Näytetään tekstit, joissa on tunniste sotakoirat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sotakoirat. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. kesäkuuta 2025

Blanca

 
NIMI: Blanca (ブランカ)
VUOSI: 1984
TARINA JA KUVITUS: Jiro Taniguchi

Tilasin peräti 11 vuotta sitten Japanista kaksi mangaa, joista en tiennyt yhtään mitään, mutta kansissa oli houkuttavia suden kuvia. Ne paljastuivat Jiro Taniguchin Kami no Inu -sarjaksi. Enhän minä japania ymmärrä, mutta upeasti kuvitetut pokkarit tuli kuvaluettua monta kertaa ja uskoin päässeeni jyvälle sen oikein jännittävältä vaikuttavasta juonesta. Myöhemmin jotain kautta selvisi, että Kami no Inu olikin jatko-osa. Sen esiosa Blanca on myös maltillisen pituinen, julkaisusta riippuen joko yksi- tai kaksiosainen, ja se on käännetty ainakin italiaksi ja ranskaksi. Voi kunpa tämä rantautuisi Suomeenkin! Luin Blancan englanniksi, mutta kyseessä oli epävirallinen fanikäännös. Postauksen kuvista huolimatta joudun siis tuottamaan pettymyksen, tätä mangaa ei oikeasti ole saatavilla englanniksi. 

Geenimanipuloitu superkoira Blanca (nimestään huolimatta uros) on karannut Neuvostoliiton armeijan tukikohdasta, jossa sen taistelukykyä on harjoitettu äärirajoille. Edes Blancan luojat eivät tiedä mihin kaikkeen koira kykenee. Koira on äärimmäisen vaarallinen ja pystyy kirjaimellisesti sekunnissa repimään ihmisen pään irti, ja sen nopeus ja kestävyys ovat omaa luokkaansa. Koira suuntaa kohti Beringinsalmea ja on määrätietoisesti matkalla kohti Yhdysvaltoja, jolloin se voi päätyä vieraan valtion käsiin. Se on pysäytettävä millä hinnalla hyvänsä, eikä sivullisten hengillä ole väliä! Blancan perään lähtee muun muassa sen kouluttaja, joka yhä elättelee toivoa voivansa hallita koiraa, ja totuutta koiran takana selvittävä japanilainen salametsästäjä Shiba, sekä inuiitti Yak, joka uskoo Blancan olevan legendojen pahan hengen ruumiillistuma. Monen ihmisen kohtalo kietoutuu Blancan ympärille, joka haluaisi vaan elää rauhassa. Mihin Blanca onkaan matkalla?



Toisin kuin suurin osa eläintarinoista, Blanca on suunnattu aikuisille lukijoille. Siinä on paljon väkivaltaa, jonkin verran alastomuutta ja paljon poliittista höpötystä. Ajatus superkoirasta voi kuulostaa hölmöltä, mutta sarja suhtautuu konseptiin täysin vakavasti, ja vaikka Blanca pystyy tekemään kymmenen metrin loikkia, väistää luoteja ja vaikuttaa omistavan jopa telepaattisia kykyjä, ei meno koskaan tunnu häiritsevän epärealistiselta. Blancan kyvyt selitetään hyvin pätevältä kuulostavalla tiedejargonialla, ja myös Taniguchin realistinen taide pitää korkealentoisen tarinan tukevasti maan kamaralla.

Vain kaksi pokkaria pitkä sarja tuntuu sopivan pituiselta. Hyvä ettei tätä pitkitetty liikaa. Juoni saadaan päätettyä tyydyttävästi, vaikka tarinan tempo onkin koko ajan päätä huimaava. Hengähdystauoilla on tarjolla runsaasti poliitikkojen puhuvia päitä, ja olisinkin mieluummin viettänyt rauhallisia hetkiä Blancan kanssa. Blancan kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta armotonta toimintaa. Koira joko pakenee pitkin karuja jääkenttiä, taistelee villieläinten kanssa, välttelee ihmisten väijytyksiä tai hyökkii ampujien kurkkuihin kiinni. 


Kaiken toimintamäiskeen ohessa sarjassa on myös selkeä luonnonläheinen ja jopa henkinen sävy, joka on ollut vahvasti läsnä muissakin lukemissani Taniguchin teoksissa. Lukija tietää, että Blanca on laboratoriossa muokattu geneettinen friikki, mutta kuitenkin, voisiko se olla yhtäaikaa myös legendojen henki, jonka tehtävänä on rankaista ihmisiä? 


Pidin siitä ettei kukaan hahmo ollut varsinaisesti paha, vaikka osa halusikin saada viattoman koirulin hengiltä. Hahmojen motivaatiot oli helppo ymmärtää. Vaikka lyhyessä sarjassa ei hirveän syvästi ehditty tutustua hahmojen sielunmaailmoihin, sai osa hahmoista mukavia harmaan sävyjä, kuten vaikkapa salametsästäjä Shiba, joka pyörittelee useaa naista yhtäaikaa, mutta jota tarina kohtelee neutraalisti tai jopa sankarina. Itse Blanca jää harmittavasti vähän etäiseksi - siis kyllähän sitä nähdään paljon, mutta koiran ajatukset jäävät mysteerisiksi. Olisi ollut kivaa tutustua koiran persoonaan lähemmin, mutta kenties silloin koiraa olisi inhimillistetty liikaa.

Taniguchin taide on upeaa. Hänellä on vahva ymmärrys ihmisten ja eläinten anatomiasta, jonka ansiosta hän osaa piirtää eläimiä erilaisiin haastaviin asentoihin. Eläinten lihaksistoakin on näkyvillä ja eläimet ovat tarpeeksi ilmeikkäitä menettämättä realistisuuttaan. Toimintakohtaukset ovat aina selkeitä ja liikkeen tuntu välittyy hyvin. Välillä lukija pystyy lähes tuntemaan Blancan huurtuvan hengityksen, sydämen jyskytyksen ja luotien paukkeen. Joissakin paneeleissa on todella näyttäviä kuvakulmia. Ainoa miinus kuvituksen suhteen on se, että jotkin ihmishahmot näyttävät liian samanlaisilta. Välillä menin sekaisin kuka hahmo oli kyseessä, ja erityisen häiritsevältä näytti kun nämä hämäävän identtiset hahmot olivat vierekkäin.




