Underdog

NIMI: Underdog (언더독)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Oh Sung-yoon, Lee Chun-baek
KÄSIKIRJOITUS: Oh Sung-yoon

En ollut kuullutkaan ennen tästä uudesta korealaisesta filmistä ja törmäsin siihen ihan sattumalta. Olin aikaisemmin nähnyt saman ohjaajan animaation Leafie: A Hen into the Wild, joka oli kaikinpuolin upea, kaunis ja syvällinen kokemus. Odotukseni olivat siis korkealla Underdogin suhteen. Mainittakoon, että elokuva aloitti maailmanvalloituksensa Bucheon International Fantastic Film Festivalilla, jossa liput näytökseen myytiin loppuun ennätyksellisesti yhdeksässä sekunnissa.

Sinistä bordercollieta muistuttava nuori Moongchi hylätään vuorille, jossa pieni lauma aikaisemmin hylättyjä koiria yrittää opettaa hänelle katukoiran elämää. Mutta Moongchi haluaa muutakin kuin vain passiivista kaduilla liikkumista ja ihmisten ruuantähteiden kerjäämistä. Liikkuessaan yksin vuoristossa hän näkee kolmen villikoiran jahtaavan villisikaa ja ihastuu sisukkaaseen narttuvillikoiraan, Bamiin. Bami ja perheensä eivät kuitenkaan halua hyödyttömiä katukoiria metsästysmailleen. Moongchi haluaa osoittaa hyödyllisyytensä metsästämällä Bamille jotain, päätyen tuomaan ihmisten vuohia villikoirille lahjana, mikä tietenkin johtaa ongelmiin ihmisten kanssa. Villikoirat ja katukoirat yhdistävät voimansa ja koettavat löytää paikan, jossa elää rauhassa.

Elokuvassa käsitellään välillä hyvin synkästi eri tapoja, joilla ihmiset ahneuttaan tai ajattelemattomuuttaan satuttavat koiria. Mukaan mahtuu monta kohtausta, joissa kyynelkanavat ovat vaarassa aueta, mutta onneksi mukana on myös koiramaista huumoria ja ilonpilkahduksia. On aina mukavaa kun animaatio ei aliarvioi lapsia ja uskaltaa näyttää melko rankkoja asioita. Pidin myös siitä, että esimerkiksi koirien kaataessa peuran uskallettiin näyttää verta koirien ruokaillessa. Kahdessa kohtaa havaitsin jopa tietyn disneymäisyyden parodiointia. Selkein silmänisku oli kaksi chihuahuaa uusimassa Kaunottaren ja Kulkurin kuuluisan spagettipusun, paitsi nyt koirilla oli verta naamalla ja spagetti oli peuran suolta. Vastapainona kurjuudelle yksi vakavaksi oletettu taistelukohtaus oli kuitenkin tehty kevytmielisenä kung fu-pelleilynä ja elokuvassa on monta kohtausta, joissa koirat saavat huolettomasti kirmata kivoissa maisemissa. Tunnetilojen tasapainottelu toimii hyvin. Elokuva ei myöskään sorru pelkkään ihmisten mollaamiseen, vaan joukossa on onneksi muutama hyväsydäminen henkilö.

Hahmot ovat kaikki kivoja, vaikka osa ei saakaan niin paljon ruutuaikaa. Päähenkilö Moongchi on oikein hienon näköinen ja mukavaluonteinen, mutta karismaattisempi ja kiinnostavampi hahmo on menneisyyden traumoja mukanaan kantava Bami. Heidän välinen orastava romanssi tuntuu luontevalta. Vaikka pari hahmoa oli selkeästi tehty vitsiniekkareiksi, ei yksikään hahmo tuntunut ärsyttävältä. Pääpahiksen roolissa toimiva ihminen on aidosti uhkaava, mutta jää ehkä turhan mustavalkoisen pahaksi.

Itseäni jäi vähän mietityttämään miksi eräs tarinanlanka solmittiin mielestäni puolivillaisella tavalla. Eräs katukoirista, vähän hidasälyinen entinen armeijan saksanpaimenkoira vihjaa olleensa ennen miinoja etsinyt työkoira ja vaikutti selvältä, että tätä taitoa käytettäisiin myöhemmin houkuttelemaan pääpahis miinaan. Ja miinakentälle päädytäänkin, mutta ilmeisesti ihan sattumalta.

Animointi on mielestäni aivan upean näköistä. Värimaailma on kaikin puolin onnistunutta ja taustat kauniita ja yksityiskohtaisia. Sinistä päähahmoa vielä oudompi ilmestys on aquan värinen snautseri (ja kuka tätä katukoiraa trimmailee?). Vähän hassun väriset koirat eivät kuitenkaan haittaa. Hahmot ovat tietokoneella toteutettuja, mutta niiden ääriviivat luovat vaikutelman perinteisestä animaatioista. Kohtauksesta riippuen hahmot voivat antaa vähän videopelimäisen vaikutelman, välillä taas elokuva menisi lähes täysin läpi perinteisestä animaatiosta. Tälläinen tyyli on mielestäni hyvä kompromissi tietokone- ja perinteisen animaation välillä ja paljon miellyttävämpää katsottavaa kuin tavallisesti nähtävä tietokoneanimaatio. Virheetöntä se ei tietenkään ole, mutta pienet viat eivät haitanneet minua ollenkaan. Päähahmot ovat oikein miellyttävän näköisiä, sulavaliikkeisiä ja ongelmia on lähinnä vain pienissä sivurooleissa olevien hahmojen kanssa. Pahan miehen omistamat mastiffimaiset koirat olivat välillä vähän, öh, mielenkiintoisen näköisiä omituisten linttapäidensä kanssa, mutta onneksi näitä ei paljoa nähdä.

Underdog oli oikein virkistävä kokemus. Siinä oli oikeastaan kaikki elementit, mitä olen pitkään toivonut koira-animaatiolta. Suosittelen erittäin lämpimästi myös ohjaajan aikaisempaa Leafie: A Hen into the Wildia!

TÄHDET: *****

Frank Glaserin valjakossa vetävät koirasudet

Buster, Queenie ja Frank Glaser vuonna 1938.

Olen kauan halunnut kirjoittaa työtä tekevistä koirasusista jotain, mutta aihe on yllättävän laaja ja kirjoitan nyt vain pienen palasen siitä. Kirjoittamista on hidastanut myös se, että rikoin muistitikkuni, johon olin kerännyt materiaalia aiheesta. Nyt muuton jälkeen en edes tiedä missä tikku voisi olla, en muista nähneeni sitä enää tietyn pisteen jälkeen pakatessa. Voin sanoa, että vituttaa, koska kyseinen tikku sisälsi kaikenlaista tärkeää matskua yli viiden vuoden ajalta. Mutta asiaan.

Luin vähän aikaa sitten mahtavan kirjan Alaska's Wolf Man, jonka on kirjoittanut Jim Rearden, perustuen hänen keskusteluihin Frank Glaserin kanssa, sekä Glaserin päiväkirjoihin ja kirjeisiin. Kirja kertoo Frank Glaserin edesottamuksista Alaskassa vuosina 1915-1955. Glaser oli elämänsä aikana ravintoloille ja työmiehille lihaa myynyt metsästäjä, ansastaja, tavernan omistaja, musheri ja valtion palkkaama petoeläinten hävittäjä. Häntä pidettiin yhtenä aikansa parhaimpana susiasiantuntijana. Susista maksettiin hänelle tapporahaa, mutta hän myös ihaili näitä eläimiä suuresti, monesti kutsuen niitä metsän herrasmiehiksi. Glaserin ehdoton valinta omiksi rekikoirikseen olivat koirasudet, joita hän kasvatti usean sukupolven verran. Koska kirjaa ei ole saatavilla suomeksi kokoan tähän tiivistelmän kirjan annista tämän aiheen suhteen. Mikäli englannintaito riittää suosittelen ehdottomasti koko kirjan lukemista, sillä en mainitse läheskään kaikkea tästä rajatusta aiheesta. Koirasusien lisäksi se käsittelee monipuolisesti elämää ja metsästystä erämaassa, sekä kiinnittää paljon huomiota eri eläinlajien käyttäytymiseen.

