkoutuminen kuitenkin silotellaan pois heti kun Weed viimein hilaa perseensä Hokkaidolle. Vaikka Weedin viivyttelyn takia usea soturi kuoli ja moni kärsi käsittämättömiä kauheuksia on kaikki yhtäkkiä anteeksiannettu kun hän viimein saapuu apuun. Olen aina pitänyt Weediä kauheana johtajana ja tämä on hänen ylipäällikön uransa pohjanoteeraus. Sinänsä Weedin välinpitämättömyys on todella kiinnostavaa juonellisesti ja hienoa, että päähenkilölläkin voi olla vakavia virheitä, mutta harmittaa hirmuisesti ettei Weedin johtajuutta kyseenalaisteta enää sodan loputtua. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Weed teki järjettömiä päätöksiä, mutta joka kerralla juoni on kirjoitettu niin, että kaikki kuitenkin järjestyy Weedin hyväksi eikä hän menetä alaistensa kunnioitusta.

Saagassa esitellään kourallinen uusia hahmoja. Hakuroun pojat ovat Suzakua lukuunottamatta paperinohutta tykinruokaa, mutta Suzaku yllättää positiivisesti. Suzaku on veljeskatraasta ainoa, joka selviää hengissä verilöylystä ja aluksi hän täysin ymmärrettävästi vannoo sotakoirille kostoa. Kuitenkin ajan myötä hän pystyy nielemään kiukkunsa ja antamaan anteeksi edes muutamalle sotakoiralle. Tämä muutos tapahtuu hiljalleen ja tuntuu luontevalta. Pääpahiksena toimiva Victor oli minulle pieni pettymys. Vaikka Victor on kiero, julma ja todella älykäs, on hän kuitenkin vähän mitäänsanomaton verrattuna esimerkiksi aikaisempiin pahiksiin Akakabutoon, Hougeniin, Kurojakiin ja niin edelleen. Pelkästään ulkonäön perusteella hän ei juurikaan erotu alaisistaan. Selkeästi uhkaavampi ilmestys on kuonoton Aram, joka on myös paljon monimutkaisempi ja kiinnostavampi hahmo kuin yksiulotteinen Victor.

Saagassa ensiesiintymisensä tekevät myös sisarukset Maxim ja Lydia, joista Lydia on se kiinnostavampi osapuoli. Lydia on Gingassa lähes mahdottomalta tuntuva hahmo - narttu, joka osaa tapella ja on tasaväkinen urosten kanssa! Tai ei oikeastaan tasaväkinen, vaan yhtenä sotakoirien luutnanteista Lydia on jopa korkeampiarvoisempi kuin moni laumansa uros. Lydiasta löytyy voimaa, karskiutta ja oveluutta, mutta näiden lisäksi myös armoa, jonka ansiosta hän lopulta liittyy Ouun puolelle. Valitettavasti puolenvaihdon jälkeen aletaan mennä metsään, sillä Ouun sotilaat puhuttelevat Lydiaa jatkuvasti narttuna ja hänen kykyjään vähätellään. Akame jopa iskee Lydian tajuttomaksi, jotta narttu ei olisi tiellä. Miten Lydia voisi olla vain tiellä, jos hän on kyvykkäitä sotilaita täynnä olevan armeijan luutnantti!? Saagan aikana Jeromen ja Lydian välille alkaa kasvaa ihastumisen siemen, joskin heidän suhteensa on minusta melko kipinätön. Aidomman tuntuista tunteiden kuohua on onnistuttu luomaan Weedin ja Koyukin välille. Jerome onkin Ouun sotureista läheisin Lydian kanssa, mutta silti myös Jeromelta kuullaan ihmeellisen sovinistisia kommentteja ohimennen. Esimerkiksi kun Maxim lähtee taistoon ilman siskoaan Lydia on tietenkin hädissään veljensä puolesta, mutta Jerome sanoo ettei ymmärrä "narttujen tunteita". Ihanko oikeasti Jerome olet niin pökkelö, ettet voi samaistua siihen, että sisko pelkää veljensä hengen puolesta? Onko tämä jokin todella narttumainen piirre huolehtia sukulaisistaan? Saagan loppupuolella osa sotakoirista palaa Venäjälle ja Lydiaa kehotetaan jäämään Japaniin, koska narttu ei välttämättä selviäisi meren yli uimisesta... vaikka Lydia ON JO UINUT MEREN YLI! Sarja tarvitsee todella kipeästi lisää kyvykkäitä narttuhahmoja, jotka eivät olisi koko ajan urosten pelastettavina ja kaitsettavina. Lydia oli aluksi tälläinen voimakas narttu, mutta Ouun soturit hyysäävät häntäkin, eikä Lydia ole oikein päässyt kyvyillään parrasvaloihin Ouun laumaan liityttyään. Todella harmi!