Blancassa ja Akira Iton käsikirjoittamassa ja Yoshihiro Takahashin piirtämässä Fang-sarjassa on paljon samaa. Epäilenkin vahvasti, että Blanca on toiminut inspiraationa Fangille. Takahashin Orion-sarjassa on jopa ollut valkoinen koira nimeltä Blanca.

Blanca on todella laadukas sarja, jonka toivoisin joskus saapuvan Suomeen. En pidä tätä lainkaan mahdottomana, onhan sarjaa jo julkaistu muualla Euroopassa. Ehdotinkin Taniguchin teosten suomentamista vähän aikaa sitten Ivrealle, ja kehotan muitakin kiinnostuneita tekemään samoin. Myös Sangatsu Mangalle kannattaa vihjaista. Jatko-osa on yhtälailla kiinnostava ja VIELÄKIN hienommin piirretty! Siinä seikkailevat Blancan pennut, jotka se oli saanut pakomatkallaan suden kanssa. Osa ihmishahmoista näkyy myös jatko-osassa.

Blogissa on myös kauan sitten arvosteltu Taniguchin lyhyttarinakokoelma The Ice Wanderer.

TÄHDET: *****



sunnuntai 24. marraskuuta 2024

Etelä-Afrikan armeijan koirasudet

Kaikkien saksanpaimenkoirien esi-isä, Horand von Grafrath, jossa on välillä väitetty olleen suden
verta. Koira ei suoraan liity jutun aiheeseen, mutta jokin kuvituskuva piti
kuitenkin olla.


Moni valtio on pyrkinyt jalostamaan saksanpaimenkoirista entistä parempia sotakoiria. Miksipä ei, oman maan turvallisuus menee tietenkin kennelklubien puhdasrotufanaatikkojen mielipiteiden edelle. Uuden superkoiran reseptiin on usein valittu susi. Sotasusiprojekteja on ollut ainakin Yhdysvalloilla (American tundra shepherd), Venäjällä (volkosob), Italialla (lupo italiano), Tsekkoslovakialla (tsekkoslovakiansusikoira) ja Japanilla (yksittäinen kainkoira-susipentue). Kiinan kunminginsusikoiran voi ehkä sisällyttää listaan, mutta suhtaudun epäilevästi onko niissä ollut missään vaiheessa sutta.

Tuntuu, että jokainen maa on vuorollaan määrätty uusimaan koirasusikokeen. Kukapa tietää kuinka monella maalla onkaan ollut vastaavaa projektia, josta ei kuitenkaan ole puhuttu julkisesti tai josta ei ole uutisoitu länsimaissa?  Kokonaisuutena jokainen näistä projekteista voidaan luokitella epäonnistuneeksi, vaikka niistä on saatu myös yksittäisiä hyviä koiria. Satunnaiset yksilöt eivät kuitenkaan riitä tyydyttämään armeijan tarpeita, ja näistä projekteista syntyi liikaa koulutuksessa epäonnistuvia koiria, joista piti päästä eroon.

Myös Etelä-Afrikalla oli oma sotasusiprojektinsa, joka tosin on jäänyt hyvin hämärän peittoon. Pieniä tiedonmuruja on hankalaa löytää - mutta ei mahdotonta!

Uusia superkoiria tarvittiin apartheidin rotusorron aikaan ottamaan kiinni sissisotureita, jotka paetessaan vetivät suoniinsa adrenaliinia ja amfetamiinia, joiden avulla he pystyivät juoksemaan kahden päivän ajan pysähtymättä. Koirat laitettiin jäljittämään karkureita, mutta monesti koirien kestävyys petti ja sissit pääsivät pakoon. Tarvittiin koira, jolla olisi suden voima ja kestävyys, mutta saksanpaimenkoiran koulutettavuus. Suden toivottiin periyttävän myös kestäviä anturoita, vahvoja hampaita, kuuman sään sietokykyä, karkeaa turkkia ja terveitä lonkkia. Sudet sopeutuivat Afrikan ilmastoon vaihtamalla turkkinsa kahdesti vuodessa.

Roodeplaat Breeding Enterprises otti projektin haltuunsa saksalaisen geneetikko Peter Geertshenin johdolla. Yhdysvalloista tilattiin kourallinen susia ja risteytykset alkoivat. Roodeplaatissa oli myös muita keskuksia, jotka keskittyivät kemialliseen sodankäyntiin ja vartiointiin. Siellä esimerkiksi tutkittiin mahdollisuuksia mustien afrikkalaisten kemialliseen sterilointiin, sekä syöpä- ja sydänkohtausriskien lisäämiseen. Suunnitteilla oli jopa pilleri, jonka avulla valkoinen voisi hetkellisesti muuttua mustaksi, jotta vihollisten leiriin päästäisiin vakoilemaan.

Vuonna 1978 uutisoitiin, että Villiersdorpissa sijaitseva High Noon Animal Kingdom -eläinpuisto oli lahjoittanut kaksi emon hylkäämää siperiansuden pentua puolustusvoimille. Toinen näistä oli uros Red, jota aiottiin kouluttaa partio- ja suojelukoiraksi, ottamaan kiinni ja puremaan ihmisiä. Mikäli susi menestyisi hyvin eläinpuisto tarjoutui kasvattamaan puolustusvoimille lisää susia.

Red ja kersantti Dan Howden

Kuten kaikissa armeijan koirasusiprojekteissa, myös nämä risteytykset olivat hankalia kouluttaa. Joihinkin yksilöihin oltiin kuitenkin selvästi tyytyväisiä. Yksi niistä oli Jungle, ensimmäisen sukupolven risteytys, jonka isä oli susi Big Red (mahdollisesti sama kuin Red). Vielä 11-vuotiaana Jungle oli niin voimakas, että tarvittiin kolme miestä raahaamaan se ketjuilla takaisin häkkiinsä. Sillä oli (väitetysti) tuplasti pidemmät torahampaat kuin saksanpaimenkoiralla ja sen kestävyys oli omaa luokkaansa. Se oli erinomainen jäljittämään ja kiinniottamaan ihmisiä. Armeijakoulutuksensa vuoksi se vihasi mustia miehiä, mutta sen pennut opetettiin hyökkäämään myös valkoisten ja naisten kimppuun.