Marraskuussa 1926 Savage Riverillä Glaserin sileäreunaiseen jalkaloukkuun oli jäänyt noin kuusikuukautinen musta urossusi. Loukku ei normaalisti pitelisi sutta, mutta tällä kertaa susi oli jäänyt jalastaan kiinni juuri sopivasti eikä ollut vahingoittunut. Suden tuijottaessa Glaseria mies ihaili eläimen rohkeutta ja päätti ottaa sen itselleen. Glaser oli aiemmin pyydystänyt kettuja jalkaloukulla ja pystynyt tuomaan eläimet elävinä kotiin lyömällä niitä kepillä kirsuun, joka sai ne tajuttomiksi. Tämä susi oli kuitenkin liian vikkelä Glaserille, joten hän otti avukseen toisen kepin, johon susi sai iskeä hampaansa. Suden purressa keppiä Glaserilla oli tilaisuus iskeä sitä toisella kepillä kirsuun, jolloin susi vaipui hetkeksi tajuttomaksi. Mies sitoi suden leuat ja jalat ja kantoi suden kotiinsa, jossa sille laitettiin panta ja se kytkettiin koirankoppiin. Heti kun Glaser sai vapautettua suden leuat ja jalat eläin ampaisi rakettina koirankoppiin piiloon. Aluksi susi pysyi päivisin kopin suojassa ja yön tullen tuli syömään sille jätettyä ruokaa ja vettä.  Susi lopetti ärhentelyt nopeasti ja jo parin päivän sisällä Glaser pystyi vetämään sen kopistaan ulos ja käsitellä sitä pelkäämättä puremista. Kaupungissa käydessään Glaser ei uskaltanut jättää sutta yksin. Hän valjasti koiransa ensin ja viimeisenä lisäsi suden pyöräkoiran paikalle, eli heti reen eteen. Susi ei vetänyt kunnolla ja innostui vetämään vain kun näki edessään karibuja. Muutoin se tuntui alistuvan kohtaloonsa. En ole nähnyt mainintaa saiko susi koskaan omaa nimeä.

Frank Glaser (X:n alla) kaatamiensa susien kanssa inuuittikylässä vuonna 1948.

Helmikuussa 1927 susi sidottiin kiimassa olevan Nellie -malamuutin viereen ja narttu oli pian kantavana. Maaliskuun loppupuolella syntyi viisi pentua. Neljä harmaata urosta olivat Buster, Kobuk, Wolf ja Denali. Ainut naaras oli Queenie ja se oli musta valkoisella rinnalla ja kurkulla. Glaser piti koko pentueen itsellään. Susi ja Nellie saivat toisen pentueen seuraavana vuonna. Kun Queenie oli 2-vuotias se astutettiin ansastaja Bill Greenin omistamalla koirasudella, joka oli myös puoliksi susi ja puoliksi malamuutti. Queenien pentueessa oli 13 pentua, joista Glaser piti urokset nimiltään Kenai, Yukon ja Wolf. Vuosien 1926-1937 aikana Glaserilla oli yhtäaikaisesti 7-11 koirasutta, joista suurin osa oli puolisusia, osa 3/4 tai 1/4 susia. Lähes kaikki olivat uroksia, sillä kiimaiset nartut aiheuttivat valjakossa kaaosta. Kuitenkin hänen narttunsa eivät antaneet sukulaistensa astua itseään. Mikäli valjakon urokset lähestyivät kiimaista narttua se rähisi niille ja istui alas. Nartut hyväksyivät vieraat urokset heti.

Ennen koirasusiaan Glaser oli kymmenen vuoden ajan valjakkoillut huskyillä ja malamuuteilla. Hänen mielestään koirasudet olivat selkeästi parempia rekikoiria. Ne olivat vahvempia, kestävämpiä ja niiden tassut olivat kovempia. Hänen koirasutensa pystyivät kävelemään päiväkausia olotiloissa, joissa tavalliset koirat olisivat rikkoneet anturansa. Ne oppivat nopeasti ja auttoivat myös metsästysreissuilla kantamalla painavia reppuja selissään, sekä ajoivat karhuja ja hirviä Glaserin ammuttaviksi. Kerran Glaser ampui noin 90 metrin päässä olleen suden. Puolisusi Queenie oli mukana kun hän haki suden raadon. Glaser heitti suden olalleen ja pysähtyi ihmettelemään kuulemaansa hampaiden kalinaa, luullen Queenien purevan ruumista. Susi ei ollutkaan kuollut, vaan se oli tarttunut miehen housunlahkeeseen kiinni ja ravisti päätään. Glaser oli jättänyt kiväärinsä mökilleen. Hän heilautti suden päältään ja kalautti sitä puukalikalla päähän, jolloin Queenie hyökkäsi repimään suden kurkun auki. Luoti oli vain raapaissut suden kalloa.

Ensimmäisen pentueen ainut narttu, Queenie, oli Glaserin paras koira ja valjakon johtaja 12 vuoden ajan. Se oppi muita nopeammin ja vältti konflikteja. Muiden haastaessa riitaa se väistyi. Queenie oli myös pentueen hellyydenkipein, mutta vain omistajansa kanssa. Se antoi vieraiden ihmisten silittää itseään, vaikka selvästi ei nauttinut siitä. Se kuitenkin piti pienistä lapsista. Kun Glaser lähti vierailulle isänsä luo Seattleen hän otti Queenien ja Busterin mukaansa. Seattlessa ne olivat tarhassa kytkettyinä koirankoppeihin. Kerran Glaser unohti sulkea tarhan oven ja hetkeä myöhemmin näki pienen, noin nelivuotiaan tytön nykimässä Queenieta korvista ulos kopistaan. Mies juoksi kauhuissaan paikalle, mutta Queenie nuolikin tytön naamaa iloisesti. Vierailun ajan tyttö kävi monesti koiran luona ja sai jopa ratsastaa sillä.

Queenien ja muiden pentujen koulutus alkoi niiden ollessa neljä tai viisi kuukautta vanhoja, niiden vetäessä tyhjää rekeä ruohikolla. Kahdeksan kuukauden ikäisinä ne valjastettiin emonsa Nellien ohjattaviksi. Queenie oppi oikean ja vasemman eron jo kahden tälläisen harjoituksen jälkeen. Seuraavana vuonna Queenie oli jo parempi johtokoira kuin emonsa ja oli yleensä yksin johdossa. Queenie ymmärsi kääntyä takaisin huomatessaan isäntänsä tippuneen reen kyydistä, sekä isäntänsä pyynnöstä saattoi hylätä vanhan reitin ja avata uuden reitin umpihankeen. Mikäli maasto vain salli, Queenie juoksi suden tavoin mahdollisen suoraa linjaa. Hankalassa maastossa se otti harkitsevasti muutamia askelia sivuttain kumpaankin suuntaan, kunnes valitsi helpoimmalta tuntuvan reitin.

Queenie

Toukokuussa 1932 Glaser tarvitsi raakanahkaa rekensä korjaukseen. Hän jätti hirventaljan veteen pariksi päivää, jolloin karvat lähtivät siitä helposti. Hän naulasi karvattoman ja limaisen taljan puuhun ja alkoi leikata siitä paloja veitsellä. Hyttyset olivat purreet häntä niskaan ja hän raapi haavojaan hirvennahasta limaisilla käsillään. Yön aikana niska alkoi paisua ja seuraavien päivien aikana mies ei voinut enää syödä tai juoda normaalisti. Hän sinnitteli silti kahden viikon ajan, kunnes avasi niskapaiseensa partahöylällä. Tämän jälkeen hän siveli haavaan lähes kymmenen vuotta vanhasta purkista puhdasta jodia. Lääkäri myöhemmin kertoi puhtaan jodin olevan myrkyllistä. Kymmenen minuutin kuluttua huone alkoi pyöriä hänen silmissään ja hän menetti tajunsa. Herättyään hän ymmärsi tilansa vakavuuden. Glaser päästi seitsemän koirasuttaan vapaaksi ja aloitti niiden kanssa vaivalloisen vaelluksen lähimpään kaupunkiin, Healyyn, johon oli noin 30 kilometrin matka. Hänellä ei ollut voimia kantaa kivääriä, mutta koirat pitivät hänet turvassa mahdollisilta karhuilta. Koirat tuntuivat ymmärtävän isäntänsä hädän ja käyttäytyivät rauhallisemmin ja huolestuneemmin kuin yleensä. Perillä Healyssä lääkäri kertoi jodin lähestyneen Glaserin selkäydintä ja ilman hoitoa hän olisi kuollut parissa päivässä.