Lydian tapauksen lisäksi saagassa esiintyy muitakin Takahashin tarinankerronnalle tyypillisiä ongelmia. Kaikissa Ginga -tarinoissa ongelmana on ollut hahmojen liiallinen määrä, jonka vuoksi moni hahmo jää ilman kunnollista hahmonkehitystä. Sen sijaan, että Takahashi käyttäisi hyväkseen vanhoja hahmoja ja syventäisi niiden luonteita, on hänellä todella huono tapa luoda täysin uusia hahmoja uusia juonenkäänteitä varten. Nämä uudet hahmot sitten joko kuolevat nopeasti, katoavat tyhjyyteen, tai jäävät taustalle ihmettelemään kun heidän tehtävä tarinassa on täytetty.

Yhtenä esimerkkinä hahmojen huonosta käytöstä on Mossin kuolema. Moss on jo Hopeanuolesta tuttu veteraani ja legendaarinen soturi, joten hän todellakin on ansainnut näyttävän kuoleman. Ja näyttävä kuolema onkin, mutta enemmänkin raadollista tunnetta tästä olisi saatu irti. Lukijat tietävät, että Moss rakastaa pentuja ja on läheinen etenkin oman poikansa Jaguarin kanssa, sekä myös Tesshinin kanssa, jonka kasvatukseen Moss osallistui. Kumpikin hahmo on Mossin kanssa solassa Mossin viimeisen taistelun aikana. Kuitenkin Moss laitetaan suojelemaan nuorta Taabou -koiraa, joka on hajuton mauton taustahahmo, sen sijaan, että Moss kuolisi urhoollisesti oman lapsensa tai ottolapsensa vuoksi. Mielestäni on suorastaan käsittämätöntä miksei tästä kuolemasta revitty kaikkia itkupisteitä irti kun se olisi ollut niin helppoa. Kumpikin Mossin rakkaista koirista oli solassa hänen kanssaan ja silti hänet laitetaan kuolemaan täysin mitättömän hahmon takia, joka ei taida edes näkyä sarjassa enää Mossin urotyön jälkeen! Etenkin Jaguar on aina jäänyt vähälle huomiolle vaikka on Mossin poika, joten tässä olisi ollut hyvä sauma antaa hänelle lisää ruutuaikaa.

Vaikka Weedin ja Koyukin kuherruskausi osuu aivan väärälle hetkelle on minun myönnettävä, että heidän romanssi on oikeasti suloista ja saa kiitettävän paljon ruutuaikaa, jotta lukija oikeasti voi uskoa parin välille syntyvän tunteita. Tälläisiä tunne-elämän juttuja kaivattaisiin sarjaan lisää pelkän taistelun lisäksi ja onneksi tässä saagassa myös tunnepuolta päästiin kaivelemaan tämän pariskunnan, sekä myös Suzakun tunnekuohujen muodossa.

Saaga etenee hyvällä temmolla, joskin yhden pokkarin kohdalla (en enää muista mikä numero) tuntui, että koko pokkari oli saman toistamista. Taistelut ovat tässä saagassa jännittäviä ja arvaamattoman tuntuisia, Ouu on selkeästi alakynnessä ja vanhoja veteraaneja höykytetään kunnolla. Älynsä ja voimansa takia sotakoirat ovat todella virkistäviä vastustajia, sillä muissa saagoissa rivisotilaat ovat yleensä olleet suurilukuisia, mutta taidottomia. Sotakoirilla on pitkän aikaa yliote ja Ouun soturit joutuvat kärsimään hirveätä kohtelua etenkin solassa, jota Kyoushirou oikeutetusti kutsuu Helvetiksi. Solan tapahtumat ovat todella ahdistavia ja tämä hyvin pitkä selviytymistaistelu on jäänyt mieleeni yhtenä koko Ginga -sarjan parhaista taisteluista.

Saagan kuvitus on vielä ihan ookoota, joskin Takahashin tyyli on jo tähän mennessä pelkistynyt paljon. Eniten tyylin muutos näkyy Kyoushiroussa ja Rocketissa, hahmoparkoja ei meinaa tunnistaa kun heitä vertaa ensiesiintymisiinsä. Kyoushiroulla on kamalat toljottavat ötökänsilmät ja Rocket näyttää jo lähinnä hevoselta. Tyylin pelkistyminen näkyy myös muissa hahmoissa, joskin he eivät ole kärsineet yhtä paljon kuin edellämainitut. Hahmojen ilmeikkyys on kadonnut ja pallopäisillä koirilla on lähinnä sama perusilme olivat he sitten surullisia, iloisia, mietteliäitä taikka vihaisia. Toki erilaisia ilmeitä löytyy yhä, mutta hyvin usein hahmojen naamoista ei pysty tulkita heidän tunnetilaansa ilman puhekuplia ja tietämättä mitä tarinassa on meneillään.