Jungle sai tusinan 25% jälkeläisiä, ne saivat lukuisia 12,5% pentuja, jotka vielä vuorollaan saivat 6,25% pentuja. Ainakin Junglen suvun kohdalla sutta lisättiin verilinjaan siis vain kerran, jonka jälkeen jalostukseen käytettiin puhtaita saksanpaimenkoiria. Vaikka suden veri laimentui joka sukupolvessa, väitettiin matalaprosenttisilla eläimillä olevan yhä viisinkertaisesti enemmän kestävyyttä tavalliseen saksanpaimenkoiraan verrattuna. Ne eivät myöskään erottuneet ulkoisesti tavallisesta koirasta. Matalaprosenttisten koirien kohdalla Peter Geerthsen ei kertonut koirien kouluttajille oliko kyseessä susitaustainen vai tavallinen pentu, sillä hän halusi niitä koulutettavan samalla tavalla.

Susi Big Red sai tietenkin muitakin pentuja, joista Johannesburgin liikenneosasto osti viisi vartioimaan partioautoja. Sanomalehdissä mainittiin myös Shep, jossa oli 12,5% sutta. Shep oli poliisikoira, jonka kerrottiin pidättäneen lukuisia rikollisia: raiskaajia, murhaajia ja ryöväreitä. Shepin menestys lisäsi intoa tuottaa lisää superkoiria Roodeplaatissa. Löytyi myös lyhyt maininta koirasusista, jotka karkasivat armeijan harjoitusten aikana. Niitä etsittiin usean päivän ajan helikopterilla ja koiralaumoilla, ja lopulta ne saatiin takaisin.

Etelä-Afrikan armeija lopetti koirasusien kasvatuksen joskus 80-luvun lopulla tai 90-luvun alkupuolella. Jäljellä olevia susia ja koirasusia annettiin pois eläintarhoille ja yksityisille omistajille. Moni siviili jatkoi niiden jalostusta ja niiden kaukaisia jälkeläisiä on yhä tänä päivänä lemmikkeinä. Koska näitä eläimiä löytyy yllättävän paljon ja moni omistaja ei pärjää niiden kanssa, on Etelä-Afrikassa ainakin yksi koirasusien pelastamiseen erikoistunut järjestö, Tsitsikamma Wolf Sanctuary, joka nettisivuillaan kertoo tarjonneensa loppuelämän kodin yli 500:lle sudelle ja koirasudelle.

Lähteet:
* The Guardian 29.6.1978
* The Independent 26.11.1989
* The Leader-Post 21.11.1978
* Mail & Guardian 17.6.1997
* South China Morning Post 8.5.2005
* Sunday Express 30.7.1978
* https://wolfsa.org.za/

maanantai 6. syyskuuta 2021

Weed (manga, sotakoirasaaga)

 
NIMI: Weed (Ginga Densetsu Weed)
VUOSI: 2006 - 2008
TARINA JA KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Oho, arvostelin Weedin ensimmäisen saagan vuonna 2014, tarkoituksena silloin oli käydä kaikki saagat läpi ajan kanssa. Tämä ei näköjään toteutunut. Todennäköisesti pokkarien uusintalukeminen tyssäsi silloin Hougen -saagaan, koska olen aina pitänyt sitä tylsänä ja liian pitkänä. Aloin nyt kuitenkin jostain syystä lukemaan Venäjän sotakoirista kertovaa saagaa uusiksi ja miksipä en kirjoittaisi siitä myös arvostelun, vaikka välistä jäävät Hougen- ja Yukimura -saagat. Ehkä palaan niidenkin pariin joskus, tai sitten en. Sotakoirat esiintyivät pokkareissa 37 - 51.

Saaga alkaa kun angstinen Jerome etsii jälleen paikkaa jossa kuolla. Hän kulkee laivalla Hokkaidolle, jossa tapaa vanhan Hakuroun lauman. Tuntematon vihollislauma on tappanut Hakuroun alaisia ja kulkiessaan Hokkaidolla Jerome löytää koirien ruumiita, sekä mysteerisen Lydia -nartun, joka houkuttelee Jeromen ansaan. Viholliset paljastuvat Venäjältä tulleiksi sotakoiriksi, joita ihmiset ovat pahoinpidelleet. Sotakoirat olivat uineet meren yli valloittaakseen Japanin, koska Venäjän kylmässä ja armottomassa luonnossa oli hyvin vaikeaa selvitä. Jerome jää sotakoirien panttivangiksi ja Hakuroun laumalaisia teurastetaan mielettömästi, mutta onneksi yksi Hakuroun pojista pääsee karkuun Ouun hakemaan apujoukkoja. Avunpyyntöön vastaa tietenkin Gin, mutta ylipäällikkö Weed vaikuttaa olevan kiinnostuneempi kirmaamaan uuden tyttöystävänsä kanssa. Hokkaidolle lähteekin aluksi vain Gin vanhoine sotureineen ja pian he ovat sotakoirien armoilla.



Tämä saaga oli toisellakin lukukerralla kiinnostava ja yksi vahvimmista tarinaosuuksista pitkässä Weed- sarjassa ja Hopeanuolen jälkeisessä Gingassa ylipäätään. Sotakoirat ovat vihollisina todella kiinnostavia, sillä koulutuksensa ansiosta he käyttävät mielenkiintoisia strategioita ja ympäristön muotoja käytetään hyväksi useaan kertaan. He ovat vahvoja, nopeita, sitkeitä ja täysin omistautuneita tehtävälleen. Yhdestäkin rivisotilaasta on paljon vastusta Ouun konkareille. Tässähän joutui oikeasti jännittämään millä ihmeellä nämä voidaan voittaa!

Saagan tärkein hetki lienee vanhojen Ouun soturien ahdistaminen ahtaaseen solaan ansaan. Tämä muistutti paljon Hopeanuolen aikaisesta Mutsun kenraalien ansasta, mutta tällä kertaa kokemus on huomattavasti pidempi ja ahdistavampi. Lukijalle rakkaat soturit joutuvat viettämään päiväkausia solassa ilman vettä, ruokaa ja suojaa auringolta. Meno menee niin epätoivoiseksi, että osa koirista juo omaa pissaansa. Soturit voivat vain odottaa, että Ouun jäänyt Weed tulisi heidän avukseen.