Koirasusien kanssa oli kuitenkin vaikeutensa. Ne tuntuivat menettävän järkensä karibuja nähdessään, jolloin mikään ei pidellyt niitä ja Glaser päätyi monta kertaa hankeen. Reki löytyi myöhemmin puiden väliin jämähtäneenä. Glaser kuitenkin sai tämän pahan tavan taltutettua kiinnittämällä ylimääräisen köyden johtokoiriin, jolla kamppasi koirat nurin niiden lähtiessä karibujen perään. Lumipalloefektinä kaikki koirat tömähtivät hankeen reki niskassaan. Tätä tarvitsi tehdä pari kertaa, jonka jälkeen koirat eivät enää kiinnittäneet karibuihin huomiota. Koirasudet olivat myös herkkiä otuksia, joita ei kuka tahansa voinut ajaa valjakolla. Niille oli vaikea, lähes mahdotonta löytää toista hoitajaa, joten Glaser vietti niiden kanssa suurimman osan ajastaan.

Glaserin ainut ongelmallinen koirasusi oli Kenai. Kenai oli Queenien ja toisen puolisuden harmaa poika. Aikuisena se oli Glaserin suurin koira, painaen noin 70 kiloa. Glaser piti koiraa viiden vuoden ajan, joka vuosi vannoen ettei koira tulisi juoksemaan valjakossa seuraavana vuonna. Kenaita oli vaikea ymmärtää. Se oli yhtäaikaisesti ystävällinen ja pelleilevä, hyvä työntekijä ja väkivahva johtokoira, mutta myös arvaamaton ja toisten koirien kiusaaja ja tappaja. Kenai ei suostunut toimimaan muuna kuin johtokoirana, missä se oli välillä erittäin hyvä ja välillä taas liian ankara muille koirille. Jos toinen koira teki virheen Kenai oli heti sen kuonossa kiinni. Turhautuessaan se saattoi nostaa toisena johtokoirana toimivan suuren emonsa, Queenien ilmaan ja kantaa sitä kuin rättiä. Kerran kaupungilla käydessä kaksi malamuuttia hyökkäsi Kenain kimppuun, mutta se kirjaimellisesti suolisti ne hetkessä. Toisaalta kaupungissa asunut bostoninterrieri sai monesti tulla puremaan Kenain jalkoja, mikä vaikutti vain huvittavan sitä. Glaserilla oli suuria vaikeuksia lukea Kenain mielentiloja. Monta kertaa hän päästi Kenain vapaaksi ja käveli kivääri olalla sen kanssa metsään, aikeenaan päästää koira viimeiselle matkalle. Mutta Glaserilla ei ollut sydäntä ampua koiraansa ja koira sai taas seuraavana talvena uuden mahdollisuuden valjakossa.

Jostain syystä Kenai ei pitänyt siitä kun sille naurettiin. Kun Glaser rankaisi Kenaita vihaisilla sanoilla koira käveli jäykästi pois, harjakset pystyssä ja taakseen vilkuillen. Heti Glaserin kääntäessä selkänsä Kenai ryntäsi kaatamaan isäntänsä nurin. Näin tapahtui monesti ja joka kerta Glaser hypähti ylös nauraen ja nauru sai Kenain irvistämään kuin kivusta. Kerran Kenain ja Kobukin leikkiessä vapaana Glaser huomasi mökkinsä lähellä hirven ja ampui sitä. Hirvi lysähti, mutta juoksi sitten pöpelikön suojaan koirat perässään. Kun Glaser saavutti hirven olivat koirat sen kimpussa ja hän sai ammuttua sitä kaulaan. Koirat ryhtyivät heti repimään ja syömään hirveä, omistajansa kehuessa niitä, mutta Kenai ärisi isännälleen suojellen kaatoaan. Glaser alkoi jälleen nauraa, jolloin koira muuttui taas hyväntuuliseksi. Glaserin mielestä nauraminen ehkä nolostutti Kenaita, vaikka nykytieteen mukaan koirat eivät tunne häpeää. Kenai oli monessa muussakin tilanteessa arvaamaton isäntäänsä kohtaan. Kasvettuaan täysikasvuiseksi Kenai oli aamuisin muiden tavoin iloisesti ketjun päässä isäntäänsä vastassa, mutta saattoi yhtäkkiä muuttua täysin elekieleltään, tuijottaen keho matalana, häntä alhaalla ja harjas pystyssä. Se murisi ja luikki koppiinsa. Tämä häiritsi Glaseria ja hän veti koiran väkisin ulos ja silitti sitä ja hieroi sen korvia, mutta heti kun hän päästi irti koira luikki takaisin koppiin. Toisina päivinä Kenai oli täysin normaali koira, iloinen, sosiaalinen ja innokas. Glaser ei ikinä tiennyt mitä odottaa siltä.

Kenai

Denalin kansallispuiston (joka tuohon aikaan oli vielä McKinley eikä Denali) valvoja Harry Liek oli kauan ihastellut Kenaita ja oli halunnut ostaa sen. Joka kerta puistosta lähtiessä Kenai oli pannut parastaan ja heittäytynyt valjaitaan vasten. Glaser vakuutti hänelle ettei olisi myynyt koiraa edes pahimmalle vihamiehelleen. Keväällä 1934 Glaser oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja antoi Kenain kansallispuistoon ilmaiseksi, sillä ehdolla ettei sitä käytettäisi valjakossa. Mikäli sitä hätätilassa pitäisi käyttää tulisi se laittaa johtokoiraksi. Glaser uskoi Kenain sopivan siitoskoiraksi ja olevan kiva nähtävyys turisteille. Eräänä päivänä uusi työntekijä oli kielloista huolimatta laittanut Kenain pyöräkoiraksi. Kun hän käänsi selkänsä Kenai hyökkäsi viereisen koiran kimppuun. Työntekijä löi nuijalla Kenain tajuttomaksi ja raahasi sen takaisin tarhaan. Seuraavana päivänä mies päätti koulia Kenain lopettamaan tappelut toisten koirien kanssa. Hänen astuessa Kenain tarhaan ja kääntäessä selkänsä koira hyökkäsi, purren miestä niskaan ja repien tämän huppua. Toinen työntekijä ryntäsi apuun ja Kenai päätettiin lopettaa.

Glaser oli hyvä kouluttaja. Hän useaan otteeseen kommentoi muiden musherien liiallista voimankäyttöä koirien kanssa. Glaser itse oli jämäkkä, muttei julma. Hänen koirasutensa olivat herkempiä kuin tavalliset koirat, eikä niille saanut olla liian ankara. Vihainen äänensävy yleensä riitti ja koirat tiesivät aina mistä rangaistus tuli, eivätkä kantaneet siitä kaunaa. Hän mainitsi toisen ansastajan, jonka kolme koirasutta olivat hyökänneet omistajansa kimppuun ja mies hakkasi ne kuoliaiksi aisalla. Glaser uskoi miehen itse aiheuttaneen ongelmansa olemalla liian kovakourainen. Hän uskoi Kenain hyökänneen kansallispuiston työntekijän kimppuun koska mies oli edellisenä päivänä lyönyt koiraa. Kenain lopetus oli kuitenkin hänen mielestään oikea ratkaisu ja hän oli hyvillään siitä ettei hänen tarvinnut lopettaa koiraa itse.

Glaserin koirasusia käsitellään myös kirjoissa The Wolves of North America (S.P. Young/E.A. Goldman) ja The Wolves of Alaska: A Fact-based Saga (Jim Rearden). Jälkimmäinen on ilmaiseksi luettavissa netissä.