Lukuisista risuista huolimatta pidän tästä saagasta paljon, se tuntui yhtä viivyttelevää pokkaria lukuunottamatta tiiviiltä paketilta ja jaksoi viihdyttää ja yllättää tasaisesti koko pituudensa verran. Kun mietin mitä materiaalia Takahashi on tehnyt sarjaan tämän jälkeen on pakko sanoa, että sotakoirasaaga on ehkä viimeinen "oikeasti hyvä" Ginga -tarina. Tämän jälkeen ollaan tasaisesti menty alamäkeen niin tarinallisesti kuin kuvituksellisesti, mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.

TÄHDET: ****

Isistä parhain, Saheiji

Tämä juttu julkaistiin alunperin Tähdenlento-lehdessä nro 11.

Ginga -saagassa isän asemaa korostetaan paljon, mutta oikeasti hyvät isähahmot ovat harvassa. Moni isä suhtautuu pentuihinsa kuin kehen tahansa muuhun lauman soturiin ja ei yhtään epäröi lähettää pentujaan sotimaan. Mukana on myös täysin epäonnistuneitä isiä. Kamakiri pahoinpiteli puolisoaan pentujensa nähden ja lopulta emo ja pennut lähtivät pakoon. Myös Terun isä oli pentuaan kohtaan julma ja väkivaltainen.

Gingan karhukoirasuvun urokset ovat kaikki ylistettyjä johtajia ja taistelijoita, mutta isän roolissa on kaikilla parantamisen varaa. Suurin osa, ehkä Weediä lukuun ottamatta, jää pennuilleen etäiseksi ja mysteeriseksi hahmoksi. Varsinaisen kasvatuksen suorittavat suvun ulkopuoliset henkilöt.

Monesti isä ja pennut ovat aluksi erossa toisistaan, esimerkiksi Riki ei muistiinmenetyksensä takia aluksi tunnistanut poikaansa (tästä häntä ei tosin voi syyttää), ja Weedin tapauksessa Gin oli kauan Hougenin vankina. Mutta jälleennäkemisen jälkeenkään välit eivät välttämättä paljoa lämpene. Ginillä ja Weedillä vaikuttaa olevan nyt hyvä luottamus keskenään, mutta läheisiä he eivät näytä vieläkään olevan, vaan heidän suhde perustuu enemmän toistensa kunnioittamiseen.

Hyvän isän kuvaa Ginistä ei antanut Weed -pokkari 30, jossa Weed pohti olisiko hänen veljiään vielä elossa, johon Gin totesi vain tämän olevan mahdollista, mutta ei vaikuttanut kovinkaan kiinnostuneelta tai lähtenyt etsintäretkelle mukaan. Tällä Weedin veljien etsintäretkellä löytyi kuitenkin viimein oikeasti esimerkillinen isähahmo, Saheiji.

Ginin puoliso, entinen kotikoira Sakura synnytti kolme pentua yksin Pohjois-Alpeilla. Gin oli tuohon aikaan kulkemassa ympäri Japania suorittaen ylipäällikön tehtäviään, ja pariskunnan onnesta kateellinen Lucy oli huijannut Sakuran taivaltamaan viimeisillään raskaana Pohjois-Alpeille. Sakura ei osannut metsästää ja hänen kuntonsa heikkeni. Alpeilla pientä laumaa johtanut villikoira Saheiji löysi Sakuran sattumalta. Sakura antoi vahvimmat pentunsa Saheijin hoiviin, mutta piti itsellään heikoimman pennun, Weedin. Saheiji kasvatti kaksi muuta pentua omina poikinaan ja risti ne Joeksi ja Yukimuraksi.

Saheiji oli lempeä ja oikeudenmukainen johtaja, mutta hänen reviirillään asui japaninmakakeja, jotka seurasivat uutta verenhimoista kenraaliansa. Makakien kenraali himoitsi etenkin koiranpentujen verta. Eräänä kohtalokkaana päivänä makakit hyökkäsivät koirien kimppuun ja Joe kaapattiin. Makakien lyödessä koiria kepeillä Saheiji suojeli Yukimuraa omalla kehollaan. Hyökkäyksessä Saheijin selkä murtui ja hänen takajalkansa halvaantuivat. Tästä lähtien Saheiji pystyi vain ryömimään eteenpäin ja lauman johtajuus siirtyi Yukimuralle, josta kasvoi vahva, mutta katkera uros.