Ouussa Weed on kuitenkin löytänyt elämänsä rakkauden - täysin avuttoman lemmikkikoira Koyukin. Weed on liian kiireinen lirkutellessaan ja hyysätessään tytynsä kanssa, eikä häntä vaikuta kiinnostavan laumalaistensa kohtalo Hokkaidolla yhtään. Turhahan sinne on lähteä, kun isipappa meni jo. Tämän saagan aikana Weed on järkyttävän ajattelematon ja itsekäs, hänen alaisensa suorastaan rukoilevat häntä tuloksetta auttamaan Hokkaidon joukkoja, mihin onneksi edes muutama hänen alaisestaan reagoi asiaankuuluvalla ärtymyksellä. Harmittavasti tämä ärtymys ja luottamuksen rikkoutuminen kuitenkin silotellaan pois heti kun Weed viimein hilaa perseensä Hokkaidolle. Vaikka Weedin viivyttelyn takia usea soturi kuoli ja moni kärsi käsittämättömiä kauheuksia on kaikki yhtäkkiä anteeksiannettu kun hän viimein saapuu apuun. Olen aina pitänyt Weediä kauheana johtajana ja tämä on hänen ylipäällikön uransa pohjanoteeraus. Sinänsä Weedin välinpitämättömyys on todella kiinnostavaa juonellisesti ja hienoa, että päähenkilölläkin voi olla vakavia virheitä, mutta harmittaa hirmuisesti ettei Weedin johtajuutta kyseenalaisteta enää sodan loputtua. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun Weed teki järjettömiä päätöksiä, mutta joka kerralla juoni on kirjoitettu niin, että kaikki kuitenkin järjestyy Weedin hyväksi eikä hän menetä alaistensa kunnioitusta.

Saagassa esitellään kourallinen uusia hahmoja. Hakuroun pojat ovat Suzakua lukuunottamatta paperinohutta tykinruokaa, mutta Suzaku yllättää positiivisesti. Suzaku on veljeskatraasta ainoa, joka selviää hengissä verilöylystä ja aluksi hän täysin ymmärrettävästi vannoo sotakoirille kostoa. Kuitenkin ajan myötä hän pystyy nielemään kiukkunsa ja antamaan anteeksi edes muutamalle sotakoiralle. Tämä muutos tapahtuu hiljalleen ja tuntuu luontevalta. Pääpahiksena toimiva Victor oli minulle pieni pettymys. Vaikka Victor on kiero, julma ja todella älykäs, on hän kuitenkin vähän mitäänsanomaton verrattuna esimerkiksi aikaisempiin pahiksiin Akakabutoon, Hougeniin, Kurojakiin ja niin edelleen. Pelkästään ulkonäön perusteella hän ei juurikaan erotu alaisistaan. Selkeästi uhkaavampi ilmestys on kuonoton Aram, joka on myös paljon monimutkaisempi ja kiinnostavampi hahmo kuin yksiulotteinen Victor.

Saagassa ensiesiintymisensä tekevät myös sisarukset Maxim ja Lydia, joista Lydia on se kiinnostavampi osapuoli. Lydia on Gingassa lähes mahdottomalta tuntuva hahmo - narttu, joka osaa tapella ja on tasaväkinen urosten kanssa! Tai ei oikeastaan tasaväkinen, vaan yhtenä sotakoirien luutnanteista Lydia on jopa korkeampiarvoisempi kuin moni laumansa uros. Lydiasta löytyy voimaa, karskiutta ja oveluutta, mutta näiden lisäksi myös armoa, jonka ansiosta hän lopulta liittyy Ouun puolelle. Valitettavasti puolenvaihdon jälkeen aletaan mennä metsään, sillä Ouun sotilaat puhuttelevat Lydiaa jatkuvasti narttuna ja hänen kykyjään vähätellään. Akame jopa iskee Lydian tajuttomaksi, jotta narttu ei olisi tiellä. Miten Lydia voisi olla vain tiellä, jos hän on kyvykkäitä sotilaita täynnä olevan armeijan luutnantti!? Saagan aikana Jeromen ja Lydian välille alkaa kasvaa ihastumisen siemen, joskin heidän suhteensa on minusta melko kipinätön. Aidomman tuntuista tunteiden kuohua on onnistuttu luomaan Weedin ja Koyukin välille. Jerome onkin Ouun sotureista läheisin Lydian kanssa, mutta silti myös Jeromelta kuullaan ihmeellisen sovinistisia kommentteja ohimennen. Esimerkiksi kun Maxim lähtee taistoon ilman siskoaan Lydia on tietenkin hädissään veljensä puolesta, mutta Jerome sanoo ettei ymmärrä "narttujen tunteita". Ihanko oikeasti Jerome olet niin pökkelö, ettet voi samaistua siihen, että sisko pelkää veljensä hengen puolesta? Onko tämä jokin todella narttumainen piirre huolehtia sukulaisistaan? Saagan loppupuolella osa sotakoirista palaa Venäjälle ja Lydiaa kehotetaan jäämään Japaniin, koska narttu ei välttämättä selviäisi meren yli uimisesta... vaikka Lydia ON JO UINUT MEREN YLI! Sarja tarvitsee todella kipeästi lisää kyvykkäitä narttuhahmoja, jotka eivät olisi koko ajan urosten pelastettavina ja kaitsettavina. Lydia oli aluksi tälläinen voimakas narttu, mutta Ouun soturit hyysäävät häntäkin, eikä Lydia ole oikein päässyt kyvyillään parrasvaloihin Ouun laumaan liityttyään. Todella harmi!



Lydian tapauksen lisäksi saagassa esiintyy muitakin Takahashin tarinankerronnalle tyypillisiä ongelmia. Kaikissa Ginga -tarinoissa ongelmana on ollut hahmojen liiallinen määrä, jonka vuoksi moni hahmo jää ilman kunnollista hahmonkehitystä. Sen sijaan, että Takahashi käyttäisi hyväkseen vanhoja hahmoja ja syventäisi niiden luonteita, on hänellä todella huono tapa luoda täysin uusia hahmoja uusia juonenkäänteitä varten. Nämä uudet hahmot sitten joko kuolevat nopeasti, katoavat tyhjyyteen, tai jäävät taustalle ihmettelemään kun heidän tehtävä tarinassa on täytetty.