Koirien geenitestit, osa 2

Edellisessä osassa kerrottiin pintapuolisesti minkä takia koirilla teetetään geenitestejä, millaisia asioita niillä voidaan selvittää, miten testit tehdään ja millainen on testaamani koira. Tässä postauksessa käydään läpi kahden testin tulokset. Koska viime kerralla unohdin mainita tämän haluan painottaa, että kummankaan testin tapauksessa en antanut firmoille mitään vihjettä koiran ulkonäöstä tai alkuperästä. Latasin koiran kuvan palveluihin vasta tulosten jälkeen. Tällä tavoin halusin varmistaa etteivät firmat "fuskaisi" katsomalla koiran ulkonäöstä vihjeitä.

Kuten aiemmassa osassa sanoin en juuri välitä Wisdom Panelista. Sen rotuvalikoima on suppea ja Pohjois-Amerikkaan keskittyvä. Terveystulokset tältä firmalta voivat olla rotuveikkauksia luotettavampia, mutta säästin rahaa ottamalla vain rotuihin keskittyvän version.

Wisdom Panelin tulos:

25% saksanpaimenkoira, 12,5% amerikaneskimokoira, 12,5% chow chow, 12,5% shetlanninlammaskoira, sekä 37,5% tuntematonta/epäselvää, jonka WP veikkaa koostuvan roturyhmistä vinttikoirat, seurakoirat, Lähi-idän ja Afrikan rodut, terrierit ja paimenkoirat. Toisin sanoen hyvin suuri osa tuloksista on "lol emme tiiä". Olin tästä varsin tuohtunut, sillä koin laittaneeni rahaa aivan hukkaan. Pidin myös amerikaneskimokoiraa naurettavana vaihtoehtona, sillä rotu olisi Venäjällä hyvin harvinainen, jos sitä siellä esiintyy edes ollenkaan. Herneet nenässä otin yhteyttä firman asiakaspalveluun ja sain vastauksen pian. Asiakaspalvelija kertoi, että Bonon näytteessä ei ollut mitään vikaa ja sitä oli ollut helppo lukea, mutta näytteestä ei selkeästi erottunut mikään muu rotu kuin saksanpaimenkoira. Tälläiset tulokset ovat heillä yleisiä ei-amerikkalaisten koirien kanssa.
Wisdom Panelin geenipankki on muodostettu American Kennel Clubin hyväksymien rotujen perusteella, sekä muutamien Iso-Britannian, Alankomaiden ja Saksan kennelliittojen rotujen perusteella. Rotukoirien verilinjoissa on myös pieniä eroavaisuuksia maasta riippuen.

Täten pidin Wisdom Panelin tuloksia merkityksettömänä liirumlaarumina ja siirryin kalliimman, mutta laadukkaamman Embarkin puoleen. Tässä linkki tuloksiin. Embarkin kohdalla otin mukaan myös terveystulokset, sillä Embark testaa luotettavasti yli 150 eri geneettistä sairautta ja lääkeaineherkkyyttä. Testi on niin luotettava, että Amerikassa suurin koirien terveystarkastuksia virallistava taho Orthopedic Foundation for Animals hyväksyy tulokset virallisina. Erityisen huolissani olin saksanpaimenkoirilla yleisestä degeneratiivisesta myelopatiasta, joka alkaa vaivaamaan vanhempia koiria. Bonolla ei kuitenkaan ole riskiä sairastua yhteenkään heidän testin sisältämään sairauteen, eikä se ole minkään sairauden kantaja. Hyvä homma. Tämä ei kuitenkaan ole sataprosenttinen tae koiran terveydestä, vaan osa isoa palapelia. Geenitestillä ei esimerkiksi voi korvata luustokuvauksia ja koirani voi yhä olla rakenteellisesti täysi fiasko, vaikka tältä osin terveen paperit on saatu.

Mielenkiintoisena lisänä sain tietää Bonon sukusiitosprosentin (Coefficient of Inbreeding, COI), mikä oli päätä huimaava 1%. Vertailuna määrä olisi vanhempi+lapsi tai sisko+veli -parituksessa 25%, sisarpuolten parituksessa 12,5% ja serkkujen parituksessa 6,25%. Tämän päivän rotukoirilla määrä on keskimäärin 15-30% luokkaa, vaikka paperilla monella määrä on pienempi. Ero johtuu siitä, että perinteisesti sukusiitoksen määrä lasketaan vain muutaman viimeisen sukupolven perusteella, yleensä noin viiden perusteella, ja jos koiran sukupuussa ei näennäisesti ole viime aikoina harrastettu linjasiitosta voi luku olla 0%. Rotukoiralla luku ei kuitenkaan voi koskaan olla 0%, ellei koiran toinen vanhempi ole rotuun otettu täysin erisukuinen koira. Tämä on äärimmäisen harvinaista. Rotukoirien verilinjat menevät aina takaisin samoihin kantakoiriin, ja mikäli geenitestiä ei tehdä tai sukusiitosprosenttia ei lasketa koko tiedossa olevan sukupuun perusteella alkuun, aina kantakoiriin asti ei todellista määrää voida tietää. Kasvattajat huijaavat itseään laskemalla määrän vain muutaman sukupolven perusteella. Tästä aiheesta voi lukea lisää muun muassa Border Warsin blogista. Lisäksi kiinnostava juttu oli Bonon geneettinen ikä, joka tällä hetkellä olisi 51 ihmisvuotta, mikä koiran ollessa 6-vuotias käy järkeen. Embarkilla saa selville myös koiran väri- ja turkinlaatugeenit, mutta koska minulla on silmät päässä ja koirani ei ole jalostuseläin en ole niihin vielä jaksanut perehtyä.

Sitten rotuihin.

Embarkin mukaan Bono on 36,6% saksanpaimenkoira, 15% länsisiperianlaika, 10,8% newfoundlandinkoira, 6,2% shetlanninlammaskoira, 6% chow chow, sekä pienimmät määrät on yhdistetty 25,4% supermutt -nimikkeen alle, joka saattaa koostua roduista kaukasiankoira, eurasier, belgian laekenois, sekä hovawart. Siinäpä oli sekametelisoppaa. Yhteistä Wisdom Panelin kanssa oli saksanpaimenkoira, shetlanninlammaskoira ja chow chow, vaikka näiden määrät vaihtelivat hieman. Uskon myös, että Wisdom Panelin amerikaneskimokoira olisi Embarkissa esiintyvä eurasier, sillä kummatkin rodut on luotu saksalaisten pystykorvien avulla ja tätä paljolti Eurooppaan rajoittuvaa rotua tuskin löytyy Wisdom Panelista. Eurasier on kuitenkin ehkä vähän yllättävä vaihtoehto ja on laitettu mukaan vaan epämääräisenä vaihtoehtona, joten uskon kyseessä olevan jonkinlainen saksanpystykorva eikä välttämättä eurasier tai amerikaneskimokoira. Laikat ja kaukkarit ovat yleisiä koiria Venäjällä, tässä ei ole mitään yllättävää. Chow chowt ovat olleet suuri muotirotu 80-luvulla ja tämä buumi näkyy yhä katukoirien perimässä. Nöffi ja hovawart ovat myös ihan järkeenkäypiä, olen jostain saanut käsityksen venäläisten pitävän jättiroduista. Sheltit ovat suosittuja melkein kaikkialla. Ainut todella yllättävä rotu oli laekenois, joka on belgianpaimenkoirien harvinaisin muunnos ja ei oikeastaan missään yleinen. Monissa Euroopan maissa on myös sallittua risteyttää muunnoksia keskenään ja rekisteröidä pennut sen perusteella mitä muunnosta ne eniten muistuttavat. En siis ihan purematta niele tätä laekenois -heittoa, mutta uskon kyseessä olleen kuitenkin belgianpaimenkoira. Wisdom Panelin ehdottamia terrieriä, Lähi-Idän ja Afrikan koiria, ja vinttikoiria ei löytynyt.