Weedin löytäessä Yukimuran koirien ja makakien välillä oli jo meneillään täysi sota. Veljesten erimielisyyksistä huolimatta Saheiji käski ottopoikaansa auttamaan veljeään, sekä myönsi viimein Yukimuralle ettei ole hänen biologinen isä, joskin Yukimura ei halunnut kuulla tätä.

Makakien kenraalin kuollessa myös Yukimura oli haavoittunut kuolettavasti. Yukimuran oikea isä, Gin, saapui viimein myös paikalle ja kyynelsilmäinen Saheiji pyysi häntä menemään hyvästelemään kuoleva poikansa. Gin kuitenkin tiesi ettei hän ollut Yukimuralle isähahmo ja raahasi Saheijin hänen luokseen.

"Sinä olet se isä, jota Yukimura tarvitsee. Isän rakkaus merkitsee sille sinun rakkauttasi. Sinä olet ainoa uros, jonka kehuja Yukimura kaipaa." -Gin

Weedin valmistautuessa kantamaan Yukimuran ruumiin Ouun maille haudattavaksi Gin pysäytti poikansa. Yukimuran viimeinen leposija kuuluisi olla Saheijin luona.

Vaikka Saheiji ei ollutkaan Yukimuran ja Joen biologinen isä, hän kohteli pentuja kuin ominaan ja lukemattomia kertoja vaaransi henkensä heidän vuoksi. Kun Yukimuran katkeruus makakeja kohtaan alkoi kasvattaa häntä kieroon ei Saheiji koskaan lakannut rakastamasta ja tukemasta häntä. Vielä rampanakin hän pyrki olemaan parhain mahdollinen isä pennulleen.

Saheiji kuuluu omiin lempihahmoihini ja hänen suhteensa ottopoikaansa muodosti makakisaagan ytimen. Saheijin tuska Yukimuran kuollessa on yksi harvoista kohdista uudemmasta, Akakabuto -saagan jälkeisessä Gingasta, joka saa minut kyynelehtimään. Sarja kaipaa kipeästi muutakin kuin vain taistelua taistelun perään ja Saheiji toi ainakin hetkellisesti aidon tuntuista tunnepuolta mukaan. Olinkin hyvin ilahtunut, kun Saheiji esiintyy uudestaan upouudessa Ginga Densetsu Noah -sarjassa! Jää nähtäväksi millainen rooli hänellä Noahissa on. 

Nara piertelee, osa 22: Weed ja Sakura

Luonnos ja valmis kuva.

 Ja taas jotain Ginga -piirtelyä. Olin joskus vuonna 2013 tai 2014 tienoilla aloittanut kuvan Sakurasta ja Weedistä, joka aina välillä kummitteli mielessäni ja päätin viimein piirtää sen loppuun. Olen muutenkin tarvinnut jotain myytävää kuvitusta tuleviin coneihin ja uskoisin tämän olevan ihan perushyvä aihe.

Vasemmalla siis wanha versio, jonka halusin tuolloin piirtää sarjakuvamaisella tyylillä. Anatomia on aika kauheaa, mutta tykkäsin kuitenkin kuvan ideasta. Ostin viimein kunnollisen valopöydän, joka näkyykin toiminnassa oikeanpuolisessa kuvassa. On kyllä helpottanut piirtoprosessia aivan hemmetisti kun ei enää tarvitse yrittää puhtaaksipiirtää luonnoksia läppärin huonolla valolla. Vuosia sitten käytin lasipöytää, jonka alle laitoin pöytälampun. Tämä toimi ihan ookoosti, mutta valoitus oli epätasaista ja lasi kuumentui pitkästä käytöstä.

Yllä jotain prosessikuvia. Tätä väritystyyliä olen näyttänyt aikaisemminkin, joten en keksi siitä sen ihmeempää sanottavaa. Viivat ja ensimmäinen sävytyskerros on tehty puuväreillä ja päälle on lisätty vesivärikerros.

Valmis kuva, jee. Vesivärikerroksen jälkeen olen vielä lisännyt vähän puuväriä sinne tänne ja käyttänyt valkoista geelikynää. Teetin tästä muutamia A4 kokoisia printtejä ja olin hyvin tyytyväinen niiden laatuun. Tulen myymään niitä ja muuta kamaa parissa conissa vuoden loppupuolella, mikäli vaan pääsen kyseisille taidekujille.