Yhtenä esimerkkinä hahmojen huonosta käytöstä on Mossin kuolema. Moss on jo Hopeanuolesta tuttu veteraani ja legendaarinen soturi, joten hän todellakin on ansainnut näyttävän kuoleman. Ja näyttävä kuolema onkin, mutta enemmänkin raadollista tunnetta tästä olisi saatu irti. Lukijat tietävät, että Moss rakastaa pentuja ja on läheinen etenkin oman poikansa Jaguarin kanssa, sekä myös Tesshinin kanssa, jonka kasvatukseen Moss osallistui. Kumpikin hahmo on Mossin kanssa solassa Mossin viimeisen taistelun aikana. Kuitenkin Moss laitetaan suojelemaan nuorta Taabou -koiraa, joka on hajuton mauton taustahahmo, sen sijaan, että Moss kuolisi urhoollisesti oman lapsensa tai ottolapsensa vuoksi. Mielestäni on suorastaan käsittämätöntä miksei tästä kuolemasta revitty kaikkia itkupisteitä irti kun se olisi ollut niin helppoa. Kumpikin Mossin rakkaista koirista oli solassa hänen kanssaan ja silti hänet laitetaan kuolemaan täysin mitättömän hahmon takia, joka ei taida edes näkyä sarjassa enää Mossin urotyön jälkeen! Etenkin Jaguar on aina jäänyt vähälle huomiolle vaikka on Mossin poika, joten tässä olisi ollut hyvä sauma antaa hänelle lisää ruutuaikaa.



Vaikka Weedin ja Koyukin kuherruskausi osuu aivan väärälle hetkelle on minun myönnettävä, että heidän romanssi on oikeasti suloista ja saa kiitettävän paljon ruutuaikaa, jotta lukija oikeasti voi uskoa parin välille syntyvän tunteita. Tälläisiä tunne-elämän juttuja kaivattaisiin sarjaan lisää pelkän taistelun lisäksi ja onneksi tässä saagassa myös tunnepuolta päästiin kaivelemaan tämän pariskunnan, sekä myös Suzakun tunnekuohujen muodossa.

Saaga etenee hyvällä temmolla, joskin yhden pokkarin kohdalla (en enää muista mikä numero) tuntui, että koko pokkari oli saman toistamista. Taistelut ovat tässä saagassa jännittäviä ja arvaamattoman tuntuisia, Ouu on selkeästi alakynnessä ja vanhoja veteraaneja höykytetään kunnolla. Älynsä ja voimansa takia sotakoirat ovat todella virkistäviä vastustajia, sillä muissa saagoissa rivisotilaat ovat yleensä olleet suurilukuisia, mutta taidottomia. Sotakoirilla on pitkän aikaa yliote ja Ouun soturit joutuvat kärsimään hirveätä kohtelua etenkin solassa, jota Kyoushirou oikeutetusti kutsuu Helvetiksi. Solan tapahtumat ovat todella ahdistavia ja tämä hyvin pitkä selviytymistaistelu on jäänyt mieleeni yhtenä koko Ginga -sarjan parhaista taisteluista.

Saagan kuvitus on vielä ihan ookoota, joskin Takahashin tyyli on jo tähän mennessä pelkistynyt paljon. Eniten tyylin muutos näkyy Kyoushiroussa ja Rocketissa, hahmoparkoja ei meinaa tunnistaa kun heitä vertaa ensiesiintymisiinsä. Kyoushiroulla on kamalat toljottavat ötökänsilmät ja Rocket näyttää jo lähinnä hevoselta. Tyylin pelkistyminen näkyy myös muissa hahmoissa, joskin he eivät ole kärsineet yhtä paljon kuin edellämainitut. Hahmojen ilmeikkyys on kadonnut ja pallopäisillä koirilla on lähinnä sama perusilme olivat he sitten surullisia, iloisia, mietteliäitä taikka vihaisia. Toki erilaisia ilmeitä löytyy yhä, mutta hyvin usein hahmojen naamoista ei pysty tulkita heidän tunnetilaansa ilman puhekuplia ja tietämättä mitä tarinassa on meneillään.

Lukuisista risuista huolimatta pidän tästä saagasta paljon, se tuntui yhtä viivyttelevää pokkaria lukuunottamatta tiiviiltä paketilta ja jaksoi viihdyttää ja yllättää tasaisesti koko pituudensa verran. Kun mietin mitä materiaalia Takahashi on tehnyt sarjaan tämän jälkeen on pakko sanoa, että sotakoirasaaga on ehkä viimeinen "oikeasti hyvä" Ginga -tarina. Tämän jälkeen ollaan tasaisesti menty alamäkeen niin tarinallisesti kuin kuvituksellisesti, mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.

TÄHDET: ****




tiistai 30. maaliskuuta 2021

Kainkoiran ja suden risteytys

Tällä hetkellä vessalukemisena on menossa Aaron Herald Skabelundin kirja Empire of Dogs: Canines, Japan, and the Making of the Modern Imperial World, jossa mainittiin lyhyesti Japanissa tehty koirasusiristeytys, josta olin aikaisemmin nähnyt kuvia.

Kesäkuussa 1941 Yomiuri Shimbun -lehti raportoi Koufun eläintarhassa tehdystä onnistuneesta risteytyksestä. Isänä oli kainkoira Tora/Torakou (nimi vaihtelee eri lähteissä) ja emona "mantsuriansusi" Sekiroukou. Kainkoira, tai kai ken, on japanilainen keskikokoinen ja tiikeriraitainen (brindle) metsästyskoira, jota pääasiassa käytetään villisian metsästykseen. Mantsuria sijaitsee Kiinassa. Lehtijutun julkaisuhetkellä nämä kaksi maata kävivät Toista Kiinan-Japanin sotaa ja Kiina oli Japanin miehittämä. Lehti totesi propagandamaisesti, että kahden yhteensopivan maan lailla myös kolme pentua tulevat hyvin toimeen ja että ne olivat perineet isältänsä älykkyyden ja äidiltään elinvoimaisuuden. Pennuista odotettiin tulevan lahjakkaita sotakoiria. Kaksi pennuista näyttää olleen mustia brindlejä ja yksi harmaa mustalla maskilla (kenties myös brindle?).