Embarkin tulokset ovat hyvin järkeenkäypiä ottaen huomioon koirani ulkonäön ja luonteen, sekä sen alkuperäpaikan. Näin monen eri rodun yhdistelmä voi joillekin kuulostaa epätodennäköiseltä, mutta kehotan epäilijöitä käymään vilkaisemassa millaista pentu- ja kodinvaihtajatarjontaa on Apulassa ja muissa netin myyntipalstoilla. Suomessakin tehdään mitä kummallisempia yhdistelmiä tarkoituksella ja vahingossa, yhdistä tähän sitten muiden maiden lemmikkien hylkäyskulttuuri. Koirani oli peräisin Pietarista, joka on katukoiria täynnä oleva suurkaupunki ja kaupunkilaisilla tuppaa olevan erilaisia koiria kuin landepaukuilla. Tulokset voisivat olla hyvin erilaisia mikäli koira olisi joltain syrjäisemmältä seudulta.

Vastaan mielelläni jos aihe synnytti kysymyksiä, Embarkin tuloksissa on myös monessa kohtaa kysymysmerkin kuva, jota klikkaamalla aiheesta voi saada lisätietoa.

Koirien geenitestit, osa 1

PÄIVITYS: Linkki seuraavaan osaan.

Tämä aihe on jaettu kahteen osaan. Seuraavassa osassa paljastan kahden testin tulokset ja analysoin niitä tarkemmin. Tässä osassa annan mitä ja miksi -perusteluita koiran testauttamiselle, sekä kerron millainen testaamani koira on.

Olen useamman vuoden seurannut nettikeskusteluja kahdesta suositusta koiran geenitestistä. Kyseiset testit ovat Wisdom Panel ja Embark. En ole rahasta tehty, joten teetin halvemman Wisdom Panelin koirallani viime vuonna ja vasta nyt viimein sain tehtyä Embarkin alennushinnalla. Olen tietenkin ensisijaisesti kiinnostunut oman koirani terveydestä ja sukupuusta, mutta olen myös erittäin kiinnostunut tästä teknologiasta ja haluan tukea ja seurata sen kehitystä. Geenitestien avulla voidaan selvittää asioita ei pelkästään yhdestä koirayksilöstä, vaan monen tuloksen avulla voidaan tehdä johtopäätöksiä kokonaisten koiraryhmien suhteen. Vertailemalla monia tuloksia voidaan saada uutta tietoa värien periytymisestä, sairauksista, tietyllä alueella yleisistä roduista, rodun sisällä yleisistä sairauksista ja sisäsiitoksen määrästä, ja niin edelleen. Koirasusien tapauksessa testeillä voidaan todistaa koirissa oikeasti olevan sutta, sekä myös peritty suden määrä. Mikäli koskaan päädyn kasvattamaan koiria käyttäisin ehdottomasti Embarkia, sillä se on helppo ja halpa tapa selvittää yleisimmät sairaudet ja millaisia väri- ja turkkigeenejä koirat kantavat. Tämän teknologian ansiosta on jonain päivänä mahdollista selvittää ensimmäisten koirien syntypaikka(/paikat) ja miten koirat ovat levinneet ympäri maapalloa. Mitä enemmän tuloksia saadaan sitä tarkemmaksi teknologia muodostuu. Sekarotuisten koirien tulokset ovat tässä yhtä hyödyllisiä kuin rotukoirien tulokset.

Oma koirani Bono oli entinen katukoira Venäjän Pietarista. Täten sen suku oli tuntematon, mutta jotain pystyi päättelemään sen ulkonäön ja luonteen avulla. Rotujen selville saaminen ei tulisi muuttamaan mielipidettäni koirastani suuntaan tai toiseen, mutta olin tietenkin utelias saamaan ne selville. Aluksi teetin halvemman version Wisdom Panelista, joka sisälsi vain rotutunnistuksen. Embarkin kanssa otin sekä rodut että terveystarkastuksen. Saksanpaimenkoirilla ja niiden sekoituksilla yleinen degeneratiivinen myelopatia, eli DM, eli etenevä selkäydinrappeuma kummitteli aina mielessäni ja halusin viimein mielenrauhan sen suhteen. Kyseinen sairaus on rodulla hyvin yleinen ja siihen ei ole parannuskeinoa. Mikäli koirallani olisi mahdollisuus sairastua siihen halusin varautua ajatukseen ajoissa. Koirani ollessa jo 6-vuotias sairaus kummitteli mielessäni yhä useammin. Bono on noin 65 cm korkea ja 30-35 kiloinen, puolipitkäkarvainen, maksanruskea, ja sen toinen korva lerpattaa. Ulkonäöltään se on hyvin saksanpaimenkoiramainen, joten arvelin tuota rotua löytyvän siitä noin puolet. Alunperin oletin sen olevan vain muutaman rodun tuotos, mutta testien perusteella sen esi-isät ovat selkeästi olleet kaduilla kauemman aikaa, lisääntyen jos minkäkin elukan kanssa. Luonteeltaan se on erittäin reaktiivinen, mutta muutoin rauhallinen. Sille on yhtä ok olla monen tunnin lenkillä tai kävellä vain korttelin ympäri. Uusia temppuja ja aivotyöskentelyä on kiva tehdä, mutta on ihan jees myös maata kuolleena sohvalla. Samojen juttujen toisto ei myöskään tunnu haittaavan. Monia asioita se tajuaa ihan itse, kuten kiertää puut sun muut jotta pitkä hihna ei jäisi mihinkään kiinni. Mutta ah se reaktiivisuus, jotkut tykkäävät tempperamenttisista tyypeistä, mutta liika on liikaa. Bono on erittäin epäluuloinen vieraita ihmisiä ja koiria kohtaan ja tämä on koulutuksesta huolimatta tullut jäädäkseen. Kiimaiset nartutkin ovat saaneet vain haukut päällensä. Niin reviiritietoinen tyyppi, että välillä puskassa tsirpittävät linnutkin saavat nupin kireälle. Jotkin asiat, kuten pyöräily voivat myös nostattaa stressikierroksia. Pyöräily pitää suorittaa hyvin tarkasti koko ajan katsoen ettei Bono ala stressaantua, sillä silloin se alkaa haukkua pyörälle ja yrittää hyökätä etupyörään kiinni. Kiinnostava erikoistapaus, joka on opettanut minulle paljon.

En ottanut Wisdom Panelin aikaan näytteenotosta kuvia, mutta WP:n näyte otettiin poskisolunäytteellä kuten myös Embarkilla. Tilauksen jälkeen kestää viikko pari kun testipaketti lähetetään Amerikasta Suomeen. Paketissa on vanupuikko, jota pyöritellään koiran suun sisäpuolella vähintään 30 sekunttia ja sitten puikko laitetaan mukana tulleeseen putkiloon, jossa on jotain säilymistä edistävää mönjää. Testiä kutsutaan monesti kuolatestiksi tms, mutta uskon tarkoituksena olevan pikemminkin kerätä puikkoon irronneita poskisoluja. Ennen näytteenottoa koira ei saa olla syönyt tai olla kosketuksissa muihin koiriin ainakaan puoleen tuntiin. Jos koira on vaikka paininut toisen koiran kanssa sen suusta voi löytyä toisen DNA:ta, mikä sekoittaisi testitulosta. Muiden eläinten ja ihmisten solut mukana tuskin haittaavat, mutta esimerkiksi ruuan palat voivat pilaannuttaa näytettä paluumatkan aikana. Embarkin kanssa sain testipaketin noin viikon sisällä kotiini, näyte löysi tiensä perille Amerikkaan vähän yli viikossa, 16.7. sain Embarkilta sähköpostin, jossa kerrottiin heidän alkaneen analysoida näytettä, ja 10.8. tulokset olivat valmiita. Wisdom Panelin kanssa kulutettua aikaa en enää muista, mutta ei se pitkältä tuntunut.