Weed - Taisteluiden aika

NIMI: Weed - Taisteluiden Aika (Ginga Densetsu Weed Meishoubu Retsuden)
VUOSI: 2003
TARINA/KUVITTAJA: Yoshihiro Takahashi

Taisteluiden aika on samanlainen tietokirja Weedistä kuin Meteor Gin oli Hopeanuolesta. Meteor Gin kattoi koko Hopeanuoli -mangan, mutta Taisteluiden aika käsittelee vain Weedin ensimmäisiä pokkareita, joissa pahiksena on Kaibutsu. Olin itse kovasti inissyt, että tämä kirja julkaistaisiin, kun kerta Meteor Ginkin saatiin. Siksi tuntuukin vähän pahalta lytätä kirja nyt. Mielestäni Taisteluiden aika on järjettömän turha kirja.

Kirja sisältää taisteluiden analyysejä, hahmoesittelyitä, pieniä tietoiskuja ja testin. Eniten tilaa vie taisteluiden pikkutarkka syynäys, mikä menee pian puuduttavan puolelle. Kirja käsittelee vain pienen pientä aikakautta Weed -sarjasta, jonka aikana ei ehditty tutustua kovinkaan moneen hahmoon ja taistelu pääpahista vastaan oli yksi pitkä taistelu, joka on tässä kirjassa jaettu moneen osaan. Muut taisteluanalyysit voivat olla niinkin turhia kuin Weed vastaan haaskalinnut, tai taistelut, jotka lasken vain pieniksi kärhämiksi joissa jaetaan vain pari iskua. Koska käsiteltävää materiaalia on yksinkertaisesti niin vähän kirja sortuu vähän väliä toistamaan itseään. Samoja paneeleita käytetään myös useasti.

Uskotaan, uskotaan!

Jokaiseen taisteluun on myös kirjoitettu pieni palsta koirien lain näkökulmasta. Tämän on ilmeisesti tarkoitus olla huumoria, mutta tekstit on kirjoitettu niin vakavalla naamalla ja muutenkin pyörittelin silmiäni, koska sarjassa ei muuten mainita mitään koirien lakeja, saati, että niitä noudatettaisiin.

Hahmoesittelyt eivät tarjoa mitään uutta ja niissä ei edes ole tekstiä juuri ollenkaan. 90% hahmoesittelystä on vain sekalaisia paneeleita kyseisestä hahmosta. Eihän tuo tietenkään ole mikään ihme, kun kirjan teon aikana hahmoihin ei oltu ehditty tutustua juuri yhtään. Tosin ei Takahashi ole tehnyt senkään jälkeen hahmoista paljoa tämän syvällisempiä, Hook esimerkiksi on täysin unohtunut jonnekin matkan varrella. Joidenkin hahmojen rodut varmistuivat viimein ja ihmettelen kyllä Takahashin rotuvalintoja. Blueko osaksi beauceron? Hahmohan näyttää lähinnä huskyltä, enkä Robertissakaan juuri kettukoiraa näe ensimmäisenä. Suurena pitbullterrierien ystävänä vain pudistelen päätäni sille, että tankkimainen ja löysänahkainen Demon olisi pitbull.

Sivumäärä on kiitettävä ja kirja itsessään on laadukas. Tuntuu kuitenkin, että kirjan tarjonta on selkeästi suppeampi Meteor Giniin verrattuna vaikka sivuja taitaa olla enemmän. Kyllähän fanit tämän hyllynkoristeeksi ostavat, mutta itse en saanut mitään irti tästä lukukokemuksesta. Jätin paljon lukemattakin kun ei kiinnostus riittänyt.

TÄHDET: **

Weed (manga, Kaibutsu -saaga)

NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2000
KUVITTAJA/TARINA: Yoshihiro Takahashi

Olen hitaasti alkanut lukea Weed -mangaa uudelleen alusta alkaen. Tämä arvostelu keskittyy pokkareissa 1-6 esiintyneeseen ensimmäiseen tarinaosuuteen, jossa päävihollinen on geenimuunneltu Kaibutsu. Kaibutsu -saagaa seuraa pitkä Hougen -saaga, jotka esiintyivät kumpikin animessa. Hougen esiintyy jo tämän saagan aikana, mutta lasken Hougen -saagan alkavan vasta Kaibutsun kuoleman jälkeen Kaibutsun ollessa tämän lyhyen jakson pääpahis. Hougeninkin jälkeen manga jatkuu vielä pitkästi (pokkareita ilmestyi 60), vaikka anime loppui Hougenin kukistumiseen. Tulen arvostelemaan sarjan kaikki saagat jahka kerkiän.