Lienee sanomattakin selvää, ettei pennuista koskaan tullut sotakoiria. Kenties siihen olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ollut, jos koirana olisi käytetty saksanpaimenkoiraa tai vastaavaa rotua. Juuri kain käyttö saksanpaimenkoiran sijaan on kuitenkin saattanut olla tarkoin harkittua, sillä Japanissa oli ollut nousussa kotoperäisen kulttuurin ja rotujen arvostus. Japanilaisia rotuja oltaisiin mieluusti käytetty sodassakin, mutta menestys oli heikkoa. Saksanpaimenkoira oli paras sota- ja poliisikoirana käytetty rotu ja oli laajasti tiedossa, että alkuaikoina rodun luonnissa oli käytetty suden verta, minkä vuoksi rodusta puhuttiin susikoirana monissa maissa. Ehkä japanilaiset halusivat hieman lainata saksalaisten sotakoirareseptiä, mutta samalla valita koirarodun, joka ylpeästi edustaisi isänmaata?

Samaisessa lehdessä oli aikaisemmin, vuonna 1936, haastateltu yliopistoprofessori Kaburagi Tokiota. Hän uskoi kain ja kishun olevan japanilaisista roduista lähimpänä sutta, ja että suden veri teki niistä ylivoimaisia länsimaalaisiin koiriin verrattuna. Hänen mukaansa kait voittivat saksanpaimenkoirat ja muut länsimaalaiset rodut kestävyystesteissä.

Japanilaisista roduista ei ollut sotakoiriksi, mutta niistäkin saatiin sodan aikana apua käyttämällä niiden turkkeja, nahkaa ja lihaa sotilaiden lämmittämiseen ja ruokkimiseen. Ruumiista saatuja nesteitä voitiin käyttää koneöljynä. Jopa alkuperäinen Hachikon patsas sulatettiin junan varaosiksi. Ei siis ihme, että moni japanilainen rotu oli Toisen maailmansodan jälkeen sukupuuton partaalla.

Näiden pentujen lopullinen kohtalo on jäänyt arvoitukseksi. En ole löytänyt niistä aikuiskuvia tai mitään mainintaa niiden myöhemmästä elämästä. Shirotori Zoo on ainakin vuonna 2008 pitänyt näytillä suden ja kain risteytyksiä, joiden kuvan voi nähdä tässä blogissa. Shirotori Zoon koirasudet eivät kuitenkaan todennäköisesti ole mitään sukua vuoden 1941 pentueelle.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Sisukas sankari


NIMI: Korkeajännitys: Sisukas sankari (alkuperäinen nimi ????)
VUOSI: 1977
TARINA: ?
KUVITUS: ???

Tässäpä oli hauska löytö. Ihan sattumalta törmäsin tähän vanhaan ja aika huonokuntoiseen Korkkariin Huutonetissä. Korkeajännitystä en ole ikinä jaksanut lukea (toki selaillut olen), mutta sarja on kyllä lapsuudesta tuttu, sillä faija oli ainakin vielä silloin Korkkareiden suurkuluttaja. Yleensä tarinoissa ei esiintynyt mitään eläimiä, vaikka sodissa erityisesti hevoset ja koirat ovat olleet keskeisissä rooleissa. Tätä lehteä ennen muistan nähneeni sotakoiran peräti yhden ainoan kerran Korkkarin kannessa, eikä siinä lehdessä ollut muuten mitään sotakoiriin liittyvää. Tämä harvinaisuus oli siis pakko saada ja euron hinta ei ollut lainkaan paha.

Täysin fiktiivinen tarina sijoittuu Toiseen Maailmansotaan. Kersantti Ben Adams miestensä kanssa joutuu Luftwaffen hävittäjän tulituksen kohteeksi Ranskassa, samaan aikaan paikalle saapuu ranskalainen maajussi säkin kanssa ja päätyy tulituksessa sivulliseksi uhriksi. Tilanteen rauhoituttua Adams tarkastelee kuolleen ranskiksen ruumista ja huomaa säkin liikkuvan. Säkissä on nuori koira, jonka mies on aikonut hukuttaa. Koiraa ei olisi luvallista pitää armeijan mukana, mutta Tepsuksi ristitty koira ei ole lähdössä mihinkään. Uuden ilmahyökkäyksen aikana Tepsu eksyy Adamsista ja päätyy monenlaisiin seikkailuihin sotatantereella, lopulta löytäen isännäkseen valitseman Adamsin uudelleen.



Olin hyvin pettynyt kuinka Tepsu onkin vain tavallinen koira, eikä koulutettu sotakoira. Hänen tarinansakin on selkeästi keksitty, vaikka oikeiden sotakoirien edesottamuksista olisi ollut paljon kiinnostavampaa lukea. Vaikka Tepsu ei olekaan sotakoira, tekee hän kuitenkin jos jonkinlaisia sankaritekoja sodan aikana. Harmi vain kun nämä teot saivat minut lähinnä pyörittelemään silmiään. Tepsu nimittäin on melkoinen ajatustenlukija. Etenkin yksi hänen sankariteoistaan on erityisen epäuskottava; saksalainen agentti jättää pommin brittisotilaita täynnä olevaan juna-aseman kahvilaan. Pommia asentaessaan Tepsu tulee hänen luokseen tutustumishaluisena, jolloin mies potkaisee koiran pois ja lähtee kauempana olevan autonsa luo tarkkailemaan pian tapahtuvaa räjähdystä. Mutta onneksi meediokoira Tepsu tuokin pommin ilkeän miehen auton alle!

Tarina on hyvin naiivi, mutta yllätyin kuinka se ei esittänytkään saksalaisia mustavalkoisesti pahiksina. Tepsu ystävystyy lyhyiksi ajoiksi kummankin puolen sotilaiden kanssa. Yhdessä kohtauksessa Tepsu toimittaa kirjeitä brittiläisen ja saksalaisen vahdin välillä, luoden vihollisten välille mielenkiintoisen ystävyyden ja kunnioituksen. Jatkaessaan Adamsin etsimistä Tepsu myös kohtaa saksalaista lentäjää vaanivan ranskalaisen pojan, jonka isoveljen saksalaiset olivat tappaneet. Tepsu hyppää väliin ja poika ei saa miestä ammuttua, saksalainen mies tuntee poikaa kohti sääliä ja antaa hänen mennä. Lukemissani Korkkareissa saksalaiset ovat yleensä esitetty hyvin koomisina pahiksina, tässä taas mustavalkoista näkemystä ei ole, mutta harmi vain itse tarinan päähenkilö, eli Tepsu, on toteutettu epäuskottavasti ja lapsellisesti.