Näiden kahden testien välillä suosittelen ehdottomasti Embarkia. Wisdom Panel on hyvin epäluotettava ja teetin sen lähinnä huvin vuoksi, sillä on mielenkiintoista päästä vertaamaan sen tuloksia Embarkin kanssa. WP:n epätarkkuudesta löytyy paljon valituksia ja vaikka sen yli 250 rodun valikoima kuulostaa ensin laajalta, on se loppujen lopuksi hyvin suppea. Nämä rodut ovat vain Amerikassa yleisesti tavattavia rotuja (mukana on myös muutama jenkkilään keskittyvä harvinaisuus) ja heillä on hyvin vähän vertailuaineistoa muun maailman koirista. Myös Embark mainitsee saman 250 luvun, mutta heillä on selkeästi paljon laajempi vertailuaineistomäärä, joka kasvaa ja kehittyy jatkuvasti uusien tuloksien myötä. Embark lisää uusia rotuja geenipankkiinsa jatkuvasti, mukana on puhdasrotuisten koirien lisäksi paljon eri kolkkien villikoiria. Läheskään kaikkia tunnistettavia rotuja ei ole lisätty vielä heidän sivuilleen, esimerkiksi tiedän heidän voivan tunnistavan puhdasrotuisia japanin tosia, länsisiperianlaikoja ja saarloos wolfhondeja, mutta näitä ei ole laitettu vielä esille. Tunnistettavien rotujen määrä heillä on reilusti yli tuon 250:n ja näytteitä on kerätty oikeasti ympäri maailman. WP:tä suosittelen lähinnä jos rahatilanne on huono. Mikäli koirassa on vain yleisimpiä perusrotuja voi se olla täysin tarkkakin. Embarkin tuloksia olin syynännyt pari vuotta ennen kuin viimein tilasin sellaisen itselleni. Etenkin amerikkalaisten koirasusien keskuudessa testi on saanut suuren suosion ja koska koirasusien sukupuista on pidetty (melko) hyvää lukua on testin tarkkuus voitu selkeästi nähdä. Viimeistään siinä vaiheessa olin myyty, kun näin testin pystyvän erottamaan tietyissä koirasusissa olevan jäljellä vain muutaman hassun prosentin harmaanorjanhirvikoiraa. Tätä rotua oli todistettavasti lisätty jenkkien koirasusiin useampi vuosikymmen sitten ja rotu on muuten superharvinainen Amerikassa, joten kyseessä ei voinut olla vain tuulesta temmattu arvaus. Terveystuloksien suhteen Embark on niin tarkka, että Amerikassa suurin koirien terveystestejä järjestävä järjestö, Orthopedic Foundation for Animals, eli OFA hyväksyy Embarkin tulokset virallisina. Olen myös erittäin tyytyväinen Embarkin asiakaspalveluun, he vastasivat kysymyksiini lähes välittömästi ja uuden tiedon muodostuessa he päivittävät vanhoja tuloksia tarpeen tullen.

Tulipa siinä puheripulia. Seuraavassa osassa tsekataan ne tulokset, mietitään miksi niissä on eroavaisuuksia, mietitään onko jossain mennyt jokin mönkään ja niin edespäin. Pysykää kanavilla.

Good Dog

NIMI: Good Dog
VUOSI: 2013
TARINA JA KUVITUS: Graham Chaffee

Yksiosainen Good Dog seuraa Ivan -katukoiran elämää muutaman päivän ajan slice-of-lifemaisesti. Ivan etsii paikkaansa elämässä, näkee painajaisia ja puhuu välillä isännällisen bulldogin kanssa isäntien huonoista ja hyvistä puolista. Ivan haluaisi selkeästi tehdä elämällään jotain, muttei tiedä mitä.

Ivan törmää paikasta toiseen vaeltavaan kulkukoiralaumaan, jota johtaa karismaattinen koirasusi Sasha. Hänen villinä elänyt äitinsä oli nähnyt unessaan ennustuksen, jonka mukaan Sasha voisi valita kahden elämänpolun väliltä, joko elää sukunsa tavoin pohjoisessa, saada kauniin nartun kanssa pentuja ja elää onnellinen, mutta lopulta merkityksetön elämä. Tai sitten jättää tundra, vaeltaa tuntemattomille maille, johtaa laumaa kohti ennen näkemättömiä haasteita ja kuolla nuorena väkivaltaisesti. Toisella polulla Sashan kuolema tultaisiin muistamaan kaikkien koirien keskuudessa, joten Sasha valitsi sen. Ivan hengailee katukoirien keskuudessa ja koettaa ansaita heidän luottamuksensa kertomalla mistä löytäisi kanoja. Metsästysretki menee pieleen kun Sasha hyökkää kanojen omistajan kimppuun ja kuolee rytäkässä, jolloin lauma hajaantuu ja Ivan päätyy jälleen yksinäiseksi.

Tätä kirjaa on jotenkin vaikea kuvailla ja sisäistää, kenties minun pitäisi lukea se uudelleen vähän ajan päästä ja kunnolla sulatella lukemaani tajutakseni jotain syvällistä pointtia. Tarinassa yhtäaikaisesti ei juuri tapahdu mitään ja toisaalta tapahtuu paljonkin. Sashan ennustettua legendaarista loppua hypetettiin melkoisesti ja loppupuolen delaaminen kanalan omistajan lyödessä kepillä oli antiklimaattinen. Koska hei, olen niin tottunut koiratarinoiden olevan monen päivän taisteluita kerrostalon kokoisia karhuja/hirviöitä/juttuja vastaan, joten tämä tuntui vain niin... normaalilta. Lopussa Ivan on ihan samassa pisteessä kuin alussakin, yksin miettimässä mitä tekisi itsensä kanssa. Pikkaisen vihjataan kuitenkin kanalan pitäjän haluavan ottaa koira omakseen, mutta mitään kunnon päätöstä Ivanin tarinalle ei ole. Kaikki hänen kokemansa tuntui hieman turhalta.

Koirien pohdinnat ihmisistä ovat mielenkiintoisia ja jäävät harmittavan pintapuolisiksi. Tarinasta olisi voitu saada paljon irti, jos dialogia olisi vielä syvennetty. Koirilla on kaikilla muutaman luonteenpiirteen ansiosta tunnistettavat persoonat, mutta hahmot jäävät silti etäisiksi.

Taide on nättiä. Tekijän tyyli on erittäin selkeää ja sympaattista. Vaikka olenkin lähinnä yksityiskohtapornon ystävä osaan arvostaa yksinkertaisempiakin tyylejä. Etenkin varjostukset on toteutettu näyttävästi muutamassa kohtauksessa. Joillekin koirille olisin antanut selkeämpiä ulkonäöllisiä piirteitä, sillä välillä oli hankala erottaa hahmoja toisistaan.

Näin pähkinänkuoressa siis hyvää taidetta ja kelpo tarina, mutta jotain wow-efektiä nyt jäi uupumaan, taikka sitten en ensimmäisellä lukukerralla kunnolla sisäistänyt tarinan sanomaa. Lauman hajaannuttua Ivan toteaa kuinka mukavaa oli kerrankin kuulua jonnekin. Onko tässä yritetty mietiskellä jotain yksilön ja yhteisön eroista? Kenties se menee jo ylianalysoinnin puolelle.

TÄHDET: ***1/2

Koiria ja isäntiä

NIMI: Koiria ja isäntiä (Ginga no Inutachi - Shonen to Inu Remix)
VUOSI: 2001
TARINA: Akira Ito
KUVITUS: Yoshihiro Takahashi

Uunituoreesta suomijulkaisusta saadaan pientä vaihtelua Gingalle. Tämä yhden kirjan mittainen sarja keskittyy koirien ja heidän omistajiensa koetuksilla oleviin suhteisiin. Pokkarissa on seitsemän tarinaa, joista kaikki paitsi yksi pyörivät Shuiichi Takuman ja hänen lähipiirinsä ympärillä. Näin tarinoille löytyy koira-aiheen lisäksi muukin yhdistävä tekijä.

En itse odottanut tätä kirjaa mitenkään innolla, tietenkin luen kaiken Takahashin tuotannon mielelläni, mutta en tiennyt sarjasta paljoakaan. Käsitykseni oli, että kyseessä olisi ollut vain lyhyitä ja kepeitä koiratarinoita, eikä mitään kovinkaan kiinnostavaa. Mutta toisin kävi. Tarinoissa on ryhdytty täysillä ylistämään koirien uskollisuutta ja fiksuutta, aitoa tunnetta on saatu roimasti mukaan. Minähän olen melkoinen koirien palvoja, joten tälläinen ylistys oli todellakin mieleeni ja myönnän tirauttaneeni itkua useamman kerran.