Weed on jatkoa äärimmäisen suositulle Hopeanuolelle (Ginga Nagareboshi Gin) ja sijoittuu noin kymmenen vuotta eteenpäin Hopeanuoli -mangan päättymisestä. Weed on legendaarisen Ginin poika, joka syntyy isänsä ollessa "työmatkalla". Weedin äiti sairastuu ja poika joutuu metsästämään ruokaa kummallekin. Juuri ennen Sakura -emon kuolemaa Weed kohtaa pelkurimaisen GB -nimisen koiran ja kuollessaan Sakura pyytää häntä viemään Weedin isänsä luo Ohuun. Ohu ei kuitenkaan enää ole koirien paratiisi, vaan siellä riehuu mysteerinen suuri koirahirviö, joka syö ihmisiäkin. Koko alue on kaaoksessa, Ohun armeija ilman johtajiaan käy sisällissotaa toisiaan vastaan, ihmiset kääntyvät villikoiria vastaan ja tietenkin mysteerinen hirviö on myös koirien kimpussa.

Suuri aikaharppaus on vähän outo ratkaisu, sillä sarjassa esiintyy paljon Hopeanuolesta tuttuja hahmoja, joiden pitäisi olevan kaiken järjen mukaan kuolleita tai täysin ikäloppuja. Ikäerot eivät myöskään stemmaa, joidenkin lähes saman ikäisten koirien pysyessä ikinuorina ja toisten harmaantuessa normaalisti. Takahashi ei ole ollut kovinkaan hyvä pitämään lukua miljoonista hahmoistaan, osan kadotessa täysin ilman mitään selitystä. Joka tapauksessa aikahyppäys tuo epäloogisuuksien ohella tarinaan myös kiinnostavia elementtejä. Ohun koirien paratiisi on ollut pystyssä vuosia ja siitä ja sen sotureista on tullut legendaarisia. Jopa lemmikit tietävät Ginin ja Ohun soturit. Ohun suistuminen täyteen kaaokseen ja anarkiaan onkin mielenkiintoista seurattavaa ja etenkin ihmisten osallistuminen koirajahtiin tuo mukaan hyvää realismia. Vaikka Ginga -sarjan pääosassa ovat aina olleet koirat, on silti mukava nähdä Daisuken esiintyvän edes vähän tarinassa aikuisena.

Rohkeina ja yllättävinä vetoina Takahashi näyttää Hidetoshin yrittävän ampua entisen villiintyneen John -koiransa ja itse Giniltä ammutaan lukijan silmien edessä aivot pellolle (tosin myöhemmin paljastuu, ettei kyseessä ollut oikea Gin). Valitettavasti saagan edetessä meno muuttuu lähinnä monsterijahdiksi ja taistelu geenimanipuloitua Kaibutsua vastaan on pitkä ja melko puuduttava. Muutenkin geenimanipuloinnin ainainen demonisointi aiheuttaa minussa raivoisaa silmien pyöritystä, mutta onneksi mangassa perustellaan edes jotenkin miksi Kaibutsu on luotu. Hirviö on suunniteltu elinsiirtoja varten, eikä vain "koska ihmiset ja etenkin tiedemiehet on HULLUJA JA LEIKKII JUMALAA!!1!"

Alussa Weed auttelee toisia koiria myös pikkupahisten kanssa. GB ja Sasuke ovat kumpikin ilkeän diktaattorin alaisia ja Weed tuo kummassakin koirassa esille heidän sisäisen rohkeutensa. Weed myös auttaa sairastunutta Lennyä etsimään pentunsa. Weed on mangassa selkeästi vähemmän ärsyttävä kuin animessa. Jos olisin päässyt lukemaan mangan ennen animea mielipiteeni hahmosta olisi selkeästi toisenlainen, mutta valitettavasti animen Weed raivostutti niin paljon, että versio tuntuu dominoivan mielikuvaani hahmosta. Mangassa Weed on jopa suloinen ja samaistuttava. Toki Weed on yhtä oikeudenmukainen (liiankin?) kuin animessa, mutta mangassa hahmo tuntuu vähemmän saarnaavalta ja ylitaitavalta.

Kuvitus on tässä saagassa varsin nättiä. Selkeää, yksityiskohtaista ja hieman tavallista Takahashia realistisempaa. Valitettavasti taso alenee sarjan edetessä, tosin tämä on vain oma mielipiteeni. Olen lukenut monen pitävän Takahashin nykyisestä tyylistä enemmän. Kaibutsu -saaga on ihan hyvä aloitus Weedille, joskin uskottavuuden rajoilla kulkevan geenimuunnellun hirviön heitto mukaan heti alussa on aika hölmöä ja tunnelma ei ole läheskään yhtä sähköinen kuin Hopeanuolessa.

TÄHDET: ***

Gingan huonot perhesuhteet ja lapsuudet

Ginga -sarjassa on päähenkilöiden perhesuhteiden ja lapsuuden kohdalla aina sama juttu; ne ovat traumaattisia ja kasvattavat päähenkilöä legendaariseen rooliinsa. Etenkin poissaolevat isät ja pentujen nokan eteen kuolevat vanhemmat ovat Gingan peruskauraa. Karhukoiria sarjassa on jo viisi sukupolvea Shirosta Orioniin ja jokaisella on enemmän tai vähemmän hankala lapsuus.