Kuvitus on perushyvää. Kaikkia Korkkareita kuitenkin vaivaa kynänjäljen persoonattomuus. Asennoissa, kuvakulmissa ja muissa yksityiskohdissa ei ole ollenkaan mitään mielenkiintoista. Ihmisillä on lähes identtiset kasvonpiirteet ja heitä on lähes mahdoton erottaa toisistaan, ellei osaa katsoa arvomerkkejä ja uniformua. Plussana kuitenkin toimintakohtaukset ovat todella selkeää luettavaa.

TÄHDET: **


maanantai 30. kesäkuuta 2014

The Illustrated Story of Dogs


NIMI: The Illustrated Story of Dogs
VUOSI: 1958
TARINA/KUVITTAJA: ?

Tämä lehti kuuluu The World Around Us -sarjaan, jota varten tehtiin useampi opettavainen sarjakuvalehti. Lehti on kokoelma sekalaisia lyhyitä sarjakuvia, yksittäisiä kuvia ja neuvoja, jotka avaavat lukijalle tietoa koirien menneisyydestä ja käyttötarkoituksista. Kuulostaa siis hyvin lupaavalta ja kenties liian suureltakin urakalta mahtumaan yhteen ohueeseen lehteen.

Lehden sarjakuvat vaihtelevat pituuksiltaan yhdestä kahdeksaan sivuun, eli mitään syvällisiä katsauksia koirien saavutuksiin ei ole luvassa. Oletin, että lehden tarkoitus oli esitellä koirien mitä monipuolisempia kykyjä, mutta sarjakuvista peräti 7 kertoo sotakoirista. Muut sarjakuvista kertovat vetokoirista, opaskoirista, pelastuskoirista, sekä koirien evoluutio kerrataan pikaisesti. Välissä on myös joitakin yksiruutuisia vitsikuvia, mutta en oikein haluaisi laskea niitä kunnon sarjakuviksi. Sotakoirat ovat erittäin hienoja eläimiä, mutta en ymmärrä miksi niistä on kerrottu noin monta tarinaa, eikä tilaa ole jätetty koirien muille varmastikin yhtä tärkeille ammateille, kuten paimennukselle, poliisityölle ja metsästykselle. Tämä tekee heti teoksesta varsin puutteellisen, koska jo lehden nimi viittaisi lehden olevan jokin koirien miniensyklopedia.




Vaikka sotakoiratarinoita lehdessä onkin turhan monta ovat ne kieltämättä lehden vahvinta antia. Suurta plussaa on, että kaikki lehden koirat ovat oikeasti olleet olemassa, eikä koirien tarinoita ole vain keksitty päästä kuten Dogs of Warissa. Oikean elämän esimerkit antavat heti voimaa lehden sanomaan koirien ainutlaatuisuudesta.

Kuvitus on näissä tosielämään perustuvissa sarjakuvissa mukavan selkeää ja realistista, ehkä jo tylsän puolen menevää. Koiriin on onneksi panostettu paljon ja heidän turkeissaan on paljon hienoja yksityiskohtia. Valitettavasti huono väritys ei tee näille yksityiskohdille oikeutta. Myös painojälki on erittäin kehnoa. Koirat näyttävät välillä suoraan mallikuvasta piirretyiltä ja jäykiltä, toisaalta joissain paneeleissa artisti on saanut ne näyttämään hyvin eläväisiltä.




Lehdessä on kuitenkin paljon vanhentunutta tai muuten vain väärää tietoa. Kun huomasin lehden keskellä olevan monta sivua rotuesittelyitä arvasin näitä tuulesta temmattuja faktoja olevan luvassa. Ja kyllähän niitä tulikin vastaan. Kultaisennoutajan kohdalla lehti väittää rodun olleen syntynyt sirkuksessa esiintyneiden kaukasialaisten paimenkoirien ja vihikoiran risteymä. Tämä väite on jo itsessään naurettava ja todistettu vääräksi. Salukien ja jopa greyhoundien lehti väittää olleen muinaisen Egyptin metsästyskoiria. Toki egyptiläisillä on ollut omat vinttikoiransa, mutta on aika paksua väittää näiden olleen juuri salukeja (jotka yhä alkuperäMAISSAAN kuuluvat lähinnä yhteen suureen epämääräiseen maatiaisrotuun) tai greyhoundeja, jotka on jalostettu Britanniassa). Dalmatialaisen kohdalla mainostetaan koiran olevan Kroatiasta Dalmatian alueelta, kuinkas muuten. Mutta kun tätä Kroatia -teoriaa ei tue mikään kunnollinen todiste, vaan kaikki viittaa siihen, että dalmatialainen jalostettiin ajan muotikoiraksi pointtereista ja bullterriereistä.

Baltosta kertovassa tarinassa faktoja on vääristelty melkoisesti sopimaan lyhyeeseen sivumäärään. Lukijan annetaan ymmärtää, että Balton valjakko olisi ollut ainoa lääkkeiden kuljetukseen käytetty valjakko. Tämä on mielestäni aina niin inhottavaa, koska Balton valjakko suoritti vain matkan loppusuoran eivätkä muut koirat saa mitään kunniaa osakseen.



Ajan hammas näkyy hieman lehden lopulla, kun vuorossa on pieniä vinkkejä koirien kasvatukseen ja koulutukseen. Lehdessä annetaan suoraan neuvot oman koiran pennuttamiseen. Nykypäivänä tälläistä pidettäisiin suurena syntinä ja lukijaa syyllistettäisiin edes pennutuksen ajattelusta ja pakkokäännytettäisiin adoptoimaan hylätty koira. Koulutusvinkit olivat asiallisia, mutta mielestäni kömpelön oloisia.

Loppujen lopuksi pidin tästä lehdestä, vaikka toivoin sen käsittelevän näin muuntautumiskykyistä eläintä monipuolisemmin. Kuvitus ei ole mitenkään ihmeellistä, mutta se johtuu lähinnä huonosta värittäjästä ja painojäljestä. Verrattuna muihin lukemiini tämän aikakauden sarjakuviin on Story of Dogs ihan hyvällä laadulla tehty. Parhaimpana palana pidin jännittäviä sotakoiratarinoita, sekä yhtä sarjakuvaa, jossa näytettiin seikkaperäisesti opaskoiran koulutusprosessia. Tämä aihe on hyvin vähän koluttu ja toi mukaan hyvää vaihtelua. Vääristä faktoista en miinusta pois paljoakaan, sillä kyseiset väärinkäsitykset olivat yleisessä käytössä tuohon aikaan (ja valitettavasti yhä).