Vaikka jokaisessa tarinassa koirat joutuvat enemmän tai vähemmän laiminlyödyiksi ja pahoinpidellyiksi on tarinoista tehty tarpeeksi erilaisia. Mukana on tavallisten lemmikkien ohella tarina sota- ja opaskoirasta. Rotukirjo on ihan ookoo, joskin samoja rotuja on tullut nähtyä jo paljon Takahashin töissä ja olisi ollut kiva nähdä jotain hänelle ihan uutta/vähän käytettyä rotua, vaikka kettuterrieriä, rottweileria tai chowchowta (ihan vain vaihtelun vuoksi, ei sillä, että pitäisin mainituista roduista erityisemmin). Gingassahan ei nyt ihan mitä tahansa rotua voi viskata luontoon ja näyttää sitä uskottavasti selviämässä siellä, mutta lemmikkikoirien kanssa olisi voinut kokeilla jotain uutta. Pyreneittenkoira on pääosassa kahdessa tarinassa ja sivuosassa vielä kolmannessa, tätä rotua ei kuitenkaan ihan joka jampalla ole ja näiden tilalle olisi voitu keksiä jotain muuta. Myös oman tarinan saaneet labradorin- ja kultainennoutaja ovat mielestäni turhan samanlaisia koiria. Mutta tämä on vain hyvin pieni kritiikin aihe.

Eniten nautin sotakoira Adelin ja opaskoira Tessin tarinoista. Adelin tarina sijoittuu vuoteen 1942. Japani värvää kykenevistä lemmikkikoirista sotakoiria, lopuista tehdään sotilaille lapasia. Äärimmäisen köyhyyden aikana tavallisilla kansalaisilla ei ole varaa pitää koiria tyhjän pantteina ja lemmikin pitäjiä pidetään suorastaan maan pettureina. 11-vuotias Koukichi Takuma on saksanpaimenkoira Adelin ylpeä omistaja ja kertoo koulussaan tarmokkaana kuinka hänen koirastaan tulee sotakoira. Adel kuitenkin pelkää tulta ja ei sovellu sotakäyttöön. Koirasta aiotaan siis tehdä kintaita ja Koukichi yrittää epätoivoisesti pelastaa koiransa. Tarinan aikana Adel kohtaa tuliphobiansa isäntänsä vuoksi. Tess on eläköitynyt opaskoira, rodultaan labradori, joka on tilapäisesti hoidossa koiriin penseästi suhtautuvalla mummelilla. Mummo on sodan aikana nähnyt koirien kärsivän, jonka vuoksi hänellä on koirista lähinnä huonoja muistoja. Vanhukset alkavat hitaasti ymmärtää toisiaan. Kummassakin tarinassa korostetaan kuinka koiralle on suuri kunnia olla isännälleen avuksi. Pillitin kummankin tarinan lopussa, Tessin saadessa opaskoiran valjaat päälleen viimeistä kertaa ja Adelin hypätessä liekkimereen, ajatellen "On ylpeyteni olla aina rinnallasi. On sekä kunnia että ilo elää yhdessä sinun kanssasi." Jos tämä ei vangitse koiran olemusta ja ydintä en tiedä mikä sen tekisi.

Shuiichi Takuma on tarinoiden yhdistävä lenkki. Hänet tavataan ensimmäisessä tarinassa pikkupoikana ja häntä nähdään aikuisena muissa tarinoissa. Valitettavasti tämä hahmo lähinnä turhautti minua. Ensimmäisessä tarinassa Shuiichi on laiminlyönyt koiraansa kolmen vuoden ajan ja herää arvostamaan koiraansa ja tuntemaan syyllisyyttä vasta koiran kuollessa vammoihin ja rasitukseen, jotka sai puolustaessaan Shuiichia. Lapsuuden typeryyden jälkeen Shuiichi ei kuitenkaan ole oppinut koirista aikuisena juuri mitään, vaan ottaa pieneen asuntoon kadulta löydetyn huskyn pennun, joka aikuisena vetää isäntäänsä pitkin katuja. Koulutusmenetelmätkin tulevat kohtauksessa selväksi, vedon aikana koiralle vaan huudellaan epämääräisesti "Pysähdy! Seis! Taakse! Seuraa! Hei!" vaikka yhtäkään näistä sanoista ei ole koiralle opetettu, ja sitten kun koira juoksee naisen kumoon otetaan remmi esille ja aiotaan hakata koiraa. Jep jep, juuri näin. Shuiichi lähtee Hokkaidon maaseudulle tapaamaan tyttöystävänsä ankaraa isää. Isä pitää Shuiichia vain pehmona kaupunkitollona ja hänen mielestään koirien pitäisi tehdä töitä. Shuiichin koira Sylvie katkaisee jalkansa, mutta silti Shuiichi munattomana ei uskalla sanoa tyttöystävänsä isälle vastaan ja koira ilmoitetaan mukaan rekikisaan. Vasta kesken kisaa Sylvien kärsiessä uskaltaa Shuiichi viimein lopettaa farssin kesken.

Tarinoissa on myös häiritsevän paljon suorastaan koomisen töykeitä ja väkivaltaisia sivuhahmoja. Toivon todellakin ettei Japanissa ole näin vastenmielisiä ihmisiä liikenteessä ja suhtautuminen eläimiin olisi positiivisempaa. Shuiichin ensimmäisen koiran jäädessä auton alle kuljettaja pysähtyy katsomaan mitä jäi alle, mutta jatkaa sitten eteenpäin tuohtuneena kun uhri olikin vain joku rakki. Tessin tarinassa Tess saa päähänsä verta valuvan haavan kun kovalla vauhdilla pyöräilevä mies osuu häneen. Mies ei edes pysähdy katsomaan miten koiralle kävi, vaan jälleen huudellaan töykeyksiä. Heti perään tulee rekka, jonka kuljettaja huutaa karkeuksia minihameessa liikkuvalle naiselle. Tietenkin Suomessakin joku voisi ajaa koiran päältä ja ei pysähtyisi sen takia, paskiaisia kun löytyy kaikkialta, mutta näissä tarinoissa kusipäisten ihmisten määrä on ihan käsittämätön.

Takahashi ei ole koskaan ollut hyvä keksimään herkkiä hetkiä hahmojensa välille, ei ainakaan niin, että homma tuntuisi luontevalta. Toisen käsikirjoittamana tarinat kuitenkin toimivat erittäin hyvin ja haetut herkät fiilikset menevät perille. Ihmishahmoissa on tarpeeksi syvyyttä ja tarinat ovat samaistuttavia, pysyen melko realistisina. Akira Ito on käsikirjoittanut myös toisen Takahashin kuvittaman sarjan, Fangin, josta itse en juuri pitänyt sen epärealistisen hölmöilyn ja puutteellisten ihmishahmojen vuoksi. Tämän sarjan suhteen käsikirjoitus on kuitenkin hyvin onnistunut. Näkisin mielelläni lisää sarjoja, joissa Takahashi toimisi vain kuvituksen tekijänä, sillä tuntuu, että häneltä ovat tuoreet ideat lopussa. Uusimmat Orionit, Akamet ja Last Warsit ovat näyttäneet lähinnä saman vanhan toistolta. Oli myös mukavaa ettei mukaan ole väkisin ängetty mitään yhdistävää tekijää Ginga -saagaan, kuten Anju & Jiroomarussa.

Kuvitus on nättiä ja astetta realistisempaa kuin Gingassa. Ihmisiä on välillä hankala erottaa toisistaan eri tarinoissa, mutta ihmisten kasvoihin on laitettu kiitettävästi vaivaa, sillä realistiset ihmisten kasvot eivät ole olleet Takahashin vahvimpia aihealueita. Koirat ovat hyvin ilmeikkäitä vaikka eivät puhu ja vain muutamassa kohtauksessa kuullaan niiden ajatuksia.