 

Traumaattiset lapsuudet ovat ihan hyvä keino karaistaa päähenkilö aikaisin, sekä tehdä hänestä kiinnostavampi. Mutta liika on liikaa ja Gingassa tämä elementti on mielestäni viety jo kliseen puolelle. Eikö sankaria voi tulla ennen tasapainoista elämää viettäneestä yksilöstä? Tässä artikkelissa käyn läpi tärkeimmiksi koettujen karhukoirasuvun jäsenten perhesuhteet ja lapsuudet.

Ensimmäinen karhukoirasuvun edustaja on Shiro, jonka vanhemmista tai lapsuudesta emme tiedä mitään. Poikansa Rikin kanssa hänen välinsä ovat melko etäiset ja hän oppii melko myöhään että Riki on hänen pentunsa. Mangassa ei juuri näytetä heidän yhteisiä hetkiään, enkä sen takia usko heidän väliensä koskaan tulleen läheisiksi.

Rikin äiti on hyvältä emolta vaikuttava Yamabuki, mutta Rikin sydän särkyy kun hänet erotetaan emostaan. Mammanpoika Riki karkaa omistajiltaan vähän väliä emonsa luo, matkalla välillä joutuen kahnauksiin villikoirien kanssa. Riki sentään pystyy näkemään äitiään säännöllisesti, joten siinä mielessä hänen suhteensa äitiinsä pysyy hyvänä. Isänsä Riki taas tuntee pitkän aikaa vain nimeltä ja kohdatessaan hänet ei edes kehtaa kertoa olevansa hänen poika. Kun Shirokin saa selville Rikin olevan hänen poika ei kahden suhde näytä juuri muuttuvan etäisen kunnioittavasta yhtään tuttavallisemmaksi. Sitten metsästysreissulla Akakabuto meneekin jo tappamaan Shiron Rikin silmien edessä.

Ennen Ginin syntymistä Riki oli ehtinyt saada ainakin yhden pentueen tuntemattoman nartun kanssa. Yksi Takedan koirista, nimeltään Aka, kerrotaan olevan Rikin pentu ja perineen häneltä pelottoman luonteen. Mangassa Akan iäksi ilmoitetaan neljä vuotta, joten voisin päätellä Rikin tunteneen pentunsa koko tuon ajan ja metsästäneen hänen kanssaan. Kuitenkin kun Aka kuolee ei Riki sure tai muistele häntä, eikä Akaa ole koskaan juuri noteerattu muutenkaan sarjassa vaikka hänessä virtasi legendaarisen Rikin veri.

Kuuluisimman karhukoiran, eli Ginin lapsuus oli erityisen rankka. Pennun syntymisestä oli kulunut vain vähän aikaa kun hän pääsi jo näkemään raa'an taistelun isänsä ja Akakabuton välillä, sekä kuinka isänsä Riki kuoli tippuessaan rotkoon. Tämän jälkeen Takeda valitsee Ginin ankaraan karhukoirakoulutukseensa, vaikka Gin on siihen vielä liian nuori. Heti ensi töikseen vaari hakkaa pennun henkihievereihin, sitten pakottaa sen syömään karhunlihaa vaikka pentu on vielä imeväisiässä. Koulutuksen aikana Gin pakostakin karskiintuu, eikä enää haikaile emonsa ja sisaruksiensa perään.

Lähtiessään villikoirien matkaan Gin haluaa vielä hyvästellä omistajansa Daisuken, joka nukkuu Ginin emon Fujin luona. Jälkeenpäin ajateltuna en ole varma aikoiko Gin edes hyvästellä emoaan ja sisaruksiaan, ellei emo olisi ollut Daisuken seurassa. Sisaruksiaan Gin ei hyvästele, vaikka he ovat hereillä samassa huoneessa. Puhuessaan äidilleen hän alkaa itkeä, mutta tämä voi johtua ikävästä Daisukea kohtaan tai ylipäänsä tilanteen aiheuttamista sekavista tunteista. Mangassa Fuji ei edes sano mitään Ginille tämän säntäessä matkaan. Matkallaan Gin ei muistele äitiään, vaan saa voimaa isänsä, Benin ja Daisuken muistosta. Tämän takia päättelen ettei Ginin välit olleet enää koulutuksen jälkeen läheiset emonsa ja sisarustensa kanssa.