TÄHDET: **1/2


torstai 29. toukokuuta 2014

Dogs of War


NIMI: Dogs of War
VUOSI: 2013
KUVITTAJA: Nathan Fox
TARINA: Sheila Keenan

Dogs of War kertoo kolmen eri sotakoiran tarinat kolmessa eri sodassa. Olin erittäin kiinnostunut tästä sarjakuvasta, koska vapaa-ajalla luen hirveän paljon työkoirien historiasta. Etenkin sotakoirat ovat aina kiinnostava aihe. Odotukseni olivat siis korkealla, eikä sarjakuva valitettavasti oikein vastannut niitä vaikkei missään nimessä huono ollut. Kirjan pääosassa ovat selkeästi koirat, enkä edes yritä muistella ihmisten nimiä.

Ensimmäinen tarina kertoo ensimmäisessä maailmansodassa palvelleesta Boots -colliesta. Bootsin tehtävä on ryömiä sotatantereella etsien haavoittuneita, yhä hengissä olevia sotilaita, joiden luo sitten johdattaa lääkintämiehet. Hänen omistajansa on vasta 16 vuotias poika, joka myös osallistuu sotaan. Nostan hattua että vaikea teinisotilasaihe on otettu mukaan, vaikkei siihen kunnolla perehdytäkään. Koirien epävirallisenä tehtävänä oli myös rauhoitella sotilaita, mikä tulee hienosti tässä tarinassa esille.




Ensimmäisessä tarinassa esiintyy kuitenkin asia, jonka suhteen minulla on ristiriitaisia tuntemuksia. Boots ja omistajansa osallistuvat kuuluisaan Joulun aselepoon, jossa englantilaiset ja saksalaiset sotilaat lopettavat sotimisen joulun ajaksi ja pitävät jalkapallo-ottelunkin. Aluksi minusta oli hienoa kuinka tälläinen kuuluisa ja puhutteleva tapahtuma oli otettu mukaan, mutta jälkeenpäin se alkoi tuntua liian sokeriselta. Muutenkin kyseinen tapahtuma on jo niin tunnettu ja otettu esille ennenkin kirjoissa ja elokuvissa, joten jokin toinen tositapahtuma olisi ollut parempi valinta mikäli haluttiin linkki tiettyyn oikean elämän tapahtumaan.

Seuraava tarina sijoittuu toiseen maailmansotaan. Ihmispäähenkilö on jälleen nuori mies, luonteeltaan ja ulkonäöltään aikalailla samaa kauraa kuin edellinenkin. Hänet värvätään Yhdysvaltojen salaiseen osastoon Grönlannissa, jossa hän on vastuussa vetokoiratiimistä. Poika tykästyy erityisesti Loki -nimiseen valkoiseen huskyyn, jota muut pitävät vain tottelemattomana ahmattina. Tarinassa mielenkiintoista on sijoittuminen Grönlantiin, sillä yleensä toisen maailmansodan sotatarinat sijoittuvat itse sotatantereille Euroopassa. Vakoiluoperaatiot jäävät huomattavasti vähemmälle huomiolle.




Viimeinen tarina hyppää Korean sodan yli Vietnamin sotaan. Tarina alkaa mielenkiintoisesti sodan jälkeen, keskittymällä ensin pikkupoikaan tottelemattoman beaglensa kanssa. Pari törmää traumatisoituneeseen sotaveteraaniin, joka alkaa muistella menneitä, beaglen muistuttaessa häntä hänen sotakoirastaan saksanpaimenkoira Shebasta. Sheba jäi muiden koirien tavoin Vietnamiin muiden sotilaiden käyttöön, samalla tavalla kuin muutkin varusteet. Koirat kiintyivät lujasti kouluttajiinsa, mutta kouluttajien lähtiessä kotiin heillä ei ollut lupaa ottaa koiria mukaansa. Sodan loputtua koirat lopetettiin tai hylättiin viidakkoon. Tässä tarinassa plussaa on, ettei pikkupoika koiransa kanssa paranna miestä hänen menneisyyden haavoistaan, mutta he varmasti antavat hänelle hetkellistä lohtua.

Kokonaisuus jäi mielestäni vähän tasapaksuksi. Ilmeisesti kirjan kohderyhmä on teinit, eikä sen takia tarinoissa näytetä paljoakaan verta eikä sotilaiden tuskaan ja epätoivoon paneuduta täysillä. Tämä on harmi, koska odotin jo kunnon sotaeeposta. Olisi myös ollut mielenkiintoisempaa jos tarinoiden koirat olisivat perustuneet oikeisiin tunnettuihin sotakoiriin. Mukavaa on kuinka tekijät ovat selvästi tehneet taustatöitä tarinoiden eteen ja koirien kaikenlaiset eri tehtävät ja rodut on otettu ihan hyviin huomioon.



Kuvitus ei ollut mieleeni ollenkaan, vaikka muutama kohta totta kai aina välillä oli ihan hyvän näköinen. Lueskelin muiden ihmisten arvosteluita ja taidan olla mielipiteeni kanssa yksin, sillä kaikki ylistävät kirjan kuvitusta. Omaan mieleeni se on liian rennolla kädellä piirrettyä, välillä lähes hutaistua. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa nuoret miehet näyttävät välillä hyvin samanlaisilta ja toimintakohtaukset ovat usein hyvin vaikeaselkoisia. Taustat ovat myös lähinnä sekamelskaa, joista kyllä sentään näkee mitä ne esittävät, mutta itse kaipaisin suuremmalla vaivalla tehtyjä yksityiskohtia tukemaan näin vaikuttavaa ja vakavaa aihetta.

Dogs of War on ihan hyvä lukukokemus jos kaipaa realistisia koiratarinoita, en usko itse jaksavani kuitenkaan palata tämän pariin enää yhden lukukerran jälkeen. Odotukseni olivat selvästi aivan liian korkealla aluksi.

TÄHDET: ***1/2