TÄHDET: ****

Nine Dog Christmas

NIMI: Nine Dog Christmas: The Movie
VUOSI: 2003
KÄSIKIRJOITUS: Roy Wilson, Carter Crocker
OHJAAJA: Kamoon Song

Halusin kirjoittaa joulukuussa jotain jouluun liittyvää, siispä tartuin tähän tekeleeseen. Aloitin leffan katsomisen yli viikko sitten, mutta se oli niin pitkäveteinen etten pystynyt katsomaan sitä kuin ehkä vartin kerrallaan, pitäen välissä "lepopäiviä". En ole mikään jouluhullu, vaikka pidänkin joulun rauhallisesta tunnelmasta (siis OIKEASTI rauhallisesta, ilman mitään lahjanostohysteriaa ja pakkomiellettä koristella joka hemmetin nurkka rumilla tonttukoristeilla) ja ilmaisen tavaran saamisesta. Siispä en jaksa innostua jouluspesiaaleista, etenkin kun niihin harvemmin laitetaan suurta vaivaa ja juonellisesti ne tuppaavat olemaan aivan liian imeliä minulle. Tämä elokuva ei ollut mikään poikkeus. Hyvin turvallista höttöä, joka todennäköisesti pystyy viihdyttämään perheen pienimpiä, mutta ei heidän vanhempiaan. Joku lyhyen nettiarvostelun kirjoittanut vanhempi sanoikin osuvasti elokuvan olevan kestävyystesti. Jos siis haluaa jouluna katsella pikkuisten kanssa jotain ajankohtaan sopivaa suosittelen pysymään Samu Sirkan ja Lumiukon parissa.

Joulun kohtalo on uhattuna kun Joulupukin kaikki porot sairastuvat. Siispä kaksi tonttua lähetetään sivistyksen pariin etsimään uusia lentäviä juhtia. Poroja ei löydy, niiden sijaan Pohjoisnavalle viedään sekalainen joukkio kulkukoiria ilkeän koirakaappaajan johtamasta katusirkuksesta. Koirat on oikeasti lainattu miehen poissa ollessa ja tämän huomattuaan ilkeä ukko lähtee itsekin Pohjoisnavalle hakemaan koiriaan takaisin. En tiedä missä kaupungissa nämä koirat asuvat, mutta ilmeisesti sieltä pystyy helposti ajamaan autolla Pohjoisnavalle saman päivän aikana. Jouluun on aikaa vain muutamia päiviä joiden sisällä koirien on opittava lentämään.

Koirat Joulupukin apulaisina ei ole paskempi idea, jos nyt jotain jouluaiheista tarinaa on pakko suoltaa ulos. Valitettavasti petyin suuresti kuinka koiria näytetään reen edessä vain pienen murto-osan verran elokuvan loppupuolella ja suurin osa elokuvasta kuluu koirien ja tonttujen keskinäiseen höpöttelyyn, koirien kaappaamiseen ja niiden takaisin saamiseen, sekä *nielaisu* lauluihin. Yksi näistä lauluista jäi raivostuttavasti soimaan päähäni (ja siellä se soi vieläkin), typerien sanoituksiensa ja epävireisen melodiansa kera. Muut laulut ovat onneksi sentään unohdettavan laimeita ja eivät jääneet kummittelemaan korvien väliin.

Koiria on peräti yhdeksän, joten vähän alle tunnin kestävän animaation aikana heihin ei pystytä tutustumaan kuin hyvin pintapuolisesti. Kaikille hahmoille on annettu yksi tai kaksi stereotyyppistä luonteen piirrettä. Ainoastaan yksi hahmo selkeästi kehittyy elokuvan aikana (pahiksen lähes orjana kohdeltu koira, joka lopulta asettuu hyvisten puolelle), tämänkin juonenkäänteen tosin arvaa heti. Puun takaa tulee myös pieni romanssin tynkänen kahden juuri toisensa tavanneen koiran välille, mikä tietenkin ansaitsee lällyn laulun ja romanssia ei sen jälkeen enää erityisemmin mainita. Hahmot ovat kaikki unohdettavia myös ulkonäöllisesti. Muutama koira vaikuttaisi olevan jopa suoraan kopioitu Disneyn tuotannosta, joukosta löytyy skottilaisella aksentilla puhuva skotlanninterrieri, joka muistuttaa Kaunotar & Kulkurin Jockia, samaten joukkion chihuahua sekä näyttää että käyttäytyy kuin Oliver & kumppaneiden Tito.

Animointi on ihan hyvää, mutta en voi sitä ylistääkään. Hahmojen liikkeet ovat sulavia ja en huomannut, että elokuvassa olisi useamman kerran kierrätetty kohtauksia. Pehmeästi väritetyt taustat olivat välillä hyvinkin nättejä. Kaiken kaikkiaan hyvin tasapaksu ja lapsellinen teos, joka tuskin jaksaa ylläpitää yli 10-13 vuotiaiden mielenkiintoa.

Muita jouluisia koira-animaatioita ovat ainakin Alpha & Omega 2 ja Kaikenkarvaisten koirien joulu. Nämäkin ovat melkoista sontaa.

TÄHDET: **

Peli - Dogz

NIMI: Dogz
VUOSI: 2006
TEKIJÄ: Ubisoft

Ostin Dogzin heräteostoksena halvalla, mutta nyt harmittaa kun maksoin siitä yhtään mitään. Pelasin peliä alle puoli tuntia ja kyllästyin jo siinä ajassa täysin. Dogz on yksi monista lemmikkisimulaattoreista jossa voi leikkiä uuden koiranpennun omistamista. Mitään erityistä pelissä ei ole verrattuna moniin muihin vastaaviin peleihin.

Aluksi pelaaja saa valita viiden koirarodun väliltä. Rodut ovat kaikki suosittuja ja tunnettuja rotuja, joten valinta näiden välillä on aika tylsää. Rotuvalinnalla ei taida olla edes mitään merkitystä, muuta kuin pennun ulkonäkö. Ulkonäköä voi vielä hieman muokata valitsemalla pannan värin ja turkin värisävyn muutamasta vaihtoehdosta. Valitsin saksanpaimenkoiran ja sen värivaihtoehdot olivat kaikki hyvin samanlaisia, joten tälläkään ei ole juuri merkitystä.

Pelissä on hirveän vähän tekemistä. Pennulle opetetaan temppuja ja kisataan temppukisoissa. Välillä koira ruokitaan, juotetaan ja harjataan. Temppukisat ovat niin helppoja voittaa ettei niistä saa minkäänlaista haastetta, kisat ovat myös hyvin tylsiä ja parin ensimmäisen kerran jälkeen niitä ei enää edes huvita kokeilla. Temppujen opettaminen on kuitenkin toteutettu ihan kiitettävästi. Kursorilla voi kokeilla koskea ja vetää pentua erilailla ja pennun tehdessä jotain uutta siihen liitetään käsky ja palkitaan koira. Ihan toimiva systeemi, joka voi nuorimmille pelaajille oikeasti opettaakin kuinka koira oppii uusia asioita. Pelissä voi myös ilmeisesti sisustaa kotiaan uusilla tavaroilla, en tätä kokeillut eikä tämä vaikuttanut mitenkään kiinnostavalta.

Grafiikka on ihan ookoota. Pentu liikkuu välillä vähän nykien. Koirat sentään näyttävät omilta roduiltaan ja pentumainen ulkonäkö on toteutettu hyvin, mutta mitään muuta en keksi kehua.

Pelin ainoiksi kiinnostaviksi elementeiksi koin temppujen opettamisen ja temppukisat, ja kisat ovat aivan liian helppoja. Koirapeliltä itse toivoisin mahdollisuutta kisata koiralla kunnianhimoisesti, mieluusti eri lajeissa, mahdollisuutta seurata koiran kasvua aikuiseksi, sekä koirien jalostamista. Nämä asiat puuttuvat Dogzista täysin. Olin hyvin yllättynyt kuinka korkeita arvosanoja peli on saanut eri sivustoilla, mutta ehkä kohderyhmään on otettu vain perheen pienimmät huomioon ja heille peli on varmasti ihan viihdyttävä.

TÄHDET: *1/2