Gin saa selville ettei Riki olekaan kuollut, mutta hän on menettänyt muistinsa ja hänestä on tullut etäinen ylipäällikkö. Gin lähtee keräämään sotilaita ympäri Japania, ajatuksen isästä jääden vainoamaan häntä taka-alalle. Vasta viimeisen taistelun yhteydessä Riki saa muistinsa takaisin ja puhuu Ginille poikanaan, mutta heille ei ehdi syntyä kunnollista isä-poikasuhdetta koska Riki kuolee taistelussa. Tämä onkin jo toinen kerta kun Gin näkee Rikin kuolevan, tällä kertaa lopullisesti. Isä pysyy hänelle loppuun asti mystisenä, ihailtavana ja etäisenä hahmona.

Weed syntyy Sakuralle sillä välin kun Gin on suorittamassa ylipäällikön tehtäviään jossain kaukana. Weedin emo sairastuu ja heikentyessään antaa vieraan koiran ottaa Weedin veljet mukaansa, mutta jostain syystä pitää Weedin itsellään. Sakura riutuu ilmeisen pitkän aikaa Weedin silmien edessä, pojan joutuessa toimia ruuan hankkijana. Lopulta Sakura kuolee Weedin todistaessa tapahtuman. Ennen kuolemaansa Sakura ehtii neuvoa G.B.:tä viemään Weed Ginin luo. Weed muistelee äitiään usein ja värillisissä kuvissa näytetään paljon heidän yhteisiä hetkiä. Weed oli siis hyvin läheinen äitinsä kanssa, mutta ei enää muista sisaruksiensa olemassaoloa. Pentu joutui itsenäistymään hyvin varhain äitinsä ollessa potilaana ja isän ties missä.

 

Weed on pitkän aikaa orpona etsiessään isäänsä, jota kaikki kehuvat ja ylistävät luoden varmasti Weedille ylimääräisiä paineita. Yhdessä välissä Weed jopa näkee kuinka hänen isänsä ammutaan, vaikka kyseessä olikin kaksoisolento. Weed kuitenkin ehtii jo surea isänsä menetystä ennen kuin saa tietää asioiden oikean laidan. Hougenin kaapatessa Ginin on isän kohtalo jatkuvasti epävarma. Loputtomien taisteluiden jälkeen Weed ja Gin viimein tapaavat. Rauhan palatessa Ohuun heidän välinsä vaikuttavat varsin lämpimiltä pitkästä erosta riippumatta.

Vasta osassa 30 Weedille syntyy ajatus josko hänellä olisi sisaruksia. Gin vain arvelee tämän olevan mahdollista, mutta ei vaikuta suuremmin kiinnostuneelta. Hän ei edes lähde mukaan etsintäretkelle.

Myöhemmin myös Weed saa oman puolison Koyukin. En ole mangaa lukenut niin pitkälle, mutta Gingapediasta luin kuinka pari tapaa toisensa ja se muistuttaa hyvin paljon kuinka Gin ja Sakura tapasivat toisensa. Mikäli Gingapedian tieto pitää paikkansa, niin itse asiassa isä ja poika ovat kumpikin pelastaneet valkoisen kishukotikoiran ihmisten ansasta ja sitten rakastuneet häneen. Koyuki on ihan saman näköinen kuin Sakura, ainakaan itse en huomaa mitään muuta eroa kuin pannan. Mielestäni tämä on häiritsevää ja tulee mieleen että Weedillä olisi paha oidipuskompleksi, mikä toisaalta on ymmärrettävää kun Weed menetti äitinsä niin nuorena. Kenties siksi hän tuntee vetoa juuri äitinsä näköiseen koiraan. Yksinkertaisempi vastaus taas on että ehkä Takahashi ei jaksa nähdä vaivaa narttuhahmojen suunnitteluun.

Weed ja Koyuki saavat peräti neljä pentua, joista kaikki ovat toistaiseksi hengissä. Pennut näyttävät aluksi elävän idyllissä sukulaistensa ympäröiminä, mutta sekin loppuu pian tulivuoren purkautuessa. Pennut joutuvat toisistaan erilleen ja joutuvat tulemaan toimeen ilman perhettään. Orionia en myöskään ole lukenut, mutta toki olen lukenut spoilereita. Vaikuttaa siltä ettei yksikään karhukoirasuvun jäsen tule saamaan turvallista lapsuutta ja normaaleita perhesuhteita. On oikeastaan ihme että hahmot ovat aikuisina niin "normaaleja" ja menestyviä. Niin hieno sarja kuin Ginga onkin on myönnettävä ettei Takahashi juuri osaa luoda kohtauksia jotka perustuvat vain hahmojen tunteille ja keskinäisille suhteille, vaan 90% ajasta kuluu taisteluihin. Tämä on sääli.